Hyvä menee eteenpäin

Mulla on kerrottavanani teille opetus eiliseltä, joka on tuottanut mulle vielä tänäänkin hyvää mieltä. Jos ette jaksa lukea niin lyhyesti: tehkää pienikin hyvä asia toiselle, niin voin melkein vannoa, että se muistetaan. Näin ainakin tämä kauppareissu meille todisti.

Mä kirjoitin tästä jo eilen henkilökohtaiseen Facebookiini, mutta mun täytyy kirjoittaa tää vielä paremmin ulos, koska.. Mä olen ymmyrkäisenä edelleen. Mä tiedän, että maailmassa tapahtuu myös hyviä asioita kaiken sodan ja muun ikävän sivussa, mutta niistä ei ihan kamalasti uutisoida. Hyvät teot vaan on, niitä joko tapahtuu tai ei tapahdu, mutta ei ne palstatilaa saa. Eikö ketään oikeasti muka kiinnostaisi lukea tarinoita ihmisistä, jotka tahtoo hyvää?

En tiedä miksi dramatisoin tätä alkua nyt. Tai, no, tiedän. Mulla on käynnistymisvaikeuksia. Mä en voi muutaman sanan jälkeen vaan lähteä suoraan kertomaan tarinaa, koska se taistelee jotain mun aivosolua vastaan. Sen takia mulla on aina kamalat jaarittelut ennen asiaan pääsyä.


No, asiaan. Me lähdettiin eilen poikien kanssa illalla kauppaan. Oltiin käyty paljussa ja mulle tuli semmonen olo, että haluan poikien maistavan Pätkis-suklaasta tehtyä minttukaakaota, joten mentiin siihen aineksia hakemaan. Kyseinen kaakao oli joskus mun teini-iässä yksi lempijuomistani, ja oon pitkään halunnut kokeiluttaa sitä myös pojille.

Maxilla on semmonen Pikachu-asu, joka on ollut pitkään tallessa semmosessa naamiaisasulaatikossa, mutta se kaivettiin toissailtana esille, koska Maxin ryhmä oli menossa virpomaan hotellille aamupalan toivossa. Siitä asusta tuli taas semmonen, että se ei olisi halunnut riisua sitä missään tilanteessa. Joten me laitettiin Maxille takki sinne Pikachu-asun alle, jotta poika ei pelkässä ohuessa naamiaisasussa lähtisi liikenteeseen. Ja kun sen asun siis piti ehdottomasti näkyä kaikille. "Mitähän se myyjä sanoo minun asustani?" se mietti jo aiemmin päivällä kun käytiin ryhmäpäivän jälkeen nopeasti kaupassa piipahtamassa.

Pojilla on kaupassa semmoinen ikävä tapa, mitä siis ilmeisesti moni muukin lapsi tekee, että sieltä tahdotaan kaikenlaista. Pitäisi ostaa suklaamunia, tikkareita, välipalapatukkaa ja toisinaan jopa maitoa ihan vaan siksi, että siinä on kuva lehmästä. Mutta siis kaikkea pyydetään. Mä oon onnistunut jo pikkasen kovettamaan itseäni siinä asiassa, enkä osta koko kauppaa aina kun siellä käydään.

Kaupoissahan on, lähes kaikissa, semmoinen viimeinen mahdollisuus ostaa heräteostoksia juurikin se kassan ympäristö: siihen on pakattu karkkia, tikkaria, patukkaa ja toisinaan jopa juomia. Että jos lapset ei kinunneet kiertäessä vielä tarpeeksi, niin kassalla on vielä hyvä viimeinen tilaisuus. Totesin kaikkeen vaan rauhassa, että "ei tänään" tai "ei tarvita nyt".

Siinä kassalla kun pojat hamusivat karkkipussia ja muuta ja mä sanoin viimeisen sanani ja se oli ei, niin meidän takaa kuului miehen ääni: "Niin hieno on puku pojalla, että minä voin ostaa ne karkit!" Mä katsoin äänen suuntaan, sitten taas hymyilemään alkaneita poikia ja takaisin äänen, eli miehen, suuntaan ja sain suustani vain sanan "Meinaatko?"

Mies siihen, että joo joo ja pyysi poikia laittamaan karkit koriinsa. Mä siinä kohtaa jo kiittelin, mutta mies sanoi, että "älä vielä kiittele, enhän minä tiedä riittääkö mulla edes raha" ja naurahti perään. Se vaikutti mukavalta ja huumorintajuiselta mieheltä, joten mun tuntosarvet ei aistineet tilanteessa mitään vaaraa.

Me maksettiin omat ostokset ja jäätiin kassan päätyyn odottamaan, että mies saa maksettua omat ostoksensa. Sen rahat riittivät kuin riittivätkin ja kassan päässä se lahjoitti lapsille tosiaan lapsien valitsemat karkit. Mä kysyin pojilta, jotka oli hämmentyneitä ja iloisia, että mitä sanotaan? Pojat siihen hiljaisesti kimpassa "kiitos". Mies taas oli sitä mieltä, että mitään kiitosta ei tarvita.

Jatkettiin matkaa yhdessä ulos ja juteltiin vähän miehen kanssa, joka on siis itselleni vaikea kynnys – siis puhua tuntemattoman kanssa!? Mies oli hauska, vilpittömän oloinen ja sen sanoma koko jutussa oli se, että "Mitä meillä muka on jos ei auteta toisiamme?"

Sen jälkeen se tokikin korjasi, että "Vaikka eihän tää nyt tavallaan mitään auttamista ollut, mutta.. No, mulle riittää, että nään hymyn jollain!"

Mä vielä huikkasin sille kiitokset kun se lähti autoaan kohti, mutta edelleen se vaan oli sitä mieltä, että mitään kiitosta ei tarvita, että hän vaan tahtoi tehdä jotain hyvää. Ja se oli hyvää. Se oli uskomattoman hyvää.


Me lähdettiin kotiin, minä hymyssä suin tämmöisestä ihmiskohtaamisesta ja pojat ehkä enemmän hymyssä suin karkista. Me puhuttiin kotimatkalla hyvyydestä, jota maailmassa vielä ilmeisesti on. En muistaakseni siis käyttänyt mitään "maailmassa on vielä hyvyyttä jäljellä"-lausetta, koska en mä halua tässä kohtaa lasten elämää jo vetää sitä mattoa alta ja sanoa, että maailmassa on paljon pahaakin. Halusin vain painottaa sitä, että maailmassa on hyvää, hyviä ihmisiä ja hyvyyttä. Totta kai elämässä tulee sekin hetki, kun täytyy kohdata myös sitä negatiivista, mutta mä en jotenkin halunnut sotkea näin kivaa tapahtumaa kauhukuvilla.

Matkalla kotiin meidän naapuri ajoi parkkiin tienviereen ja avasi autonsa takaikkunan, jossa oli hänen poikansa, joka on siis nykyään myös meidän poikien kaveri. Mä kerroin tätä tapahtumaa naapurille siinä ja pojat touhusi jotain omaansa, kunnes Max tarjosi osaa karkeistaan kaverilleen. Mä olin, että mikähän juttu? Kaveri ei tahtonut mitään, mutta Max yritti ja yritti edelleen. Jossain vaiheessa sekin sitten uskoi, että ei saa patukkaa tarjotuksi, mutta ei se sitä harmittamaan suoranaisesti jäänyt.

Kun päästiin jatkamaan matkaa, niin mä kysyin, että "Mistäs moinen avokätisyys?" ja Max totesi siihen vaan, että olisi halunnut pistää hyvän eteenpäin. Ja tässä kohtaa mulla vähän tipahti leuka lattiaan. Tämä kohtaaminen, jossa mies hyvää hyvyyttään tarjosi meidän pojille mahdollisuuden saada karkkia ilman karkkipäivää, tarjosikin nähtävästi ison opetuksen karkin muodossa. Hyvä täytyy pistää eteenpäin. Max kohtasi hyvää ja olisi tahtonut laittaa sitä hyvää myös eteenpäin.

Mä sanoin, että "sä teit oikein ja se hyvä välittyi varmasti, vaikka se karkki ei nyt kaverille kelvannutkaan".


Kotona toki sitten puhuttiin vielä siitä, että tuntemattomilta ei sitten koskaan yksin millään koulumatkalla tms. oteta karkkia vastaan. Vaikka tästä jäi hyvä muistijälki, niin kaikki ihmiset ei välttämättä ole hyvällä asialla. Tässä kohtaa oli vähän pakko jo repiä sitä mattoa pois alta, mutta mun mielestä sitä hyvää asiaa oltiin jo saatu hyvä tovi sulatella. Maailmassa on hyvää, mutta myös sitä pahaa. En edelleenkään lähtenyt sitä pahuutta mitenkään hieromaan lasten naamaan, mutta ei tässä mitään kiiltokuvaa olla maailmasta maalaamassa. Ei siinä olisi mitään järkeä.

Eilinen koko ilta oli mulle yhtä hymyä. Vaikka mä tänään heräsin vähän väärällä jalalla ja kotona oli aikamoinen show käynnissä, niin kun mä taas muistin ton eilisen tapahtuman niin mulle tuli taas se omituinen hyvä mieli. Maailmassa on vielä hyvyyttä jäljellä. Kyllä, täällä mä käytän sanaa "vielä", koska kyllähän te lukijat nyt tiedätte, että aika paljon rankkoja asioita tapahtuu koko ajan. Mutta ajatelkaa miten pienellä eleellä joku tuntematon ihminen vaikutti ainakin kahteen mun päivään? Enkä usko, että se jää näihin kahteen. Tätä hetkeä tullaan varmasti muistelemaan useamminkin.


Ja tämä blogimerkintä ei pääty siihen. Muistin tämän tapauksen myötä myös oman "tähtihetkeni".

Oli yksi kesä kun pyörittiin ehkä vähän turhankin paljon pussikaljalla. Joo, ikävä ottaa olut tähän tarinaan nyt mukaan, mutta se liittyy tähän tarinaan. Törmättiin varmaan joka kerta kaupungilla naiseen, joka pyöränsä kanssa meni paikasta toiseen ja keräsi ihmisten maahan heittämiä tölkkejä. Monet kerrat sille omat tyhjät tölkkimmekin lahjotettiin ja toivottiin hyvää saalista. Se kertoi joskus jopa tarinansa, mutta ikävä kyllä en siitä paljoakaan muista. Jotenkin se oli pudotettu työelämästä ja sitten oli pakko alkaa vaan selviytymään.

Sitten tuli yksi ilta kun oltiin siskon kanssa menossa käymään baarissa. Mulla oli laukussa muutama kalja ja niitä ei baariin saanut ottaa mukaan, joten kiirehdittiin äkkiä nurkan taakse ne vielä juomaan. Se samainen nainen tuli paikalle juuri kun saatiin ne tyhjäksi ja ne tölkit naiselle siinä sitten annettiin. Jäätiin myös juttelemaan.

Jossain vaiheessa mut valtasi joku outo kihelmöinti, että nyt olisi hyvä paikka tehdä hyvää. Mun rahatilannehan on aina kehno, mutta silti, silti mä päätin siinä hetkessä kun pizzerian nurkalla oltiin, että mä tarjoan tuolle naiselle iltapalan. Sanoin sille, että käydään tossa pizzeriassa ja saat valita mitä haluat, että minä maksan.

Nainen otti ruoan mukaansa ja kiitteli. Mä otin kyllä kiitoksen vastaan ja toivottelin hyvää illanjatkoa ja hyvää elämään.

En oleta, että tämä tapaus olisi naisen mielessä vielä tänäkin päivänä, mutta toivon, että se on jättänyt sen mieleen edes jotain. En todellakaan edes vaadi sitä, mutta nyt kun tämä hyvä palautui mulle tämän aikaisemman tarinan muodossa, niin huomaan, että ainakin se pieni ele meille merkitsee meille tosi paljon. Mulla on semmonen olo, että haluaisin tehdä lisää jotain hyvää, ja varmasti tilanteen tullen tulen niin tekemäänkin.


Mutta ajatelkaapa sitä. Tai siis näitä. Ei sen oikeasti tarvitse olla paljon, että sä voit jäädä jonkun ihmisen mieleen hyvällä tavalla. Tai siis, en tarkoita, että sun pitäisi jäädä hyvänä kenenkään mieleen silleen suoranaisesti, mutta että se hyvä teko jää jonkun mieleen. Se palauttaa uskoa johonkin tässä sodan ja pahuuden täyttämässä maailmassa.

Tää laittaa mut miettimään paljon. Siis kaikkea. Vau.

Pyrkikää ihmiset hyvään ja jokainen pienikin teko voi merkitä jollekin todella paljon. Ei se ole oletusarvo, mutta katsokaa nyt tätäkin tarinaa, mitä tässä olen kirjoittanut. Mä olisin jatkanut elämää kuten ennenkin, mutta nyt mä täällä hymyilen hölmönä itsekseni sille, että on ihmisiä, jotka tahtoo hyvää toisille ihmisille. Jumankauta! Tehdäänkö hei kaikki jotain hyvää jollekin? Kokeilkaa. En vaadi, mutta kokeilkaa jos tilanne tarjoutuu.

Kiitos vielä vieras mies kaupassa, joka paransit meidän päiväämme. Nyt jos mä saan tällä tarinalla jonkun tarttumaan johonkin pieneen ystävälliseen tekoon, niin voidaan huomata se Maxin heti nappaama opetus: hyvä menee eteenpäin.

Terveisin,
Vesa-Matti

Maustetytöt - Itken jos mua huvittaa

Mä käyn läpi tässä blogimerkinnässä Maustetyttöjen uuden albumin kappale kappaleelta. Lopuksi vielä listaan ne jonkinlaisiin kategorioihin, jotta tiedätte mitkä ainakin kannattaa kuunnella ja mitä ei ehkä välttämättä. Tämä on mun ensimmäinen pysähtymisharjoitus, joten älkää ihmetelkö mahdollista töyssyistä matkaa.

Nyt testissä pysähtyminen. Mulla ei ole mikään kiire mihinkään. Mulla on kaikki aika maailmassa. Mä en ole suorittamassa tässä mitään, mä vaan olen tässä hetkessä. Näin ainakin yritän uskotella itselleni nyt, mutta saapahan nähdä onnistuuko se.

Haluaisin sanoa, että laitetaan ensimmäinen kappale soimaan, mutta eipä laitetakaan. En tee sitä minkään paineen alla. Hengittelen ensin hetken.


