Mähän en ole tämän blogin historian aikana poistanut kovin montaa merkintää jälkikäteen. Väitän, että poistetut merkinnät on laskettavissa yhden käden sormilla. Mä en kovin helpolla täältä mitään poista, mutta joskus on tullut kirjoitettua jotain tekstiä minkä takana ei voi enää ollenkaan seistä. Tiedättekö? Joskus oli jotain tappelua jonkun lukijan kanssa ja se meni sitten ihan molemmin puolin yli, mutta mä puin sitä julkisesti blogissani ja koin sen jälkikäteen hyvin lapselliseksi tavaksi käsitellä mitään – ja siksi poistin sen. Periaatteessa oon poistanut vaan semmosia merkintöjä, jotka on käsitellyt negatiivisesti blogin ulkopuolista ei julkisuudesta tuttua henkilöä. En tiedä miksi rupesin tätä tässä selittämään, koska tämähän ei liity nyt mihinkään.
Nyt kuitenkin kun pääsin tähän aiheeseen niin haluan vähän jatkaa. Ajatelkaa siis, että mä olen ollut tämän blogin perustamishetkellä parikymppinen poikanen. Voisi kuvitella, että parikymppisenä ihminen osaisi jo internetissä käyttäytyä, mutta en mä aina osannut. Muistan tän blogin alkuajoilta semmosia tapauksia missä siis menetin malttini anonyymien kommenteista. Niissä usein kritisoitiin mun silloista elämäntapaa, joka oli pitkälti tuilla elämistä, työttömyyttä ja valitusta siitä kuinka rahat ei riitä mihinkään. Kerroin tästä kaikesta avoimesti täällä ja sain kommentteja, joissa mua haukuttiin näiden asioiden takia. Mä tein sen liian helpoksi ja sitten vielä lopuksi provosoiduin tästä. Olin liian naiivi. Välillä sitten näistä kärpäsistä kasvoi niitä kuuluisia härkäsiä ja kirjoitin blogimerkintöjä, joissa raivosin asioista vielä lisää ihan julkisesti.
Näitä merkintöjä olen jälkikäteen poistanut. Ja jos niitä vielä jostain ilmenee niin olen niitä valmis edelleen poistelemaan. Ne ei edusta laisinkaan sitä kuka olen tänä päivänä, eikä ne ole sillä tavalla edes tallessa pidettävää historiaa. Vaikka tavallaan oon sitten sitäkin mieltä, että olisihan se kiva jos ne olisi vielä olemassa, koska sitten niitä voisi välillä käydä katsomassa ja nähdä kuinka pelle minäkin olen joskus ollut. Voin olla vieläkin, mutta en enää samalla tavalla.
Mutta tämähän ei oikeasti ollut se asia mistä tulin kirjottelemaan. Mun piti tulla kirjottelemaan niitä näitä tästä nykyisestä elämästä, mutta eksyin näköjään näyttävästi muille poluille. En ole sentään ihan niin noihin tilastoihin ja numeroihin kallellaan, että olisin tullut kirjoittamaan vain 900. blogimerkinnän kunniaksi liirumia ja laarumia. Joten eiköhän siirrytä vielä itse asiaan?
Mähän siis halusin tulla kertomaan teille siitä, kuinka toi meidän uusin tulokas on kyllä mahdottoman paljon äänessä. Mä en muista, että Max olisi vauva-aikanaan pitänyt ääntä ihan kaikessa tekemisessään. Kax (leikkimielisesti kutsun välillä uutta vauvaa sillä nimellä..) siis syö äänekkäästi, on hereillä äänekkäästi, tekee tarpeensa tosi äänekkäästi ja myös nukkuu äänekkäästi. Se on ihan mahdoton ähisijä. Ei se siis itke hirveesti – kop kop – mutta se tottavie ähisee.
