Fernweh?

Mä kirjottelin tänään oudosta tunteesta mun sisällä, joka pitää mut alakuloisena ja mietteliäänä. Jokin minussa kaipaa jotain, mutta mikään minussa ei oikein tunnu tietävän, että mitä? Tässä ei ole vastauksia mihinkään, tässä on vain kysymyksiä.

Nokkelimmat ovat saattaneetkin huomata jo, että mulla on tällä hetkellä jonkinlainen kriisi. Eksistentiaalinen tai jotain. Mä oon jotenkin tosi paljon alakuloinen ja omissa ajatuksissani, koska mä mietin vielä normaaliakin enemmän kaikkea. Ja mä kuulkaas luulen, että vaikka en ikäkriiseihin uskokaan, niin ehkä tämä kuitenkin sellainen on.

Antakaas kun lainaan tähän vähän lyriikkaa:

Onko sulla joskus ikävä ollut

Jotain, jota ei ehkä olekaan?

Onko sulla koskaan ikävä tullut

Vaikket tiedä mitä edes kaipaatkaan?

Pave Maijanen laulaa Ikävä -kappaleessaan näin. Nää lyriikat ei ole koskaan aiemmin auennut mulle näin selkeästi, kuin ne yhtäkkiä mulle aukesi. Oon aina kuunnellut tän vaan ikävänä jotain mahdollista ihmistä kohtaan, vaikka siinä ei missään niin suoranaisesti sanota. Eli mulle kappale on kertonut ikävästä ilman sen syvempää merkitystä.


Tässä joku aika sitten mulle tuli vastaan sana kaukokaipuu. Suomessa se käsitetään niin, että kaipaa johonin ulkomaille tai paikkaan, jossa ei ehkä ole ennen käynytkään. Semmoinen outo tunne sisällä. Se juontaa juurensa saksalaiseen käsitykseen nimeltä fernweh, joka on ehkä tarkemmin niin, että sielu tai mieli kurkoittaa johonkin tuntemattomaan. Johonkin, jota ei ehkä ole olemassakaan.

Mulla on tämä. Enemmän siis juuri fernweh, kuin suomalaisittain tunnettu kaukokaipuu. Mä en kaipaa mihinkään paikkaan, mä en kaipaa mitään reissua. Mun mieli on vaan tällä hetkellä jotenkin niin sekaisin, että se haluaisi lähteä johonkin. Ja se tekee mut hyvin alakuloiseksi.


Mä oon miettinyt paljon sitä, että mistä tämä voisi johtua. Koska kyseessä on kuitenkin näin abstrakti asia, niin mä en ole oikein löytänyt minkäänlaisia vastauksia siihen. Isoin johtolankani on se, että mä olen aina ollut varsin perässävedettävä ihminen.

Lapsena menin aina sinne mihin vanhemmat meni. Täysi-ikäistyttyäni menin aina sinne mihin kaverit mua houkutti. Ja lopun elämäni olen aikalailla mennyt sinne minne Eira ja nykyään perhe on minua vienyt. Mä en ole koskaan tehnyt mitään omaa, tiedättekö? Mä rakastan yksin olemista, mutta samaan aikaan mä pelkään sitä, koska en mä oo silleen tietyllä tavalla ollut koskaan yksin. Aina on ollut olemassa edes se odotus, että perhe saapuu kotiin ja elämä jatkuu samana.

Mä olen pysähtynytkin usein miettimään, että kuka olen minä? Ja tässä palataan hyvin vahvasti siihen eksistentiaaliseen kriisiin. Kuka olen minä?

Mä kirjoittelin joku aika sitten täällä blogissani sitä, että mulla on elämässä oikeastaan vain yksi iso identiteetti: isyys. Ja mä rakastan olla isä, se oli aina ollut isoin unelmani ja se on edelleen isoin asia mun elämässä. Mutta syntymäpäivänäni jäädessäni yksin tää iski mulle jotenkin aika kovaa. Mä olen elänyt lasten syntymästä asti niin, että mä olen ollut päävastuussa siitä, että pojat pärjää kotona. Enkä mä siitä kaipaa pois, vaan ehkä enemmänkin tarvitsisin myös jotain omaa.


Aina mun omaan aikaan on liittynyt se, että työnnetään pää pusikkoon ja vedetään alkoholia. Se on ollut ainut rentoutumistapa, jonka olen osannut. Rentouttaako se? No, ehkä sen yhden illan, mutta seuraavana päivänä olo on taas sama, mutta myös krapulan verran raskaampi.

Mä en ole ehkä osannut kohdata mun tunteitani oikein. Alkoholilla turruttanut ja työntänyt vain taka-alalle. Ja nyt tässä 37-vuotiaana tuli tämmöinen hetki, että en edes tavallaan tunne itseäni.


Mihin mä kaipaan? Mihin mun pitää mennä? Mitä mun pitää tehdä? Miksi nämä ajatukset valtaa mun mielen?


Yhtään aliarvioimatta työssäkäyvien tunnemaailmaa, niin mä uskoisin, että työelämässä tähän ongelmaan ei ehkä törmää samalla tavalla. Voin toki olla aivan väärässä, koska yksilöitähän me kaikki ollaan. Työssäkäyvillä on usein automaattisesti jo ainakin yksi lisäsisältö elämään: pääsee välillä pois kotoota ja saa olla joku muu kuin isä tai äiti.

Mä olen kotona aina. Jos en ole kotona, niin mietin kotiinpaluuta. Jos olen yksin kotona, mietin perheen kotiinpaluuta. Mä tuhlaan aikaa, jotta odotus olisi joskus ohi. Mä en saa mitään siitä, että roikun puhelimellani, mä en saa mitään siitä, että pelaan tietokoneella. Mä en ehkä saa elämääni varsinaisesti mitään lisäsisältöä kirjoittaessani blogia tai biisejä. Mä olen kuitenkin aina siinä odotustilassa.


Mä en ennen tätä kesää ollut koskaan Eiralle sanonut, että nyt mä kaipaan yhden illan niin, että lapset menee mummolle yökylään. Se tuntui vaikealta ottaa puheeksi ja se oli vaikea myös muotoilla mitenkään järkevästi. Oli ollut juhannus, oltiin oltu mulle vieraalla alueella ja sen jälkeen jatkoin lasten kanssa tutummalle alueelle, mutta lapsilla oli vielä meno päällä, joka poisti mahdollisuuden minkäänlaiseen rentoutumiseen.

Tultiin sieltä kotiin, automatkalla johonkin vaan sanoin, että "voisiko lapset mennä mummolle yökylään tässä joku päivä?" Eiran ensireaktio oli ikävä: "Mitä sä sitten tekisit? Roikkuisit puhelimella vai?"

No, ymmärrän miksi se tuli. Sitä se mun oma aika on ollut. En mä itsekään tiennyt mitä mä halusin, mutta mulla oli vaan semmonen olo, että tarvitsin yhden päivän tai edes yhden illan johonkin. Mutta eihän se edes toiminut: mä olin kotona ja pelasin. Loppuillasta tein jotain, mitä en ole moneen vuoteen tehnyt: laitoin Kyllä isä osaa -DVD:n pyörimään olohuoneen telkkariin ja tuijottelin sitä. Mä tein jotain erilailla ja se tuntui tavallaan hyvältä. Voisiko se olla jotain näin pientä mitä mun sielu nyt kaipaa?

Mä keräilin aikoinaan DVD-elokuvia, mä kulutin niitä todella paljon. Lasten syntymän jälkeen en ole juurikaan elokuvia tai sarjoja kerennyt katselemaan (Eiran kanssa iltaisin yhteisiä kyllä, mutta ymmärtänette mitä ajan takaa, koska nehän on yhteisiä), mutta nyt kun sen tein, niin se tuntui jollain tavalla omalta. Mä tuhlaan paljon aikaa Youtube-videoiden katseluun, mutta ne ei täytä minkäänlaista tyhjiötä millään tavalla. En tiedä, miksi vanha kotimainen sarja muka tekisi jotain eri tavalla?


Ja ei, en usko, että fernwehini kohde on DVD-elokuvat. Se, että pitäisi alkaa katsomaan niitä ja tuhlata aikaa sillä. Mutta mä uskon, että kun palasin vähän jonnekin juurilleni, niin löysin sieltä jotain. En vain keksi, että millä tavalla mä pystyisin vielä enemmän palata juurilleni löytämään itseäni? Muutenkin, itsensä löytäminen on aina kuulostanut musta jotenkin hömpältä. Sitä tekee vaan jollain tavalla haksahtaneet ihmiset, olen ajatellut. Mutta nyt kun on kadottanut itsensä, jollain oudolla tavalla, niin kyllä se itsensä löytäminen on noussut enenevissä määrin pintaan.


Ja koska olen miettinyt tätä ikävää johonkin, josta en ehkä edes tiedä, niin olen usein päätynyt miettimään myös jotain reissua yksin. Ehkä se on vain joku, mihin tuo kaukokaipuu johdattelee, koska en usko sen olevan omalla kohdallani varsinainen ratkaisu. Päädyn vain aina miettimään sitä, että en ole koskaan sitä kokeillut. Se ei olisi paluuta mihinkään juurilleni, vaan se olisi lähtö kohti jotain ennenkokematonta. Se kiehtoo, se pelottaa ja käy usein mielessä. Voisiko fernwehini kohde olla kuitenkin jokin, jota en ole vielä kokenut? Koska tavallaanhan se käy hyvinkin järkeen.

Toisaalta töihin pääseminenkin voisi omalla kohdallani ratkaista jotain. Saisin isäminän rinnalle työminän. Saisin "pakopaikan" tältä, mitä olen ollut viimeisen kohta 6 vuotta. Ja edelleenkin haluan painottaa sitä, että mielessäni ei ole hetkeäkään käynyt ajatus siitä, että haluaisin pois perheeni luota. Ei todellakaan. En mä tarvitse pakoa heiltä, vaan ehkä enemmänkin nykyiseltä itseltäni.


Mistä mä aloitan? Koska mä aloitan? Mitä mä edes aloitan? Aloitanko edes? Kun en tiedä. Mulla on päässä tällä hetkellä noin 99 % kysymyksiä ja 1 % vastauksia. 

Terveisin,
Vesa-Matti

Nimi on päätetty

Lisää tarinaa koiran saapumisesta kotiin. Tässä blogimerkinnässä selviää myös nimi, jota koira kantaa nyt virallisesti. Lempinimiäkin on jo muodostunut, joka on mulle hyvin tavanomaista toimintaa.

Koira saapui meille 15. päivä heinäkuuta, ja oli alkuun väsynyt ja vierastava, kuten arvata saattaa. Käytännössä se jaksoi hetken ihmetellä ja sen jälkeen iski uni. Sitten taas hetken ihmetellä ja taas iski uni. Ensimmäinen yö meni mukavasti, koira nukkui lähes omalla pedillään (ainakin jalat oli siinä) ja mitään isompia pissavahinkoja ei yön aikana tapahtunut. Me yritetään tehdä niin, että aina kun koira herää, niin vähintään viedään se tohon takapihalle, mutta usein pyritään lähtemään mielummin lenkille.

Alkuun talutushihnassa kulkemisesta ei tullut oikein mitään. Se olisi halunnut järsiä hihnaa ja olla paikoillaan. Tässä muutaman päivän aikana lenkit on alkanut luonnistumaan tosi hyvin. Meillä päävastuun lenkityksestä on ainakin nyt käytännössä ottanut Max, joka siis tarjoutuu lenkittämään koiraa joka kerta. Max vähän ehkä vierastaa koiran leikkiä, mutta lenkityksestä se tykkää todella paljon.

Miio taas ei ole kiinnostunut lenkityksestä yhtään, mutta leikkii koiran kanssa todella paljon. Niillä on semmoinen yhteinen paimennusleikki, jossa siis Miio juoksee koiran ohi ja koira lähtee Miion perään ja yrittää pysäyttää sen. Miio myös käy halailemassa koiraa tosi usein ja paljon, jopa ehkä liian usein ja paljon. Koira ei saa oikein edes nukkua rauhassa, koska Miion täytyy käydä halailemassa sitä. Ollaan yritetty sitä vähän kieltää, koska koiran täytyisi saada myös unta, mutta eipä tuo Miion järkeen käy.


Nyt en jaksa kutsua koiraa enää koiraksi, joten paljastetaan se nimikin nyt teille. Mä en tiedä termejä, mutta koiran kennelnimi(?) oli Fatikon Prinssi Olaf. Mehän mietittiin tosiaan, että siitä voisi tulla Uuno tai Uula, että nimi pysyisi mahdollisimman helppona koiralle ja lapsille. Kun koira silloin 15. päivä saapui meille, niin mietittiin nimeä ja molemmat pojat sanoi hienosti "Uulaf". Päädyttiin siis pitämään alkuperäinen nimi: Olaf. Vaikka koiran nimi kirjoitetaan Olaf, niin kyllä me lausutaan se Uulaf. Lempinimiäkin on jo muodostunt roppakaupalla, mutta yritetään muistaa käyttää pääsääntöisesti Uulafia, jotta se oppisi sen oman nimensä ja sitä olisi helpompi kutsua vaikka luokeen tms.

Mä oon käyttänyt lempinimiä, kuten Ulffi ja Ulledulle. Saatan kirjoittaa täällä blogin puolella Ulffista, että älkää sitten ihmetelkö, että kuka ihme se on, okei?

Tässä kohtaa ei oikein osaa sanoa koiran lopullisesta luonteesta mitään. Toistaiseksi se on kovin leikkisä, väsynyt vieläkin toki, pentu kun on, ja yllättävän reipas lenkkeilijä. Mä oon ymmärtänyt, että collieista tulee semmosia analyyttisiä kasvaessaan, joten sellaista on vissiin odotettavissa.

Googlettelin nyt vähän pitkäkarvaisen collien luonteesta ja kyllähän sieltä tuli aika hyvä lista: älykäs, aktiivinen, suojeleva, lojaali, ystävällinen ja hellä. Sanoisin, että kuulostaa täydelliseltä koiralta lapsiperheeseen.


