Suvivirsi vai suvivitsi?

Tänään pohdin tekstissäni Suvivirren asemaa koulujen päättäjäisissä. Vaikka arvostan perinteitä, koen inklusiivisuuden olevan tärkeämpää kuin yhden virren säilyttäminen. Meidän on muututtava maailman mukana ja huomioitava kaikkien vakaumukset.

Oon aika huono seuraamaan uutisia, vaikka niitä joka päivä selaankin. Mutta mikä nyt taas, näin kesän korvilla, nostaa päätään on Suvivirsi (Virsi 571 – Jo joutui armas aika). Sitä ei siis kuulema nykyään enää saisi esittää koulun päättäjäisissä.

Mä olen sitä koulukuntaa, että mun päättäjäisiin se on kuulunut ja jos vielä joskus peruskouluni päättäisin, niin se kuuluisi sinne edelleen – se on klassikko. Mä en ole uskovainen, vaikka kirkkoon kuulunkin, mutta silti olen Suvivirren kannalla – tavallaan.

Mä en kuitenkaan ole etunenässä tuomitsemassa sen esityskieltoa, koska Suomessa on uskonnonvapaus. Nykyään kun Suomessakin on uskontoja ihan jokaiselle sormelle, niin tottakai koulut on täynnä eri uskontoja, eikä sille vaan voi mitään. Uskonnot repii niin paljon muitakin asioita, että yksi Suvivirsi on tässä kohtaa vain suvivitsi. Siis yhtään pilkkaamatta kyseistä virttä, pois se minusta.

Tottakai jos on kaavoihinsa kangistunut, niin voi ajatella, että "se on aina ollut siellä ja sen kuuluu aina olla siellä!" Mun mielestä, anteeksi vain, sen kappaleen voi kuunnella jokainen vaikka kotonaan päättäjäisten jälkeen, jos näkee ja kokee sen tarpeelliseksi.

Maailma muuttuu ja meidän pitää vain muuttua sen mukana, tai jäädä poikittain tielle jyrän alle. Nyt on lähtenyt Suvivirsi, seuraavaksi lähtee jotain muuta, joka loukkaa jonkun toisen uskontoa. Tilalle ei käsitykseni mukaan oteta toisten uskontoja, vaan neutraaliutta – sitä, että kenenkään ei tarvitsisi tuntea olevansa ulkopuolinen. Ja mun mielestä se, että kenenkään ei tarvitsisi kokea olevansa ulkopuolinen, on paljon tärkeämpi asia kun Suvivirsi.

Lyhyestä virsi kaunis, mutta miettikää miten kaunis se on kun sitä ei ole ollenkaan? Enemmän ihmisiä kokee päättäjäiset omikseen ja onnistuneiksi. Miksi, sanokaa mulle, miksi vain sinun tapasi olisi se ainut tapa?

Jos ainut vastauksesi on, että "se on aina kuulunut päättäjäisiin", niin voisin melkein sanoa, että argumentointisi ei ole kovin tukevalla pohjalla.


Vastaa seuraaviin kysymyksiin:

1. Onko Suvivirsi tärkeämpi asia, kuin mahdollisimman monen ihmisen onnistunut kevätjuhla?
2. Miksi neutraalimpi yhteinen kevätjuhla herättää sinussa vastustusta?
3. Onko uskonnonvapaus sinusta sitten jotenkin huono juttu?

4. Miksi sitä Suvivirttä ei voisi kuunnella kotona päättäjäisten jälkeen?

Joo, mä ymmärrän: ei tässä oikeasti vastusteta uskontoja tai puolusteta omaa, koska kyseessä on puhtaasti vain perinne. Mutta näitä kysymyksiä kun miettii ja asettuu välillä myös toisten saappaisiin, niin saattaa huomata epäkohtia. Jos on siis avoin avartamaan omaa maailmaansa. Ja mä koen, että mä olen, enkä sen takia lähde soihduin ja talikoin puolustamaan Suvivirren esitysoikeutta.


Mä sensuroin itseäni jo vähän, kun pyyhin pois yhden rivin, jossa luki: "uskontojen vuoksi mm. tapetaan", mutta mä otan sen tänne loppuun takaisin vain huomiona. Miksi? Koska haluan tuoda sen retorisen kärjistyksen tähän kuitenkin mukaan. Vaikka kyseessä onkin perinteiden puolustus, niin silti, silti tässä on myös se uskonnollinen puoli. Suvivirsi on uskonnollinen, halusitte te sitä tai ette. Lukekaa vaikka:

Taas niityt vihannoivat

ja laiho laaksossa.

Puut metsän huminoivat

taas lehtiverhossa.

Se meille muistuttaapi

hyvyyttäs, Jumala,

ihmeitäs julistaapi

se vuosi vuodelta.

Se supistaa kuulijakuntaa. Joillekin se voisi olla: hyvyyttänne, jumalat. (Kyllä, mä itse kirjoitan sanan "jumala" pienellä, koska mulle se on sana, ei erisnimi tai mikään suuri voima.) Mutta koska Suomessa pääuskonto on kristinusko ja toi on hyvin vahvasti kytköksissä siihen, niin sen takia ymmärrän esityskiellon.


Toistan itseäni kun sanon, että kuunnelkaa se Suvivirsi kotonanne päättäjäisten jälkeen. Saatte kuulla sen, mutta ette samaan aikaan pakota uskotoanne kenellekään sellaiselle, joka sitä ei ole valmis ottamaan vastaan.

Mua itseäni suututti ammattikoulussa se, että sinne tuli kerran joku gospel-esitys, joka kaikkien piti mennä katsomaan. Se oli turha, koska siellä toitotettiin hyvin vahvasti sitä, että "usko jumalaan, usko jumalaan". Ja mä olen suomalainen, kristinuskoon kastettu ihminen, mutta koen sen silti luotaantyöntäväksi. Uskon jos tahdon, mutta pakottamalla en siihen ryhdy. Enkä siis sano, että Suvivirsi pakottaa kristinuskoa, mutta viittaan siihen kuitenkin. Olenpas hupsu.

Tänne loppupuolelle vielä erittäin asiaan kuulumaton satiirinen esitys:
Pitäisikö Suomeen saada pakollinen rippikoulu? Jos et mene, saat yhdyskuntapalvelusta.


Joo, se oli huono. Mutta ymmärtäkää, että mä kärjistän tätä tahallani ja varmasti ontuvastikin, mutta jos yksikään ymmärtää tästä poukkoilusta pointin, niin blogi on tehnyt tehtävänsä. En tiedä miksi otin sen uskonto-puolen tähän niin vahvasti mukaan, mutta kai siinä purkautui joitain omia patoutumia jostain. Suvivirsi on perinne, sen mä ymmärrän täydellisesti. Monelle siihen ei liity mitään uskonnollista, vaan vain se pelkkä perinnepuoli: se on aina ollut ja sen pitää aina olla.

Mutta pitääkö sen?

Terveisin,
Vesa-Matti

Kielletty oikeinkirjoitus

Kerron kokemuksistani, joissa semi-huoliteltu kieleni ja isoilla alkukirjaimilla kirjoittaminen on tulkittu provokaatioksi. Onko mahdollista saada porttikielto jonnekin vain siksi, että kirjoittaa kuten on opetettu? Spoiler: on mahdollista.

Eilen yöllä, kun en taas kerran saanut unta, rupesin miettimään taas kerran mieltymystäni kirjoittamiseen. Oon siitä monesti täällä kirjoitellut, mutta haluan taas kerran siihen palata.

Joskus teille kerroin, että silloin kun Skibidi-Sammakko -kappale oli suuri hitti, niin mun nimeä tunnistettiin siellä täällä ja sitä pidettiin ihmeellisenä asiana: "ootko sä oikea vesa-matti? et oo!" Johon usein sitten vastasin sarkastisesti, että "No, en oo sit." Tämän jälkeen usein sitten tuli "oot sä se, ei kukaan muu kirjoita isoilla kirjaimilla ja pisteillä".

Toi on hauska tarina, jota on kiva kerrata. Mun kirjoitustyyli oli tunnistettava, vaikka mä vaan kirjoitan niin kuin jokaisen kuuluisi kirjoittaa. Miksi kuuluisi? Koska siihen meitä on opetettu. Usein tässä taas kohtaa sen, että "no tää on internet ei täällä tarvii kirjottaa noin". Ja en sanokaan, että tarvitsisikaan, mutta itselleni se on automaatio. En mä kulje pitkin internetiä paasaamassa kirjoittamisen ilosanomasta, koska teen sen lähinnä vaan blogissani ja täältä jokainen saa poimia tai olla poimimatta ohjeita elämäänsä.


Mutta uskoisitteko, että on mahdollista saada porttikielto johonkin palveluun sen takia, että kirjoittaa hyvin? Ei se mustakaan kuulosta todelliselta, mutta näin on tapahtunut mulle noin nelisen kertaa. 

Mä osaan perustella kantaani jos tarve vaatii, joten usein jos osallistun johonkin keskusteluun, niin mun viestit on pitkiä. Pitkät viestit usein tulkitaan väärällä tavalla ja tämä on luultavasti pääsyy näihin porttikieltoihini, joita en usko ansainneeni.

Ensimmäisen kerran tämä tapahtui Habbo -nimisellä sivustolla. Siihen aikaan kun pyörin siellä, siellä oli myös käytössä foorumit. Näillä foorumeilla pyörin todella aktiivisesti ja osallistuin moniin keskusteluihin. Kun mä lähden tommoseen mukaan, niin mä osaan välttää provosoitumisen ja provosoimisen. Vaan mun oikeinkirjoitus on provokaatio itsessään ja usein sitä kohtaan sitten hyökättiin, jolloin tottakai puolustan kantaani, kuten sanottu. Usein siihen sitten kertyi monia väittelijöitä ja perustelin toimintaani moneen kertaan, koska siihen aikaan en vaan osannut lopettaa jos joku lähtee vääntämään – mun oli pakko saada toinen ymmärtämään. Ja edelleen painotan: toimin provosoimatta.

Joku kerta avatessani Habbon foorumia huomasin, että mun kommentointimahdollisuus oli poistettu. Syytä ei koskaan kerrottu, mutta oman käytökseni tietäen, en voinut rikkoa mitään varsinaista sääntöä. Kommentointikielto on tullut väkisin siitä, että olen puolustanut kantaani niin monesti, jolloin se on sitten tulkittu jotenkin väärin. En muista moderoiko niitä foorumeita Sulakkeen työntekijät vai jotkut satunnaisesti valitut foorumilaiset, mutta selkeästi siellä oli jollain käynyt paha ylilyönti.

Tämä kommentointikielto kumottiin kun asiasta valitin ja kukaan tarkastaja ei löytänyt mitään vikaa kirjoituksissani. Mulle annettiin käytännössä porttikielto siitä, että pyrin keskusteluun muiden osapuolien kanssa, joka on yleensä foorumien tarkoituskin. Ironista.


Kolme seuraavaa kertaa tapahtui palvelussa Jodel. Mä käytin sitä jossain vaiheessa tosi aktiivisesti ja kommentoin siellä paljonkin paikallisia asioita, koska anonyymina sai niin tehdä. Jos olette sitä koskaan käyttäneet, niin tiedätte, että siellä(kään) ei ole oikeinkirjoitukselle sijaa. Sielläkin jos mua vastaan lähdettiin vääntämään, niin mä pysyin rauhallisena. Perustelin kantani niin monta kertaa kun oli tarve (tai vaikka ei olisikaan ollut varsinainen tarve).

Mun käytökseni tuomittiin provosoivaksi ja sain porttikieltoa porttikiellon perään. Tästä hölmöydestä kertoo se, että aina kun valitin saamastani porttikiellosta, sieltä tuli vastaus, että mitään vikaa käytöksestäni ei löytynyt ja porttikielto kumottiin.

Vaan kun tuli kolmas porttikielto, niin Jodelissa on sellainen käytäntö, että se porttikielto on sitten lopullinen. Ja näin kävi, mä sain lopullisen porttikiellon, vaikka mun viestit oli kerta toisensa jälkeen tutkittu ja todettu asiallisiksi.

Jodelia moderoi tiedetysti parviäly. Ne, jotka on olleet aktiivisimpia ja selvinneet sen viidakon läpi ilman porttikieltoja, pääsevät osallistumaan moderointiin. Ja tällöin siis tämä parviäly saa eteensä liputettuja kommentteja ja antavat sille joko positiivisen tai negatiivisen reaktion, ja kumpaa on enemmän, niin sen mukaan sitten kommentti tuomitaan. Koska mun viestejä vissiin liputettiin aika paljon, niin tämä parviäly oli päättänyt, että ne rikkovat jotain yhteisön sääntöä, vaikka kukaan ei varmasti osannut sanoa mitä niistä.


Kirjoittaminen näin kuten kirjoitan, ei ole multa mikään provokaatioyritys. Kuten jo mainitsin, tämä on automaattista. Mä olen kirjottanut niin pitkään, että mun on jopa vaikeaa yrittää kirjoittaa ilman isoja kirjaimia ja välimerkkejä. En sano, että välimerkit menee vieläkään kaikki täydellisesti omille paikoilleen, mutta kyllä mä sanoisin kehittyneeni vuosi vuodelta paremmaksi siinäkin.

Mä joutuisin pyristelemään väärinkirjoituksessa enemmän, kuin oikeinkirjoituksessa. En sano, että sen pitäisi internetissä olla normi – vaikka toki haluaisin – mutta sen sanon, että ei meitä tällaisia sen takia tarvitse tulkita väärin ja poistaa "häiriötä herättämästä".

Miettikääpä tilannetta, jossa festarikävijä poistetaan festarialueelta sen takia, että se kuunteli musiikkia. Mitä? Kuunteli musiikkia? Selkeä provokaatio. Ja sitten sinne saa jäädä ne, jotka rellestävät humalapäissään. Mä koen, että mua on kohdeltu välillä juurikin näin, mutta vain eri kontekstissa.


En mä tavallaan katkera ole, lähinnä vain pettynyt. Aina kun mietin kirjoittamista, niin nousee muisto ehkä noin vuoden takaa, kun luin uutisen, jossa isot kirjaimet koettiin uhkaavina. Alettiin pitää normaalina sitä, että erisnimet on okei kirjoittaa pienellä.

Tämä sukupolvi on kuulema sitä mieltä, että isojen alkukirjaimien käyttö antaa tekstiin liian ankaran tai äkillisen sävyn. Isot alkukirjaimet siis koetaan jotenkin, öö, uhkaavina? Pienillä alkukirjaimilla kun kirjottaa niin kuulema siinä on lempeyttä. Lempeyttä? Seuraava sukupolvi on varmaan sitten sitä mieltä, että 1+1 ei ole 2, koska se on liian ankaraa ja numeroiden pitäisi antaa itse päättää mitä ne ovat. Siis mua sattuu aivoon.

Tämä oli lainaus kirjoittamastani blogista 24. huhtikuuta 2025. Tämä sama "lempeys" oli silloin lähtenyt leviämään myös brändeihin. Brändit alkoivat kirjoittaa brändinimeään pienellä, että se tuntuisi jollain tavalla houkuttelevammalta. Mitä?

