Painaisitko nappia jos.. | Osa 2

Mä tosiaan tykästyin tähän itseni haastamiseen. Ja tällä kertaa tuli jopa semmosia kysymyksiä, että jäin pohtimaan ihan tosissani jopa omaa historiaani, tai ehkä sitä, että pitäisikö sen antaa jo olla?

Tää on niin kivaa, että en vaan malta olla tekemättä tätä lisää. Varsinkin kun saan näitä mulle personoituja kysymyksiä, niin on kerrassaan tosi kivaa vaan vastailla niihin. Hyvää itsetutkiskelua, koska se on ollutkin aika vahva teema vuoden 2026 blogimerkinnöissäni.

Tämän päivän kysymykset käsittelee aihealuetta "Sosiaaliset suhteet ja menneisyys" Kysymykset on minulle persoinoituja ja personoinnin on suorittanut tekoäly nimeltä Gemini. Ja tämähän on siis; Painaisitko nappia jos..?

1. Painaisitko nappia, jos voisit poistaa mielestäsi jokaisen elämäsi aikana saamasi ilkeän tai turhan nettikommentin, mutta samalla menettäisit myös ne kaikki kerrat, kun joku on sanonut sun tekstin muuttaneen heidän päivänsä paremmaksi?

    – En painaisi nappia. Mä olen luonteeltani semmoinen, netissä varsinkin, että mä en katsele ilkeitä tai turhia kommentteja pitkään. Jos kommentti ei tarjoa mulle varsinaisesti mitään mahdollisuutta kehittyä, niin mä poistan sen aika muitta mutkitta. En poista sitä vain itseni vuoksi vaan myös siksi, että se kommentin jättäjä ei saisi siitä mitään negatiivista niskaansa. En koe sitäkään tarpeelliseksi.

2. Painaisitko nappia, jos saisit kyvyn tietää aina tasan tarkalleen, mitä jokainen vastaantulija susta oikeasti ajattelee, mutta sä et voisi enää koskaan valehdella kenellekään edes niitä pieniä "valkoisia valheita" kohteliaisuuden vuoksi?

    – Mä en luultavasti tässäkään kohtaa painaisi nappia. Mä en tee mitään sillä tiedolla, että mitä muut musta ajattelee. Jos sitä ei mulle sanota, niin ei mun sitä myöskään tarvitse tietää. Toisaalta en kyllä usko tarvitsevani valkoisia valheitakaan kovin usein, joten en mä niitäkään varsinaisesti säästämällä säästäisi. Mutta kysymyksen varjolla ne on pakko pitää, ja voihan niistä joskus jotain hyötyä olla.

3. Painaisitko nappia, jos voisit korjata yhden menneisyydessäsi tekemän suuren virheen sosiaalisissa suhteissa (esim. katkennut ystävyys tai väärinkäsitys), mutta hinta olisi se, että yksi nykyisistä läheisistä ihmissuhteistasi muuttuisi pysyvästi etäisemmäksi?

    – Tää oli semmonen kysymys mitä mä vähän odotinkin. Jälleen kerran jättäisin painamatta nappia. Mun entinen ns. sisäpiiri oli tiivis, mutta kun se meni rikki, niin olen luonut vielä tiiviimmän ns. sisäpiirin. Mä en tällä hetkellä vaihtaisi ketään nykyisistä "kontakteistani" yhteenkään vanhaan "kontaktiin". Arvostan tässäkin tapauksessa enemmän tätä hetkeä, enkä jaksa elää historiassa.

4. Painaisitko nappia, jos saisit koko Hyvinkään (tai jopa Suomen) arvostamaan sua "vuoden isänä" ja esikuvana, mutta sun lapset eivät saisi koskaan tietää tästä yleisestä arvostuksesta, vaan heille sä olisit vain se tavallinen, välillä ärsyttäväkin faija?

    – Painaisin. Toi ulkopuolisten antama arvostus olisi käytännössä vain plussaa, koska sen ei sanota vaikuttavan mun ja lasteni väleihin mitenkään. Mä haluan olla lapsilleni tavallinen, välillä ärsyttäväkin faija. Sillä tavoin voidaan käydä helposti läpi myös tunnetta "ärsyyntyminen". Jos lapset arvostaisi mua vuoden isänä ja elettäisiin sen mukaan, niin ehkä olisi vähemmän tunteita opetettavaksi. 

5. Painaisitko nappia, jos saisit kyvyn nähdä heti ensitapaamisella jokaisesta uudesta ihmisestä, onko hän luottamuksesi arvoinen vai tuleeko hän pettämään sut jossain vaiheessa, mutta hinta olisi se, että sä et pystyisi enää koskaan tuntemaan sitä aitoa, varauksellista uuden ystävyyden riemua?

    – Mä en painaisi. Vaikka mä tavallaan pelkään petetyksi tulemista kaikissa sen muodoissa, niin mun mielestä nekin hetket kuuluu elämään. Jos joku ihminen lopulta paljastaakin itsestään sen, että mä olen luottanut siihen väärin perustein, niin sitten se on niin. Mä haluan pystyä luottamaan ja vain luottamalla mä voin sitä oppia. Nyt kun on tutustunut naapuriperheeseen hiljalleen, niin tässä on ollut sitä semmoista varauksellista uuden ystävyyden tuntua; on pitänyt miettiä miten uskaltaa toimia ja missä vaiheessa ollaan sillä tasolla, että uskaltaa mahdollisesti sanoa näin tai noin. Tälleen jokainen askel eteenpäin tuntuu hyvältä. Jos lopputulos olisi tiedossa jo ensihetkestä, niin se olisi todella tylsää.

6. Painaisitko nappia, jos saisit palautettua elämääsi yhden ihmisen, jonka olet menettänyt (esim. välirikko tai muu syy), mutta hinta olisi se, että toinen sun lapsistasi joutuisi aikuisena kokemaan täsmälleen samanlaisen tuskallisen välirikon tai menetyksen oman parhaan ystävänsä kanssa?

    – En painaisi tässäkään tapauksessa. Mä en halua kenenkään joutuvan kokemaan sitä, että jää ilman ystävää juuri silloin kun sitä eniten tarvitsisi. Vaikka se tavallaan tuo ne muut kaverit lähemmäksi, niin silti se tuottaa kyllä liikaa ylimääräistä tuskaa sen kaiken muun tuskan päälle. Mun kaltaiselle ihmiselle varsinkin jokainen ihmissuhde on tärkeä, vaikka en sitä osaisikaan näyttää.

