Vaikeus ottaa yhteyttä

Mä arvostan kuplaani päässeitä ihmisiä, mutta en osaa ottaa yhteyttä. Tässä vähän puran ajatuksiani tästä kummallisesta paradoksista, jossa välitän ihmisistä todella paljon, mutta en osaa pitää heihin mitään yhteyttä. Tokikaan tämä blogimerkintä ei pääty mihinkään vastaukseen, vaan ehkä kysymysmerkkejä on edelleen ilmassa aika monta.

Mä olen todennäköisesti joskus aiemminkin maininnut, että olen saanut uuden ystävän naapurista. Koin sen pitkään tosi vaikeana, koska mun on vaikea ottaa ihmisiä elämääni. Mutta tätä prosessia on helpottanut se, että meidän koko perhe on saanut heidän perheestään ystäväperheen.

On vain yksi asia, joka aiheuttaa säröjä tällaisessa uudessa(kin) suhteesssa. Ja se olen oikeastaan minä ja mun kykyni olla yhteydessä. Sekin on asia, josta olen varmasti ennenkin tänne kirjoittanut: mutta mähän en siis osaa ottaa yhteyttä itse. En tee sitä mitenkään pahuuttani tai mitään, mutta sellainen mä olen vaan aina ollut. Sen takia aika monet vanhat kaverisuhteet on joko täysin poissa luvuista tai hiipumassa kovaa vauhtia kadotukseen.

On siis tilanne, jossa naapuriperheen nuorimmainen on löytänyt itselleen päiväkodista kaverin, jonka kanssa hän tahtoo olla kokoajan. Heitin sitten vitsillä kerran puistossa kun nähtiin, että: "ai, sen takia ei ole enää kutsua tullut puistoilemaan". Siihen ei silloin otettu mitään kantaa, eikä sen pitänyt sellainen asia ollakaan, johon otetaan kantaa. Se oli minun puoleltani huumoria.

Tätä asiaa oltiin kuitenkin ilmeisesti jääty pohtimaan ja seuraavan kerran kun puistossa törmättiin, niin tuli vastaan lause: "Niin, koska sä olet viimeksi pyytänyt meitä jonnekin?"

En osannut siihen vastata muuta kuin sen, että semmonen vika mun luonteessani on. Mitä olisin halunnut sanoa, niin se, että olen arvostanut ylitsevuotavan paljon kaikkia niitä kertoja, kun meidät on kutsuttu mukaan. Arvostan niitä ylitsevuotavan paljon juurikin siksi, että en itse osaa tehdä sitä aloitetta. En, vaikka kuinka yrittäisin.

Ajatellaan vaikka sellainen tilanne, että olemme lasten kanssa menossa puistoon. Mä mietin kotona jo, että laitan viestin ja pyydän heidät mukaan. Se murenee siihen, että mietin, että en tahdo olla vaivaksi. Mietin sitä kuitenkin vielä matkalla uudestaan, mutta pakitan, koska en halua olla vaivaksi. Niin, ja mulle on monta kertaa sanottu, monen eri ihmisen toimesta, että en mä ole vaivaksi jos otan yhteyttä. Se ei vaan tunnu poistuvan mun päästäni, vaikka kuinka yrittäisin laittaa sen viestin. Olen joskus saattanut jopa kirjoittaa viestin valmiiksi, sitten katsonut sitä viestiä hetken ja pyyhkinyt sen pois. "No, ehkä niillä on jotain muuta."

Mä tiedän myös sen, että lause, joka minulle esitettiin on aiheellinen. Varmasti kaikki ajattelee jossain kohtaa minun ystävyyteni aikana, että en ole koskaan se keskustelua aloittava osapuoli. En olekaan, koska en saa sitä aikaiseksi kun yliajattelen asian aina.

Mulle voi sanoa vaikka miljoona kertaa sen, että "et sinä ole vaivaksi", mutta mun aivot ei vaan osta sitä ikinä, vaikka kuinka haluaisin. Voin kirjoittaa sen viestin, katsoa sitä, miettiä päässäni aiemmin sanottua lausetta "et sinä ole vaivaksi" ja silti pyyhkiä sen viestin pois, koska koen olevani vaivaksi. Todennäköisesti se on jotain itsevarmuuden puutetta, mutta en tiedä oikein miten sitä sitten treenataan. Ehkä vain tekemällä, tekemällä ja tekemällä. Mutta tiedättekö miten vaikea on nyt esimerkiksi lähteä sitä kutsua lähettämään, kun siitä on saanut jo ainakin kerran kuulla? Niin, se on entistä vaikeampaa.

Miksi? No, koska nyt siihen sisältyy myös mahdollinen toisen osapuolen ajatus siitä, että "toi laittoi ton viestin vaan, koska sanoin sille asiasta". Ja niinhän se todennäköisesti olisi, että laittaisin sen viestin tavallaan vähän painostettuna, vaikka omasta halustani se lähtisikin. Minun täytyy muuttaa itsessäni jotain, jotta saan sen tehtyä. En sano, että se olisi huono muutos, en todellakaan, mutta ei se tapahdu sormia napsauttamalla.


Mä kuitenkin arvostan kaikkia niitä ihmisiä valtavan paljon, jotka olen päästänyt omaan kuplaani. Jos mä puhun jollekin luontevasti, heitän vitsiä tai muuta, niin sitä paikkaa ei ole vaan saatu. Sitä varten on käyty pitkä prosessi mun pääni sisällä. Mä olen rakentanut luottamuksen, joka on mun tapauksessa hyvin vaikea rakentaa uudessa ihmissuhteessa.

Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että sen ihmisen pitäisi olla mulle mitenkään itsestäänselvä. Eikä olekaan. Mä ajattelen kaikkia kuplani sisään päässeitä ihmisiä ja kyseisiä ihmissuhteita paljon. Vaan kun se jää vain ja ainoastaan mun pääkoppaani, niin ei kukaan voi tietää mitä ajatuksia minulla kenestäkin on.

Aina kun mä puhun tästä aiheesta, niin nostan esiin Ronin. Ihmisen, johon tutustuin ammattikoulussa. Ihmisen, joka pääsi kuplaani ja on siellä edelleen hyvin vahvasti. Uskallan sanoa, että meidän ystävyyssuhde on aika vankka, vaikka mä olen tässäkin tapauksessa se, joka ottaa yhteyttä ehkä kerran siinä ajassa, kun toinen on ottanut yhteyttä kaksikymmentä kertaa. Jos edes noinkaan usein.

Mä olen tosin Ronille sanonut sen monta kertaa, että mä en ehkä voisi elää, jos hän ei pitäisi minuun yhteyttä. Roni on kuitenkin hyvä tasapaino lapsiperhearjen keskellä, kun hän aika usein edes kerran viikkoon käy meillä. Mä saan aivot hetkeksi edes 50 % pois siitä perhe-elämästä, vaikkakin se toinen 50 % on kokoajan päivystysvuorossa. Minulle todella tärkeä ihmissuhde kuitenkin kyseessä.

Enkä mä siis voi olettaa, että kaikki olisi "roneja". Ei tietenkään ole. Kaikki ihmiset on omia yksilöitään ja kaikilla on oikeus pahastua siitä, että heihin ei olla yhteydessä tasapuolisesti. Ja mä luulen, että jos olisinkin ns. normaali, niin kyllä mä itsekin voisin pahastua, jos joutuisin aina olemaan se, joka ottaa aina yhteyttä.


Voi olla, että tämäkin asia on jo joskus kirjoitettu tänne, mutta kertaus on opintojen äiti. Kertoo nimittäin minusta ihmisenä aika paljon tämä seuraava asia, ja jos sen kanssa pystyy "diilaamaan", niin sitten oppii sietämään minua.

Kertoo mun sosiaalisesta osaamattomuudestani hyvin paljon sellainenkin asia, että mä en osannut olla yhteydessä isoveljeenikään sen viimeisinä aikoina. Eihän sitä tiedetty siis etukäteen mihin tilanne tulee pian päättymään, mutta mä en ollut Arton kanssa viimeisinä aikoina niin paljon kun olisin halunnut. En osannut. Sama toistui iskän kanssa. Vaikka meillä oli siinä tapauksessa jo noin päivämääräkin tiedossa, niin en mä osannut. Mä muistan, kuinka mulla oli puhelin monta kertaa kädessä ja yritin soittaa iskälle, mutta ei se onnistunut. Ja mä joudun elämään sen kanssa, että tuhlasin monet viimeiset mahdollisuudet vain sen takia, että en muka osaa. Että olen sosiaalisesti epäpätevä, tai jotain.

Eikä tämäkään ole tietenkään semmoinen asia, että kenenkään pitäisi varsinaisesti alkaa sietämään sellaista yksipuolista ihmissuhdetta. Tämä on vain, hmm, ehkä enemmänkin vain jonkinlainen avunhuuto siitä, että siellä taustalla voi oikeasti olla jotain. Ja hylkäämällä sellaisen ihmisen, joka ei osaa olla teihin yhteydessä, niin saatatte tehdä aikamoisen virheen – vaikka se helpottaisikin teidän omaa painettanne. Kannattaa aina edes yrittää puhua siitä ongelmasta ensin, koska se ei tunnu välttämättä toisesta osapuolesta ongelmalta.


Mä koen, että mut hylättiin kerran just sellaisella hetkellä, kun olisin tarvinnut sitä ihmistä kaikista eniten. Se suhde oli ollut samanlainen yli kymmenen vuotta, joten ajankohta vaan teki minusta katkeramman, ja varmasti vaikeutti entisestään kykyäni ottaa yhteyttä ensin. Mä en ollut nähnyt, että meillä on ongelma, eikä siitä minulle missään vaiheessa kerrottu. Muistan vain, että "jutellaan joku toinen kerta vähän paremmalla ajalla!" jäi viimeiseksi lauseeksi kasvokkain, jonka jälkeen ihminen vain katosi elämästäni.

Toki ollaan sen jälkeen ainakin kerran nähty, mutta se ihminen oli muuttunut mulle vain katkeraksi muistoksi jostain entisestä, enkä osannut sen kanssa enää mitään puhua.


Mutta joo, tällaista tänään. Jos jollain on joku keino välttää se, että ottaisin toiseen yhteyttä ja pystyisin ajattelemaan sen niin, että en tee sitä millään tavalla pakotettuna, niin kaikki vinkit otetaan vastaan. Tämä jääköön tällä kertaa tähän.

Terveisin,
Vesa-Matti

Kysymyksiä & vastauksia

Pitkästä aikaa kaivelin taas vähän kysymyksiä esille, koska niihin on vallan kiva vastailla. Vaikka ajattelin itsekin aluksi, että kysymykset on aika turhanpäiväisiä, niin lopussa taas pyysin tekoälyltä hieman analyysia vastauksieni perusteella ja blogimerkintä kasvoi hieman sen myötä.

Tää on kirjoitettu eilen, mutta ajan loputtua kesken, en kerennyt julkaisemaan tätä heti. Että jos ja kun puhun tässä tästä tai eilisestä päivästä, niin ymmärrätte eron.

Mulla piti tänään olla se alkuhaastattelu sinne vuokratyöfirmalle, mutta kiireellisempien menojen vuoksi se siirrettiin huomiseksi. Sain joustavuudesta kiitosta, joten ei se välttämättä lainkaan huono juttu ole – eikö joustavia työntekijöitä pidetä hyvinä työntekijöinä? 

Mulle jäi sitten tähän tämmöinen turhaan jo etukäteen suunniteltu tyhjä tila. Vaikka ei mulla muuta menoa olisikaan ollut, niin olin aivoissani jo valmistautunut tähän päivään ja haastatteluun. Nyt ei sitten meinaa mikään muu käynnistyä, ei niin millään.

Täytyy täyttää tämä tyhjiö jollain. Siksi päätinkin, että vastataan pitkästä aikaa kysymyksiin, joilla ei ehkä ole oikeastaan mitään pointtia. Hyvää semmoista aivojen nollausta, tiedättekös? Kysymykset löytyi jostain vanhasta Facebook-päivityksestäni, mutta ne ovat aika ajattomia, joten voin vastata niihin nyt uudestaan. Kysymyksiä on 50, joten tämän blogimerkinnän lukemiseenkin saattaa mennä oma aikansa. Sen enempiä selittelemättä, käydään kysymysten kimppuun.

1. Oletko rikkonut luitasi?
– Mä en varsinaisesti ole koskaan rikkonut yhtäkään luutani, mutta mulla on joskus ollut hiusmurtumia molemmat nilkat täynnä. Olin hölmö yläasteikäinen ja mua yllytettiin hyppäämään alas sellaisesta koulun levitettävästä katsomosta. Se oli ehkä joku 2-2,5 m korkea, eikä se tehnyt, yllätys yllätys, jaloille hyvää.

2. Oletko suudellut ystävääsi?
– No kyllähän te tiedätte, kun on alkoholia alla ja kaveripiiri saa idean, niin kyllähän siinä tulee pussailtua kaikkien kanssa. En toki ole tätä enää pitkiin aikoihin harrastanut, mutta nuorempana se oli jonkinlainen pakollinen hetki illanvietoissa. Mutta jos haetaan ihan suutelemalla suutelua, niin en usko, että näin on koskaan tapahtunut.

3. Onko sinut pidätetty?
– Onko se pidätetyksi tulemista, jos on liian humalassa, eikä pääse baariin sisään, joutuu ovimiehen maahan työntämäksi ja päätyy putkaan selviämään? Jos se lasketaan, niin olen. Muussa tapauksessa en.

4. Oletko pussannut ihmistä josta et pidä?
– Jos lasketaan se, että on pussannut jotain ihmistä ja on sen jälkeen myöhemmin todennut, että ei pitänytkään ihmisestä, niin joo. Voi olla, että tämä liittyy johonkin edellisistä vastauksista. Mutta jos mä en valmiiksi jostain ihmisestä pidä, niin en mä siinä kyllä pussailemaan ryhdy.