Koska viimeksi pohdiskelin myös meidän Masan meininkejä, niin pakkohan niistäkin on tässä mainita. Masa ei halua olla Ulffin kanssa missään tekemisissä. Koiran ollessa hereillä Masa pysyy visusti omassa paikassaan ja nukkuu. Koiran ollessa pihalla, tai makuuhuoneessa aidattuna, niin Masa touhuaa omiaan. Tavallaan siis jonkinlainen tasapaino on olemassa, mutta toisaalta haluaisin Masan ja Ulffin olevan ystäviä. Tokikaan en siis voi lähteä sitä pakottamaan ja kissan ja koiran ystävyys muutenkin on vähän vieras käsite ollut meillä, että en tiedä tuleeko tästä varsinaisesti mitään ystävyysasetelmaa.

Masa ei kuollut stressiin. Masa on ihan rennosti ollessaan itsekseen. Joten kyllä mä uskon, että mun isoin huolenaiheeni on poissa päiväjärjestyksestä.

Niin, ja miten suhtautuu Ulffi? No, luultavasti se ei edes varsinaisesti ymmärrä, että meillä on myös kissa. Mä olen kerran Masan sille näyttänyt ja Ulffia se ei kiinnostanut. Katsoi matkan päästä hetken, toisen hetken ja oli silleen, että okei. Muutoin se ei sitä sitten oikein näekään, Masan pysytellessä omissa oloissaan.

Meillä on kaksi prinssiä talossa, mutta mahtuuhan ne olemaan.


Mä kirjottelin myös Facebookiin tilapäivityksen, jossa mainitsin, että valehtelisin, jos tämä koiran hankkiminen olisi ollut jotenkin stressistä vapaa asia. Ei se ollut. Mä mietin, että pärjätäänkö me? Miten lapset suhtautuu? Miten koira itse suhtautuu? Miten Masa suhtautuu? Miten sitä hoidetaan? Miten mitäkin? Mutta Ulffi kun jatkaa kotiutumistaan tällä tavalla, niin mun huoleni on selätetty huolella. Olipas mielenkiintoinen lause. Huolet on selätetty oikein huolella.

Tää tuntui tavallaan siltä, että meillä on taas koira ensimmäistä kertaa. Ja kai se tavallaan vähän niin onkin, koska kyseessä on täysin erilainen rotu verrattuna edelliseen, chihuahuaan. Chihuahuan luonnekuvaus kun on eloisa, aulis, nopea, valpas, aggressiiviinen ja rohkea. Mä itse lisäisin tuohon vielä, että hyvin omatahtoinen myös – ainakin Nella oli. Niin vaikka molemmissa tapauksissa on kyseessä koira, niin koirarodut on kyllä kaikki vallan erilaisia keskenään. Voidaan siis melkein puhua, että uusi rotu on käytännössä lähtö nollapisteestä opettelun kanssa.

Arvatkaa mitä? En tiedä miten yleistä se on, että koirat nuolee ihmisten korvia. Ehkä ne tekee niin, jos niille antaa siihen mahdollisuuden. Mutta siis Nellalla oli tapana, että se putsasi mun korvat. Kyllä, ihan kunnolla pisti menemään jos satuin olemaan makuuasennossa jossain lattialla. Tänään makasin lattialla ja Ulffi tuli mun luokse, ensin yritti retuuttaa mun hiuksia, mutta pysähtyi lopulta mun korvani luokse ja alkoi pesemään sitä. Hauska tommonen jatkumo. Ja mä jollain oudolla tavalla tykkään siitä kun koira nuolee korvaa.

Niin, ja sitä piti siitä vielä sanoa, että ei Nella tehnyt sitä muille. Eikä Ulffikaan ole sitä vielä toistaiseksi tehnyt muille. Se on ilmeisesti mun ja koirien juttu. Outo juttu. Oudon kiva juttu. En tiedä.


Kirjoitan tätä nyt jo toista päivää. Tässä kohtaa päivä on vaihtunut ja yksi yö taas takana. Ulffi herätti meidät joskus 3-4 välillä, jonka jälkeen en ole saanut enää unta. Mun ongelmani kun on se, että jos nukahdan ajoissa, mutta mut herätetään kesken unien, niin se oli siinä sitten. Toivottavasti tämä ei tule tavaksi, koska nyt mulla on silmät pahasti ristissä.

Olaf heräsi siinä joskus 6 aikaan ja me käytiin pihalla. Sen jälkeen oon makoillut olkkarin lattialla jonkinlaisena leikkiseurana koiralle. Ulffi on nyt alkanut löytämään ne pienet naskalinsa oikein toden teolla ja se kokeilee niitä muhun kokoaika. Pitää vaan yrittää tarjota lelua uhrilahjaksi, jotta saa pitää oman ihonsa mahdollisimman reikävapaana.

Niin, hassua kirjoittaa tähän samaan merkintään sekin, että Masa ja Ulffi oli samassa huoneessa tänään. Masa tuijotteli sohvalta mitä koira tekee, ja koiraa ei kiinnostanut kissa vieläkään yhtään. Ehkä hyvä niin, saa Masa ihan rauhassa omaan tahtiinsa toteuttaa tutustumista.

Tää ei ollut paras tilanne tästä, koska aiemmin Ulffi oli lähempänä sohvaa ja Masalla ehkä vähän vielä kiinnostuneempi ilme, mutta sitten kun kumarruin kuvaa ottamaan, niin Ulledulle lähtikin tulemaan kohti. Mutta hyvä kuva tämäkin!

No, nyt tiedätte taas vähän enemmän koiran kotiutumisesta. Eikä tämä varmasti ole viimeinen laatuaan, koska musta on nyt kiva taltioida tätä alkuvaihetta tänne.

Terveisin,
Vesa-Matti

Meille tulee..

Mä viimeinkin paljastan teille meidän perheenlisäyksestä lisätietoja. Mä myös paljastan siihen liittyviä huoliani ja tässä on muuten aika paljon myös väsymyssekoilua, joten varautukaa hieman mukulakivimäiseen matkaan. Minä niin odotan!

Tällä päivämäärällä ilmoitan teille, että meille tulee tänään perheenlisäystä. Ei, se ei ole ihmisverso. Tässä on todennäköisesti jonkinlainen kuva kyseisestä perheenlisäyksestä jossain alapuolella, ja näin ollen te tiedätte mistä on kyse. Mutta, koska mä tykkään typeristä visailuista, niin mä tuon tähänkin sellaisen.

Uusi perheenjäsenemme on karvainen, nelijalkainen ja sanoo "hau hau". Ei, se ei ole kissanpentu. Onhan tämä nyt vähän hauskaa edes? Ehkä ei, mutta mä olen nukkunut taas vaihteeksi todella, todella huonosti. Ensin en saanut unta, sitten nukahdin hetkeksi, sitten en saanut unta ja lopulta päätin, että olkoon. Kerkeän mä ehkä jonkinlaiset päiväunet tänään jossain vaiheessa imaisemaan, jotta ei tää ihan katastrofi ehkä ole.

Ainiin, mikä oli oikea vastaus? En kerro. Tässä perheenlisäyksessä on viisi kirjainta, joista viimeinen on kirjain A. Eli viisi kirjainta ja viimeinen on A-kirjain. Ei, se ei ole ankka.

Okei, nyt mä lopetan. Tottakai, tietenkin se on koira! Eikä mikä tahansa koira, vaan collie!


Mä en tiedä onko mulla jonkinlainen valemuisto, vaiko sitten ihan oikea, mutta mä oon ehkä aina halunnut collien. En oo koskaan muistaakseni Lassieita katsonut ajatuksen kanssa, saattanut ehkä joskus nuorempana nähdä joo, joten ehkä sieltä asti se collie on rotuna mun mukana kulkenut jonkinlaisena epäaktiivisena toiveena.

Meillähän oli Nella, joka oli siis rodultaan chihuahua. Nella opetti mulle chihuahua-rodusta sen, että mä en toista chihuahuaa enää meille halua. En mä sitä rotua vihaa, mutta mä jotenkin aina ehkä kuitenkin olisin kaivannut jotain isompaa koiraa.

En ehkä ole koiraihminen, mutta mitä lähemmäksi tämä collien hakeminen on tullut, niin sitä isommalla innolla olen sitä odottanut. Ja tällä hetkellä mä olen oikein vallan innoissani! Mä jotenkin toivon, että siitä tulee mun kaveri ja me käydään yhdessä paljon lenkeillä ja muuta. Ja tää on aika paljon epäkoiraihmiseltä sanottu. Ehkä musta tulee koiraihminen? Eikai sekään täysin mahdotonta ole, vai mitä sanotte?


Mä en tiedä oliko mulla mitään pointtia. Tääkin on muuten semmoinen lause, mikä aika usein toistuu mun blogeissa – "en tiedä oliko mulla mitään pointtia". Mutta se johtuu ihan puhtaasti siitä, että mä en näitä käsikirjoita mitenkään, vaan edelleenkin kirjoitan tajunnanvirtaa. Sitä tämäkin taas on. Huomaatteko? Tämä ei liity siis mitenkään aiheeseen "koira".


Eiku joo! Nyt mä muistan, että miksi mulla tuli pakonomainen tarve kirjoittaa. Mä olen aktiivinen Facebook-muistojen selaaja ja jos olen hereillä yli puolenyön, niin mä katson ne muistot heti läpi. Arvatkaapa mikä oli tämän päivän muisto?

Tehdäänkö visa? No ei tehdä. Mä kerron teille pari hauskaa sattumaa tästä.

Aikoinaan kun Eira hankki Nellan, niin se hankki sen valmistuttuaan koulusta. Eira on itse leikkimielisesti sanonut, että Nella oli tavallaan hänen valmistujaislahja itselleen. Nyt Eira on taas valmistumassa koulusta ja taas meille tulee koira. Tiedä sitten, että onko se sitten oikeasti valmistujaislahja vai puhdasta sattumaa, että tahtoi koiran juuri nyt, mutta siis aina kun Eira valmistuu koulusta, meille tulee koira.

Jos tämä edellinen ei ollutkaan sattumaa, niin tämä seuraava sitten totisesti on. Arvatkaa mitä tapahtui tänä päivänä 16 vuotta sitten, eli 15.7.2010? Ettekö arvaa? Visaillaanko? No, ei kai vieläkään. Tasan 16 vuotta sitten mä sain Sarpan luovutusikäisenä itselleni. Siis mitä? Miettikää! 

Mun mielestä, vaikka en mihinkään johdatukseen tai kohtaloon kai uskokaan, niin tämä on jotenkin ehkä johdateltua kohtaloa. Eiran valmistujaislahjaperinne, Sarpan saapumispäivä ja mitähän vielä?


No, niin tai näin. Nella ei tehnyt minusta koiraihmistä, koska en pystynyt suhtautumaan chihuahua-rotuun tavallaan koirana. Nella oli tyttökoira, mutta käyttäytyi kuin poikakissa, joten siitä voitte päätellä jotain. Meillä oli kolme kissaa. Tykkäsin Nellasta ehkä enemmän kissana, vaikka se koirana meille myytiin. Anteeksi, en tiedä, en tarkoita tätä mitenkään törkeänä, mutta tää vaan purkaantuu väsyneenä näin.

Mun mielessä on aina jostain syystä ollut, että koiran täytyy olla koiran kokoinen. Enkä siis edelleenkään vihaa pieniä koiria ja vaikka vihaisinkin, niin ei se olisi teiltä mitenkään pois. Oh my, miksi en pääse eteenpäin? 

Mutta siis tämä uuden koiran, collien saapumisen odottaminen jo itsessään on alkanut muovaamaan minusta koiraihmistä. Mä oon aina ollut kissaihminen, mutta kohta mä olen kissakoirahybridi-ihminen. Pitäiskö mun välttää tätä väsyneenä kirjoittamista?


Ja tiedättekö, mä olen aina uuden elämänvaiheen edessä miettinyt: miten Masa kestää tämän? Mietin, että miten Masa ottaa Nellan vastaan, enkä stressannut yhtään Sarpan puolesta silloin, koska mä tiesin, että Sarppa pärjää. Masa on aina ollut vähän semmonen, hmm, tavallaan niin kuin minä. Vähän semmonen liian kiltti tietyllä tavalla tähän maailmaan, vähän höntti ja semmoista. Mä oon stressannut sitä, että miten se ottaa uuden vastaan. Sama tapahtui Maxin kohdalla, mä mietin, että miten Masa tämän kestää? Ja taas Miion kohdalla sama, miten Masa tämän kestää, vaikka se on jo yhden lapsen saapumisen nähnyt? Sarpan poistuttua mietin, että miten Masa tämänkin kestää? Ja arvatkaa mitä? Mä stressaan sitä hitusen taas. Miten Masa pärjää kun meille tulee collie?

Mutta Masa on todistanut sen mulle jo monta kertaa. Masa pärjää ja se tekee sen jopa paremmin kuin monet muut. Masa sopeutuu, Masa löytää paikkansa ja Masa on Masa.

Masastahan tuli lähes täysin erilainen kissa sen jälkeen kun Sarpasta aika jätti. Se otti talon ihan uudella tavalla haltuun, ikään kuin se olisi vähän aina toivonutkin olevansa ainoa kissa talossa. Siitä tuli ihmisläheisempi, äänekkäämpi ja kaikkea. Siksi tämä tilanne on taas vähän uusi ja erilainen ja mua jännittää miten Masa pärjää. Masalla ei ole nyt Sarppaa tukena ottamassa uutta perheenjäsentä vastaan. Mutta mä uskon, että mä stressaan taas turhaan. Masa on selvinnyt kaikesta aina, vaikka mä olen tavallaan pitänyt sitä semmoisena, no itseni kaltaisena, joka jää sitten helposti jalkoihin.

En tiedä miten ikävältä tämä teistä kuulostaa, mutta siis olen pelännyt aina, että Masa reagoi uuteen elämänvaiheeseen kuolemalla. Että stressi käy sietämättömäksi ja sitten vaan jotain. Mutta Masa on täällä meidän lemmikeistä vielä viimeisenä, joten kyllä mulla luottoa nyt löytyy. 15-vuotias prinssi Masa selviää tästäkin. Olen muuten joskus hoksannut, että oma nimeni on tälleen sanakäännösenä Masa-Vetti. En miettinyt sitä muistaakseni silloin, kun Masalle nimeä keksin. Ehkä Masa on mun sielueläin.


Teitä varmasti kiinnostaa myös uuden tulokkaan nimi? No, siitä ei ole mitään varmaa vielä. Se on "pentunimeltään" Olaf, joka on siis suoraan Disneyn tarinoista. Koko kyseinen pentue oli nimetty Disney-hahmojen mukaan. Se taisi muuten olla Prinssi Olaf, joten kohta meillä on kaksi prinssiä talossa ja siitä sitten alkaakin kuninkuuskilpa.