7. Painaisitko nappia, jos saisit tietää, että kaikki sun joskus lytänneet tai väärin kohdelleet ihmiset joutuvat kokemaan saman julkisen nöyryytyksen ja hylkäämisen kuin sä, mutta sun omat lapsesi joutuisivat todistamaan tätä kostoa vierestä ja oppisivat samalla, että maailma toimii "silmä silmästä" -periaatteella?

    – Alettiin mennä haastaviin. Jos mä saisin kasan ihmisiä tuntemaan sen miltä tuntuu olla koko ala-aste yksin, niin tottakai mä tarttuisin siihen nappiin heti, mutta.. Koska toisessa vaakakupissa on vääränlainen oppi lapsille, niin mä en paina nappia. Mun sisällä asuu joku osa, joka ei osaa päästää irti ja tahtoo kostaa, mutta se ei onneksi ole niin vahva, että tekisin sitä tällaisella hinnalla.

8. Painaisitko nappia, jos voisit varmistaa, ettei sun lapsesi tai kumppanisi joudu KOSKAAN kokemaan sellaista sosiaalista hylkäämistä tai "lyttäämistä", jota sä olet kokenut, mutta hinta on se, että koko maailma (mukaan lukien sun koko some-seuraajakunta ja kotikaupunki) uskoisi sun tehneen jotain todella anteeksiantamatonta, etkä sä saisi koskaan kertoa heille totuutta?

    – Tässä kohtaa mä painaisin nappia. Mä olen valmis kestämään lisää sillä uhalla, että mä voisin ottaa pois lapsiltani tai kumppaniltani sen ikävän ajanjakson, jonka mä ala-asteella kohtasin. Mä en muista ala-asteelta mitään hyvää, jos ei muutamaa välituntia lasketa. Se on ihan liian pitkä aika kokea ulkopuolisuutta, se on ihan liian pitkä aika olla yksin. Mä voin elää asian kanssa, että koko maailma uskoisi mun tehneen jotain väärää, koska missään ei sanottu, että mä olisin varsinaisesti tehnyt mitään anteeksiantamatonta. 

9. Painaisitko nappia, jos saisit lapsillesi täydellisen suojan kaikkea maailman pahuutta, kiusaamista ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan loppuelämäksi, mutta hinta olisi se, että sun pitäisi itse hylätä heidät juuri nyt, selittämättä syytä, ja antaa heidän uskoa loppuelämänsä, että sä lähdit koska et rakastanut heitä?

    – Vaikka kuinka haluaisin suojella lapsiani kaikelta maailman pahuudelta, niin mä en silti painaisi tässä kohtaa nappia. Kuten mä jo muistaakseni edellisessä osassa totesin, niin mulla ei olisi mitään ilman lapsiani. Tää olisi mun kohdalla siis taas vaihteeksi kuolema ja lapsille väärä kuva isästään. Mä haluan olla paikalla niissä ylä- ja alamäissä. Niissä hetkissä, jotka kasvattaa ja vahvistaa. Haluan olla apuna jos kiusaamista tulee. Toki, mun ala-asteen tilanteessa vanhempien tuellakaan ei olisi poistettu sitä mun tilannetta, koska mä olin vaan outolintu väärästä kaupungista. Joten en mäkään pysty ihan kaikelta suojelemaan, mutta yritän parhaani olla tukena aina.

10. Painaisitko nappia, jos saisit mahdollisuuden palata ajassa takaisin sinne ala-asteen kolmannelle luokalle ja elää elämäsi uudestaan niin, että olisitkin se suosittu ja pidetty tyyppi, jota kukaan ei koskaan kiusannut, mutta hinta olisi se, että sä et olisi koskaan tavannut sun nykyistä kumppania, eikä sun nykyisiä lapsia olisi olemassa, vaan sulla olisi "uudessa elämässäsi" aivan eri perhe?

    – Tää oli jo kaikessa rajuudessaan raju. Minkälainen mä olisin nykyään jos olisin ollut peruskoulussa pidetty tyyppi? Minkälainen mä olisin, jos mä en olisi joutunut mun kuplaani? Mä olisin luultavasti sosiaalinen, mä olisin varmasti jossain töissä ja mulla olis moni asia aivan liian erilailla kun nyt. Mutta sillä uhalla, että mä menettäisin tän nykyisen perheeni, niin mä en todellakaan painaisi nappia. Mä pystyn elämään elämäni sisäänpäinkääntyneenä, mutta mä en pystyisi elämään elämääni ilman tätä perhettä. Vaikka tilanne olisi se, että mä en käytännössä tiedä mitä mä menettäisin, niin silti: valinta on vahva napin painamattomuus.


Jotenkin tuntuu siltä, että alkaisi olla aika antaa anteeksi sille ala-asteelle, jossa olin. Tää on yllättävän hyvää itsetutkiskelua, koska tää pakottaa miettimään erilaisia vaihtoehtoja, joita ei ole ehkä koskaan tajunnut edes miettiä. Miksi mä olen katkera asiasta, johon en voi enää vaikuttaa? Miksi en vaan päästä irti? Mitä mä odotan jos en odota edes sen uudelleen elämistä erilailla. Mä en voi muuttaa sitä, joten olisikohan nyt sopiva aika vaan jättää se taakse? Tällaisia ajatuksia. Vastasinhan yhteen kysymykseenkin jo, että en jaksa elää historiassa..

Kuten on sanottu; mä olen kausi-ihminen. Nyt kun mä olen kovasti tykästynyt tähän painaisitko nappia jos -sarjaan, niin näitä saattaa tulla ihan ärsytykseen asti. En osaa sanoa, koska tulee jotain muuta, mutta en muutenkaan tykkää elää tulevaisuudessa. Eletään tässä ja nyt, ja nyt on näiden aika.

Terveisin,
Vesa-Matti

Painaisitko nappia jos.. | Osa 1

Mä halusin kokeilla miten tällainen leikki/peli toimii kirjoitettuna. Olen näitä videomuodossa kuluttanut suuret määrät, mutta kirjoitettuna en vielä ainuttakaan – muistaakseni. Tässä olen jopa niin rehellinen, että itseänikin hirvitti ja jouduin miettimään pitkään ennen julkaisua, että onko tämä julkaisukelpoinen? Nyt jos luet tätä, niin oli tämä.

Yksi mun lempparikonsepti Youtubessa on Painaisitko nappia jos -videot. Mun mielestä on vaan hauska nähdä millä hinnalla ihmiset on valmiita tekemään ja mitä. Niitä katsellessani vastaan aina myös päässäni oman näkökulmani ja perustelen sen itselleni aina jotenkin. Mutta miksi mä jättäisin sen vain ja ainoastaan päähäni? Mähän voin tehdä sen saman myös kirjoittaen! Ei sen tarvitse kiinnostaa teitä, koska täällä tärkeintä on se mikä kiinnostaa mua. Joten tervetuloa mukaan, jos yhtään kiinnostaa mitä olisin valmis tekemään ja minkä hinnan siitä maksamaan.