Mä yritin vauvan kotiutumisen jälkeen nukkua hetken toisessa huoneessa, jotta Eira pääsisi kokeilemaan miten on helpointa nukkua uuden vauvan kanssa. Jonain yönä Eira sai sitten vauvan nukkumaan pinnasängyssä ja mä pääsin palaamaan omaan sänkyyn – joka oli siis hyvä mm. selän ja muutenkin koko kropan kannalta, koska meidän vierassänky oli aivan mahdoton kapistus. Siinä sängyssä sai ehkä tasan yhden hyvän asennon ja muut oli sitten huonoja.
Tän omaan sänkyyn palaamisen jälkeen mulle alkoi valjeta toi vauvan äänekkyys ihan uudella tavalla, koska tämä uusi vauva pitää ääntä lähes siis läpi koko yön. Se herättää mut ja välillä pitää mua hereillä. Joo, mä tiedän; vauvan äidin, eli Eiran, yöunet on varmasti vielä muakin vähäisemmät tai ainakin katkonaisemmat, koska ruokkiminen on pääosin vain äidin tehtävä toistaiseksi. Tuntuukin siksi typerältä valittaa omasta jaksamisestani. Mä oon semmonen tyyppi, että mä olen tottunut valvomaan myöhään ja sitten kun joskus nukahdan, niin haluan nukkua läpi yön. Tämähän ei siis ole alkuunkaan onnistunut, koska mä siis herään vauvan ääniin ihan jatkuvasti. Äh, äh, öh, öh, äh, äh. Onhan se söpöä muuten, mutta eihän sitä nyt yöllä kestä.
Yksi aamuyö – ehkä se oli aamuyö, en ole varma miten aika nykyään toimii – Eira sai vauvan olemaan ihan hiljaa ehkä minuutin ajan. Se oli siis ruokkinut sen ja pisti sen takaisin omaan unipesäänsä nukkumaan. Mä havahduin tähän hiljaisuuteen ja kysyin huolissani, että onhan vauvalla kaikki hyvin kun siitä ei kuulu mitään? Eira sanoi unenpöpperöisenä ruokkineensa vauvan ja hetki sen jälkeen tuttu äh, äh, öh, öh-show taas alkoikin.
Mä mietin, että miten voisin taata itselleni katkeamattomat yöunet ja Eirallekin mahdollisuuden aamulla ehkä jatkaa hieman omiaan? Sanoin voivani nukkua vierashuoneessa, siinä kehnossa vierassängyssä ja herään Maxin kanssa mahdollisesti katkeamattomien yöunien avustamana mielelläni. Selkäkipujen kanssa pärjään, mutta en vaan kykene nykyään enää elämään tosi vähillä tai ainakaan katkonaisilla yöunilla. Nukun normaalistikin jo suhteellisen vähän, mutta että jos siitä vielä otetaan pätkiä pois, niin ei onnistu..
Eiralle ei ilmeisesti kuitenkaan ollut okei se, että nukkuisin sillä kamalalla Ikean Hammarn -vuodesohvalla, vaan se alkoi etsimään Torista vierassänkyä ja semmoinen hetimiten löytyikin. Se haettiin tänään ja luultavasti kokeilen sitä jo ensi yönä. Ehkä saan katkeamattomat ja selkäystävälliset yöunet, huh.
Mä vaan toivon, että tätä ratkaisua ei jouduta venyttämään sitä noin puoltatoista vuotta, joka siis kesti Maxilla oppia nukkumaan heräämättä. Olisi ollut suotavaa jo Maxin kohdalla, että se olisi oppinut nukkumaan jo aikaisemmin.. Koska tällä menetelmällä meille ei kyllä siunaantunut montaakaan ns. täydellistä yötä. Sama rumba alkoi alusta, mutta itsehän tähän on lähdetty. Ja vaikka nyt vähän valitankin, niin ei se poista sitä tosi asiaa, että nämä lapset on tuonut paljon enemmän kun mitä on yöunissa vienyt. Kunhan nyt joskus päästään kaikki yhteisymmärrykseen yöunista niin tämä voidaan siirtää mappi Ö:hön.
