08 kesäkuuta 2022

Voisiko se olla ADHD?

Tänään ajattelin kirjottaa teille vähän epäilyksestä. Yks pitkäaikaisimmista nettikavereistani innostui maanantaina kertomaan mulle siitä, kuinka ADHD-lääkitys on ollut hälle iso apu. Ilmeisesti kaikkeen olemiseen. Mitä me ollaan juteltu, niin mulle on tullut mieleen, että mitä jos mullakin on ADHD?

Mä en oo koskaan aikaisemmin edes miettinyt mun kohdalla, että mulla voisi olla semmosta, koska en mä ole koskaan ollut mitenkään.. No, semmonen ADHD. Kaikilla, jotka ei ole perehtynyt asiaan on varmasti samallainen mielikuva kun mulla on ollut. Mä nimittäin ajattelin, että on vain semmosia ADHD:sta kärsiviä, jotka ei pysy hetkeäkään paikallaan ja kokoaika pitää olla tekemässä jotain tuhojaan. Tää varmaan johtuu siitä, että ainakaan mun nuoruudessa tosta ei levitetty oikein minkäänlaista tietoa. Jos joku oli ärsyttävä, niin muut sanoi sen olevan vaan "ADHD-potilas".

Mulle jäi sitten se kuva kyseisestä häiriöstä. Toissapäivänä mä sitten availin vähän linkkejä ja tutkin aihetta vain todetakseni, että ehkä oli ihan aiheellista päivittää tietämykseni asian tiimoilta.

Mä ajattelin, että listaan nyt noita ADHD:n oireita ja kerron vähän, että onko mun elämässä moista. Sen jälkeen mä alan miettimään, että pitäisikö mun oikeasti hakeutua tutkimuksiin.


Kaikki tulevat lainaukset on otettu Terveyskirjastosta, johon linkki tässä!

Tarkkaavuuden ongelmat näkyvät lapsella usein jatkuvina vaikeuksina keskittyä leikkeihin ja koulutehtäviin. Nuoruuteen tai aikuisuuteen asti jatkuessaan ne vaikeuttavat keskittymistä opiskelu- ja työtehtäviin. Tarkkaamattomuus ilmenee vaikeutena kuunnella toisen puhetta tai seurata ohjeita, toistuvina virheinä etenkin yksitoikkoisemmissa tehtävissä sekä toistuvina vaikeuksina tehtävien ja toimien järjestämisessä. Henkilö, joka on muuten tarkkaamaton, saattaa kyetä keskittymään johonkin itselle hyvin mieluisaan ja kiinnostavaan toimintaan, kuten piirtämiseen tai tietokonepelien pelaamiseen.
Mun mielestä mulla ei lapsena ollut vaikeuksia keskittyä leikkeihin, koska mä olisin voinut vaan leikkiä kokoaika. Se oli mun mielestä ihan parasta. Läksyjä mä varmaan koskaan kylläkään tehnyt, tai sitten tein ne nopeasti jossain koulubussissa, mahdollisesti kopioin vaan joltain.

Nyt aikuisena, kokkipuolta hetken käytyäni, olen todennut sen, että mun oli vaikea keskittyä oppitunneilla. Kuten aikasemmin kesäkuuputkessa sanoin, että mun täytyy keskittyä keskittymään, jotta osaan keskittyä. Keskittyminen ei saa herpaantua hetkeksikään tai muuten teen kyllä kaikkea muuta kun keskityn. Ja silloin mulla menee kyllä kaikki opetettu tieto ohi.

Tehtävien suhteen mulla on mun mielestä aina mennyt hyvin. Kunhan ympärillä ei ole hälinää tai muita ihmisiä. Mä en osaa mun blogianikaan kirjottaa jos mun takana seisoo kukaan. Mun täytyy saada tehdä tämä täysin yksin. Pari kertaa on tullut joku selän taakse kyselemään asioita ja mulla on sillä sekunnilla hävinnyt kaikki mitä olin ajatellut. Se keskeytys on erittäin paha jos oon päässyt henkilökohtaiseen keskittymistilaani.

Eli mä kuitenkin osaan ihan keskittymällä keskittyä asioihin, jotka mua itseäni kiinnostaa.

Tarkkaamattomuus voi tulla esille pitkäkestoista keskittymistä vaativien tehtävien välttelynä, tehtävien kesken jäämisenä, päivittäisten asioiden jatkuvana unohteluna, aikataulujen toistuvana pettämisenä, yksityiskohtien huomiotta jättämisenä ja pienistäkin ulkopuolisista ärsykkeistä häiriintymisenä.
Nyt mä olen tässä siirrellyt kokoaika työhakemusten tekemistä, vaikka mulla alkaa tulemaan takaraja jo vastaan. Mun pitäisi pystyä tekemään kolme työhakemusta, koska työkkäri vaatii sitä. Mä siirrän ja siirrän sitä, se ärsyttää mua itseänikin, mutta teen sitä silti. Pitäisi vaan päättää, että nyt minä teen ne ja sitten kanssa teen ne.

Kysykää sitten Eiralta, että miten hyvä mä olen pyörittämään kotia.. Meidän isoimmat erimielisyydet ehkä tuleekin usein siitä, että mä teen hyvin vähän asioita kotona. Mä tarvitsen jonkun muistuttamaan itseäni. Esimerkiksi kissojen ruokinta ja hiekkalaatikko.. Mä olen ottanut ne nyt täysin omille harteilleni, koska meidän Masa-kissa pitää huolen siitä, että mä muistan ne. Se tulee pyörimään jalkoihin ihan rasittavuuteen asti jos en ole itse muistanut käydä ruokaa antamassa ja hiekkaa putsaamassa.

Ja kun oli tämä viikko, kun Eira ja Max oli matkoilla, niin tämä kämppähän räjähti täysin. Mä en pitänyt huolta oikein mistään, koska mulla ei ollut mitään mikä muistuttaa siitä, että kämpän ei saa antaa räjähtää. Semmoset tosi arkiset asiat muistan lähinnä sen takia, että talossa asuu muitakin. En jätä asioita lojumaan sen takia.

Mutta muunlainen siivoaminen on mulle kyllä todella vaikea muistaa.

Aikatauluista mun täytyy sanoa, että niitä mä en kovin helposti laiminlyö. Mulle on tärkeetä, että asioissa on aikataulut ja mä yleensä noudatan niitä jopa liian tarkkaan. Nuorisoteatteri aikanakin mä olin töissä aina vähintään 5 minuuttia ennen työajan alkua, koska en halunnut myöhästyä siitä.

Ja ulkopuoliset ärsykkeet taas on toisinaan tosi iso ongelma. Välillä joku ihan pieni arkinen äänikin saa mun keskittymisen herpaantumaan täysin, enkä sitten taas enää tiedä mitä pitäisi tehdä.

Se voi ilmetä myös virheiden välttämiseksi tehtynä liiallisena tarkisteluna, joka hidastaa tehtävien suorittamista. Tarkkaamattoman henkilön on usein vaikea keskittyä keskusteluun ryhmässä, mutta kahden kesken etenkin tärkeäksi koettu keskustelu voi kuitenkin sujua tavanomaisesti.
Tämä ensimmäinen pätkä tässä toistuu aika helposti tässä blogihommassa. Mä usein jään pohtimaan joitain asioita, tarkastan asian Googlesta, saatan pyyhkiä kokonaan pois ja kirjoittaa uudestaan. Jos joku sana on mulle jollain tavalla epäselvä, että miten se kuuluu kirjoittaa, niin kyllä silloinkin Google laulaa. Yhdyssanat on mulle tärkeitä, vaikka niidenkin kanssa on varmasti tullut tässä vuosien mittaan tehtyä virheitä. Google laulaa aina kun on epäselvä yhdyssana. Pitää tarkistaa ja tehdä uudestaan.

Ryhmäkeskustelut, tai ylipäätään keskustelut on usein mulle vaikeita. En mä osaa keskittyä niin moneen asiaan samaan aikaan. Mun pitää päässäni miettiä mitä mä sanon ja sitten samalla muka kuunnella mitä muut sanoo. Mutta sitten justiinsa noi ns. tärkeät keskustelut yksittäisten ihmisten kanssa saattaa multa onnistua. Tavanomaisesti, kuten siinä sanotaan. En mä osaa siis mielipiteitäni tuoda niissäkään täysin kuuluviin, mutta keskustelu jollain tasolla toimii.