Kysymykset on minulle räätälöityjä ja räätälinä toimi jälleen kerran tekoäly nimeltä Gemini.

Tämä on; Painaisitko nappia jos..


1. Painaisitko nappia, jos saisit tietää, että kirjoituksesi muuttavat satojen ihmisten elämänsuunnan ja antavat heille voimaa selviytyä, mutta kukaan heistä (eikä kukaan muukaan maailmassa) ei koskaan saisi tietää, että tekstien kirjoittaja olet sinä. Et saisi koskaan tunnustusta, etkä yhtäkään "kiitos"-kommenttia?

    – Alku vaikuttaa helpolta. Mä painaisin nappia ihan koska tahansa tällaisessa tilanteessa. Jos mä onnistuisin kirjoittamaan sellaisen tekstin, joka oikeasti auttaa ihmisiä, niin mä kirjoittasin sen ihan koska tahansa myös anonyyminä. Mun maailmassa auttaminen on monin kerroin tärkeämpi asia kuin se, että itse saisin siitä minkäänlaista mainetta.

2. Painaisitko nappia, jos blogistasi tulisi valtakunnan seuratuin ilmiö ja ansaitsisit sillä elantosi, mutta joutuisit luopumaan anonyymiydestäsi täysin ja jokainen vastaantulija Hyvinkäällä tietäisi perheesi asiat ja sun sisimmät pelkosi?

    – Tavallaan tässä on vaakalaudalla mun unelmatyö ja mun perheeni asiat, jotka ei kuulu ulkopuoliselle. Jos kyseessä olisi ollut vain anonymiteetin täydellinen katoaminen, niin nappia olisin painanut unelmatyön vuoksi heti. Vaan, koska kyseessä on myös perheeni tiedot, niin ei, en painaisi nappia. Mun sisimmät pelkoni kaikki jo tietää, mutta se mitä rupesin jossain vaiheessa blogissanikin puolustamaan enemmän on perheeni yksityisyys, jonka ei kuulu "vaarantua" mun kirjoitusteni vuoksi.

3. Painaisitko nappia, jos voisit poistaa menneisyydestäsi kaikki ne todella raskaat ajat, mutta samalla menettäisit kykysi kirjoittaa niin syvällisesti ja koskettavasti kuin nyt osaat; sun tekstistä tulisi "tyhjää huttua", josta puuttuu sielu?

    – En enää tässä vaiheessa elämää menisi niihin koskemaan, joten en painaisi. Mun mielestä historia on historiaa ja mun historia on tehnyt musta sen mikä olen nyt. Mä rakastan kirjoittamista ja mä koen, että mun kirjoittaminen vaatii multa juuri sen mun historian. En vaihtaisi historiaani toiseen, koska se voisi muuttaa niin paljon siitä mikä on nykyään mulle niin rakasta.

4. Painaisitko nappia, jos saisit käyttöösi tekoälyn, joka kirjoittaisi sun puolesta täydellisiä tekstejä, joita kukaan ei tunnistaisi koneen tekemiksi, mutta sä et saisi enää koskaan itse kirjoittaa sanaakaan tajunnanvirtaa?

    – En ikinä painaisi. Tää oli ehkä maailmankaikkeuden helpoin kysymys. Tarviiko mun edes perustella, koska tavallaan perustelin sen juuri äskeisessä kysymyksessä? Mä rakastan kirjoittamista, enkä mä ikinä antaisi minkään tekoälyn tai muunkaan älyn viedä blogiani.

5. Painaisitko nappia, jos voisit varmistaa lapsillesi täysin huolestavapaan ja suojatun elämän ilman yhtäkään vastoinkäymistä tai surua, mutta he eivät koskaan oppisi sitä selviytymisvoimaa ja sitkeyttä, jota sä olet heille omalla esimerkilläsi näyttänyt?

    – Tää voi kuulostaa ikävältä, mutta mä en antaisi lapsilleni huolestavapaata ja suojattua elämää ilman vastoinkäymisia tai surua, koska ei elämä toimi niin. Perustuu juurikin siihen, että elämä muovaa meistä sellaisia kun meistä tulee. Jos elämä olisi pelkkää kukkaniityllä iloisesti kirmaamista, niin olisiko se muka elämää? Voi kuulostaa siltä, että haluaisin kostaa lapsilleni sen mitä itse olen käynyt läpi, mutta ei. Oikeastaan päinvastoin. Mä haluan, että jokainen kokee tämän elämän ylä- ja alamäkineen. Jokainen kolhu kovettaa tai iskee pahemmin maahan. Mä haluan olla lapsieni rinnalla vaikeinakin hetkinä. Eli en painaisi.

6. Painaisitko nappia, jos saisit palata takaisin vuoteen 2009 ja pysyä ikuisesti suojatun "Tekko"-nimimerkin takana, välttyen kaikilta suorilta henkilökohtaisilta hyökkäyksiltä, mutta et saisi koskaan kokea sitä voimaa ja vapautta, jonka omalla nimellä allekirjoittaminen ja rehellinen Vesa-Mattina oleminen on sulle tuonut?

    – Mä en enää ikinä palaisi kirjoittamaan omaa elämääni minkään nimimerkin takaa. Mun elämä on puhdasta Vesa-Mattia, ei Tekkoa tai muutakaan. Tekko on enää vain kokoajan enemmän ja enemmän katoava pelinimimerkki. Mä itse ainakin uskon, että musta tuli paljon rehellisempi ja avoimempi silloin kun päätin luopua Terveisin Tekko -meiningistä ja siirtyä Terveisin Vesa-Matti -meininkiin. Jos jollain on jotain henkilökohtaista, niin anna tulla vain, minä kuuntelen. Jos palaute on rakentavaa, niin voin ottaa  siitä jopa opikseni. Ajatukseton henkilökohtainen hyökkäys päätyy suoraan roskakoriin. En paina.

7. Painaisitko nappia, jos saisit julkaista sen elämäsi kirjan ja siitä tulisi välitön klassikko, mutta kukaan lukija ei koskaan uskoisi, että olet kirjoittanut sen itse – kaikki pitäisivät sitä koneen tuotoksena ja sä olisit muiden silmissä vain "huijari", vaikka itse tietäisit totuuden?