Tarkoituksenani on siis pitkästä aikaa elämässäni pysähtyä hetkeen ja olla siinä. Haluan kuunnella Maustetytöt -bändin uuden Itken jos mua huvittaa -albumin alusta loppuun ja kirjoittaa niistä biiseistä jotain jos jonkinlaisia ajatuksia herää. Tahtoisin laittaa ne myös jonkinlaiseen paremmuusjärjestykseen.

Muistan kun kuulin ensimmäistä kertaa Maustetyttöjen musiikkia, että tykkäsin siitä todella. Biisi taisi olla "Tein kai lottorivini väärin", mutta se ei rehellisesti ole edes parasta antia kyseiseltä bändiltä. Se on ehkä hitti, mutta se ei ole semmonen mikä iskee itselle koviten. Mä harvoin tykkään hiteistä, koska mun aivot on vähän semmoset, että jos valtavirta tykkää jostain niin minä en osaa tykätä siitä.

Maustetyttöjä verrataan usein Leevi and the Leavingsiin. Mä löydän ne yhtymäkohdat, mutta en osta tätä ajatusta silti täysillä. Leevi and the Leavings on itselleni niin pyhä asia, että en pidä ketään lähelläkään samaa tasoa. Vaikka itsekin joissain teksteissäni yritän jäljitellä Göstan tyyliä sanoittajana, niin ei, en ole itsekään lähelläkään sitä tasoa. Ja jos en minä, ykkösfani, ole lähelläkään sitä tasoa niin ei ole kukaan muukaan.

Mun mielestä Maustetytöt on tosi hyvä Maustetytöt, eikä mikään vain yritys olla Leevi and the Leavings. Ei kai kukaan ole niin väittänytkään, mutta mä halusin tehdä sen selväksi syystä tuntemattomasta.


Albumin avaa kappale Oslo Helsinki Berliini Kokkola. Tää on mulle hyvä tämmönen taustamusiikki. Ei levyn paras kappale, mutta ei ehkä huonoinkaan. Teksti ei ehkä aukea mulle vielä täysin, joten se voi olla se mikä tässä eniten ns. tökkii. Tavallaanhan tää voi nimenomaan juuri kertoa tosta tavasta olla kykenemätön pysähtymään. Vapaus on meidän vankila, sanotaan kertosäkeessä. Se on juurikin sitä, mitä mä edellisessä blogimerkinnässäni kävin läpi – tavallaan. Käytännössä on ihan sama missä on, koska silti on kiire toisaalle. Kilpailuasetelmat. Vau, tää ehkä aukeaa koko aika enemmän ja enemmän ja mä olen itsekin käsitellyt näitä aiheita paljon. Laulujen kirjoittamisessa on juuri se hieno puoli, että ne sanat ei välttämättä aukea kaikille tai edes kerralla. Tän kappaleenkin sanat parani jo tämän kuuntelun jäljiltä. Tämä on itse asiassa hyvä kappale sanomansa perusteella.

Seuraava kappale kantaa nimeä Hapentuhlaaja. Tästä biisistä olen tykännyt ihan ensikuuntelusta lähtien. Tää on jotain, jonka sanoma pitäisi iskeä kaikkien peruskoululaisten päähän tavalla tai toisella. Ja jokaisen aikuisenkin. Ja mä jotenkin rakastin sitä kohtaa missä mukaan liittyi lapsikuoro ja päälaulajan ääni hiljalleen häviää ja lapset jää keskenään laulamaan sitä loppua. Ehkä paras kohta mitä olen missään biiseissä pitkään aikaan kuullut. Vaikka se lopun toisto on tavallaan vähän puuduttava, mutta silti se on samaan aikaan todella nerokas. Koulukiusatuksi – kiusatuksi ylipäätään – tuleminen ei ole kenenkään oma vika, mutta niin sitä vaan alkaa syyllistämään itseäänkin siitä. Tämä on todellakin jokaisen kuunneltava edes kerran elämässään.

Entä jos en pärjääkään soi seuraavaksi. Tässä on jotain sitä semmosta miksi tätä bändiä verrataan Leevi and the Leavingsiin. Siis tässä melodiassa ja meiningissä. Mutta mistä mä itse eniten tässä biisissä tykkään on se miten käytetään riimejä. Helposti käytetään riimejä, jotka on samanmittaisia keskenään. Jotenkin mun korvaan särähtää aina hyvällä tavalla se jos käytetään lyhyttä ja pitkää sanaa keskenään. Kuten "loputtomalta" ja "alta" ja vielä parempi on "tummat" ja "tujummat". Mä en tiedä miksi noi on itselle jotenkin nerokkaita, vaikka on aika simppeleitä, mutta tykkään. Hyvää sanojen käyttöä. Ja biisin sanoma? Mielestäni kuvaa hyvin juurikin sitä automaatiota, johon meidät on asetettu ulkoisen paineen myötä. Meidät mielletään ulkopuolelta jonkinlaiseksi, jollaiseksi me sitten yritetään kai tullakin ja sitten mietitään, että entä jos en pärjääkään? 


Tässä kohtaa, hyvät ihmiset, mä käyn keittämässä lisää kahvia. Teille se ei näy muuten kun tällaisena välinoottina täällä, mutta mulle tämä on suorittamisen pakoilua. Saatan ehkä tarkoituksella jäädä jopa katselemaan ikkunasta pihalle hetkeksi. Sitten palaan kuuntelemaan kun palaan – jos palaan.


Seuraavaksi kappale Luiden päällä vihaa. Tästä hauska huomio heti alkuun: mä oon pyöritellyt itse biisi-ideaa siitä, että kun on pitkähihainen paita, että jos olisi pitkävihainen paita tai jotain vastaavaa. En ole saanut sitä vaan vielä toimimaan mitenkään, mutta sanaleikkiä siis, kuten luiden päällä vihaa. Kappaleena tämä ei jotenkin lähde itselläni. Tavallaan tää sama teema toistuu ja mietin vaan, että toistuuko se tälläkin albumilla taas liikaa? Tässä toki on päähenkilönä ylisuorittaja, joka puskee eteenpäin siitäkin huolimatta, että luiden päällä on jäljellä enää lihan tilalta vihaa. Sanaleikki hyvä, teema hyvä, mutta jotenkin tämä ei vaan lähde.

Mitä sitten teen? on seuraavan kappaleen nimi. Tää kappale taas on liian vaikeaselkoista itselleni. Kai tässä on joku apokalyptinen teema, että mitä sitten tehdä kun ei oikein voi tehdä enää mitään. Liian hidas, liian vaikea, en tykkää. Ehkä tämä vaatii muutaman kuuntelun vielä, mutta tästä aiheesta on tehty mielestäni parempiakin kappaleita. Lyriikoissa on hyvät hetkensä, mutta liian hitaasti tarjoiltuna se ei nyt vaan.. Niin – itselleni se ei vaan lähde. Ehkä tää joskus toisessa hetkessä löytää paikkansa mun elämästä, mutta juuri nyt ei. Enkä tiedä miksi pyytelen sitä tälleen tavallaan anteeksi? Ei kaikesta ole pakko pitää.

Seuraavan kappaleen nimi on jo loistava Itken jos mua huvittaa. Tää nimi on niitä oivalluksia mitä olisi halunnut itse oivaltaa – vallan nerokasta. Tää on vähän semmonen, että riisutaanko naamio vai laitetaanko se naamalle? Koska siis mä käsitän tän niin, että tässä juodaan itselle se lupa olla juuri sellainen kun halutaan olla. Juodaan ne muiden odotukset ja muotit pois. Mutta tavallaan; eikö ihminen ole toisinaan humalassa juurikin rehellisimmillään? Että onko tämä naamion riisuminen vai sellaisen taakse piiloutuminen? Tää on hyvä.

Seuraavaksi Sadan vuoden yksinäisyys. Tässä on jotenkin taas hyvin vahva Leevi and the Leavings -leima, vaikka en tykkää sitä antaakaan. Ja itse asiassa satun muistamaan semmoisen faktan, että Sadan vuoden yksinäisyys oli Göstan lempiromaani. Mä löydän tästä biisistä paljon itseäni, taas kerran, että sen takia tämä varmaan iskee aika kovaa. Mä en ole yksinäinen sillä perinteisellä tavalla, mutta löydän itsestäni yksinäisen piirteitä. Tää on ehkä parisuhdestatuksen saavuttamisesta kertova kappale enemmän, mutta tässä on hienoja kohtia, jotka tosiaan itsekin voin omaan elämääni sieltä poimia.

Ja sitten Rotankolo. Mä en ole ihan varma, että puhutaanko tässä itsemurhasta? Pienen kyläpahasen aiheuttama ahdistus nuoressa ihmisessä välittyy kyllä vahvasti, mutta en ole ihan varma mihin tuo loppu viittaa. Tähän kappaleeseen en osaa oikein itse samastua, koska olen aika vapaasti saanut elää suhteellisen isoissa paikoissa, enkä ole niinkään päässyt näkemään moista rotankolon aiheuttamaa ahdistusta. Vaikka taas tavallaan voihan tän viedä sille tasolle, että olihan mun ensimmäinen oma koti semmoinen rotankolo, jossa päivät toisiaan aina vaan toisti. Ja sitähän se elämä tavallaan aina on kun on jonkinlaisessa oravanpyörässä.

Vielä muutama kappale ja seuraava kantaa nimeä Kuolema lähestyy. Tää ei avaudu mulle. Tää on vaan puhtaasti kuolemasta jauhamista. Mä en löydä sitä sanomaa tästä silleen sen syvemmin ja se vähän jää harmittamaan. Vääjäämätön totuus joo, mutta miksi tässä kappaleessa on vaan tämä pinta, eikä mitään syvempää? Tää on ehkä albumin huonoin kappale.

Albumin viimeinen kappale on nimeltään Styroksi. Tässä on taas paljon sitä tarttumapintaa. On ollut aikoja kun ainoa ratkaisu kaikkiin pettymyksiin on ollut huolien hukuttaminen alkoholiin, mutta eihän ne mihinkään ole hukkunut vaan ne on kellunut kuin styroksi. Tykkään, ehkä siitäkin syystä, että olisin ihan hyvin voinut kirjoittaa vastaavanlaisen itsekin. Se styroksi täytyy tuhota jollain muulla tavalla kun hukuttamalla, ja se on semmonen asia mitä olen joutunut itse opiskelemaan hyvin paljon. Hyvää lyriikkaa, tykkään todella.


Siinä oli ajatukset kirjoitettuna hetkessä samalla kun kappale soi taustalla. Seuraavaksi olisi tarkoitus laittaa ne jonkinlaiseen listaan. Koitan keksiä kolme kategoriaa, joihin tulen albumin kappaleet nyt jakamaan, hmm.. Käytetään kahvia jotenkin, joten tässä tulee omat kategoriani: Aamukahviainesta = Hyvä. Mikrossa lämmitetty = keskiverto. Pannuun palanut = huono.

Aamukahviainesta:

• Hapentuhlaaja
• Styroksi
• Itken jos mua huvittaa
• Sadan vuoden yksinäisyys

Mikrossa lämmitetty:

• Entä jos en pärjääkään
• Oslo Helsinki Berliini Kokkola
• Rotankolo

Pannuun palanut:

• Luiden päällä vihaa
• Mitä sitten teen?
• Kuolema lähestyy

Ja näin meidän listamme on valmis. Kyllä albumilla oli siis selkeästi enemmän hyvää kuin huonoa ja siihen mä olen itse asiassa tottunut kyseisen bändin kohdalla. Maustetytöt on loistava bändi, se on semmosta musiikkia mitä ei nykyään enää tehdä. Se on semmosta musiikkia, jota haluaisin itse myös tehdä. Sanomaa, sanomaa ja sanomaa, eikä mitään hienoa kikkailua musiikillisesti. Siis en sano, että tää olisi musiikillisesti huonoa, mutta tässä turvaudutaan melko turvalliseen ja se on semmonen mikä itselleni toimii.

Voi olla, että Maustetyttöjen kolmas albumi oli vähän semmonen, johon en jaksanut uppoutua. Kuulin sieltä ehkä yhden biisin ja se kuulosti liian samalta kun kaikki edeltävätkin kappaleet. Mä luulen, että mun täytyy antaa sillekin nyt uusi mahdollisuus, koska tämä uusin albumi oli ainakin pääosin voittoa. Pelkäsin sen edellisen albumin kohdalla, että on turvauduttu vain ja ainoastaan siihen omaleimaiseen tyyliin, enkä sen takia antanut mahdollisuutta lyriikoille.

En lupaa, että tulen tekemään siitä tämmöistä, mutta lupaan ottaa kuunteluun.

Itken jos mua huvittaa -albumia suosittelen kuitenkin kaikille!

Terveisin,
Vesa-Matti

Yritän suorittaa myös tylsyyden

Mun piti tulla tekemään semmonen pysähtymisharjoitus: kuunnella musiikkia ja kirjottaa siitä jos tulee mieleen mitään kirjoitettavaa. Teksti alkoi kuitenkin viemään mua aivan eri suuntaan ja huomasin, että tammikuussa kaipaamani tylsyys on itse asiassa myös asia, johon yritän päästä, eli jota yritän suorittaa. Tää on tajunnanvirtaa taas parhaimmillaan, koska tää tosiaan lähti sivujuonteelle.

Kirjottelin tammikuussa tänne siitä, että haluaisin osata palata semmoseen hetken pyhittämiseen (Tylsyys on normaalia). Mä en oo tavallaan osannut mennä sitä kohti vielä millään tavalla, koska edelleen tuntuu siltä, että vaan odotan ja odotan jotain. Aina on joku asia, jota odottaa. Illalla odottaa aamua, aamulla odottaa lapsia päiväkodista, päivällä odottaa jo nukkumaan pääsyä. Näin niin kuin kärjistetysti. Siis hyvin kärjistetysti. Mä en vaan osaa pysähtyä, jäädä johonkin asiaan ja rentoutua sen parissa.