5. Oletko nukkunut yli klo 17?
– Nuorempana kun unirytmi oli melkein luvan kanssa aivan sekaisin, niin kyllä. Monesti menin vasta aamulla nukkumaan ja heräsin illalla, jonka jälkeen valvoin taas yön ja näin. Jos tarkoitetaan yöunien jatkumista noin pitkään, niin en usko sen olevan toteutunut.

6. Oletko nukahtanut koulussa/töissä?
– Olen, sekä koulussa, että töissä. Tai työssäoppimassa oikeastaan. Mä olen aika taitava nukkumaan vessakopeissa, koska olen sitä silloin aikanaan aika paljon harjoittanut. Okei, se oli tietoista nukkumista, eikä varsinaisesti nukahtamista, mutta lasketaan tämä onnistumiseksi.

7. Oletko koskaan pidellyt käärmettä?
– En. Enkä pidä. Meidän pojat on kyllä molemmat pidelleet käärmettä, tai käärmeitä, mutta minun käteeni mitään käärmettä ei saa edes pakottamalla.

8. Oletko kävellyt punaisia päin?
– Tätä tuli tehtyä oikeastaan vaan ennen lapsia. Nykyään mä olen hyvin lainkuuliainen ihminen, enkä halua riskeerata mitään.

9. Entä ajanut?
– Pyörällä, kyllä, millään muulla en. Enkä sitäkään enää nykyään tee.

10. Onko sinut erotettu koulusta?
– On. Puupuolelta aikanaan sain lähtöpassit, koska mun koulunkäyntini ei ollut kovinkaan aktiivista. Mä en viihtynyt siellä, koska mua ei otettu mukaan porukoihin. Aloin jättäytymään tahallani pois koulusta ja viimeisenä vuonna sitten opettaja kutsui mut keskusteluun sekä hänen, että rehtorin kanssa. Tämän keskustelun jälkeen opettaja totesi mulle: "Sulla on tasan 10 sekuntia aikaa kertoa mulle, että miksi sun pitäisi saada jatkaa?" Se alkoi laskemaan ykkösestä kymppiin. Mä en sanonut mitään, koska tilanne tuntui absurdilta. Sen jälkeen se sanoi: "Selvä, sä voit mennä tyhjentämään kaappisi. Tämä oli sun osalta tässä."

11. Oletko ollut liikenneonnettomuudessa?
– Jos olisin, niin ehkä mä muistaisin sen. Mutta yritin tässä pohtimalla pohtia, enkä saa päähäni hetkeäkään, joka olisi verrattavissa liikenneonnettomuuteen.

12. Oletko koskaan saanut potkuja töistä?
– En mielestäni. Silloin puupuolella kun mä olin muutenkin jo ulkopuolella systeemistä, tai siltä ainakin tuntui, niin kyllä yksi työssäoppimispaikka päättyi siihen, että mun ei tarvinnut mennä sinne enää. Ei sitä kai voi potkuiksi sanoa. Muutoin on vähäiset työkokemukseni on päättynyt vain siihen, että työsopimusta ei ole syystä tai toisesta jatkettu.

13. Oletko laulanut karaokea?
– Mä olin nuorempana kova juoksemaan karaokessa. Melkein voisi sanoa, että vähintään joka viikonloppu tuli käytyä laulamassa jotain. Yleensä Vesa-Matti Loirin Lapin kesää, ja siitä mut kai hetken aikaa tunnettiinkin tietyissä baareissa.

14. Oletko tehnyt jotain jonka aikoinaan olisit luvannut itsellesi ettet tee?
– Olen, mutta se liittyy puhtaasti siihen, että ihminen kasvaa ja tajuaa asioita enemmän. Monia asioita, jotka päätin ennen lapsia, että en omille lapsilleni tee, mutta arjen paineet välillä melkein pakottavat siihe. En koskaan olisi esimerkiksi halunnut korottaa ääntä lapsilleni, mutta voiko siltä oikeesti kukaan välttyä?

15. Oletko nauranut niin, että juoma jota olit juomassa on purskahtanut nenästäsi ulos?
– Mä en kuulkaas usko, että mulle on koskaan käynyt näin. Tai jos on, niin olen sen onnistunut pyyhkimään muististani kokonaan.

16. Oletko yrittänyt saada lumihiutaletta kiinni kielelläsi?
– Tähän olen syyllistynyt. Voi olla, että tänäkin talvena tulen sitä taas kokeilemaan.

17. Oletko pussannut sateessa?
– Olen minä. Se on itseasiassa aika kivaa puuhaa.

18. Entä laulanut suihkussa?
– En silleen laulamalla laulanut ehkä, mutta hyräilen kyllä suihkussa ollessani aika paljon. Hiljaa saatan jopa mutista sanat.

19. Oletko istunut talon katolla?
– Olen kyllä. Olen joskus tehnyt katonpesuja, maalannut kattoa ja korjannut kattoa, joten nämä ovat olleet oikein otollisia paikkoja pienelle istuskelullekin.

20. Onko sinua työnnetty uima-altaaseen vaatteet päällä?
– En varsinaisesti muista, että olisin kuivissa vaatteissa koskaan joutunut työnnetyksi veteen. Joskus harrastettiin kaveriporukalla yöuinteja ja silloin mentiin kyllä vaatteet päälläkin. Olen saattanut käydä ensin itse kastautumassa ja sen jälkeen joku on saattanut minut tönäistä vielä takaisin.

21. Oletko ajellut pääsi kaljuksi?
– Höyläkalju en ole koskaan ollut. Mutta niin lyhyeksi kun hiustenleikkuukone antaa myöten, niin olen monta kertaa.

22. Oletko koskaan sammunut?
– Lukuisia kertoja nuoruudessani. Juominen oli lähes aina humalanhakuista, koska paineet koulumaailmasta yms. vaati täydellistä nollausta. Ei se koskaan varsinaisesti tavoite ollut, mutta kyllä sitä tuli monet kerrat herättyä mitä ihmeellisemmistä paikoista.

23. Oletko tehnyt jekun jollekin kaverillesi?
– Ainahan sitä vähän jekkuja tekee. Kunhan ne on mahdollisimman harmittomia, niin tulen tekemään jatkossakin. Jekkuilu on vallan mainio ajanviettotapa.

24. Oletko koskaan halunnut tappaa jonkun?
– Ei se kai ole rikollista myöntää, että on olemassa ihmisiä, joiden tahtoisi päätyvän arkkuun. Ihmisiä, jotka kohtelee toisia ihmisiä kuin roskaa. Ihmisiä, jotka myy huumeita alaikäisille. Ja varsinkin silloin olisin halunnut tappaa jonkun, kun vanhempieni naapurissa asui ihminen, joka ei antanut vanhempieni elää rauhassa. Ja voin luvata, että vaikka en koskaan tappaisi, niin tulen haluamaan tappaa jatkossakin, jos kukaan ikinä erehtyy tekemään lapsilleni mitään niin väärää, että sitä ei voi sietää.

25. Oletko saanut poika/tyttöystäväsi itkemään?
– Onhan näitäkin tapauksia sattunut, mutta eikö elämä ole sellaista tunteiden vuoristorataa, että kaikkia tunteita esim. parisuhteessa tulee nähtyä? Olen tehnyt lukuisia kertoja vääriä valintoja, jotka on mahdollisesti johtanut itkuun. En ole ylpeä niistä, mutta sanottakoon, että sekin menee vahvasti nuoruuden ja kokemattomuuden piikkiin.

26. Oletko koskaan ollut bändissä?
– En ole ollut bändissä.

27. Oletko koskaan ampunut aseella?
– En ole koskaan ampunut oikealla aseella. Ilmapistoolilla ja -kiväärillä, kuulapyssyillä yms. kyllä. Oikeaan aseeseen en ehkä tahtoisi edes koskea, siihen sisältyy niin suuri vastuu.

28. Oletko koskaan trippaillut sienillä?
– En. Mä päätin jo joskus nuorena, että jos koskaan ikinä mitään huumausainetta kokeilen, niin se on vain ja ainoastaan kannabis. Ja se lupaus on pitänyt ja uskoisin, että pitää jatkossakin.

29. Entä luovuttanut verta?
– En ole luovuttanut verta koskaan, koska mulla on jonkinasteinen neulakammo. Inhoan verikokeita jo aivan liian paljon. Mä olen monen monta kertaa pyörtynyt verenottotilanteissa.

30. Oletko syönyt jäniksen lihaa?
– Nyt täytyy sanoa, että en tietääkseni tai muistaakseni. Kyllä se kuulostaa niin spesifiltä lihalta, että sen muistaisi jos niin olisi käynyt.

31. Oletko syönyt juustokakkua?
– Rakastan juustokakkua, joten pakko on tunnustaa syyllisyyteni. Olen syönyt juustokakkua, ja jos ikinä mun eteeni juustokakkua tuotte, niin lupaan syyllistyä tähän uudelleen.

32. Rakastatko jotakuta ketä sinun ei pitäisi enää rakastaa?
– Mä en jaksa uskoa näin olevan. Yritin kovasti miettiä ihmisiä, jotka ovat jollain tavalla historiaa, mutta en saanut mitään sellaista tunnetta esille, että edes kaipaisin.

33. Mietiskeletkö tulevaisuuttasi?
– Pitääkö taas tuoda pöytään yliajattelija-kortti? Mä mietiskelen tulevaisuutta, menneisyyttä ja jokaista pientäkin asiaa maailmassa. Kyllä, mietin tulevaisuuttani.

34. Uskotko rakkauteen?
– En ymmärrä kysymystä. Mitä muutakaan se olisi? Uskon rakkauteen, koska rakkautena se on minulle mainostettu.

35. Nukutko aina tietyllä puolella sänkyä?
– Kyllä. Ja tavallaan kai ei. Mun paikka eri paikoissa aina määriytyy sen mukaan, että kumpi puoli on kauempana ovesta. Ja sanotaan, että tähän liittyy mahdollisesti trauma, joka sai minut pelkäämään jonkun tulemista ovesta sisään ilman lupaa.

36. Oletko syönyt salaa toisen herkkuja jääkaapista ja syyttänyt siitä jotakuta muuta?
– Mä olen saattanut syödä salaa jonkun herkkuja, mutta mä en ole jäänyt siitä kiinni tai mua ei ole ainakaan syytetty moisesta. Kyllä mä pyrin tässäkin rehellisyyteen, joten jos joku mua joskus syyttäisikin, niin myöntäisin rikokseni.

37. Oletko unohtanut tyystin jonkun hyvän ystäväsi syntymäpäivän?
– Ikävä kyllä tätä saattaa tapahtua mulle useinkin. Mä en ole koskaan oppinut kunnolla kun päivämäärät 4.6. ja 30.6. jotka ovat siis pikkuveljeni ja minun syntymäpäivät. Mulle ei ihan rehellisesti jää päähän päivämäärät. Edelleen joudun jopa ihan kaivamalla kaivamaan lasteni syntymäpäiviä, vaikka ne nyt varsinkin on sellainen asia, jota en halua unohtaa. Mussa on vaan joku valuvika, enkä tarkoita sillä mitään pahaa.

38. Oletko koskaan eksynyt kauppakeskuksessa tai suureen markettiin aikuisena?
– Mä voisin väittää, että en ole. Mulla on aika hyvä tuo avaruudellinen hahmotuskyky, olin peruskoulussa koulun parhain suunnistaja, joten tällaisiin virheisiin ei ole ollut oikein mahdollisuutta. Mä olen jatkuvasti tietoinen kulkemastani reitistä ja opin asuntojen pohjapiirustukset yhden käynnin perusteella.

39. Oletko yrittänyt avata ovea vetämällä, vaikka siinä lukee isolla "TYÖNNÄ"?
– Kyllähän tuohon tulee syyllistyttyä usein, koska kulkee aina ajatuksissaan. Ei kaikkea kerkeä lukemaan, joten kokeilemalla täytyy aika usein edetä.

40. Oletko puhunut puhelimessa itsekseen niin, että joku luuli sun seonneen?
– En, kai? Olen saattanut nostaa puhelimen korvalle välttääkseni jonkun feissarin, mutta ei mua kai kukaan ole koskaan seonneeksi luullut.


41. Oletko koskaan syönyt leivänjämistä tai muusta purkista viimeistä murusta ja jättänyt tyhjän paketin takaisin kaappiin?
– Varmaan vahingossa joo, mutta pääasiallisesti olen kokoaika hyvin tietoinen siitä mitä teen. Ei mun omassa päässäni ole tilaa tuollaisille virheille. Vaan ei sitä aina voi olla niin varpaillaan, joten kyllä näin on saattanut joskus tapahtua.

42. Oletko esittänyt tietäväsi jostain asiasta kaiken, vaikka sulla ei ollu hajuakaan mistä puhutaan?
– Monen monta kertaa. Joskus on ollut tilanteita, kun minulle on joskus aikoinaan syötetty jotain tietoa, niin olen omaksununt sen faktana ja saattanut tällä tiedolla lähteä pätemään johonkin, vaikka se on saattanut lopuksi paljastua höpöhöpöksi. Eli tavallaan ei ole ollut hajuakaan, koska olen vain kertonut jonkun toisen agendaa eteenpäin faktana. Eikö se lasketa? Lasketaanhan se.

43. Oletko nukahtanut elokuvaan kesken leffateatterinäytöksen?
– En elokuvateatterissa ole kyllä koskaan nukkunut silmäystäkään. Mä arvostan kuitenkin aina sitä menetettyä rahaa niin paljon, että siitä otetaan sitten kaikki mahdollinen irti. Melkein ärsyttää jopa räpytellä siellä, koska maksetusta elokuvasta menee hetkiä ohi.

44. Oletko yrittänyt pelastaa hämähäkkiä ulos, mutta päätynytkin vain huutamaan sille?
– No, siis.. Olen joskus yrittänyt ottaa hämähäkin jollekin paperille, mutta kun se on sitten liikkunut liian nopeasti tai jotain, niin kyllähän siinä iskee araknofobian omaavalle pienimuotoinen paniikki. En muista olenko varsinaisesti huutanut, mutta jotain "Hyi!" tai "Hui!" varmasti on tullut.