Yliaktiivisuus ilmenee usein käsien ja jalkojen hermostuneena liikutteluna, kiemurteluna paikallaan istuessa tai toistuvina poistumisina tilanteista, joissa edellytetään paikallaan oloa. Lapsilla se näkyy ylettömänä juoksenteluna, hyppimisenä ja kiipeilynä. Liikkumisen pakko voi ilmetä myös jatkuvana levottomuuden tunteena, paikallaan pysymisen tuskallisuutena tai toistuvina vaikeuksina leikkiä tai harrastaa rauhallisesti. Yliaktiivisuus voi tulla esiin ylenmääräisenä puhumisena ja jatkuvana "menossa olemisena".
Tää yliaktiivisuus multa puuttuu ja sen takia en ole osannut miettiä kyseessä olevan ADHD. Mutta nyt kun tarkemmin mietin, niin on toki ollut niitäkin tilanteita kun Eira on joutunut mulle sanomaan jostain ärsyttävästä jalkojen heiluttamisesta tms. Se on semmosta mitä en välttämättä itse tajua.

Ja sitten taas toisaalta.. Välillä mä haahuilen täällä ympäri kämppää. Oon varmaan jo aikanaan tehnyt sitä, koska muistan jostain ihan lapsuudestakin, että multa on joskus kysytty "mitä sä etsit?" vaikka mä en ole etsinyt mitään. Mä olen vaan haahuillut. Välillä Eirakin kysyy tota samaa, vaikka en etsisi mitään. Ei tätä hirveän usein tapahdu, mutta välillä. Ja jotenkin se haahuilu on tullut nyt enemmän jutuksi kun olen yksin kotona. En keksi mitään tekemistä ja sitten vaan pyörin täällä etsien en mitään. Turhaa vaellusta vaan. Kai se on sitä levottomuutta sitten?

Ylimääräistä puhumista mulla ei paljon ole, mutta semmosta epämääräistä sekoilua toisinaan. Siihen sekoiluun kyllä osallistuu toisinaan Eirakin, joten oon olettanut sen olevan normaalia. Tai siis, että kai kaikki sekoilee kotonaan jotain?

Impulsiivisuus puolestaan ilmenee toistuvina vaikeuksina odottaa vuoroaan, toisten keskeyttämisenä, toistuvana tuppautumisena muiden seuraan ja vastaamisena kysymyksiin, ennen kuin ne on kunnolla edes esitetty.
Impulsiivisuus multa puuttuu täysin. Mä en todellakaan ole keskeyttäjäsorttia. Vuoroani osaan odottaa käsittääkseni myös ihan kiltisti, enkä tuppaudu mihinkään mihin mua ei pyydetä. Mua ahdistaa tuppautua mihinkään. Kysymykset mä kuuntelen yleensä huolella ja vaikka mä kuulisinkin kysymyksen, niin saatan silti vielä haluta kuulla sen uudelleen.

Oireyhtymään liittyy joskus vaikeus sietää pettymyksiä, korostunut ärtyneisyys ja mielialojen voimakas vaihtelu. On melko yleistä, että samanaikaisesti ADHD:n kanssa esiintyy lievää viivettä puheen, liikkumisen ja sosiaalisten taitojen kehittymisessä.
En tiedä koskeeko nämä aikuisia, mutta mulla on usein vaikeuksia sietää pettymyksiä. Tai siis ei usein, vaan ehkä aina. Mä saatan ruveta kiukuttelemaan jos joku asia ei ole mennyt toivomallani tavalla. Tämähän toki voi olla jonkinlainen mieslapsi -piirrekin ihmisessä vain.

Jos joskus on ollut tiedossa jotkut juhlat tai muuta, niin jos ne peruuntuu syystä tai toisesta niin mun on vaikea niellä sitä. Mä saatan mennä tavallaan jonkinlaiseen kuoreen ja vaan pysytellä siellä. "Mikä sua vaivaa?" ei mikään! 

Nytkin kun tiedän, että tämän vuoden juhannus ei toteudu oikein millään totutulla tavalla, niin mä olen hyvin pettynyt ja mun on vaikea sietää sitä, että ei ole enää kaveriporukkaa ja kaveriporukan juhannusmökkireissuja. Eira on yrittänyt tarjota vaihtoehtoja, mutta mä en osaa tehdä mitään ratkaisua, koska mua vaan niin suunnattomasti ärsyttää. En haluaisi mitään uutta, mutta kun vanhaakaan ei enää ole..

Mä en muista oonko koskaan mun kehityksestä jutellut vanhempieni kanssa, joten en osaa sanoa miten mun kehitys on silloin aikanaan tapahtunut. Ehkä tästä pitäisi joskus puhua.

ADHD:lle ominaiset oireet ja niiden seuraukset voivat johtaa huonommuuden kokemukseen ja heikentyneeseen itsetuntoon. ADHD-oireisen henkilön voi olla vaikeaa luoda kestäviä ystävyys- tai seurustelusuhteita. Hän ei välttämättä kykene suoriutumaan koulusta kyvykkyyttään vastaavalla tasolla, hänen opintonsa saattavat keskeytyä tai hänen on vaikeaa pysyä samassa työpaikassa pidempään, ja työura voi olla rikkonainen.
Mä en kylläkään koe, että mun huonommuuden tunne ja heikentynyt itsetunto olisi peräisin ADHD:n oireista, koska en tosiaan ole koskaan osannut epäillä itselläni moista. Nämä on mulle kehittynyt.. Jostain syystä. En tiedä, ehkä ne on sitten ollut jotain noita oireita mitä ei vaan ole osannut laittaa ADHD:n syyksi. Sosiaaliset taidot on aina ollut huonot ja niitä oon aina pitänyt syynä siihen, että en koe olevani ihan tasavertainen muiden kanssa. Mä jään helposti ulkopuolelle.

Ystävyyssuhteita.. No, onneksi mulla on vielä Roni. Kaikki muuthan ne alkaa olemaan mennyttä, koska en itse osaa olla se joka pitää yhteyttä. Ei kaikilta voi vaatia sitä, että ymmärtäisi mun pääkoppaa. Roni kuitenkin on semmonen, että se pitää huolen siitä, että nähdään. Se on mulle tosi tärkeetä, koska jos Ronikin jäisi odottamaan mun yhteydenottoa.. Se saisi odottaa sitä varmasti aika kauan. Vaikka mä haluaisin pitää yhteyttä, niin en mä mun sosiaalisilla taidoilla siihen pysty. Enkä tosiaan tahdo myöskään häiritä tai olla vaivaksi, niin sen takia mulla jää myös helposti ottamatta yhteyttä.

Työuranihan on hyvin rikkonainen. Mulla on ollut.. Niin, käytännössä vain yksi oikea työ ja sekin kesti vain vuoden. Senkin olen saattanut tässä kesäkuuputkessa mainita, että mä olen tehnyt asioita tähän asti lähinnä vain sen takia, että muut on sitä multa jollain tavalla vaatinut. Jos ei muut, niin yhteiskunta. Mä en ole seurannut omia haaveitani, koska jostain oli istutettu päähäni, että "ei tietokone voi olla mikään työ". Toivoittavasti siis tää IT-homma lähtisi rullaamaan ja pääsisin vihdoinkin semmoseen työhön, missä voisin viihtyä pidempäänkin.

Myönteisenä piirteenä oireyhtymään liittyy osalla kyky keskittyä joihinkin itseä kiinnostaviin tehtäviin erityisen hyvin, vaikka muutoin keskittymiskyky olisi huono. Lisäksi osa kokee, että oireyhtymään usein liittyvä ympäristön ärsykkeiden herkkä havainnointi ja ajatusten vaihtelu lisäävät luovuutta. Impulsiivinen ihminen saatetaan kokea reippaana toimeen tarttujana, ja joskus asioiden suoraan sanominen voi olla hyväksi.
Tästä taisikin olla jo puhetta. Osaan keskittyä kaikkeen siihen mistä itse todella pidän. Kokkiopinnoissa kaikki ne muutamat kokkailutunnit oli mun mielestä ihan huippua, mutta kaikki se teorian määrä.. Kun kuunteleminen ja kuuntelemalla oppiminen ei ole mun juttu, ihan vaan siitä syystä, että mun täytyisi keksittyä keskittymään. Se on raskasta.

Mä en kylläkään koe, että mikään mikä mua vaivaa, olisi mitenkään lisännyt mun luovuutta. Mun luovuus on lisääntynyt ihan puhtaasta mielenkiinnosta grafiikkaa ja kirjoittamista kohtaan. Ellei sitä sitten justiinsa ajattele niin, että mun luovuus on lisääntynyt sen takia, että mä viihdyn omissa oloissani tehden sitä mistä tykkään.