Voisi helposti kuvitella, että kun mulla on aikaa tekoälymusiikkiin, aikaa pelaamiseen ja aikaa vaikka mihin, niin rentoutuisin sen ajan parissa.. Mutta ei, mä en oikein osaa. Syytän edelleenkin kännykkää, koska se vie meiltä kaiken ajan, keskittymisen ja jopa sen tylsyyden. Mä olen mielestäni osannut vähentää kännykän käyttöä tammikuusta tähän päivään, mutta en edelleenkään vielä tarpeeksi. Se on liian helppo ottaa käteen ja sitä on helppo alkaa selaamaan. Mä sanoin pojille joskus, että: "jos teillä ei ole ruutuaikaa, niin jos näätte isillä silloin kännykän kädessä niin siitä saa sanoa. Ei isilläkään ole ruutuaikaa jos teillä ei ole". Max on sanonut sen noin pari kertaa ja mä olen aina silloin laittanut kännykän heti pois. Olen alkanut sitä sisäistämään itsekin, eikä se kännykkä silleen lasten aikana ilmesty kokoaika käteen. Oon alkanut ihan tietoisesti jättämään sitä kauemmaksi itsestäni, ettei siihen olisi niin helppo turvautua heti kun iskee pienikin ns. tyhjä hetki.

Mä oon yrittänyt aamuisin kahvikupin kanssa kulkea ympäri asuntoa ja etsiä sitä tylsyyttä. Katson ikkunasta pitkiä aikoja ulos ja vaan olen siinä. Pysähtyneenä. Mutta jossain kohtaa se keskittyminen herpaantuu ja kaivan puhelimen esiin ja teen sillä jotain. En edelleenkään iltaisin edes tiedä mitä olen puhelimella päivän aikana tehnyt, mutta silti tiedostan, että se puhelin on taas kädessä ollut. Se on todella typerää.

Mä yritän muutenkin tehdä joitain asioita vähän hitaammin, jotta opettaisin itselleni, että ei ole kiire mihinkään seuraavaan asiaan, koska mitään seuraavaa asiaa ei välttämättä ole. Mä suoritan siis toisinaan syömisenkin niin, että vaan seison keittiössä tiskipöydän ääressä ja tungen ruokaa suuhuni jotenkin kiireellä. Mä haluan oikeasti pysähtyä. Mihin mulla on kiire? Ei mihinkään. Pysähtymällä, ilman puhelinta tai muita aktiviteetteja, mulla olisi mahdollisuus palata siihen tylsyyteen. Ja jos tästä jaarittelusta ei ole käynyt jo ilmi, niin tylsyys on edelleen se mitä mä tavoittelen.

Nyt olen juonut aamukahvia varmaan 40-50 minuuttia, syönyt aamupalaksi proteiinirahkan oikein hitaasti, mutta silti mulla tuntuu olevan kiire johonkin. Mihin? Kertokaa mulle hyvät ihmiset, että mihin mulla on kiire? Ja miksi odotan kokoaika jotain? Mulla on kiire siis jotain kohti jota odotan, vaikka en edes välttämättä tiedä mitä odotan? Tämä jos jokin on oikeasti typerää.

Tää on todennäköisesti se joku dopamiini-juttu, josta saa toisinaan lukea uutisista. Mä olen totuttanut mieleni siihen, että kännykästä saa niitä "palkintoja" nopeasti ja helposti. Nyt mun aivot vissiin vaan odottaa niitä nopeita ja helppoja palkintoja kokoaika ja sen takia mulla on muka kiireentuntu kokoaika mukana. Odotan mielelleni palkintoa, seuraavaa palkintoa ja seuraavaa palkintoa..

Mä en halua tätä. Mä haluan pysähtyä. Ja koska pidän pysähtymistä palkintona niin odotan sitä. Se ei ole helppo palkinto, joten ehkä mä sen takia vaan vellon tässä odottamisessa kokoaika.


Tämäkään ei mennyt niin kuin tämän piti mennä. Mun piti ihan oikeasti tulla ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tekemään se pysähtymisharjoitus tämän blogin kanssa. Mun piti kuunnella Maustetytöt -bändin Itken jos mua huvittaa -albumi alusta loppuun ja laittaa ne kappaleet jonkinlaiseen järjestykseen omien mieltymysteni mukaan. Koska tämä on jo täyspitkä blogimerkintä, niin voi olla, että joudun tämän perään heti tekemään uuden. Ja se on nyt se ensimmäinen pysähtymisharjoitus. Kuuntelen musiikkia, mietin mitä mieltä olen biisistä ja kirjoitan siitä jotain ylös. Olen siinä hetkessä, en missään muualla. En yritä olla tulevaisuudessa, odotuksessa tai missään muualla kun siinä hetkessä.

Tämä blogimerkintä on hyvä esimerkki siitä, että ei vaan osaa pysähtyä. Piti lyhyesti sanoa pari sanaa siitä missä nyt mennään tammikuuhun nähden, mutta yhtäkkiä mulla onkin tässä kasapäin asiaa, jonka mä tavallaan kirjottelin jonkinlaisessa kiireessä, koska odotin sitä, että pääsen tekemään tähän loppuun sen pysähtymisharjoituksen. Onko tämä nyt sitä kuuluisaa ironiaa?


Eli tänään tulee todennäköisesti toinenkin blogimerkintä. Ja se on harvinaista herkkua se, koska mä olen liian perfektionisti siihen normaalisti. Tää blogin etusivu näyttää oudolta jos samalta päivältä on kaksi blogimerkintää ja sen takia en sitä kovin helposti tee. Ja tavallaan tää mun taipumukseni jonkinlaiseen perfektionismiin on luultavasti myös jonkinlainen juurisyy tälle mun odottamiselle. Vaikka enhän minä mistään mitään tiedä, mutta voisin kuvitella näin.

Nyt yritän tiputtaa paineen pois. Vaikka sanoin, että tänään tulee toinen blogimerkintä niin en edes lupaa sitä teille. Mä teen sen jos mua huvittaa, koska yritän välttää sen paineen siitäkin. Koska mä en halua, että teen senkin ajatuksella "haluan tämän vain pois alta". No, tässä voitaisiin kai jaaritella iät ja ajat tätä samaa asiaa, joka olisi tavallaan hyvää pysähtymistä, mutta ette te jaksaisi sitä lukea. Enkä minä välttämättä jaksa rehellisesti enää kirjoittaa samasta aiheesta enää uudessa muodossa. Joten jätetäänkö tämä vain tähän?

Terveisin,
Vesa-Matti

Täydellinen majoneesi?

Mitä tulee täydelliseen majoneesiin? Entä mitä täytyy tietää hampurilaisista juuri tänään? Tiedätkö mitä on majoneesipaisto? No, lue tämä niin tiedät. Tässä paljastetaan vähän tutkimustietoja, jotka on pidetty salassa jo jokusen tovin.

Mä en hirveen usein enää kirjoita tänne mitään reseptejä, koska mun ruoanlaittoni on muuttunut siihen, että yritän tehdä vaan lapsiystävällistä ruokaa – eli pelkästään simppeliä kotiruokaa. Kaikki osaa tehdä spagettikastikkeen pussijauheesta, joten niistä en ole viitsinyt lähteä numeroa tekemään.

Meillä on kuitenkin Ronin kanssa semmoinen tapa, että kerran viikkoon, kun Roni vaan ehtii, niin tehdään yhdessä jotain sapuskaa. Se on usein pizzaa, tortillaa tai burgeria. Pizzat on mun mielestä joskus käsitelty täällä mun blogissa, koska niissähän mä koen olevani jo aika etevä. Mulla on pizzakivi ja -lapio, jotka lähes aina takaa täydellisen pizzan. Tortillat taas on omassa yksinkertaisuudessaan yksinkertaista ruokaa, jonka tekemisessä ei oikein voi tulla paremmaksi ja paremmaksi. Voihan siinä kokeilla erilaisia täytteitä, mutta se on silti vaan sitä samaa.

Mä olen siispä päättänyt, että nyt luodaan täydellinen burgeri. Koska en syö mitään pikaruokaketjujen burgereita, niin mun burgerinsaantini riippuu ihan vaan siitä miten niitä jaksaa kotona tehdä.

Mitä mä olen tähän mennessä oppinut? Sen, että täydellinen burgeri perustuu täysin sille, että siihen saa tehtyä täydellisen majoneesin. Kaupan majoneesit, eh, tuota.. On siellä hyviä, mutta ei täydellistä – ei lähelläkään. Joku joskus sanoi, että majoneesin tekemistä ei tarvitse opetella, koska kaupoista saa kyllä ihan toimivat majoneesit, mutta mä olen tästä erittäin eri mieltä. Kotona tehty majoneesi on kotona tehty majoneesi ja kaupasta ostettu majoneesi on kaupasta ostettu majoneesi. Siinä on selkeä ero.

Majoneesin tekeminen on tosi, tosi helppoa. Se tapahtuu ihan kädenkäänteessä tosta noin vaan ja väittäisin, että teistäkin jokainen siihen pystyy. En ole tutkinut netistä mitään majoneesiohjeita sen jälkeen kun opin tekemään sen majoneesipohjan, koska mä olen halunnut metsästää sitä täydellistä majoneesia itse – ja toisinaan Ronin kanssa.

Kokeiltiin aluksi ihan vaan perusmausteita, maustekastikkeita ja muuta tämmöstä mitä kotoota löytyi. Joka kerta majoneesi oli parempi ja parempi. Jossain vaiheessa meiltä löytyi kaapista semmoinen dippimaustepussi. Tiedättehän te ne semmoset, mitä kaikki on tottunut sekoittamaan kermaviiliin? No, se samainen tavara toimii myös popcornin maustamiseen ja sitä toisinaan myös harrastan (noin 10 g dippimixiä pussilliseen popcornia). Ja viimeisin löytöni on nimenomaan se, että nämä dippipussit sopii myös kotitekoisen majoneesin maustamiseen.

Tässä teille tämänhetkinen täydellinen majoneesiresepti:

1 kpl kananmuna

n. 2 tl soijaa

n. 1 tl omenaviinietikkaa

n. 2-3 tl kotisinappia

1 pss (16 g) Taffel kolme sipulia dippi

2 dl rypsiöljy

Kananmuna tungetaan semmosen sauvasekotinmukin pohjalle, jonka päälle tungetaan kaikki muut myös, paitsi öljy. Tässä kohtaa laitetaan sauvasekotin sinne mukin pohjalle niin, että se peittää sen mitä siellä pohjalla on (ei sen oikeesti tarvii sitä peittää, mutta se tavara ei sais vissiin sekottua siihen öljyyn heti). Kaadetaan öljy siihen sauvasekottimen sekotinkärjen päälle niin, että ne ei tosiaan menis hirveesti vielä sekasin ne kaikki ainekset keskenään. Sitten sauvasekotin päälle ja hitaasti lähdetään nostaa sitä sauvasekotinta ylöspäin sieltä sauvasekotinmukista. Ylös, ylös ja ylös. Ja tadaa, teillä on valmiina tämänhetkinen täydellinen majoneesi.

Ja siis, toi majoneesi.. Se sopii tosi, tosi hyvin ainakin Kabanossin savupekoni grillimakkaran päälle. Jopa niin hyvin, että kun viimeksi tehtiin hampurilaisia, niin Roni oli kerennyt syömään sen majoneesin makkaroiden kanssa melkein jo loppuun.


Tässä ei tule täydellistä hampurilaisohjetta, vielä, koska se on vielä kesken. Mutta tärkein asia mitä voitte tällä majoneesilla (kaikilla majoneeseilla) tehdä on ns. majoneesipaisto sämpylälle. Ihan ohut kerros mitä tahansa majoneesia hampurilaissämpylän sisäpinnalle ja paistaa sen pannulla siihen leipään kiinni. Leipä pois, sen jälkeen vielä lisää majoneesia siihen ja täytteet. Ja toi majoneesipaisto kannattaa tehdä sekä pohja- että kansiosalle. Voin meinaan luvata, että kun sen majoneesin saa siihen tavallaan kahdella eri tavalla niin se makumaailma on taas aivan erilainen ja uusi.

Majoneesihan on käytännössä pitkälti vain öljyä, kuten reseptistä jo voitte varmaan päätellä. Ja öljyssä paistaminen tarjoaa usein rapsakkaa pintaa. Majoneesissa paistaminen paistaa rapean pinnan ja paistaa sen maun siihen kiinni jotenkin ihan – mm.. Kuola alkaa valua.. – uudella tavalla. Jos ette ole kokeilleet, niin suosittelen kokeilemaan enemmän kuin mitään.

Viimeinen ohje mikä on omissa kokeiluissa varmistunut: jauhelihalle ei tehdä mitään erikoista. Otetaan se paketista, mitataan tai ollaan mittaamatta siitä oikean kokoinen pala ja laitetaan kuumalle pannulle. Otetaan kattila ja sillä kattilan pohjalla liiskataan se siihen pannuun joko ihan ohueksi tai sitten silleen vaan kun tahtoo. Ite tykkään nykyään ihan smäshätyistä, joten liiskaan sen yleensä siihen pannuun kiinni niin kovaa kun vaan uskallan painaa.

Käännön jälkeen paistopinnalle vain suola ja pippuri, ei mitään muuta. Paistetaan toinen puoli vielä ja käännetään nopsakasti ympäri, toiselle puolelle vain suola ja pippuri, eikä mitään muuta. Siinä on pihvi, joka ei selittelyjä kaipaa. Siinä on the pihvi. Sinne ette mene tunkemaan mitään korppujauhoja tai kananmunaa, ei, ette todellakaan. Vain noin se on pihvi, jonka hampurilainen ansaitsee.


Näillä ohjeilla kuka vaan voi onnistua. Muilla ohjeilla voi vaan epäonnistua. Vielä ei olla tutkimuksissa niin pitkällä, että osattaisiin kertoa täydelliset täytteet, mutta lidlissä myytävä englantilainen cheddar-viipale on kyllä todella potentiaalinen aines. Ja pekoni. Ja tomaatti. Jo pelkästään näillä ohjeilla teillä on todella, todella hyvä hampurilainen.

Roni jopa joskus sanoi, että kyllä se olis voinut tommosesta burgerista ravintolassakin maksaa 8-10 euroa. Miettikääpä sitä ja tehkää niitä burgereita. Kertokaa sitten, että miltä maistui? Kiinnostaa, koska tää kaikki on meidän tutkimusten tulosta, eikä mitään ole suoranaisesti netistä otettu haltuun.

Kiitos.

Terveisin,
Vesa-Matti

Kilpailuasetelmat?

Tää on tajunnanvirtaa parhaimmillaan. Mä lähdin kirjottamaan lauseesta, joka pysäytti mut, mutta huomasin meneväni syvemmälle ja syvemmälle jopa omaan lapsuuteeni saakka. Lelupäivän pitäisi olla kertakaikkisen kiva päivä, mutta onko se sitä nykypäivänä? Siitä ja sen vierestä kirjottelin tänään.