45. Oletko hukannut silmälasit, jotka ovat olleet koko ajan sun päässä?
– En käytä silmälaseja, enkä muista, että aurinkolasienkaan kanssa olisi käynyt näin. Mutta olen etsinyt joskus puhelintani, joka on ollut kädessäni.

46. Oletko polttanut ruokasi pohjaan niin pahasti, että palovaroitin on herättänyt koko naapuruston?
– En. Jos meillä koskaan ikinä palovaroitin on soinut, niin se on johtunut siitä, että uunin pohjalle on tippunut jotain. Kuten sanottu, mä olen aika tietoinen koko ajan siitä mitä teen; ruoanlaitossa mä olen hyvin tarkka kellonaikojen kanssa.

47. Oletko vastannut tuntemattomaan numeroon vahingossa jollain oudolla tervehdyksellä?
– En. Jos vastaan tuntemattomaan, joka on harvinaista, niin en sano mitään. Odotan, että toinen osapuoli aloittaa keskustelun, jonka perusteella joko lyön luurin korvaan tai päätän sanoa jotain.

48. Oletko lähettänyt vahingossa viestin väärälle tyypille ja yrittänyt keksiä sille mahdottoman selityksen?
– Hmm, en muistaakseni. Tähänkin kai pätee se minun jatkuva tietoisuuteni tilanteesta kun tilanteesta. Jos lähetän jotain, jonka täytyy mennä juurikin oikeaan osoitteeseen, niin mä tarkastan nimet yms. mahdollisimman monta kertaa välttääkseni kaikki mahdolliset virheet.

49. Oletko herännyt kesken unien siihen, että luulit putoavasi tyhjyyteen?
– Mulla on kausia, kun mulla tapahtuu näitä ns. hypnic jerkejä paljon. Se ei aina ole välttämättä putoaminen tyhjyyteen, vaan siitä on paljon erilaisia variaatioita. Räjähdyksen kuuleminen, huutamisen kuuleminen, jonkinlainen rinnanpainallus ja mitähän näitä on ollut. Liittyy usein nykyään siihen, jos on ollut joku viikonloppu kavereiden kanssa mökillä tms. eli alkoholilla on hyvin usein vaikutusta tähän. Vaikkakin, toisinaan myös valtava stressikerroin ajaa asian ilman alkoholiakin.

50. Oletko yrittänyt korjata jotain laitetta teippaamalla, vaikka se olisi vaatinut ammattilaista?
– En usko, koska jos olen jotain joskus teipillä korjannut, niin ne on olleet vaan kuoria. Mitään esim. kaukosäätimen teknologiaa en ole yrittänyt teipillä korjata, mutta kuoret olen monestikin. Pääsääntöisesti kuitenkin tiedän eron siinä, että minkä osaan itse korjata ja mihin mulla ei ole mitään mahdollisuuksia.


Vastattuani näihin kysymyksiin, syötin koko litanian vastauksineen tekoälyille (Chat GPT ja Gemini) ja pyysin heiltä analyysia siitä, että millainen ihminen on vastauksien takana. Annan teille tähän vielä loppuun ne, koska ne oli aika osuvia.

ChatGPT:

Näistä vastauksista välittyy kuva itseironisesta, tunteellisesta ja älyllisesti uteliaasta ihmisestä, joka on nuoruudessaan elänyt impulsiivisemmin, mutta kasvanut harkitsevaksi ja vastuulliseksi. Samalla asioiden jatkuva analysointi ja yliajattelu tuntuvat kulkevan vahvasti mukana.

Gemini:

Näistä vastauksista välittyy koulun ja kovan elämän kautta oppinut tyyppi, jolla on terävä havaintokyky ja vahva tarve pitää kontrolli omissa käsissä. Et ole mikään herkkä tuuliviiri, vaan enemmänkin tarkkailija, joka on nähnyt rosoisemmankin puolen elämästä, kantanut virheensä ilman kitinää ja kasvanut suojelevaksi, jalat maassa -tyypiksi. Se ei ole vain "harkitsevaisuutta", vaan ennen kaikkea tervettä maalaisjärkeä ja sitä, että omat rajat ja arvot ovat sataprosenttisesti hallussa.

Ja mä ostan nämä molemmat arviot itsestäni kyllä täysin. Aika jännä miten tuollaisella tyhjänpäiväisellä kysymyspatteristolla saa näin tarkan kuvauksen itsestään. Eli, oliko se sitten kuitenkaan tyhjänpäiväinen kysymyspatteristo, vai taas vain tätä itsetutkiskelua? Niinpä. Jos joku on koskaan sanonut, että nämä kyselyt on turhaa ajantuhlausta, niin todistan sen tässä vääräksi mielipiteeksi. Niinpä, sinulla on väärä mielipide, senkin kysymys&vastaus-vastainen ihminen.

No, se siitä ja loput kirjeessä. Ehkä seuraavassa blogissa käsitellään taas sitä alkuhaastattelua, jota jo kovin kuumeisesti odottelen.

Terveisin,
Vesa-Matti

Työttömyydestäni

Mä haluan kirjoittaa tänään vähän työttömyydestäni. Mihin suuntaan ollaan mahdollisesti menossa ja vähän myös siitä, että miksi tämä on ollut mulle vaikeaakin vaikeampi matka.

En tiedä kuinka monelle tulee yllätyksenä enää tässä kohtaa se, että mä olen pitkäaikaistyötön. Mä olen opiskellut, tehnyt muutamaa duunia, opiskellut ja opiskellut taas. Mä en ole löytänyt paikkaani tästä yhteiskunnasta. Mä olen ollut tavallaan liian vaativa, koska tiedän mihin musta on ja miten hyvä olen jos vaan pääsisin oikeaan paikkaan. Vaan olen nyt tullut siihen tulokseen, että tämä on vähän väärä lähtökohta.

Viimeisin työkokemukseni on vuodelta 2020, kun olin Riihimäen Nuorisoteatterilla talonmiehenä. Se on tähän mennessä ollut elämäni mukavin työpaikka. Sain työskennellä melko itsekseni, ja silloin olenkin vahvimmillani. Sen jälkeen olen opiskellut ravintola- ja caterin-alaa yhden ja verkkosivutuotantoa parin osatutkinnon verran.

Suurin syy sille, että en ole työllistynyt, on ehkä se, että mun aiemmat koulutukset meni lähes valmistumisvaiheessa vanhaksi. Puualaa aloin pelkäämään, koska luokkalainen menetti sormensa sirkkeliin ja pintakäsittelyala meni ajokortin puutteeseen. Kävin hetken logistiikka-alaa, joka mun kohdalla meni karikolle trukkiajoissa, jota en saanut sujumaan ja jätin leikin kesken.

Oon aina tykännyt kokkailla, mutta meinasin antaa kokkihommienkin jäädä kokonaan, koska työ Riihimäen Hesburgerissa oli liian hektistä ja hoksasinkin siellä, että paineen alla en ole vahvimmillani. Verkkosivutuotanto oli ehkä kaikista mukavin pätkä elämässäni, koska siinä pääsin näyttämään visuaalista osaamistani ehkä parhaiten ikinä.


Mä olen nyt pari kertaa nähnyt työhönvalmentajaa. Alkuun meinasin ohjautua lähes automaatiolla logistiikka-alalle, mutta sain lopulta sanottua, että se ei ole minua varten. Itseasiassa jos mietitään suurinta syytä työttömyydelleni, niin se on ehkä kuitenkin se, että en osaa puhua ja tuoda itseäni yhtään esille. Mä tavallaan vaan odotan, että joku tulisi mut täältä kotoota hakemaan ja pääsisin unelmatyöhöni heti.

Vaan sanoitettuani haluttomuuteni logistiikka-alalle, vaikka työelämään haluankin, niin löytyi uusi suunnitelma mun varalle. Mitä jos se olisikin se kokkiala, jollain tapaa? Työhönvalmentaja suositteli mua jonnekin, jossa pääsisin mahdollisesti aloittamaan tiskaajana. Ja tiedättekö mitä? Mä olen aivan valmis, ja olenkin yrittänyt parhaani mukaan viedä asiaa eteenpäin.

Mua vaan tiedättekös pelottaa niin moni asia tässä. Mä olen ollut tosi pitkään kotona. Harppaus tämmöisen kauden jälkeen johonkin on varmasti kenelle tahansa pelottavaa, mutta mulla on myös tää mun ongelma sosiaalisuuden kanssa. Mun pitäisi osata jotenkin tuoda esille osaamistani, vaikka en ole sitä koskaan ennenkään osannut, niin miten se onnistuisi näin pitkän tauon jälkeenkään?

Me harjoiteltiin työhönvalmentajan kanssa vähän, ja se buustasi kyllä tietyllä tavalla itsevarmuuttani, vaikka siinä vallan surkeasti pärjäsinkin. Mulla kun on vähän ikävä tapa, yliajattelijana, kuunnella kysymys ja käydä sitä päässäni hetki läpi. Mulle se on pitkältä tuntuva hetki, ja niin on varmasti aina myös vastapuolelle. Mä annan siinä jo varmasti tosi huonon kuvan itsestäni, kun jään vaan miettimään kysymystä.


Mutta mä haluan oikeasti muutosta. Mä haluan työelämään. En tiedä olenko joka vuosi täälläkin kirjoitellut sitä, että "ehkä tämä on se vuosi kun työllistyn", mutta mitään ei ole koskaan tapahtunut. Mä en oo varmaan vaan halunnut sitä tarpeeksi, koska mua on pelottanut. Ja kuten sanottu, ei se pelko ole vieläkään mihinkään haihtunut, täällä se on vielä hyvin vahvana. Mutta ehkä joku mun asenteessa on muuttunut niin, että olen valmis kokeilemaan melkein mitä vain. Ehkä kesällä koetut monet monituiset kriisit on muuttanut mun ajatusmaailmaani, tai ehkä tämäkin on taas vain joku vaihe. Mä vaan haluan pois kotoota, edes joskus. Mä haluan laajentaa omaa identiteettiäni, joka on kutistunut niin pieneksi, että en tiedä kuka olen.


Mä olen ehkä viimeiset 6 vuotta ollut myös aikamoisessa myllytyksessä, joka on vienyt multa kaiken pohjan. Maxin syntymästä Arton kuolemaan, siitä Miion syntymään ja iskän kuolemaan. Tiedättekö, on ollut aika rankka kontrasti. Just kun on onnellisimmillaan, niin isketään takaisin syvälle lattianrakoon. Mun täytyi tehdä vain se valinta, että mä jaksan poikien vuoksi, tuli mitä tuli. Ja poikien vuoksi mä olen jatkanut ja ehkä poikien vuoksi mä en ole myöskään haluamalla halunnut jättää kotia. Mulla on ollut semmoinen olo, että mun täytyy olla täällä koko ajan poikia varten. Se on ollut mun työ.

Siitä työstä ei vaan rahallista korvausta saa, joten se on kiristänyt hyvin paljon ilmapiiriä kotona jo pitkään. Mulla on ollut kauan jo se olo, että koska en tienaa rahaa, niin en saa minkäänlaista arvostusta kotona. Mua ei nähdä, eikä mun työpanosta täällä kotioloissa arvosteta kovinkaan korkealle – ja siis tää on vaan se, miltä musta tuntuu. Mä olen elänyt poikia varten ja siinä oikeastaan kaikki mitä olen jaksanut tehdä. Mun mieli myllertää lähes koko ajan ja syö valtavan määrän mun jaksamisesta.


Mutta pitkästä aikaa mä olen oikeasti jopa vähän innoissani mahdollisuudesta palata työelämään. Mä tarvitsen sitä. Ja mä toden totta toivon, että tämä kortti mikä nyt käännettiin, johtaisi mut johonkin. Oli se sitten alkuun vaikka vaan kuukauden pätkä jossain, mutta mikä tahansa tässä kohtaa näyttäisi hyvältä CV:ssä. Ja kun joku kohta näyttää hyvältä CV:ssä, niin ehkä voisi saada useammin jonkinlaisen vastauksen työhakemuksiin. Niitä on kuitenkin tässä aika paljon lähetetty, ja en valehtele yhtään jos sanon, että mun työhakemuksista on vastattu ehkä noin yhteen kahdestakymmenestä, jos sitäkään. Ja jos onkin vastattu, niin se on ollut se ainainen "valitettavasti valintamme ei kohdistunut sinuun".


Mä olen katsellut noita sähköposteja, mitä olen saanut nyt tuolta potentiaalisesta paikasta, aina pitkään. Mä katson niitä pelonsekaisin tuntein. Mä haluan tarttua tähän, mutta mä olen tosi peloissani. Jos yritän kuvailla sen näin: mä roikun viimeisillä voimillani jonkun kielekkeen reunalta, ja mua auttamaan tullut hahmo on joku kauhuelokuvan kauhuhahmo. Tartunko sen käteen? Auttaako se mua oikeasti, vai pudottaako se mut? Pelottaa.

Niin, ei sitä voi tietää, ellei siihen tartu. Mulla on 2.9.2026 jonkinlainen alustava etähaastattelu, jonka jälkeen mahdollisesti selviää lisää.

Toivottakaa mulle onnea, koska sitä mä nyt ehkä tarvitsen valtavan määrän.


Ja jos tämäkään polku ei johda mua mihinkään, niin ottakaa toki yhteyttä, jos teillä on tarvetta tällaiselle visuaaliselle kotikokille. No, ehkä toi sanapari ei ole paras mahdollinen, mutta ehkä se on kuitenkin aika kuvaava mun tapauksessa.

Terveisin,
Vesa-Matti

Huutaminen?

Max sai mut taas kerran pysähtymään ja miettimään omia valintojani. Ja mä sanon, että se on vain ja ainoastaan hyvä juttu. Joskus tulee vastaan sellaisia asioita, joissa toimii tavallaan autopilotilla ja niitä ei osaa kyseenalaistaa ennen, kun joku siihen jollain tavalla puuttuu. 

Mä en muista koska ja miksi mä aikoinaan aloin suoranaisesti vihaamaan suuttumista ja huutamista, mutta se on yksi iso asia yli muiden mitä oikeasti voin sanoa vihaavani. Vihaan sitä kun muut on vihaisia ja vihaan sitä, että se muiden vihaisuus joskus tarttuu minuun. Vihaisuus tuo mukanaan hyvin usein huutamisen ja huutamista mä en voi sietää. En muilta, mutta en myöskään itseltäni.

