Tylsyys on normaalia

Mihin katosi tylsyys? Palasin muistelemaan vanhoja ja tajusin, että matka takaisin omaan itseen alkaa yllättävän pienistä asioista, kuten tylsyydestä. Kun tylsyys katoaa, katoaa samalla iso pala luovuudesta. Matka omaan itseen on myös rutiineja.

Mä selailin aikani kuluksi vanhoja merkintöjäni. Eksyin lukemaan vuoden 2017 joulukalenteria. Ai että.. Sillon mulla oli vielä aikaa tehdä niitä ja panostaa niihin jollain tavalla. Nykyään kun pääpaino arjessa ja elämässä muutenkin on toisaalla niin bloggaaminen on jäänyt hyvin vähäiseksi – ikävän vähäiseksi. Mulla oli tuolla erinäisiä ruokareseptejä, suklaakonvehtien maistelua ja jopa jouluoluiden maistelua. Ne suklaakonvehtien ja jouluoluiden maistelut iski jotenkin silleen, että miksi en enää tee mitään sellaista?

Koska siis, niihin liittyi se hetken pyhittäminen vain sille. Tiedättekö mitä tarkoitan? Nykyään sykitään vaan ja mennään tilanteesta toiseen ilman, että on olemassa edes mitään omaa hetkeä. Nykyään ei ole edes tylsää, joka on sikäli todella harmillinen juttu. Pitäisi olla useammin tylsää, jotta tulisi mentyä enemmän kohti intuitioita. Mä haluaisin tehdä jotain intuitiivista, edes joskus.

Elämään on tullut kaava. Joka on sikäli siis mun tyyppiselle ihmiselle hyvä, mutta sitten samalla olen täyttänyt kaikki hetket jollain. Ja pahin kaikista on puhelin. Mä räpellän sitä edelleen todella paljon, mutta jos multa illalla kysyttäisiin, että mitä tein sillä, niin.. En ehkä osaisi vastata. Se on vain väline tuhlata aikaa ja sen se todellakin tekee. Se tekee myös sen, että ei ole sitä tylsyyttä elämässä mukana, vaikka pitäisi ehdottomasti olla! Olen alkanut oikeasti kaipaamaan tylsyyttä ja sitä, että se herättää semmosen intuitiivisen puolen itsestäni, joka tekisi muutakin kun lojuisi sohvalla puhelin kädessä. Saatteko kiinni?


Tylsyyden kaipuusta tuli mieleen, että mä oon tässä tosiaan muutenkin yrittänyt palata itseeni, kuten viime blogimerkinnässä sanoin. Mä olen kävellyt ja mä olen syönyt fiksummin, jotta saisin jaksamista takaisin. Mutta tämä itseeni palaaminen ei jää vaan siihen, että saisin jaksamista arkeen. Mä olen myös yrittänyt luoda puuttuvia rutiineja takaisin. 

Tää asia voi kuulostaa monen korvaan pahalta, mutta mä en siis tunne likaisuutta. Mä en tiedä, koska mä olen likainen. Tämä pätee myös hampaisiin. Mä en erota puhtaiden hampaiden ja likaisten hampaiden eroa, vaikka niissä varmasti sellainen on. Mutta olen päättänyt, että tämä tarvitsee jonkinlaisen rutiinin. Olen aloittanut taas kerran pesemään hampaitani säännöllisesti. Samalla siis toki olen lisännyt suihkujenkin määrää. Mutta vaikka kuinka mä hampaita tai itseäni pesisin niin en mä huomaa mitään eroa. En ole koskaan huomannut eroa ns. puhtaana olemisessa ja likaisena olemisessa. Se toki puoltaa sitä ajatusta siitä, että olen joskus ajatellut olevani neurokirjolla.