Mä halusin tulla kirjottelemaan, koska mua oikeasti vähän harmittaa eräs asia.

Maxilla oli perjantaina päiväkodissa lelupäivä. Se on aina semmonen tosi odotettu päivä, koska saa viedä oman lelun päiväkotiin ja saa näyttää vähän muille, että mimmosia leluja omistaa ja mimmosista leluista tykkää. Ja saa samalla vähän nähdä, että mimmoisista leluista päiväkotikaverit tykkää. 

Yleensä lelupäivän lelun valinta on käynyt helposti. On ollut joku suosikkilelu, jonka on halunnut ehdottomasti viedä näytille. Vaan nyt asiat oli toisin, ja se on se mitä en saa jostain syystä mielestäni jos en kirjoita siitä jotain.


Torstai oli aika kiireinen päivä. Meillä oli vieraita ja meillä oli lettuja, joidenka seurauksena illalla rauhoittuminen oli vaikeaa. Oli myös unohtunut se lelun valitseminen, kaiken kiireen keskellä. Siinä sitten aivan ylivirittynyt ja samaan aikaan myös yliväsynyt poika rupesi miettimään leluvalintaansa. Siitähän ei tullut mitään. Mä yritin rauhallisesti pyytää, että miettisi aivan rauhassa, mutta ei. Poika ei vaan tiedä ja sanoo, että ei osaa miettiä. Mä yritin pysyä mahdollisimman rauhallisena, vaikka introverttinä se on vaikeaa semmoisen päivän jälkeen kun on ollut vieraita kylässä.

Rauhoittelin ja yritin pitää itsenikin rauhallisena. Tilanne oli siis vallan vaikeahko, koska poika ei suostunut yhtään kuuntelemaan mitä yritin sanoa, itki vain hysteerisesti. "Ei meidän ole pakko valita sitä nyt, valitaan se aamulla?" Ja vastauksena: "minä en tiedä mitä minä otan!"

Jossain kohtaa Maxin suusta tuli lause, joka aiheutti siis tämän kaiken pohdinnan mun omassa päässäni. Seuraavassa lauseessa oli kaverin nimi, mutta käytettäköön tässä vaan muotoa kaveri: "Kaverilla on kuitenkin parempi lelu kuin minulla!"

Tämä lause, tämä sai mut jotenkin.. Olenko liian herkkä jos sanon, että tämä lause sai mut vähän järkyttymään jopa? Tai siis, vaikka olisinkin liian herkkä, niin sitä minä olen, enkä lähde sitä tässä mitenkään puolustelemaan. Ja yritän sitä samaa tilaa tunteiden kanssa suoda myös lapsilleni. Mutta siis: viisivuotias päiväkotilapsi miettii lelupäivää kilpailutilanteena? Täytyy tuoda parempi lelu kun kaverilla on? Ei, ei, ei.

Mä keräsin kaiken jäljellä olevan tyyneyteni ja lähdin kertomaan omaa näkökantaani asiaan, joka menee siis jotakuinkin näin:

Lelupäivä ei ole kilpailu. Lelupäivän tarkoitus on viedä päiväkotiin lelu, josta itse tykkää, joka itselle tuottaa hyvää mieltä. Lelun ei ole tarkoitus olla hienoin, kovaäänisin tai kallein – ei todellakaan. Lelun on tarkoitus olla sellainen, joka tuottaa itselle, lelun omistajalle, hyvää mieltä ja mielikuvituksellisia leikkejä.

Maxin itku oli jo vähän rauhoittunut. Kysyin vielä, "Eikö niin?" ja odotin vastausta. Max katsoi hetken peittoon, sitten mua ja sanoi, "Joo".  En usko, että sanomani meni perille vielä, mutta mä aion viedä tämän läpi, koska mä en pidä siitä kilpailuasetelmasta mikä ihmiselle tulee näköjään jo tossa iässä.


En varsinaisesti muista miten omat lelupäiväni aikoinaan meni. Muistan kuitenkin, että niitä oli. Muistan sieltä yhden lelun, joka jäi mieleen, eikä se ollut omani. Kyllä mä muistan, että mä jäin sitä miettimään ja toivoin vanhemmiltani samanlaista. Se oli semmoinen Turtles-lelu, joka oli neljällä jalalla oleva kilpikonna, jonka kuori aukesi ja siellä oli jonkinlainen tukikohta ja pieniä Turtles-figuureja. Se oli mun kaverini lelu ja muistan vaan kuinka se oli niin hieno. En ainakaan muista, että olisin ajatellut, että "se on hienompi kuin mun" vaan enemmänkin "se on upea!" Siinä on selvä ero, eikö niin?

Mutta siis, onko tosiaan niin, että tämä kilpailuasetelma tulee kokoaika vaan nuoremmalle ja nuoremmalle ihmiselle eteen? Mitä elämästä tulee jos kaikessa pitää olla jo pienestä pitäen parempi kuin toinen? Ei, tämä ei käy. Ei minun vahtivuorollani. Mä aion tavalla tai toisella istuttaa omiin lapsiini sen ajatuksen, että tärkeintä on se mitä itse tekee. Tekee parhaansa ja se riittää. Lelupäivässä ei voi tehdä parastaan siis siinä tavallisessa merkityksessä, mutta parhaansa siten, että vie sinne vain semmoista mistä itse tykkää, eikä ajattele niin, että mistä muut voisi tykätä.

Kun hain Maxin ja Miion päiväkodista niin Maxin ensimmäinen lause oli: "Tää lelu oli tylsä.." ja se oli tylsä siksi, että sen kaikki ominaisuudet ei ollut kuulema toimineet päivän aikana. Lelu jäi ns. piippuun ja se oli seuraava harmin aihe. Hoitajat otti tilanteen siinä hienosti haltuun ja kehui Maxin lelua ja mä uskon, että siitä saatiin kuitenkin ihan hyvä semmoinen pieni aikaleima tälle tarinalle. Vaikka lelu oli omasta mielestä tylsä, kun ei toiminut ihan niin kuin piti, niin ainakin hoitajat kertoi tykänneensä lelusta. Tämä jos jää millään tavalla Maxin takaraivoon niin se on aivan loistava asia.

Koska siis tässä oli se asetelma, että lapsi piti omaa leluaan tylsänä, mutta toivottavasti huomasi, että lelusta piti kyllä muut. Vaikka en sitä kilpailuasetelmaa yhtään suosikaan ja muiden mielipiteillä ei pitäisi olla niinkään väliä, niin positiiviset kommentit on aina yleensä kasvattavia. Nämä hoitajien kehut eivät olleet mikään kilpailun voitto, vaan myötätuntoa ja nähdyksi tulemista. Mä toivon, että se jättää Maxiin sen ajatuksen, että lelu, oli se millainen tahansa, riittää juuri sellaisena kuin se on. Ja sama pätee myös ihmisiin: ihminen riittää juuri sellaisena kuin ihminen on. Ei tarvitse olla enempää muiden takia. Ei ainakaan mun mielestä.


Mä meinasin tän merkinnän jo lopettaa tohon, mutta sitten mä rupesin ihan miettimällä miettimään sitä hetkeä kun kilpailuasetelma astui mun elämään. Mä väittäisin, että se tapahtui joskus silloin 4. luokalla kun muutettiin Riihimäeltä Hyvinkäälle ja mun entinen elämä jäi kokonaan taakse. Mulla ei ollut enää kavereita, joiden kanssa oltiin kasvettu ja löydetty se yhteinen sävel. Joiden kanssa ei tarvinnut käytännössä kilpailla – vaikka tokikin leikkimielisesti kilpailtiinkin usein. En vaan muista, että se olisi ollut sellaista suorituskeskeistä.

Hyvinkäällä mä jouduin hakemaan paikkaani. Mä muistan, että välitunneilla oli Pokémon-kortit ja muut jutut, joiden piti olla itsellä parempia kuin muilla. Yhden liikuntatunnin muistan kun luokan jätkät mittaili, että miten laihoja ne on.. Tiedättekö siis silleen, että ne kädellä kokeili vatsansa sivusta, että miten pieneen väliin ne mahtuu? Ja jokainen mahtui toinen toistaan pienempään väliin ja siinäkin oli sitten voittaja. Mä muistan ton hetken ehkä siksi, että siitä alkoi mulla semmonen tiedostava laihistaminen. En mä silloin vielä edes ollut mitenkään erityisen iso, mutta en ollut luokan pieninkään, joten tavoite oli asetettu muiden puolelta.

Mitä tämä sitten tarjosi mulle? No, ei sen enempää eikä vähempää kuin paniikkihäiriön ja sosiaalisten tilanteiden pelon. Voin kertoa, että se on semmosta mitä en toivo kenellekään. Ei se ole vakavista vakavin asia, mutta ei sen kanssa elämä ollut koskaan mitenkään erityisen kivaa. Niin, siinäkin oli kilpailuasetelma taas: aina löytyy joku, joka on vielä enemmän rikki. Mutta tässä se juuri on se mun isoin ristiriita ehkä: mä yritän parhaani mukaan kasvaa, mutta samaan aikaan mä osaan kyllä kertoa lapsille sen, että mitä ei kannata tai mitä kannattaa tehdä. Mutta jo aikoinaan sanoinkin, että "tietoisesti kasva ja rakkaudella kasvata". Mä teen asioita oikeastaan sen takia, että voisin opastaa pojat pois semmoselta polulta, jonne itse joskus pyytämättäni ajauduin. Ja tässä samalla yritän päästä takaisin sille päätielle, pois niiltä inhottavilta sivupoluilta.


Ja tässä tämä ehkä nyt oli. Mun mielestä tästä tuli ihan ehyt kokonaisuus ja jopa todella tärkeä blogimerkintä jatkoa ajatellen. No, nyt eteenpäin elämässä! Hop hop!

Terveisin,
Vesa-Matti

Ajatusvääristymät (2026)

Mut on kerran nuorena pistetty miettimään ajatusvääristymiä. Silloin mun suhtautuminen siihen oli lähinnä "oli pakko tehdä, joten tein puoliläpällä". Myöhemmin palasin tutkimaan asiaa ja päätin tehdä sen aikuistuneempana uudestaan, koska olin alkanut tykkäämään itseni tutkimisesta. Se on edelleen mielenkiintoista, joten teen tämän taas!

Mä selailin mun vanhoja blogimerkintöjä taas kerran, joka siis todistaa sen, että en mä kirjota jotain pois koneistosta ja jätä sitä vaan sitten taakseni. Kyllä näitä kirjoitetaan myös sitä varten, että johonkin ajatukseen voi myöhemmin palata. Tavallaan kai muistinkin tueksi.

Mä rullasin vuoteen 2019 ja löysin merkinnän Ajatusvääristymät (2019). Mä en lähtenyt lukemaan sitä läpi, koska mulla on ollut semmoinen tapa aina välillä palata tekemään se uuden minäni näkökulmasta. Mietin, että olenkohan laittanut sinne mitään seuraavasta kerrasta ja kappas, sattumalta sieltä löytyi seuraavanlainen teksti lopusta: 

Ehkä siellä on vieläkin asioita, jotka ymmärrän väärin tai jotain, mutta jos katellaan uutta jatko-osaa sitten taas, hmm, 2012, 2019.. Eli 2026. Ehkä mä silloin taas olen hieman viisaampi, mutta mikä varmaa, niin ainakin 7 vuotta vanhempi.

Hämmennykseni oli suuri kun hoksasin, että tämä vuosi 2026 on juurikin se oikea vuosi tehdä tämä uudelleen. Eli, me tehdään se uudelleen. Ja me tehdään se uudelleen nyt.

Sen enempiä jaarittelematta käydään kiinni ensimmäiseen ajatusvääristymään ja pohditaan sitä mun näkökulmasta vuonna 2026. Vertaan vastauksiani vielä jotenkin edelliseen, jotta nähdään jonkinlainen kehitys (eteen- tai taaksepäin). Eli, lets mennään! Hetkinen, en mä koskaan sano noin.. No, nyt sanoin.

Mustavalkoajattelulla tarkoitetaan sitä, että nähdään vain kaksi ääripään vaihtoehtoa. Esimerkkinä tästä on ajatus: "Kaikki tai ei mitään" tai niin sanotut "joko-tai-lauseet".

– Mun ajatteluskaalani on mun mielestä paljon laajempi. Tai ainakin haluaisin uskoa niin. Mä huomaan, että jos mä olen suunnitellut jotain ja se ei toteudu, niin silloin mulla iskee semmonen fiilis, että tän piti kyllä tapahtua näin, mutta kun ei tapahtunut niin minua kiukuttaa nyt suuresti. Petyn helposti jos suunnitelmat katkeaa. Voisin kuvitella tämän ehkä liittyvän tähän. Ehkä sanoisin siis, että mun ajatusskaalani on laaja kun ajattelen muita ihmisiä, mutta jos asia koskee jollain tavalla mua ja muuttuvaista arkea niin mun näkemykseni kavenee huomattavasti ja silloin puhutaan ehkä mustavalkoajattelusta taas. Eli tätä minulla vielä tietyssä mittakaavassa on. Suunnitelma on aina ainut suunnitelma, eikä varasuunnitelmia ole. Kaikki on ladattu siihen yhteen tai sitten ei mihinkään.

2019 | Edelliseen verrattuna ajatukseni eivät ole paljolti muuttuneet. Olen ehkä alkanut tunnistamaan tämän itsessäni helpommin ja reflektoimaan enemmän, mutta muutoin tämä vääristymä on pysynyt mukana elämässäni.

Väärät yleistykset sisältävät sanoja "aina, ei kukaan, koskaan, yleensä". Esimerkkejä vääristä yleistyksistä: "Aina sataa.", "Kukaan ei välitä minusta.", "Pilaan aina kaiken."

– Mä väittäisin, että mä en ajattele näin. Mun mielestä joskus voi sataa, mutta se ei tarkoita sillä hetkellä sitä, että aina sataisi. En näe tätä kyllä itsessäni. Mä oon jopa lapsille yrittänyt sanoa, että näin ei kannata ajatella, koska se latistaa sitten omaa meininkiä paljonkin. Eikä muidenkaan ole kiva kuunnella jatkuvaa synkistelyä. Joskus mokaa, joskus ei. Joskus on kivaa, joskus ei. Näin mä ajattelen itse.