Pikkulapsiarjessa suuttumiselta ja äänen korottamiselta ei jotenkin voi välttyä. Lapset ei kuuntele, lapset kuuntelee, mutta ei tottele, tai lapset ei tottele muuten vaan, joten kyllähän siinä on tekemistä välttää mitään ylilyöntejä omalta osaltaan. Mutta kyllä, korotan joskus ääntä lapsille, mutta sanoisin, että en koskaan turhaan. Vaikka samaan aikaan koen, että äänen korottaminen on aina turhaa. No, tästä nyt ota itsekään selvää.


Meillä oli tässä yksi ilta keskustelu Maxin kanssa. Max on tosi herkkä lapsi, joka osaa kyllä sitten kertoa kun joku todella painaa mieltä. Ja se on semmonen piirre, jota haluan Maxissa korostaa, joten puhutaan usein, että on hyvä kertoa jos joku painaa mieltä. Miiolle on vielä vähän vaikea saada mitään varsinaisesti perille, mutta Max on hyvin vastaanottava ja vuorovaikutteinen. Täytyy kyllä enenevissä määrin yrittää myös jutella Miion kanssa, koska poikahan täytti juuri 4 vuotta. Kyllähän sekin jo ymmärtää paljon asioita ja varmasti siemen minkä kylväisi jo tässä vaiheessa, saattaisi jossain vaiheessa tuoda satoa.

Alustus ohjaa blogimerkintää siihen suuntaan siis, että meillä oli pitkä keskustelu Maxin kanssa huutamisesta. Max ihan suoraan sanoi, että häntä pelottaa jos ihmiset huutaa. Se iski mun sydämeen kuin tikari: olenko minä omalta osaltani aiheuttanut lapselle pelkoa omassa kodissaan? Mä rupesin entistä enemmän vihaamaan vihaisuutta ja huutamista, varsinkin omalla kohdallani. Mä en halua olla lapsille vihainen, mä en halua huutaa lapsille.

Mua kuvottaa ajatus siitä, että Max on pelännyt kotona. Kyllä, kuvottaa. Eikä siis sen takia, että Max ei saisi tuntea kaikkia tunteita kotona, vaan sen takia, että mä olen omalla toiminnallani aiheuttanut sitä pelkoa.

En mä sano, että mä muutenkaan huutaisin mitenkään paljon. Yleensä vain äärimmäisen väsyneenä, jos lapset ei ihan oikeasti kuuntele ja usko mitään – ja joku on jo valmiiksi vihaisena lähistöllä. Se on se hetki kun minä, jolla on sanottu olevan "buddhamaisen rauhoittava aura", menetän malttini. Korotan ääntäni, huudan.. Käsi virheen merkkinä ylös, kyllä.

Tämä avoin keskustelu Maxin kanssa lähti muuttamaan mussa jotain. Okei, kirjoitin väärin. Tämä avoin keskustelu Maxin kanssa pakotti mut miettimään mun omaa toimintaani ja pisti mut miettimään mun tulevia valintoja vähän tarkemmin. Mä asetin itselleni säännön: Aina ennen kun tuntuu, että huuto on tulossa, niin mieti Maxin pelkoa.

Eikä se ole niin, että jättäisin korottamatta ääntäni vain Maxille, vaan pyrin sitä myös tekemään Miion kohdalla tottakai. Silloin pyrin miettimään, että: Älä huuda, Miio ei saa ruveta myöskään pelkäämään minua.

Maxin kanssa keskustelusta on nyt alta viikko ja mä olen joka kerta, suuttumuksen hetkellä, ruvennut miettimään näitä asioita. Ja sanoisin, että se on tällä hetkellä vienyt mahdollisuuden noin 70 % potentiaaliselta raivonpurkaukselta.

Juteltiin Maxin kanssa eilen illalla ennen nukkumaan ryhtymistä. Kysyin: "Onko meillä mennyt sun mielestä paremmin?" johon poika vastasi: "On. Jos tämä jatkuu, niin kohta meillä ei huuda enää kukaan."

Joka siis on erittäin tavoiteltava asia. Mitä vähemmän huutoa, sitä vähemmän pelkoa huutamisesta. Mun mielestä kenenkään, varsinkaan lapsen, ei kuulu pelätä kotonaan mitään.


Eilisen keskustelun aikana myös totesin Maxille taas kerran ääneen sen, että hyvä kun otti asian puheeksi. Ilman sitä mä en ehkä olisi osannut ruveta miettimään valintojani. Jatkoin, että aina saa ja mielellään myös pitäisi kertoa jos jokin painaa mieltä. Ja, että vain puhumalla toisillemme me saadaan tietää miltä toisesta tuntuu, koska meillä ei ole mielenlukutaitoja tai muitakaan taikakonsteja sen selvittämiseen.

Max hymyili, antoi halin ja pussasi poskelle. Sitten jokailtainen ihana traditio: Hyvää yötä. Rakastan sinua. Ja lentopusu ovelta vielä.


Mä en todellakaan siis sano, että olisin aina mitenkään ihanteellinen isä. Mullakin, kuten varmasti kaikilla muillakin, on ne heikot hetkensä. Ja silloin sitä purkaa omaa heikkouttaan semmoisilla keinoilla, jotka tietää. Ei niitä osaa pysähtyä miettimään, koska niin se on vaan aina ollut. Mutta tämä oli hyvä kasvun paikka taas kerran, kun lapsi itse sanoi, että jokin asia voisi olla vielä paremmin.

Mä yritän aina arjessa muistaa, että ne ei ole vielä täysin valmiita ihmisiä. Siis tottakai ihmisiä, mutta ne vasta opettelee tätä maailmaa ja elämää. Ne ei voi osata vielä kaikkea, koska ei me aikuisetkaan välttämättä osata. Tässähän me sitten kasvetaan samaa matkaa ja tavallaan voisin sanoa, että siinä missä minä yritän kasvattaa omia lapsiani, niin myös lapset kasvattavat minua.


Mä haluan yrittää omalta osaltani pitää tämän keskusteluväylän auki aina. En koskaan halua sanoa lapsilleni, että en nyt kerkeä kuuntelemaan. Jos on tilanne, että ei ihan oikeasti kerkeä, niin pyrin sanomaan, että jutellaan kohta ja pidän siitä kiinni. Nimittäin jos siitä ei pidä kiinni, niin lapsi alkaa todennäköisesti ymmärtämään sen niin, että häntä ei haluta kuunnella. Se on nähty aika liian monta kertaa mitä siitä seuraa, kun lasta ei kuunnella ajoissa tai koskaan. En siis halua tuomita ainuttakaan vanhempaa, vaan haluan herättää oikeasti kuuntelemaan mitä niillä lapsilla on sanottavaa. Okei, haluan myös tuomita tietynlaista vanhemmuutta, koska on oikeasti olemassa myös täydellisen vääriä tapoja, vaikka aina yritetään sanoa, että "tapoja on niin monta kun on vanhempiakin." Ei se ihan niin mene, mutta tää olisi aihe, mistä voisin varmaan jaaritella seuraavan tunnin, joten en mene siihen nyt.

En oikeasti haasta tässä ketään, mutta kysyn: koska olet viimeksi kuunnellut lastasi ajatuksen kanssa? Koska olet viimeksi saanut jonkinlaisen ahaa-elämyksen lapsesi puheista?

Meillehän lapset ei ollut sellainen, että tehtiin ja siinä ne nyt on. Mulle jäi niiden vaikeuksien kautta takaraivoon yksi iso ajatus: Ne ei olleet itsestäänselviä. Ne ei ole sitä vieläkään.

Menipä tämä syvälle, mutta siinä on nyt jokaiselle vähän mietittävää.

Terveisin,
Vesa-Matti

Ja minä odotan

Mun kesä on ollut aikamoista kipuilua kriisien kanssa, kuten olette saattaneet huomata. Kesä valuu ohi, mitään ei tapahdu ja silti kuitenkin tapahtuu. En siedä tällä hetkellä yhtään sitä ajatusta, että kohta on syksy. Tää on taas tätä tämmöistä tuttua narinaa, joten sillä varauksella lukekaa eteenpäin.

Mulla on jotenkin ennätyspaha kuvotus nyt syksyä ja talvea kohtaan. Siis ennen se on tuntunut ihan normaalilta jatkumolta, että kesä loppuu ja tulee syksy ja muut surkeat vuodenajat. Nyt vaan jotenkin, en tiedä. Kesäkuun alkupuolella valittelin sitä, että kesä tuntuu valuvan sormien välistä, ja sen se toden totta on tosiaan tehnyt. Ollaan me tehty perheretkiä ja ne on pääsääntöisesti jäänyt hauskoina muistoina mieleen. Ja onhan meillä ollut muutamat illanistujaiset kavereidenkin kanssa, mutta silti musta tuntuu, että jotain vielä selvästi puuttuu.

Tää varmasti liittyy tähän mun kriiseilyyn nyt jotenkin. Haluaisin keretä tekemään kauheesti kesäjuttuja, mutta en edes tiedä mitä on kesäjutut? En mä koskaan tee mitään kesäjuttuja. Mun ainut kesäjuttu on tainnut aina olla pussikaljat, ja ne on kyllä jäänyt hyvin minimiin.. Voiko tämä muka johtua siitä? En usko.

Mutta siis, antakaa kun kerron. Oltiin yksi sateinen päivä metsässä, ja tultiin sieltä näkemään ystävää ja sen lasta, joka on meidän lapsien ystävä. Tää ei ole mitään henkilökohtaista lasta kohtaan, eikä lapsen isää kohtaan, vaan tää on vahvasti jotain mun omaa päänsisäistä hölmöilyä. Mutta siis mä sain semmosen puistatuksen tunteen, kun näin lapsella sade-/kuravaatteet päällä. Siis tottakai sadekelillä semmoiset pitää olla, mutta mun aivot yhdisti ne heti saapuvaan syksyyn ja siihen, että kesä on ohi. Kesä on ohi -hälytys lähti soimaan päässä heti.

Sen jälkeen on ollut sadetta ja huonoja säitä kokoaika. Ja joka kerta kun pihalla on huono sää, mulle tulee mieleen talvi. Talvi! Aargh! Mä en halua talvea. Mä en halua just nyt edes syksyäkään. Mä haluan vielä kesän!

Aina mä oon kesästä tykännyt. Oon tykännyt toisinaan myös syksystä, varsinkin niistä pimenevistä illoista ja kun voi lähteä kävelemään musat korvilla ilta-aikaan. Tai ennen tein sitä, ja se oli mulle syksyn huippukohta. Nyt mä en odota syksyä tai talvea ollenkaan. Tasan 0 %.

Se on joka kesä tuntunut hieman pahalta, että kesä loppuu. Mutta näin pahalta maailmanlopulta ei vielä ikinä.


Syksy tuo tullessaan niin paljon pahaa. Okei, ei varsinaisesti pahaa, mutta semmosta "ääh, en jaksa" -meininkiä. Pitää pukea vaatteita enemmän, pitää pukea lapsille vaatteita enemmän, pitää alkaa haravoimaan.. Ei haravoimaan! Aargh! Ei vaatteita enempää! Ei syksyä! Ei talvea!

Anteeksi. Pää ei pysy yhtään kasassa, kun edes ajattelen tulevia ajanjaksoja.

Yksinkertaisesti, mä en vaan halua luopua vielä kesästä. Tää kesä ei ole varsinaisesti tarjonnut minun minä-puolelle vielä oikein mitään. Enkä edelleenkään siis sano sitä, että lasten kanssa vietetty aika ei olisi minua, mutta tiedättekö mitä tarkoitan? Sitä mun kriisiäni, edelleen. Ei ole minä-minua, on vaan isä-minä. Ja kauheasti kokoaika menen puolustuskannalle kun sanon tämän, koska sen sanominen tuntuu itsestä väärältä.

Mikä on minä-minä? En tiedä vieläkään. Mitä se haluaa tehdä? Todennäköisesti pussikaljat olisi ensimmäinen askel, mutta en todellakaan tahdo, että minä-minään liittyy aina ja vain ainoastaan alkoholi.


Ollaan nyt kesänä muutamana käyty Ronin kanssa sen isäpuolen mökillä. Ollaan oltu siellä kaksin, vietetty kiireetöntä aikaa, toki siihenkin on omalta osaltaan alkoholi kuulunut, mutta muutoin olen saanut vain olla. Tehdään mun ja Ronin juttuja, jotka on.. No, me grillataan ja pelaillaan kaikenlaisia pelejä. Saunotaan, paljuillaan ja uidaan. Mä en tiedä onko se nyt ihan puhtaasti se, mitä mun kesä vielä kaipaa tullakseen jonkinlaiseen päätökseensä?

Me ollaan yritetty sitä sumplia. Ei saada aikatauluja vaan mitenkään sopimaan ja mä joudun vaan odottamaan. Odottamaan kesän loppumista. Aargh! Käytän tässä blogissa ennätyspaljon myös aargh-huutoa, joka on mulle varsin tavatonta. Ehkä se kertoo siitä turhautumisen määrästä sitten jotain.

Mä olen luonut itsestäni kodin vangin. Mä liikun täältä oikeastaan vaan lasten ja Olafin kanssa puistoon, kauppaan tai johonkin lähelle, ja siinä kaikki. Poikien kesälomakin loppuu kohta ja sekin vähän ahdistaa, koska sitten tilalle astuu niiden odottaminen ryhmistä kotiin. Aamulla vien pojat hoitoon, tulen kotiin tuhlaamaan aikaa tavalla tai toisella ja vain odotan, että kello on tietyn verran.

Siihen taas liittyy se mun yliajattelija puoli. Mä olen odotustilassa, joten en mä osaa tehdä mitään fiksua. Suurin ajatus koko ajan on se, että kohta on aika hakea pojat kotiin.