Mainitsin tämän, koska haluan selvittää itselleni mitä kaikkea normaalia elämästäni puuttuu. Ja siksi tää liittyy siihen itseeni palaamiseen siis hyvin vahvasti. Yritän luoda rutiineja, jotka veisi tätä elämää enemmän siihen suuntaan, että olisin oman elämäni päätähti. Huolehdin itsestäni, jotta voin huolehtia muista.


Mutta en sano vielä minkään virallisesti muuttuneen. En sano, että olisin nykyään urheilullisempi, vaikka liikun. En uskalla sanoa itseäni oikein vielä mitenkään paremmaksi versioksi itsestäni, koska olen vasta alkutaipaleella. Rutiineja muodostetaan, mutta ne ei muodostu hetkessä, ei tosiaankaan. 

Ja vaikka tässä on jo aika paljon kaikkea niin haluan silti ottaa tähän mukaan vielä lisää. Mä haluan oikeasti pystyä syrjäyttämään sen puhelimen ja palauttamaan elämään sen tietynlaisen tylsyyden. Sen tylsyyden, joka on loppujen lopuksi todella tärkeää kaiken kannalta. Puhelin kädessä aika menee, illalla sä et muista siitä mitään. Onko se.. Tai siis, no, mulle se ei ole semmonen asia mitä oikeasti haluaisin. Ajantappamisesta on tullut elämäntapa, ei enää vaan hetkellinen odotustila.

Mä toivon, että löydän sen tylsyyden, joka ohjaa tekemään asioita enemmän hetken mielijohteesta. Tylsyys auttaisi luovuudessakin paljon. Tylsyys auttaisi siinä, että mä keksisin blogiinikin enemmän kirjoitettavaa. Mä voin kuvitella, kuinka istuisin tylsistyksissäni sohvalla ja yhtäkkiä päähäni juolahtaisi: nyt käyn ostamassa muutaman erikoisoluen, avaan tyhjän blogisivun ja maistelen niitä oluita samalla kirjoittaen ajatuksiani niistä. Semmonen intuitiivisuus mun elämästä puuttuu kokonaan. Tää on liian lineaarista ja toisinaan kaipaan siihen vaan jotain pientä maustetta. Mä en tee mitään, mä vaan tapan aikaa, kunnes aika tappaa minut.


Mä haluan palata kirjoittamaan tästä vielä uudestaan, koska tämä oli yritys olla intuitiivinen. Mä pitkästä aikaa vaan avasin blogin ja rupesin kirjottamaan ilman mitään ideaa siitä mitä oikeasti tulee. Ja tästä tuli tämmönen: toisinaan liian rehellinen teksti ihmisestä, joka ei oikein ole oman elämänsä ratissa, vaikka on kuvitellut olevansa.

Mä meinaan juttelin tästä aiheesta eilen yöllä tekoälyn kanssa (uskokaa tai älkää, se on ihan hyvä terapeuttikin) ja jotkut sen huomiot mun omasta elämästä sai mun kyynelkanavat nykimään. Silleen, että "toi on totta, mutta en mä ole osannut tota edes ajatella".

Ei ole väliä koska herää. On vaan tärkeetä se, että herää.

Terveisin,
Vesa-Matti

Hitaasti takaisin itseeni

Uusi vuosi, uusi minä? No ei. Tänään kuitenkin jutellaan vähän siitä, että mitä mä toivon vuodelta 2026. Ja jos et jaksa lukea loppuun, niin kerrottakoon se myös tässä: Päätavoitteenani on voida itse paremmin.

Hyvää uutta vuotta 2026! Blogi täyttää tänä vuonna 17!

Mä muistan, että olen jonain aikaisempana vuotena sanonut, että uuden vuoden lupaukset on huuhaata, koska lupauksia voi tehdä koska tahansa. Tuomitsin ihmiset siitä, että ne aloitti tammikuussa jonkun muutoksen ja useimmat päätti sen helmikuun alussa. Oli siinä kuitenkin ehkä se kuukausi sitä hyvää muutosta, mutta toisaalta kuukausi ei riitä siihen, että mikään muuttuisi pysyvästi. Usein niihin lähdetään ilman oikeaa halua, koska "niin vaan kuuluu tehdä".