Silloinkin sanoin, että antaa kaikkien kukkien kukkia vaan, mutta edelleen kysyn vaan, että mitä? Mä olen nähnyt tätä nyt edelleen enenevissa määrin ja mun mielestä tämä suunta on täydellisen väärä. Mihinköhän tätä vertaisin, hmm.. No, ehkä ontuva, mutta siis kirkonkello vaihdetaan vaahtomuoviseen, jotta siitä ei kuuluisi liikaa ääntä. Pehmennetään asioita turhaan.

Ehkä mä en vielä ymmärrä, ehkä en ymmärrä ikinä, mutta miten isot kirjaimet voidaan ikinä tulkita uhkaavina? Kuulostaa vain ja ainoastaan huonolta vitsiltä.

Onneksi mulla on tämä blogi. Tätä ei ole pakko lukea jos isot alkukirjaimet tai mahdollisesti välimerkit pelottavat. Tätä ei ole pakko lukea, jos ei kestä perusteltuja ajatuksia. Tää on mulle semmonen paikka, missä voin tavallaan olla aika varma, että mua ei kirjoittamisesta tuomita. Tää blogi perustuu kirjoitukselle, jonka jo varmaan kuvien puuttuminenkin implikoi. Ei ole edes kuvia pehmentämässä isoja alkukirjaimia.

Terveisin,
Vesa-Matti

Rehellisiä ajatuksiani tekoälystä

Mä kohtasin eilen paljon "kritiikkiä" omasta toiminnastani ja pysähdyin miettimään sitä. Mitä esimerkiksi tarkoittaa lauluntekijä? Mitä on taide? Mä tituleeraan itseäni sanoittajaksi, mutta onko mulla siihen oikeus? Lopussa vielä 10 kysymystä, joihin vastasin tämänhetkisten tietojeni valossa.

Kuten varmasti jo tiedätte, niin mä käytän aika paljon aikaani sanoitustyöhön. Mä en ole – vielä – päässyt siihen pisteeseen, että saisin tehdä sanoituksia oikeille artisteille, joten mä päästän sanoitukseni maailmalle tekoälyn läpi. Olen tehnyt tätä sanoitustyötä vuodesta 2024, joten sen pari vuotta aika tarkalleen nyt. Vaikkakin jo ennen sitä olin kirjoittanut kolme tai neljä kappaletta, mutta ne on sitä aikaa kun en sitä vielä laisinkaan hallinnut.

Tähän mennessä olen sanoittanut – nopealla laskulla – 82 kappaletta. Siinäkin on vasta osa totuutta, koska mulla on myös paljon keskeneräisiä projekteja, jotka on siis lähes valmiita runkoja, mutta jäänyt vielä jollain tavalla mietityttämään.

Yksi kommentti mihin törmään tekoälyavusteisuuden kanssa on se, että mua ei mielletä lauluntekijäksi. Mä en voi olla lauluntekijä, koska päästän sanoitukseni maailmalle tekoälykoneiston läpi. Sanoittajat on omasta mielestäni laulunteon yksi isoin kulmakivi, ja mä henkilökohtaisesti arvostan jokaista, joka osaa lauluja kirjoittaa. Tää tekoälymahdollisuus on tuonut esille ison määrän pöytälaatikkosanoittajia, jotka on kynästään useimmiten vielä paljon taitavampia kuin monet nykyartistit – keneltäkään mitään siis pois ottamatta. Ne joilla on bändi ja tai ääni, niin ne keskittyy useimmiten ehkä enemmän siihen, että tehdään hittejä. Indie-bändit on mielestäni useimmiten ehkä lyyrisesti parasta, jos mietitään ihmisartisteja.

Tekoälyn hyödyntämistä on helppo haukkua. Tekoälymusiikki on helppo tuomita. En mä sillä kuuntelukertoja kovinkaan paljoa kerää, mutta mun oma ajatus kappaleen valmistuttua on se, että jos se tavoittaa edes yhden kuuntelijan, joka kuuntelee sen ja saa siitä jotain, niin se kappale on tehnyt työnsä oikein mallikkaasti. Kiitos siis jokaiselle yksittäisellekin kuuntelijalle.

Mä en voi pakottaa ketään kuuntelemaan tekoälymusiikkia, mutta mä suosittelen antamaan sille mahdollisuuden lähinnä siksi, että niissä on useimmiten taustalla ihminen, joka sanoittaa kappaleet. Täysin tekoälyllä tehdyt kappaleet tunnistaa usein siitä, että lyriikat on jotain aivan kamalaa, koska tekoäly ei vielä osaa oikein tuota lyriikkapuolta.


Yksi asia minkä usein tässä yhteydessä mainitsen on valokuvaus ja maalaus. Mä vertaan niitä usein tähän tilanteeseen siksi, että siinä tapahtui tämä sama aikoinaan; Tuli teknologia, joka pystyi tallentamaan tilanteen kuin tilanteen vain nappia painamalla. Mihin tarvittiin enää maalareita? Kun mulle sanotaan, että en ole lauluntekijä, koska käytän tekoälyä, niin mietin usein, että olisiko nämä ihmiset valmiita sanomaan valokuvaajalle, että "et sä tee mitään oikeaa, sä vaan painat nappia"? Mitä ihmettä on valokuvataide, koska siinähän on painettu vain nappia? Niin, sanotte varmaan, että "kamera ei opiskele miljoonia muiden ihmisten datoja luodakseen kuvaa" ja olette siinä vallan oikeassa. Ainut kohta missä vertaus hieman ontuu.

Siinä taustalla on kuitenkin ihminen, joka kuratoi sitä tilannetta. En näe tavallaan mitään sen isompaa aukkoa siinä logiikassa, että tekoälymusiikki on tavallaan kuin valokuvaus.

Kun mä "painan vaan nappia", niin mä olen tehnyt ennen sitä jo paljon sen kappaleen eteen. Mä olen sanoittanut sen, mä olen miettinyt mihin genreen se menee, eli kuratoinut sen juuri niin kuin valokuvaajatkin tekee ja mä olen antanut siihen osan minua. Mä olen siis valinnut maiseman ja räpsäytän kuvan.

Onko se taidetta? Niin, kai jokainen tekee sen päätöksen itse.


Jotta päästäisin teidät oikein syvälle kaninkolooni, niin mä pyysin tekoälyä haastamaan mua kysymyksillä, jotka liittyy jollain tapaa tähän mun harrastukseeni. Pyysin sitä kysymään multa kysymyksiä, joita mahdollisesti asiasta tietämätön tahtoisi tietää tästä mun projektista. Tässä ne tulee:


1. Onko tämä vielä sinun musiikkiasi?

– Tämä on täysin riippuvainen siitä, että onko musiikki vain sitä mitä soitetaan, vai onko musiikki se kokonaisuus, eli myös lyriikat. Sanoitukset on 99-prosenttisesti minun. Annan sen 1-prosentin tekoälylle siksi, että joskus kun olen oikein kovassa lukossa, niin pyydän siltä näkemystä, mutta usein siitä sen näkemyksestä ei jää lopulliseen teokseen kuin ehkä sana tai vain joku pieni ajatus, joka auttoi lukon yli.

2. Miten tekoäly muuttaa luovaa prosessia – vaihtuuko tekemisen ilo vain 'napin painamiseen'?

– Omassa hommassani luova prosessi on se kun rupean kirjoittamaan. Siinä ei paineta vain nappia, vaan siinä ihan tosissaan mietitään. Joskus se tulee helpommin, mutta usein sitä joutuu miettimään päänsä puhki. Tottakai multa jää välistä säveltäminen, soittaminen ja muu tällainen, mutta niin jää monella muullakin sanoittajalla. Kyllä mulla on tekemisen ilo kokoaika läsnä kun lyriikkaa kirjoitan.

3. Miten välttää geneerisyys?

– Siinä kohtaa kun lyriikat on valmiit ja alan syöttämään sitä tekoälylle, niin siinä kohtaa sitä ei oikein voi välttää mitenkään. Omissa lyriikoissani yritän välttää geneerisyyttä sillä, että mun tyylini on aika usein puhtaasti ironinen tai sisältää jonkin muun piikin. Aina voi kirjoittaa vaikka rakkaudesta, mutta se miten sen kirjoittaa onkin sitten toinen kysymys. Mun lyriikoissa mä jätän yleensä sen lopullisen tulkinnan kuulijalle, jolloin se geneerisyys on aika hyvin jo voitettu.

4. Mitä tapahtuu 'hukatuille' ideoille?

– Kokonaisuudessaan oon näiden parin vuoden aikana tuhonnut lopullisesti ehkä vain kaksi kappaletta, jotka oli hyviä päässä, mutta ei lähtenyt kirjoittumaan kunnolla. Mutta jälkeenpäin mua harmittaa, että olen ne hävittänyt. Jos mietitään niitä keskeneräisiä projekteja, niin niiden pariin on välillä kiva palata. Jos se ei lähde vieläkään, niin yleensä siinä herää taas jonkinlainen intohimo kirjoittaa jotain uutta. Niiden totaalinen tuhoaminen on hukattua potentiaalia, joten en sitä enää harrasta.

5. Näetkö tekoälyn enemmän työkaluna vai kumppanina?

– Sekä-että. Kirjoitusvaiheessa se saattaa välillä olla jonkinlainen kumppani, mutta tuotantovaiheessa se on työkalu, instrumentti tai millä nimellä sitä ikinä haluaakaan kutsua. Vähän kuin valokuvaajalle kamera, jos tahdotte mun jatkavan tätä vertausta vielä.

6. Mitä sanoisit niille, jotka kritisoivat tekoälyn käyttöä taiteessa?

– Yrittäkää nähdä sen taakse. Tottakai tusinatavarana generoidut kuvat on vähän mitä on, koska niissä ei usein taustalla ole muuta kuin promptaus, mutta sielläkin on silti ihminen, joka sitä promptausta miettii ja suorittaa. Musiikkipuolella uskaltaisin sanoa, että 95 % tekoälymusiikista – mitä olen itse kuullut – on ihmisen sanoittamaa. Silloin kannattaa katsoa ehkä enemmän juurikin sitä sanoituspuolta. Jos kritiikki kohdistuu vain sihen tekoälyn hyödyntämiseen, niin sitten voi ruveta osoittamaan sormella lähes jokaiseen ilmansuuntaan. Se on nykypäivänä lähes kaikkialla jossain muodossa. Onko se taidetta? Tavallaan.

7. Varastatko sinä jotain, kun käytät tekoälyä?

– En tietoisesti, vaikka on kuulema totta, että tekoäly ei tällä hetkellä osaa itse luoda varsinaisesti mitään uutta. Kaikki on dataa, jonka tekoäly on jostain ottanut. Mutta tavallaan tässäkin päästään siihen, että onko leikkaaminen ja liimaaminen varastamista? Muistan kun joskus peruskoulussa tehtiin sellaiset pullot, jotka päällystettiin sanomalehdestä leikatuilla palasilla, niin kannustiko opettaja silloin varastamaan? Onko läpipiirtäminen varastamista? Tässä on asioita, joita itse joskus pohdin. Taidehistoria on täynnä esikuvien lainaamista, tyylien matkimista ja viittauksia muihin teoksiin – se on osa kulttuurin jatkumoa, sanoisin.

Tottakai mä olen sitä mieltä, että siihen koulutusdataan, mihin sillä tekoälyllä on pääsy, pitäisi aina olla lupa.

8. Onko eettistä, että tekoäly tekee työtä, josta muusikko saisi leivän pöytään?

– Niin, keneltä se sitten on lopulta pois jos teen omilla sanoituksillani mitä teen? Jos joku oikea muusikko löytää mut ja tahtoo mun sanoituksia, niin tottakai mä tekisin paljon mieluummin sanoituksia oikealle ihmiselle. Mä en vaan aktiivisesti osaa itseäni tuoda esille siinä mielessä, että mut joku löytäisi. Tällä hetkellä mä teen tätä näin, enkä näe siinä mitään epäeettistä. Mä toteutan itseäni tässä sillä tavalla, joka on mulle mahdollista tässä hetkessä.

9. Miten avoimuus (transparency) muuttaa eettisyyttä?

– Mä olen ehdottomasti sitä mieltä, että tekoälymusiikki vaatisi jonkinlaisen tekoälyleiman. Olen ollut sitä mieltä alusta asti ja olen pyrkinyt itse sen leiman sitten jättämään. Spotify-julkaisuihin sitä ei silleen fiksulla tavalla saa, joten "AI" lukee siellä mulla laulajana useimmiten. Mun mielestä olisi tosi fiksu ratkaisu, että tekoälymusiikki pystyttäisiin tunnistamaan jo ennen kun sitä edes klikkaa auki. Kaikenlainen harhaanjohtaminen on mun mielestä tässä hommassa ehkä se epäeettisin asia. Oon ymmärtänyt, että jengi ei itse merkitse sitä sen takia, että se karsii kuuntelijoita, ja se on mun mielestä sitä suurinta harhaanjohtamista.

10. Kun kirjoitat sanoituksen, jossa on aitoa kipua tai iloa, ja annat koneen muuttaa sen musiikiksi, onko lopputulos "tekoälyn" tekemä vai "sinun"?

– Lopputulos on toki tekoälyn, mutta se miten mä olen sitä ohjannut on minun käsialaani. Tässä voidaan ottaa mietintään esimerkiksi sitten myös elokuvaohjaajat, tavallaan. Mä ohjaan tekoälyä haluamaani suuntaan, "painan vain nappia" niin monta kertaa kun on tarve ja toisinaan jopa muokkaan pätkiä kappaleesta haluamaani suuntaan vielä erikseen. Sanoitukset ja kuratointi on pääasiallisesti ne mistä itse vastaan, mutta en tietenkään voi millään tavalla ottaa tekoälyn lopputulosta täydellisesti omiin nimiini siinä mielessä, että se lopputulos olisi täysin minun tekemäni.


Toivottavasti tämä vastaa jotenkin jotain niille, jotka tuli aiheesta jotain tietoa hakemaan. Saatte osoittaa ajatukseni vääriksikin, jos niin tahdotte, mutta tehkää se sitten niin, että mulla on siihen jonkinlainen tarttumapinta. Mä olen itsekin tässä vielä matkalla, joten kaikki vasta-argumentit on oman kasvunikin kannalta päteviä.

En uskalla väittää olevani oikeassa.

Terveisin,
Vesa-Matti

Tyylipoliisi luopuu virkamerkistään

Miten kukaan voi pukea lastaan noin? Oli siis joskus aikoinaan yksi oma ajatukseni, kun näin lapsen, jolla oli kamalasti eri kuoseja. Tässä pohditaan tavallaan kai mun omaa kasvuani sieltä ajatusmaailmasta pois. Jos et jaksa lukea koko tekstiä, niin tässä sama lyhyesti: pukeutuminen on itsensä ilmaisua.