    – Jos mä joskus pääsen sille tasolle, että kirjoitan sen kirjan mistä olen pitkään haaveillut, niin mä en edes odottaisi siitä mitään klassikkoa. Ja jos se klassikko-statuksen saavutus vaatisi sen, että mua pidettäisiin huijarina, niin en ikimaailmassa painaisi nappia tässä tilanteessa. Tekoälymusiikissakin pyrin olemaan rehellinen tekoälyn hyödyntämisestä sen takia, että mä riisuisin itsestäni täysin sen huijari-leiman. En halua johdattaa ketään harhaan. Mä en usko, että mä ikinä voisin olla itseni kanssa kuten nyt olen, jos ihmiset pitäisi mua huijarina syystä x tai y ja olen sen itse heille syöttänyt. Eli en paina nappia.

8. Painaisitko nappia, jos saisit kyvyn kirjoittaa tekstin, joka saisi kaikki sut joskus lytänneet tai väärinymmärtäneet ihmiset tajuamaan virheensä ja pyytämään sulta anteeksi, mutta samalla sun blogistasi tulisi vain menneisyyden katkeruuden purkupaikka ja menettäisit kykysi kirjoittaa tulevaisuudesta ja toivosta?

    – Tää on taas vähän tätä vanhojen kaivelua. Jos olen joskus ollut oikeassa ja joku toinen väärässä, niin koen sen vain yhtenä keskusteluna historiassa. Sama toisinpäin, mutta koen, että mä olen itse ainakin kasvanut vuosien aikana ymmärtämään myös muiden näkökulmia. En mä odota anteeksipyyntöä keltään, joka on joskus ollut mun blogistani jotain mieltä. Kyllä maailmaan mielipiteitä mahtuu. Samalla siis sanon, että haluan pitää tämän blogini avoimena kaikelle vuodatukselleni, joten ehdottomasti nappi jäisi tässäkin kohtaa painamatta.

9. Painaisitko nappia, jos blogisi saavuttaisi valtavan suosion ja arvostuksen juuri sellaisena kuin se on, mutta joutuisit jatkossa kirjoittamaan vain niistä aiheista, joista lukijasi haluavat lukea (eli "viihdyttämään" heitä), etkä saisi enää koskaan käyttää blogia omana venttiilinäsi ja kirjoittaa silloin kun olet rikki?

    – En painaisi nappia. Tää mun blogi ei ole muiden tahdissa hyppimistä varten. Mä voin tehdä poikkeuksia, jos joku oikeasti haluaa kuulla mun mielipiteeni jostain (jostain mikä kiinnostaa myös minua), mutta mä en todellakaan voisi kuvitella, että ottaisin ohjeet vain ja ainoastaan ulkopuolelta. Kuten olen monen monta kertaa sanonut, niin kirjoitan tätä pääasiallisesti itselleni. Jokainen lukija on plussaa, jokainen kommentti on plussaa ja kaikki mitä mun omat tekstit tuo maailmaan on vaan plussaa. Jos tästä pitäisi tehdä sirkus, niin tää olisi tyhjä sirkus, jossa minä istun tirehtöörinä yksin lähes tyhjässä teltassa.

10. Painaisitko nappia, jos saisit tietää, että 100 vuoden päästä sun kirjoituksiasi luetaan edelleen ja ne toimivat suunnannäyttäjinä ja lohtuna uusille sukupolville, mutta hinta olisi se, että sun omat lapsesi ja heidän jälkeläisensä päättäisivät täysin hylätä sun arvot ja kieltäisivät kaiken, mistä sä tänään kirjoitat?

    – Mä uskon asiaan, että ihminen "lakkaa olemasta" vasta sitten kun sen nimi on mainittu viimeisen kerran. Mä olen valmis katoamaan aikaisemminkin, kadottamaan lohdulliset sanani, jos hintana on se, että mun arvoja ei mun elinaikanani oteta vakavasti. Pidän tärkeämpänä sitä, että mä pystyn opettamaan omille lapsilleni elämästä jotain tässä ja nyt.


Mun piti lopettaa tää tähän, mutta pyysin tekoälyltä vielä kaksi, joissa sen täytyy tosiaan haastaa mua ihan kunnolla. No, se pisti tuulemaan:

11. Painaisitko nappia, jos saisit varmuuden siitä, että lapsesi elävät täydellisen onnellisen ja terveen elämän, mutta he tulisivat aina uskomaan, että sä olit huono isä, joka ei välittänyt heistä?

    – Mä haluaisin painaa tuon terveen elämän vuoksi, mutta.. Mä en paina. Täydellisen onnellista elämää mä en edelleenkään toivo kenellekään, koska se ei ole millään tavalla ideaalia – jäisi monet kasvun paikat näkemättä. Ja tavallaan tän napin painaminen mitätöisi kaiken mun tähän asti ja tulevaisuudessa tekemäni työn lasteni eteen. Perustelen tän napin painamatta jättämistä vain sillä, että mulle tällä hetkellä isoin syy elämään on lapset. Jos se pyyteetön rakkaus heiltä takaisin muhun otettaisiin tällä tavalla pois, niin kyllä se olisi tosi tosi kipeä kohta. Ehkä mä olen itsekäs, mutta mä haluan elää tän elämän lasteni kanssa sellaisena kun se tulee vastaan. Mä haluan olla siinä mukana tarjoamassa sitä "täydellisyyttä" ja terveyttä. Oli se itsekästä tai ei.

12. Painaisitko nappia, jos sun blogistasi tulisi maailmanlaajuinen voimanlähde, joka estäisi tuhansia itsemurhia ja toisi valoa pimeyteen, mutta sä itse vajoaisit takaisin niihin kaikkein synkimpiin vuosiisi, etkä saisi enää koskaan tuntea aitoa iloa tai mielenrauhaa?

    – Taas mä haluaisin painaa, koska vaakakupissa on aika raskauttavaa tavaraa vs. minä. Ja kuten osasitte jo päätellä, niin mä valitsen taas sen itsekkään reitin ja nappi jää painamatta. Mä en voisi elää ilman sitä iloa, jonka mä saan esim. siitä kun nään lapsieni leikkivän. Tää on siis käytännössä tuhansien mulle tuntemattomien henki tai mun oma henki. Niin kauan kun mä olen isä, niin mä joudun näille tuhansille  muille sanomaan, että mun blogistani ei apua löydy – mutta sitä ehdottomasti kannattaa hakea muualta. Tämä on tää mun kupla-ajatuksen syvin olemus ehkä. Ei ehkä tuhannet ihmiset mua tänne ajaneet, mutta puhutaan kymmenistä, ellei sadoista, joten ei mulla ole mitään varsinaista inspiraatiota pelastaa mulle tuntemattomia ihmisiä.