Me ollaan mietitty, että se voisi jäädä lähelle tuota Olafia, mutta niin, että se sopisi paremmin myös lasten suuhun ja koira oppisi ymmärtämään sen helpommin myös lapsen sanomana. Ehdotin Olavia, joka otettiin vakavasti, mutta lapset torppasi ajatuksen siitä. Eira taisi ehdottaa ensimmäisenä Uunoa, koska Olaf lausutaan joten "Uulaf", joten Uuno olisi siitä helppo variaatio. Pojat sanoi, että Uno on peli, ei koiran nimi. Mä ehdotin sitten nimeä Uula, joka olisi lähes täydellinen versio lasten suuhun nimestä "Uulaf". Uulakaan ei vielä ole lapsille uponnut.

Mä salaa haaveilen, en ole sitä edes ehdottanut, nimestä Jösta tai Jöde. Tietäjät tietää ja te, jotka ette tiedä, niin mä olen aina fanittanut Gösta Sundqvistia ja tämä nimi juontaa juurensa sinne. Nämä nimet taas on hyvin kaukana Olafista, joten siksi olen jättänyt sanomatta.

Maxin ensimmäinen ehdotus oli Valkopää, koska Olafilla on valkoinen raita otsassa ja mä olen kertonut tarinaa Sarpan ja Masan jälkeläisestä, kissanpennusta, jonka pentunimi oli Mustapää. Sen jälkeen Max on ehdottanut kaikkia mahdollisia Pokémoniin viittaavia nimiä, mutta ne on jouduttu ikävä kyllä aikuisten toimesta torppaamaan sen takia, että ei ne oikein ole oikean eläimen nimiä.

Miion nimiehdotus muuttuu siis lähes joka minuutti. Milloin se on "Unnun Nunnu" ja milloin sitten "Nunnun Lehmä", jotka siis.. No, ymmärrätte ehkä potentiaalin minimalistisuuden. Kivoja nimiä pehmoleluille, mutta en mä halua lähteä huutelemaan tuolla, että "Lehmä, tänne!"

Nimi on siis vielä hieman suunnittelupöydällä.


Ja sitten vielä se lupaamani kuva. Tässä tulee kuva meidän tulevasta koiranpennusta.

Hän on niin söpö! Hän on sulattanut mun kissaihmissydämeni ja päästänyt sinne enenevissa määrin koirapöpöjä. Hyviä pöpöjä, älkää ymmärtäkö väärin. Hän on pitkäkarvainen collie, juuri kuten se kaikille tuttu Lassiekin. Hauska juttu muuten, että monet, minä mukaanlukien, on luullut tuon koirarodun olevan lassie.

No, jääkääpä te odottamaan uusia päivityksiä aiheesta, koska niitä varmasti jossain kohtaa tulee. Varmasti viimeistään siinä vaiheessa kun ollaan nimi saatu päätettyä ja poika on kotiutunut. Minä jään odottamaan hakuhetkeä!

Tää oli muuten aika pitkä teksti.

Terveisin,
Vesa-Matti

CANCELLED

Mä halusin tuoda lusikkani mukaan tähän soppaan, jota tässä on nyt kovasti keitelty. Mikä on moraalisesti oikein, mikä on rikollista ja mitä? Minä kysyn vain, että mitä? 

Puolustelematta yhtään kenenkään tekoja tai tekemättömyyksiä, niin mun täytyy tulla sanomaan, että nykyinen joukkotuomiokulttuuri on kyllä kovin takapuolesta.

Otetaan nyt esimerkiksi tämä uusin tapaus, mutta ei puhuta nimillä, koska mä en halua omalta osaltani laittaa bensaa liekkeihin yhtään. Tämä tapaus, kutsutaan sitä vaikka tapaus P -nimellä, koska siihen P-kirjain hyvin vahvasti liittyy, on aika äärimmäisen brutaali.

On henkilö X, joka kirjoittaa kirjan, jossa mainitsee jostain julkkismiehestä, joka on laitellut hänelle viestejä kun hän on ollut alaikäinen. Ilmeisesti jonkinlaista fanimeininkiä, mutta tämä julkisuudesta tuttu henkilö on ruvennut ilmeisesti siis kasvattamaan kiintymys- ja luottamussuhdetta nuoreen, jotta seksuaalinen hyväksikäyttö olisi helpompaa (grooming). Ymmärtääkseni (korjatkaa jos olen väärässä) mitään seksuaalista vihjailua ei ollut ennen kun nuori oli täysi-ikäistynyt.

Mutta mitään seksuaalista hyväksikäyttöä ei ole tuotu julkisuuteen. Julkisuudessa olevien tietojen perusteella mitään rikosta ei ole todettu, mutta on toimittu moraalisesti todella väärin.

Kirjan kirjoittanut henkilö ei koskaan ole tuonut esille nimiä, joten syytökset kohdistuu vain ja ainoastaan julkisuudesta tuttuun ihmiseen Y.

Tässä on siis lähtökohdat: On tapahtunut aikuisen ihmisen viestittelyä lapselle, joka on siis mennyt erittäin väärään suuntaan aikuisen puolelta, koska sillä ei ole mitään merkitystä ohjaako lapsi itse sitä keskustelua mihinkään suuntaan. Vastuu on aina aikuisella. Ketään ei ole nimetty, kukaan ei ole saanut syytettä tai rikostuomiota. On vain väite, jonka todellisuutta en lähde epäilemään yhtään.

Joku nimeltämainitsematon verkkosivu oli lähtenyt nettisalapoliisiksi ja käynyt kirjan kirjoittaneen ihmisen Instagramia (tms.) läpi ja löytänyt sieltä ilmeisesti kuvan, jossa oli joku lahja/kortti joltain julkisuudesta tutulta ihmiseltä Z. Tässä kohtaa on lähdetty vetämään mutkia suoriksi ja ihmisestä Y tuli varma ihminen Z.

Tässä on kaikki mitä tarvitaan yhden ihmisen uran ja mahdollisesti koko elämän tuhoamiseen.

Tämä julkisuudesta tuttu henkilö Y=Z on vedetty pois keikoilta, keikkajärjestäjien sivuilta ja käytännössä kaikkialta. Vain, koska joku oli löytänyt kuvan lahjasta/kortista, joka oli osoitettu ihmiseltä Y=Z ihmiselle X. Tätä ihmistä parjataan internetissä ja varmasti myös kahvipöydissä.

Enkä edelleenkään sano, etteikö jotain olisi voinut tapahtua. On, varmasti on tapahtunut. En mä lähde ketään syyttämään valehtelusta, koska mulla ei ole todisteita siitä. Mä vaan olen jotenkin niin järkyttynyt siitä, miten yksi ihminen tuomitaan ryhmänä jonkun oman elämänsä salapoliisin löytöjen toimesta.

En ymmärrä miten ihmisiltä puuttuu kyky ajatella. Miten kaikki lähtee mukaan soihduin ja talikoin, vaikka kukaan asianomainen ei ole myöntänyt tai kieltänyt mitään? Kukaan ei ole nimeä vuotanut, kukaan ei ole päässyt pitämään minkäänlaista puolustuspuhetta (vaikka semmoiselle ei tämmöisessä ihan kamalasti olisikaan tilaa). Kyseistä ihmistä Y=Z on nyt tuomittu ihan muidenkin julkisuudesta tuttujen ihmisten toimesta, että ei pelkästään nettiöyhöttäjät ole ainoita tuomitsijoita. Ja mä vaan kysyn, että mitä? Julkisuudesta tutut henkilöt kun hyppäävät kelkkaan, jossa ei ole todisteita, ja öyhöttävät mukana, niin he legitimoivat väitettä isommalle ja isommalle yleisölle. Lumipalloefekti, kaiketi. "Koska tämäkin julkkis on sitä mieltä, niin sen on varmasti oltava näin."

Ja mitä sitten, jos käykin ilmi, että mutkia on tosiaankin oiottu ja ajojahdin kohteeksi joutunut ihminen väärä? Sen ihmisen ura on pilalla jo. Ja vaikka kävisikin ilmi, että ihminen on oikea, niin joo, on moraalisesti käyttäytynyt todella väärin, mutta näillä tiedoilla mitä mä olen löytänyt, niin mitään rikosta ei ole julkisuudessa todettu tapahtuneen. Mun mielestä on myös moraalisesti väärin julkisesti tuomita ihminen, jota ei ole vielä edes nimetty tai tuomittu mistään. On moraalisesti väärin tuhota joukkovoimalla yhden ihmisen elämä, vaikka yksi ihminen olisi toiminut moraalisesti väärin ensin. Vai mitä mieltä te olette?

Sanoisin, että odottakaa vahvistettuja tietoja. Syytön ihminen on syytön, kunnes toisin todistetaan. Nyt toistaiseksi syyttömälle ihmiselle on tehty jo aika kova isku, joka on mahdollisesti vienyt koko uran. Ja te olette niitä, jotka jankutatte siitä, että mikä on moraalisesti oikein ja mikä väärin?

Onneksi olkoon, jos tämä arvaus menee oikein ja olette saaneet olla etunenässä syyttämässä ihmistä moraalittomasta käytöksestä. Ja onneksi olkoon, jos olet vielä julkisuudesta tuttu henkilö ja olet heittänyt bensaa liekkeihin ilman mitään varmaa, sait varmasti hyvää bensaa oman urasi liekkeihin samalla. No, mä löysin nyt ainakin muutaman julkisuudesta tutun henkilön, jonka seuraamisen voin tällaisen käytöksen vuoksi lopettaa, koska jos sitä moraalia vahditaan, niin vahdittaisiinko ensin sitä omaa moraalia? Kaksinaismoraali on taas vissiin siistiä, tai jotain. En tekisi sitä jos joku sanoisi, että tämä teki näin tai noin, vaan mä olen itse nähnyt julkisuuden henkilöiden menemisen mukaan tähän ruoskimiseen. Siksi en itse mielestäni toimi tässä moraalisesti väärin.


Mä olen lähes koko aikuisikäni seurannut kyseisen julkisuudesta tutun ihmisen Y=Z tekemistä. Se ei kuitenkaan vaikuta mulla siihen, että olen asiasta tätä mieltä. Jos totuus on tämä, niin mä olen kovasti pettynyt. Jos totuus on eri, niin paluuta ei enää vanhaan ole ja toivottavasti moraalinvartijat ovat siihen sitten tyytyväisiä.

Ja sanon vielä tänne loppuun, että on hyvä, että tätä asiaa (grooming) tuodaan esille enemmän ja enemmän. Sen täytyy loppua ja vain puuttumalla siihen sitä voidaan ainakin vähentää. Mutta tapoja voisi olla muitakin, ehkä.

Tälläkin hetkellä puhutaan kyllä enemmän yhdestä yksilöstä, eikä niinkään ongelmasta. Se mielestäni vähän vesittää sitä viestiä, vaikka tuo toki ongelmaakin enemmän päivänvaloon.

Nyt odotetaan jo uusia nimiäkin: "Niitä on pakko olla enemmänkin!" Etsitään vihjeitä muidenkin ihmisten tekemisestä, irroitetaan asioita kontekstista ja vedetään mutkia suoriksi. "Toi sanoi noin, sen on pakko olla myös osa tätä vyyhtiä!" Saas nähdä, että miten käy joskus aikoinaan omien lyriikkojeni kanssa; niissä kun kuitenkin on osa totuutta ja osa fiktiivistä, joten munkin täytyy olla jotenkin sairas ihminen tai jotain. Kun mä kirjoitin kappaleen uhkapeliriippuvaisuudesta, niin kirjoitinko sen itsestäni? En. Kun kirjoittelen kappaleita alkoholiongelmasta, niin kirjoitanko itsestäni? En. Okei, hyvin ontuvaa, ei moraalisesti mitenkään vääriä asioita, mutta ymmärtäkää pointti siitä, että kuka tahansa voi vääntää asiat mihin suuntaan tahansa. Mä olen muuten kirjoittanut yhteen kappaleeseen myös "kolmoistapon", vaikka en sellaista ole tiettävästi tehnyt.

Päätetään tämä sanoihin: En käsitä.

Terveisin,
Vesa-Matti

Miten se on minulta pois?

Pohdin nuoruuteni turhia ennakkoluuloja ja sitä, miten aikuistuminen – ja ihmiset – on opettanut minulle suvaitsevaisuutta. Haastan nyt sinutkin pohtimaan, vaikka ihan joka päivä, miten muiden ihmisten elämäntyyli tai valinnat ovat todellisuudessa sinulta pois?

Mä muistan, kuinka yläasteella mulla oli sellainen asenne hevimusiikkia kohtaan, että se oli lähtökohtaisesti kuuntelematta jo huonoa. Ja koska se oli mielestäni huonoa, niin annoin sen kyllä kuulua. Kuuluin itse isohousuisiin räppipäihin, joten meillähän oli tunnetusti napit vastakkain pitkätukkien kanssa. Se oli aika turhaa aikaa, tavallaan. Toinen oli se, että hyvinkääläiset ja riihimäkeläiset kävivät jonkinlaista sotaa keskenään, vaikkakin se olikin vain jotain vihanpitoa ilman mitään järkevää syytä. Hyvinkääläisenä mä tottakai pidin automaattisesti Riihimäkeä huonona paikkana, vaikka olin itsekin siellä tovin asustanut. Juuret oli ja on kuitenkin aina täällä, niin tottakai mä liityin Hyvinkään riveihin Riihimäkeä vastaan.

Tuota, mihinkö tämä alustus liittyy? Siihen, että tuo on vain ja ainoastaan typerää. Mä oon miettinyt aika paljon sitä, että miten jonkun toisen ominaisuus on mitenkään keneltäkään toiselta pois? Tai ominaisuus ja ominaisuus, ylipäätään, tiedättekö? Miten se, miten joku toinen elää on millään tavalla kenenkään muun asia? Mä en tiedä miksi tämä aihe on pyörinyt mun päässä niin paljon, mutta se pitää nyt ehdottomasti kirjoittaa ulos.