Nuorempana, kauan ennen kun minusta tuli isäihminen, mä ihmettelin monesti sitä, että miten lapset puetaan? Miksi niille laitetaan päälle kamalaa kuosia ja keskenään epäsopivia vaatekappaleita? Mä ajattelin, että ne vanhemmat on jotenkin laiskoja ja/tai tyylitiedottomia. Mun mielestä oli vaan jotenkin kamalaa katsella minkälaisiin vaatteisiin vanhemmat lapsiaan pukevat.

Mä päätin silloin, että jos musta ikinä tulee isä, niin mä puen lapseni hienommin. Ei typeriä kuoseja, ei typeriä animaatiohahmoja, eikä lapsista tule mitään käveleviä mainoksia. Itsehän en siis käytä lähes ollenkaan vaatteita, joissa olisi näkyvä logo tai kuva. Mun yhdessä takissa on Karl Kanin logo siellä täällä, mutta se taitaa olla ainut käytössä oleva vaatekappale, jossa on mitään logoa tai kuvaa esillä. Okei, hups, päivittäin käytän myös New Eran New York Yankeesin lippiksiä. Mulle itselleni hienoimmat vaatteet on nimenomaan mahdollisimman yksiväriset, eikä muhun tehdä mitään vaikutusta millään merkkivaatteilla tai vaatteiden hinnoilla ylipäätään.

Ensimmäinen lapsi syntyi ja sille oli katsottuna vain vaatteita, joista me vanhempina pidettiin. Oli kuosia, koska Eira tykkäsi niistä, mutta oli myös hyvin simppeliä, josta minä tykkäsin. Vauvan pukeminen oli kompromissi, koska tietynlaiset kuosit sai tosi hyvin yhdistettyä toiseen simppelimpään osaan.

Jossain vaiheessa homma alkoi karkaamaan käsistä. Ehkä piti alkaa keskittymään oikeisiin ongelmiin ja vaatteiksi kelpasi vaate kuin vaate, kunhan se vain oli. Pääasiallisesti kuitenkin puettiin Maxia semmosiin vaatteisiin, jotka Eira oli löytänyt jostain, mutta "hyväksyttänyt" mulla.

Jossain vaiheessa alkoi käytännöllisyys lisääntymään ja vaatteita otettiin enemmän ja enemmän vastaan Eiran sukulaisilta. Ei ne olleet huonoja vaatteita, ei lainkaan epäsiistejä, mutta siellä ei oltu niin tarkkoja logohommista tai kuvista kuin mitä itse olen. Eli mun ajatukset siitä, että millään logoilla ei aleta näyttämään mitään, meni sitten siinä.

Miiolle puettiin joitain Maxilta säilyneitä niitä hyviä hyväksyttyjä vaatteita, mutta tässä kohtaa mun näkökulmalla ei ollut enää oikein mitään merkitystä. Olin itsekin jo vähän luopunut siitä. Eira hommaili semmosia vaatteita kun oli helppo hommailla ja se oli mulle ihan okei. Simppelien vaatteiden, logottomien, löytäminen nykymaailmassa on vaikeampaa kuin löytää joku tietty logo. Itsellekin on välillä ollut vaikea löytää hyviä vaatteita, mutta sen takia mä suosin aika usein juuri samoja vaatteita vuodesta toiseen. Oon semmonen käytännön ihminen; vaatteet on simppelit ja omasta mielestäni usein ihan tyylikkäätkin. Toki nykyään mitään vaatteita ei saa pidettyä kamalan ehjänä tai siistinä, koska lasten kanssa sattuu ja tapahtuu. 


Mä tykkään valita poikien kanssa vaatteita nykyäänkin. Mietitään mikä sopii minkäkin kanssa. Mä väittäisin, että mulla on ihan hyvä silmä vaatteiden valinnassakin, mutta tämä on tarttunut tässä kohtaa jo Maxiinkin. Se osaa valita itselleen hyvin tyylikkäitä settejä olemassa olevista vaatekappaleista. Se yhdistää värejä kivasti ja toisinaan tuntuu, että se on Maxillekin kiva hetki kun se saa ne vaatteensa valita ja yhdistellä.

Mikä on muuttunut niin se, että laatikot on aivan täynnä Ryhmä Hau-, Pokémon- ja Spiderman-vaatteita. Max osaa yleensä valita yläosaan kuvan ja alaosan pitää simppelinä, jolloin kompromissi on oikein toimiva, jos värit vaan osuu yhteen. Miiolla taas on toistaiseksi sellainen tapa ja taipumus, että se yhdistää hahmoja, kuoseja ja värejä aika rankalla kädellä. Paidassa Spiderman, housuissa Ryhmä Hau ja sukissa Batman.

Tämä on se missä kohtaa palataan siihen nuoruuteni "en ikinä pukisi lastani noin" -fiilikseen. Niin, en pukisikaan. Enkä puekaan. Lapsi tekee sen ihan itse. Sitä en silloin lapsettomana, nuorena, (omasta mielestäni) tyylitietoisena jäpikkänä tajunnut.

Se on ollut vaan pakko ymmärtää ja hyväksyä, että lapsi kasvaa ja haluaa alkaa tekemään itsekin päätöksiä. En mä halua rajoittaa sen mielikuvitusta vaatteiden kanssa tai pukea sitä semmoisiin vaatteisiin mistä se ei itse tykkää, koska sehän olisi vallan väärin. Mä voin olla mukana siinä ja yrittää vähän vihjailla, että ehkä joskus voisi laittaa vaikka yksiväriset housut ja korostaa siten sitten mahdollisesti vaikka sitä yhtä hahmoa siinä paidassa, tai jotain? Niin Maxikin on "oppinut". Mutta kun nämä pojat on niin erilaisia, vaikka ovatkin tosi samanlaisia.

Pukeutuminen on kuitenkin itsensä ilmaisua, enkä mä voi olla siinä mitenkään päällepäsmärinä. En mäkään halua, että kukaan puuttuisi mun pukeutumiseeni, koska mun tyylini on mun tyylini. Mutta mä vaan mietin sitä, että teenkö mä väärin kun yritän vähän opastaa simppeliyttä? Yritän opettaa päästämään irti siitä kaaoksesta, jonka monet eri hahmot paidassa, housuissa ja sukissa aiheuttavat. Mutta toisaalta; siinä on vain hahmoja, joista lapsi tykkää. Lapsi haluaa näyttää sen mistä tykkää.

Ehkä mä voin pysyä taustapiruna. Yrittää välillä ehdottaa jotain pientä, mutta antaa lapsen kuitenkin pääsääntöisesti päättää itse.

Käytännöllisyyden takia mun on ollut pakko luopua roolistani tyylipoliisina. Mä itse pukeudun simppelisti yksivärisiin kollareihin, yksivärisiin paitoihin ja lähinnä vain helppoihin vaatteisiin. Se on mun tyyli. Se ei ole mun lasteni tyyli. Se on ollut vaikea asia sisäistää, vaikka voisi kuvitella sen olevan aika helppo juttu.


Jos siellä on joku uuden sukupolven Vesa-Matti, joka kipuilee nähdessään pienten lasten pukeutumista, niin tässä olisi pieni vinkki: Lapsi usein itse päättää mitä päälleen haluaa laittaa. Se on lapselle, kuten kaikille muillekin, tapa ilmaista itseään. Lapsen maailmaan ei onneksi vielä kuulu muoti, trendien seuraaminen tai kalliit merkkivaatteet. Tämän kun sisäistää, niin on taas helpompi kohdata pienten lasten pukeutumista.

Keskitytään kaikki vaan siihen miten itse pukeudutaan, eiköstä vain? Olisipa joku joskus sanonut minulle niin. Olisi ehkä ollut toisinaan helpompi hengittää.


Älkää ymmärtäkö otsikkoa niin, että mä olisin varsinaisesti koskaan ollut mitenkään tyylikäs tai tyylitietoinen siinä mielessä, miten se yleensä mielletään. Mä oon aina ollut tyylikäs omasta mielestäni, koska mä olen seurannut pukeutumisessa aika pitkään omaa intuitiotani. En todellakaan pue päälleni sitä, mitä jengi suosii – oikeastaan päinvastoin. Mitä vähemmän menen valtavirran mukana, niin sitä parempi. Ja koska olen aina mennyt vähän valtavirtaa vastaan, niin tiedättekö mikä homma on ollut arvostella muiden pukeutumista? Jep, järkyttävää.

Terveisin,
Vesa-Matti

Painaisitko nappia jos.. | Osa 3

Vielä ainakin yksi tätä nappileikkiä tähän putkeen, vaikka tavallaan mulla on vieläkin mielenkiintoa tehdä jostain uudesta aiheesta lisää. Tänään käsitellään vähän ystävyyttä – minälainen ystävä on Vesa-Matti?

Kertokaa mulle, että miksi tää on jotenkin liian kivaa? Mä voisin tehdä näitä vaikka työkseni! Pyydän personoituja painaisitko nappia jos -kysymyksiä tekoälyltä ja vastaan niihin mahdollisimman rehellisesti, ja olen täällä avoin kuin avonainen iltapäivälehti.

Tällä kertaa pyysin personoituja kysmyksiä aihealueelta "ystävyys". Näiden pitäisi olla alkuun helppoja ja mennä aste asteelta kohti vaikeampaa, mutta katsotaan osaako Gemini pitää kiinni vaatimuksistani. Mennään eteenpäin, koska tämähän on; Painaisitko nappia jos..

1. Painaisitko nappia, jos voisit varmistaa, ettei yksikään ystäväsi koskaan puhu pahaa sun selän takana, mutta hinta on se, ettet voisi enää koskaan kuulla heidän rehellisiä, ehkä kriittisiäkin mielipiteitään susta suoraan päin naamaa?

    – Mulle on periaatteessa ihan sama mitä kukakin puhuu mun selän takana. Jos on saavuttanut statuksen "Veskun ystävä", niin mä henkilökohtaisesti suosittelen pitämään siitä kiinni. Selän takana puhumisessa on aina se riski, että se kantautuu mun korviin ja sitten se ystävyys voidaan punnita uudelleen. En mä estä ketään puhumasta pahaa mun selän takana, joten nappi jää painamatta. Mulle saa sanoa suoraan, koska vain sillä tavalla mun on mahdollisuus muuttaa tai olla muuttamatta sitä miten olen.

2. Painaisitko nappia, jos saisit kyvyn tietää aina tasan tarkalleen, milloin ystävälläsi on hätä (vaikka hän yrittäisi peittää sen), mutta sä et voisi enää koskaan kysyä heiltä "mitä kuuluu" ilman, että he aistivat sun jo tietävän vastauksen?

    – Mä haluaisin pysyä "mitä kuuluu" -linjalla, vaikka tuon kysymyksen esittäminen minulle vaikeaa onkin. Vaikka mua kiinnostaa miten sulla ja sulla menee, niin en mä vaan ole koskaan oppinut sitä kysymään. Tavallaan olisi helpotus, että tietäisin etukäteen jo vastauksen, mutta toisaalta; voisin myös opetella vain kysymään kuulumiset. Mutta.. Tässä mä ehkä kuitenkin teen poikkeuksen järkeäni vastaan ja painaisin nappia. Mä osaisin olla paremmin paikalla silloin kun mua eniten tarvitaan. Riskit on silleen aika pienet, koska he oppisivat nopeasti, että "Vesku tietää". Silti, tää jää mietityttämään mua vielä..

3. Painaisitko nappia, jos voisit palauttaa yhden menetetyn ystävyyden sellaiseksi kuin se oli parhaimmillaan, mutta yksi nykyinen, ehkä vasta alkamassa oleva ystävyys lakkaisi etenemästä ja jäisi pelkäksi hyvänpäivän-tuttavuudeksi?

    – En painaisi nappia. Tähän ollaan tavallaan jo vastattu edellisessä osassa. Mä arvostan nykyisyyttä enemmän kuin historiaa, joten mä arvostan tätä nykyistä kuplaani paljon korkeammalle kuin mitään edeltävää versiota siitä. Mun ystävät on tässä hetkessä mun vierellä ja sitä mä arvostan todella korkealle, vaikka en sitäkään ääneen osaa sanoa.

4. Painaisitko nappia, jos voisit poistaa parhaan ystäväsi elämästä yhden suuren häpeän tai epäonnistumisen, mutta maailma uskoisi sen olleen sun moka ja sä joutuisit kantamaan sen häpeän hänen puolestaan julkisesti?

    – Mulle ei ole kerrottu mitään niin suurta häpeää, että mä osaisin miettiä tätä kokemuksen pohjalta mitenkään. Mutta jos kuvitellaan tilanne, jossa ystäväni epäonnistuu jossain niin pahasti, että jää siihen pyörimään, niin kyllä, kyllä mä voisin sen häneltä ottaa pois ja kantaa omanani. Painaisin nappia, jos sillä pystyisin auttamaan ystävääni eteenpäin elämässä.

5. Painaisitko nappia, jos voisit taata ystävällesi täydellisen unelmaelämän (menestystä, onnea ja terveyttä), mutta se vaatisi häntä muuttamaan toiselle puolelle maailmaa, etkä sä näkisi häntä enää koskaan kasvotusten?

    – Kyllä mä tässä tapauksessa voisin nappia painaa. Kyllä mä uskon, että se näkemättömyys jäisi harmittamaan, koska ei mulla noita ystäviä nyt ihan jaettavaksi asti löydy, mutta tässä tapauksessa hyöty on toiselle sen verran suurempi, että pakko sanoa hyvästit ja soitellaan tai jotain. Ehkä se lähettelisi mulle sieltä sitten kivoja kuvia ja viettäisi huippuelämää. Tosin, olisiko se huippuelämää ilman minua?

6. Painaisitko nappia, jos saisit ystäväsi luottamaan suhun 100-prosenttisesti kaikissa tilanteissa (hän ei koskaan epäilisi sun sanaasi), mutta sä et voisi enää koskaan luottaa häneen samalla tavalla, vaan joutuisit aina epäilemään hänen motiivejaan?

    – En halua keneltäkään 100-prosenttista luottamusta ilman, että olen ansainnut sen. Mä luulen, että mulla on yksi ystävyyssuhde, jossa prosentit menee aika tasan molempiin suuntiin. Se riittää mulle. Mulla ei ole tarvetta painaa tätä. Luottamuksen täytyy virrata molempiin suuntiin ja siksi tämä oli ehkä aika helppo kysymys.

7. Painaisitko nappia, jos voisit estää ystävääsi tekemästä elämänsä suurinta virhettä (esim. tuhoisa suhde, taloudellinen katastrofi tai terveyden vaarantaminen), mutta hän vihaisi sua loppuelämänsä, koska sä jouduit estämään häntä "kovin ottein"?

    – Jos mä pelastaisin sillä hänen henkensä, niin painaisin nappia, mutta kun kyseessä on jokin, josta voi selvitä ihan ajan kanssa, niin en painaisi. Jos ei ole käynyt selväksi, niin mä arvostan sitä, että elämää eletään elämänä. Elämässä kuuluu kaatua ja nousta uudelleen jaloilleen. En mä ota kenenkään vihaa niskaani sen takia, että hän ei oppisi jostain tekemästään virheestä.