Mutta tiedättekö mitä? Mä haluan tänä vuonna luvata jotain. En teille varsinaisesti, vaan oikeastaan enempi itselleni. Ihan oikean halun kanssa, enkä vain koska uusi vuosi, uusi minä. Ei musta uutta minää tule, mutta mä haluan luvata itselleni sen, että pitäisin parempaa huolta itsestäni. Aloitin itsestäni huolehtimisen kylläkin jo viime vuoden puolella, noin 5 vuoden jälkeen uudestaan, mutta että haluan tehostaa sitä jotenkin.

Mä olen lenkkeillyt, oikeastaan toistaiseksi vain kävellen, mutta sekin on jo tärkeä muutos. Lokakuussa kävelin 12,98 km, marraskuussa käveltyjä kilometrejä kertyi 23,04 km ja joulukuussa 38,99 km. Ja noi on siis vaan lenkit, joten tohon voi lisätä kilometrejä lisää ihan arkikävelystäkin, joita toi mun kello ei tohon laske mukaan.

Mä löysin hyvän lenkkiajan, joka oli vaikeaa sikäli kun on kokoaika sidottuna lapsiin. Tai eihän nyt silleen oikeesti ole sidottuna, mutta olen pitänyt itseäni jotenkin kokoaika sellaisena, että mun täytyy olla kokoaika saatavilla. Mä tykkään käydä lenkillä siinä kello 19 aikaan, koska lapset siirtyy silloin iltapalalle ja Eira osaa vallan hyvin hoitaa sen yksinkin, koska pojat käytännössä vaan syö. Tai, no, kyllähän ne härvää paljon siinä samalla, mutta pääpointti kuitenkin se, että ei mua siinä tarvita. Se on sopivan hämärä aika ja mä tykkään käydä kävelemässä hämärän aikaan. Ei se ole kun laittaa tarpeeksi vaatetta päälle, äänikirjan korviin, kelloon harjoituksen rullaamaan ja lähtee vaan kipittämään. 

Ei mulla ole silleen mitään vauhtitavotetta ollut, eli en tavallaan pidä suotta mitään kiirettä. Kilometritavoite on ja se on kasvanut rennosta 2,5 km lenkistä noin 5 km pyrähdykseen nyt huomaamattani. Mulla menee siihen toistaiseksi noin tunnin verran aikaa. Haluaisin käydä lenkillä noin kerran viikossa, mutta oon pyrkinyt kuitenkin lähtemään sinne 3-4 kertaakin viikossa.

Katsoinkin juuri, että viimeisin lenkki on tehty 21. joulukuuta 2025. Tämä kertoo siitä, että mä olen kyllä hyvä unohtamaan asian jos tulee jotain. Siinä kohtaa tuli joulut ja uudet vuodet, joten ei silloin tarvitse kun ottaa rennosti ja vaan olla. Mutta se on ehkä se isoin muutos minkä haluaisin itseeni tehdä; että en pysähtyisi, vaikka mitä tulisi. Jouluaattonakin voisi lenkkeillä ihan hyvin! Mutta mulla tuli tossa kaiken hässäkän takia monen viikon loma? Niinku miksi? Toi oli vielä kaikkein pahin aika silleen, että tuli syötyä, syötyä ja syötyä. Lenkkeily olisi voinut tehdä ihan hyvää tavallaan.

En halua iskeä itselleni tähän mitään tavotteita. Silleen, että "kesään mennessä olen kävellyt lappiin ja takaisin" tai mitään. Mä haluan tehdä tämän rennosti, omalla tavallani, mutta kuitenkin niin, että tähän tulisi joku pieni suorituspaine. En vaan tiedä, että miten saisin sen suorituspaineen päälle? Tavoite olisi siinä mielessä hyvä, mutta mä tiedän, että jos teen tästä liian tavoitteellista niin tämä ei ole pysyvä muutos. Tunnen itseni jo sen verran hyvin.