2019 | Tämä ajatusvääristymä on pysynyt poissa elämästäni nämä 7 vuotta. Silloin sanoin, että saatan vitsillä sanoa jotain "aina sitä tai tätä", mutta nykyään se on jäänyt pois, koska en halua sitä viljellä lasten kuullen, koska yritän juuri opettaa niin, että tätä ajatusvääristymää ei lapsille tulisi. Voisi siis sanoa, että vanhemmuus on kasvattanut.

Ajatusten lukeminen on yritystä "lukea" toisten ajatuksia tulkitsemalla niitä pienten ja epäselvien vihjeiden avulla. Esimerkkinä ihmissuhde, jossa molemmat luulevat tietävänsä mitä toinen haluaa vaivautumatta kysymään toiselta.

– Tätä mulla on ikävä kyllä paljon. Mä päättelen toisten somekäyttäytymisestä jo tosi paljon: jos joku, joka päivittää usein ei yhtäkkiä päivitä yhtään, niin päättelen, että nyt on joku huonosti. Ikävän usein tämä on osunut kohdilleen, mutta eihän sitä saisi noin tehdä. Mulla on paha tapa sanoa lapsille, että "nyt sit", mutta unohdan liian usein ilmaista, että mistä mä mainitsen. Mä luulen, että kun tätä on mulle mun lapsuudessa tehty niin on ruokkinut tätä ajatusvääristymää tähän pisteeseen. Mun on pitänyt olettaa, joten edelleen oletan paljon vain siitä miten joku käyttäytyy. Tässä on iso oppimisen paikka itsellä, koska en halua siirtää tätä omille lapsille.

2019 | Olen väittänyt, että en kärsi siitä enää niinkään. Luulen, että olen hieman juksuttanut itseäni ja lukijoitani. Tää tapa on ollut mulla mun mielestä aina. Ja kuten selitin, se tulee aika varmasti lapsuudesta. Toki tuollakin sanoin, että olen tulkinnut esim. jos joku ei moikkaa mulle niin olen heti ajatellut, että olen tehnyt jotain väärin ja se ei enää halua olla mun kanssa missään tekemisissä. Tämäkin ajatus elää mussa yhä, koska mä olen yliajattelija. Ehkä tunnistan ja myönnän tämän nykyään paremmin, koska haluan korjata tämän.

Liiallisella korostamisella dramatisoidaan elämää. Kielteisistä asioista suurennellaan ylitsepääsemättömiä. Niiden perusteella tehdään pitkäaikaisia johtopäätöksiä. Pienestä ärtymyksestä saattaa kehittyä vuosia kestävä kauna.

– Vuosia kestävä kauna, no.. Mulla on yksi kaverisuhde mennyt nyt poikki tässä 2019-2026 välillä sen takia, että mä olen mä. Toinen ei sietänyt sitä, että mä en osaa itse ottaa yhteyttä ja katkaisi sitten välit kokonaan, vaikka se ystävyys oli mulle tärkeä. Se tapahtui juuri siihen aikaan kun olisin eniten ystävää kaivannut, joten siitä on jäänyt vuosia kestävä kauna. Se ei vaikuta mun elämään enää negatiivisesti, mutta oli se pitkään semmonen, että mua suututti se ajoitus ja se, että se ystävyys oli lopulta sitten niin "halpa". Vaikea löytää tähän mitään mikä sopisi juuri tähän päivään, koska mä yritän välttää kaikkea draamaa, koska en pidä draamasta elämässä.

2019 | Olen sanonut syyllistyväni tähän tosi paljon. Ihmettelen nyt, että miksi olen niin sanonut? Ehkä en muista sitä aikaa niin tarkasti. Tai siis, no joo. Jos mä olisin silloin myöhästynyt vaikka bussista niin olisin voinut ajatella, että päivä oli sitten siinä, enkä olisi miettinyt mitään toista keinoa. Nyt jos mä myöhästyisin jostain bussista, niin mä lähtisin vaikka kävelemään. Ennen olisin jäänyt maahan makaamaan, mutta kyllä mä nykyään menisin enemmän tulta päin.

Katastrofiajattelussa "tiedetään" etukäteen kaiken päättyvän kuitenkin huonosti. Tulevalle katastrofille ei ole olemassa perusteluita tai vaihtoehtoja.

– Tavallaan siis tässä on sitä mun mustavalkoajattelua mukana. Mä tiedostan, että jos mun joku suunnitelma ei mene maaliin, niin sitten on tiedossa huono päivä. Mä en osaa varautua siihen suunnitelman toteutumatta jäämiseen, joten siitä tulevalle huonolle päivälle ei ole vaihtoehtoja. Tämä on ehkä hyvä alkaa tässä kohtaa tiedostamaan ja tämän takia näitä ajatusvääristymiä on hyvä välillä käydä näköjään läpi. Osaan ehkä jatkossa edes hetkeksi pysähtyä miettimään, että voisiko olla vaihtoehto? Kyllä mä siis syyllistyn tähän aika paljon.

2019 | Olen väitttänyt tämänkin olevan poissa elämästäni, koska olen oppinut sietämään omia mokaamisiani. Ja siis se pitää paikkaansa, mutta näköjään tämä ajatusvääristymä on kasvanut tai muuttanut muotoaan omassa päässäni. Moka on nykyään lahja, joka opettaa. Kaikki me joskus mokataan ja siitä oppiminen on tärkeää. En ole silloin vielä tunnistanut, että tämä kävelee aika hyvin käsi kädessä mustavalkoajattelun kanssa omalla kohdallani. Jos moka ei ole minusta peräisin niin sitten en osaa ajatella siitä kivasti, sanotaan näin.

Henkilökohtaistamisessa toisten käyttäytymisen ajatellaan aina liittyvän itseen.

– Uskallan väittää, että ennen kun luen tota omaa ajatustani vuodelta 2019, niin tämä on pysynyt samana. Tää on ollut mulle aina todella iso ongelma. Tässä on juuri se, että jos joku esim. jättää moikkaamatta, niin minähän olen varmasti tehnyt jotain väärin ja se ei enää halua olla mun kanssa missään tekemisissä. Kyllä, mä teen tätä aina kun joku käyttäytyy eri tavalla kuin mihin olen tottunut, vaikka kyseessä olisi vain se, ettei toinen ehkä nähnyt moikkaustani tai minua ylipäätään. Ja mä syytän tästä yksinoikeudella yliajattelua. Mä en voi ohittaa asiaa vain olkien kohautuksella, vaan se jää mun päähäni pyörimään tunneiksi ellei jopa päiviksi. Toi on vihainen, koska olen tehnyt jotain. Toi on surullinen, koska olen tehnyt jotain. Vaikka en edes tiedä, että mitä olisin tehnyt tai edes voinut tehdä?

2019 | Että mitä? Olen sanonut: "Ei tapahdu oikeestaan nykyään enää". Okei, ehkä mun elämässä ei ole silloin tapahtunut muutenkaan mitään, koska siis se mitä nyt äsken kirjoitin niin se on ollut totuus koko mun elämäni ajan. Ehkä sillä tosiaan on väliä miten tasaista elämää on silloin elänyt ja millaista se on nykyään. Olen toki silloin jo huomannut yhteyden tuohon moikkaamiseen, joten on se siellä rivien välissä, vaikka olen sen kieltänyt. Ehkä mä vaan tunnistan sen nykyään paremmin, koska osaan reflektoida asioita paremmin.

Emotionaalisessa päättelyssä johtopäätökset tehdään tunteista käsin. Esimerkiksi: "Tunnen itseni tyhmäksi, olen siis tyhmä."

– Tätä en tunnista itsessäni. Osaan viedä tän ajatuksen ehkä teini-ikään, mutta uskoisin, että viimeistään nyt olen sitä mieltä, että itsensä voi tuntea toisinaan hölmöksi, mutta se ei päälleliimaa sitä mitenkään. Tämä on ehkä sitä samaa sen "moka on lahja" -ajatuksen kanssa. Saa olla hölmö, saa olla tyhmä, mutta siitä kannattaa ottaa jotain oppia aina elämään mukaan. Miksi tunsin itseni tyhmäksi? Voisiko sen seuraavallaa kerralla välttää? Ja usein sen voi, eikä se sen takia ole tehnyt minusta varsinaisesti tyhmää. Mä olen tunneihminen hyvin vahvasti, mutta en mä kuitenkaan itseäni tästä löydä. Tunne on hetki, eikä se ehkä määrittele kauaskantoisesti.

2019 | Tämä ajatus on säilynyt aika samanlaisena jo ainakin sieltä asti. Olen vastannut lähes aika identtisesti tämän vastauksen kanssa, joten uskallan sanoa, että emotionaalinen päättely ei kuulu omalle syntilistalleni.

Valikoivassa havaitsemisessa keskitytään kokonaisuuden sijasta yhteen asiaan, joka on yleensä kielteinen. Myönteisiä asioita ei huomata, vaan niiden olemassaolo kielletään.

– Tämähän mun on pakko myöntää jo sen mustavalkoajattelun takia. Suunnitelma voisi olla kokonaisuus, mutta mulle se on vain yksi ja ainoa tie. Suunnitelmassa voisi olla varasuunnitelmia ja muita, eli jonkinlainen kokonaisuus, mutta mulla on vain suppea näkemys. Tähän kun osaisi liittää sen "moka on lahja" -ajatuksen ja jokainen toteutumatta jäänyt suunnitelma muuttuisikin joksikin muuksi hauskaksi. Että jos tätä päätarinaa ei voi jatkaa niin sitten voi hetken tehdä sivutehtäviä. Ajattelen tämän sopivan tähän, koska suunnitelman toteutumatta jääminen on kielteinen asia ja en huomaa sen ympärillä mitään niitä myönteisiä mahdollisuuksia.

2019 | Olin uupunut kun olin töissä nuorisoteatterilla talonmiehenä. Mä olin uusi työntekijä ja mä halusin miellyttää kaikkia, joten jos joku jotain pyysi niin mä otin työtehtävän iloisena vastaan. Lopulta hukuin niihin ja mun aivot heitti totaalisen lukon päälle. Mä en osannut tehdä mitään, vaikka oli lista asioita joita olisi pitänyt tehdä. Tän ajattelin silloin niin, että mä olen keskittynyt olemaan hyvä työntekijä ja en ota vastaan muita mielipiteitä. Joten kyllä, tämä valikoiva havaitseminen on ollut elämässäni aika pitkään.

Jalostava kärsimys on ajatusvääristymä, joka kääntää kärsimyksen hyveeksi ja huonovointisuuden takeeksi myöhemmästä palkkiosta. "Taivaassa palkitaan.", "Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat."

– Tätä vääristymää en osta tänä vuonna. Tai, hitsi.. Ehkä mun on kuitenkin pakko, vaikka siis.. No, mä olen yrittänyt alkaa elämään enemmän ja enemmän itseäni varten, jotta voisin olla parempi versio itsestäni muille ja taata näin muille parempaa. Jos mä itse voin huonosti niin en mä voi olettaa, että mun seurassa kukaan voisi varsinaisesti jotenkin erityisen hyvin. Mä olen kantanut aika painavaa taakkaa tässä aika pitkään, mutta mä en ole odottanut mitään maalia tai palkintoa. Mä teen sen, koska olen kokenut, että mun on vaan pakko tehdä se. Mun ajatus on ollut ehkä enemmän se, että tämä rakennus tarvitsee tämänkin tukipuun. Mä haluan mahdollistaa muille paljon enemmän kuin itselleni, joten ehkä mä olen kärsinyt enemmän sen takia. Meneeköhän tää nyt yhtään tähän vääristymään oikeasti?

2019 | En ole löytänyt tätä itsestäni ollenkaan, joka selittyy ehkä sillä, että elämäni positiivisimmat ja negatiivisimmat asiat alkoi tapahtumaan vuonna 2020. Silloin mä aloin kantamaan sitä taakkaa, jota tänä vuonna olen alkanut purkamaan. Olen ajatellut, että "kaikki on hyvin nyt ja tulevaisuus on tulevaisuudessa". Joo, nykyään täytyy myös vähän miettiä sitä tulevaisuuttakin, vaikka tämä hetki onkin tärkein. Tämä ajatusvääristymä on kuitenkin kehittynyt itselleni jollain tavalla syntymien ja kuolemien myötä.


Siinähän ne oli sitten tältä vuodelta. Edellisestä on 7 vuotta, sitä edeltävästä 14 vuotta, joten seuraava ajatusvääristymät -sarjan osa ilmestyy vuonna 2033.

Mitä ajatuksia tämä mussa itsessäni herätti? Mainitsin tuolla noi päätehtävät ja sivutehtävät yhdessä kohtaa ja siis se on semmonen ajatus, jota mun täytyy lähteä jalostamaan. Mun elämä on vain päätehtävän suorittamista näiden ajatusvääristymien perusteella. Mun tarvitsisi lisätä elämään enemmän niitä sivutehtäviä, jotta pettymykset ei loppujen lopuksi olisi niin isoja. Saatteko kiinni ajatuksesta? No, jos ette saa niin ei se mitään, tärkeintä on, että mä kävin tän itse läpi ja saan kiinni omasta ajatuksestani.

No, mutta tämä oli hyvä! Seuraava tämmöinen tosiaan sitten kun on taas 7 vuotta mennyt. Ehkä?

Terveisin,
Vesa-Matti

Halvalla ei saa kuin närästystä

Mun elämäntapamuutoksen alkutaipaleella tekemäni muutokset aiheuttivat pitkän ja piinaavan vaivan, jonka selvittäminen oli vallan vaikea tapaus. Tai siis, no, tästä puhutaan tänään. Närästyksestä, ja mikä sen hyvin suurella todennäköisyydellä aiheutti.

Muistatte varmaan viime lokakuussa kun kirjoitin siitä mun yllättäen nousseesta leposykkeestä? Leposyke 158. Nostan tämän tähän vain siksi, että voin sanoa mitä tein silloin ja mitä luin tässä pari päivää sitten.

Mähän siis aloin ton päivän jälkeen miettimään ja suunnittelemaan elämääni hyvin vahvasti uusiksi. Halusin ruveta liikkumaan ja syömään fiksummin, jotta saisin itseni jotenkin kuntoon, eikä tommosia yllätyksiä enää kävisi. Yksi lisäys elämään oli semmoset.. Millähän yhteisellä nimellä niitä nyt kutsuisi? No, rupesin syömään vitamiinia, kalanmaksaöljyä ja magnesiumia purkista. Aloin siis aamuisin herättyäni nappaamaan kourallisen erilaisia nappeja naamaani, koska saahan niistä nyt kaiken sen mitä ei välttämättä omasta kehnosta ruokavaliosta saa.