8. Painaisitko nappia, jos saisit tietää, että ystäväsi on tehnyt jotain todella kyseenalaista (mutta ei laitonta), ja sä voisit pyyhkiä sen teon pois historiankirjoista niin, ettei kukaan – ei edes hän itse – muistaisi sitä, mutta se teko siirtyisi sun omiin nimiisi "kohtalon kirjoissa" ja painaisi sun omaa omaatuntoasi loppuelämän?

    – Tää menee nyt vähän samaan kastiin ton edellisen kanssa. Vain, jos tässä olisi henki kyseessä, niin voisin nappia painaa. Mutta tässä kohtaa enemmän painaa se mitä itse koen ja tunnen. Siis siinä mielessä, että en mä rupea toisten virheistä makselemaan. Ei se ole mun mielestä edes mitään ystävyyttä suoranaisesti. Mä teen virheen, mä kärsin siitä. Ystävä tekee virheen, ystävä kärsii siitä. Silleen se elämä toimii, enkä mä näe sitä varsinaisesti vain hyvänä vaihtoehtona ottaa sitä syytä itselleni, varsinkaan kun en sen kanssa mahdollisesti pystyisi elämään samanlaista elämää kuin nyt.

9. Painaisitko nappia, jos voisit varmistaa, että ystäväsi löytää "sisäpiirin", joka on yhtä tiivis, luotettava ja merkityksellinen kuin sun nykyinen piirisi on sulle, mutta sä et voisi enää itse kuulua siihen piiriin?

    – Jos saisin varmuuden siitä, että se sisäpiiri on ystävälleni jollain tavalla parempi vaihtoehto, niin painaisin nappia. Mutta jos kyseessä olisi samat arvot, samat kiinnostuksen kohteet ja siis kaikki samaa kun minun sisäpiirissäni, niin nappi jäisi painamatta, koska en näe mitään syytä vaihtoon. Pieni korjaus vielä; jos ystäväni itse kokisi sen toisen sisäpiirin paremmaksi, niin siinäkin tapauksessa nappia painaisin. Mutta jos ajatellaan, että se vaihtaisi sitä vain vaihtamisen ilosta ja mä en kuuluisi siihen, niin sitten nappi jäisi painamatta.

10. Painaisitko nappia, jos voisit poistaa jokaisen ystäväsi elämästä heidän suurimman murheensa ja varmistaa heille ikuisen mielenrauhan, mutta sä itse pyyhkiytyisit kokonaan pois heidän muistoistaan?

    – Painaisin. Jos mä voisin ystäväni elämästä poistaa suurimman murheen, mutta mä katoaisin hänen muistoistaan, niin kyllä. En siksi, että haluaisin kadota ystävieni muistoista, vaan siksi, että mua sattuu niin paljon nähdä joku läheinen rikkinäisenä. Jos pystyisin auttamaan tavalla tai toisella, niin ottaisin sen murheen pois. Lohdullisen tästä tekee se, että mä vaan pyyhkiytyisin pois, enkä jäisi mitenkään katkerana muistona. Ystävä saisi mielenrauhan, mutta ei edes osaisi kaivata minua. Mä varmasti jäisin kaipaamaan, mutta ainakin mä olisin antanut suurimman mahdollisen avun.


Tämmöistä tekstiä tuli sitten tänään. Mitä se sitten kertoo minusta ystävänä? No, jokainen saanee sen päätellä itse. Yks asia mulla nousee näissä aika usein esille ja se on se, että mä en jostain syystä halua varsinaisesti ottaa toisten kolhuja vastaan tai tarjota mitään täydellistä elämää. Ja mä ajattelenkin sen tosissaan näin, koska mun mielestä elämää kuuluu oppia. Jos ihmiselle tarjotaan vaan polku, että kulje tuosta ja sulla on kaikki koko aika vaan hyvin, niin onko se edes elämää? Siinä voisi helposti nousta jonkinlainen neste pääkoppaan, tai näin ainakin itse ajattelen. Ja jos sitä nestettä nousee sinne pääkoppaan, niin onko se ihminen sitten enää sen ystävyyden arvoinen? Vai ajattelenko tämänkin asian vain ja ainoastaan pahasti yli?

Niin tai näin. Nämä blogimerkinnät ei kerää paljoakaan lukijoita, mutta kuten ehkä olen jo sanonut: tämä on vallan hyvää itsetutkiskelua. Selviää itselleni ainakin paremmin mun arvomaailma. Suosittelen kaikkia joskus kokeilemaan vähän napin painamista tai sen painamatta jättämistä.

Terveisin,
Vesa-Matti

Painaisitko nappia jos.. | Osa 2

Mä tosiaan tykästyin tähän itseni haastamiseen. Ja tällä kertaa tuli jopa semmosia kysymyksiä, että jäin pohtimaan ihan tosissani jopa omaa historiaani, tai ehkä sitä, että pitäisikö sen antaa jo olla?

Tää on niin kivaa, että en vaan malta olla tekemättä tätä lisää. Varsinkin kun saan näitä mulle personoituja kysymyksiä, niin on kerrassaan tosi kivaa vaan vastailla niihin. Hyvää itsetutkiskelua, koska se on ollutkin aika vahva teema vuoden 2026 blogimerkinnöissäni.

Tämän päivän kysymykset käsittelee aihealuetta "Sosiaaliset suhteet ja menneisyys" Kysymykset on minulle persoinoituja ja personoinnin on suorittanut tekoäly nimeltä Gemini. Ja tämähän on siis; Painaisitko nappia jos..?

1. Painaisitko nappia, jos voisit poistaa mielestäsi jokaisen elämäsi aikana saamasi ilkeän tai turhan nettikommentin, mutta samalla menettäisit myös ne kaikki kerrat, kun joku on sanonut sun tekstin muuttaneen heidän päivänsä paremmaksi?

    – En painaisi nappia. Mä olen luonteeltani semmoinen, netissä varsinkin, että mä en katsele ilkeitä tai turhia kommentteja pitkään. Jos kommentti ei tarjoa mulle varsinaisesti mitään mahdollisuutta kehittyä, niin mä poistan sen aika muitta mutkitta. En poista sitä vain itseni vuoksi vaan myös siksi, että se kommentin jättäjä ei saisi siitä mitään negatiivista niskaansa. En koe sitäkään tarpeelliseksi.

2. Painaisitko nappia, jos saisit kyvyn tietää aina tasan tarkalleen, mitä jokainen vastaantulija susta oikeasti ajattelee, mutta sä et voisi enää koskaan valehdella kenellekään edes niitä pieniä "valkoisia valheita" kohteliaisuuden vuoksi?

    – Mä en luultavasti tässäkään kohtaa painaisi nappia. Mä en tee mitään sillä tiedolla, että mitä muut musta ajattelee. Jos sitä ei mulle sanota, niin ei mun sitä myöskään tarvitse tietää. Toisaalta en kyllä usko tarvitsevani valkoisia valheitakaan kovin usein, joten en mä niitäkään varsinaisesti säästämällä säästäisi. Mutta kysymyksen varjolla ne on pakko pitää, ja voihan niistä joskus jotain hyötyä olla.

3. Painaisitko nappia, jos voisit korjata yhden menneisyydessäsi tekemän suuren virheen sosiaalisissa suhteissa (esim. katkennut ystävyys tai väärinkäsitys), mutta hinta olisi se, että yksi nykyisistä läheisistä ihmissuhteistasi muuttuisi pysyvästi etäisemmäksi?

    – Tää oli semmonen kysymys mitä mä vähän odotinkin. Jälleen kerran jättäisin painamatta nappia. Mun entinen ns. sisäpiiri oli tiivis, mutta kun se meni rikki, niin olen luonut vielä tiiviimmän ns. sisäpiirin. Mä en tällä hetkellä vaihtaisi ketään nykyisistä "kontakteistani" yhteenkään vanhaan "kontaktiin". Arvostan tässäkin tapauksessa enemmän tätä hetkeä, enkä jaksa elää historiassa.

4. Painaisitko nappia, jos saisit koko Hyvinkään (tai jopa Suomen) arvostamaan sua "vuoden isänä" ja esikuvana, mutta sun lapset eivät saisi koskaan tietää tästä yleisestä arvostuksesta, vaan heille sä olisit vain se tavallinen, välillä ärsyttäväkin faija?

    – Painaisin. Toi ulkopuolisten antama arvostus olisi käytännössä vain plussaa, koska sen ei sanota vaikuttavan mun ja lasteni väleihin mitenkään. Mä haluan olla lapsilleni tavallinen, välillä ärsyttäväkin faija. Sillä tavoin voidaan käydä helposti läpi myös tunnetta "ärsyyntyminen". Jos lapset arvostaisi mua vuoden isänä ja elettäisiin sen mukaan, niin ehkä olisi vähemmän tunteita opetettavaksi. 

5. Painaisitko nappia, jos saisit kyvyn nähdä heti ensitapaamisella jokaisesta uudesta ihmisestä, onko hän luottamuksesi arvoinen vai tuleeko hän pettämään sut jossain vaiheessa, mutta hinta olisi se, että sä et pystyisi enää koskaan tuntemaan sitä aitoa, varauksellista uuden ystävyyden riemua?

    – Mä en painaisi. Vaikka mä tavallaan pelkään petetyksi tulemista kaikissa sen muodoissa, niin mun mielestä nekin hetket kuuluu elämään. Jos joku ihminen lopulta paljastaakin itsestään sen, että mä olen luottanut siihen väärin perustein, niin sitten se on niin. Mä haluan pystyä luottamaan ja vain luottamalla mä voin sitä oppia. Nyt kun on tutustunut naapuriperheeseen hiljalleen, niin tässä on ollut sitä semmoista varauksellista uuden ystävyyden tuntua; on pitänyt miettiä miten uskaltaa toimia ja missä vaiheessa ollaan sillä tasolla, että uskaltaa mahdollisesti sanoa näin tai noin. Tälleen jokainen askel eteenpäin tuntuu hyvältä. Jos lopputulos olisi tiedossa jo ensihetkestä, niin se olisi todella tylsää.

6. Painaisitko nappia, jos saisit palautettua elämääsi yhden ihmisen, jonka olet menettänyt (esim. välirikko tai muu syy), mutta hinta olisi se, että toinen sun lapsistasi joutuisi aikuisena kokemaan täsmälleen samanlaisen tuskallisen välirikon tai menetyksen oman parhaan ystävänsä kanssa?

    – En painaisi tässäkään tapauksessa. Mä en halua kenenkään joutuvan kokemaan sitä, että jää ilman ystävää juuri silloin kun sitä eniten tarvitsisi. Vaikka se tavallaan tuo ne muut kaverit lähemmäksi, niin silti se tuottaa kyllä liikaa ylimääräistä tuskaa sen kaiken muun tuskan päälle. Mun kaltaiselle ihmiselle varsinkin jokainen ihmissuhde on tärkeä, vaikka en sitä osaisikaan näyttää.

7. Painaisitko nappia, jos saisit tietää, että kaikki sun joskus lytänneet tai väärin kohdelleet ihmiset joutuvat kokemaan saman julkisen nöyryytyksen ja hylkäämisen kuin sä, mutta sun omat lapsesi joutuisivat todistamaan tätä kostoa vierestä ja oppisivat samalla, että maailma toimii "silmä silmästä" -periaatteella?

    – Alettiin mennä haastaviin. Jos mä saisin kasan ihmisiä tuntemaan sen miltä tuntuu olla koko ala-aste yksin, niin tottakai mä tarttuisin siihen nappiin heti, mutta.. Koska toisessa vaakakupissa on vääränlainen oppi lapsille, niin mä en paina nappia. Mun sisällä asuu joku osa, joka ei osaa päästää irti ja tahtoo kostaa, mutta se ei onneksi ole niin vahva, että tekisin sitä tällaisella hinnalla.

8. Painaisitko nappia, jos voisit varmistaa, ettei sun lapsesi tai kumppanisi joudu KOSKAAN kokemaan sellaista sosiaalista hylkäämistä tai "lyttäämistä", jota sä olet kokenut, mutta hinta on se, että koko maailma (mukaan lukien sun koko some-seuraajakunta ja kotikaupunki) uskoisi sun tehneen jotain todella anteeksiantamatonta, etkä sä saisi koskaan kertoa heille totuutta?

    – Tässä kohtaa mä painaisin nappia. Mä olen valmis kestämään lisää sillä uhalla, että mä voisin ottaa pois lapsiltani tai kumppaniltani sen ikävän ajanjakson, jonka mä ala-asteella kohtasin. Mä en muista ala-asteelta mitään hyvää, jos ei muutamaa välituntia lasketa. Se on ihan liian pitkä aika kokea ulkopuolisuutta, se on ihan liian pitkä aika olla yksin. Mä voin elää asian kanssa, että koko maailma uskoisi mun tehneen jotain väärää, koska missään ei sanottu, että mä olisin varsinaisesti tehnyt mitään anteeksiantamatonta. 

9. Painaisitko nappia, jos saisit lapsillesi täydellisen suojan kaikkea maailman pahuutta, kiusaamista ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan loppuelämäksi, mutta hinta olisi se, että sun pitäisi itse hylätä heidät juuri nyt, selittämättä syytä, ja antaa heidän uskoa loppuelämänsä, että sä lähdit koska et rakastanut heitä?

    – Vaikka kuinka haluaisin suojella lapsiani kaikelta maailman pahuudelta, niin mä en silti painaisi tässä kohtaa nappia. Kuten mä jo muistaakseni edellisessä osassa totesin, niin mulla ei olisi mitään ilman lapsiani. Tää olisi mun kohdalla siis taas vaihteeksi kuolema ja lapsille väärä kuva isästään. Mä haluan olla paikalla niissä ylä- ja alamäissä. Niissä hetkissä, jotka kasvattaa ja vahvistaa. Haluan olla apuna jos kiusaamista tulee. Toki, mun ala-asteen tilanteessa vanhempien tuellakaan ei olisi poistettu sitä mun tilannetta, koska mä olin vaan outolintu väärästä kaupungista. Joten en mäkään pysty ihan kaikelta suojelemaan, mutta yritän parhaani olla tukena aina.

10. Painaisitko nappia, jos saisit mahdollisuuden palata ajassa takaisin sinne ala-asteen kolmannelle luokalle ja elää elämäsi uudestaan niin, että olisitkin se suosittu ja pidetty tyyppi, jota kukaan ei koskaan kiusannut, mutta hinta olisi se, että sä et olisi koskaan tavannut sun nykyistä kumppania, eikä sun nykyisiä lapsia olisi olemassa, vaan sulla olisi "uudessa elämässäsi" aivan eri perhe?