Mulla on onneksi työhönvalmentajan tapaaminen ensikuussa. Mä toivon, aivan todella tosissani toivon, että me saataisiin sen kanssa jotain aikaan. Joku ratkaisu siihen, että mun ei tarvitsisi olla vain kotona kokoaika ja vain odottaa jotain. Toki tiedän kokemuksesta, että jos johonkin pääsisinkin, niin siellä on pitkään se vaihe kun odotan vain pääseväni kotiin.

Miksi mä vaan odotan kokoaika jotain? Miksi en voi olla odottamatta? Miten pääsee odotuksesta eroon? Tällä hetkellä odotan vain sitä, että saadaan Ronin ja perheen aikataulut sopimaan niin, että päästäisiin Ronin kanssa edes muutamaksi päiväksi mökille olemaan. Ja jos saadaankin ne sopimaan joskus jotenkin, niin seuraavaksi odotan sitä mökkireissua niin kuumeisesti, että se lamauttaa mut seuraavaksi.

Mä olen jotenkin viallinen. En siis varmasti mitenkään peruuttamattomasti, mutta tällä hetkellä tuntuu siltä. Tai siis on tuntunut jo pitkään, koska tämä odotus on ollut elämässäni jo pitkään.


Jos jollain on joku resepti, lääke tai jokin siihen, että saan lopetettua jatkuvan odotuksen, niin maksan siitä mitä vain. Okei, ei mulla budjetti riitä ihan mihin vaan, mutta olisin vallan kiitollinen siitä, että osaisin vain tarttua hetkeen. Missä se hetki on, johon voisin tarttua?

Voi toki myös olla, että olen vain mökkihöperöitynyt. Joka siis ei tässä tapauksessa tarkoita ikävä kyllä mökkimökkiä, vaan neljää seinää, joiden sisällä mä olen. 

Ja seinät kaatuu päälle, mä niiden alle jään.

    – Klamydia - Tango Delirium

Ei mulla kai tässä vaiheessa ole muuta sanottavaa. Mun pitäisi vaan itse osata tehdä jotain, joka on niin paljon helpommin sanottu, kuin tehty.

Terveisin,
Vesa-Matti

Mitä on yliajattelu?

Mulle sattui tapaus, joka pisti mut taas miettimään taipumustani yliajatteluun. Tämä blogimerkintä on aika pitkälti jaarittelua pahimmillaan, mutta toisaalta se on paras tapa selittää se mun aivojen tapa toimia. Koska eihän nekään käytännössä tee mitään muuta, kuin vaan jaarittelee. Tervetuloa sukeltamaan pään sisääni.

Mulla on nyt kertoa teille hyvin konkreettinen esimerkki siitä mitä on olla yliajattelija. Mä olen puhunut tästä ennenkin, moneen otteeseen, mutta mä olen selittänyt sen ympäripyöreästi. Jotenkin niin, että mä mietin monia eri keskustelun suuntamahdollisuuksia pitkän tovin ennen mitään keskusteluakaan on syntynyt.

Toi toki kertoo hyvin oleellisesti sen, että mitä se yliajattelijan aivotoiminta on. Mutta mä ajattelin tulla selventämään tätä vielä tarinalla. Tarinalla, joka on tosi. Todella, joka tapahtui äsken. Äsken on jännä sana. Jännä, on se jännä. Oho, lähti sivuraiteelle heti.


Me oltiin käyttämässä Olafia pihalla, tai siis paremminkin lenkillä. Pieni koira ei vielä oikein tiedä, että mihin on soveliasta pissata ja mihin ei, joten ei sitä voi siitä tuomita. Voi tuomita vain itsensä, jos on kävellyt liian hitaasti ja pissa losahtaa vaikka keskelle kävelytietä. Niin kävi, pissa losahti keskelle kävelytietä.

Meitä vastaan oli tulossa nainen, joka siis katsoi meidän toimintaa etäältä. Mietin, että tuo nainen tulee kyllä sanomaan jotain tästä pissaepisodista. Huomaatte, että mulla käynnistyi heti ajatustyö: tuo nainen tulee meitä vastaan, meidän pieni koira pissaa kävelytielle, tässä on mahdollisuus konfliktiin.

Mietin, että miten pyydän koiran pissaa anteeksi? Sen jälkeen mietin, että se saattaakin tulla vain kysymään, että minkä ikäinen koira on ja saako sitä silittää? Mutta se saattaa myös olla niin vihainen, että se vaikka potkaisee meidän koiraa, koska se losotti kävelytielle. Mutta se voi myös tulla ihastelemaan pentua, jolloin kerron sille oleellista. Tai ehkä en kerro, ehkä Max hoitaa sen mun puolesta. Kyllä, tuo nainen tulee meitä kohti ja se sanoo aivan varmasti jotain. Tekeekö se jotain? Mitä minä teen? Suojaanko vain kolmea poikaani, jos se nainen onkin joku hullu ja tulee tekemään lapsille jotain ihan muuten vaan? No, ehkä se on epätodennäköistä. Mutta mahdollista, voiko se tehdä niin?

Tämä kaikki sillä välillä, kun nainen oli kävellyt ehkä 20 sekuntia meitä kohti. Toki, tie kulki siinä ja päästäkseen eteenpäin, naisen oli tultava meidän suuntaan. Ja arvatkaa mitä? Niin se olikin. Nainen kulki meidän ohi, sanomatta sanaakaan tietenkään ja tilanne oli ohi.


Mä pystyn kuvittelemaan, että on olemassa ihmisiä, jotka ei olisi mahdollisesti noteerannut koko naista. Se nainen oli vain ei-pelattava hahmo, joka on kävelemässä ohi. Siinä kaikki. Ja niin se oli, se oli vain ihminen, joka oli mahdollisesti kävelemässä paikasta A paikkaan B. Mutta mitä se tekee siellä paikassa B? Sitä minä tässä nyt vain mietin? No, en oikeasti, mutta pahimmassa skenaariossa voisin miettiä sitäkin.

Nyt kun teillä on tämä käsitys yliajattelijan aivotoiminnasta, niin annan teille tilaisuuden kokeilla tätä. Miettikää, että teille on tulossa puhelu, sanotaan vaikka työvoimatoimistosta. Mitä kaikkea te kerkeätte miettiä ennen sitä puhelua, jos sille puhelulle on annettu tietty ajankohta? Mitä kerkeätte miettiä puhelun aikana? Mitä sen jälkeen? Se on meinaan todella pitkä matka, uskokaa pois.

Sanotaan, että se puhelu on saapumassa kello 14. Sä heräät vaikka kello 8 aamulla. Ensimmäinen asia herätessä saattaa olla: "tuleekohan se puhelu ajallaan?" Seuraava ajatus "Miten vastaan siihen? Vastaanko etu- vai sukunimellä?" Ja sitä voi seurata liuta kysymyksiä.

Kello on tyyliin 13:30 ja puhelu lähestyy. Tässä kohtaa iskee totaalinen stoppi kaikelle tekemiselle. Mitään ei voi tehdä, koska puhelu saapuu kohta. Sieltä ne ihan kohta soittaa. Mitä mä sanon? Miten se keskustelu menee? Vastaan sitten etu- tai sukunimellä, niin voin senkin sanoa vahingossa väärin, niin miten pyydän sitä anteeksi? Entä jos teen sen virheen, että vastaankin vain, että "Haloo?" Siitähän ei selviä mitenkään. Kello on 13:31, et edelleenkään voi tehdä mitään, koska kello lähestyy kovasti sovittua aikaa. Istut mahdollisesti tuolilla ja pyörittelet puhelinta kädessäsi miettien, että kohta se jo soi. Mitä sanon, jos ne kysyy mitä työpaikkoja olen hakenut? En muista niitä. Pitääkö mun kaivaa mun sähköposti esille ja katsoa ne paikat? Olenko merkannut ne ylös? Jos en ole merkannut niitä ylös, niin olenkohan muistanut merkata ne työkkärin sivuille, että niillä on kuitenkin tieto siitä? Miksi se kysyisi sitä jos niillä on tieto siitä?

Kello ei ole vieläkään enempää kuin 13:32. Ei edelleenkään voi tehdä mitään, koska täytyy odottaa sitä puhelua. Täytyy käydä läpi, että mitä voin ja mitä en voi sanoa. Mitähän se voisi kysyä? Kysyyköhän se, että miten olen ajatellut työllistyä? En minä tiedä sitäkään, koska sitä olen yrittänyt tässä jo vaikka kuinka pitkään työllistymättä. Pitäisikö katsoa, että olinko mä laittanut ne ilmoitukset menemään? No, en voi, koska odotan puhelua. Se puhelu tulee kuitenkin heti kun alan tekemään jotain, ja sitten mun aivot vasta kippuralla onkin. Se yllättäisi minut täysin ja mulla ei olisi mitään valmiina.

Kukahan sieltä muuten soittaa? Onkohan se se, jonka kanssa olen puhunut ennenkin? Mitä jos en saa sen nimestä selvää kun se esittelee itsensä? Kutsunko sitä sitten millä nimellä? Kello on kuitenkin jo 13:33, joten ihan kohta mulla on oltava suunnitelma.

Aivot harhautuu hetkeksi, otat jonkun paperin, jonka kulmaan alat kirjoittelemaan sanaa "työkkäri" erilaisilla fonteilla. Kaivat penaalista kivanvärisiä kyniä ja kirjoitat teksteistä hienompia ja hienompia. Yhtäkkiä havahdut, että ei! Näin ei voi tehdä! Puhelu tulee ihan kohta! Kello on ehkä 13:37 ja jäät taas vain odottamaan sitä puhelua. Miksi minä rupesin yhtäkkiä kirjoittelemaan tuota? Tuo on kyllä hieno. Tuokin näyttää kivalta. Ei! Mitä se työkkärin täti tai setä minulta kysyy? Miksi se muuten on aina työkkärin täti tai setä? Miksi se ei ole vain työkkärin ihminen? Tai työntekijä? Mä oon yrittänyt muuttaa ajatusmaailmaani sukupuolineutraalimmaksi, vaikka en sukupuolirooleista eroon haluakaan. Haluan kuitenkin osata olla suvaitsevainen. Olenkohan minä suvaitsevainen? Mitä jos vahingossa sanon nyt jotain suvaitsevaisuudesta sen puhelun aikana, koska olen kuitenkin sitäkin jo kerennyt miettimään?

13:38 mietin, että haluaisin kyllä kuitenkin ehkä jutella enemmän naishenkilön kanssa, koska niiden kanssa – kokemuksella puhun – puhelut on yleensä ollut mukavampia. Itseasiassa, nyt kun mietin, niin mietinkö taas höpöjä? Kerran on ollut työkkärin setä ja sen kanssa puhelu oli todella nopea ja yksinkertainen. Mutta haluanko mä, että se on yksinkertainen? En oikeastaan, koska mä haluaisin jotain apua mun työnhakuun. Mitä apua mä haluan mun työnhakuun? Miten mä otan sen puheeksi sen puhelun aikana? Jos se vaan puhuu, puhuu ja puhuu, niin mihin väliin mä sanon mitään? Entä jos se onkin sen osalta vain monologi, johon minä vaan vastaan "kyllä" tai "ei"? Sellaisiakin on ollut.

Mitä jos mä töksäytän jotain hölmöä? Mä varmasti töksäytän jotain hölmöä. Miksi mä olen näin hölmö ihminen, että töksäytän sille jotain hölmöä?


Mä en jatka tuosta pidemmälle, koska tästä tulisi ennätyspitkä blogimerkintä. Mutta tuossa näitte noin 8-9 minuutin mittaisen aivotyöskentelyn, joka on lamauttanut mut täysin kaikesta muusta. Se ei tuosta helpotu, vaan kysymyksiä tulee ja menee. Yksi kysymys herättää helposti seuraavan kysymyksen tai ajatusketjun, joka voi viedä ihan uuteen ulottuvuuteen.

Lopuksi puhelu tulee kolme minuuttia myöhässä, puhelu ei mene yhtään niin kuin mietin, vaan ihan perinteisesti hyvin, ja päättyy muutamassa minuutissa. Sen jälkeen mä olen taas vapaa tekemään jotain muuta. Mä olen kuitenkin käyttänyt kaiken henkisen ja sosiaalisen kapasiteettini tuossa kohtaa ja joudun ehkä ottamaan loppupäivän vähän rennommin.


Syötin tämän tekstin tekoälylle tarkaastaakseni kirjoitusvirheet. Se sanoi sivuhuomiona, että "teksti ei kuulosta siltä, että yrittäisit hakea sääliä tai tehdä yliajattelusta persoonallisuuspiirteen". En ymmärrä miksi sen piti tuollainen kommentti edes heittää? Mitä sääliä mä voisin tällä edes hakea? Tämä on mun ominaisuus, joka pahimmillaan on lamauttava. Joo, en, en yritä hakea sääliä. Kuten sanoin jo alussa, niin haluan vain antaa teille käsityksen siitä, että millaista on olla yliajattelija.

Jos se oli tekoälyltä huomio siihen, että miten mä dramatisoin tämän, niin joo, ymmärrän miksi se koki tarpeelliseksi mainita. Joo, tämä puheluesimerkki oli rakennettu useista omista kokemuksistani silleen, että sitä ei ole koskaan tapahtunut juuri näin kun kerroin sen tapahtuneen, vaan on otettu pala sieltä ja toinen tuolta. Ainut mitä ehkä liioittelin oli se, että olisin pystynyt pitkänkin tovin kirjoittelemaan paperille sanoja ilman mitään ajatuksia. Muutoin tuo skenaario on kyllä aivan täysin mahdollinen.


Enkä mä väitä, että kaikki yliajattelijat menisi läheskään näin solmuun. Mun kohdalla tilanne vaan on toisinaan näinkin karu. Mies menee lukkoon ja vain ajattelee ajattelemasta päästyään.