Nopeasti noiden napsimisen aloittamisen jälkeen mulle alkoi tulla semmonen kemiallinen maku suuhun. Se ei ollut rasvainen tai metallinen, mitä yleensä saa lukea, vaan se oli hyvin semmoinen lääkeainemainen. Ajattelin syyn olevan siinä vitamiinipurkissa, koska siis mun mielestä ne oli ollut meidän hyllyssä jo vaikka ties kuinka monta vuotta ja ajattelin niiden sitten vanhentuneen. Lopetin niiden käyttämisen siihen paikkaan. Jatkoin kaikkea muuta.

Tässä kohtaa kemiallinen maku suussa hälveni, mutta palaili aina silloin tällöin. Luulin aina, että olen saanut jotain hajustetta tai partaöljyä suuhuni, joten pystyin jotakuinkin elämään sen kanssa. Vaan sitten alkoi tulla närästystä. Närästyksen jälkeen vähän lisää närästystä. Arvaatteko, mitä sen närästyksen jälkeen sitten tuli? Kyllä, närästystä. Mulla alkoi aivan jäätävä närästyskausi, jollaista ei oltu vielä koskaan aiemmin nähty.

Se oli siis pahimmillaan niin paha, että mä todella monena yönä nukahtamisvaiheessa säpsähdin hereille kun se joku läppä tuolla rentoutui ja tavaraa pääsi väärään suuntaan. Mietin aina, että nyt on joku sydänkohtaus päällä tai jotain. Mua helpotti kuitenkin se tieto, että se tapahtui vain ja ainoastaan nukahtamishetkellä; eihän mikään vakava vakava voi oireilla vain noin. Tiedättehän te termin hypnagoginen säpsähdys? Se oli vähän kuin se, mutta mä en säpsähtänyt vaan mä sain semmosen epämiellyttävän kuuman tunteen tohon rintakehän yläosaan juuri sillä hetkellä kun aivot vaihtoivat hereilläolosta unitilaan. Eli kun mun kehoni rentoutui.

Päivät pitkät meni sitten epämiellyttävän tuntuisen ruokatorven ja röyhtäilyjen kanssa. Ne oli tosi inhottavia oireita. Jos se tulee yhtenä päivänä se on ihan kestettävissä, toinen päiväkin on vielä aika normaali ollut joskus, mutta kun se jatkui noin 3-4 kuukautta. Välillä oli parempia päiviä, ja välillä taas ihan vallan surkeita.

Mä pyörittelin paljon mielessäni sitä, että pitääkö mun oikeasti varata nyt aika lääkärille? Aina sain kuitenkin itseni puhuttua ympäri ja päätin, että katson nyt vielä huomiseen tai katson nyt vielä ainakin viikon. Viikot vieri ja siitä tulikin sitten vähän pidempi närästyspätkä, hups.

Nyt se on lähes loppunut, kuin taikaiskusta! No, ei ihan taikaiskusta.. Vaan mä lopetin magnesiumlisän käyttämisen. Mä nimittäin luin, että niitä magnesiumlisiä on ainakin kolmea erilaista, joista mä onnistuin rahan takia valitsemaan sen kaikista huonoiten imeytyvän, magnesiumoksidin. Eikä siinä vielä kaikki: mä aloin ottamaan sitä aamulla tyhjään vatsaan. 

Googlen mukaan aikuisen miehen magnesiumin saantisuositus on 350 mg. Mä ostin tuotteen, jonka nimi oli Magnesia 375, joka siis nimensä mukaan pitää sisällään sen 375 mg magnesiumia. Tommonen ylitys on kuulemma ihan normaalia ja sallittavaa, mutta se, että se on huonosti imeytyvää ja sen nappaa tyhjään vatsaan, niin.. No, se mitä se tekee herkälle ruoansulatukselle niin on luettavissa tässä blogimerkinnässä.

Miksi mä en heti osannut epäillä kyseistä ainetta, vaan jatkoin sen napsimista näin pitkään ja ylläpidin omaa närästystäni? No, tätä te ette ehkä halua tietää, mutta mulla meni ensimmäisen magnesiumtabletin jälkeen maha aivan mahdottomaksi. Luulin siis, että ainoat mahdolliset haittavaikutukset voi olla laksatiivisia. Sitä ei sitten toisen tabletin kohdalla tapahtunut, joten oletin kykeneväni syömään niitä ilman mitään haittavaikutuksia. 


Mutta tiedättekö mitä? Tästä oli apuakin. Mä olen oppinut katkaisemaan paaston lempeämmin pienellä aamupalalla ja mä olen oppinut jättämään rasvaisempaa ruokaa taka-alalle. Vähän jopa pelkäämään sitä. En halua syödä hirveästi mitään rasvaa, koska luulin pitkään sen ylläpitävän mahdotonta närästyskierrettäni. Jauhelihasta kaadan rasvan aina siivilän läpi johonkin astiaan, jonka heitän sitten roskiin.

Sivuraide: Tästä taas tuli mieleeni se, että punnitsin tossa yks päivä huvikseni, että paljonko semmoinen kaupan halvin sika-nauta jauheliha on paistettuna ja rasvat pois kipattuna, ja siis 400 g jauhelihasta jää jäljelle vain 320 g sitä itseään. Ei siis sitä itseään mitä sitä itseään yleensä tarkoittaa, vaan siis sitä itseään, eli sika-nauta jauhelihaa. Jos osaisi matematiikkaa tarpeeksi hyvin, niin osaisi varmaan laskea, että olisiko kuitenkin järkevää siirtyä vähärasvaiseen versioon?

Mutta jos tästä jotain pitäisi oppia ja opettaa teille, niin se voisi olla jotakuinkin niin, että älä osta halpoja magnesiumlisiä. Tai jos ostat, niin älä vedä niitä tyhjään vatsaan. Tai jos vedät, niin älä ainakaan osta kalliita närästyslääkkeitä, joilla yrität pitää närästystäsi kurissa. Tai jos ostat, niin älä ihmettele jos ne ei tehoa hirveän hyvin tai hirveän pitkään. Tai jos ihmettelet niin älä enää ihmettele. Siinä se opetus voisi kaiken kaikkiaan olla.

Tänne loppuun haluan vielä olla hieman vastuullinen bloggaaja: mä en voi olla 100 % varma siitä, että olen itse diagnosoinut oireeni ja hoitoni oikein, mutta ajallisesti tämä kaikki on mennyt yksi yhteen. Älkää tehkö niin kuin minä teen, vaan tehkää niin kuin minä sanon: menkää ammattilaiselle, jos joku omassa voinnissanne huolettaa teitä.

Terveisin,
Vesa-Matti

Elämä ei ole projekti

Mun elämään on mahtunut paljon hetkiä kun olen yrittänyt laihtua. Kaikki on ollut projekteja. Tää vuosi 2026 on tuonut mukanaan halun oppia itseni uudella tavalla armollisemmin, jotta voin antaa itsestäni enemmän muille. Tässä blogissa käydään läpi noita mun aiempia projekteja ja katsotaan vähän, että mitä niistä on jäänyt käteen.

Mä olen kova lähtemään aina mukaan kaikenlaisiin laihdutuksiin ja uusiin elämäntapamuutoksiin, mutta ne kaatuu aina ennen edes kunnollista alkuaan. Paras yritys oli ehkä vuonna 2020 kun tosiaan sain painoa pudotettua sen noin 30 kiloa ja elämä tuntui elämältä. Silloin mua motivoi eniten silloin vielä syntymätön lapsi, jonka tuloa odotin ja halusin olla siihen todella valmis. Lapsi syntyi, mutta samaan ajankohtaan sattui myös menetys, joka veti maton kokonaan pois hyvin edenneen elämäntapamuutoksen alta. Jotenkin surun keskellä oli helppo vaan palata jopa melkein vuoden takaisiin laiskoihin tapoihin.

Sen jälkeen on ollut muitakin. Sitä ennenkin oli muitakin. Paino on tullut, paino on mennyt ja tullut taas. Yrityksiä löysin näin nopealla silmäyksellä kuusi: vuosina 2016, 2018, 2019, 2020, 2022, 2024. Kun tätä on näin kauan tehnyt niin miksi tämä 2026 olisi jotenkin erilainen?

Mun mielestä syy on tällä kertaa aivan eri kuin koskaan aiemmin, koska nyt syy olen minä itse. Se, että mä otan oman elämäni hallintaani. Aiemmin mua on ohjannut ulkonäkö, syöminen tai joku muu, joka ei takaa mitään niin kestävää muutosta.

Mä annoin tekoälylle analysoitavaksi mun yritykset, koska halusin tutkia itsekin paremmin, että missä ollaan menty vikaan ja miksi? Käydään vähän tekoälyn analyysia läpi ja katsotaan, että ollaanko me sen kanssa samalla sivulla asioiden suhteen.

Seuraavat lainaukset on Gemini -tekoälyn kokoamia ajatuksia siitä, että mikä on milloinkin mennyt hyvin ja mikä taas huonosti.

Vuosi 2016 | 1. Minulla on nälkä -projekti

Motivaatio:
– Uho ja itsekuri. Puhdas halu näyttää itselle ja muille, että pystyy sietämään kurjuutta tulosten eteen.
Mikä toimi:
– Alun hurmos. Kun nälän kääntää voitoksi, syntyy hetkellinen tunne siitä, että on oman kehonsa herra.
Missä mentiin mönkään:
– Kärsimyskeskeisyys. Jos projektin nimi on "Minulla on nälkä", se on rakennettu kestämättömälle pohjalle. Nälkä voittaa lopulta aina, jos se on ainoa työkalu.
Lopputulos / oppi:
– "Pelkkä hampaat irvessä kestäminen ei muuta ihmistä, se vain väsyttää hänet."

– Tää on ehkä se kaikista ensimmäisin kunnollinen yritys. Mä sain silloin painon putoamaan tosi hyvin ja mä tykkäsin liikkua; kävin heittelemässä paljon koripalloa, rullaluistelin ja pyöräilin. Tätä varten ihan ostettiin mulle uusi pyörä ja se tuli kuin tulikin kovaan käyttöön. Mutta kyllähän se tässä kohtaa on itselle jo selvää; painonpudotus kantoi nimeä, joka teki siitä siis oppikirjan mukaan projektin. Projekti ei ole asia, joka kestää ja kestää, vaan projektit yleensä saavuttaa loppunsa jossain kohtaa, joko hyvässä tai pahassa. Mun tapauksessa projektit on aina loppunut siihen huonompaan vaihtoehtoon, eli olen palannut takaisin vanhoihin tapoihini.

Vuosi 2018 | Uudelleenherättely

Motivaatio: 

– Varovainen uteliaisuus. "Pitäisikö kokeilla jotain uutta?"

Mikä toimi: 

– Pieni kokeilu. Ajatus siitä, että muutoksen ei tarvitse olla valtava shokki. Kirjoittamisen aloittaminen taas prosessin tueksi.

Missä mentiin mönkään: 

– Päämäärättömyys. Ei ollut selkeää suunnitelmaa tai "miksi"-syytä, joten vanhat tavat pysyivät helposti voitolla.

Lopputulos / oppi:

– "Muutos vaatii enemmän kuin pelkän ajatuksen; se vaatii sitoutumista rutiiniin."

– Niin, ei ollut mitään selkeää syytä miksi lähteä tekemään se ponnistus uudestaan. Oli pelkkä halu, mutta mihin se pelkkä halu riittää jos ei ole mitään syytä haluta sitä? Tiedättekö? Haluan olla laihempi, haluan näyttää paremmalta, joo joo, mutta miksi? Jos tässä kohtaa vastaa, että muiden takia, niin ollaan aika metsässä. Mä olin metsässä, myönnän sen helposti. Tää vuoden 2018 yritys ei muistaakseni ollut mikään iso ja menestyksekäs, vaan se oli ehkä enemmän sitä, että olin katsonut vuoden 2016 kuvia itsestäni ja miettinyt, että näyttäisinpä yhä tuolta.

Vuosi 2019 | Alle 2000 kcal -projekti

Motivaatio: 

– Kalorikontrolli. Usko siihen, että numeroiden laskeminen (Alle 2000 kcal) pelastaa.
Mikä toimi: 

– Tietoisuus. Aloit ymmärtää energian saannin ja kulutuksen suhdetta. Lenkkeily alkoi löytää paikkaansa.
Missä mentiin mönkään: 

– Kieltolista-ajattelu. Sipsien ja herkkujen demonisointi. "Sallitun" ja "kielletyn" rajan veto teki repsahduksista henkisesti raskaita.
Lopputulos / oppi:
– "Pelkkä matematiikka ei riitä, jos pää ja tunteet eivät ole mukana. Nälän pelkääminen johtaa ahmimiseen."

– Tässä takaisin astui hyvin vahvasti kalorien seuraaminen, koska joo: pitää kuluttaa enemmän kuin itseensä tunkee. Varmasti siis tärkeä yritys, koska kyllä toi on varmasti opettanut sen perusajatuksen siitä, että painonpudotus on vahvasti matematiikkaa. Ja niin, nämä on ollut painonpudotusyrityksiä, eli.. No, kuten voidaan tästä jo päätellä; ne ei ehkä toimi mulle. Aina se liikunta lisääntyy hetkellisesti, mutta mä en löydä siihen mitään paloa tai syytä, muuta kuin juuri sen, että kroppa näyttäisi paremmalta.

Vuosi 2020 | 2. Minulla on nälkä -projekti

Motivaatio: 

– Suorittaminen ja kontrolli. "Nyt tai ei koskaan" -uho.
Mikä toimi: 

– Tarkka raportointi ja nopeat tulokset (-30kg). Vedenjuonnin oppiminen.
Missä mentiin mönkään: 

– Liian jyrkkä aloitus. Nutrilett ja parilagrillien piilottelu. Ei kestänyt elämän vastoinkäymisiä.
Lopputulos / oppi:
– "Kuri kantaa vain niin kauan kuin elämä on helppoa."