Ja sanottakoon tähän loppuun vielä, että mä todellakin mietin jokaista vastausta. Pohdin miten mikäkin vaikuttaa mihinkin ja valitsin painaa tai olla painamatta ihan rehellisesti. Mitään en tehnyt ketään miellyttääkseni. Jos tämä kertoo musta ihmisenä sulle jotain negatiivista, niin olen pahoillani: tällainen olen! Ja tähän loppuun voidaan todeta, että onneksi tämä on peli, eikä minun harteillani ole tuhansien ihmisten henki – se ei päättyisi hyvin.

Ehkä ennen isyyttä olisin voinut vastata joihinkin kysymyksiin hyvin eri tavalla, mutta isyyden jälkeen asiat on alkaneet kirkastumaan mulle niin, että vastaukset oli nyt nämä.

Mä jäin miettimään tätä tosi pitkäksi aikaa. Tässä on vastauksia, joiden perusteella kuka vaan voi tuomita mut vaikka itsekkääksi tai mitä tahansa. Mietin, että jos yksikin kysymys olisi ollut vaikka, että painaisitko nappia jos pystyisit takaamaan lapsillesi terveen elämän ja he muistaisivat sinut hyvänä isänä, joka teollaan mahdollisti terveen elämän, mutta menettäisit oman henkesi? Tässä kohtaa mä olisin painanut nappia. Ymmärtäjät ymmärtää ne pienet nyanssit.

Terveisin,
Vesa-Matti

Laitoin otsikon perään "Osa 1", koska musta tuntuu, että mä tulen tekemään näitä varmasti lisää. Ja kansikuvassa näette ensimmäistä kertaa kansikuvissa jatkossakin seikkailevan Vesa-Matti -hahmon.

Tää on niin noloa

Vanha kunnon "triggeröityminen" polttoaineena, mutta siitä tuli oikeastaan aika hyvää tajunnanvirtaa. Jutellaan tässä blogimerkinnässä juuri siitä noloimmasta asiasta, jonka itse tiedän. Mikä on noloa? Onko mikään oikeasti? Niin, olisi noloa jättää lukematta tämä. Vai olisiko?

Mun blogissani, kuten elämässäni ylipäätään, käytän tekoälyä tavallaan peilinä. Blogissani käytän sitä niin, että yleensä annan sille mun valmiin tekstin ja pyydän siltä ajatuksia siitä. Se yrittää aina korjata mun rönsyilyä ja tehdä blogimerkinnästä nykyaikaista tiivistettyä roskaa – tästä kieltäydyn ehdottomasti ja pidän oman tyylini. Sitten se yleensä alkaa antamaan ajatuksia tekstistä. Se ei kuitenkaan vaikuta lopputulokseen yleensä mitenkään, mutta mä ainakin tiedän mitä siitä tekstistä joku voi ajatella. Mulla on mun oman näkökulmani lisäksi toinen näkökulma. Usein toi toinen näkökulma saa mut lisäämään joitain asioita vielä, joka vähän ehkä raapii sitä tajunnanvirta-meininkiä pois, mutta usein nämä lisäykset on tehnyt tekstistä sujuvampaa. En ota tekoälyn ajatuksia tänne, vaan kaikki on aina omaani. Se vaan saattaa huomauttaa, että joku asia ei ehkä mene ihan maaliin asti ja sitä ei välttämättä lukija tajua samalla tavalla kun minä sen olen ajatellut. Sanoisin, että hyödyllistä.

Sen jälkeen kysyn vielä, että voisiko se etsiä tekstistä selkeät kirjoitusvirheet, kuten esim. kiroitusvire. Korjaan sellaiset pois jos sellaisia löytyy. Edelleen tekoäly on vain hyödyksi mulle bloggaajana ilman, että se vaikuttaa mun tuottamaan sisältöön mitenkään suoranaisesti. Teksti on tässä kohtaa vaan puhtaampaa, mulla on toinen näkökulma oman näkökulmani lisäksi ja mun asiat menee ehkä paremmin maaliin.

Jos en olisi rehellinen tekoälyn hyödyntämisestä tässä prosessissa, niin te ette edes tietäisi siitä. Tämä tällainen tekoälyn hyödyntäminen on ehkä se minkä suurin osa ihmisistä hyväksyy, vaikka tekoälyvastaisuus onkin tänäpäivänä hitti.


Niin, sanoin olevani järkyttynyt. Olen sitä edelleen, mutta toi mitä äsken selitin, niin ei suoranaisesti ole järkytykseni syy.

Mä rupesin peilailemaan elämääni vähän laajemmin tekoälyn kanssa. Mä otin ulkopuolisen roolin, eli en ollut Vesa-Matti vaan joku muu, mutta laitoin tekoälylle kokonaisia blogimerkintöjä täältä mun blogistani. Yleensä kun ottaa itse ulkopuolisen roolin, niin tekoäly ei myötäile kaikkea. Normaalistihan se kehuu sua maasta taivaaseen, vaikka ei olisi edes syytä – se on vähän liian yliystävällinen.

Ulkopuoliselle se uskaltaa olla rehellinen, vaikka silloinkin sä voit ohjailla sitä olemaan jonkinlaisella mielellä. Mä yritin olla ulkopuolinen, joka suhtautuu tähän blogiin neutraalisti, joten tämä tekoäly ottaa myös melko neutraalin roolin. Mä olisin voinut myös sanoa, että "löysin tosi huonon blogin, voitko kertoa mitä tää oikein ajattelee?" jolloin tekoäly yleensä on sitä mieltä, että "Joo, tuo on ihan huono, eikä ajattele varmaan mitään". Tavallaan se on siis aika huono peili, mutta silti se on vaan jotenkin hyvä peili kun pidetään semmoinen neutraali linja.

Oon pari kertaa kokeillut myös tota, että olen haukkunut sille ulkopuolisena omaa tekemistäni ja se on antanut sitten palaa vähän liiankin kovaa. Tavallaan kaikki uskottavuus on monta kertaa mennyt.


Edelleenkään en päässyt siihen järkyttäneeseen asiaan.

Mä jaoin tekoälylle pitkältä aikaväliltä mun blogejani ulkopuolisen roolista. Juteltiin neutraalisti ja tämä oli sitä mieltä, että kirjoittaja on hyvin avoin ja kirjoittaa kyllä ihan kaikesta. Kirjoittaja kirjoittaa hyvin ja teksti on enemmänkin kuin juttelisi hyvän kaverin kanssa, eikä vaan kirjoitusta. Okei, hyvä, ostan tämän mielipiteen.

Kysyin lopulta siltä näin: Mitä mieltä sä olet rehellisesti tosta noin avoimesta tyylistä?