Kuten sanoin, peruskoulussa mulla on viimeksi ollut todella vahva ajatus siitä, että joku mun piirre tai mun asia oikeuttaa mua ajattelemaan niin, että mä olen jollain tavalla parempi kuin joku toinen. Se on aina automaattisesti väärin, tiedän sen hyvin nykyään. Joitain lieviä ajatuksia on ollut vielä pitkälti aikuisiälläkin, mutta mä olen kasvanut niistä pois, koska mä olen pyrkinyt keskittymään enemmän omaan, ja vähemmän muiden elämään. Niistä kuitenkin kai kuuluu kasvaa pois? Voitaisiinko tätä pitää jonkinlaisena aikuisuuden määritelmänä? Jos elät vielä 50-vuotiaana sellaista elämää, että arvotat toisen ihmisen alemmaksi kuin itsesi, vain sen takia, miten hän elää tai vaikka pukeutuu, niin voidaanko sua kutsua edes aikuiseksi?

Ainakin se on yksi hyvä etappi matkalla aikuisuuteen, henkiseen kasvuun tai johonkin, että lakkaa korostamasta itseään pikkumaisilla asioilla. Nimettömänä tai nimen kanssa, koska molempia olen nähnyt. Mä voin kaivaa vaikka kuinka paljon esimerkkejä teille jos tahdotte? No, hyvä kun tahdoitte, koska tässä niitä tulee:

Joku väittää olevansa toista parempi, koska toisella on tatuointeja ja itsellä ei ole.
Joku väittää olevansa toista parempi, koska itsellä on tatuointeja ja toisella ei ole.
Joku väittää olevansa toista parempi, koska kuuntelee mieleistään musiikkia ja joku toinen ei kuuntele.
Joku väittää olevansa toista parempi, koska asuu kaupungissa, jonka mieltää itselleen mukavammaksi paikaksi asua.
Joku väittää olevansa toista parempi, koska on onnistunut seuraamaan unelmiaan ja saavuttanut elämässään jotain, mitä toinen ei ole vielä kerennyt.

Ymmärrättekö? Näitä voi siis keksiä ihan mistä vaan ja aina se pitää paikkansa jonkun yksilön kanssa. Ja aika todella usein ihmiset kilpailee paremmuudesta ihmisten kanssa, jotka ei edes tiedosta olevansa kilpailussa mukana. Julkisuuden henkilöt, hyvä esimerkki. Julkista riistaa, niitä saa arvostella ja arvottaa miten tahtoo, koska ovat julkisessa ammatissa. Eivät he voi tuntea mitään, vai voivatko? 

Julkkis voi tehdä väärin hankkimalla vauvan. Olemalla hankkimatta vauvaa. Menemällä lomalle. Olemalla menemättä lomalle. Tekemällä näin tai tekemällä noin. Ja siis tämä kerrotaan heille usein internetissä hyvin suoraan. Vain, koska sun ammatti on julkinen, niin sä olet niin paljon kaikkea ja samalla myös et ole paljon mitään.

"Oot aina liian laiha ja samal liian lihava, tajuutko jo nyt, että vika ei oo sinussa?" kirjotin yhteen kappaleeseeni ja se pätee edelleen, tulee pätemään aina. Se kertoo vaan siitä, että kenenkään ei tarvitse mahtua kenenkään toisen raameihin. Mutta silti nämä toisten raamit tuottaa toisille ihmisille niin paljon paineita olla "parempi versio itsestään". Omasta mielestäni, jos sä elät sun näköistäsi elämää, niin sä olet joka päivä se parempi versio itsestäsi.


Mä en oo varma saanko nyt pidettyä ajatuksen tarpeeksi kasassa tässä. Mutta siis pointtina on aika paljolti se, että kaikkia ei voi, eikä todellakaan pidäkään miellyttää. Ja mua on ruvennut viime aikoina jotenkin todella paljon suututtamaan se, että kaikkeen löytyy aina joku, joka soittaa suutansa. Joo, faijan ja Arton kantama viisaus oli, että "älä ärsyynny", mutta joskus kun tarpeeksi kauan jotain seuraa, niin ei vaan voi mitään.

Mä luulen, että ehkä kaikista eniten nousi tunteisiin ton Pride-kuukauden myötä. Mä havahduin vaan tosissani taas miettimään sitä, että miksi niin moni ihminen joutuu näkemään niin paljon vaivaa vain saadakseen rakastaa haluamallaan tavalla? Tai ei edes haluamallaan, vaan aika usein sitä omaa rakkauden kohdettaan ei voi vaan valita. Jos sä olet mies ja rakastut miehiin, niin mitä sitten? Jos sä olet nainen ja sä rakastut naisiin, niin mitä sitten? Tässä kohtaa tulee se kysymys kaikista vahviten esille: Miten se on keneltäkään toiselta pois?

Transihmiset oli mulle aikoinaan hyvin vieras käsite. Ja kyllä mä myönnän, että mulla oli ikävän (eli liian) pitkään semmoinen tapa, että vähän saatoin naurahtaa jos mies pukeutui naiseksi tai nainen mieheksi. Miksi? Koska se oli opetettu meille milleniaaleille aika pitkälti huumorin kautta ja sitä oli vaikea ottaa vakavasti. Elokuvissa tai sarjoissa se tehtiin aina komedian kautta, eikä siihen saanut mitään todellista tarttumapintaa. Ei se ole totta, se on vain huumoria, saatoin jopa ajatella joskus. Eikä sitä varmasti helpottanut sekään, että kun on kasvanut 90-luvulla, niin silloin kaikki oli väärin ja se oli kaikkien mielestä oikein. Kaikki, jotka eivät mahtuneet kapeakatseisiin raameihin, oli vääränlaisia ihmisiä. Eriväriset ihmiset, meikkaavat miehet, ei-meikkaavat naiset, homot ja kaikki siis, mikä meni ns. valtavirtaa vastaan. Ja siis valtavirralla en tarkoita tässä kohtaa mitään, että olisi ollut muotia olla vaaleaihoinen tms. vaan siis tiedättekö? Oli selkeä enemmistä, joka oli jotain mieltä ja silloin tämä oli yhteinen ja ainoa oikea mieli, joka tekee siitä mun mielessäni valtavirran tai ainakin valtavirranomaisen.

Kannatan tasa-arvoa. Se ei ole mielestäni poliittinen ilmaus, vaan se on mielestäni sellainen, että kenenkään ei missään nimessä pitäisi joutua taistelemaan tullakseen hyväksytyksi sellaisena, kuin on. Kenenkään ei pitäisi päästä millään tavalla kenenkään yläpuolelle alistamaan toisia. Niin mä sen ainakin käsitän.


Mä en väitä olevani parempi ihminen, vaikka olen tehnyt oivalluksia elämässäni. Mä kuitenkin voin sanoa, että elän ehkä vähän parempaa elämää kuin ennen elin. Mä en enää stressaa sitä, miltä joku toinen näyttää, haisee tai kuulostaa. Mua ei kiinnosta se. Mulle on ihan sama, vaikka ihminen pukeutuisi vain jätesäkkeihin, koska se ei ole mitenkään multa pois. Paitsi, tietenkin jos se jätesäkki on juuri minulta varastettu, niin sitten se on omistussuhteellisesti multa pois, mutta ei muuten. No, pieni huumori sallittakoon.

Mä haastankin kaikki mun lukijani nyt yhteiseen "miten se on minulta pois"-haasteeseen! Haaste menee näin: Aina kun vastaan tulee kadulla, internetissä tai missä tahansa ihminen tai asia, joka herättää sussa ajatuksen kommentoida sitä jollain tavalla, niin kysy itseltäsi ensin kysymys: Miten se on minulta pois? Jos onnistut vastaamaan siihen perustellusti edes yhden sanan verran, niin anna mennä, sitten saat sanoa mielipiteesi toisen ihmisen tavasta elää. Mutta mä en rehellisesti usko, että sä tai kukaan muukaan, pystyy perustella fiksusti sitä, että miten jonkun toisen valinnat olisi sulta pois.

Eli, jatkossa mietitte vain kysymyksiä kuten: 

Miten tuon ihmisen pukeutuminen on minulta pois?
Miten tuon ihmisen tatuoinnit on minulta pois?
Miten tuon ihmisen musiikkimaku on minulta pois?
Miten tuon ihmisen seksuaalinen suuntautuminen on minulta pois?
Miten tuon ihmisen halu korjata kehoaan sellaiseksi, että sen olisi mukavampi hänelle itselleen, on minulta pois?

Mä itse sanoisin, että se ei ole sinulta pois missään nimessä. Mutta se on sille toiselle ihmiselle hirveän paljon, että se saa elää näköistänsä elämää. Voitte toki myös tehostaa haastetta niin, että mietitte omia vaatteitanne ja tapaanne elää. Onko ne jotenkin ideaalit? Miksi ne olisi ainoat oikeat vaihtoehdot? Miksi se, miten sinä olet oppinut elämään olisi se miten kaikkien pitäisi elää?

Tässä on ehkä aika paljon tekemistä, mutta mä uskon, että jokainen pystyy edes siihen, että miettii itselleen jonkun asian, joka toisten ihmisten ulkonäössä "inhottaa" ja kysyy itseltään sitten sen kuuluisan kysymyksen: Miten se on minulta pois?

Ja siis tottakai ymmärrän, että on olemassa sananvapaus ja siihen aina vedotaankin. Tottakai saa sanoa mitä sylki suuhun tuo, mutta se antaa yleensä susta itsestäsi tietynlaisen ei-niin-kivan kuvan. Enkä mä tässä blogissa kiellä mielipiteitä, mä lähinnä vaan halusin haastaa miettimään. Maailma on parempi paikka vain, jos me yhdessä siitä semmoinen tehdään.

Nää ei ole mitään poliittisia asioita, joita tässä sivuan. Enkä mä poliittisia keskusteluja seuraakaan, joten en tiedä miten kamalaa se meno siellä sitten on. Puhtaasti mielipideasioita, ja mun mielipide on se, että pitäkää ne turhat mielipiteenne itsellänne, koska tuskin niistä kumpikaan osapuoli yhtään mitään saa. Miksi mä voin sanoa, että pitäkää turhat mielipiteet mahoissanne? Koska mä voin perustella sen täydellisesti: ne ei hyödytä sinua, ei toista osapuolta, eikä varmasti mitään kolmattakaan osapuolta.

Kiitos, olen puhunut.

Terveisin,
Vesa-Matti

Itsetutkiskelua taas

Halusin vastata kysymyksiin, joten pyysin tekoälyä luomaan minulle ystäväkirjan sivun. Pohdin 37-vuotiasta itseäni, kirjoittamista, perhe-elämää ja sitä, millaista on olla huolehtiva mutta samalla sosiaalisesti haastava ihminen.

Mulla tuli taas tarve vastailla kysymyksiin, mutta koska mulle ei koskaan esitetä kysymyksiä, niin mun täytyy aina etsiä tai pyytää tällainen erillinen kysymyslista. Ennen niitä löytyi netistä helpostikin, varmaan nykypäivänä edelleen, mutta nykyään on helpompi pyytää tekoälyltä.

En tiedä onko teillä lukijoillani koskaan sellaista tarvetta, että haluaisitte vastailla satunnaisiin kysymyksiin ilman mitään pätevää syytä? Olenko yksin tämän asian kanssa? Jos ette ole koskaan kokeilleet, niin suosittelen kokeilemaan, koska tämä jos jokin on hauskaa itsensä haastamista. Kaikilla ei ehkä ole blogia – vaikka se kaikille mahdollista olisikin – mutta näitä voi tehdä vaikka ihan omaan pöytälaatikkoonsa. Niitä on oikeasti mielenkiintoista tutkia vuosien jälkeen, koska voi huomata jämähtäneensä tai menneensä eteenpäin jossain.

No, niin tai näin, mennään eteenpäin. Seuraavaksi tekoälyn minulle luomat kysymykset, idealtaan ystäväkirjan sivu, tai sitä ainakin pyysin:

1. Miten kuvailisit 37-vuotiasta itseäsi juuri tänään yhdellä lauseella?

– Onnellinen perheenisä, joka kuitenkin välillä vähän kipuilee identiteettinsä kanssa.

2. Mikä on tämän hetken isoin "remonttityö" omassa elämässäsi?

– Aika usein mun elämässä isoimmat remontit liittyy ruokavalioon. Nyt olen alkanut opiskelemaan vielä hieman fiksumpaa ruokailua. Eilen luulin viettäneeni terveellisen päivän, mutta päivän lopuksi tutkittuani asiaa jouduin toteamaan, että yli meni muutamalla tavalla. Pitää alkaa kiinnittämään huomiota piilosuolaan, -sokeriin ja muuhun tuollaiseen, koska ainakin suolaa mä sain eilen tuplamäärän, vaikka tosiaan luulin syöneeni hyvin.

3. Mistä asiasta olet tällä hetkellä itsessäsi eniten ylpeä?

– Mä sanoisin, että sen täytyy olla taitoni kirjoittajana. Mä kirjotan kappaleita ja blogia, ja mun mielestä mä olen näissä molemmissa vähintäänkin tosi hyvä. Harvoin osaan sanoa itsestäni mitään tällaista, koska olen taipuvainen itseni vähättelyyn, mutta nykyään uskallan sanoa olevani hyvä kirjoittaja. Kyllä, tosi hyvä kirjoittaja, siitä minä olen ylpeä itsessäni.

4. Mikä on se luova projekti tai ajatus, joka saa sut unohtamaan ajantajun?

– Parhaiten mun ajantajun vie se kun saan kuratoida tekoälyä tekemään mun sanoituksistani kappaleita. Tätä hommaa aliarvioidaan ihan käsittämättömän paljon, vaikka tähän sisältyy paljon enemmän, kuin moni edes uskoo. Mä aina katoan mm. kirjoittamaan laulunsanoja ja sitten katoan siihen kun lähden ohjaamaan esim. Sunoa haluamaani suuntaan. 

5. Miten sä "säädät" sosiaalista akkua, kun maailma ympärillä käy liian kovalla volyymilla?

– Mä oon onneksi onnistunut säätämään säätöni siihen suuntaan, että pystyn lataamaan sosiaalisia akkuja myös Eiran ja lasten läsnäollessa. Näin ei aina ole ollut. Jos mä olin sosiaalisilta akuiltani tyhjillä, niin oli hetkiä, kun toivoin heidän poistuvan kotoa ja saisin jäädä yksin. Sitten mulle jäi siitä aika usein syyllinen olo, koska mietin, että kuka muka haluaa omaa aikaa perheeltään? Nykyään oon alkanut ymmärtämään sen, että jokainen tarvitsee myös sitä omaa aikaa, eikä siitä tarvitse tuntea syyllisyyttä. Ja nykyään, vaikka kokoaika olenkin kotona saatavilla, niin ei se mun sosiaalisia akkuja kuluta tavallaan kai yhtään. Ehkä muita akkuja kyllä, mutta sosiaalisesti en kuormitu kotona.