    – Tää oli jo kaikessa rajuudessaan raju. Minkälainen mä olisin nykyään jos olisin ollut peruskoulussa pidetty tyyppi? Minkälainen mä olisin, jos mä en olisi joutunut mun kuplaani? Mä olisin luultavasti sosiaalinen, mä olisin varmasti jossain töissä ja mulla olis moni asia aivan liian erilailla kun nyt. Mutta sillä uhalla, että mä menettäisin tän nykyisen perheeni, niin mä en todellakaan painaisi nappia. Mä pystyn elämään elämäni sisäänpäinkääntyneenä, mutta mä en pystyisi elämään elämääni ilman tätä perhettä. Vaikka tilanne olisi se, että mä en käytännössä tiedä mitä mä menettäisin, niin silti: valinta on vahva napin painamattomuus.


Jotenkin tuntuu siltä, että alkaisi olla aika antaa anteeksi sille ala-asteelle, jossa olin. Tää on yllättävän hyvää itsetutkiskelua, koska tää pakottaa miettimään erilaisia vaihtoehtoja, joita ei ole ehkä koskaan tajunnut edes miettiä. Miksi mä olen katkera asiasta, johon en voi enää vaikuttaa? Miksi en vaan päästä irti? Mitä mä odotan jos en odota edes sen uudelleen elämistä erilailla. Mä en voi muuttaa sitä, joten olisikohan nyt sopiva aika vaan jättää se taakse? Tällaisia ajatuksia. Vastasinhan yhteen kysymykseenkin jo, että en jaksa elää historiassa..

Kuten on sanottu; mä olen kausi-ihminen. Nyt kun mä olen kovasti tykästynyt tähän painaisitko nappia jos -sarjaan, niin näitä saattaa tulla ihan ärsytykseen asti. En osaa sanoa, koska tulee jotain muuta, mutta en muutenkaan tykkää elää tulevaisuudessa. Eletään tässä ja nyt, ja nyt on näiden aika.

Terveisin,
Vesa-Matti

Painaisitko nappia jos.. | Osa 1

Mä halusin kokeilla miten tällainen leikki/peli toimii kirjoitettuna. Olen näitä videomuodossa kuluttanut suuret määrät, mutta kirjoitettuna en vielä ainuttakaan – muistaakseni. Tässä olen jopa niin rehellinen, että itseänikin hirvitti ja jouduin miettimään pitkään ennen julkaisua, että onko tämä julkaisukelpoinen? Nyt jos luet tätä, niin oli tämä.

Yksi mun lempparikonsepti Youtubessa on Painaisitko nappia jos -videot. Mun mielestä on vaan hauska nähdä millä hinnalla ihmiset on valmiita tekemään ja mitä. Niitä katsellessani vastaan aina myös päässäni oman näkökulmani ja perustelen sen itselleni aina jotenkin. Mutta miksi mä jättäisin sen vain ja ainoastaan päähäni? Mähän voin tehdä sen saman myös kirjoittaen! Ei sen tarvitse kiinnostaa teitä, koska täällä tärkeintä on se mikä kiinnostaa mua. Joten tervetuloa mukaan, jos yhtään kiinnostaa mitä olisin valmis tekemään ja minkä hinnan siitä maksamaan.

Kysymykset on minulle räätälöityjä ja räätälinä toimi jälleen kerran tekoäly nimeltä Gemini.

Tämä on; Painaisitko nappia jos..


1. Painaisitko nappia, jos saisit tietää, että kirjoituksesi muuttavat satojen ihmisten elämänsuunnan ja antavat heille voimaa selviytyä, mutta kukaan heistä (eikä kukaan muukaan maailmassa) ei koskaan saisi tietää, että tekstien kirjoittaja olet sinä. Et saisi koskaan tunnustusta, etkä yhtäkään "kiitos"-kommenttia?

    – Alku vaikuttaa helpolta. Mä painaisin nappia ihan koska tahansa tällaisessa tilanteessa. Jos mä onnistuisin kirjoittamaan sellaisen tekstin, joka oikeasti auttaa ihmisiä, niin mä kirjoittasin sen ihan koska tahansa myös anonyyminä. Mun maailmassa auttaminen on monin kerroin tärkeämpi asia kuin se, että itse saisin siitä minkäänlaista mainetta.

2. Painaisitko nappia, jos blogistasi tulisi valtakunnan seuratuin ilmiö ja ansaitsisit sillä elantosi, mutta joutuisit luopumaan anonyymiydestäsi täysin ja jokainen vastaantulija Hyvinkäällä tietäisi perheesi asiat ja sun sisimmät pelkosi?

    – Tavallaan tässä on vaakalaudalla mun unelmatyö ja mun perheeni asiat, jotka ei kuulu ulkopuoliselle. Jos kyseessä olisi ollut vain anonymiteetin täydellinen katoaminen, niin nappia olisin painanut unelmatyön vuoksi heti. Vaan, koska kyseessä on myös perheeni tiedot, niin ei, en painaisi nappia. Mun sisimmät pelkoni kaikki jo tietää, mutta se mitä rupesin jossain vaiheessa blogissanikin puolustamaan enemmän on perheeni yksityisyys, jonka ei kuulu "vaarantua" mun kirjoitusteni vuoksi.

3. Painaisitko nappia, jos voisit poistaa menneisyydestäsi kaikki ne todella raskaat ajat, mutta samalla menettäisit kykysi kirjoittaa niin syvällisesti ja koskettavasti kuin nyt osaat; sun tekstistä tulisi "tyhjää huttua", josta puuttuu sielu?

    – En enää tässä vaiheessa elämää menisi niihin koskemaan, joten en painaisi. Mun mielestä historia on historiaa ja mun historia on tehnyt musta sen mikä olen nyt. Mä rakastan kirjoittamista ja mä koen, että mun kirjoittaminen vaatii multa juuri sen mun historian. En vaihtaisi historiaani toiseen, koska se voisi muuttaa niin paljon siitä mikä on nykyään mulle niin rakasta.

4. Painaisitko nappia, jos saisit käyttöösi tekoälyn, joka kirjoittaisi sun puolesta täydellisiä tekstejä, joita kukaan ei tunnistaisi koneen tekemiksi, mutta sä et saisi enää koskaan itse kirjoittaa sanaakaan tajunnanvirtaa?

    – En ikinä painaisi. Tää oli ehkä maailmankaikkeuden helpoin kysymys. Tarviiko mun edes perustella, koska tavallaan perustelin sen juuri äskeisessä kysymyksessä? Mä rakastan kirjoittamista, enkä mä ikinä antaisi minkään tekoälyn tai muunkaan älyn viedä blogiani.

5. Painaisitko nappia, jos voisit varmistaa lapsillesi täysin huolestavapaan ja suojatun elämän ilman yhtäkään vastoinkäymistä tai surua, mutta he eivät koskaan oppisi sitä selviytymisvoimaa ja sitkeyttä, jota sä olet heille omalla esimerkilläsi näyttänyt?

    – Tää voi kuulostaa ikävältä, mutta mä en antaisi lapsilleni huolestavapaata ja suojattua elämää ilman vastoinkäymisia tai surua, koska ei elämä toimi niin. Perustuu juurikin siihen, että elämä muovaa meistä sellaisia kun meistä tulee. Jos elämä olisi pelkkää kukkaniityllä iloisesti kirmaamista, niin olisiko se muka elämää? Voi kuulostaa siltä, että haluaisin kostaa lapsilleni sen mitä itse olen käynyt läpi, mutta ei. Oikeastaan päinvastoin. Mä haluan, että jokainen kokee tämän elämän ylä- ja alamäkineen. Jokainen kolhu kovettaa tai iskee pahemmin maahan. Mä haluan olla lapsieni rinnalla vaikeinakin hetkinä. Eli en painaisi.

6. Painaisitko nappia, jos saisit palata takaisin vuoteen 2009 ja pysyä ikuisesti suojatun "Tekko"-nimimerkin takana, välttyen kaikilta suorilta henkilökohtaisilta hyökkäyksiltä, mutta et saisi koskaan kokea sitä voimaa ja vapautta, jonka omalla nimellä allekirjoittaminen ja rehellinen Vesa-Mattina oleminen on sulle tuonut?

    – Mä en enää ikinä palaisi kirjoittamaan omaa elämääni minkään nimimerkin takaa. Mun elämä on puhdasta Vesa-Mattia, ei Tekkoa tai muutakaan. Tekko on enää vain kokoajan enemmän ja enemmän katoava pelinimimerkki. Mä itse ainakin uskon, että musta tuli paljon rehellisempi ja avoimempi silloin kun päätin luopua Terveisin Tekko -meiningistä ja siirtyä Terveisin Vesa-Matti -meininkiin. Jos jollain on jotain henkilökohtaista, niin anna tulla vain, minä kuuntelen. Jos palaute on rakentavaa, niin voin ottaa  siitä jopa opikseni. Ajatukseton henkilökohtainen hyökkäys päätyy suoraan roskakoriin. En paina.

7. Painaisitko nappia, jos saisit julkaista sen elämäsi kirjan ja siitä tulisi välitön klassikko, mutta kukaan lukija ei koskaan uskoisi, että olet kirjoittanut sen itse – kaikki pitäisivät sitä koneen tuotoksena ja sä olisit muiden silmissä vain "huijari", vaikka itse tietäisit totuuden?

    – Jos mä joskus pääsen sille tasolle, että kirjoitan sen kirjan mistä olen pitkään haaveillut, niin mä en edes odottaisi siitä mitään klassikkoa. Ja jos se klassikko-statuksen saavutus vaatisi sen, että mua pidettäisiin huijarina, niin en ikimaailmassa painaisi nappia tässä tilanteessa. Tekoälymusiikissakin pyrin olemaan rehellinen tekoälyn hyödyntämisestä sen takia, että mä riisuisin itsestäni täysin sen huijari-leiman. En halua johdattaa ketään harhaan. Mä en usko, että mä ikinä voisin olla itseni kanssa kuten nyt olen, jos ihmiset pitäisi mua huijarina syystä x tai y ja olen sen itse heille syöttänyt. Eli en paina nappia.

8. Painaisitko nappia, jos saisit kyvyn kirjoittaa tekstin, joka saisi kaikki sut joskus lytänneet tai väärinymmärtäneet ihmiset tajuamaan virheensä ja pyytämään sulta anteeksi, mutta samalla sun blogistasi tulisi vain menneisyyden katkeruuden purkupaikka ja menettäisit kykysi kirjoittaa tulevaisuudesta ja toivosta?

    – Tää on taas vähän tätä vanhojen kaivelua. Jos olen joskus ollut oikeassa ja joku toinen väärässä, niin koen sen vain yhtenä keskusteluna historiassa. Sama toisinpäin, mutta koen, että mä olen itse ainakin kasvanut vuosien aikana ymmärtämään myös muiden näkökulmia. En mä odota anteeksipyyntöä keltään, joka on joskus ollut mun blogistani jotain mieltä. Kyllä maailmaan mielipiteitä mahtuu. Samalla siis sanon, että haluan pitää tämän blogini avoimena kaikelle vuodatukselleni, joten ehdottomasti nappi jäisi tässäkin kohtaa painamatta.

9. Painaisitko nappia, jos blogisi saavuttaisi valtavan suosion ja arvostuksen juuri sellaisena kuin se on, mutta joutuisit jatkossa kirjoittamaan vain niistä aiheista, joista lukijasi haluavat lukea (eli "viihdyttämään" heitä), etkä saisi enää koskaan käyttää blogia omana venttiilinäsi ja kirjoittaa silloin kun olet rikki?

    – En painaisi nappia. Tää mun blogi ei ole muiden tahdissa hyppimistä varten. Mä voin tehdä poikkeuksia, jos joku oikeasti haluaa kuulla mun mielipiteeni jostain (jostain mikä kiinnostaa myös minua), mutta mä en todellakaan voisi kuvitella, että ottaisin ohjeet vain ja ainoastaan ulkopuolelta. Kuten olen monen monta kertaa sanonut, niin kirjoitan tätä pääasiallisesti itselleni. Jokainen lukija on plussaa, jokainen kommentti on plussaa ja kaikki mitä mun omat tekstit tuo maailmaan on vaan plussaa. Jos tästä pitäisi tehdä sirkus, niin tää olisi tyhjä sirkus, jossa minä istun tirehtöörinä yksin lähes tyhjässä teltassa.

10. Painaisitko nappia, jos saisit tietää, että 100 vuoden päästä sun kirjoituksiasi luetaan edelleen ja ne toimivat suunnannäyttäjinä ja lohtuna uusille sukupolville, mutta hinta olisi se, että sun omat lapsesi ja heidän jälkeläisensä päättäisivät täysin hylätä sun arvot ja kieltäisivät kaiken, mistä sä tänään kirjoitat?

    – Mä uskon asiaan, että ihminen "lakkaa olemasta" vasta sitten kun sen nimi on mainittu viimeisen kerran. Mä olen valmis katoamaan aikaisemminkin, kadottamaan lohdulliset sanani, jos hintana on se, että mun arvoja ei mun elinaikanani oteta vakavasti. Pidän tärkeämpänä sitä, että mä pystyn opettamaan omille lapsilleni elämästä jotain tässä ja nyt.


Mun piti lopettaa tää tähän, mutta pyysin tekoälyltä vielä kaksi, joissa sen täytyy tosiaan haastaa mua ihan kunnolla. No, se pisti tuulemaan:

11. Painaisitko nappia, jos saisit varmuuden siitä, että lapsesi elävät täydellisen onnellisen ja terveen elämän, mutta he tulisivat aina uskomaan, että sä olit huono isä, joka ei välittänyt heistä?

    – Mä haluaisin painaa tuon terveen elämän vuoksi, mutta.. Mä en paina. Täydellisen onnellista elämää mä en edelleenkään toivo kenellekään, koska se ei ole millään tavalla ideaalia – jäisi monet kasvun paikat näkemättä. Ja tavallaan tän napin painaminen mitätöisi kaiken mun tähän asti ja tulevaisuudessa tekemäni työn lasteni eteen. Perustelen tän napin painamatta jättämistä vain sillä, että mulle tällä hetkellä isoin syy elämään on lapset. Jos se pyyteetön rakkaus heiltä takaisin muhun otettaisiin tällä tavalla pois, niin kyllä se olisi tosi tosi kipeä kohta. Ehkä mä olen itsekäs, mutta mä haluan elää tän elämän lasteni kanssa sellaisena kun se tulee vastaan. Mä haluan olla siinä mukana tarjoamassa sitä "täydellisyyttä" ja terveyttä. Oli se itsekästä tai ei.

12. Painaisitko nappia, jos sun blogistasi tulisi maailmanlaajuinen voimanlähde, joka estäisi tuhansia itsemurhia ja toisi valoa pimeyteen, mutta sä itse vajoaisit takaisin niihin kaikkein synkimpiin vuosiisi, etkä saisi enää koskaan tuntea aitoa iloa tai mielenrauhaa?