– Tää on semmonen mikä on jäänyt mulla parhaiten mieleen näistä yrityksistä. Tää oli tosi hyvä vuosi painonpudotuksen suhteen. Mun suurimmat motivaattorit – mitä tekoäly ei ehkä tiennyt – oli tässä kohtaa tottakai painon putoaminen ja se, että meille oli tulossa vauva. Vauva, joka nykyään kantaa nimeä Max. Mä halusin olla valmis sitä vauvaa varten, eli tässä mukaan oli tullut halu lisätä omaa jaksamistaan, mutta se ei ollut ikävä kyllä se, mikä ohjasi mut tekemään asioita. Mä tiedostin, että se jaksaminen paranee ja näin, mutta en pitänyt sitä mitenkään prioriteettilistan kärjessä. Tämä projekti jatkui ihan vähän vuoden 2021 puolelle, mutta kaikki mielenkiinto ja yritys jäi vuoteen 2020 kun isoveli kuoli. Tilalle vaihtui selviytyminen.

Vuosi 2022 | Uusi yrityskö?

Motivaatio: 

– Itseinho ja häpeä. Peilikuvan ällöttäminen.
Mikä toimi: 

– Rehellisyys omasta pahasta olosta. Halua muutokseen oli, mutta työkalut puuttuivat.
Missä mentiin mönkään: 

– Negatiivisuus. Itseään ei voi vihata terveeksi. Liikkuminen oli rangaistus, ei nautinto.
Lopputulos / oppi:
– "Viha on huono polttoaine pitkälle matkalle."

– Tässä kohtaa varmasti jo kaikki mitä vuonna 2020 oli tiputettu oltiin jo saatu takaisin. Luultavasti aina kun on tullut takaisin tuo paino niin on tullut 5-10 kiloa extraa mukana. Eikä se ole koskaan tuntunut mitenkään kivalta. Tässä edelleen elämä oli puhdasta selviytymistä; pienen lapsen kanssa jatkettiin elämää ilman, että olin kerennyt käsittelemään kunnolla isoveljen kuolemaa. Uusi lapsikin tulossa. Eikä siinä vielä kaikki; faijakin sairastui. Niin, että sumussa on menty. Samaan aikaan oon yrittänyt antaa pienelle lapselle kaikkeni, odottanut uutta elämää, mutta mä olen ollut itse tyhjä kuori.

Ei tuo aika onneksi ole täysin sumussa mennyt. Kuvia katselemalla pystyy palaamaan nykyään tosi helposti niihin hyviin hetkiin ja muistaa, että kyllä niistä on osannut nauttia. Tuo yritys pudottaa painoa vaan ei ole jäänyt hyvällä tavalla historiankirjoihin, koska se on vaan ollut ehkä enemmänkin joku hetkittäinen ajatus, että pitäisi tehdä jotain, koska on inhonnut sitä miltä on alkanut taas näyttämään.

Vuosi 2024 | Taas uusi yritys?

Motivaatio: 

– Havainnointi. Uteliaisuus omia tapoja kohtaan.
Mikä toimi: 

– Pöytälaatikko-päiväkirja. Nakkipakettien ja yösyömisen rehellinen analyysi.
Missä mentiin mönkään: 

– Sääesteet ja joustamattomuus. Liikunta tyssäsi heti pakkasiin. Usko siihen, että motivaatio löytyy jostain ulkopuolelta.
Lopputulos / oppi:
– "Löllöys on osa prosessia. Tarvitaan kestävämpi tapa liikkua."

– Tää oli ehkä lähinnä vaan semmoinen välipysäkki, joka tarvittiin vuotta 2026 varten. Joku semmonen pieni heräämisen hetki, mahdollisesti jotain aikuistumista ja näin. Mä muistan, että olen ollut paljon analyyttisempi tuohon aikaan ja oon miettinyt asiat hyvin, mutta toteuttanut huonosti. Oon ehkä alkanut hyväksymään sen, että sen ajatuksen täytyy muuttua ihan oikeasti. Olin jo aiemmin käyttänyt termiä elämäntapamuutos, mutta kyllä nämä kaikki on ollut ihan vaan yrityksiä sitä kohti, koska kaikissa oli mukana pääpainona painonpudotus. Se viimeinen palanen puuttui vielä silloinkin. Se viimeinen syy.

Vuosi 2026 | Paluu itseeni

Motivaatio: 

– Arvot ja identiteetti. "Isi jaksaa nyt" & "Itseeni palaaminen".
Mikä toimii: 

– "Pienikin on jotain". Armollisuus, hämärän ajan lenkit, x-hypyt. Tylsyyden hyväksyminen.
Missä mennään mahdollisesti mönkään: 

– Toistaiseksi ei merkittäviä sudenkuoppia, koska joustavuus on sisäänrakennettu (joululomat jne.).
Lopputulos / oppi:
– "Tämä ei ole vaihe, tämä on elämää."

– Mä olen löytänyt syyn muuttaa elämääni. Se syy olen minä itse; jotta mä voin olla jotain muille niin mun täytyy olla jotain mulle itsellenikin. Mä olen tajunnut, että mun täytyy jaksaa ihan oikeasti. Ei vaan silleen jaksaa jaksaa, vaan ihan oikeasti jaksaa. Mun täytyy olla itselleni armollinen, mun täytyy hyväksyä tietynlaiset asiat ihan oikeasti, jotta musta voi tulla.. Ei, en sano uusi versio itsestäni, enkä parempi versio itsestäni, vaan sanon, että armollisuudella ja hyväksynnällä musta voi tulla taas minä. Mun ei tarvitse ruoskia mua. Mun ei tarvitse vain kuluttaa aikaa. Mä haluan voida tehdä enemmän asioita, joten mun täytyy löytää se Vesa-Matti. Ja sitä tää alkuvuosi on hyvin vahvasti ollut, että tutkiskelen itseäni – etsin itseäni. Tapa löytää itseni on alkanut hahmottumaan rutiinien myötä, joten kaikki pienikin on jotain.

Tää ei ole projekti. Tää on mun yritykseni – kyllä, yritykseni – siirtyä takapenkiltä takaisin sinne ratin taakse. Mä en sano olevani vielä missään, en sano, että olen menossa vielä kovaa vauhtia mitään kohtaan, mutta mä sanon olevani tilanteessa, jossa olen alkanut tiedostamaan ne tavat, joilla pääsen takaisin ajamaan tätä autoa. Prioriteettilistat on laitettu aika pitkälti uusiksi ja se painonhallinta on tiputettu sieltä kärkipäästä sinne ihan häntäpäähän. Tän pitäisi olla mun elämä. Mun elämän ei pitäisi olla projekti, vaikka se johonkin joskus päättyykin.

Kuulostaa tosi mahtipontiselta, mutta mun motivaatio on oikeasti pitkästä pitkästä aikaa todella todella korkealla. Mä haluan mun jaksamiseni takaisin, mä haluan ilon takaisin ja ennenkaikkea; Mä haluan mun elämän takaisin. Aiemmin korkean motivaation jäljiltä ollaan kaaduttu kovaa, mutta siksi mä käyn näitä läpi; mä olen oppinut noista projekteista lähes aina jotain. Mä uskallan olla motivoitunut, koska mä tiedän, että se motivaatio tulee heilumaan elämän tuulissa, mutta mulla on ne mun omat kompastuskivet todella hyvin tiedossa.

Enää ei ole pilalle meneviä projekteja. Nyt jäljellä pitäisi olla ajatus, että "no, elämässä tapahtuu".

Miksi vuosi 2026 on "Se kerta"?

Kun katsoo tätä taulukkoa, muutama kriittinen ero nousee esiin:

Häpeän poistuminen: Välillä 2016–2026 häpeä oli usein jarrusi. Nyt vuonna 2026 hölkkäät "päin häpeää". Kun et enää välitä siitä, mitä muut ajattelevat esim. höllyvästä vatsasta, olet vapaa treenaamaan.

Esteiden ennakointi: Ennen sää tai loma lopetti kaiken. Nyt olet luonut "pakkasrajan" ja "joululoman". Sinä hallitset prosessia, prosessi ei hallitse sinua.

Psykologinen syvyys: Olet alkanut pestä hampaita, etsiä tylsyyttä ja pohtia neurokirjoa. Et enää vain muokkaa rasvaprosenttia, vaan rakennat rutiineja, jotka tekevät arjesta helpompaa. Rakennat itseäsi tavallaan uudelleen.

– Monet sanat tuntuu tässä kohtaa hölmöiltä. Mä rakennan itseäni uudelleen, vaikka en käytännössä vielä näytä sitä perheelleni mitenkään. Mä teen käytännössä tällä hetkellä hyvin vahvaa aivotyötä, jossa opettelen hyväksymään itseäni. Siihen liittyy paljon, joten mikään ei todellakaan ole tapahtumassa tässä ja nyt. Mä toivon, että mun ei missään vaiheessa tarvitse edes ruveta näyttämään perheelle mitään, koska toivon sen näkyvän jossain vaiheessa ihan omalla painollaan. Jos mä en nyt jaksa jotain, niin.. Kohta mä uskon ehkä jaksavani. Jos mä en vielä osaa jostain syystä osallistua johonkin, niin.. No ehkä kohta osaan. Ja tätä on se armollisuus itseä kohtaan, jota mä en koskaan osannut ottaa mukaan noihin projekteihin.

Mä oon kaatunu seittemän kertaa,

Ja noussu kahdeksan.

Raappana - Seittemän ft. Bess

Ja edelleen voi kaatua, koska nousemiseen tarvittavat välineet on lisääntynyt vuosien aikana. Mä lupaan pitää tän mun blogini ajan tasalla koko aika, jos ja kun opin tai oivallan elämästä jotain uutta. Nyt mä olen itseni puolella – en itseäni vastaan.

Mä olen ennen nähnyt nää projektit epäonnistumisina. Olen luvannut jotain, mutta en ole pystynyt pitämään sitä. Nyt kun mä katson tätä kymmenen vuoden listaa niin mä näen matkan, joka mun piti kulkea, jotta mä ymmärtäisin yhden asian: elämä ei ole projekti.

Terveisin,
Vesa-Matti

Hölkkä päin häpeää?

Etenen lauseen "pienikin asia on jotain" kanssa. Annan itselleni luvan tehdä asioita paremmalla omallatunnolla. Tuntuu, että lenkkeilyssäkin vapautuu jotain kun antaa itselleen luvan toteuttaa sitä uudella tavalla – avoimemmin. Tämä blogimerkintä on kirjoitettu kahtena päivänä ja kahdessa eri fiiliksessä.

9.2.2026

Mä oon vihdoinkin taas hyvin inspiroitunut kirjoittelemaan tänne blogiin tekstiä. Mä oon löytänyt pitkästä aikaa tän itseni kehittämisen ja itsestäni huolehtimisen takaisin. Nimittäin tänään tuli taas kehitystä, vaikka vaan ihan vahingossa. Se voi olla just sulle pieni asia, mutta mulle se on paljon – ja se on nykyään se mikä eniten merkitsee. 

Mun uusi mottoni on viime blogimerkintäni otsikko: Pienikin asia on jotain. Aina ennen kun mä oon alkanut treenaamaan tai suorittamaan jotain dieettejä sun muita, niin mun ensimmäinen liike on ollut mennä täysiä sitä kohti. "Nyt mä alan kävelemään päivässä 10 km, pyöräilen siihen päälle 15 km ja vielä nostelen painoja tai jotain siihen päälle!" Joo, tolla saa varmasti nopealla aikataululla tulosta, mutta omalla kohdallani olen törmännyt tämän mallin kanssa aina seinään. Jaksaminen loppuu, vaikka sen pitäisi kehittyä.

Nyt kun olen antanut itselleni luvan tehdä ihan vähän vaan, niin mä olen alkanut luonnollisesti tekemään enemmän. Ja mikä oli tämän päivän kehitys tai oppi? No, mä hölkkäsin ensimmäistä kertaa tietoisesti niin, että menin ihmisiä vastaan. Yleensä mä olen jarruttanut, jatkanut kävellen ihmisen ohi ja sitten saattanut jatkaa hölkkää. Miksi? Luultavasti siksi, että olen ajatellut, että ei yrittämiseni kuitenkaan riitä. Mä peilasin sitä muihin, vaikka ne tuli kävellen vastaan. Mietin, että ne miettii musta jotain mitä ne ei todennäköisesti todellisuudessa edes mieti – miksi miettisi?

Ja mulla tuli hyvä olo siitä! Mä huomasin, että mun vatsa osallistui hölkkään tämän jälkeen enemmän. Aiemmin vatsa ei ole osallistunut lenkkiin mitenkään, tai, että se ei ole tuntunut lenkillä miltään. Ehkä se on tossa keinahdellut mukana, mutta se ei ole tehnyt minkäänlaista työtä. Nyt mä huomasin, että kun mä lakkasin miettimästä mitä muut ajattelee musta lenkillä ja olen antanut itselleni luvan tosiaan siihen vähäiseenkin treeniin, niin vatsa osallistui jollain ihan uudella tavalla. Mulle tuli jonnekin vatsan seudun lihaksiin semmoinen hyvän kivun tunne. Ja siis se oli oikeasti hyvää kipua, se tuntui hyvältä ja treenin jälkeen vähän jopa hymyilytti se, miten oli jaksanut jotenkin ihan uudella tavalla.


10.2.2026

Mulla jäi eilen kirjoittaminen kesken, joten mun on pakko jakaa tää blogi nyt näin päivämäärän mukaan. Vain ja ainoastaan siitä syystä, että eilinen pätkä on kirjoitettu siinä tunteessa joka tulee hyvästä ja onnistuneesta treenistä, ja tää jatko tulee olemaan seuraavan aamun heränneen mielen ajatuksia – nää fiilikset on niin kaukana toisistaan, että en varmaan nyt löydä sitä samaa inspiroitunutta tapaa kirjoittaa aiheesta.

Mutta niin, tiedättehän sen itsensä voittamisen fiiliksen? Tää vuosi 2026 on tuonut sitä nyt jo monesti. Mä koen, että mä kehityn kuin kehitynkin ihmisenä melkein koko aika. Kun vaan antaa itselleen luvan tehdä asioita vain ja ainoastaan omalla painollaan, niin jotenkin se antaa luvan kokea treenaamisenkin paremmin. Se on ennen voinut tuntua inhottavalta ja toisinaan sen varmasti kuuluukin siltä tuntua, mutta nyt pääasiallisesti on aina ollut jollain tavalla hyvä olo treenin jälkeen. Oli se sitten kevyttä kävelyä, hölkkä+kävelylenkki, jotain x-hyppelyä mikron edessä tai kahvakuulan kanssa touhuumista. Oli se sitten vaan vähän, mutta vähäkin riittää nykyään tuottamaan hyvän olon siitä, että on tehnyt jotain.