Ja helpostihan mä tartun asioihin, jotka mua aidosti kiinnostaa. Vaan kuten jo sanottu, muuten olen kyllä aika aikaansaamaton kaveri. Enkä siis kovinkaan reipas toimeentarttuja.

ADHD:n oireiden vaikeusaste ja niiden aiheuttama haitta vaihtelee, mutta suurella osalla haitta on merkittävä. Iän myötä osalla oireet lievenevät, osalla pysyvät samoina ja osalla jotkin oireet voivat hankaloitua.
Jos mulla nyt ADHD on, niin kyllä mä sanon, että sen haitta on aika merkittävä. Ja vaikka se ei olisikaan juuri tämä kyseinen diagnoosi, niin kyllä näillä mun oireilla aika isot haitat on ollut mun elämään. Jotenkin sitä on vaan vuodesta toiseen mennyt niin, että tämmöstä tää elämä nyt on ja tämmöstähän tän sitten ilmeisesti kuuluu olla. Ei ole ollut mitään mihin verrata.

Ja jos se tämä kyseinen häiriö on mikä mua vaivaa, niin kyllä se on aikuisiällä ollut mun kohdalla pahempi kun lapsuudessa, koska en tosiaan lapsuudesta muista mitään ihan hirveän kamalaa. Toki mä olin aina jälki-istunnoissa, koska läksyt jäi tekemättä hyvin helposti.. Ja usein nämä jälki-istunnot oma-aloitteisesti skippasin.. No, onhan mulla ollut selkeesti vaikeuksia jo silloin.


Tästä aiheesta olisi kiva kirvoittaa keskustelua diagnoosin saaneiden kanssa tai myös niiden, jotka elää oireiden kanssa ilman diagnoosia. Tämä alkoi mua kovin kiehtomaan, koska tässä on lopulta niin paljon yhtymäkohtia oman pään kanssa. Mä olen nyt ihan tosissani alkanut miettimään, että pitäisikö sitoutua siihen, että lähtisi asiaa käsittelemään lääkärien kanssa.. Se on kuulema pitkä ja kivinen tie, mutta ilmeisesti se olisi kovin kannattava.


No, päivän kuvan pariin vielä.


Tämmösen kuvan tarjoilen teille tänään. Joka vuosi sen täytyy näköjään itsensä edes kertaalleen polttaa, eikä koskaan opi käyttämään aurinkorasvoja. Nyt pitää vaan hieroa paljon aloe veraa olkapäihin, jotta kuumotus olisi siedettävämpää. Ei noi onneksi ihan mahdottomilta näytä, mutta palanut joka tapauksessa.

Ja nyt ei mulla muuta. On sen verran tullut kirjoitettua jo, että silmät ei enää jaksa täällä kopissa tihrustamista. Huomiseen!

Terveisin,
Vesa-Matti
Ei kommentteja:

07 kesäkuuta 2022

Polkijat polkee

Ihmiset, tänään se 30 kilometrin lenkki toteutui. Vahingossa, mutta toteutui. Mä olin siis lähössä ihan perus lenkilleni, kiertelemään vähän Hyvinkään katuja, mutta sitten pikkuveli ilmoittautuikin matkaseuraksi. Annoin sille pääosin vastuun reittivalinnasta ja sehän se olikin sitten menoa.


Päivän kuva on otettu tolta reissulta. Me oltiin.. Hmm, mikähän lätäkkö tuo nyt on? Pitää ihan kaivaa kartta esille, hetki.. No, sehän on Ridasjärvi, tietenkin. Siellä oli jollain tavalla niin hienot maisemat, että oli pakko kuvata pyörät sen lätäkön vieressä. Ja laajakulmakuva, koska pitihän yhteen kuvaan saada mahdollisimman paljon sitä maisemaa.

Siitä matka jatkui eteenpäin, koska taaksepäin alkoi olla melkein jo yhtä pitkä matka. 21 kilometrin kohdalla mun polvet alkoi olla sitä mieltä, että lopeta nyt hyvä ihminen.. Varmaan 5 kilometriä kun taas vaan pakotti itsensä jatkamaan, niin alkoi se taas jollain tapaa sujua. Viimeiset kilometrit oli haettava vielä tuolta Hyvinkään keskustasta ja niin oli ensimmäinen kesäkuun haaste toteutettu! 32,39 kilometriä kertyi minulle matkaa ja voi pojat.. Se tuntuu. Mä olen aivan loppu.

Mun ruokapuoli on nimittäin nyt ollut hitusen retuperällä. Jotenkin tuntuu, että tulee syötyä taas vaan leipää ja.. No, leipää. Se ei ole hirveän monipuolista, niin ei sitä oikein meinaa jaksaa pyöräilläkään. Pitäisi muistaa, että se ruokailu on se tärkein asia kaikessa. Sen avulla jaksaa, eikä ilman sitä edes laihdu. 

Eira sai mut sortumaan sitten lenkin päätteeksi vielä pizzaan. Niin, se ei ole hyvä esimerkki hyvin syömisestä.. Mä vaan makasin sohvalla ja lähes tärisin kun olin aivan loppu.. Äkkiä nopeesti jotain mikä auttaa jaksamaan. Niin, onko pizza nyt hirveen kaukana leivästä? Ei minustakaan, mutta.. No, en tiedä, se on tehty mikä on tehty. Hyvin poltetut kalorit äkkiä takaisin. 

Nyt vaan on ollut niin hienoja säitä ulkona, että ei ole tehnyt mieli olla keittiössä hellan ääressä tekemässä ruokaa. Tämmösinä päivinä oma syöminen kärsii hyvin helposti. Ja sitten tulee tehtyjä nopeita päätöksiä, jotka ei ole kovin pyöräily-ystävällisiä. No, paasaaminen siitä sikseen.

Ja nyt mä alan olemaan ihan loppu, enemmän loppu kun tämän merkinnän alussa. Yllätys. Tämäkin kuluttaa kun joutuu miettimään. Loppuun vielä maininta siitä, että puoliväli kesän tavoitteesta saavutettu ja kesäkuuta on kulunut vasta viikko.. 112,6 kilometriä poljettu!

Nyt ei mulla muuta. Tämä oli, kuten eilen vahingossa lupasinkin, pyöräilymerkintä. Anteeksi siitä.

Terveisin,
Vesa-Matti
Ei kommentteja:

06 kesäkuuta 2022

Työhönvalmennus käyntiin

Mä ajattelin alotella tätä tän päivän blogia tässä ennen kun se palaveri alkaa. Halusin siis vaan sanoa, että huh huh mikä show. Onneksi tulin tänne koppiin tunnin etuajassa tarkastamaan toimiiko mulla laitteet, koska ihan muutama minuutti ei riittänyt taas pistämään asioita kuntoon. En tiedä onko asiat vieläkään täysin raiteillaan, mutta ehkä ainakin paremmin kun aikaisemmin.

Palaveri on siis Microsoft Teams:issa ja se on mulle tuttu oikeestaan vaan siltä ajalta, kun opiskelin sen pätkän sitä kokkialaa. Silloin siellä tuli notkuttua usein ja monia tunteja. Nyt kun ei ole ollut mitään Teams-juttuja, niin tietokonekin oli unohtanut koko sovelluksen olemassaolon. Se piti asentaa uudestaan, sitten se piti päivittää, päivittää uudestaan, piti kirjautua sisään vain huomatakseni, että mun tunnukset on lukittu.. Väitti, että olen harrastanut jotain hämärää tunnuksillani.. No, jos hämärää on se, että ei ole käyttänyt Teamsia pitkään aikaan, niin myönnän syyllisyyteni.

Sain tunnukseni avattua kun annoin puhelinnumeroni, ja annoin niille koodin, joka numerooni lähetettiin. No, nyt mulla oli Teams auki ja profiilikin epälukossa, eli siis auki. Vaan kun Teams-kutsua ei näy tuolla. Menin hakemaan sen sähköpostista ja tämä heittää mut kokoaika vieras-profiililla sisään, vaikka olen just tehnyt ison työn avatakseni pääprofiilini.. Kirjaudun sisään uudestaan, uudestaan ja uudestaan, koska se ei jostain syystä pysy kirjautuneena. Sitten mulle ilmoitetaan, että käyttämääni profiilia ei ilmeisesti ole kutsuttu kyseiseen palaveriin edes.. Palaan takaisin vieraaksi..

No, mä avaan ton kutsulinkin seuraavan kerran kello 12 ja katson mitä tapahtuu. Laitteet on viritetty, mutta ilmeisesti olen kovin taitamaton ton sovelluksen kanssa, vaikka teen mitä pyydetään.