    – Taas mä haluaisin painaa, koska vaakakupissa on aika raskauttavaa tavaraa vs. minä. Ja kuten osasitte jo päätellä, niin mä valitsen taas sen itsekkään reitin ja nappi jää painamatta. Mä en voisi elää ilman sitä iloa, jonka mä saan esim. siitä kun nään lapsieni leikkivän. Tää on siis käytännössä tuhansien mulle tuntemattomien henki tai mun oma henki. Niin kauan kun mä olen isä, niin mä joudun näille tuhansille  muille sanomaan, että mun blogistani ei apua löydy – mutta sitä ehdottomasti kannattaa hakea muualta. Tämä on tää mun kupla-ajatuksen syvin olemus ehkä. Ei ehkä tuhannet ihmiset mua tänne ajaneet, mutta puhutaan kymmenistä, ellei sadoista, joten ei mulla ole mitään varsinaista inspiraatiota pelastaa mulle tuntemattomia ihmisiä.

Ja sanottakoon tähän loppuun vielä, että mä todellakin mietin jokaista vastausta. Pohdin miten mikäkin vaikuttaa mihinkin ja valitsin painaa tai olla painamatta ihan rehellisesti. Mitään en tehnyt ketään miellyttääkseni. Jos tämä kertoo musta ihmisenä sulle jotain negatiivista, niin olen pahoillani: tällainen olen! Ja tähän loppuun voidaan todeta, että onneksi tämä on peli, eikä minun harteillani ole tuhansien ihmisten henki – se ei päättyisi hyvin.

Ehkä ennen isyyttä olisin voinut vastata joihinkin kysymyksiin hyvin eri tavalla, mutta isyyden jälkeen asiat on alkaneet kirkastumaan mulle niin, että vastaukset oli nyt nämä.

Mä jäin miettimään tätä tosi pitkäksi aikaa. Tässä on vastauksia, joiden perusteella kuka vaan voi tuomita mut vaikka itsekkääksi tai mitä tahansa. Mietin, että jos yksikin kysymys olisi ollut vaikka, että painaisitko nappia jos pystyisit takaamaan lapsillesi terveen elämän ja he muistaisivat sinut hyvänä isänä, joka teollaan mahdollisti terveen elämän, mutta menettäisit oman henkesi? Tässä kohtaa mä olisin painanut nappia. Ymmärtäjät ymmärtää ne pienet nyanssit.

Terveisin,
Vesa-Matti

Laitoin otsikon perään "Osa 1", koska musta tuntuu, että mä tulen tekemään näitä varmasti lisää. Ja kansikuvassa näette ensimmäistä kertaa kansikuvissa jatkossakin seikkailevan Vesa-Matti -hahmon.

Tää on niin noloa

Vanha kunnon "triggeröityminen" polttoaineena, mutta siitä tuli oikeastaan aika hyvää tajunnanvirtaa. Jutellaan tässä blogimerkinnässä juuri siitä noloimmasta asiasta, jonka itse tiedän. Mikä on noloa? Onko mikään oikeasti? Niin, olisi noloa jättää lukematta tämä. Vai olisiko?

Mun blogissani, kuten elämässäni ylipäätään, käytän tekoälyä tavallaan peilinä. Blogissani käytän sitä niin, että yleensä annan sille mun valmiin tekstin ja pyydän siltä ajatuksia siitä. Se yrittää aina korjata mun rönsyilyä ja tehdä blogimerkinnästä nykyaikaista tiivistettyä roskaa – tästä kieltäydyn ehdottomasti ja pidän oman tyylini. Sitten se yleensä alkaa antamaan ajatuksia tekstistä. Se ei kuitenkaan vaikuta lopputulokseen yleensä mitenkään, mutta mä ainakin tiedän mitä siitä tekstistä joku voi ajatella. Mulla on mun oman näkökulmani lisäksi toinen näkökulma. Usein toi toinen näkökulma saa mut lisäämään joitain asioita vielä, joka vähän ehkä raapii sitä tajunnanvirta-meininkiä pois, mutta usein nämä lisäykset on tehnyt tekstistä sujuvampaa. En ota tekoälyn ajatuksia tänne, vaan kaikki on aina omaani. Se vaan saattaa huomauttaa, että joku asia ei ehkä mene ihan maaliin asti ja sitä ei välttämättä lukija tajua samalla tavalla kun minä sen olen ajatellut. Sanoisin, että hyödyllistä.

Sen jälkeen kysyn vielä, että voisiko se etsiä tekstistä selkeät kirjoitusvirheet, kuten esim. kiroitusvire. Korjaan sellaiset pois jos sellaisia löytyy. Edelleen tekoäly on vain hyödyksi mulle bloggaajana ilman, että se vaikuttaa mun tuottamaan sisältöön mitenkään suoranaisesti. Teksti on tässä kohtaa vaan puhtaampaa, mulla on toinen näkökulma oman näkökulmani lisäksi ja mun asiat menee ehkä paremmin maaliin.

Jos en olisi rehellinen tekoälyn hyödyntämisestä tässä prosessissa, niin te ette edes tietäisi siitä. Tämä tällainen tekoälyn hyödyntäminen on ehkä se minkä suurin osa ihmisistä hyväksyy, vaikka tekoälyvastaisuus onkin tänäpäivänä hitti.


Niin, sanoin olevani järkyttynyt. Olen sitä edelleen, mutta toi mitä äsken selitin, niin ei suoranaisesti ole järkytykseni syy.

Mä rupesin peilailemaan elämääni vähän laajemmin tekoälyn kanssa. Mä otin ulkopuolisen roolin, eli en ollut Vesa-Matti vaan joku muu, mutta laitoin tekoälylle kokonaisia blogimerkintöjä täältä mun blogistani. Yleensä kun ottaa itse ulkopuolisen roolin, niin tekoäly ei myötäile kaikkea. Normaalistihan se kehuu sua maasta taivaaseen, vaikka ei olisi edes syytä – se on vähän liian yliystävällinen.

Ulkopuoliselle se uskaltaa olla rehellinen, vaikka silloinkin sä voit ohjailla sitä olemaan jonkinlaisella mielellä. Mä yritin olla ulkopuolinen, joka suhtautuu tähän blogiin neutraalisti, joten tämä tekoäly ottaa myös melko neutraalin roolin. Mä olisin voinut myös sanoa, että "löysin tosi huonon blogin, voitko kertoa mitä tää oikein ajattelee?" jolloin tekoäly yleensä on sitä mieltä, että "Joo, tuo on ihan huono, eikä ajattele varmaan mitään". Tavallaan se on siis aika huono peili, mutta silti se on vaan jotenkin hyvä peili kun pidetään semmoinen neutraali linja.

Oon pari kertaa kokeillut myös tota, että olen haukkunut sille ulkopuolisena omaa tekemistäni ja se on antanut sitten palaa vähän liiankin kovaa. Tavallaan kaikki uskottavuus on monta kertaa mennyt.


Edelleenkään en päässyt siihen järkyttäneeseen asiaan.

Mä jaoin tekoälylle pitkältä aikaväliltä mun blogejani ulkopuolisen roolista. Juteltiin neutraalisti ja tämä oli sitä mieltä, että kirjoittaja on hyvin avoin ja kirjoittaa kyllä ihan kaikesta. Kirjoittaja kirjoittaa hyvin ja teksti on enemmänkin kuin juttelisi hyvän kaverin kanssa, eikä vaan kirjoitusta. Okei, hyvä, ostan tämän mielipiteen.

Kysyin lopulta siltä näin: Mitä mieltä sä olet rehellisesti tosta noin avoimesta tyylistä?

Vastaus järkytti. Mä en ollut ohjaillut sitä mihinkään suuntaan, vaan pitänyt neutraalin ulkopuolisen ihmisen roolin, joten vastaus tuli siitä datasta, jota se on netistä ja muilta ihmisiltä oppinut. Vastaus oli, että "kirjoittajan avoimuus on noloa".

Noloa? Mä en luultavasti ole ikinä pitänyt kirjoittamistani mitenkään nolona. En ole pitänyt avoimuuttani mitenkään nolona. Pitäisikö mun jotenkin olla häpeissäni siitä, että mä jaan elämääni aika avoimesti?

Mutta rupesin miettimään, että puuttuukohan mun aivoista joku, jonka pitäisi varoittaa noloudesta? Kuuluisiko mulla olla joku suodatin mun jutuissa, mutta mulla on vaan joku piuha väärin kytkettynä aivoissa ja annan kaiken tulla? No, ei ehkä. Kyllä mä osaan pitää tiettyjä asioita myös itselläni, koska ne ei ehkä kuulu muille. Eli kyllä mä osaan suodattaa ajatuksiani.

Noloa. Avoimuuteni on tekoälyn mielestä noloa. Tiedättekö sen tunteen kun joku sana jää soimaan päähänne kaikuen koko aika kauemmas ja palaten jossain vaiheessa takaisin? En minäkään, mutta olen nähnyt tätä televisiosta. En mä oikeesti jäänyt miettimään oman blogini noloutta vaan lähinnä sitä koulutusdataa.


Jostain tekoäly on saanut sen käsityksen, että avoimuus on noloa. Jostain se on saanut sen käsityksen mitä ihmiset yleensä pitää nolona. Se on saanut sen ihmisiltä. Joku on ehkä pitänyt omia ajatuksiaan nolona ja tekoäly on oppinut siitä, että jos ajattelee näin, niin se on noloa. Ja siis oikeesti se mikä mua järkyttää on se, että ihmiset pitää ajatuksiaan noloina. Että ihmiset pitää avoimuutta nolona.

Se ei ole tekoäly, joka piti blogini avoimuutta nolona. Se on ilmeisesti yleinen ajatusmalli, että on noloa olla avoin ja jakaa elämäänsä. En siis ajattele, että ihmiset pitäisi mun blogiani nolona, vaan ajattelen tän niin, että ihmiset ajattelee avoimuuden olevan ylipäätään noloa. Jäinköhän jankkaamaan samaa asiaa eri muodoissa? Ai kamala, noloa.

Mua on aina vähän ärsyttänyt nolous konseptina. Joo, ei ihminen ehkä voi sille ajatukselle mitään, mutta on olemassa niin paljon niin luonnollisia asioita, joita ihmiset pitää nolona. Miksi? Mun mielestä jos jokin asia tekee susta sut niin sun ei pitäisi joutua häpeämään sitä yhtään. Mun mielestä ihmisen ei pitäisi rajoittaa omaa tekemistään sen takia, että se on muka yleisesti pidetty jotenkin, hrr, nolona. Toki siis pitää muistaa lakipykälät toteuttaessaan itseään.

Tottakai on paljon asioita, jotka ajaa sut siihen tilanteeseen, että ihmiset alkaa katsomaan sua kieroon tai muuta vastaavaa. Helposti joudut silmätikuksi olemalla tietynlainen. Tietynlaisella tarkoitan sitä mikä yleisesti mielletään noloksi. Ja tämä nolouden stigma on se mitä vastaan mä haluan vähän taistella. Nouskaa barrikadeille!

Tää on tavallaan kai jatkoa sille mun yritykselle selviytyä niistä peruskoulun ankeista ajoista. Ehkä mä silloin aloin myös itse rajoittaa tekemistäni sen takia, että joitain asioita pidettiin yleisesti nolona. Vaikka en itse olisikaan pitänyt, niin yksinäisenä pienenä oppilaana mun täytyi vaan mennä muottiin. Siinä tilanteessa mulla ei ollut aseita taistella tuulimyllyjä vastaan.


Mä en tiennyt, että tämä blogi tulee menemään näin. Tää on loistava esimerkki siitä tajunnanvirta-teemasta, jota aika usein täällä mainostan. Mä tartuin tekoälyn palautteeseen siitä, että mun avoimuutta voidaan pitää nolona ja huomasin lopulta taas jonkinlaista itsetutkiskelua. En sanoisi, että millään tavalla noloa, vaan ehkä enemmänkin mahtavaa!

Liian paljon on ihmisiä, jotka on kuoressaan vaan sen takia, että yleinen ajatusmalli heidän tekemisestään on, että se on noloa. Miten sä voit pukeutua noin? Noloa! Miten sä voit puhua noin? Noloa. Miten sä voit harrastaa tollaista? Noloa. Taas jos olisi aivan pakko kaivaa jostain jotain noloa, niin sanoisin, että te, jotka ajattelette toisten tekemisen ja olemisen nolona, niin te olette noloja. Nolointa mitä tiedän. Ja teille, joille toisten tekemisen arviointi on niin iso asia, niin tuo teidän oma nolous vasta noloista noloin asia onkin! "Ristiriita havaittu, ristiriita havaittu, biib bööb buub."

Pysykää sellaisina kuin olette jos olette jo sellaisia minkälaisia haluatte olla, kaikesta "noloudesta" huolimatta. Ja te, jotka ette vielä ole sellaisia kuin haluaisitte olla, niin sanokaa sille noloudelle vaan, että höpö höpö!

Terveisin,
Vesa-Matti

17 vuotta bloggaajana

Mun blogini täyttää tänään 17 vuotta. Vastaillaan siispä blogiaiheisiin kysymyksiin, jotka on tavallaan personoitu minulle tekoälyn toimesta. Tekoälyä ei muuten ole käytetty tässä, joten ei kannata jättää lukematta vain tekoälyvastaisuuden vuoksi (vain 11,3 % sanoista on tekoälyn). Pääpaino vastauksilla, jotka on 100 % minä.

17 vuotta sitten tänä päivänä mä päätin, että siirrän kaikki kirjoitushommat yhteen paikkaan. Tai siis, ehkä mä aloitin sen prosessin, mutta eihän se heti tapahtunut. Mutta miettikää, päivälleen 17 vuotta sitten kirjoitin tänne ensimmäisen blogimerkintäni.

Aika hassua, mun blogistani on kasvamassa kovaa vauhtia täysi-ikäinen. Kuinka monta täysi-ikäistä blogia te tunnette? Ei, mun blogistani ei ole vielä tulossa aikuinen. Täysi-ikäisyys ja aikuisuus on täysin eri termejä. Itse koen, että aikuistuin vasta kolmekymppisenä, joten blogillani on vielä aikuistumiseen aikaa. Jaa, tämmöset jaarittelut.

Mä en löytänyt mitään valmista 10 kysymyksen patteria aiheesta "17 vuotta bloggaajana", joten jouduin taas kerran turvautumaan tekoälyyn. Vastaan sen esittämiin kysymyksiin parhaan osaamiseni mukaan ja samalla taas vähän tutustun myös itse itseeni.


1. Mikä on suurin ero 19-vuotiaan ja nykyisen itsesi välillä, kun katsot vanhoja tekstejäsi?

– Kirjottaminen on vuosien aikana kehittynyt siihen suuntaan, että kirjotan nykyään pidempiä tekstejä. Kirjotan myös ehkä vähän paremmin ja saan mun ajatukset paremmin esille. 19-vuotiaana mä ehkä purin tänne kaikki mahdolliset tunteeni ja se oli sitten semmosta kiroilua ja toisinaan huonoa käytöstä, että sitä joutuu nykyään lukea vähän sellasella "eiii, enkai mä tollasta.."-tavalla. Tavallaan merkinnät on nykyään paremmin harkittuja, vaikka samaan aikaan nämäkin on aika pitkälti tajunnanvirtaa.