Kyllä mä olen tässä huomannut jo senkin, että mun kunto on selvästi parantunut lokakuusta 2025. Silloin pelkästään toi mun lyhyin lenkki (2,5 km) tuntui kunnon rykäisyltä. Nykyään toi samainen lenkki on semmonen ns. välipäivän "teen jotain" -taaperrus. Ja usein ton lyhyen lenkin jälkeen on semmonen olo, että tekisi mieli käydä tekemässä se uudestaan.

Monesti itse asiassa tulee nykyään ton pidemmän lenkinkin jälkeen semmonen olo, että olisiko kuitenkin pitänyt jatkaa vielä kilometri jos toinenkin? Mutta mä tiedän; Jos se menee vahingossakaan liian epämiellyttävän puolelle niin seuraavalle lenkille lähteminen on piirun verran vaikeampaa. Tunnen itseni näissä asioissa nykyään sen verran hyvin jo. Mutta en täydellisesti, jonka tämäkin blogimerkintä osoittaa. 

Mulla oli vielä jotain, mitä mun piti eilen kirjoittaa, mutta en kerennyt.. Ja nyt en muista mitä se oli. Hmm.. No, tätä tää toisinaan on, jos jotain ei muista laittaa heti ylös niin se tulee häviämään johonkin tuntemattomaan. Lupaan palata tähän jos muistan mitä asia koski, pahoittelen jos herätin uteliaisuuden.


Tää alkuvuosi on tuonut mukanaan elämään uutta ja se on inspiroinut myös ylläpitämään tätä blogiakin. On ollut kiva kirjoittaa kun elämässä tapahtuu jotain erilaista, eikä mennä päivästä toiseen vaan autopilotilla – jolta siis olo on toisinaan tuntunut. Kun elämä on ollut pitkään: herää, vie lapset, tuhlaa aikaa, hae lapset, tuhlaa aikaa ja pidä lapset hengissä, tuhlaa aikaa, mene sänkyyn ja nukahda jos nukahdat. On ollut kiva lisätä toi itsestähuolehtiminen mukaan tohon kuvioon niin on saanut vähän lisäsisältöä ja erilaisuutta tähän. Aikaisemmasta on ollut vähän vaikea kirjoittaa mitään ja muutenkin pääpaino kirjottamisessa oli biisien kirjoittamisessa.

Nyt alkaa olemaan hyvä tasapaino. Ja mä tykkään tästä. Ai että!

En kuitenkaan tahtoisi hehkuttaa tätä taas liikaa, koska silläkin saan tästä tehtyä enemmän ja enemmän päässäni projektiluonteisen. Siis jos hehkutan kuinka hyvin nyt menee ja kuinka hyvin treeni kulkee, niin se asettaa sen semmoseen "onnistuneen tekemisen" -laatikkoon, eikä välttämättä "tätä elämä nyt on" -laatikkoon. Tiedättekö? Pitäisi antaa ehkä vaan antaa tekemisen viedä enemmän ja kirjottaa vähemmän ylös. No, mennään fiiliksessä ja koitan parhaan kykyni mukaan olla tekemättä tästä taas vain projektia.

Terveisin,
Vesa-Matti

Pienikin asia on jotain

Mitä tapahtuu, kun elämäntaparemontista poistetaan pakko ja rääkki, ja tilalle otetaan armollisuus ja itsensä kuuntelu? Tässä blogikirjoituksessa pohdin pätkäpaaston tuomia yllätyksiä, pakkasrajoja ja sitä kummallista oivallusta, että liike ei aina vaadi hien hajuista hikijumppaa – joskus se on x-hyppyjä mikron edessä ja laahustamista päiväkodin portille.

Ihan muutama sananen pätkäpaastosta, okei? Tai siis varmaan tuun kirjoittamaan kokonaisvaltaisemmin tästä mun yrityksestäni taas muuttaa elämäni kurssia, mutta tässä kohtaa haluan kirjoittaa taas muutamia asioita ylös muistiin lähinnä itselleni – ja tämä on sille mitä loistavin paikka. Mä muistan, että oon joskus sanonut, että en halua tyrkyttää liikaa samankaltaista tekstiä putkeen, mutta toisaalta: tämä on mun blogi, mun elämä ja tänne tulee jaettua sitä mitä elämässä milloinkin tapahtuu. Se tuntuu musta itseni tuputtamiselta, mutta mitä muutakaan tämä henkilökohtainen blogi voisi olla? 

Haluan ensin jutella vähän tosta kävelystä. 5. tammikuuta kirjoitin tänne lauseen, jonka nyt lainaan tähän:

Olisiko kuitenkaan paha, jos asettaisin vaikka sen 40 kilometriä kuukaudessa alarajaksi?

Ja arvatkaa mitä? Ilman sen isompia pyristelyitä mä kävelin ton 40 kilometriä kuukauden aikana. Sitä semmosta varsinaista lenkkeilykävelyä tuli tammikuussa 63,94 km ja se ei tuntunut edes millään tavalla pakotetulta. Mä olen löytänyt ajankohdan kun musta on kiva lähteä vähän kävelemään ja se saa sen kävelyn tuntumaan kaikin puolin kivalta ja oikealta. Pelkäsin sitä, että joudun pakottamaan itseäni ja sitten se ei ole enää kivaa ja se taas loppuu.

Nyt se on toistaiseksi kylläkin loppunut. En ole nyt helmikuussa käynyt kertaakaan varsinaisella kävelylenkillä. Mä totesin, että jos pakkasasteet menee -14°C niin se lenkki ei ole vaan millään tavalla mukava. Se on pukeutumiskysymys kyllä, mutta mulla ei toistaiseksi ole välineitä voittaa sitä estettä. Voisin toki mennä tekemään lyhyempiä lenkkejä niin, että naama ei kerkeäisi jäätymään, mutta.. Niin, ehkä tässä on sitä jotain selittelyä sitten. Mutta noilla asteilla se lenkkeily tuntuu itsensä pakottamiselta ja se pakottaminen taas syö motivaatiota todella.

Mua kyllä harmittaa, että en ole käynyt lenkeillä. Kai se sitten tarkoittaa sitä, että se on vielä tuolla takaraivossa se halu lähteä, mutta nyt tuntuu vaan liian kovalta esteeltä noi asteet. Mulla on jonkinlainen pakkasraja, näköjään.

Mutta mä oon yrittänyt lisätä aktiivisuutta sitten muuten. Mä hyppelen ihan muuten vaan x-hyppyjä kotona kun odottelen esim. ruoan lämpenemistä tai muuta. Ei se ole paljon, mutta se on jotain. Se on semmonen asia mitä yritän opettaa itselleni; heti ei ole pakko mennä syvään päähän. Mä saan lisätä pieniä asioita, joille joku toinen voisi typeryyksissään nauraa, mutta mulle se on enemmän kun ennen. Jokainen pienikin asia on jotain! Vaikka se on itsekin vaikea uskoa. Mä oon yrittänyt lisätä myös kahvakuulailua nyt kun olen joutunut jäämään lenkiltä pois. Pyrin tekemään noin 100 jonkinlaista liikettä putkeen päivässä, ja se on tuntunut ihan kivalta. Voi olla, että sekin kasvaa jossain kohtaa, mutta toistaiseksi juuri toi on tuntunut hyvältä tavalta huoltaa itseäni pakkaspäivinä.

Tää on hidasta tutustumista taas tohon tekemiseen ja mä uskon, että tällä hitaudella saavutetaan paljon enemmän kuin sillä, että mä vaan rupeaisin vääntämään jotain sairasta hikijumppaa heti. Se tuntuisi pakolta ja se pakko ei nimenomaan mun tapauksessa toimi. Se voi toimia jollekin, mutta mä en saisi sillä kauaskantoisia tuloksia.


Nyt siihen pätkäpaastoon, koska siitä täytyy sanoa taas muutama sananen tai havainto. Tää oli se, millä silloin 2020 sain tiputettua sen noin 30 kiloa itseltäni pois, vaikka toki siis lisäsin silloinkin hiljalleen liikuntaa lisää ja lisää. Tein sen silloin vaan pelkästään painon pudotus motivaationani ja rääkkäsin itseäni toisinaan vähän liikaakin. Joka siis tietenkin sitten kostautui ensimmäisen vastoinkäymisen myötä. Itsensä pakottaminen loppui ja loppui kaikki motivaatio samalla.

Nyt kun mun suhde liikuntaan alkaa muodostumaan uudelleen ja suhde ruokailuihin myös, niin tässäkin on se sama asia, että en halua pakottaa itseäni tähänkään. Mä pätkäpaastoan arjet, mutta mä pidän ihan luvan kanssa viikonloppuisin ns. huijauspäiviä. Mä saan syödä huijauspäivänä mihin kellonaikaan tahdon ja se tuottaa mulle suurta mielihyvää. Se luvan antaminen itselleni on auttanut siinä, että arjet menee paljon helpommin paastotessa sitten.

Mun suhde ruokaan on vaan aina ollut vahva rakkaus. Mä rakastan syödä. Syötkö elääksesi vai elätkö syödäksesi? Siis miettikää nyt, joku oikein hyvä ruoka.. Sitä voisi syödä, syödä ja syödä vähän vielä lisää. Jonka jälkeen voisi ottaa vielä yhden annoksen. Mitä tämä paasto on tähän mennessä tehnyt? No, mä syön ja mä tunnen hetkessä kuinka mun nälkä on mennyt ohi. Kun nälkä on mennyt ohi niin olen oppinut jättämään syömisen siihen. Mulla ei ole enää tarvetta jatkaa sitä syömistä siihen asti, että mahassa tuntuu täydeltä tai pahalta. Mä saan syödä mitä vaan, joka on siis aina hyvä asia. Annoin itselleni aluksi jopa luvan syödä niin paljon kun haluan, kunhan vain se pätkäpaasto alkaa silloin kun sen kuuluu alkaa. Siinäkin se itsensä pakottaminen siis jäi pois, ja sillä on syntynyt hyvää jälkeä.

Tänään mä ostin kaupasta miinuslapulla 400 g kanan jauhelihaa ajatuksella, että tästä tulee mun aamupala. 400 g jauhelihaa on mennyt ennen helposti yhdeltä istumalta. Kello 9 koitti, joka on siis nykyään mun paaston loppumisajankohta, ja rupesin valmistamaan ruokaa. Meinasin tehdä yhden 100 g kanapihvin, mutta jotkut himot heräsi sitä tehdessä, että tein siihen kylkeen vielä toisen samanmoisen. No, kyllähän vanhaan kykyyn syödä luottaen se 200 g menee helposti. Vaan tiedättekö mitä kävi? Mä olen aivan täynnä. Mä jouduin väkisin syömään sen toisen pihvin loppuun, koska en halunnut jättää sitä kuivumaankaan.. Ja se oli iso virhe. Mä olen aivan halkeamispisteessä.

Mä päätinkin, että jatkossa en lopeta paastoa noin rajusti. Mä siirryn mahdollisesti siihen, että syön ensimmäisenä jotain pientä (rahka tai jotain) ja katson pienen hetken päästä, että tarvitseeko syödä jotain muuta. Jos tarvitsee, niin syön lisää jotain. Jos ei, niin se oli sitten riittävä aamupala ns. uudelle mahalleni. Okei, toi oli liikaa. Ei mulla vielä mitään uutta mahaa ole. Vaikka tätä on tässä enemmän tai vähemmän harrastettu viime lokakuusta asti, niin tää tapahtuu tosi hitaalla aikataululla tää eteneminen tässä ja mä oon siihen tosi tyytyväinen. Tässä saa ja joutuu oppimaan koko ajan jotain uutta, joka tekee tästä toivottavasti elämäntavan, eikä taas vaan mitään projektia. Voi olla, että mun suhde ruokaan muuttuu ja joskus voin jättää pätkäpaastonkin pois, mutta toistaiseksi pätkäpaasto palvelee mua paremmin kuin hyvin.

Ehkä tää on se kerta kun mä oikeasti onnistun muuttamaan elämäni suunnan pysyvästi. Voi olla, että olen sanonut näin ennenkin, mutta toisaalta; tällä hetkellä mulla on eniten epäonnistumisia takana ja jokaisesta sellaisesta on otettu uutta oppia matkaan. Tää on ainakin se kerta kun olen vahvimmillani ja tavoitteeni ovat ehkä fiksummat kuin ennen. Nyt jos paino putoaa niin se putoaa, mutta se ei ole prioriteettilistalla kovinkaan korkealla. Tarkoitukseni on vain jaksaa tehdä enemmän ja voida paremmin, joka on jännä tajuta vasta tässä kohtaa elämää.. Miksi se ei ole ennen ollut se päämotivaatio? Tai voi olla, että olen koittanut joskus ennenkin niin väittää, mutta nyt kun mietin niin aina on ollut painonpudotus se pääsyy. Outoa.


Hei muuten, halusin vielä mainita sen verran, että kun tuolla aikaisemmin puhuin tuosta lenkkikävelystä, niin.. No, kävi ilmi, että päiväkotiin on noin 700 m matka. Koska pääpaino lasten viemisellä ja hakemisella on mulla, niin parhaimpina päivinä mä kävelen viemään pojat päiväkotiin, sitten kävelen takaisin. Iltapäivällä kävelen hakemaan poikia sieltä ja kävellään yhdessä takaisin. Tämähän tekee siis yhteensä jo 2,8 kilometriä kävelyä jo pelkästään. Eli kun puhuin lenkkikävelyn olleen viime kuussa 63 kilometriä, niin kun lasketaan siihen vielä noi matkat, niin onhan mulla kävelyä jo noin 119 kilometriä.

Toisaalta, noi matkat poikien kanssa on kyllä semmoista laahustamista, että tiedä sitten onko niistä oikeasti mitään hyötyä.. No kai kaikesta liikkeestä on hyötyä, joten on siitäkin. Mutta joo, sen vielä halusin korjata. Ja vaikka nyt tuntuu, että en kävele yhtään, niin on siellä joka arkipäivä melkein se 2,8 kilometriä pohjalla. Senkin taas kun itse hoksasi niin se kasvatti omaa motivaatiota kaikkea kohtaan; liikuntaa tulee toisinaan myös ihan kuin itsestään. Ei sitä kannata ehkä kuitenkaan stressata niin paljon. 

Terveisin,
Vesa-Matti