Hetkinen.. Mitähän ihmettä nyt taas.. Mä olen 100 % varma, että puhuttiin palaverin olevan kello 12. Multa vielä kysyttiin puhelimessa, että "mihin aikaan se nyt siis olikaan?" ja mä sanoin "kello 12?" ja sitten kuului "no niinhän se olikin". Nyt kun katsoin tota kutsua tarkemmin, niin tohon on merkattu ihan ihmeellisiä kellonaikoja: 9ap - 10:30ap.. Alkaa menemään järki. Mä voin nyt oikeesti vannoa, että mä en ole mokannut tän aikataulun kanssa, koska mä merkkasin sen jopa ylös mitä puhuttiin..

No, kohta nähdään mitä tapahtuu kun kello lyö 12. Mä käyn tässä välissä vielä vessassa ja saatan keittää kupin kahvia vielä, sitten toivottavasti palaveeraan. Tämän blogimerkinnän jatkan valmiiksi joko illalla tai jossain vaiheessa, jos tulee sopiva väli.


Tosiaan, palaveri meni hyvin. Tai siis ainakin tiedän nyt mihin lähdin mukaan, ja mä olen ihan hyvillä fiiliksillä.

Mut tuntevat tietää, että mä hieman edelleen aristelen noita sosiaalisia tilanteita, koska historia, niin olihan se alkuun hieman jännää. Työhönvalmentaja vaikuttaa mukavalta ja asiansa osaavalta, joten jännitykset katosi hyvin nopeasti.

Hmm, musta on vaan alkanut tuntumaan siltä, että mulla saattaa olla jonkinlainen keskittymisvaikeus. Jos mä en kokoaika keskity kuuntelemaan, niin multa saattaa mennä juttu ohi. Niin ei onneksi hirveen montaa kertaa nyt käynyt, mutta en tarkoitakaan nyt vain tätä tapausta. Jo sillon kun sitä kokkialaa hitusen opiskelin, niin mun oli välillä hyvin vaikea pysyä perässä siinä missä mennään. Jos siis keskittyminen herpaantui hetkeksikin, niin sitten meni paljon juttua ohi. Mun pitää vaan keskittyä keskittymään, jotta pystyn keskittymään. Jännä.

Mun ensimmäiset "kotitehtävät" on hioa mun cv kuntoon ja tehdä työhakemuksia. No, työhakemuksia pitää tehdä jo ihan pelkästään työkkärin takia, koska ne nykyään vaatii. Se on varmasti hyvä asia, että vaatii, mutta mä olen ihan varma, että työpaikat tulee saamaan niin paljon turhia työhakemuksia, jotka on vaan laitettu pakotuksen alaisena. Koska mä olen suunnitellut tekeväni niin itsekin, jos ei oikeasti tule mielenkiintoisia työpaikkoja vastaan. Jos on pakko laittaa, niin sitten laitetaan semmonen millä ei varmasti työtä irtoa.. Tyhmältähän se kuulostaa ja tyhmäähän se on, mutta minkäs teet? Mä en halua enää oikeesti tuhlata aikaani asioihin, jotka ei mua kiinnosta. Siksi en myöskään aio hakea työpaikkoja, jotka ei mua kiinnosta. Toivokaa siis, että löytyy paikkoja, jotka herättää aidosti mun mielenkiinnon.

Mutta ehkä ekaa kertaa ikinä sain sanottua jollekin, että mitä mä ehkä.. No, siis mitä mä haluan tehdä. Mä olen aika varma, että mun tulevaisuus tulee suuntautumaan jollain tavalla tietokoneiden pariin. Kokkailla pystyy kotona, ja täytyykin. Mä huomasin, että se pätkä minkä kokkialaa kävin, niin se tarjoaa vaan lähinnä tietoa. Mä haluan oppia kokkaamaan, en oppia tietämään mikä on vaikka siivilä. Jos joskus tulevaisuudessa taas innostun kokkaamisesta jollain uudella tavalla, niin sitten voi taas miettiä sitä, mutta nyt suunta on varmasti IT-alalle. Jollain tapaa. Mahtavintahan olisi jos pääsisin hyödyntämään kaikkea sitä mitä olen teinistä asti tietokoneilla touhunnut. Kirjottelua, grafiikkaa, jonkin verran koodaamista ja.. No, kai mä osaan jotain muutakin. Tietokoneen sisältö, näytönohjaimet ja muut, on mulle hepreaa, mutta jos mulla on valmis tietokone, niin sillä mä osaan vaikka ja mitä. Vaikka pelata! No okei, sitä tuskin tarvitsee missään työssä.

Mutta pitkästä aikaa on semmonen fiilis, että haluaisi edes tarttua johonkin työhön! Työkkäri kun on jostain syystä saanut päähänsä, että mä haluan suuntautua varastoalalle, niin se on oikeastaan syönyt kaiken motivaation. Nyt sain vihdoin ulos sen mitä oikeasti mahdollisesti haluaisin, niin löytyi hitusen motivaatiota taas. Hyvä tästä tulee. Tuleehan?


Hmm, no.. Teitä ei kiinnostanut pyöräily, mutta pakkohan mun on sanoa, että ei tohon tavotteeseen kyllä kauaa mene tällä tahdilla. Mulla on nyt jo 80,2 km matkaa takana. Ei puutu kun loput. Ja tästähän mä olen aivan varma, että siihen 200 km päästään ja vaikka ylikin!

Ei siitä sen enempää. Hitto.. Päivän kuva.. Arvatkaapa olinko taas ihan unohtanut koko jutun? Tänään oli taas tämmönen päivä, että tekstiä tuli helposti, mutta kuvaa en ole muistanut, enkä nyt osaa edes keksiä mitään.


Koska mitään ideaa ei syntynyt, vaikka kovasti ainakin 5 minuuttia mietin, niin ratkaisu on kissakuva. Kiersin taloa ympäri ja mietin, Sarppa tuli vastaan ja juoksi äkkiä meidän sängylle. Seurasin sitä ja päädyin ottamaan kuvan siitä niin, että Masa näkyy lempipuuhassaan taustalla. Ja miksi minä selitän mitä kuvassa on, vaikka ihmisethän voi katsoa sen kuvan ja ihmisen aivot selittää sitten ihmiselle, että mitä kuvassa tapahtuu. No, nyt ei ehkä tarvitse vaivata omia aivoja, ehkä?

En tiedä. Mä menen juomaan nyt niin paljon vettä, että.. No, niin paljon vettä. Kauhea jano ja olen hikoillut kaiken nesteytyksen pois kehostani. Tulin siis juuri pyörälenkiltä, sanoinko sen jo? No, nyt sanoin. Oon kesäsin nykyään vähän kun vegaanit on ympäri vuoden, kun niillä on tarve mainita vegaaniudestaan; mun on kokoaika pakko sanoa, että kävin pyöräilemässä tai muuta pyöräilyyn liittyvää. Toivottavasti kestätte sen, koska ei sitä todennäköisesti kestä kun tämän fiksaation ajan. Voinko sanoa fiksaatio? Voin, tämä on mun blogi. Tarkoitan sillä nyt siis tätä, että olen nyt hyvin innoissani pyöräilystä, mutta se on ohimenevä vaihe. Mä olen tällä hetkellä takertunut siihen ja mun pitää kertoa siitä kaikille, kokoaika. Olkaa hyvä. No eipä mitään. Ei, nyt pitää lopettaa, menee aivot solmuun.

Eli nyt mulla ei muuta! Huomenna jatkamme uusien asioiden.. Tai varmaan ehkä pyöräilyn parissa.

Terveisin,
Vesa-Matti

P.S. Laitan yleensä tunnisteisiin "kesäkuu" ja aina kun kirjotan sen sanan "kesäkuu", niin mun pää automaattisesti jatkaa sitä "Kesäkuu.. vuonna kasikuus.. Meidän Sierra oli melkein uus.." Koin tarpeelliseksi aiheuttaa teille mahdollisen korvamadon.
Ei kommentteja:

05 kesäkuuta 2022

Nämä vaikeat illat

Tyypit jo varmaan luuli, että en tänään kirjoitakaan. Tänään venähti tänne iltaan, koska piti tehdä.. No, kaikenlaista ja ei mitään. Tänään kävi Roni kahvilla ja semmoset päivät usein menee vaan istuskellessa ja ihmetellessä. Musta on silti hirveen hauskaa, että Roni käy meillä yhä aktiivisesti. Vaikka se meidän oleminen ei ole mitään erikoista, niin silti se on olemista ja se on ainakin mulle tärkeetä.