Ja sanon sen verran vielä tähän loppuun, että kotona on usein se tilanne, että mä olen tosi hiljaa pitkiäkin aikoja. Koska siis jos ympärillä tapahtuu koko ajan jotain, niin mä ajattelen niitä asioita koko ajan. Ja mä kulutan mun energiani siihen niin, että en oikein jaksa enää sanoilla ottaa kantaa mihinkään. Mun sosiaalinen energiani kuluu ihan vain omissa ajatuksissanikin, jos ärsykkeitä on liikaa. Ja niitä, uskokaa tai älkää, pikkulapsiarjessa on aika paljon. Kyllä mä vastaan jos kysytään, mutta siinä oikeastaan kaikki mitä enää jaksan. Tää on myös semmonen asia, että mun täytyisi osata hoitaa sitä poistumalla joskus kotoota. Yksin olemaan johonkin, ehkä vähän lataamaan akkuja. Mutta tiedättekö mitä? Jotta pääsen pois kotoota, niin mulla on taas pitkä ajatusten polku käytävänäni. Mihin menen? Mitä siellä teen? Miksi menen? Miksi en menisi? Entä jos siellä on joku, jonka kanssa täytyy puhua? Ja arvatkaa onko sen jälkeen enää energiaa edes lähteä?

Mä tiedän, paras lääke olisi vaan poistua ovesta katsomatta taakseen. Silleen, että moikka ja minä menin nyt. Ja kävelisi vaikka ihan vaan intuition kanssa ilman, että miettisi mihin mennä. Mutta sanopa ihan oikeasti yliajattelijalle, että "älä ajattele".

Terveisin,
Vesa-Matti

Fernweh?

Mä kirjottelin tänään oudosta tunteesta mun sisällä, joka pitää mut alakuloisena ja mietteliäänä. Jokin minussa kaipaa jotain, mutta mikään minussa ei oikein tunnu tietävän, että mitä? Tässä ei ole vastauksia mihinkään, tässä on vain kysymyksiä.

Nokkelimmat ovat saattaneetkin huomata jo, että mulla on tällä hetkellä jonkinlainen kriisi. Eksistentiaalinen tai jotain. Mä oon jotenkin tosi paljon alakuloinen ja omissa ajatuksissani, koska mä mietin vielä normaaliakin enemmän kaikkea. Ja mä kuulkaas luulen, että vaikka en ikäkriiseihin uskokaan, niin ehkä tämä kuitenkin sellainen on.

Antakaas kun lainaan tähän vähän lyriikkaa:

Onko sulla joskus ikävä ollut

Jotain, jota ei ehkä olekaan?

Onko sulla koskaan ikävä tullut

Vaikket tiedä mitä edes kaipaatkaan?

Pave Maijanen laulaa Ikävä -kappaleessaan näin. Nää lyriikat ei ole koskaan aiemmin auennut mulle näin selkeästi, kuin ne yhtäkkiä mulle aukesi. Oon aina kuunnellut tän vaan ikävänä jotain mahdollista ihmistä kohtaan, vaikka siinä ei missään niin suoranaisesti sanota. Eli mulle kappale on kertonut ikävästä ilman sen syvempää merkitystä.


Tässä joku aika sitten mulle tuli vastaan sana kaukokaipuu. Suomessa se käsitetään niin, että kaipaa johonin ulkomaille tai paikkaan, jossa ei ehkä ole ennen käynytkään. Semmoinen outo tunne sisällä. Se juontaa juurensa saksalaiseen käsitykseen nimeltä fernweh, joka on ehkä tarkemmin niin, että sielu tai mieli kurkoittaa johonkin tuntemattomaan. Johonkin, jota ei ehkä ole olemassakaan.

Mulla on tämä. Enemmän siis juuri fernweh, kuin suomalaisittain tunnettu kaukokaipuu. Mä en kaipaa mihinkään paikkaan, mä en kaipaa mitään reissua. Mun mieli on vaan tällä hetkellä jotenkin niin sekaisin, että se haluaisi lähteä johonkin. Ja se tekee mut hyvin alakuloiseksi.


Mä oon miettinyt paljon sitä, että mistä tämä voisi johtua. Koska kyseessä on kuitenkin näin abstrakti asia, niin mä en ole oikein löytänyt minkäänlaisia vastauksia siihen. Isoin johtolankani on se, että mä olen aina ollut varsin perässävedettävä ihminen.

Lapsena menin aina sinne mihin vanhemmat meni. Täysi-ikäistyttyäni menin aina sinne mihin kaverit mua houkutti. Ja lopun elämäni olen aikalailla mennyt sinne minne Eira ja nykyään perhe on minua vienyt. Mä en ole koskaan tehnyt mitään omaa, tiedättekö? Mä rakastan yksin olemista, mutta samaan aikaan mä pelkään sitä, koska en mä oo silleen tietyllä tavalla ollut koskaan yksin. Aina on ollut olemassa edes se odotus, että perhe saapuu kotiin ja elämä jatkuu samana.

Mä olen pysähtynytkin usein miettimään, että kuka olen minä? Ja tässä palataan hyvin vahvasti siihen eksistentiaaliseen kriisiin. Kuka olen minä?

Mä kirjoittelin joku aika sitten täällä blogissani sitä, että mulla on elämässä oikeastaan vain yksi iso identiteetti: isyys. Ja mä rakastan olla isä, se oli aina ollut isoin unelmani ja se on edelleen isoin asia mun elämässä. Mutta syntymäpäivänäni jäädessäni yksin tää iski mulle jotenkin aika kovaa. Mä olen elänyt lasten syntymästä asti niin, että mä olen ollut päävastuussa siitä, että pojat pärjää kotona. Enkä mä siitä kaipaa pois, vaan ehkä enemmänkin tarvitsisin myös jotain omaa.


Aina mun omaan aikaan on liittynyt se, että työnnetään pää pusikkoon ja vedetään alkoholia. Se on ollut ainut rentoutumistapa, jonka olen osannut. Rentouttaako se? No, ehkä sen yhden illan, mutta seuraavana päivänä olo on taas sama, mutta myös krapulan verran raskaampi.

Mä en ole ehkä osannut kohdata mun tunteitani oikein. Alkoholilla turruttanut ja työntänyt vain taka-alalle. Ja nyt tässä 37-vuotiaana tuli tämmöinen hetki, että en edes tavallaan tunne itseäni.


Mihin mä kaipaan? Mihin mun pitää mennä? Mitä mun pitää tehdä? Miksi nämä ajatukset valtaa mun mielen?


Yhtään aliarvioimatta työssäkäyvien tunnemaailmaa, niin mä uskoisin, että työelämässä tähän ongelmaan ei ehkä törmää samalla tavalla. Voin toki olla aivan väärässä, koska yksilöitähän me kaikki ollaan. Työssäkäyvillä on usein automaattisesti jo ainakin yksi lisäsisältö elämään: pääsee välillä pois kotoota ja saa olla joku muu kuin isä tai äiti.

Mä olen kotona aina. Jos en ole kotona, niin mietin kotiinpaluuta. Jos olen yksin kotona, mietin perheen kotiinpaluuta. Mä tuhlaan aikaa, jotta odotus olisi joskus ohi. Mä en saa mitään siitä, että roikun puhelimellani, mä en saa mitään siitä, että pelaan tietokoneella. Mä en ehkä saa elämääni varsinaisesti mitään lisäsisältöä kirjoittaessani blogia tai biisejä. Mä olen kuitenkin aina siinä odotustilassa.


Mä en ennen tätä kesää ollut koskaan Eiralle sanonut, että nyt mä kaipaan yhden illan niin, että lapset menee mummolle yökylään. Se tuntui vaikealta ottaa puheeksi ja se oli vaikea myös muotoilla mitenkään järkevästi. Oli ollut juhannus, oltiin oltu mulle vieraalla alueella ja sen jälkeen jatkoin lasten kanssa tutummalle alueelle, mutta lapsilla oli vielä meno päällä, joka poisti mahdollisuuden minkäänlaiseen rentoutumiseen.

Tultiin sieltä kotiin, automatkalla johonkin vaan sanoin, että "voisiko lapset mennä mummolle yökylään tässä joku päivä?" Eiran ensireaktio oli ikävä: "Mitä sä sitten tekisit? Roikkuisit puhelimella vai?"

No, ymmärrän miksi se tuli. Sitä se mun oma aika on ollut. En mä itsekään tiennyt mitä mä halusin, mutta mulla oli vaan semmonen olo, että tarvitsin yhden päivän tai edes yhden illan johonkin. Mutta eihän se edes toiminut: mä olin kotona ja pelasin. Loppuillasta tein jotain, mitä en ole moneen vuoteen tehnyt: laitoin Kyllä isä osaa -DVD:n pyörimään olohuoneen telkkariin ja tuijottelin sitä. Mä tein jotain erilailla ja se tuntui tavallaan hyvältä. Voisiko se olla jotain näin pientä mitä mun sielu nyt kaipaa?

Mä keräilin aikoinaan DVD-elokuvia, mä kulutin niitä todella paljon. Lasten syntymän jälkeen en ole juurikaan elokuvia tai sarjoja kerennyt katselemaan (Eiran kanssa iltaisin yhteisiä kyllä, mutta ymmärtänette mitä ajan takaa, koska nehän on yhteisiä), mutta nyt kun sen tein, niin se tuntui jollain tavalla omalta. Mä tuhlaan paljon aikaa Youtube-videoiden katseluun, mutta ne ei täytä minkäänlaista tyhjiötä millään tavalla. En tiedä, miksi vanha kotimainen sarja muka tekisi jotain eri tavalla?


Ja ei, en usko, että fernwehini kohde on DVD-elokuvat. Se, että pitäisi alkaa katsomaan niitä ja tuhlata aikaa sillä. Mutta mä uskon, että kun palasin vähän jonnekin juurilleni, niin löysin sieltä jotain. En vain keksi, että millä tavalla mä pystyisin vielä enemmän palata juurilleni löytämään itseäni? Muutenkin, itsensä löytäminen on aina kuulostanut musta jotenkin hömpältä. Sitä tekee vaan jollain tavalla haksahtaneet ihmiset, olen ajatellut. Mutta nyt kun on kadottanut itsensä, jollain oudolla tavalla, niin kyllä se itsensä löytäminen on noussut enenevissä määrin pintaan.


Ja koska olen miettinyt tätä ikävää johonkin, josta en ehkä edes tiedä, niin olen usein päätynyt miettimään myös jotain reissua yksin. Ehkä se on vain joku, mihin tuo kaukokaipuu johdattelee, koska en usko sen olevan omalla kohdallani varsinainen ratkaisu. Päädyn vain aina miettimään sitä, että en ole koskaan sitä kokeillut. Se ei olisi paluuta mihinkään juurilleni, vaan se olisi lähtö kohti jotain ennenkokematonta. Se kiehtoo, se pelottaa ja käy usein mielessä. Voisiko fernwehini kohde olla kuitenkin jokin, jota en ole vielä kokenut? Koska tavallaanhan se käy hyvinkin järkeen.

Toisaalta töihin pääseminenkin voisi omalla kohdallani ratkaista jotain. Saisin isäminän rinnalle työminän. Saisin "pakopaikan" tältä, mitä olen ollut viimeisen kohta 6 vuotta. Ja edelleenkin haluan painottaa sitä, että mielessäni ei ole hetkeäkään käynyt ajatus siitä, että haluaisin pois perheeni luota. Ei todellakaan. En mä tarvitse pakoa heiltä, vaan ehkä enemmänkin nykyiseltä itseltäni.


Mistä mä aloitan? Koska mä aloitan? Mitä mä edes aloitan? Aloitanko edes? Kun en tiedä. Mulla on päässä tällä hetkellä noin 99 % kysymyksiä ja 1 % vastauksia. 

Terveisin,
Vesa-Matti

Nimi on päätetty

Lisää tarinaa koiran saapumisesta kotiin. Tässä blogimerkinnässä selviää myös nimi, jota koira kantaa nyt virallisesti. Lempinimiäkin on jo muodostunut, joka on mulle hyvin tavanomaista toimintaa.

Koira saapui meille 15. päivä heinäkuuta, ja oli alkuun väsynyt ja vierastava, kuten arvata saattaa. Käytännössä se jaksoi hetken ihmetellä ja sen jälkeen iski uni. Sitten taas hetken ihmetellä ja taas iski uni. Ensimmäinen yö meni mukavasti, koira nukkui lähes omalla pedillään (ainakin jalat oli siinä) ja mitään isompia pissavahinkoja ei yön aikana tapahtunut. Me yritetään tehdä niin, että aina kun koira herää, niin vähintään viedään se tohon takapihalle, mutta usein pyritään lähtemään mielummin lenkille.

Alkuun talutushihnassa kulkemisesta ei tullut oikein mitään. Se olisi halunnut järsiä hihnaa ja olla paikoillaan. Tässä muutaman päivän aikana lenkit on alkanut luonnistumaan tosi hyvin. Meillä päävastuun lenkityksestä on ainakin nyt käytännössä ottanut Max, joka siis tarjoutuu lenkittämään koiraa joka kerta. Max vähän ehkä vierastaa koiran leikkiä, mutta lenkityksestä se tykkää todella paljon.

Miio taas ei ole kiinnostunut lenkityksestä yhtään, mutta leikkii koiran kanssa todella paljon. Niillä on semmoinen yhteinen paimennusleikki, jossa siis Miio juoksee koiran ohi ja koira lähtee Miion perään ja yrittää pysäyttää sen. Miio myös käy halailemassa koiraa tosi usein ja paljon, jopa ehkä liian usein ja paljon. Koira ei saa oikein edes nukkua rauhassa, koska Miion täytyy käydä halailemassa sitä. Ollaan yritetty sitä vähän kieltää, koska koiran täytyisi saada myös unta, mutta eipä tuo Miion järkeen käy.


Nyt en jaksa kutsua koiraa enää koiraksi, joten paljastetaan se nimikin nyt teille. Mä en tiedä termejä, mutta koiran kennelnimi(?) oli Fatikon Prinssi Olaf. Mehän mietittiin tosiaan, että siitä voisi tulla Uuno tai Uula, että nimi pysyisi mahdollisimman helppona koiralle ja lapsille. Kun koira silloin 15. päivä saapui meille, niin mietittiin nimeä ja molemmat pojat sanoi hienosti "Uulaf". Päädyttiin siis pitämään alkuperäinen nimi: Olaf. Vaikka koiran nimi kirjoitetaan Olaf, niin kyllä me lausutaan se Uulaf. Lempinimiäkin on jo muodostunt roppakaupalla, mutta yritetään muistaa käyttää pääsääntöisesti Uulafia, jotta se oppisi sen oman nimensä ja sitä olisi helpompi kutsua vaikka luokeen tms.