Vastaus järkytti. Mä en ollut ohjaillut sitä mihinkään suuntaan, vaan pitänyt neutraalin ulkopuolisen ihmisen roolin, joten vastaus tuli siitä datasta, jota se on netistä ja muilta ihmisiltä oppinut. Vastaus oli, että "kirjoittajan avoimuus on noloa".

Noloa? Mä en luultavasti ole ikinä pitänyt kirjoittamistani mitenkään nolona. En ole pitänyt avoimuuttani mitenkään nolona. Pitäisikö mun jotenkin olla häpeissäni siitä, että mä jaan elämääni aika avoimesti?

Mutta rupesin miettimään, että puuttuukohan mun aivoista joku, jonka pitäisi varoittaa noloudesta? Kuuluisiko mulla olla joku suodatin mun jutuissa, mutta mulla on vaan joku piuha väärin kytkettynä aivoissa ja annan kaiken tulla? No, ei ehkä. Kyllä mä osaan pitää tiettyjä asioita myös itselläni, koska ne ei ehkä kuulu muille. Eli kyllä mä osaan suodattaa ajatuksiani.

Noloa. Avoimuuteni on tekoälyn mielestä noloa. Tiedättekö sen tunteen kun joku sana jää soimaan päähänne kaikuen koko aika kauemmas ja palaten jossain vaiheessa takaisin? En minäkään, mutta olen nähnyt tätä televisiosta. En mä oikeesti jäänyt miettimään oman blogini noloutta vaan lähinnä sitä koulutusdataa.


Jostain tekoäly on saanut sen käsityksen, että avoimuus on noloa. Jostain se on saanut sen käsityksen mitä ihmiset yleensä pitää nolona. Se on saanut sen ihmisiltä. Joku on ehkä pitänyt omia ajatuksiaan nolona ja tekoäly on oppinut siitä, että jos ajattelee näin, niin se on noloa. Ja siis oikeesti se mikä mua järkyttää on se, että ihmiset pitää ajatuksiaan noloina. Että ihmiset pitää avoimuutta nolona.

Se ei ole tekoäly, joka piti blogini avoimuutta nolona. Se on ilmeisesti yleinen ajatusmalli, että on noloa olla avoin ja jakaa elämäänsä. En siis ajattele, että ihmiset pitäisi mun blogiani nolona, vaan ajattelen tän niin, että ihmiset ajattelee avoimuuden olevan ylipäätään noloa. Jäinköhän jankkaamaan samaa asiaa eri muodoissa? Ai kamala, noloa.

Mua on aina vähän ärsyttänyt nolous konseptina. Joo, ei ihminen ehkä voi sille ajatukselle mitään, mutta on olemassa niin paljon niin luonnollisia asioita, joita ihmiset pitää nolona. Miksi? Mun mielestä jos jokin asia tekee susta sut niin sun ei pitäisi joutua häpeämään sitä yhtään. Mun mielestä ihmisen ei pitäisi rajoittaa omaa tekemistään sen takia, että se on muka yleisesti pidetty jotenkin, hrr, nolona. Toki siis pitää muistaa lakipykälät toteuttaessaan itseään.

Tottakai on paljon asioita, jotka ajaa sut siihen tilanteeseen, että ihmiset alkaa katsomaan sua kieroon tai muuta vastaavaa. Helposti joudut silmätikuksi olemalla tietynlainen. Tietynlaisella tarkoitan sitä mikä yleisesti mielletään noloksi. Ja tämä nolouden stigma on se mitä vastaan mä haluan vähän taistella. Nouskaa barrikadeille!

Tää on tavallaan kai jatkoa sille mun yritykselle selviytyä niistä peruskoulun ankeista ajoista. Ehkä mä silloin aloin myös itse rajoittaa tekemistäni sen takia, että joitain asioita pidettiin yleisesti nolona. Vaikka en itse olisikaan pitänyt, niin yksinäisenä pienenä oppilaana mun täytyi vaan mennä muottiin. Siinä tilanteessa mulla ei ollut aseita taistella tuulimyllyjä vastaan.


Mä en tiennyt, että tämä blogi tulee menemään näin. Tää on loistava esimerkki siitä tajunnanvirta-teemasta, jota aika usein täällä mainostan. Mä tartuin tekoälyn palautteeseen siitä, että mun avoimuutta voidaan pitää nolona ja huomasin lopulta taas jonkinlaista itsetutkiskelua. En sanoisi, että millään tavalla noloa, vaan ehkä enemmänkin mahtavaa!

Liian paljon on ihmisiä, jotka on kuoressaan vaan sen takia, että yleinen ajatusmalli heidän tekemisestään on, että se on noloa. Miten sä voit pukeutua noin? Noloa! Miten sä voit puhua noin? Noloa. Miten sä voit harrastaa tollaista? Noloa. Taas jos olisi aivan pakko kaivaa jostain jotain noloa, niin sanoisin, että te, jotka ajattelette toisten tekemisen ja olemisen nolona, niin te olette noloja. Nolointa mitä tiedän. Ja teille, joille toisten tekemisen arviointi on niin iso asia, niin tuo teidän oma nolous vasta noloista noloin asia onkin! "Ristiriita havaittu, ristiriita havaittu, biib bööb buub."

Pysykää sellaisina kuin olette jos olette jo sellaisia minkälaisia haluatte olla, kaikesta "noloudesta" huolimatta. Ja te, jotka ette vielä ole sellaisia kuin haluaisitte olla, niin sanokaa sille noloudelle vaan, että höpö höpö!

Terveisin,
Vesa-Matti

17 vuotta bloggaajana

Mun blogini täyttää tänään 17 vuotta. Vastaillaan siispä blogiaiheisiin kysymyksiin, jotka on tavallaan personoitu minulle tekoälyn toimesta. Tekoälyä ei muuten ole käytetty tässä, joten ei kannata jättää lukematta vain tekoälyvastaisuuden vuoksi (vain 11,3 % sanoista on tekoälyn). Pääpaino vastauksilla, jotka on 100 % minä.

17 vuotta sitten tänä päivänä mä päätin, että siirrän kaikki kirjoitushommat yhteen paikkaan. Tai siis, ehkä mä aloitin sen prosessin, mutta eihän se heti tapahtunut. Mutta miettikää, päivälleen 17 vuotta sitten kirjoitin tänne ensimmäisen blogimerkintäni.

Aika hassua, mun blogistani on kasvamassa kovaa vauhtia täysi-ikäinen. Kuinka monta täysi-ikäistä blogia te tunnette? Ei, mun blogistani ei ole vielä tulossa aikuinen. Täysi-ikäisyys ja aikuisuus on täysin eri termejä. Itse koen, että aikuistuin vasta kolmekymppisenä, joten blogillani on vielä aikuistumiseen aikaa. Jaa, tämmöset jaarittelut.