2. Onko olemassa rajaa, jota et ole vieläkään uskaltanut ylittää kirjoittamisessa?

– On olemassa asioita, joista en tykkää edes puhua. Jos en jostain asiasta tykkää puhua, niin en siitä myöskään kirjoita. Ne on oikeastaan vaan sellaisia asioita, joista ei yleensäkään puhuta silleen avoimesti kaikille. Jotkut toki tekee sitäkin, mutta ei kuulu mun malliini jakaa ihan kaikkea. Se ei ole raja, jota edes yrittäisin uskaltaa ylittää. Jos on olemassa aihe, josta en ole kirjoittanut, niin olen jättänyt sen ihan tietoisesti pois. En koe, että kyseessä olisi uskalluksen puute. Ehkä enemmänkin opittu soveliaisuus.

Okei, on olemassa yksi asia, josta voisin kirjoittaa, mutta en ole vielä kirjoittanut. Haluan olla rehellinen. Mutta tää on asia, josta en ole kirjoittamassakaan ihan hetkeen, voi luultavasti mennä vuosiakin.

3. Merkitsevätkö ne 10–25 uskollista lukijaa sinulle nykyään enemmän kuin massojen huomio?

– Jokainen lukija merkitsee mulle todella paljon. Oli niitä 1, 5, 10 tai 25. Ehkä silloin 19-vuotiaana tai siinä paikkeilla olen saattanut miettiä, että määrä olisi tärkeää. Ja on välillä tullut kausia kun mietin, että lukisipa mua useampi ihminen, mutta sitten taas mietin, että miksi lukisi? Tulee välillä semmonen ajatus, joka ei kestä lopulta aikaa ja katoaa nopeasti. Joskus päätin, että kirjoitan tätä pääsääntöisesti itselleni, jolloin jokaisesta lukijasta tuli hyvin merkityksellinen.

4. Miksi pysyt uskollisena perinteiselle blogille aikana, jolloin kaikki muu muuttuu nopeaksi some-pätkäksi?

– Koska mä haluan purkaa mun ajatuksiani kunnolla. Jos lähtisin muokkaamaan tekstejäni siihen nopeen viihteen muotoon, niin menettäisin oman työkaluni. En saa purettua ajatuksiani pieneen merkintään. Mä tarvitsen tilaa ja aikaa. Tää ehkä opettaa omalla tavallaan myös kärsivällisyyttä, tai ei ainakaan tuhoa sitä. Mun blogini on mennyt tavallaan vastavirtaan; Mä alotin aika lyhyillä blogimerkinnöillä, mutta olen kasvanut kirjoittamaan pidemmin.

5. Miten bloggaaminen tai palaute on vaikuttanut siihen, mitä suostut enää jakamaan julkisesti?

– Mä lakkasin jakamasta täällä lapsista semmosta liian tunnistettavaa dataa silloin kun mun kaveripiirit hajosi. Olin aiemmin jakanut kaiken mahdollisen, koska en nähnyt sitä mitenkään vaarallisena. Kun vanhat kaverisuhteet meni, niin joku jakoi mun asioita ns. väärille ihmisille. Tai, tiedättekö.. Kun joku tietää susta jotain mitä et ole sille itse kertonut? Silloin mä heräsin siihen, että mä annan tavallaan tässä kaikki aseet vanhoille tutuille ja tuntemattomille, että jos joku haluaisi mua jollain tavalla satuttaa. Just se, että jos laitat nettiin jotain, niin sitä ei välttämättä enää saa pois. Mun lapset ei oo pyytänyt valokeilaa, joten en heitä siihen myöskään aseta. Suojeluvaisto ehkä on kasvanut. Itsestäni mä jaan aika arkaakin materiaalia, mutta sillä tekstillä mua ei voi enää vahingoittaa. Tai en ainakaan keksi miten mua voisi loukata sillä, että "haha, jätkä on alkanut tutustumaan itseensä!"

6. Mikä on ollut se kaikkein vaikein asia pukea sanoiksi näiden 17 vuoden aikana?

– Mä luulen, että menetykset. Mä olen halunnut ne jakaa ja mä olen halunnut niistä puhua, koska en niistä muuten puhuisi. Mä tukahduttaisin itseni aikalailla loppuun ilman tätä bloginmuotoista venttiiliä, jonka kautta pääsen päästämään vähän ylimääräistä höyryä ulos. Olipas runollista. Jokainen menetys on ollut raskas ja niistä kirjoittaminen on ollut vaikea, mutta tärkeä työ.

7. Jos kirjoittaisit elämästäsi kirjan, mikä olisi sen kantava teema – selviytyminen vai isyys?

– Eikö olisi hyvä kirja jos aihe olisi selviytyminen isänä? En mä osaa antaa mitään isyys- tai selviytymisvinkkejä, joten tuskin kumpikaan noista tulisi olemaan kantava teema. Mutta eikö 17 vuotta blogaajana olisi hyvä teema kirjalle? Pidentäisin näitä vastauksia kirjamuotoon? No, ehkä ei. Kirjan kirjoittaminen on haave, mutta se on kaukainen haave, joten en osaa oikein ajatella sitä sen pidemmälle.

8. Milloin tajusit ensimmäisen kerran, että tekstisi on oikeasti vaikuttanut johonkin toiseen ihmiseen?

– Blogin puolella mä en ole ehkä vieläkään sitä tajunnut. Ei kukaan ole koskaan tullut mulle sanomaan, että tekstini olisi auttanut missään millään tavalla. Toki se olisi kiva jos joku täältä olisi joskus tukea saanut. Mutta ylipäätään tekstien osalta mä osaan vastata. Kun Arto kuoli, mä kirjoitin kaikille lähimmille sukulaisilleni kirjeen käsin. Mä yritin sanottaa mun tunteeni tai ajatukseni niihin niin, että niistä olisi ollut ehkä apua surun keskellä tms. Se oli elämäni vaikein rupeama, mutta siitä mä sain palautetta. Varsinkin iskä kehui sitä, piti kirjettä tallessa ja sanoi lukeneensa sen useasti. Se oli.. Se oli se hetki kun tajusin, että mun kirjoittamisella voi olla merkitys. En muista itse noista kirjeistä mitään, kirjotin ne aika sumussa, tietystä syystä.

9. Mitä "Tekko"-nimimerkistä luopuminen ja omalla nimellä kirjoittaminen on opettanut sinulle?

– Muistaakseni nimimerkistä luopuminen alkoi silloin näiden mainittujen menetyksien aikaan. Kun kirjottelin menetyksestä, niin allekirjoitin sen aina Vesa-Mattina, vaikka muutoin allekirjoitinkin vielä Tekkona. Tajusin, että tätä kirjoitan minä eikä kukaan nettipersoona. Tekko toimii vieläkin toisinaan pelinimimerkkinä, mutta ei se edusta enää mun henkilökohtaisia ajatuksia. Mun ajatuksia edustaa Vesa-Matti. Ehkä se opetti, että nimimerkin taakse on helppo mennä ja sieltä huudella, mutta kun allekirjoittaa omalla nimellään niin ottaa kaiken vastuun sanomisistaan. Mä olen rehellisimmilläni Vesa-Mattina, vaikka voisi kuvitella olevan helpompaa nimimerkin takaa.

10. Mitä sellaista haluaisit sanoa seuraavan 17 vuoden aikana, mitä et ole vielä saanut sanotuksi?

– Tohon yhteen kysymykseen lisäsinkin pätkän, että on olemassa asia, josta en täällä ole vielä puhunut, mutta josta tulen joskus vielä puhumaan. Uskon, että se tulee tapahtumaan seuraavan 17 vuoden aikana, mutta ei kovin nopealla aikataululla. Se ei ole riippuvainen vain minusta, joten en sen takia lähde sitä tässä tämän enempää avaamaan. Ikävä tällä tavalla jättää tämmönen, mutta rehellisyys vaatii vastaamaan, vaikka vastaus on vähän kehnohko lukijan kannalta.


Noin, tämmöinen syntymäpäivä tällä blogilla. Kysymyksiin vastaaminen on aina vaan niin hauskaa, että voisin tehdä tätä päivät pitkät. Yleensä kun kirjoitan ihan puhdasta tajunnanvirtaa, niin mä en oikein joudu ajattelemaan sen enempää. Kun mulla on personoituja kysymyksiä, niin mun täytyy ihan vakavissani käyttää aivojani vastauksen saamiseksi. Vastaukset oli täysin rehellisiä ja mun mielestä pääosin ihan kysymykseen vastaaviakin.

Kiitos kaikille, jotka on ollut mukana 17 vuotta tai vaikka vaan 1 päivän. Uskaltaako joku siellä muuten väittää, että olisi lukenut mun blogia jo pidempään aktiivisesti? Olisi kiva kuulla sinusta.

Terveisin,
Vesa-Matti

Kiusaaminen

Dokumenttien katsominen saattaa joskus potkaista liikkeelle pallon, jota on vaikea pysäyttää. Niin kävi nyt mulle ja tässä on aikamoinen purkaus aiheesta kiusaaminen. Varautukaa pitkään tekstiin, koska tämä jos joku sellainen on. Käydään mun kouluhistoriani läpi siltä ikävältä kantilta, jotta pääsette vähän paremmin mun pääni sisään.

Me ruvettiin eilen illalla katsomaan Sami Kieksin dokumenttisarjaa, koska siitä on ollut nyt jonkin verran juttua ympäriinsä. Pitäähän se katsoa, että mikä juttu? Aloitettiin kaudesta kaksi, koska se on nyt se mistä kaikki puhuu.

Pääsiin jaksoon S02E02, eli suomeksi kauden kaksi jaksoon kaksi. Tai siis ei vaan päästy siihen vaan katsottiin se myös läpi se jakso. Kyseinen jakso kantaa nimeä "Kiusaaminen" ja käsittelee, yllätys yllätys, kiusaamista.

Jakson alussa sanotaan jo todella viisaat sanat, jotka jokaisen pitäisi jollain tavalla ymmärtää ja ottaa elämäänsä. En sanatarkasti sitä tähän lainaa, mutta annan yhteenvedon: kiusaamista pitäisi alkaa kutsumaan sen oikeilla nimillä; henkinen ja fyysinen väkivalta.

Kun mietitte sanaa kiusaaminen, niin mitä teille tulee siitä mieleen? Eikö ensimmäisten asioiden joukossa ole ajatus, että "kaikkihan sitä nyt tekee"? Kaikkihan nyt vähän kiusaa jotain ja sen takia sanana tuo kiusaaminen on menettänyt kaiken mahdollisen auktoriteettinsa. Mutta jos mietitään väkivaltaa, fyysistä tai henkistä, niin onhan sillä paljon isompi painoarvo.

Ja sellainen ajatus: jos joku aikuinen kiusaa toista aikuista, niin silloinhan täyttyy lähes poikkeuksetta jonkinasteinen rikosnimike. Miksi sama ei päde lapsiin? Miksi lasten kohdalla kiusaaminen on vaan kiusaamista? Siksikö, että eivät ole rikosoikeudellisessa vastuussa? Kiusaamisesta pitäisi aina jäädä jonkinlainen merkintä johonkin rekisteriin ja lapsenkin pitäisi kantaa vastuu teoistaan. Pienimmilläänkin kiusaaminen pilaa ihmisen päivän, viikon tai vaikkapa kuukauden. Helposti vuodenkin. Pahimmillaan se voi pilata ihmiseltä useamman vuoden tai koko loppu elämän. Ja tästä ei ole vastuussa kukaan?

Kuka on vastuussa siitä, että mä olen kärsinyt jonkinlaisista arvista tähän päivään asti? Helposti voisi ajatella, että minä itse, koska en ole osannut käsitellä niitä. Miten mä käsittelen asian, joka ei ole minusta riippuvainen? Miten mä käsittelen sen, että mä muutin Riihimäeltä Hyvinkäälle ja en päässyt mihinkään kaveriporukkaan sisään siinä kolmannella luokalla? Olenko mä itse vastuussa siitä? En tiedä – ehkä.

Voi olla, että olen joskus jakanut koko historiani täällä, mutta kertaus on opintojen äiti. Eli käydään läpi tarinani siitä miten musta tuli tämmöinen kun olen. Siis ne huonot puolet, jotka on omalla tavallaan kasvattaneet ja omalla tavallaan tunkenut mua jonkinlaiseen kuoreen.


Kun mä alotin koulumatkani, niin mulla oli kaikki hyvin. Esikoulusta toiseen luokkaan oli kaikki aivan mahtavia, loistavia ja melkein parasta aikaa elämässäni. Mulla oli kavereita, mä tykkäsin opiskella ja siis mitä muuta olisi pieneltä koululaiselta vaadittu? Itse muistan sen hyvänä aikana.

Sitten muutettiin Hyvinkäälle ja kaikki mikä oli mahdollista kääntää päälaelleen käännettiin päälaelleen. Mä en ollut koskaan joutunut tällaiseen tilanteeseen, vaikka olin koulun jo kerran aikaisemminkin aloittanut. Vaikka en nollaluokallakaan tuntenut ketään, niin siinä oli se etu, että ei tuntenut muutkaan. Nyt oli tilanne, jossa tulin aivan uutena luokkaan, jossa tyypit olivat tunteneet toisensa jo sieltä ekalta luokalta asti, mahdollisesti jo esikoulusta. Vain minä olin uusi. Vain minä olin outolintu.

Koulunkäynti ei maistunut yhtään. Koulun käytävillä sain vain katseita. Kukaan ei lähestynyt mua, enkä mä osannut lähestyä ketään. Luokkalaiset jätkät oli tiivis kaveriporukka, eikä niitä kiinnostanut siihen ottaa mukaan ketään. Luokkalaiset likat oli tiivis kaveriporukka, eikä ne hengailleen silloin jätkien kanssa mitenkään. Siellä välissä olin minä, ilman ketään. Päivästä toiseen, viikosta toiseen ja kuukaudesta toiseen. Odotin viikonloppuja, jotta saisin olla vain kotona. Odotin lomia, jotta saisin olla vain kotona. Odotin aina jotain syytä olla poissa koulusta.

Kuten huomaatte, en ole sanonut, että mua olisi kiusattu millään tavalla, mutta jos osaatte lukea rivien välistä, niin sitä tapahtui tuossa kokoaika. Mut systemaattisesti jätettiin ulkopuolelle. Sitä kiusaamista ei suorittanut yksi tai kaksi, vaan sitä kiusaamista suoritti lähes koko koulu. Uhriudunko liikaa? No, ehkä siinä on sitäkin, mutta kiusaaminen on koko yhteisön juttu aina ja kaikilla on mahdollisuus siihen puuttua. Puuttumatta jättäminen on osa isompaa kuvaa.

Jossain vaiheessa sain ensimmäisen kaverini, mutta kyseessä oli yksi koulun tiedetyimpiä kiusaajia. Se tuntui alkuun tosi hyvältä kun oli joku ihminen, jonka kanssa jakaa koulupäivät. Nopeasti vain huomasin sen, että se toden totta tosiaan kiusaa muita. Mä en lähtenyt kiusaamiseen suoranaisesti mukaan, mutta en mä puuttunut sen käytökseen tässä kohtaa, joten muutuin itsekin osaksi ongelmaa vain sen takia, että mä hain tältä uudelta kaverilta hyväksyntää. Halusin kuulua johonkin. Halusin kuulua johonkin siitäkin huolimatta, että tämä uusi kiusaajakaverini kiusasi kokoaika myös minua. Haukkumista, tönimistä, tavaroiden viemistä ja kerran se jopa paukautti nyrkillä.