Ehkä se voisi itselläkin olla unikoulu edessä, jotta osaisi olla ottamatta sieltä alkuillasta sitä hyvää uniaikaa itseltään pois. Mä saisin helposti venytettyä omaa uniaikaani jopa 8-9 tuntiin, mutta riistän sieltä alkupäästä aina vähintään sen 3 tuntia pois kaikkeen turhaan. 6 tunnin yöunilla vielä pärjään, mutta sen täytyy olla katkeamaton. 5 tunnin yöunilla.. No, jos juon vaan tarpeeksi kahvia, niin ei sekään maailmanloppu ole.
On mun pakko mainita vielä muutamia asioita Maxista. Se on siis alkanut osoittelemaan paljon asioita ja me ollaan opetettu sille sen myötä, että mikä mikäkin on. Se osaa tosi hyvin nykyään tunnistaa sanoista asioita. Melkein ensimmäinen asia minkä se oppi tunnistamaan oli Hathat. Niin, tepä ette sitä ehkä tunnista, koska se on Maxin oma juttu. Voi olla, että olen siitä joskus täällä maininnut, mutta en mä osaa muistaa asioita, joten mahdollisena uusintana; Hathat on iso pingviini-pehmolelu, jonka se sai joululahjaksi. Se istui sen kanssa omassa huoneessa ja tokaisi "hathat" – Siitä lähtien se on ollut Hathat.
Se oli tosi hieno hetki kun se ensimmäistä kertaa osoitti jotain asiaa mitä siltä kysyi. "Missä on Hathat?" ja poika osoittaa juuri oikeaan paikkaan. Se siis oikeasti oppii ja kehittyy kokoaika! Tuli jotenkin todella ylpeä olo siitä. Ja nyt kun se sanavarasto on laajentunut niin paljon niin ei voi kuin ihailla! Vielä kun tulisi sekin päivä, että se alkaisi itse myös käyttämään sitä sanavarastoaan. Ei siis mikään kiire ole, mutta olisihan se kiva.
Nyt itseasiassa – eilenköhän se oli – se alkoi lisäämään siihen osoittamiseen jotain puheentapaista. Se on semmosta, hmm.. Siansaksaa, ehkä? Oltiin paljussa, se osoitti sieltä jotain asiaa ja suusta tuli ihmeellisiä hieman sanoja muistuttavia äännähdyksiä. Mä oon jotenkin ihan varma, että ei mene enää ihan mahdottoman kauan siihen, että äännähdykset muuttuu oikeiksi sanoiksi.
Ja, ja.. No, Maxia hyvin usein naurattaa kun se näkee pikkuveljen. Se on ehkä ihan onnellinen siitä, vaikka ei se siihen hirveämmin koskea uskalla. Katselee etäältä, hymyilee ja naurahtelee. Ja itseasiassa jos vauvan laittaa makaamaan Maxin sänkyyn, niin Max saattaa mennä sen viereen pötköttelemään. Se on vaan niin.. Jotenkin.. Tiedättekö, se sulattaa sydämen. Voi että!
Hmm, tässä lähestyy nyt kovasti semmoinen päivä kun Max lähtee vähän kokeilemaan päiväkotia.. Siis se on hyvä vaan sen takia, että se on sen kehitykselle tärkeää, mutta mua hirvittää se, että se aika on pois meiltä. Joku muu viettää aikaa meidän lapsen kanssa, vaikka meilläkin olisi siihen mahdollisuus.. Mutta siihenhän tämä luultavasti enenevissä määrin menee nyt koko loppu elämän. Lapset on enemmän ja enemmän pois kotoota ja sitten ne lopulta muuttaakin pois. Hyi! Ei laukata yhtään enempää edelle! Nämä hetket on tässä ja nyt ja niistä pitää osata nauttia. Kaikelle on aikansa ja paikkansa, mutta carpe diem. Tai elä hetkessä, miten tahansa.
Ja nyt ei mulla muuta, johan tässä tulikin taas jos jonkinlaista juttua. Se olisi siispä ensi kertaan ihmiset!
Terveisin,
Vesa-Matti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoitelkaa mielummin omalla nimellä kun Anonyymina. Ihan vain varmuuden varalta. :)