Mä en löytänyt mitään valmista 10 kysymyksen patteria aiheesta "17 vuotta bloggaajana", joten jouduin taas kerran turvautumaan tekoälyyn. Vastaan sen esittämiin kysymyksiin parhaan osaamiseni mukaan ja samalla taas vähän tutustun myös itse itseeni.


1. Mikä on suurin ero 19-vuotiaan ja nykyisen itsesi välillä, kun katsot vanhoja tekstejäsi?

– Kirjottaminen on vuosien aikana kehittynyt siihen suuntaan, että kirjotan nykyään pidempiä tekstejä. Kirjotan myös ehkä vähän paremmin ja saan mun ajatukset paremmin esille. 19-vuotiaana mä ehkä purin tänne kaikki mahdolliset tunteeni ja se oli sitten semmosta kiroilua ja toisinaan huonoa käytöstä, että sitä joutuu nykyään lukea vähän sellasella "eiii, enkai mä tollasta.."-tavalla. Tavallaan merkinnät on nykyään paremmin harkittuja, vaikka samaan aikaan nämäkin on aika pitkälti tajunnanvirtaa.

2. Onko olemassa rajaa, jota et ole vieläkään uskaltanut ylittää kirjoittamisessa?

– On olemassa asioita, joista en tykkää edes puhua. Jos en jostain asiasta tykkää puhua, niin en siitä myöskään kirjoita. Ne on oikeastaan vaan sellaisia asioita, joista ei yleensäkään puhuta silleen avoimesti kaikille. Jotkut toki tekee sitäkin, mutta ei kuulu mun malliini jakaa ihan kaikkea. Se ei ole raja, jota edes yrittäisin uskaltaa ylittää. Jos on olemassa aihe, josta en ole kirjoittanut, niin olen jättänyt sen ihan tietoisesti pois. En koe, että kyseessä olisi uskalluksen puute. Ehkä enemmänkin opittu soveliaisuus.

Okei, on olemassa yksi asia, josta voisin kirjoittaa, mutta en ole vielä kirjoittanut. Haluan olla rehellinen. Mutta tää on asia, josta en ole kirjoittamassakaan ihan hetkeen, voi luultavasti mennä vuosiakin.

3. Merkitsevätkö ne 10–25 uskollista lukijaa sinulle nykyään enemmän kuin massojen huomio?

– Jokainen lukija merkitsee mulle todella paljon. Oli niitä 1, 5, 10 tai 25. Ehkä silloin 19-vuotiaana tai siinä paikkeilla olen saattanut miettiä, että määrä olisi tärkeää. Ja on välillä tullut kausia kun mietin, että lukisipa mua useampi ihminen, mutta sitten taas mietin, että miksi lukisi? Tulee välillä semmonen ajatus, joka ei kestä lopulta aikaa ja katoaa nopeasti. Joskus päätin, että kirjoitan tätä pääsääntöisesti itselleni, jolloin jokaisesta lukijasta tuli hyvin merkityksellinen.

4. Miksi pysyt uskollisena perinteiselle blogille aikana, jolloin kaikki muu muuttuu nopeaksi some-pätkäksi?

– Koska mä haluan purkaa mun ajatuksiani kunnolla. Jos lähtisin muokkaamaan tekstejäni siihen nopeen viihteen muotoon, niin menettäisin oman työkaluni. En saa purettua ajatuksiani pieneen merkintään. Mä tarvitsen tilaa ja aikaa. Tää ehkä opettaa omalla tavallaan myös kärsivällisyyttä, tai ei ainakaan tuhoa sitä. Mun blogini on mennyt tavallaan vastavirtaan; Mä alotin aika lyhyillä blogimerkinnöillä, mutta olen kasvanut kirjoittamaan pidemmin.

5. Miten bloggaaminen tai palaute on vaikuttanut siihen, mitä suostut enää jakamaan julkisesti?

– Mä lakkasin jakamasta täällä lapsista semmosta liian tunnistettavaa dataa silloin kun mun kaveripiirit hajosi. Olin aiemmin jakanut kaiken mahdollisen, koska en nähnyt sitä mitenkään vaarallisena. Kun vanhat kaverisuhteet meni, niin joku jakoi mun asioita ns. väärille ihmisille. Tai, tiedättekö.. Kun joku tietää susta jotain mitä et ole sille itse kertonut? Silloin mä heräsin siihen, että mä annan tavallaan tässä kaikki aseet vanhoille tutuille ja tuntemattomille, että jos joku haluaisi mua jollain tavalla satuttaa. Just se, että jos laitat nettiin jotain, niin sitä ei välttämättä enää saa pois. Mun lapset ei oo pyytänyt valokeilaa, joten en heitä siihen myöskään aseta. Suojeluvaisto ehkä on kasvanut. Itsestäni mä jaan aika arkaakin materiaalia, mutta sillä tekstillä mua ei voi enää vahingoittaa. Tai en ainakaan keksi miten mua voisi loukata sillä, että "haha, jätkä on alkanut tutustumaan itseensä!"

6. Mikä on ollut se kaikkein vaikein asia pukea sanoiksi näiden 17 vuoden aikana?

– Mä luulen, että menetykset. Mä olen halunnut ne jakaa ja mä olen halunnut niistä puhua, koska en niistä muuten puhuisi. Mä tukahduttaisin itseni aikalailla loppuun ilman tätä bloginmuotoista venttiiliä, jonka kautta pääsen päästämään vähän ylimääräistä höyryä ulos. Olipas runollista. Jokainen menetys on ollut raskas ja niistä kirjoittaminen on ollut vaikea, mutta tärkeä työ.

7. Jos kirjoittaisit elämästäsi kirjan, mikä olisi sen kantava teema – selviytyminen vai isyys?

– Eikö olisi hyvä kirja jos aihe olisi selviytyminen isänä? En mä osaa antaa mitään isyys- tai selviytymisvinkkejä, joten tuskin kumpikaan noista tulisi olemaan kantava teema. Mutta eikö 17 vuotta blogaajana olisi hyvä teema kirjalle? Pidentäisin näitä vastauksia kirjamuotoon? No, ehkä ei. Kirjan kirjoittaminen on haave, mutta se on kaukainen haave, joten en osaa oikein ajatella sitä sen pidemmälle.