Mä olin alkuun jopa hitusen hämmentynyt siitä, että Roni on niin lapsiystävällinen. Tiesin jo entuudestaan sen olevan ystävällinen toki, mutta en koskaan ajatellut sen tulevan lasten kanssa niin hyvin toimeen. Täällä me kaikki aina sitten seuraillaan Maxin toilailuja ja Max näyttää aina Ronille mitä on viime käynnin jälkeen kerennyt oppimaan. Ihan huippua.


Hmm.. Meidän ja meidän naapurin rajalla on ollut semmonen grillikatos, joka oli aivan kallellaan ja oli ehdottoman selvää, että se pitää purkaa. Se on nyt purettu naapureiden toimesta, mutta meille siitä tuli uusi ongelma. Mehän nimittäin saatiin takapiha siihen kuntoon, että Max ei sieltä karkaile. No, tämä grillikatos jätti meidän aitaan aika ison aukon, josta kyllä karkaa kuka tahansa. Me ollaan mielessämme pyöritelty, että mitä se siihen nyt äkkiä keksitään, mutta ei oikein tule ideoita. Se on niin iso reikä, että ei sitä pysty peittämään oikein millään yksittäisellä asialla ja aitaa siihen on ehkä typerää alkaa rakentamaan väliaikaisesti.

Me ollaan rakentamassa siihen siis joskus jonkinlainen katos polttopuille. Siihen nimittäin jäi hyvä semmonen betonipohja, jonka päälle on hyvä rakentaa jotain. Mä en vaan tiedä millä aikataululla me saadaan se aikaan, ja siksi on vaikea myös päättää, että mitä siihen tulee väliaikaisesti, jotta Max ei karkailisi.

Se on kovan mietinnän alla tässä, koska se on ihan päivänselvä asia, että se on Maxin lempiasia koko takapihassa nyt. Aidassa on uusi reikä ja siitä pääsisi jälleen kerran naapurin tontille.. Tänään se oli moneen kertaan menossa, mutta kun kiellettiin niin alkoi show.

Ja se show.. Se on nyt jostain oppinut, että kun tulee pettymyksiä, niin täytyy karjua, kirkua, mitä se nyt ikinä on. Se on ihan kamala ääni ja se tulee niin kovaa kun poikasen keuhkoista lähtee, eikä se lopu ellei hän itse niin päätä. Pitäisi kokoaika olla jotain harhautuskeinoja taskussa, jotta olisi itsellä joku ase niitä vastaan. Me ollaan toitotettu sille, että toivottavasti tämä on joku hyvin nopeasti ohimenevä jakso, koska ei sitä ääntä kyllä kestä itsekään menettämättä aivosoluja.

Ja kun nyt päästiin puhumaan taas Maxista, niin arvatkaapa miten meidän nukkumaanmenot sujuu? Niinpä, ei suju. Tälläkin hetkellä tässä kamerasta katson kuinka Eira paimentaa lasta uudestaan ja uudestaan sänkyyn. Kaikki keinot on senkin suhteen taas jo käytetty, eikä ole siihenkään mitään aseita.. Se on heti kun huoneesta yrittää itse lähteä, niin poika pomppaa samantien pois sängystä ja suuntaa kohti ovea tyyliin "minä lähden kyllä myös!"

Tää on oikeesti kamalaa. Haluan sen laidan takaisin tohon sänkyyn! Tai siis sikäli.. Olihan se laita vaarallisempi, mutta se sentään edes välillä piti poikasen sängyn puolella. Ei se tule takaisin, mutta saahan sitä toivoa.. Alkaa epätoivo iskeä ihan muutaman yön pohjalta jo.

Äsken taas kävin siellä sen huoneessa, koska Eira oli juossut jo tarpeeksi ees-taas. Mä jäin sen kanssa sinne pötköttelemään ja tuntui, että mä itse meinasin nukahtaa paljon useammin kuin Max. Se sen meininki on semmonen, että vaikuttaa kun se ei itse antaisi itselleen lupaa nukahtaa. Se käy silleen unen mailla, mutta sitten se havahtuu, pyyhkii äkkiä hirveesti silmiään ja on taas jotenkin tosi virkeän näköinen. Jos meinaa nukahtaa liikaa, niin sitten pitää jo äkkiä nousta ylös. Nyt se yritti nousta pariin otteeseen ylös, vaikka mä olin siinä sen vieressä kokoaika. Se ei siis vaan jotenkin halua nukahtaa.. Mutta vihdoin kumminkin hengitys muuttui raskaammaksi ja mä pääsin livahtamaan huoneesta ilman, että se lähti mun perään! Nyt kameran mikin kautta kuuluu nukkuvan lapsen ääntä, huh! Tehtävä suoritettu ja tänään siihen meni tunti ja viistoista..


Hmm, mä haluan itsekin nyt pehkuun. Oon aika sippi. Ja mun mielestä on tyhmää julkaista blogia enää yhdeksän jälkeen, niin olisi vielä typerämpää julkaista tätä yhtään myöhempään. Siksi täytyneekin sanoa, että nyt ei mulla muuta ja jatketaan huomenna!

Noniin, meinasin unohtaa. Päivän kuva! Vaikka sanoin, että ei mulla muuta, niin tottakai mulla on muuta jos päivänkuva on unohtunut.


Se on jalkapallokenttä, siellä takana on tosiaan rakennuksia ja kaikella tällä on iso vaikutus siihen mitä olen tänään. Kuvatekstissä kaikki oleellinen. Nyt olen jo niin loppu tähän päivään, että mun on pakko päästä oikeasti jo vaaka-asentoon. Nyt ei mulla oikeasti enää muuta.

Paitsi, että huomenna on palaveri työhönvalmentajan kanssa.

Terveisin,
Vesa-Matti
Ei kommentteja:

04 kesäkuuta 2022

Tavoite 200 km

Lupasin kai joskus olla valittamatta jos en keksi aiheita näiden blogiputkien aikana, joten en nyt valita. Mietin vaan nyt sen verran kovempaa, että saan jotain ulos. Kokeilkaapa joskus kirjottaa vaikka 30 päivän ajan joka päivä jotain, jonka kehtaisitte julkaistakin, ei ole nimittäin mikään helppo homma. Oliko tämä valitus? Kuulosti vähän siltä! Soo, soo!

Eira ja Max lähti justiinsa uimalaan. Mä koen toistaiseksi vielä olevani väärännäköinen ihminen uimalaan, joten en edes yrittänyt mukaan. Joo, tiedän! Ei uimalaan edes ole väärännäköisiä ihmisiä, se on hyvin vahvasti vaan mun pään sisällä. Ei todella ole väärännäköisiä ihmisiä mihinkään. Arvatkaa, että vaikka mä kuinka itselleni sanon, että ei ole väärännäköisiä ihmisiä uimalaan, niin uskooko mun pää? Mä tiedän, että ei ole, mutta silti aivot pitää mua itseäni väärännäköisenä sinne. Eikö ole hienoa? Ei, ei minusta ainakaan. Itsetunto on säpäleinä, vaikka ei mua ole aikoihin mistään ulkonäköseikoista kiusattukaan. Kai se on vaan sitten se mitä lukee ja näkee ympärillään.

Mä kun taas pullahdin ton talven aikana, niin mä olen tosissani hävennyt kroppaani. En tosin tiedä häpeänkö sitä sen takia miltä se näyttää, vai häpeänkö sitä lähinnä juuri sen takia, että päästin sen taas pullahtamaan? Vaikeita asioita. Ehkä se on eniten se pettymys omaan suorittamiseen taas, uskoisin.


Luojan kiitos kuitenkin koitti se päivä, että taas tajusin muutoksen tapahtuvan väärään suuntaan. Osasin ehkä pysäyttää sen ennen kun tuhot oli liian suuria. Mä oon nyt pyöräillyt paljon ja vähän tosiaan pitänyt parempaa huolta pätkäpaastosta.

Ja vaikka mä lähin tätä pyöräilyä toteuttamaan taas laihdutusmielessä, niin on se enemmänkin muuttunut siihen, että haluan kyetä pyöräilemään enemmän ja pidempiä matkoja. Mun tän kesän tavoite on päästä taas ainakin se 30 kilometrin lenkki. Viime vuonna sen suoritin ainakin kerran, ellen jopa pariin otteeseen. Tänä vuonna haluan taas kyetä siihen ja parhaimmassa tapauksessa pidentämään vielä siitäkin. Toistaiseksi lenkit on ollut 9-21 km välillä.