6. Jos sun arki olisi biisi, mikä se olisi genrettä ja tunnelmaltaan?

– Joku semmonen Leevi and the Leavings -henkinen, iloinen popahtava taustamusiikki, mutta vakavalla naamalla ja äänellä laulettu tarina hahmosta, jonka jokainen päivä toistaa edeltäjäänsä. Joo, tää on edelleen sitä samaa ongelmaa, josta puhuin blogissani Kesä valuu sormien välistä.

7. Jos voisit rakentaa itsellesi "täydellisen päivän", mitä se sisältäisi aamusta iltaan?

– Mä haluaisin herätä aikaisin. Ehkä kello 5 tai 6. Mutta mä haluaisin herätä hyvin levänneenä. Heräämisen jälkeen saisin hetken aikaa köllötellä sängyssä, mutta puhelin ei olisi läsnä. Se ei olisi koko päivänä läsnä. Mä haluaisin herätä yksin, olla hetken aikaa aamutunteina yksin hereillä ja juoda rauhassa kahvia. Valmistautua siihen, että perhe herää. Perheen heräämisen ja aamutoimien jälkeen me lähdettäisiin vanhaan Porvooseen. Sinne torin laidalle nauttimaan jotain hyvää kahvia ja meillä olisi kaikki aika maailmassa, eikä mikään kiire mihinkään. Ei mitään suorituspaineita. Ei mitään läpijuoksua. Lapset nauttii siinä jotain pientä herkkua ja on rauhassa. Käydään läpi niitä vanhoja rakennuksia siellä ja ostetaan jotain pientä kivaa, matkamuistoksi. Syötäisiin siellä joku hyvä ruoka jossain, ihan ilman kiirettä. Ehkä siis mun täydellinen päivä koostuisi siitä, että oltaisiin kerrankin jossain niin, että kenelläkään ei ole kiire mihinkään. Tultaisiin sieltä sitten kotiin, ihan sama mihin aikaan, ja ollaan loppupäivä ihan rennosti vaan perheen kesken. Illalla aikaisin nukkumaan ja nukahtaisin heti – jota ei tapahdu koskaan.

8. Jos voisit pyyhkiä pois yhden yliajattelun aiheuttaman "anteeksipyynnön" historiastasi, mikä se olisi?

– Tähän ei kai ole kuin yksi ainoa oikea vastaus. Mä olen monesti joutunut pyytämään ihmisiltä anteeksi heidän omaa käytöstään, tavallaan. Mä olen kokenut, että pääsen asiassa helpommin eteenpäin kun annan vaan periksi. Mä oon tiedostanut olleeni monta kertaa oikeassa jossain, mutta mä olen lopulta pyytänyt anteeksi sitä, että olen ollut oikeassa. Ehkä tämä on ehkä enemmänkin sitä kiltteyttäni, mutta tavallaan myös yliajattelua. Mä ajattelen asian eteenpäin ja huomaan, että jos nyt vaan annan asian olla, niin ehkä siitä tavallaan seuraa vähemmän epämukavuuksia. Nykyisin teen tätä jo paljon vähemmän.

9. Mitä sä haluaisit sanoa sille nuoremmalle Vesa-Matille, joka ei vielä tiennyt blogista, lapsista tai Sunosta mitään?

– Blogi on ollut mun elämässä jo niin pitkään, että vaikea ajatella aikaa ennen sitä.. Lapsistakin kerkesin haaveilemaan yli 15 vuotta, joten.. Sanoisinkohan mä sille nuoremmalle itselleni, että jahtaa niitä unelmia vaan. Suno tuli elämään vahingossa ja innosti kirjoittamaan kappaleita. Ehkä siis voisin sanoa sille nuoremmalle Vesa-Matille, että harjoittelisi jo valmiiksi biisinkirjoittamista, jotta olisi vielä parempi sitten 37-vuotiaana. Ja yksi asia, jonka haluaisin sanoa: älä mene kouluun sille linjalle, johon sun odotetaan menevän tai jota on mainostettu työllistävänä alana. Se ei ole sua varten, keskity enemmän siihen mistä tykkäät.

10. Mitä sellaista ominaisuutta sä arvostat itsessäsi, jota sä toivoisit muidenkin huomaavan?

– Tää on vaikea kysymys itseään vähättelevälle ihmiselle. Mä sanoisin, että olen todella huolehtiva. Liiallisuuksiin huolehtiva. Jos joku ystävä lähtee meiltä myöhään kotimatkalle (harvoin tapahtuu, mutta silti), niin mä kannan huolta siitä, että pääseekö se kotiin. Mutta koska olen samaan aikaan huono ottamaan yhteyttä, niin en osaa sitä huoltani näyttää mitenkään. Mä huolehdin perheestä, mutta mä huolehdin myös ystävistä. Se on semmonen asia, josta ei mitään kiitosta edes kaipaa, mutta se on semmonen asia, jonka haluaisi ihmisten huomaavan. Miksi? Lähinnä ehkä siksi, että saisi paremmin infoa toisen voinnista. On hankala olla huolehtija ja samalla sosiaalisesti vaikea. On päiviä, kun haluaisin kysyä jonkun ihmisen kuulumisia, mutta en onnistu siinä, vaikka kuinka ponnistelisin sitä kohti.

11. Jos sä olisit sun oma ystävä, mikä olisi se yksi neuvo, jonka antaisit itsellesi juuri nyt?

– Tavallaan haluaisin sanoa, että pidä kiinni yliajattelevasta introvertistä. Tällaisesta sä saat itsellesi ystävän helposti loppu elämäksesi, tai niin pitkäksi aikaa kun tarvitset. Me ei olla menossa pois, ellet tee jotain todella todella väärin. Se, että en osaa pitää yhteyttä, ei tarkoita, että en pitäisi sinusta. Se tarkoittaa vain ja ainoastaan sitä, että en osaa. Mutta jos muhun jaksaa pitää yhteyttä, niin mä olen täällä aina kun tarvitaan. Ei se ole yksipuolista kaveruutta, mutta se vaatii toiselta osapuolelta ehkä enemmän. Mä olen uskoakseni ihan hyvä kaveri, vaikka mulla tämä oma vaikeuteni onkin. En ehkä kysy mitä sulle kuuluu, mutta mä ajattelen sitä varmasti aika usein.


Siinä, taas kerran tällainen kysely. Näitä on mun blogihistoriani aikana tullut tehtyä kymmeniä, ellei jopa satoja. Nää on vaan niin kivoja. Mun mielestä on hauska aina välillä miettiä jotain silleen ihan ajatuksen kanssa, koska ei sitä tule paljoa arjessa tehtyä. Kun arjessa vaan painaa laput silmillä autopilotilla, niin ei siinä tarvitse miettiä. Vaikka siis yliajattelija miettii silti, mutta ei varsinaisesti mitään mikä jäisi mieleen.

Ei mulla kai tähän väliin muuta.

Terveisin,
Vesa-Matti

Terveellisiä oivalluksia?

Tehdään tässä blogissa selväksi sellainen asia, että mun elämääni ei enää pätkäpaasto sovi. Ja mietitään vähän, että miten sitä ruokavaliota voisi korjailla pienin oivalluksin, ilman, että tarvitsee varsinaisesti tehdä mitään mullistavaa muutosta. Pohditaan sokereita ja rasvoja.

Mun täytyy myöntää teille – ja itselleni – että olen taas kerran luisunut väärään suuntaan. Alkuvuodesta mä puhuin kamalasti siitä, että tämä vuosi 2026 tulee olemaan mun terveyden kannalta se the vuosi. Onko näin ollut? No, varsinaisesti ei. Mä ulkoilen paljon enemmän, mä saan siis askelia paljon enemmän, mutta mä en tee siihen päälle oikein mitään muuta. Kerran tai pari päivässä pyrin vetämään leuan, laskeudun sieltä hitaasti roikkumaan ja pysyn siinä määritetyn ajan X. Tässä aikalailla kaikki, millä pidän huolta tomumajastani. Ehdottomasti pitäisi liikuntaa lisätä, mutta se on semmoinen kaksipiippuinen juttu; nyt liikkuu niin huonosti, että ei oikein jaksa lisätä liikuntaa. Se toki on vain omasta aikaansaamattomuudesta johtuvaa.

Mä taisin jopa sanoa palaavani takaisin pätkäpaastoon, eikö ollutkin näin? Ainakin mä siis pätkäpaastosin jonkun aikaa alkuvuonna, mutta tiedättekö mitä? No, arvasittekin jo varmaan, mutta se ei ole tosiaankaan pitänyt. Siinä kävi juuri niin kuin pelkäsinkin, eli tulin kipeäksi ja pidin pätkäpaastosta tauon, koska en osannut syödä kipeänä normaalin ruokarytmin mukaan. Tämähän sitten jäi päälle ja on päällä edelleen. Mutta tiedättekö mitä? Mä en aio tehdä sitä enää – ikinä! Pätkäpaasto toimi mulla silloin 2020, mutta sen jälkeen se on tullut vain pätkissä, enkä osaa sitoutua siihen samalla tavalla kuin silloin.

Sanotaan näin, että jokainen, joka siihen pystyy, niin antaa mennä vain. Mun tämänhetkiseen elämääni se ei yksinkertaisesti sovi. Pienten lasten kanssa se ei minun kohdallani enää vain onnistu, joten tämä on lopullinen päätökseni: Minä en enää jatkossa tule teille, enkä itselleni, lupailemaan pätkäpaastoa.


Mutta mitä nämä pätkäpaastot ovat mulle opettaneet? Paljon, todella paljon. Aina kun olen kokeillut pätkäpaastoa uudelleen, niin olen ottanut siinä sivussa jotain uutta elämääni. En syö nykyään enää vaaleita pastoja tai leipiäkään oikeastaan, mä käytän mahdollisimman vähän rasvaa ruoanlaitossa (kaadan jopa jauhelihasta paiston jälkeen rasvan pois) ja mä syön aamuisin proteiinirahkaa. Kahvinikin olen juonut jo varmaan viimeiset 7 vuotta mustana, sekin on pätkäpaaston ansiota. Sen lisäksi olen oppinut vähentämään kovia rasvoja ja siirtymään vähän pehmeämpiin rasvoihin. Eli puhutaan mun mielestä tosi hyvistä opeista, vaikka se pätkäpaasto ei itseäni enää nykyisin palvelekaan. Tärkeintä ei ehkä olekaan se matka, vaan se matkan opetus – tai jotain vastaavaa.


Mä juttelin aiheesta tekoälyn kanssa, joka ei tule teille enää tässä kohtaa yllätyksenä. Mietittiin, että mulla on perusasiat aika hyvin kunnossa, jonka siis tavallaan olin jo itsekin hoksannut. Mä syön aika fiksusti nykyään, joten mun painoni ei ehkä olekaan riippuvainen enää siitä. Mutta sitten pamahti uusi oivallus ruudulle: sokeri.

Mä en ole koskaan miettinyt.. Okei, huijasin. Olen mä joskus miettinyt sokeria, mutta silloin mietin, että jätän kokonaan pois sellaisen sokerin, joka mun itse pitäisi johonkin ruokaan laittaa. Tajuamatta sitä, että en mä edes arjessa käytä paljoa mitään itse lisättyä sokeria. Toisin sanoen, mikään ei silloin muuttunut, vaikka olinkin jonkin aikaa mielessäni sokerivastainen.

Nyt pohdittiinkin piilosokereita. Mainitsin nimittäin tekoälylle, että tykkään nykyisin laittaa aamupalaani granolaa, koska siitä saa semmosta kivaa suutuntumaa siihen muuten tylsään rahkaan. Tekoälyn mielestä granola on huono vaihtoehto, vaikka proteiinirahka on mitä toimivin aamupala. Miksi? No, koska tutkittuani granolapaketteja kaapeistamme, niin huomasin niiden pitävän sisällään 19-24 g sokeria / 100 g granolaa. Mittasin, että paljonko totutusti kaadan laatikosta rahkan päälle, sain tuloksen 50-60 g – joka sekin voi olla joillekin jo kammoksuttava määrä jotain ylimääräistä aamuun. Ja jotain ylimääräistä se tosiaan onkin: 60 grammasta granolaa voi olla jopa 14,4 g sokeria. Teelusikallinen sokeria on kuulemma noin 4 grammaa, joten olen käytännössä syönyt joka aamu, joskus jopa iltaisinkin, yli 3 teelusikallista sokeria tajuamattani.

Siis mitä? Miettikää tuo sokerimäärä esimerkiksi kahvikupillisen sekaan ja miettikää miten imelää se olisi? Siis aivan käsittämätöntä, että en ole tajunnut koskaan miettiä tätä näin.

Mä teinkin sitten siltä seisomalta sellaisen päätöksen, että kun nuo granolat tuolta kaapista aikanaan loppuu, niin minun takiani niitä ei lisää osteta. En rupea enää rouskuttamaan kolmea teelusikallista sokeria aamupalanani.

Me keksittiinkin oikein toimiva jatkosuunnitelma, jota mä rupean mitä pikimmiten kokeilemaan. Mä aion ostaa kaurahiutaleita, saksanpähkinöitä, mantelilastuja ja joitain siemeniä, ja teen siis näistä oman sellaisen sekoituksen, jolla saan joka aamuiseen proteiinirahkaani koostumusta. Kun teen sen kerralla lasipurkkiin valmiiksi, niin mun ei tarvitse tehdä siitä vaikeampaa kuin granolan ottaminen paketista. Kuulostaa siis kaikin puolin järkevältä. Tämä muuttaa siis aamupalaa jo aivan radikaalisti, koska mä tulen saamaan siinä paljon enemmän kaikkea hyvää ja paljon vähemmän kaikkea pahaa.