Mä oon käyttänyt lempinimiä, kuten Ulffi ja Ulledulle. Saatan kirjoittaa täällä blogin puolella Ulffista, että älkää sitten ihmetelkö, että kuka ihme se on, okei?

Tässä kohtaa ei oikein osaa sanoa koiran lopullisesta luonteesta mitään. Toistaiseksi se on kovin leikkisä, väsynyt vieläkin toki, pentu kun on, ja yllättävän reipas lenkkeilijä. Mä oon ymmärtänyt, että collieista tulee semmosia analyyttisiä kasvaessaan, joten sellaista on vissiin odotettavissa.

Googlettelin nyt vähän pitkäkarvaisen collien luonteesta ja kyllähän sieltä tuli aika hyvä lista: älykäs, aktiivinen, suojeleva, lojaali, ystävällinen ja hellä. Sanoisin, että kuulostaa täydelliseltä koiralta lapsiperheeseen.


Koska viimeksi pohdiskelin myös meidän Masan meininkejä, niin pakkohan niistäkin on tässä mainita. Masa ei halua olla Ulffin kanssa missään tekemisissä. Koiran ollessa hereillä Masa pysyy visusti omassa paikassaan ja nukkuu. Koiran ollessa pihalla, tai makuuhuoneessa aidattuna, niin Masa touhuaa omiaan. Tavallaan siis jonkinlainen tasapaino on olemassa, mutta toisaalta haluaisin Masan ja Ulffin olevan ystäviä. Tokikaan en siis voi lähteä sitä pakottamaan ja kissan ja koiran ystävyys muutenkin on vähän vieras käsite ollut meillä, että en tiedä tuleeko tästä varsinaisesti mitään ystävyysasetelmaa.

Masa ei kuollut stressiin. Masa on ihan rennosti ollessaan itsekseen. Joten kyllä mä uskon, että mun isoin huolenaiheeni on poissa päiväjärjestyksestä.

Niin, ja miten suhtautuu Ulffi? No, luultavasti se ei edes varsinaisesti ymmärrä, että meillä on myös kissa. Mä olen kerran Masan sille näyttänyt ja Ulffia se ei kiinnostanut. Katsoi matkan päästä hetken, toisen hetken ja oli silleen, että okei. Muutoin se ei sitä sitten oikein näekään, Masan pysytellessä omissa oloissaan.

Meillä on kaksi prinssiä talossa, mutta mahtuuhan ne olemaan.


Mä kirjottelin myös Facebookiin tilapäivityksen, jossa mainitsin, että valehtelisin, jos tämä koiran hankkiminen olisi ollut jotenkin stressistä vapaa asia. Ei se ollut. Mä mietin, että pärjätäänkö me? Miten lapset suhtautuu? Miten koira itse suhtautuu? Miten Masa suhtautuu? Miten sitä hoidetaan? Miten mitäkin? Mutta Ulffi kun jatkaa kotiutumistaan tällä tavalla, niin mun huoleni on selätetty huolella. Olipas mielenkiintoinen lause. Huolet on selätetty oikein huolella.

Tää tuntui tavallaan siltä, että meillä on taas koira ensimmäistä kertaa. Ja kai se tavallaan vähän niin onkin, koska kyseessä on täysin erilainen rotu verrattuna edelliseen, chihuahuaan. Chihuahuan luonnekuvaus kun on eloisa, aulis, nopea, valpas, aggressiiviinen ja rohkea. Mä itse lisäisin tuohon vielä, että hyvin omatahtoinen myös – ainakin Nella oli. Niin vaikka molemmissa tapauksissa on kyseessä koira, niin koirarodut on kyllä kaikki vallan erilaisia keskenään. Voidaan siis melkein puhua, että uusi rotu on käytännössä lähtö nollapisteestä opettelun kanssa.

Arvatkaa mitä? En tiedä miten yleistä se on, että koirat nuolee ihmisten korvia. Ehkä ne tekee niin, jos niille antaa siihen mahdollisuuden. Mutta siis Nellalla oli tapana, että se putsasi mun korvat. Kyllä, ihan kunnolla pisti menemään jos satuin olemaan makuuasennossa jossain lattialla. Tänään makasin lattialla ja Ulffi tuli mun luokse, ensin yritti retuuttaa mun hiuksia, mutta pysähtyi lopulta mun korvani luokse ja alkoi pesemään sitä. Hauska tommonen jatkumo. Ja mä jollain oudolla tavalla tykkään siitä kun koira nuolee korvaa.

Niin, ja sitä piti siitä vielä sanoa, että ei Nella tehnyt sitä muille. Eikä Ulffikaan ole sitä vielä toistaiseksi tehnyt muille. Se on ilmeisesti mun ja koirien juttu. Outo juttu. Oudon kiva juttu. En tiedä.


Kirjoitan tätä nyt jo toista päivää. Tässä kohtaa päivä on vaihtunut ja yksi yö taas takana. Ulffi herätti meidät joskus 3-4 välillä, jonka jälkeen en ole saanut enää unta. Mun ongelmani kun on se, että jos nukahdan ajoissa, mutta mut herätetään kesken unien, niin se oli siinä sitten. Toivottavasti tämä ei tule tavaksi, koska nyt mulla on silmät pahasti ristissä.

Olaf heräsi siinä joskus 6 aikaan ja me käytiin pihalla. Sen jälkeen oon makoillut olkkarin lattialla jonkinlaisena leikkiseurana koiralle. Ulffi on nyt alkanut löytämään ne pienet naskalinsa oikein toden teolla ja se kokeilee niitä muhun kokoaika. Pitää vaan yrittää tarjota lelua uhrilahjaksi, jotta saa pitää oman ihonsa mahdollisimman reikävapaana.

Niin, hassua kirjoittaa tähän samaan merkintään sekin, että Masa ja Ulffi oli samassa huoneessa tänään. Masa tuijotteli sohvalta mitä koira tekee, ja koiraa ei kiinnostanut kissa vieläkään yhtään. Ehkä hyvä niin, saa Masa ihan rauhassa omaan tahtiinsa toteuttaa tutustumista.

Tää ei ollut paras tilanne tästä, koska aiemmin Ulffi oli lähempänä sohvaa ja Masalla ehkä vähän vielä kiinnostuneempi ilme, mutta sitten kun kumarruin kuvaa ottamaan, niin Ulledulle lähtikin tulemaan kohti. Mutta hyvä kuva tämäkin!

No, nyt tiedätte taas vähän enemmän koiran kotiutumisesta. Eikä tämä varmasti ole viimeinen laatuaan, koska musta on nyt kiva taltioida tätä alkuvaihetta tänne.

Terveisin,
Vesa-Matti

Meille tulee..

Mä viimeinkin paljastan teille meidän perheenlisäyksestä lisätietoja. Mä myös paljastan siihen liittyviä huoliani ja tässä on muuten aika paljon myös väsymyssekoilua, joten varautukaa hieman mukulakivimäiseen matkaan. Minä niin odotan!

Tällä päivämäärällä ilmoitan teille, että meille tulee tänään perheenlisäystä. Ei, se ei ole ihmisverso. Tässä on todennäköisesti jonkinlainen kuva kyseisestä perheenlisäyksestä jossain alapuolella, ja näin ollen te tiedätte mistä on kyse. Mutta, koska mä tykkään typeristä visailuista, niin mä tuon tähänkin sellaisen.

Uusi perheenjäsenemme on karvainen, nelijalkainen ja sanoo "hau hau". Ei, se ei ole kissanpentu. Onhan tämä nyt vähän hauskaa edes? Ehkä ei, mutta mä olen nukkunut taas vaihteeksi todella, todella huonosti. Ensin en saanut unta, sitten nukahdin hetkeksi, sitten en saanut unta ja lopulta päätin, että olkoon. Kerkeän mä ehkä jonkinlaiset päiväunet tänään jossain vaiheessa imaisemaan, jotta ei tää ihan katastrofi ehkä ole.

Ainiin, mikä oli oikea vastaus? En kerro. Tässä perheenlisäyksessä on viisi kirjainta, joista viimeinen on kirjain A. Eli viisi kirjainta ja viimeinen on A-kirjain. Ei, se ei ole ankka.

Okei, nyt mä lopetan. Tottakai, tietenkin se on koira! Eikä mikä tahansa koira, vaan collie!


Mä en tiedä onko mulla jonkinlainen valemuisto, vaiko sitten ihan oikea, mutta mä oon ehkä aina halunnut collien. En oo koskaan muistaakseni Lassieita katsonut ajatuksen kanssa, saattanut ehkä joskus nuorempana nähdä joo, joten ehkä sieltä asti se collie on rotuna mun mukana kulkenut jonkinlaisena epäaktiivisena toiveena.

Meillähän oli Nella, joka oli siis rodultaan chihuahua. Nella opetti mulle chihuahua-rodusta sen, että mä en toista chihuahuaa enää meille halua. En mä sitä rotua vihaa, mutta mä jotenkin aina ehkä kuitenkin olisin kaivannut jotain isompaa koiraa.

En ehkä ole koiraihminen, mutta mitä lähemmäksi tämä collien hakeminen on tullut, niin sitä isommalla innolla olen sitä odottanut. Ja tällä hetkellä mä olen oikein vallan innoissani! Mä jotenkin toivon, että siitä tulee mun kaveri ja me käydään yhdessä paljon lenkeillä ja muuta. Ja tää on aika paljon epäkoiraihmiseltä sanottu. Ehkä musta tulee koiraihminen? Eikai sekään täysin mahdotonta ole, vai mitä sanotte?


Mä en tiedä oliko mulla mitään pointtia. Tääkin on muuten semmoinen lause, mikä aika usein toistuu mun blogeissa – "en tiedä oliko mulla mitään pointtia". Mutta se johtuu ihan puhtaasti siitä, että mä en näitä käsikirjoita mitenkään, vaan edelleenkin kirjoitan tajunnanvirtaa. Sitä tämäkin taas on. Huomaatteko? Tämä ei liity siis mitenkään aiheeseen "koira".


Eiku joo! Nyt mä muistan, että miksi mulla tuli pakonomainen tarve kirjoittaa. Mä olen aktiivinen Facebook-muistojen selaaja ja jos olen hereillä yli puolenyön, niin mä katson ne muistot heti läpi. Arvatkaapa mikä oli tämän päivän muisto?

Tehdäänkö visa? No ei tehdä. Mä kerron teille pari hauskaa sattumaa tästä.

Aikoinaan kun Eira hankki Nellan, niin se hankki sen valmistuttuaan koulusta. Eira on itse leikkimielisesti sanonut, että Nella oli tavallaan hänen valmistujaislahja itselleen. Nyt Eira on taas valmistumassa koulusta ja taas meille tulee koira. Tiedä sitten, että onko se sitten oikeasti valmistujaislahja vai puhdasta sattumaa, että tahtoi koiran juuri nyt, mutta siis aina kun Eira valmistuu koulusta, meille tulee koira.

Jos tämä edellinen ei ollutkaan sattumaa, niin tämä seuraava sitten totisesti on. Arvatkaa mitä tapahtui tänä päivänä 16 vuotta sitten, eli 15.7.2010? Ettekö arvaa? Visaillaanko? No, ei kai vieläkään. Tasan 16 vuotta sitten mä sain Sarpan luovutusikäisenä itselleni. Siis mitä? Miettikää! 

Mun mielestä, vaikka en mihinkään johdatukseen tai kohtaloon kai uskokaan, niin tämä on jotenkin ehkä johdateltua kohtaloa. Eiran valmistujaislahjaperinne, Sarpan saapumispäivä ja mitähän vielä?


No, niin tai näin. Nella ei tehnyt minusta koiraihmistä, koska en pystynyt suhtautumaan chihuahua-rotuun tavallaan koirana. Nella oli tyttökoira, mutta käyttäytyi kuin poikakissa, joten siitä voitte päätellä jotain. Meillä oli kolme kissaa. Tykkäsin Nellasta ehkä enemmän kissana, vaikka se koirana meille myytiin. Anteeksi, en tiedä, en tarkoita tätä mitenkään törkeänä, mutta tää vaan purkaantuu väsyneenä näin.

Mun mielessä on aina jostain syystä ollut, että koiran täytyy olla koiran kokoinen. Enkä siis edelleenkään vihaa pieniä koiria ja vaikka vihaisinkin, niin ei se olisi teiltä mitenkään pois. Oh my, miksi en pääse eteenpäin? 

Mutta siis tämä uuden koiran, collien saapumisen odottaminen jo itsessään on alkanut muovaamaan minusta koiraihmistä. Mä oon aina ollut kissaihminen, mutta kohta mä olen kissakoirahybridi-ihminen. Pitäiskö mun välttää tätä väsyneenä kirjoittamista?


Ja tiedättekö, mä olen aina uuden elämänvaiheen edessä miettinyt: miten Masa kestää tämän? Mietin, että miten Masa ottaa Nellan vastaan, enkä stressannut yhtään Sarpan puolesta silloin, koska mä tiesin, että Sarppa pärjää. Masa on aina ollut vähän semmonen, hmm, tavallaan niin kuin minä. Vähän semmonen liian kiltti tietyllä tavalla tähän maailmaan, vähän höntti ja semmoista. Mä oon stressannut sitä, että miten se ottaa uuden vastaan. Sama tapahtui Maxin kohdalla, mä mietin, että miten Masa tämän kestää? Ja taas Miion kohdalla sama, miten Masa tämän kestää, vaikka se on jo yhden lapsen saapumisen nähnyt? Sarpan poistuttua mietin, että miten Masa tämänkin kestää? Ja arvatkaa mitä? Mä stressaan sitä hitusen taas. Miten Masa pärjää kun meille tulee collie?

Mutta Masa on todistanut sen mulle jo monta kertaa. Masa pärjää ja se tekee sen jopa paremmin kuin monet muut. Masa sopeutuu, Masa löytää paikkansa ja Masa on Masa.