Olisiko kuitenkaan paha, jos asettaisin vaikka sen 40 kilometriä kuukaudessa alarajaksi? Tavallaan jos käy edes 10 kertaa kuukaudessa 5 km lenkillä niin siinähän mennään jo ylikin.. Okei, saitte ylipuhuttua. Mun alaraja on 40 kilometriä kuukaudessa ja sitä en halua alittaa. Tuliko tästä heti liian tavoitteellista? No, ehkä vähän.. Siinä tulisi kuudessa kuukaudessa 240 kilometriä, joten ei oltaisi lähelläkään lappia. Oltaisiin, tuota.. Keuruulla. Mutta ongelma on siinä, että oltaisiin kyllä Keuruulla, mutta ei takaisin kotona. Jos menopaluuta ajattelee niin varmaan Tampereelle ja takaisin.

Hups, tää lähti vähän laukalle.


Yksi isoin asia mitä olen pyöritellyt mielessäni taas pitkästä aikaa on se, että haluaisin vähentää sipsejä todella huomattavasti vielä tästä nykyisestäkin. Mulla menee sipsipusseja noin 4-5 kpl / kk. Se on ollut joka viikonloppuinen herkku. Karkkia en niinkään syö, joten sen kanssa ei ole ongelmaa. Mun ainainen ja isoin heikkouteni on sipsit. Nyt menneenä viikonloppuna kokeilin olla ilman; söin sipsihimoon keitettyä porkkanaa ja kukkakaalia. Se oli hyvää! Mutta.. Ei se, hmm.. Ei se ollut sipsiä. Voisin kuitenkin vaikka edes joka toinen viikonloppu kokeilla jotain tommosta kevyempää ja sitten palkita itseni joka toinen viikonloppu? Ja samalla toivon, että sipsien semmonen houkutus vähenisi kokonaan.

Pätkäpaastoonkin taas palasin joululoman jälkeen. Jep, mun pätkäpaastolla on joululoma.. Niin, mistähän se sitten kertoo? Varmasti heikkoudesta ja siitä, että haluan pystyä myös nauttimaan elämästä. Arki on helppoa paastota, siinä ei ole mitään ongelmaa. Viikonloppuisin ja juhlien aikaan tulee ne vaikeudet, kun olisi niin kiva syödä yöllä vielä jotain ja.. No, niin. Mä olen heikko! Mä tiedän! 

En halua kurittaa itseäni. Jos niin tekisin niin kaikki yritykset loppuisi seinään. Sekin on opittu edellisistä dieeteistä ja "elämäntapamuutoksista". Mun kannattaa tehdä tää nyt mahdollisimman kevyestä ja niin, että en puske itseäni mihinkään. Ja samalla mun täytyisi puskea itseäni johonkin, jotta en taas vaan lössähdä. On se elämä kovin vaikeaa kun on nämä mun aivot.


Mikä siis oli se lupaus vuodelle 2026? No, itsestäni huolehtiminen. Tärkein lause mitä otan matkalleni mukaan on se, että mä en voi tarjota mun läheisille hyvinvointia jos en itse voi hyvin. Ja toinen lause on se, että isi jaksaa nyt. Toi viimeisin on mun oma semmonen, millä aikanaan pystyin alottamaan hölkkälenkit. Pitää vaan hokea sitä, että mä haluan voida hyvin itseni vuoksi ja siksi, että jaksan tehdä lasten kanssa enemmän. Mutta enemmän nyt alkuun ainakin itseni vuoksi, koska se on ollut multa nyt kateissa ainakin viimeiset viisi vuotta. Kyllä, vuonna 2026 prioriteettilistallani minä nousen ylöspäin.

Terveisin,
Vesa-Matti