Avasin sovelluksen, jolla seuraan harjoituksiani. Tämä väittää, että maaliskuussa ajoin pyörällä 20,1 kilometriä yhteensä, toukokuussa nostin kilometrimäärän 83,1 kilometriin, ja nyt kesäkuussa, näiden neljän päivän aikana olen pyöräillyt 29,0 kilometriä. Ja mä tajusin, että mä haluan ajaa kesäkuussa pyörällä ainakin yli 100 km yhteensä! Okei.. Katsoin viime kesäkuun suorituksen ja olin silloin ajanut yhteensä 192,1 km.. Joten mä haluan tänä kesänä ajaa yli 200 kilometriä pyörällä! Onko siis hyvät tavoitteet saada kertarykäisyksi 30 kilometrin matka ja kokonaismäärä sinne 200 kilometriin?

Jos ajatellaan, että olen neljässä päivässä saanut kasaan melkein 30 kilometriä.. Kesäkuuhun mahtuu 7,5 kertaa 4 päivää, joten.. Mun pitäisi pystyä polkemaan yhteensä ainakin 225 km tällä tahdilla. Pidän silti tavoitteen tossa 200 kilometrissä, koska koen sen jotenkin realistisemmaksi.

Tänään kävin heittämässä jo noin 9 kilometrin lenkin, mutta nyt kun näitä tavotteita miettii, niin tekisi mieli lähteä uudelle lenkille. Taidan sen tehdä tähän väliin ja ottaa reissultani sen päivän kuvankin. Joten arvoisat ihmiset, vaikka tämä ei teille nyt näy mitenkään, niin nyt tulee pyöräilynmittainen tauko tähän kirjoitukseen. Palaan kirjoittamaan tämän illalla loppuun!


Ihmiset, palasin lenkiltäni. Kuvan pariin, koska se nyt kumoaa jotain mitä olin tähän kerennyt jo kirjoittamaan.


Tosiaan, siinä se on kuvatekstissä selitettynä. Nyt kun miettii tota 200 km kokonaistavotetta.. No, annan sen olla. Jos menen siitä yli, niin törmään siihen sitten ongelmana vuoden 2023 kesäkuussa.

Anteeksi jos tämä merkintä meni kovin epäselväksi, mutta yritän käyttää pyöräilyyn ne ajat kun Eira ja Max ei ole kotona. Nyt kun ne meni uimalaan, niin näin parhaaksi lähteä itsekin tekemään jotain ns. fiksua. Muuten se olisi mennyt puhelinta näpyttäessä ja se ei ole kovin fiksua ajankäyttöä.


Ja nyt ei mulla kaiketi muuta. No, onnittelut vielä pikkuveljelle tätäkin kautta! Nyt me ollaan kaikki yli kolmekymppisiä.. Huh, mihin se on tämä aika oikein tässä luikahtanut? No, ei jäädä sitä nyt tässä pohtimaan.

Terveisin,
Vesa-Matti
Ei kommentteja:

03 kesäkuuta 2022

Lohtua, Maxin yö ja pizzaa

Musta tuntuu tyhmältä puhua tästä, koska.. No, ihmisiä leimataan hyvin helposti hulluiksi. En kuitenkaan koe olevani hullu (niin jokainen hullu sanoisi), eikä mulle ole tämmöstä ennen tapahtunut. Uskon yliluonnolliseen jollain tasolla kyllä, joten kai se voi ruokkia mun mielikuvitusta.

Mutta siis eilen, mulla soi koko päivän päässä kappale nimeltään "Mä elän vieläkin". Se on hyvä biisi, ei siinä mitään. Mä vaan usein lähden hoitamaan näitä päässä soivia kappaleita sillä, että mä kuuntelen sen biisin kerran oikeasti. Usein tää auttaa ja korvamato on tiessään.

Eilen kuitenkin olin tekemässä itselleni iltapalaa ja laitoin Spotifysta soimaan kyseisen kappaleen. Kuuntelin sitä tovin ja lauleskelin mukana. Toinen säkeistö kun lähti soimaan, niin musta tuntui kun jokin asia olisi mennyt mun sisään, se nosti mun kaikki karvat ja ihohuokosetkin pystyyn ja aiheutti mulle selittämätöntä hyvää oloa. Samaan aikaan kuulin päässäni äänen sanovan: "mulla on kaikki hyvin".

Mä seisoin paikallani keittiössä ja olin hitusen ihmeissäni. Sit kun mä pääsin siitä liikkeelle taas, niin mulle tuli outo tärinä ja hetken aikaa tuntui jopa siltä, että paniikkikohtaus saattaisi olla tulemassa. Sitä ei kumminkaan tullut ja tilanne meni ohi. Mä olen silti edelleen ihmeissäni, että mikähän juttu..

Pistin viestiä meidän perheryhmään, koska halusin jollekin kertoa tästä, vaikka tämmösillä tosiaan helposti hullun leiman saakin. Kummallisemmaksi menee siinä kohtaa kun isoveli sanoo siellä ryhmässä, että silläkin oli soinut kyseinen kappale päässä..

Mä tiedän, että ihmiset hakee lohtua kaikenlaisista asioista ja siksi voin kuvitella, että mun alitajunta tai joku oli vaan järjestänyt mulle tämmösen yllätyksen. Mutta koska se silti tuntuu niin selittämättömältä, niin mä jotenkin koen sen viestinä Artolta. Älkää tuomitko, jos kuvittelin, niin sitten kuvittelin, mutta se antaa mulle lohtua. Mun mielestä ei koskaan pidä tuomita asioita, joista joku saa lohtua.

Mutta siis, kuten sanottu, tää on mustakin erittäin outoa, koska mä en tosiaan ole kokenut mitään tämmöstä ikinä. Enkä mä ymmärrä sitä. Se oli vaan kaikinpuolin outoa, koska se tuli täysin puskista. Mun ajatukset ei ollut sillä hetkellä missään, että "nytpä mä voisin kokea tämmösen asian", vaan mä fiilistelin kappaletta ja tein iltapalaa. Miksi yhtäkkiä tapahtui noin? En tiedä. Mä koen sen kuitenkin lohdullisena asiana näin jälkikäteen ajateltuna.


Tästä on vaikea siirtyä minkään aasinsillan kautta seuraavaan aiheeseen, mutta haluan muutamalla sanalla vielä kertoa viime yöstä. Me nimittäin otettiin Maxin sängystä se laita pois, koska parempi aikaisemmin kuin myöhemmin. 

Maxia piti kantaa alkuillasta sänkyyn useaan otteeseen. Eira kävi kantamassa, minä kävin kantamassa ja lopulta Eira jäi sängyn viereen silittelemään Maxia ja siinä se uni sitten vihdoin tuli. Melkein tunnin taistelun jälkeen. Vaan olisipa se ollut siinä.

Valvontakamera kuvasi koko yön Maxin toimia ja se poikanen on aika kova liikkumaan unissaan. Siinä noin 23 aikaan Max tippui sängystä ensimmäisen kerran. Onneksi Eira oli ehdottanut, että laitetaan vieraspatja siihen sängyn viereen, ihan varmuuden vuoksi.. Patja pelasti pahoilta kolhuilta. Mä menin huoneeseen tämän tipahtamisen jälkeen, mutta poikanen oli omatoimisesti kiivennyt takaisin sänkyyn jatkamaan uniaan. Sitten se putosi uudestaan tuntia myöhemmin ja siitä sitten seuraavan kerran vissiin puolituntia eteenpäin. Silloin se itse kyllästyi kiipeämään takaisin sänkyyn, joten jäi lattialla olleelle patjalle nukkumaan. Kävin peittelemässä pojan siihen ja uskaltauduin itsekin jo nukkumaan siinä kello 1 maissa.

Nyt mietitään, että mistä me väsätään tohon sänkyyn uusi laita? Semmonen matala tietenkin. Ton sängyn mukana ei tullut ja noita sänkyjä ei saa Suomesta mistään, että turha kai haaveilla hakevansa täältä mistään lisäosiakaan. Eiköhän me siihen jostain joku kapistus eteen saada, jotta poikanen voisi nukkua yönsä sängyssä, eikä tarvitsisi lattialla patjalla makoilla. Tilanne kehittyy.


Sitten vielä päivän kuva. Tänäänhän on perjantai ja meillä oli jossain vaiheessa tapana aina väsätä pizzaa perjantaisin. Se tapa jossain vaiheessa vähän jäi, mutta nyt kun on uusia välineitä, niin innostus on taas palannut.


On tosiaan pizzakivi ja -lapio. Kiitos Heidille, että lahjoitti nämä meille! Kerran ennen tätä ollaan näitä kokeiltu ja pizzapohja oli taas vaan parempi kun koskaan ennen. Musta tuntuu, että mä oon kerta toisensa jälkeen tehnyt vaan parempaa pizzaa ja sit sanon aina Eiralle, että "tää on taas paras pohja ikinä!" 