En mä siis tiedä, että miten paha toi sokeri loppujen lopuksi on. Mitä mä nyt ymmärsin, niin sokeri ei ole mm. maksan ystävä ollenkaan. Ja maksa on kaiketi sellainen veijari, että sen kanssa kannattaa itse olla ystävä, jos haluaa jonkinlaisia aineenvaihdunnallisia hyötyjä. Korjatkaa toki, jos olen väärässä. Ymmärsinkö nyt siis oikein, että maksa muuttaa sokerin sisäelinrasvaksi, joka on siis ehkä se ei-toivotuin lopputulos missään tapauksessa.

Käytännössä siis mun oman käsitykseni mukaan mun sokerinsaanti on pitkään ollut hyvin matalalla tasolla, koska olen jättänyt kaiken vaalean hötön hyvin minimiin. Sen lisäksi mun karkkihammastani kolottaa oikeastaan vain kerran tai kaksi kuukaudessa (vaikka saatan silloin tällöin ottaa yhden tai kaksi namia, jos jossain on). Henkilökohtaisesti pidän pahimpana seikkana tämän granolaselkkauksen jälkeen ketsuppia, joka täytynee varmaan jatkossa myös vaihtaa johonkin ei lisättyä sokeria -pakkaukseen. Ketsuppipurkissakin kun tuppaa olemaan se joku 17 grammaa 100 grammassa.

Tekoäly piti hyvänä ohjenuorana sellaista, että kaupassa katsoisi vain tuotteita, joissa on alle 10 g sokeria / 100 g tavaraa. Jos halutaan ihanteelliselle linjalle lähteä, niin jopa vain 5 g sokeria / 100 g tavaraa. Ja mä aion pyrkiä johonkin tuolle ihanteelliselle kannalle, mutta joissain asioissa kaiketi voi olla enemmänkin, koska en sitä sokeria muutenkaan mielestäni kovin tankkaa.


Tämän lisäksi mä haluaisin uskaltaa kokeilla soijarouhetta. Ajattelin siis kokeilla niin, että jos tehdään jauheliharuokaa, niin korvaan 50 % jauhelihasta soijarouheella. Tai mikä ikinä lopulta tulee olemaan se ihanteellinen makuhermoille, mutta siitä saataisiin se hyöty, että saadaan kuituja enemmän ja vähemmän rasvaa – maun pitäisi kuitenkin pysyä siedettävänä. Tämän mä haluan tehdä siksi, että meille ostetaan aika usein jauhelihaa, josta 100 g jauhelihaa pitää sisällään 23 g rasvaa. Eli 77 g on jotain muuta kuin rasvaa. Ja toi rasvan määrä kuulostaa nyt aivan jumalattoman törkeältä. 400 gramman jauhelihapaketistako on siis 92 g vain ja ainoastaan rasvaa? Itse lihaa ja jotain muuta sitten 308 g, joka kuulostaa kyllä aika harhaanjohtavalta, kun puhutaan 400 gramman JAUHELIHApaketista.

Ottakaapa desimitta käteenne. Ottakaa nyt öljypullo kaapista ja kaatakaa sitä öljyä siihen desimittaan niin, että se tulee täyteen. Katsokaa sitä, koska siinä teillä on vähän alle se määrä rasvaa, joka on tuossa 400 gramman jauhelihapaketissa.

Tää tämmönen, kun miettii noita määriä tälleen ihan konkreettisesti, niin saa aikaan aikamoisia tajuamisia. Ei musta vegaania saa näilläkään puheilla, mutta musta saa esille semmosen kuvotuksen, jonka tuollainen määrä rasvaa aiheuttaa. Söisittekö sen rasvan siitä desimitasta? Tuskin. Mutta jos syötte usein jauhelihaa, niin syötte sen määrän huomaamattanne monta kertaa kuukaudessa pahimmillaan. Ja hyi hitto se saa mulle kamalan kuvotuksen aikaan.


Mä oon aina ajatellut, että jos jotain on 100 grammassa jonkin verran, että ei sillä voi olla mitenkään suurta painoarvoa. Puhutaan grammoista tota tai tätä. Mutta nyt kun mä olen kuvittanut ne teille ja itselleni mielikuviksi, niin voi olla, että jatkossa katsahdan vähän tarkemmin noita ravintosisältöjä, varsinkin parin lähinnä haitallisen ainesosan takia. Pyrin vaihtamaan kovat rasvat enenevissä määrin pehmeämpiin vaihtoehtoihin, jonka takia olen siis siirtynyt useammin käyttämään rypsi-/rapsiöljynkin sijasta oliiviöljyä.

Nää kuulostaa niin pieniltä, mutta samalla niin isoilta muutoksilta. Tätä on tuputettu aina, jollain tavalla jossain, mutta en mä oo saanut siihen mitään konkretiaa. Tai siis mä en ole ehkä ollut vaan vastaanottavassa tilassa, kuten nyt olen. Tai ehkä nämä pitääkin oivaltaa itse, eikä kenenkään painostamana? Mene ja tiedä. Ei tästäkään teidän tarvitse mitään omaan elämäänne ottaa, ellette halua itse miettiä ja tehdä asioita toisella tapaa, koska en mä tätä ala teille tuputtamaan. Jos mä jatkossa saan tämmösiä ahaa-elämyksiä, niin totta kai mä tulen ne kirjoittamaan, mutta se ei velvoita teitä mihinkään. Te teette teiän juttuja, mä teen mun juttuja, ja näin se maailma makaa.


Ja vaikka pyysin teitä korjaamaan mua, jos olen aivan väärässä, niin älkää tehkö sitä niin, että murratte täysin tämän uuden näkemykseni näistä. Mä tiedän, että mä menin monessa kohtaa ns. liikenneympyrästä läpi, mutta kun mä ajattelen itse asiat näin, niin mulle itselleni tää toimii paremmin näin. Ihmiskeho tarvitsee kaikenlaista, joten älkää missään nimessä esim. luopuko kaikesta rasvasta kokonaan. Eikä missään nimessä kaikki sokeri tarkoita sisäelinrasvaa, ei todellakaan. Mä en ole lähelläkään mikään ravitsemusasiantuntija, mutta mä haluan pyrkiä tekemään omassa elämässäni jonkinlaisen suunnanmuutoksen siihen, miten oon vaan tottunut ruokailemaan. Saatte siis korjata mua totta kai, mutta enemmän mä arvostaisin, jos tulisi ihan oikeita toimivia vinkkejä, joista saisin itse oivaltaa jotain. Tuputuksena, tiedätte kyllä, se ei mulle toimi.

Ja kyllä, on olemassa tyydyttyneitä ja vaikka mitä erilaisia rasvoja, joita täytyisi varmaan itsekin opiskella, mutta toistaiseksi mä yritän nyt tässä hetkessä keskittyä sokerin vähentämiseen entisestään ja puolittamaan tuota mm. jauhelihan mukana tulevaa rasvamäärää, oli se sitten hyvää tai huonoa. Isoin oivalluksin, mutta pienin askelin.

Terveisin,
Vesa-Matti

Alakuloa syntymäpäivänä

Vaikka luulin toista, niin tapahtuikin toista ja päättyikin toisella tapaa. Sellainen on syntymäpäivä, joka ei mene suunnitellusti – vai menee juurikin suunnitellusti? Tässä kerron vähän, että minkälainen oli mun syntymäpäiväni 30.6. kun täysin 37.

Mun on pakko palata aiheeseen vielä uudemman kerran. Mä olin päättänyt silloin ennen syntymäpäivää, että ei mua harmita yhtään jos en nyt voikaan järjestää mitään kakkukahvisysteemiä. Täytin kuitenkin 37 ja minä olen jo iso poika.

Vaan tiedättekö, minkälainen tunne mulle siitä tuli? Mulle tuli semmoinen alakuloinen, yksinäinen ja unohdettu olo. Ja siis vaikka mä olin hyvissä ajoin yrittänyt ajatella, että ei tarvitse tulla mitään tollaisia fiiliksiä, mutta niin vaan kävi. 

Aamulla heräsin siihen, että Eira tuli kysymään otanko jotain ruokaa kun he hakevat kylpyhuoneremppaeväitä, ja samalla Eira toivotteli mulle hyvää syntymäpäivää pienen halin kera. Sen jälkeen hakivat ruoat ja katosivat takaisin kylpyhuoneeseen remppaamaan. Mä yritin keksiä kaikkea mahdollista tekemistä, joka siis mun tapauksessa tarkoittaa pelaamista joko tietokoneella tai puhelimella. Kaikki pelaaminen tuntui tylsältä, enkä jaksanut sitä yhtään. Yritin kokoaika avata jotain uutta peliä ja pelata sitä, mutta en vaan jotenkin saanut siitä nyt mitään irti. Mulla oli semmoinen.. No, alakulo kuvastaa sitä olotilaa ehkä parhaiten. Mikään ei varsinaisesti kiinnostanut yhtään.

Ja se oli outoa. Vaikka mä olin yrittänyt varautua siihen henkisesti jo ainakin viikon, koska ainakin viikon tiesin, että remppapäivä oli asetettu syntymäpäiväni päälle, niin silti. Silti se olo vaan tuli, vaikka kuinka yritin sitä vastustaa. No, ehkä se kertoo vain ja ainoastaan siitä, että vaikka kuinka yrittäisin, niin se synttäri-ihminen minussa on vaan liian vahva.

Päivä oli todella hidas. Pojat oli edelleen mummolla, kylpyhuoneremppa täysillä käynnissä ja minä vaan mietin, että miksi tunnen tällaista tyhjyyttä?


Yksi kaveri, Ville, oli ilmoittanut halunsa tulla käymään, vaikka täällä remontti olisikin käynnissä. Mä mietin moneen kertaan jo tapaa sanoa sille, että "ei mua tänään oikeestaan edes huvita", koska mulla oli sellainen olo. En kuitenkaan laittanut sitä viestiä, koska kai mä salaa kuitenkin uskoin siihen, että sillä voisi olla alakulon poistava vaikutus.

Päädyttiin siihen, että Ville tulee joskus kuuden jälkeen.

Lapset tuli jossain vaiheessa myös kotiin. Ne riensivät etsimään minua ja onnittelivat halauksien kera. Max halusi antaa mulle heti lahjoja, mutta Miio halusi mennä heti trampoliinille. Sain perheeltä pari pehmeää pakettia ja Maxilta kortin. Maxin kortin nähtyäni mun alakulo alkoi kaikkoamaan enenevissä määrin – ehkä tämä tästä vielä hyväksi kääntyy.

Availin paketit ja sain mitä tarvitsinkin: pari t-paitaa ja todella hyväntuntuiset mustat collarihousut. Mä oon tosi huono ostamaan itselleni vaatteita. Pääosin rahatilanteeni vuoksi. Mä käytän aika pitkälti kaikki huosut aina siihen pisteeseen, että ne on ihan puhkikuluneet. Sama oikeastaan kaikissa vaatteissa. Siksi nämä lahjat oli lähes elintärkeät, vaikka ajattelenkin, että "ei minua varten olisi tarvinnut".

Päivä jatkui siitä kovin arkisena. Jossain vaiheessa huomasin, että Max meni omaan huoneeseensa ja laittoi oven perässään kiinni. Max tekee niin yleensä silloin kun sitä joku suuresti harmittaa. Annoin sille ensin hetken rauhaa ja menin huoneeseen kysymään, että mikä poikaa oikein vaivaa? Arvatkaa mitä Max vastasi? No, se sanoi: "Ei nämä ole mitkään synttärit. Synttäreillä pitäisi olla ihmisiä, syödä kakkua ja pitää kivaa."

Niin, niin minustakin. Yritin selittää, että nyt kun tämä remontti osuu tähän ja näin, niin ei oikein voitu viettää mitään perinteisiä synttäreitä. Me harmiteltiin siinä sitä hetki yhdessä, mutta saatiin molemmat vähän iloa elämään siitä, että sovittiin menevämme joku päivä johonkin kahvilaan tms. synttärikakkukahveille (lapsille mehua tokikin).


Hetken päästä tästä Ville alkoikin pommittaa mua kuvilla, joka on Villen sellainen tapa; Se nappaa kuvan matkaltaan ja tavallaan vihjailee mulle sillä, että missä kohtaa hän on tulossa. Ymmärrän laittaa kahvinkeittimen tulille ja tällaista. Niin, kerkesin jopa hakea mutakakun lähikaupasta, vaikka Villellekin sanoin, että ei olla tehty tai hankittu mitään tarjottavaakaan, koska tänään piti olla synttäreiden sijaan remppapäivä. Ajattelin nyt kuitenkin, että koska joku päättää remonttia vastustaa, niin kyllähän siitä pitää palkkioksi jotain saada. Vaikka nyt ei olekaan mitään itseleivottua, niin on edes jotain.

Vaikka mahdollisesti pahin alakulo oli jo tavallaan voitettu tässä kohtaa päivää, niin kyllä, jollain kummallisella tavalla Villen saapuminen piristi sitä vielä lisää. Ystävä vuosikymmenten takaa, jonka kanssa nykyään ehkä liian harvoin nähään, mutta aina se tuntuu siltä kun keskustelu jatkuisi siitä mihin se on viimeksi jäänyt.

Siinä sitä istuttiin meidän terassilla lämpimässä kesäillassa ja juteltiin niitä näitä. Ville joi kupillisen kahvia, minä lasillisen olutta ja vaan höpistiin. Aika kiva päätös lopulta kuitenkin synttäripäivälle, vaikka aamulla olin sitä mieltä, että voisin vain mennä peiton alle ja pysyä siellä koko päivän.

Okei, ei se siihen päättynyt. Mä lähdin saattamaan Villeä kotiin, vaikka tuskin se mitään saattamista tarvitsisikaan, mutta jatkettiin jutustelua vielä ja mä pääsin samalla tekemään pienen iltalenkin. Ja se iltalenkki tuli jotenkin tosi tarpeeseen. Oli kiva vielä jatkaa juttelua ja kun lähdin takaisin kotiin, niin vaikka olin aamulla kammoksunut yksin olemista, niin nyt kesäillassa musiikit korvissa kävely oli parasta mitä pystyi tapahtumaan. Aurinko laski jossain horisontissa ja kuulokkeissa soi hyvä musiikki. Mietin, että ehkä tämä kuitenkin oli ihan kiva päivä.

Maisemakuva iltalenkiltä.