Masastahan tuli lähes täysin erilainen kissa sen jälkeen kun Sarpasta aika jätti. Se otti talon ihan uudella tavalla haltuun, ikään kuin se olisi vähän aina toivonutkin olevansa ainoa kissa talossa. Siitä tuli ihmisläheisempi, äänekkäämpi ja kaikkea. Siksi tämä tilanne on taas vähän uusi ja erilainen ja mua jännittää miten Masa pärjää. Masalla ei ole nyt Sarppaa tukena ottamassa uutta perheenjäsentä vastaan. Mutta mä uskon, että mä stressaan taas turhaan. Masa on selvinnyt kaikesta aina, vaikka mä olen tavallaan pitänyt sitä semmoisena, no itseni kaltaisena, joka jää sitten helposti jalkoihin.

En tiedä miten ikävältä tämä teistä kuulostaa, mutta siis olen pelännyt aina, että Masa reagoi uuteen elämänvaiheeseen kuolemalla. Että stressi käy sietämättömäksi ja sitten vaan jotain. Mutta Masa on täällä meidän lemmikeistä vielä viimeisenä, joten kyllä mulla luottoa nyt löytyy. 15-vuotias prinssi Masa selviää tästäkin. Olen muuten joskus hoksannut, että oma nimeni on tälleen sanakäännösenä Masa-Vetti. En miettinyt sitä muistaakseni silloin, kun Masalle nimeä keksin. Ehkä Masa on mun sielueläin.


Teitä varmasti kiinnostaa myös uuden tulokkaan nimi? No, siitä ei ole mitään varmaa vielä. Se on "pentunimeltään" Olaf, joka on siis suoraan Disneyn tarinoista. Koko kyseinen pentue oli nimetty Disney-hahmojen mukaan. Se taisi muuten olla Prinssi Olaf, joten kohta meillä on kaksi prinssiä talossa ja siitä sitten alkaakin kuninkuuskilpa.

Me ollaan mietitty, että se voisi jäädä lähelle tuota Olafia, mutta niin, että se sopisi paremmin myös lasten suuhun ja koira oppisi ymmärtämään sen helpommin myös lapsen sanomana. Ehdotin Olavia, joka otettiin vakavasti, mutta lapset torppasi ajatuksen siitä. Eira taisi ehdottaa ensimmäisenä Uunoa, koska Olaf lausutaan joten "Uulaf", joten Uuno olisi siitä helppo variaatio. Pojat sanoi, että Uno on peli, ei koiran nimi. Mä ehdotin sitten nimeä Uula, joka olisi lähes täydellinen versio lasten suuhun nimestä "Uulaf". Uulakaan ei vielä ole lapsille uponnut.

Mä salaa haaveilen, en ole sitä edes ehdottanut, nimestä Jösta tai Jöde. Tietäjät tietää ja te, jotka ette tiedä, niin mä olen aina fanittanut Gösta Sundqvistia ja tämä nimi juontaa juurensa sinne. Nämä nimet taas on hyvin kaukana Olafista, joten siksi olen jättänyt sanomatta.

Maxin ensimmäinen ehdotus oli Valkopää, koska Olafilla on valkoinen raita otsassa ja mä olen kertonut tarinaa Sarpan ja Masan jälkeläisestä, kissanpennusta, jonka pentunimi oli Mustapää. Sen jälkeen Max on ehdottanut kaikkia mahdollisia Pokémoniin viittaavia nimiä, mutta ne on jouduttu ikävä kyllä aikuisten toimesta torppaamaan sen takia, että ei ne oikein ole oikean eläimen nimiä.

Miion nimiehdotus muuttuu siis lähes joka minuutti. Milloin se on "Unnun Nunnu" ja milloin sitten "Nunnun Lehmä", jotka siis.. No, ymmärrätte ehkä potentiaalin minimalistisuuden. Kivoja nimiä pehmoleluille, mutta en mä halua lähteä huutelemaan tuolla, että "Lehmä, tänne!"

Nimi on siis vielä hieman suunnittelupöydällä.


Ja sitten vielä se lupaamani kuva. Tässä tulee kuva meidän tulevasta koiranpennusta.

Hän on niin söpö! Hän on sulattanut mun kissaihmissydämeni ja päästänyt sinne enenevissa määrin koirapöpöjä. Hyviä pöpöjä, älkää ymmärtäkö väärin. Hän on pitkäkarvainen collie, juuri kuten se kaikille tuttu Lassiekin. Hauska juttu muuten, että monet, minä mukaanlukien, on luullut tuon koirarodun olevan lassie.

No, jääkääpä te odottamaan uusia päivityksiä aiheesta, koska niitä varmasti jossain kohtaa tulee. Varmasti viimeistään siinä vaiheessa kun ollaan nimi saatu päätettyä ja poika on kotiutunut. Minä jään odottamaan hakuhetkeä!

Tää oli muuten aika pitkä teksti.

Terveisin,
Vesa-Matti

CANCELLED

Mä halusin tuoda lusikkani mukaan tähän soppaan, jota tässä on nyt kovasti keitelty. Mikä on moraalisesti oikein, mikä on rikollista ja mitä? Minä kysyn vain, että mitä? 

Puolustelematta yhtään kenenkään tekoja tai tekemättömyyksiä, niin mun täytyy tulla sanomaan, että nykyinen joukkotuomiokulttuuri on kyllä kovin takapuolesta.

Otetaan nyt esimerkiksi tämä uusin tapaus, mutta ei puhuta nimillä, koska mä en halua omalta osaltani laittaa bensaa liekkeihin yhtään. Tämä tapaus, kutsutaan sitä vaikka tapaus P -nimellä, koska siihen P-kirjain hyvin vahvasti liittyy, on aika äärimmäisen brutaali.

On henkilö X, joka kirjoittaa kirjan, jossa mainitsee jostain julkkismiehestä, joka on laitellut hänelle viestejä kun hän on ollut alaikäinen. Ilmeisesti jonkinlaista fanimeininkiä, mutta tämä julkisuudesta tuttu henkilö on ruvennut ilmeisesti siis kasvattamaan kiintymys- ja luottamussuhdetta nuoreen, jotta seksuaalinen hyväksikäyttö olisi helpompaa (grooming). Ymmärtääkseni (korjatkaa jos olen väärässä) mitään seksuaalista vihjailua ei ollut ennen kun nuori oli täysi-ikäistynyt.

Mutta mitään seksuaalista hyväksikäyttöä ei ole tuotu julkisuuteen. Julkisuudessa olevien tietojen perusteella mitään rikosta ei ole todettu, mutta on toimittu moraalisesti todella väärin.

Kirjan kirjoittanut henkilö ei koskaan ole tuonut esille nimiä, joten syytökset kohdistuu vain ja ainoastaan julkisuudesta tuttuun ihmiseen Y.

Tässä on siis lähtökohdat: On tapahtunut aikuisen ihmisen viestittelyä lapselle, joka on siis mennyt erittäin väärään suuntaan aikuisen puolelta, koska sillä ei ole mitään merkitystä ohjaako lapsi itse sitä keskustelua mihinkään suuntaan. Vastuu on aina aikuisella. Ketään ei ole nimetty, kukaan ei ole saanut syytettä tai rikostuomiota. On vain väite, jonka todellisuutta en lähde epäilemään yhtään.

Joku nimeltämainitsematon verkkosivu oli lähtenyt nettisalapoliisiksi ja käynyt kirjan kirjoittaneen ihmisen Instagramia (tms.) läpi ja löytänyt sieltä ilmeisesti kuvan, jossa oli joku lahja/kortti joltain julkisuudesta tutulta ihmiseltä Z. Tässä kohtaa on lähdetty vetämään mutkia suoriksi ja ihmisestä Y tuli varma ihminen Z.

Tässä on kaikki mitä tarvitaan yhden ihmisen uran ja mahdollisesti koko elämän tuhoamiseen.

Tämä julkisuudesta tuttu henkilö Y=Z on vedetty pois keikoilta, keikkajärjestäjien sivuilta ja käytännössä kaikkialta. Vain, koska joku oli löytänyt kuvan lahjasta/kortista, joka oli osoitettu ihmiseltä Y=Z ihmiselle X. Tätä ihmistä parjataan internetissä ja varmasti myös kahvipöydissä.

Enkä edelleenkään sano, etteikö jotain olisi voinut tapahtua. On, varmasti on tapahtunut. En mä lähde ketään syyttämään valehtelusta, koska mulla ei ole todisteita siitä. Mä vaan olen jotenkin niin järkyttynyt siitä, miten yksi ihminen tuomitaan ryhmänä jonkun oman elämänsä salapoliisin löytöjen toimesta.

En ymmärrä miten ihmisiltä puuttuu kyky ajatella. Miten kaikki lähtee mukaan soihduin ja talikoin, vaikka kukaan asianomainen ei ole myöntänyt tai kieltänyt mitään? Kukaan ei ole nimeä vuotanut, kukaan ei ole päässyt pitämään minkäänlaista puolustuspuhetta (vaikka semmoiselle ei tämmöisessä ihan kamalasti olisikaan tilaa). Kyseistä ihmistä Y=Z on nyt tuomittu ihan muidenkin julkisuudesta tuttujen ihmisten toimesta, että ei pelkästään nettiöyhöttäjät ole ainoita tuomitsijoita. Ja mä vaan kysyn, että mitä? Julkisuudesta tutut henkilöt kun hyppäävät kelkkaan, jossa ei ole todisteita, ja öyhöttävät mukana, niin he legitimoivat väitettä isommalle ja isommalle yleisölle. Lumipalloefekti, kaiketi. "Koska tämäkin julkkis on sitä mieltä, niin sen on varmasti oltava näin."

Ja mitä sitten, jos käykin ilmi, että mutkia on tosiaankin oiottu ja ajojahdin kohteeksi joutunut ihminen väärä? Sen ihmisen ura on pilalla jo. Ja vaikka kävisikin ilmi, että ihminen on oikea, niin joo, on moraalisesti käyttäytynyt todella väärin, mutta näillä tiedoilla mitä mä olen löytänyt, niin mitään rikosta ei ole julkisuudessa todettu tapahtuneen. Mun mielestä on myös moraalisesti väärin julkisesti tuomita ihminen, jota ei ole vielä edes nimetty tai tuomittu mistään. On moraalisesti väärin tuhota joukkovoimalla yhden ihmisen elämä, vaikka yksi ihminen olisi toiminut moraalisesti väärin ensin. Vai mitä mieltä te olette?

Sanoisin, että odottakaa vahvistettuja tietoja. Syytön ihminen on syytön, kunnes toisin todistetaan. Nyt toistaiseksi syyttömälle ihmiselle on tehty jo aika kova isku, joka on mahdollisesti vienyt koko uran. Ja te olette niitä, jotka jankutatte siitä, että mikä on moraalisesti oikein ja mikä väärin?

Onneksi olkoon, jos tämä arvaus menee oikein ja olette saaneet olla etunenässä syyttämässä ihmistä moraalittomasta käytöksestä. Ja onneksi olkoon, jos olet vielä julkisuudesta tuttu henkilö ja olet heittänyt bensaa liekkeihin ilman mitään varmaa, sait varmasti hyvää bensaa oman urasi liekkeihin samalla. No, mä löysin nyt ainakin muutaman julkisuudesta tutun henkilön, jonka seuraamisen voin tällaisen käytöksen vuoksi lopettaa, koska jos sitä moraalia vahditaan, niin vahdittaisiinko ensin sitä omaa moraalia? Kaksinaismoraali on taas vissiin siistiä, tai jotain. En tekisi sitä jos joku sanoisi, että tämä teki näin tai noin, vaan mä olen itse nähnyt julkisuuden henkilöiden menemisen mukaan tähän ruoskimiseen. Siksi en itse mielestäni toimi tässä moraalisesti väärin.


Mä olen lähes koko aikuisikäni seurannut kyseisen julkisuudesta tutun ihmisen Y=Z tekemistä. Se ei kuitenkaan vaikuta mulla siihen, että olen asiasta tätä mieltä. Jos totuus on tämä, niin mä olen kovasti pettynyt. Jos totuus on eri, niin paluuta ei enää vanhaan ole ja toivottavasti moraalinvartijat ovat siihen sitten tyytyväisiä.

Ja sanon vielä tänne loppuun, että on hyvä, että tätä asiaa (grooming) tuodaan esille enemmän ja enemmän. Sen täytyy loppua ja vain puuttumalla siihen sitä voidaan ainakin vähentää. Mutta tapoja voisi olla muitakin, ehkä.

Tälläkin hetkellä puhutaan kyllä enemmän yhdestä yksilöstä, eikä niinkään ongelmasta. Se mielestäni vähän vesittää sitä viestiä, vaikka tuo toki ongelmaakin enemmän päivänvaloon.

Nyt odotetaan jo uusia nimiäkin: "Niitä on pakko olla enemmänkin!" Etsitään vihjeitä muidenkin ihmisten tekemisestä, irroitetaan asioita kontekstista ja vedetään mutkia suoriksi. "Toi sanoi noin, sen on pakko olla myös osa tätä vyyhtiä!" Saas nähdä, että miten käy joskus aikoinaan omien lyriikkojeni kanssa; niissä kun kuitenkin on osa totuutta ja osa fiktiivistä, joten munkin täytyy olla jotenkin sairas ihminen tai jotain. Kun mä kirjoitin kappaleen uhkapeliriippuvaisuudesta, niin kirjoitinko sen itsestäni? En. Kun kirjoittelen kappaleita alkoholiongelmasta, niin kirjoitanko itsestäni? En. Okei, hyvin ontuvaa, ei moraalisesti mitenkään vääriä asioita, mutta ymmärtäkää pointti siitä, että kuka tahansa voi vääntää asiat mihin suuntaan tahansa. Mä olen muuten kirjoittanut yhteen kappaleeseen myös "kolmoistapon", vaikka en sellaista ole tiettävästi tehnyt.

Päätetään tämä sanoihin: En käsitä.

Terveisin,
Vesa-Matti