Pizzat on kyllä herkkua. Vaikka pizza olis pahaa, niin on se silti ihan hyvää. Eikö se vähän näin ole? No, nyt ei mulla muuta. Jatketaan huomenissa!

Terveisin,
Vesa-Matti
Ei kommentteja:

02 kesäkuuta 2022

Ninja Max

Kyllä mä olen päättänyt nyt niin, että mä ainakin yritän kirjoittaa joka päivä. Joka päivä jotain. Ei välttämättä mitään hirveen pitkää, mutta edes sitä jotain. Eilinen blogimerkintä sai normaalia enemmän tykkäyksiä tuolla Facebookin puolella, joten oletan siitä näille olevan jonkinlaista kysyntää. Pyysin vaikuttamaan ja te vaikutitte, kiitos siitä.


Sen pitemmittä löpinöinneittä mennään suoraan päivän kuvaan, vaikka tänään voidaankin puhua päivän kuvista. Niitä on nimittäin kaksin kappalein.


Eräs aamu tässä, sanotaan vaikka 27. toukokuuta, heräsin aamulla siihen kun Max leikki autoilla ympäri kämppää. Eira oli kerennyt lähteä aamuvuoroon n. tunti ennen heräämistäni ja mä olin hieman hämilläni.. Oliko Eira nostanut Maxin sängystä ennen lähtöään? Ei ollut. Kokeilin nimittäin sinä aamuna sitten, että nostetaampa poika takaisin sänkyyn ja katsotaan mitä tapahtuu; jätkä alkoi heti kiivetä laidan yli.

Siinä kohtaa piti alkaa miettimään, että mitä me nyt tehdään? Maxin tuntien tietää, että jos ton laidan ottaa pois tosta sängystä, niin illoista ja aamuista, hyvin todennäköisesti jopa öistä, tulee hirveitä. Se ei tule siellä sängyssä pysymään, se nyt vaan on fakta.

Me aateltiin, että kokeillaan josko jätetään sille sukat jalkaan, ettei se vaan saa jalkoihinsa pitoa ja pääse sitä pitoa apuna käyttäen pois sängystään. Tämä ratkaisu todettiin hyvin nopeasti turhaksi, koska poika tulee sieltä pois oli sukat tai ei.

Patja sängyn viereen? No, se ei ole vielä kertaakaan tullut sieltä alas satuttaen itseään. On sitä patjaa siinä pari kertaa pidetty, mutta ei sitäkään aina muista. Sen muistaisi toki sitten, jos poikanen olisi itsensä loukannut jossain vaiheessa ja täytyisi olla huolissaan. Mutta nyt kun se tulee sieltä niin taitavasti ja itseään loukkaamatta, niin en tiedä onko patjalle tarvetta..

Kyllä mä tiedän, että jossain vaiheessa se laita on poistettava, ei se voi koko ikäänsä nukkua "vankilassa". Se on vaan tosi iso askel meille, oikeesti. Tiedän, että ei pitäisi edes odottaa sitä päivää kun se tulee satuttaen itseään alas tuolta.. Äh, se on vaan niin kauhean huono nukahtaja, että meidän pitäisi ruveta kantamaan sitä sänkyyn monta sataa kertaa illassa jos laitaa ei olisi.

Päivän kuvat on kuitenkin tältä aamulta. Meiän on asetettava joka ilta kamera Maxin huoneen lattialle, jotta voidaan seurata viereisestä huoneesta kuinka se sen nukahtaminen kehittyy. Yleensä siellä joutuu juoksemaan kerran tai pari, koska se yrittää lähteä laitoja pitkin kiipeämään. Se kun kuulee, että huonetta kohti on tulossa joku, niin se hyppää äkkiä muka-nukkumaan. On se semmonen ketku. Siellä se sitten vain nyökkäilee kun sinne sitten itse pääsee paikalle. "Täällä minä olen ollut kokoaika."

Kamera nappaa kuvan aina havaittuaan liikettä. Tältä aamulta saatiin ehkä parhaat todistusaineistot sängystäkarkailusta. Sieltä se karkaa, sitten se kävi ensitöikseen avaamassa huoneensa oven ja oli sitten ilmeisesti palannut leikkimään autoilla. Eira oli herättyään löytänyt autoilla leikkivän Maxin huoneestaan.

Mutta joo.. Ootte oikeessa, siitä sängystä on otettava se laita pois. Parempi enemmin kuin myöhemmin. Vaikka mulla luottoa onkin poikasen kiipeilytaitoihin näiden karkailujen perusteella, niin ei silti kannata jäädä odottamaan sitä, että se putoaa sieltä ikävin seurauksin. Tässä ollaan vaan niin uuden ja uskoakseni vaikean aikakauden edessä, että kyllä se mieltä aristaa.

Kaikki vinkit on tervetulleita. Miten saadaan lapsi pysymään sängyssä ilman laitaa ja miten saadaan aamulla varmuus siihen, että se ei ole laittamassa esim. hellaa päälle tai muuta? Suojia me ollaan katseltu, mutta ei se ole kiva ryhtyä suojaamaan koko kotia vaan sen takia, että jätkä päättää haluta nukkua ilman laitaa.

Mutta joo, tämmönen merkintä. Sanoin, että tekstiä tulee ja sanoin, että tulee semmoista kun tulee. Tämä oli tämmöistä ja huomenna voi tulla tuommoista. Palaillaan!

Terveisin,
Vesa-Matti
Ei kommentteja:

01 kesäkuuta 2022

Kesäkuuputki 2022?

Kesäkuuputki.. Hmm, en tiedä. Mä olen yrittänyt miettiä sitä, mutta en ole tullut minkäänlaiseen lopputulemaan. Hyvin todennäköisesti tulen tekemään koko homman niin, että lisään joka päivä kuvan Instagramiin ja se on sitten siinä. En tietenkään sulje kokonaan pois sitä vaihtoehtoa, että tulisin tänne toisinaan kirjoittamaan jotain. Tai sitten tulen tänne kirjoittamaan myös joka päivä jotain, kuka tietää?

Mä vietän nykyään tosi vähän aikaa tietokoneella. Nytkin olen täällä kopissa vain sen takia, että odotan yhtä puhelua. Kun se puhelu mahdollisesti tässä kohta tulee, niin jätän tämän merkinnän odottamaan seuraavaa hetkeä kun jaksan koneelle tulla. Se tapahtuu kyllä tänään, koska haluan ainakin tämän merkinnän ulos teille tiedoksi.

Elämässä on tällä hetkellä niin paljon muuta mielenkiintoista, että en oikein jaksa aikaani viettää ikkunattomassa kopissa kirjoitellen. Viime kesänä tietokone oli olkkarissa, jolloin tietokoneen ääreen istuminen oli liiankin helppoa. Ja se kesä oli muutenkin.. No, mä olen kirjoittanut, että saatoin kärsiä jonkinlaisesta masennuksesta ja oli vaikea pitää kiinni muista mielenkiinnon kohteista. Silloin vietin huomattavasti enemmän aikaa tietokoneella ja siksi oli niin helppo kirjoittaa joka päivä.

Nyt kun mä istun täällä vaatehuoneessa, jossa siis mun tietokoneeni sijaitsee, niin multa jää täysin näkemättä millainen sää ulkona on tällä hetkellä. Ennen kun tulin tänne koppiin, niin siellä alkoi aurinko jo hiljalleen paistamaan. Tuntuu, että tämä kauan odotettu kesä valuisi täällä tietokoneen ääressä hukkaan ja siksi on vaikea ajatella kirjoittavansa joka päivä.

Toisaalta.. No, en tiedä. Iltaisin kun Max on mennyt jo nukkumaan niin mulla olisi ehkä mahdollisuus tulla kirjoittamaan, eikä se välttämättä tuntuisi kesäpäivän tuhlaamiselta. Niin.. No, rehellisesti en tiedä. Se nähdään tässä kesäkuun mittaan, että minkälaiseen päätökseen olen tullut.


Puhelu ei ole vieläkään tullut, vaikka sanoin olevani tavoitettavissa. Mulle oli yritetty soittaa kun vielä nukuin, joten en tietenkään kerennyt vastaamaan. Ehkäpä niillä on nyt vuorostaan muuta tekemistä. Tai sitten ne mököttää mulle kun en vastannut silloin..

Puhelu jota odotan liittyy työnhakuun. Työhönvalmentajan kanssa pitäisi keskustella, koska mä olen solmussa kaikenlaisten vaihtoehtojen suhteen. 