Terveisin,
Vesa-Matti

Huomenna 37

Mitähän lähestyvät syntymäpäivät tuo mieleeni? No, se selvinnee vain lukemalla tämän. Tämä oli tämmöinen, että lähdin taas kirjoittamaan ilman mitään suurempaa ajatusta ja päädyin taas yliajattelemaan kaikenlaista.

Se olisi huomenna, eli 30.6. sellainen päivä, että meikäläinen täyttää vuosia. Taasko? No, ilmeisesti kyllä. Minun kohdallani se tekee sitten jo hurjat 37 vuotta. Jos joku aikoo kysyä minulta huomenna, että "no, miltä nyt tuntuu?" niin voin vastata täällä kaikille yhteisesti: tuskin kovinkaan erikoiselta tai erilaiselta.

Toi on muuten jännä lause toi, että "no, miltä nyt tuntuu?" Koska sitä kuuli nuorempana aina kun tuli lisää vuosia mittariin. Nykyään ei ehkä niinkään. Mutta siis, se minkä se on minulle tehnyt, niin mä olen nykyään se, joka kysyy "no, miltä nyt tuntuu?" Se on ikävästi tartutettu minuun. Ja kun mä tiedän jo aika pitkällä kokemuksella sen, että ei se syntymäpäivä itsessään muuta mitään, niin miksi sitä pitää silti kysyä? Tuntuuko taas vuoden vanhemmalta? Ei. Tuntuuko taas, että ollaan vuoden lähempänä hautaa? No ei varsinaisesti. Voitaisiinko yhdessä siis todeta, että se on aika turha kysymys? Hyvä, päätetty. En sen käyttöä kiellä – enkä todennäköisesti itsekään lopeta – mutta nyt kaikki tietää, että se on turha kysymys.

Tää lähti heti vähän sivuluisuun.


Mulla oli lauantaina ns. kaverisynttärit. Tiedättekö miten vaikea ne oli järjestää? Ei kovinkaan vaikea. Vaikein osuus oli se kun piti sovitella kavereita eri elämän osa-alueista yhteen. Siis tiedättekö silleen, että piti miettiä tarkkaan, että ketkä voisivat tulla toimeen ja ketkä eivät? No, onnistuin haalimaan ympärilleni 8 ihmistä, joista osa tunsi toisensa entuudestaan, osa tunsi jollain tavalla ristiin ja osa taas oli täysin uusia tuttavuuksia keskenään. Ja meillä oli kivaa! Ilman mitään isompia selkkauksia selvittiin koko ilta. Ja vaikka sain paikalle jopa 8 ihmistä, niin mulla jäi semmoinen olo, että olisi pitänyt kutsua muitakin, koska muitakin olisi vielä ollut. Mutta kun yliajattelin senkin. "No en voi tuota nyt kutsua, koska se ei tule ehkä tuon kanssa toimeen ja sitten muodostuu kuppikuntia ja mun pitää miettiä missä mä milloinkin olen.." Tällä porukalla me saatiin pidettyä meininki yhdessä ja samassa paikassa koko illan ja se toimi. Olisi se voinut toimia isommallakin porukalla, mutta yliajattelijan aivot ajatteli kaiken etukäteen. Anteeksi siis siitä kaikille, jotka eivät kutsua saaneet. Yritin ajatella myös teidän parastanne.

Sukulaissynttäreitä, tai mitään ns. virallisempaa, en kykenekään sitten järjestämäänkään. Meillä on kylpyhuoneremontti ja suurin melusaaste kohdistuu juurikin huomiselle. Aamusta iltaan vissiin jonkinlaista mökää. Ei siihen sovi oikein sovitella kakkukahveja kenenkään kanssa. Lapsetkin menee mummolleen yökylään, jotta eivät joudu olemaan mekastuksen keskellä. Ja se on tavallaan aika harmi, koska oishan se ollut kivempi herätä silleen rauhassa ja saada mahdollisesti jotain pientä lahjaa siihen aamuhartauteen, mutta ehkäpä sitä yhden vuoden menee näinkin. Pidän ehkä tärkeämpänä tällä hetkellä sitä, että tuo kylpyhuone ja sauna saadaan joskus kuntoon.


Olikohan mulla mitään oikeaa pointtia edes tämän blogimerkinnän suhteen? Taisin ehkä vain aloittaa ja katsoa, että mihin suuntaan mahdollisesti lähetään. 

No, mä tiedostan itsessäni sen, että mä olen synttäri-ihminen. Mä tykkäisin viettää synttäreitä. Vaikka olenkin sosiaalisesti haastava tapaus, niin toisinaan mä tykkään kun ympärillä on ihmisiä. Olisi kiva kutsua ihmisiä kakkukahvillekin, mutta tosiaan tilanne on mikä on. Synttärit on ehkä joulun ohella semmoinen juhla mistä pidän. Eikä se liity lahjoihin, vaan ehkä jonkinlaiseen yhteisöllisyyteen. Tavallaan mua nykyään jopa vähän kammoksuttaa saada lahjoja, koska mun mielestä kaikkien lahjabudjetit pitäisi käyttää mielummin meidän lapsiin, kuin minuun. Mutta en mä niitä vastaan ole vielä täysin kääntynyt, koska onhan niitä sitten toisaalta myös ihan kiva saada. Yleensä parhaat tulee lapsilta, jotain itseaskarreltua, joku jolla on vähän syvempi merkitys kuin maallisella mammonalla. Ja nyt kun lähden tätä taas yliajattelemaan tässä, niin tuntuu, että pitää pyytää anteeksi kaikilta, jotka on mulle joskus jotain ostanut.. No, en pyytele anteeksi vaan sanon, että kiitos. Kaikesta mä olen ja olen ollut kiitollinen, koska mitään en oikeasti tarvitse ja silti aina jotain saan.

Hm, olenkohan yliajatellut jo tarpeeksi? Ehkä. Miten sitä ihminen osaa ajatella itsensä aina sellaisiin tilanteisiin, että joutuu alkaa pyytelemään anteeksi sellaista, jonka on itse vaan ajatellut ehkä liian pitkälle? No, sellainen minä olen. Huomenna olen samanlainen, eikä todennäköisesti tunnukaan erilaiselta.


Pienenä cliffhangerina sanon tänne loppuun, että meidän perhe kasvaa tässä jokusen viikon kuluttua. Voi nimittäin olla, että yksi pitkäaikaisimmista haaveistani käy toteen. Tavallaan se on ollut vain semmoinen pitkäaikainen sivuhaave, jota kohti en ole aktiivisesti pyrkinytkään, mutta nyt se ehkä sitten kuitenkin tapahtuu! Paljastan sen verran vielä, että jos kyseessä olisi ihmisvauva, niin se ei olisi sivuhaave.

Terveisin,
Vesa-Matti

Sosiaalisesti vaikeat leikkitreffit

Mulle sosiaaliset tilanteet on ollut joskus ihan pelko. Nykyään se on ehkä enemmänkin vain jonkinlaista hyvin vahvaa jännitystä. Ne on vaikeita, ne kuluttaa mua ja mä yleensä haluan niistä vain mahdollisimman nopeasti pois. Mä päädyin tällaiseen tilanteeseen, josta en päässyt pois, mutta en mä sitten lopulta ole edes varma, että olisinko halunnutkaan pois? Ehkä akkujen loputtua joo, mutta toisaalta se oli ihan hyvää itsensä haastamista.

Mut lähetettiin tänään kielikuvallisesti suden suuhun. Tätä täytyy alustaa sillä, että mä olen sosiaalisesti hyvin huono. No, pitkäaikaisimmat lukijat sen kyllä varmasti jo tiesivätkin. Mä en saa suutani siis auki kovinkaan helposti uudessa tilanteessa, koska.. No, niin, en vaan osaa puhua. Mulla ei ole mitään small talk -aiheita tai mitään, ja vaikka olisikin, niin en mä osaa niitä lähteä viljelemään. Mä vaan yksinkertaisesti olen kaikessa huonoudessa huono sosiaalisissa tilanteissa.

Eira sai tänään viestin Miion päiväkotikaverin äidiltä: "Pääsisikö Miio leikkimään meille?" tai jotain vastaavaa. Tottakai siinä oli mainittu myös tämä Miion kaverin nimi, mutta en mä sitä täällä ala jakamaan. Kaikilla olkoon oikeus yksityisyyteensä, tai jotain. Eirahan itse oli koko päivän töissä, mutta sovittiin sitten niin, että minä vien Miion sinne kaverin luokse leikkimään, jätän sen sinne vaikka tunniksi ja käyn hakemassa pois. Se kuulosti siltä, että se nyt onnistuu jopa minulta. Se on moikat, jotain pientä ohjetta ja heipat – mikä muka voisi mennä pieleen?

Koska olin tosiaan yksin lasten kanssa, lähti Max tottakai myös mukaan Miioa viemään. Päästiin vaivoin oikeaan osoitteeseen ja ensin pohdittiin pihalla, että missä tässä talossa on ovi ja mitä meidän pitäisi siis nyt tehdä? Onneksi perheen isäntä asteli juuri ulko-ovesta ulos ja opasti meidän takapihalle, jossa Miion kaveri siis jo trampoliinilla leikki.

No, siellähän sitten selkeni semmoinen asia, että perheeseen kuuluu muitakin lapsia ja yksi niistä lapsista on ollut joskus Maxin kanssa samassa ryhmässä. Tästähän seurasi luonnollisesti se, että nyt myös Max halusi jäädä sinne pihalle leikkimään. Tässä kohtaa mä mietin, että en mä voi kumpaakin lasta vain jättää tänne ja lähteä pois?

No, minä jäin sinne sitten myös itsekin.


Kaikki tietää minkälaista on alkukankeus kun ruvetaan juttelemaan jonkun ihmisen kanssa, jonka kanssa ei ole koskaan ennen jutellut? Ai ei kaikki tiedä? No, minä tiedän vallan hyvin. Se oli sellaista vähän kummaltakin suunnalta, joka oli siis iso onni. Kärjistetysti tilanne saattoi näyttää siltä, että katseltiin vaan kengänkärkiämme ja oltiin silleen, että "Moi", "Moi", "No, mitäs..", "Nii.. Mitäs mitäs.." ja niin päin pois. Semmosta hyvin vaivaannuttavaa keskustelun aloitusta, joka ei ota käynnistyäkseen.

Mä olen muutenkin vielä tosi varuillani aina, joten se ei todellakaan helpota tilannetta millään tavalla. Mulla oli kokoaika semmonen olo, että nyt pitää sanoa jotain tai kysyä jotain, että saadaan tämä tämmöinen kiusallisuus tästä pois. Mutta mun suusta ei tule mitään. Ei yhtään mitään. Jos mulle esitetään kysymys, niin siihen mä osaan vastata. Mutta mitään uutta en osaa keskusteluun tuoda, en ainakaan näin alkumetreillä.

Juteltiin siinä vain vaivoin mm. puiden kaatamisesta, trampoliinista ja oli siinä kai vielä jotain. Mutta kuten sanoin; onneksi toinen osapuoli, eli talon isäntä, oli ehkä myös yhtä hämillään ja kiusaantunut tilanteesta, niin tilanne oli puolin ja toisin vaikeahko. Tottakai se osasi paremmin pitää keskustelua yllä, mutta minä vastapelaajana osasin kyllä tyrehdyttää jokaisen hyvän startin vastailemalla pääsääntöisesti vaan jotain "joo" tms.

Mutta sellainen mä olen. Mun sosiaaliset taidot on tavallaan ihmiskohtaisia. Jos mä oon oppinut tuntemaan jonkun ihmisen paremmin, niin silloin saatan olla jollain tavalla sosiaalisesti lahjakaskin jopa. Mutta se vaatii todella pitkän ajan, että päästään sille tasolle.


Jossain vaiheessa tuli tilanne, kun Max halusi mennä katsomaan miltä heidän kodissaan näyttää. Talon isäntä antoi luvan ja sinne se Max luikahti. Vaan hetken päästä sinne tahtoi myös pikkuveli, jolle lupa myös myönnettiin. Tiedättekö, tässä kohtaa alkoi jonkinlainen hätätilanne päässä. Pojat on sisällä, isäntä käveli myös ovea kohti ja sitten tuli se: "No, kaipa siekin tuut sitten sisälle, vai?"

Kaipa minä sitten tulen, en mä tiedä mihin muuallekaan mä tästä lähtisin, ajattelin. Aivan uusia ihmisiä, aivan uusi paikka, aivan uutta kaikki. Paha tilanne, todella paha tilanne.

Menin sisään, keräsin poikien lattialle jättämiä vaatteita ja seurasin omien lasteni ääntä. Löysin ne leikkimästä, joten menin sitten samaiseen huoneeseen vähän katselemaan päältäpäin, että kaikki menee hyvin. Yritin vältellä kaikkea mahdollista, koska mä en osaa olla.

Mua yritettiin jossain vaiheessa houkutella myös johonkin sanapeliin mukaan. Olisin mä siihen ehkä muuten osallistunutkin, mutta Miiolla oli sillä hetkellä (onneksi) jonkinlainen hepuli päällä. Se halusi olla mun sylissä, heittäytyä siitä tuetusti alas ja vaikka mitä. Sitten se sinkoili sinne, tänne ja tonne. Se oli mun pakokeinoni siitä, että olisin päätynyt sosialisoitumaan jonkun pöytäpelin ääreenkin vielä. En usko, että se olisi ollut huono, mutta sitten taas toisaalta.. Uusi paikka, uudet ihmiset, uusi peli, uutta aivan kaikki siinä hetkessä. Ehkä se olisi ollut vain huono vaihtoehto, vaikka arvostan elettä, että mua mukaan pyydettiin.

Ja siis, kaikki kunnioitus kyseiselle perheelle. Ne otti lapset todella hyvin vastaan ja ne yritti ottaa mutkin mahdollisimman hyvin vastaan, vaikka mulla oli jarrujalka lattiassa kokoaika. Ei se ollut millään tavalla niiden syy, vaan ihan puhtaasti omaa vaikeuttani.

Kyllä me loppua kohden löydettiin ihan semmosia asioita, jotka sai hymyn huulille tasapuolisuuden nimissä. He keräilivät siellä Pokémon-kortteja ja siinä oli ihan hyvä puheenaihe, joka sitten jatkui kaikenlaisiin muihinkin kortti-aiheisiin. Korttien hinnoista, joistain ennätyksistä ja muuta. Hyvä keskustelu, vaikka en edelleenkään osannut antaa itsestäni kuin ehkä 15 %. Ja näissä tilanteissa, kun osaan antaa itsestäni vain noin vähän ulos, niin mulle jää semmonen olo, että mä en ole jatkossa kaivattu kyseiseen tilaan. Tiedän, se on vain mun päässäni. Mä muodostan omassa päässäni heidän mielipiteensä musta.