Mä jäin siihen kaverisuhteeseen silti, koska se oli ainut asia mitä mulla oli.

Myöhemmin tämän kaverin kanssa kokeiltiin myös pientä näpistelyä kaupasta, mutta kun siitä jäätiin heti kiinni, niin mun osaltani se oli sillä taputeltu. Näpistelyyn en enää ryhtyisi, mutta tämä kaveri on edelleen ainut mitä minulla on. Oltiin koulussa yhdessä ja vapaalla yhdessä ja vapaalla se kiusaaminen kohdistui usein vain ja ainoastaan minuun, mutta mulla ei ollut muuta. Mä olin koulussa ulkopuolinen ja vapaalla ainoan kaverini kiusaama.

Mä pyörin tässä tilassa luokkakuvien perusteella luokat 3a, 4a, 5a ja 6a, jona aikana multa oli kadonnut täysin into koulua ja oppimista kohtaan. Mä karkailin koulusta aina kun oli mahdollista ja jätin tekemättä lähes kaikki mahdolliset läksyt ja tehtävät. Mua ei kiinnostanut. Mä en ollut kellekään mitään, miksi mun olisi pitänyt jaksaa? Oli meidän luokalla muutama tyyppi, jotka ei mua silleen tavallaan ulkopuolelle jättänyt, mutta ei varsinaisesti ottanut mukaankaan. En mä ole kaikille vihainen tai katkera. Oli siellä ihan hyviäkin tyyppejä, mutta ne oli selkeä vähemmistö.

6a-luokalla meillä oli yksi koulun pahamaineisimmista opettajista, joka savusti oppilaita pois koulusta jo pelkän ihonvärin perusteella. Nuori, urheilullinen kaveri, mitä nyt luokkakuvasta pystyn päättelemään. Mutta sisältä vallan mätä omena. Meidän luokalla ei ollut sille helppoa silmätikkua, koska kaikki näytettiin kantasuomalaisilta tms. Luokalla oli näitä kovia jätkiä, jotka olisi pelleilynsä vuoksi voinut siihen joutua, mutta ei, silmätikuksi jouduin minä. Koulusta livahteleva, yksinäinen ja kiusattu kaveri. Olinhan mä nyt pahin kaikista. Se alkoi ajaa sellaista asiaa, että jos mä haluan päästä luokaltani ja päättää ala-asteen, niin mun on vaihdettava koulua.

Mut ohjattiin kaikenlaisiin palveluihin missä olisi selvinnyt syy sille, että miksi minä olen tällainen? Miksi minä olin sellainen? Jos olet lukenut tähän asti niin teillä alkaa olla jo kuva siitä, että miksi minä olin sellainen ja nykyään tällainen. Mä kuitenkin hain sitä hyväksyntää, enkä ehkä ole kertonut juurisyytä missään haastattelussa. Tutkittiin vain kuinka tyhmä minä olen – siltä se musta tuntui.

Lopulta sillä uhalla, että pääsisin yläasteelle, mut siirrettiin erityiskouluun. Tavallaan pienempään luokkaan, vaikka siis.. No, yhdessä luokassa oli aina kolme vuosiluokkaa samassa ja silti vain yksi opettaja ja yksi apuopettaja. Eli jos miettii onko tämmöisessä luokassa helppo ystävystyä ja löytää ilo koulunkäymiseen, niin, no, ehkä? En kuitenkaan muista muuta kun sen, että mun ilo koulunkäymiseen palasi vasta vuosiluokalla 9.

Tässä koulussa toki pääsi helpommin mukaan piireihin, mutta samaan aikaan mä en osannut enää kuulua mihinkään piireihin. Mä ystävystyin lähinnä yhteen vanhempaan poikaan, joka oli koulun kiusatuin. Sen kotiolot ei olleet kovin suotuisat ja hänen vaatteensa haisi aina tupakalle ja kaikkea muuta ikävää. Mä en välittänyt siitä, koska mä näin siinä ihmisessä ihmisen. Meillä oli kivoja välitunteja ja parhaiten jotenkin painunut mieleen musiikintunnit.

Tiedättekö mitä käy kun päätyy tavalla tai toisella sen koulun kiusatuimman kaverin kaveriksi? Jep, tottakai mä sain osani siitä. Tällä kertaa tavallaan olin myös valinnut sen paikan, koska mä halusin olla ihminen ihmiselle, joka ei sitä koulumaailmassa paljoa saanut kokea.

Tässä koulussa se ulkopuolelle jättäminen ei ollut niin systemaattista kun se oli ollut tavallisessa tavallisten ihmisten koulussa. Täällä kaikki sai olla lähes sellaisia kun oli, mutta ihan liikaa ei kannattanut tai saanut erottua muista. Tässä koulussa oli myös toinen luokka, jossa oli samanikäisiä kuin meidän luokalla. Luokat kutosesta kasiin. Tämä ns. rinnakkaisluokka oli taas täynnä enemmänkin semmoisia "kovia jätkiä" ja meidän luokka ehkä enemmän semmoinen väliinputoava malli – meistä osa pärjäsi koulussa tosi hyvin ja loput silleen omaa tahtiaan. Rinnakkaisluokan tyypit ei pärjänneet ehkä koulussa, mutta pärjäsivät välitunneilla siinä roolissa, jonka koulumaailmasta pitäisi kokonaan puuttua. Se oli se porukka, joka piti muita aina vähän varpaillaan.

Kun tää mun ystävä lopetti koulun ennen mua, niin mä jouduin taas hakemaan uutta kaveria. Löysin sen, mutta se oli semmoinen tyyppi, joka toisen osan ajasta kuului tähän rämäpää porukkaan ja toisen osan ajasta se oli oikein kiva kaveri. Mä rupesin tavallaan sen myötä saamaan enemmän osaa tästä rinnakkaisluokan jätkien toiminnasta, koska mun uusi kaverini oli "sisäpiiriä". Ei musta tullut sisäpiiriläistä, mutta mä rupesin saamaan enemmän ikäviä sanoja ja tekoja sieltä suunnalta.

Musta tuntui, että mua oli ajettu enemmän ja enemmän nurkkaan. Mä sain, jos en päivittäin, niin viikottain jonkinlaista huonoa kohtelua. Mä yritin nyt kuitenkin pärjätä koulussa, koska siitä oli tullut edes siedettävämpää, mutta silti oli tätä huonoa kohtelua välitunneilla ja valinnaisilla tunneilla. Siihen yritettiin puuttua tuossa koulussa paremmin, mutta ei sitä kaikkea koskaan saatu kitkettyä pois.

Tarpeeksi nurkkaan ajettuna tuli se päivä kun mulla napsahti ensimmäisen kerran. Olin ihan raivoissani käymässä välitunnilla toisen lapsen kimppuun, mutta mut vedettiin opettajan toimesta sisälle. Mut istutettiin toisen opettajan syliin ja mua lopulta piti siinä varmaan kolme opettajaa ja toiset kolme opettajaa katsoi lähistöltä ja rauhoitteli mua. Joku peto mussa oli vapautunut. Oon kuullut, että voi nähdä punaista kun on tarpeeksi vihainen, ja tämä muistikuva mulla on hyvin punainen. Kun palaan muistelemaan sitä hetkeä kun mut oli istutettu opettajan syliin, niin muistan ympäristön todella punaisena.

Lopulta mä kai rauhotuin ja pääsin jatkamaan koulupäivääni. Tämä napsahdus tapahtui jonkun ajan päästä uudestaan ja päättyi vielä erikoisemmin kun edellinen. Muistan kuinka juoksin yhden tyypin perässä niin kovaa kun jaloista lähti ja olisin halunnut tehdä sille jotain, mitä se itse teki mulle koko sen välitunnin. Se kuitenkin juoksi ja loikki karkuun, livahti sisään juuri kun olin saamassa sen kiinni ja mä juoksin päin metallista tolppaa. Se päättyi häpeään ja kipuun. Kyllä mä mietin silloin, että miksi tommonen napsahdus tapahtuu jos en koskaan edes saa viedä sitä loppuun? 

Päivät meni eteenpäin. Tämä mun uusi kaveri, joka oli kahdessa leirissä, toisinaan kiusasi mua ja toisinaan oli mulle kaveri. Tuttu asetelma ala-asteelta. Kaikki mun kertomat jutut levisi niille koville jätkille ja siitäkään en varsinaisesti pitänyt. Kaveri, ei kaveri, kaveri, ei kaveri.. Tää oli vaikeaa mulle, kuten se olisi ollut vaikeaa ihan kenelle tahansa.

Tietääkseni ja muistaakseni viimeinen napsahdus tuli koulun takapihalla, jossa oltiin tämän kaveri/ei kaverin kanssa heittelemässä koripalloa. En muista mikä asia johti mihinkin ja miksi, mutta yhtäkkiä havahduin siihen, että paukutin sen kaverin päätä semmoiseen betoniporsaaseen, joka piti liikennemerkkiä pystyssä. Olin sen jotenkin siihen kaatanut ja pauk pauk pauk. En kuitenkaan siis niin kovaa, että mitään verta olisi lentänyt tai mitään, mutta vallan väkivaltaisesti kuitenkin. En ole siitä todellakaan ylpeä, kerroin tämän vain, jotta tiedätte mihin kaikki se kiusaaminen minut ajoi.

Tämä kaveri sai siitä valtavaa päänsärkyä ja hoitajalta lähetteen kotiin. Mä sain siitä puhuttelun, tosi pitkän puhuttelun. Mutta mä onnistuin varmaan ekaa kertaa ikinä selittämään asian siellä niin, että myös mun puoli tarinasta ymmärrettiin. Mä en tehnyt sitä pahuuttani, en satuttaakseni tai muutakaan. Mä tein sen, koska mut oli ajettu siihen tilanteeseen. Ei yksin hän, ei yksin kyseinen koulu, vaan oikeastaan pitkä pätkä mun kouluhistoriaa oli ajanut mut siihen tilanteeseen, että joskus tulee käymään näin.

Tää napsahdus myös varmaan muutti jotain musta. Mä rupesin inhoamaan entisestään kaikkea väkivaltaa, suuttumusta ja vihaa. Mä en halua tuntea niitä, mä en halua nähdä niitä ja mä haluan ne vaan pois mun ja kaikkien elämästä. Ainut asia mitä oikeasti voin sanoa vihaavani on se, että minä tai joku muu on vihainen. Mä en siedä ihmistä, joka on vihan vallassa. Mä varmaan näen aina siinä sen oman pohjakosketushetkeni siellä koripallokentällä.

Selvisin yläasteen loppuun. Ysiluokka oli tosi mukava, koska meille tuli ehkä maailman mukavin opettaja ja meillä oli aivan loistavat luokkakaverit. Me oltiin koulun vanhimpia, joten ei ollut ketään joka olisi meille lähtenyt aukomaan. Se oli rauhan aikaa ja siitä minä pidin.

Vaan ysiluokan jälkeen piti lähteä jatko-opintoihin. Tai siihen aikaan se ei olisi ollut pakollista, mutta ulkoiset paineet tottakai ajoi siihen. "Sinusta ei koskaan tule mitään jos et opiskele". Sanoisin kuitenkin, että vaikka musta ei vieläkään ole tullut yhteiskunnalle kovinkaan merkittävää ratasta, niin se ei johdu opiskelun vähyydestä. Se johtuu siitä, että mua ei nähty ihmisenä hyvin moneen vuoteen kun olin heikoimmillani. Mä onnistuin kasvattamaan suojan, jota en osaa ilmeisesti koskaan laskea.

Arvatkaapa miten alkoi ammattikoulu? Vaikka me oltiin kaikki uusia oppilaita uudessa paikassa, niin kouluun oli päässyt samalle oppilinjalle samaan aikaan tiivis kaveriporukka, jotka oli tuntenut peruskoulusta asti. Ja tämä tarkoitti tässä tapauksessa sitä, että sama rumba alkoi alusta. En päässyt mukaan, opiskeluintoni loppui ja lopulta sain opettajalta 10 sekuntia aikaa selittää, että miksi mun pitäisi jatkaa koulussa? Se alkoi laskemaan, 10, 9, 8... Ja päästyään nollaan se sanoi vaan, että "no, sun koulusi oli sitten siinä. Mene hakemaan tavarasi ja ei tarvitse tulla tänne enää."

Mun ammattikouluni loppui siihen, toisella vuosiluokalla, taisteltuani taas kerran liian pitkään vastaan sitä pahaa oloa, joka olisi halunnut vaan lamauttaa mut kokonaan. Sen jälkeen elämä on ollut aikamoista poukkoilua, enkä ole koskaan oikein tuntenut kuuluvani tähän yhteiskuntaan. Mä koen olevani tällä hetkellä syrjäytynyt ja sellaisessa kuplassa, johon pääsee vain tarkasti valitut ihmiset. Mä koen hyvin vahvasti olevani edelleen ulkopuolinen jostain – tai kaikesta.


Tämä on vain yhden ihmisen tarina. Minun tarinani. Tämä ei ikävä kyllä ole vain ainoa tarina kiusaamisesta, ei todellakaan. Tää ei kuulosta miltään rankimmalta kiusaamisen muodolta, mutta kiusaamisen muodolla ei ole mitään väliä sille, minkälaiseksi ihmiseksi se kasvattaa. Joissain kiusaamisen muodoissa se ajaa ihmisen siihen viimeiseen tekoon. En arvota henkistä tai fyysistä väkivaltaa eri tasoille, koska ihmiset on erilaisia ja kiusaamisessa kaikki muodot on nuorelle lapselle todella pahaa myrkkyä. Se voi olla pitkäaikaisesti vaikuttava syanidipilleri. Fyysinen toki varmaan inhottavampaa siksi, että siinä rikotaan ehkä enemmän rajoja, mutta henkisessä otteessa pitäminen on mielelle tosi raskas taakka kantaa ja useammin juuri tämä ajaa ihmisen surullisiin tekoihin.

Loppuun haluan ehdottomasti painottaa sitä, että sana "kiusaaminen" täytyy korvata sanoilla henkinen ja fyysinen väkivalta. Koulussa ei olisi enää kiusaamista – joka kuulostaa jo vähän leikiltä – vaan ihan oikeita tuomioita aiheuttavia termejä. Ei pelotteen vuoksi vaan siksi, että asioista pitää puhua niiden oikeilla nimillä. Jos rikosoikeudellista vastuuta ei ole, niin täytyisi tästä jäädä silti joku merkintä johonkin rekisteriin, koska ei näitä voi aina vaan perustella sillä, että "no se oli nuori ja se teki silloin vähän tyhmiä asioita". Nämä vähän tyhmät asiat on tappaneet ihmisiä. Olen puhunut. Argh!

Terveisin,
Vesa-Matti