Mä itse pyysin, että työhönvalmentaja voisi olla muhun yhteydessä, koska mä en tiedä mitä mä teen. Mä olen opiskellut ammatteja, joista en työllisty ja joihin mun mielenkiinto on lakannut. Mun työkokemus mistään on tosi vähäistä, lähinnä vaan pajatoimintaa ja kuntouttavia. Kokkailut vieläkin kiinnostaisi, mutta mä olen lukenut aivan liikaa juttuja siitä, miten ravintoloissa työskentely on todella raskasta, eikä siitä saa siihen nähden tarpeeksi hyvää palkkaa.

Ja sitten mä olen oikeesti ehkä viimein tajunnut, että jotkut ihmiset tekee oikeesti tietokoneella töitä. Miksen minä? Tietokone on kumminkin mulle erittäin tuttu kapistus. Mä en oo vaan koskaan osannut pitää tietokonetta työkaluna, vaan se on ollut mulle aina enemmän viihdekeskus. Mä oon haaveillut kirjoittamisesta ja työskentelystä graafikkona tms. mutta tietokoneen kanssahan on paljon enemmänkin vaihtoehtoja. Mä osaan jonkin verran koodata asioita, koska olen joutunut opettelemaan mm. tämän blogin takia. Mä olen nopea oppimaan koodaamista, koska se on mielenkiintoinen, vaikkakin alkuun hyvin epäselvä, aihe. Ja oikeestaan kaikki mitä tietokoneella nykypäivänä osaan on itseopittua. Oon siis omasta mielestäni hyvä oppimaan tietokoneeseen liittyviä asioita, niin miksi mä en ole koskaan aikaisemmin tajunnut, että näiden masiinoiden kanssahan mulla voisi olla tulevaisuus työelämässä?

Tuntuu jotenkin tyhmältä. Teini-ikäisestä asti mä olen tätä alaa käytännössä opetellut, mutta jotenkin mulle on aina puhuttu, että ei tietokoneiden parissa ole tulevaisuutta. Olisimpa vaan aikaisemmin tajunnut, koska tietokoneissahan se tulevaisuus nimenomaan on.

Mutta mä en tiedä mitä mä teen ja sen takia mä olen solmussa, enkä jotenkin uskonut pääseväni tästä solmusta itsekseni eroon. Mä en jaksa sitä, että mulle jatkuvasti yritetään tarjota jotain logistiikka-alan koulutusta, joka ei siis kiinnosta mua pätkääkään. Sieltä työllistyisi kuulema helposti, mutta mä en jaksaisi tuhlata niin isoa osaa elämästäni, 8 tuntia päivä, johonkin mikä ei oikeesti kiinnosta mua. Ja aina kun puhun työkkärin kanssa, niin puhutaan vaan näistä jo opituista ammateista, "maalariksi tai puusepäksi jonnekin".

Siksi mä olen nyt yrittänyt miettiä tulevaisuutta. Musta olisi kiva, että mä voisin tehdä työtä joka mua oikeasti kiinnostaa. En vaan oo koskaan tiennyt mitä se oikeasti on. Tässä kuussa täytän 33 ja oon edelleen ihan yhtä pihalla kuin silloin kun peruskoulussa valittiin jatkokoulutusta – ellen jopa enemmän.

Mä en halua oravanpyörään, vaan mä haluan, että elämä voi tuntua joltain. Tällä hetkellä se tuntuu, koska saan olla kotona perheen kanssa. Mieluisaa tekemistä pääosin. Siksi irrottautuminen täältä pitää tapahtua asiaan, joka myös tuntuu hyvältä. Näin mä olen asian ajatellut.


Hmm, osaatteko sanoa ärsyttävämpää asiaa kun puhelun odottaminen? En mäkään juuri tällä hetkellä. Meillä on selvästi työhönvalmentajan kanssa aikataulut mennyt tältä päivältä ristiin, mutta mun pitää nyt odottaa sitä puhelua koko päivä? Asioilla pitäisi ehdottomasti olla ajankohdat. Olen nyt puolitoista tuntia odottanut.


Hmm, kerrottakoon nyt tähän loppuun vielä muitakin kuulumisia. Mä olen siis keskittynyt jälleen pudottamaan painoani. En siis sen suurempia ponnisteluita ole taas tehnyt, mutta yritän taas vähän katsoa tota syömistä ja liikun enemmän. En muista kirjoitinko tänne missään vaiheessa siitä kun järkytyin? No, kertaus on opintojen äiti.

Viime kesänä ostettiin mulle pari hienoa paitaa. Ne on kevyitä ja kuvioista huolimatta jopa omaan silmääni kivannäköisiä. Ne istui päälle kuin nakutettu.. Tai siis, että ei liian tiukka, mutta ei mikään telttakaan. Näistä positiivisista syistä ne oli viime kesänä mulla kokoaika päällä. Nyt kun tuli lämpimät kelit ja aattelin, että pitkästä aikaa vetäsen toisen näistä paidoista päälleni.. Kohtasin suuren pettymyksen. Mun kädet hädin tuskin mahtui hihoihin! Ja vaikka kädet sainkin sullottua paikoilleen, niin tuntui resorit kiristyssiteiltä. Siitä huolimatta päätin yrittää laittaa paidan napit vielä kiinni.. Ei, ei ja ei. Ei näyttänyt lainkaan samalta kun viime kesänä! Paita oli kuin mikäkin makkarankuori, kiinni ihossa ja pingotti. 

Siinä mä katsoin itseäni hetken ja totesin, että nyt alkaa taas pyöräileminen. Ja rupesin taas kiinnostumaan siitä mitä suuhuni laitan. En tahdo lähteä nyt millekään dieettilinjalle, vaan pikemminkin yritän taas korjata suuntaa. En mä ole talvellakaan syönyt mitenkään hirveen epämääräisesti ja paastokin on pitänyt, mutta on ollut kausia kun on vaan antanut mennä. Ne on just pahoja tämmöselle laihduttajakaverille, koska kilot tulee herkemmin takaisin kun mitä ne lähtee.

Mun pitäisi siis jatkossa vaan keksiä joku urheilu talveksikin, koska talvisin mulla vaan jää kaikki. Tai siis kun pyöräily ja rullaluistelu ei ole mun mielestä talvilajeja.. Ja kun Suomessa talvea on runsaasti enemmän kun kesää, niin ehkä siinä välissä kerkeää tapahtumaan muutos takaisin huonompaan suuntaan. 

Nyt mun on taas ollut jotenkin tosi vaikea katsoa itseäni peilistä.. Mä en tajua miten se muutos aina tapahtuu niin salaa? Kumminkin näen itseni päivittäin, mutta en osaa huomata jos kiloja alkaa taas kertymään.. Ja nyt mä virheellisesti päivittäin yritän löytää itsestäni muutosta parempaan suuntaan, vaikka muutokset ei tapahdu hetkessä. Koen kuitenkin, että peiliin tuijottaminen auttaa hyväksymään sen, että nyt taas kävi näin ja samalla yritän vahvistaa itselleni taas kerran sitä, että näin ei saisi enää käydä. Mä en enää koe voivani hyvin pullahtaneessa vartalossa, joten mun olisi hyvä löytää se tapa pysytellä hoikemmassa kunnossa.

Kuka vielä muistaa kun puhuin tästä vuodesta ja siitä, että kuntosalille tulen varmasti menemään? Ei kukaan vai? Hyvä, koska enkai mä ole niin koskaan sanonut.. Köh. Oikeesti, kyllä mä niin sanoin ja edelleenkään en ole lähtenyt sitä tavoitetta kohti. Miksi? Aseta tähän läjäpäin tekosyitä ja valitse niistä mikä tahansa..

Talvella olin liian laiska ja kesällä pidän enemmän ulkona liikkumisesta. Siinä kai tärkeimmät.


Hei, mä sain äsken sen puhelun! Maanantaina palaveerataan paremmin, joten ehkä tämäkin asia alkaa taas menemään enemmän oikeaan suuntaan. Toivon kovasti.. Ehkä nimittäin olisi jo oikeasti sen aika, että mä löytäisin sen oikean polun itselleni, enkä aina vaan arpoisi ja miettisi mitä muut mahdollisesti haluaisi mun tekevän.

Ja nyt ei mulla kaiketi muuta. Jos teillä on siellä mielenkiintoa lueskella kesäkuun ajan mun ajatuksia, niin ilmoittakaa asia mulle jotenkin. Ehkäpä mä löydän sen puuttuvan motivaation teidän kautta?


Ainiin, tämä päivän kuva. En selittele enempää.

Terveisin,
Vesa-Matti
2 kommenttia:
Tilaa: Blogitekstit (Atom)