No, oli miten oli. Tuli lasten iltapala-aika, joka oli mitä parhain syy poistua epämukavuusalueelta. Ja painotan vielä, että se talo, ne ihmiset tai mikään siellä ei ollut.. Miten sen nyt selittää? Siellä oli mukavaa, siellä oli mukavia ihmisiä, mutta mun omalle päälleni tuollainen tilanne on epämukavuusalue. Eli onko oikein sanoa, että mitään henkilökohtaista ei isäntäperhettä kohtaan ollut, vaan se ongelma on vain ja ainoastaan minun päässäni.

Tavallaan en usko, että minua edes tarvitaan siellä seuraavalla kerralla. Toi oli ihan hyvä skannaus silleen, että mä uskallan jatkossa luottavaisin mielin jättää sinne Miion ja miksei vaikka Maxinkin. Sen verran hyvän kuvan kuitenkin perheestä sain, vaikka itse olen mitä olen. Uskon olevani aika hyvä tulkitsemaan ihmisiä, ja tässä tein sellaisen tulkinnan, että he olisivat kyllä tutustumisen arvoisia, mutta en tiedä tuleeko sitä koskaan tapahtumaan. Lapset on kuitenkin kavereita keskenään, joten tulee heitä varmasti nähtyä silloin tällöin. Ja silloin on hyvä osata sanoa edes "moi", luulisin. Siihen mulla ei ole enää kynnystä. Ehkä.


Tultiin kotiin, ja tiedättekö minkälainen olo on introvertillä tässä kohtaa? Kyllä, mun patterit oli aivan loppusuoralla. Hyvä, että jaksoin lapsille edes iltapalaa tuoda pöytään, vaikka kyllähän nyt velvollisuudet hoitaa, vaikka akkua olisi noin 1 %. Mutta heti kun pääsin sänkyyn, niin jostain tuli joku lisäakku, joka päätti, että nyt ei kyllä nukuta, vaikka olisit kuinka kuluttanut akkusi.

Nousin ylös, tulin koneelle ja kirjoitin tämän. Tämä oli mielestäni ihan hyvä kirjoittaa ylös. Ehkä, hyvin suuri ehkä, tämä auttaa mua jollain tapaa seuraavassa vastaavanlaisessa tapauksessa. Ehkä he tulevat seuraavalla kerralla meille? Mitä sitten teen? No, silloin mulla on kotikenttäetu, joten voin.. Olla.. Taas.. Sanomatta mitään fiksua ja vaan katsella niitä kengänkärkiä.

Terveisin,
Vesa-Matti

Kesä valuu sormien välistä

Tunnen kesän kuluessa jatkuvaa outoa tunnetta. Vaikka isyys on mulle tärkeintä koko maailmassa, niin mä olen käytännössä vaan isä. Kaipaan ehkä jotain omaa, joka erottaisi kesän tavallisesta arjesta, mutta en edes tiedä mitä se jotain olisi. Siitä mä tässä blogitekstissäni vähän avaudun.

Mä haluan nyt vähän valittaa. Nuorisolaiset käyttää siitä lyhennettä FOMO, joka siis tarkoittaa fear of missing out, joka siis tarkoittaa käytännössä sitä, että mulla on semmonen tunne, että jään kaikesta kivasta paitsi. Ei se mulla niinkään tule siitä, että muilla on kivaa jossain, vaan lähinnä siitä, että musta tuntuu, että mun elämässä ei tapahdu mitään.

Älkääkä ymmärtäkö väärin; mä tykkään olla poikien kanssa kotona. Koti on mulle turvasatama ja täällä ei ole mitään vikaa olla. Mutta välillä, paino sanalla välillä, tuntuu siltä, että kesä vaan menee ohi. Mä koko pitkän talven taas odotin kesää, mutta nyt kun se on täällä, niin mä en osaa nauttia siitä. En edes tiedä mitä olisi se nauttiminen, mutta tiedättekö? Muut käy festareilla, mökeillä ja vaikka mitä. Minä olen kotona, herään poikien kanssa, selviän päivästä ja illalla valvon myöhään yöhön, koska otan omaa aikaa sieltä. Seuraavana aamuna taas sama rumba.

Mitä mä haluaisin tehdä? Niin, en tiedä. Ehkä mä eniten kaipaisin mökille. Mä kaipaisin kesäyön viettämistä kaveriporukassa. Mä kaipaisin vaan jotain, mikä erottaisi tän kesän jollain tavalla koko muusta vuodesta.

Me ei olla saatu edes juhannukseksi mökkiä. Eira yritti ehdottaa, että lähdetäänkö juhannuksena Puuhamaahan.. Tuota, tuota.. Mä vähän turhauduin siihen kysymykseen, vaikka eihän mulla oikeesti ole mitään syytä sille turhautumiselle. Olisihan se kivaa lapsille, mutta Puuhamaahan pääsee koska tahansa muulloinkin. Miksi se olisi juuri keskikesän juhlan aikaan? Ehkä mä turhauduin siihen siksi, että yleensä aina juhannuksena on ollut jotain, jolloin aikuinenkin voi olla aikuinen. Kyllä, kaipaan siis siinäkin vähän sitä kesäyötä ja vaikka vaan muutamaa olutta hyvässä seurassa. Puuhamaahan meno olisi sitä, että sosiaalisesti kuluisin siellä loppuun ihmisistä, jonka jälkeen tultaisiin kotiin ja elämä jatkuisi arkena.

Se mikä puoltaa taas mun omaa diagnoosiani siitä, että olen jollain tavalla kirjolla, niin se, että mä turhauduin näin pikkumaisesta asiasta. Turhauduin, koska ei ole suunnitelmaa. Turhauduin, koska ehdotettu suunnitelma ei ollut sellainen, jota olisin kaivannut. Eira kysyikin, että "No, mitä sitten?" johon osasin vastata vain, että "En tiedä."

Mä kaipaisin festareillekin, vaikka en ole koskaan ollut mikään festarikävijä. Viime kesänä kävin ensimmäisen kerran ja tykkäsin siitä ihan, vaikka ei siitä tullut sellainen, että olisi heti pakko päästä seuraavillekin festareille. Mutta ehkä kerran vuodessa olisi kiva? En tiedä, ei mulla ole edes rahaa. Sielläkään se itse festari ei ollut se mistä tykkäsin, vaan se, että sai viettää kivaa kesäistä päivää (ja yötä) kaveriporukassa. 

Mulla on jotenkin, tiedättekö, ristiriitainen olo. Mä olen isä ja se on semmonen rooli, mitä mä suoritan kokoaika. Mulla on ehkä kerran kuussa sellainen hetki kun hetken saan olla jotain muuta. Mä en käy ikävä kyllä vieläkään edes töissä, jossa saisin hetken olla jotain muuta kun isä. Ja vaikka nyt valitan näin, niin silti se isän rooli on mulle kaikista tärkein asia maailmassa. Mä en vaan ehkä ole onnistunut löytämään mitään järkevää vastapainoa sille.


Nyt kun päästiin näin syvälle tähän, niin mitä mun oma aikani on? Se ei ole mitään. Mä teen ehkä sellaisia asioita, joista tykkään, mutta kun sekin edelleen tuntuu siltä, että vaan kulutan aikaa siihen, että voin taas jatkaa isänä olemista. Katson YouTubea, pelailen kännykällä tai tietokoneella, kirjoittelen blogia tai biisejä. Mutta tämänkin kaiken mä teen yksin. Ja vaikka yksinolostakin nautin todella paljon, niin jotenkin mä olen alkanut kaipaamaan ihmisiä. Varsinkin näin kesällä se puskee jotenkin enemmän pintaan.

Nyt oon alkanut iltaisin, Eiran nukahdettua, pohtimaan sitä, että ottaisin vaan pyörän pihavarastosta ja kävisin tekemässä jonkinlaisen lenkin kesäillassa tai -yössä. Montako kertaa olen sen tehnyt? En kertaakaan. Mä olen niin jämähtänyt tähän elämään, että en uskalla edes tuollaista irtiottoa tehdä. Se ei olisi sitä ainaista pelaamista, ruudun tuijotusta tai kirjoittamista. Vaikka todennäköisesti tekisin sen pyörälenkinkin yksin, niin siinä ehkä vaihtuisi edes maisemat. Onkohan tää taas sitä, että mä olen ollut vaan liikaa kotona ja alkaa vaan tuntua siltä, että seinät kaatuu päälle? Ehkä.

Ja siis, nyt on kesä. Kesäkuun 12. päivä kun tätä kirjoitan. Keskikesän juhlaan on viikko? Juhannuksen jälkeen alkaa taas päivät lyhenemään, ja vaikka kesä ei sen jälkeen heti olekaan ohi, niin se alkaa vaan tuntua siltä, että tämä kesä oli taas sitten tässä. Kohti synkkää syksyä ja talvea vauhdilla. 

Mä olen ehkä vaikea ihminen, en ehkä lähtökohtaisesti muille, vaan ehkä enemmänkin itselleni. Sinä kysyt, mitä mä sitten haluaisin tehdä? Minä vastaan, että en edelleenkään tiedä varmaksi. Olenko mä puhunut tästä tunteesta kenellekään? No en. Mä kannan sitä vain itse, enkä tiedä edes itse vastauksia omiin kysymyksiini.


Kaipaan vaan.. Jotain. Jotain, mikä tekisi tästä kesästä jotain muuta kuin mitä tavallinen arki on. Mä tiedän, että kun Eiran loma joskus alkaa, niin sitten alkaa taas kesäloman suorittaminen. Pitää tehdä tätä, pitää tehdä tota, pitää käydä tuolla, siellä ja tuonnekin pitäisi ehtiä. Parissa viikossa tehdään kuukauden reissut ja jutut. Tavallaan se on ihan kivaa, että tulee jotain vaihtelua, mutta kun se ei tunnu millään tavalla sitten taas rennolta tekemiseltä. Se on varmaan vaan se, kun Eira painaa niin paljon duunia, että kun vihdoin pääsee lomalle, niin sitten myös tehdään lomajuttuja. Ja aina ne reissut on tietyllä tavalla ollut kivoja, varsinkin lasten kautta. Jokavuotinen Porvoo-reissu on ollut aina kesän huippuhetkiä, huvipuistoissa käyminenkin on ihan kivaa, mutta ne on mulle tosi kuluttavia reissuja. Mun pitää huomioida ympäristöäni aivan liikaa ja se kuluttaa mun paristot aivan loppuun. Sitten kun näitä tungetaan se 14 reissua kahteen viikkoon, niin siitä on se rentoutuminen aika kaukana mun akkujen kannalta. Akkujen, joita en osaa muutenkaan ladata.

En mä ole tästä pahemmin kotonakaan puhunut. Nyt on ensimmäinen kerta kun saan tämän jollain tavalla ulos itsestäni. Mä en ole osannut sanoittaa tätä, enkä tiedä osasinko nytkään. Mut voidaan nähdä isänä, joka ei halua olla lastensa kanssa tai isänä, joka ei halua reissata perheensä kanssa. Mutta sehän ei pidä paikkaansa. 

Pääpointti on kai se, että mä en edelleenkään uskalla ottaa liiemmin sitä aikaa itselleni. Vaikka sanoin, että Eiran lomailu tuntuu vähän ylisuorittamiselta, niin pakko mun on myöntää, että mä ylisuoritan rooliani isänä. Mä haluaisin olla kokoaika lasteni ulottuvilla. Ei se ole sellaista suorittamista, että kokoaika pitäisi tehdä sitä ja tätä, vaan se on enemmänkin suorittamista mun päässä. "En mä voi lähteä tuonne, koska mua voidaan sillä aikaa tarvita täällä" -tyyppisesti. Ei tule varmaan yllätyksenä, jos nostan tähän taas taipumukseni yliajatteluun? Niin, sitä se kuitenkin aika pitkälti on. Vaikka mä en kokoaika olisi tekemässä lasten kanssa juttuja, niin mä kokoaika käyn päässäni läpi sitä prosessia. Yleensä se vähän helpottaa silloin kun Eira tulee töistä kotiin, mutta kyllä se silti jatkuu siellä taustalla.

Mä oon huomannut vajoavani taas aika usein vaan makaamaan johonkin puhelimeni kanssa, koska Eira ottaa niin hyvin kopin pojista siinä kohtaa. Mä muka hetken "rentoudun", vaikka ei se sitä ole. Mulla on vieläkin se ongelma, että jos multa joku heti puhelimen pois laitettuani kysyisi, että mitä siellä oli, niin joutuisin vastaamaan, että en kyllä yhtään tiedä. En mä tee sillä mitään. Se on vaan.. Jotain ajantuhlausta? Joka ei edes jää millään tavalla mieleen. Pidän sitä itsekin tosi turhana, joten oon yrittänyt taas kaikin keinoin lopettaa sen. Yritin alkaa vähän piirtämään. Se olisi kiva harrastus, mutta kun se ei ole kuulunut tapoihini, niin ei siitä ole helppoa sellaista tehdä. Piirtämisestä jäisi joku konkreettinen asia sen jälkeen, jolloin osaisin vastata kysymykseen, että mitä jäi käteen viimeisestä rentoutumishetkestä? Mun nykyisistä rentoutumishetkistä ei jää käteen mitään. Ei yhtään mitään. Ei edes sitä rentoutumista. Olen puhelimella, kuuntelen mitä perhe tekee ja olen kokoaika valppaana tekemään mitä tahansa muuta kun sitä mitä teen siinä maatessani.

En tiedä voisiko tässä olla jonkinlaisia merkkejä loppuunpalamisesta? Vai onko se vaan se FOMO? Kertokaa joku? Huhuu? Pitäisiköhän mun taas ihan vakavissani alkaa miettimään sitä, että puhuisin tästä jollekin? Mutta mitä mä sille jollekin puhuisin? No, se olisi taas uusi kierros yliajattelijan aivoille. Mutta jotain pitäisi kaiketi keksiä. Tai voisi ainakin olla hyvä keksiä jonkinlainen venttiili itselleni. En tiedä.

Terveisin,
Vesa-Matti