8. Milloin tajusit ensimmäisen kerran, että tekstisi on oikeasti vaikuttanut johonkin toiseen ihmiseen?

– Blogin puolella mä en ole ehkä vieläkään sitä tajunnut. Ei kukaan ole koskaan tullut mulle sanomaan, että tekstini olisi auttanut missään millään tavalla. Toki se olisi kiva jos joku täältä olisi joskus tukea saanut. Mutta ylipäätään tekstien osalta mä osaan vastata. Kun Arto kuoli, mä kirjoitin kaikille lähimmille sukulaisilleni kirjeen käsin. Mä yritin sanottaa mun tunteeni tai ajatukseni niihin niin, että niistä olisi ollut ehkä apua surun keskellä tms. Se oli elämäni vaikein rupeama, mutta siitä mä sain palautetta. Varsinkin iskä kehui sitä, piti kirjettä tallessa ja sanoi lukeneensa sen useasti. Se oli.. Se oli se hetki kun tajusin, että mun kirjoittamisella voi olla merkitys. En muista itse noista kirjeistä mitään, kirjotin ne aika sumussa, tietystä syystä.

9. Mitä "Tekko"-nimimerkistä luopuminen ja omalla nimellä kirjoittaminen on opettanut sinulle?

– Muistaakseni nimimerkistä luopuminen alkoi silloin näiden mainittujen menetyksien aikaan. Kun kirjottelin menetyksestä, niin allekirjoitin sen aina Vesa-Mattina, vaikka muutoin allekirjoitinkin vielä Tekkona. Tajusin, että tätä kirjoitan minä eikä kukaan nettipersoona. Tekko toimii vieläkin toisinaan pelinimimerkkinä, mutta ei se edusta enää mun henkilökohtaisia ajatuksia. Mun ajatuksia edustaa Vesa-Matti. Ehkä se opetti, että nimimerkin taakse on helppo mennä ja sieltä huudella, mutta kun allekirjoittaa omalla nimellään niin ottaa kaiken vastuun sanomisistaan. Mä olen rehellisimmilläni Vesa-Mattina, vaikka voisi kuvitella olevan helpompaa nimimerkin takaa.

10. Mitä sellaista haluaisit sanoa seuraavan 17 vuoden aikana, mitä et ole vielä saanut sanotuksi?

– Tohon yhteen kysymykseen lisäsinkin pätkän, että on olemassa asia, josta en täällä ole vielä puhunut, mutta josta tulen joskus vielä puhumaan. Uskon, että se tulee tapahtumaan seuraavan 17 vuoden aikana, mutta ei kovin nopealla aikataululla. Se ei ole riippuvainen vain minusta, joten en sen takia lähde sitä tässä tämän enempää avaamaan. Ikävä tällä tavalla jättää tämmönen, mutta rehellisyys vaatii vastaamaan, vaikka vastaus on vähän kehnohko lukijan kannalta.


Noin, tämmöinen syntymäpäivä tällä blogilla. Kysymyksiin vastaaminen on aina vaan niin hauskaa, että voisin tehdä tätä päivät pitkät. Yleensä kun kirjoitan ihan puhdasta tajunnanvirtaa, niin mä en oikein joudu ajattelemaan sen enempää. Kun mulla on personoituja kysymyksiä, niin mun täytyy ihan vakavissani käyttää aivojani vastauksen saamiseksi. Vastaukset oli täysin rehellisiä ja mun mielestä pääosin ihan kysymykseen vastaaviakin.

Kiitos kaikille, jotka on ollut mukana 17 vuotta tai vaikka vaan 1 päivän. Uskaltaako joku siellä muuten väittää, että olisi lukenut mun blogia jo pidempään aktiivisesti? Olisi kiva kuulla sinusta.

Terveisin,
Vesa-Matti

Kiusaaminen

Dokumenttien katsominen saattaa joskus potkaista liikkeelle pallon, jota on vaikea pysäyttää. Niin kävi nyt mulle ja tässä on aikamoinen purkaus aiheesta kiusaaminen. Varautukaa pitkään tekstiin, koska tämä jos joku sellainen on. Käydään mun kouluhistoriani läpi siltä ikävältä kantilta, jotta pääsette vähän paremmin mun pääni sisään.

Me ruvettiin eilen illalla katsomaan Sami Kieksin dokumenttisarjaa, koska siitä on ollut nyt jonkin verran juttua ympäriinsä. Pitäähän se katsoa, että mikä juttu? Aloitettiin kaudesta kaksi, koska se on nyt se mistä kaikki puhuu.

Pääsiin jaksoon S02E02, eli suomeksi kauden kaksi jaksoon kaksi. Tai siis ei vaan päästy siihen vaan katsottiin se myös läpi se jakso. Kyseinen jakso kantaa nimeä "Kiusaaminen" ja käsittelee, yllätys yllätys, kiusaamista.

Jakson alussa sanotaan jo todella viisaat sanat, jotka jokaisen pitäisi jollain tavalla ymmärtää ja ottaa elämäänsä. En sanatarkasti sitä tähän lainaa, mutta annan yhteenvedon: kiusaamista pitäisi alkaa kutsumaan sen oikeilla nimillä; henkinen ja fyysinen väkivalta.

Kun mietitte sanaa kiusaaminen, niin mitä teille tulee siitä mieleen? Eikö ensimmäisten asioiden joukossa ole ajatus, että "kaikkihan sitä nyt tekee"? Kaikkihan nyt vähän kiusaa jotain ja sen takia sanana tuo kiusaaminen on menettänyt kaiken mahdollisen auktoriteettinsa. Mutta jos mietitään väkivaltaa, fyysistä tai henkistä, niin onhan sillä paljon isompi painoarvo.

Ja sellainen ajatus: jos joku aikuinen kiusaa toista aikuista, niin silloinhan täyttyy lähes poikkeuksetta jonkinasteinen rikosnimike. Miksi sama ei päde lapsiin? Miksi lasten kohdalla kiusaaminen on vaan kiusaamista? Siksikö, että eivät ole rikosoikeudellisessa vastuussa? Kiusaamisesta pitäisi aina jäädä jonkinlainen merkintä johonkin rekisteriin ja lapsenkin pitäisi kantaa vastuu teoistaan. Pienimmilläänkin kiusaaminen pilaa ihmisen päivän, viikon tai vaikkapa kuukauden. Helposti vuodenkin. Pahimmillaan se voi pilata ihmiseltä useamman vuoden tai koko loppu elämän. Ja tästä ei ole vastuussa kukaan?

Kuka on vastuussa siitä, että mä olen kärsinyt jonkinlaisista arvista tähän päivään asti? Helposti voisi ajatella, että minä itse, koska en ole osannut käsitellä niitä. Miten mä käsittelen asian, joka ei ole minusta riippuvainen? Miten mä käsittelen sen, että mä muutin Riihimäeltä Hyvinkäälle ja en päässyt mihinkään kaveriporukkaan sisään siinä kolmannella luokalla? Olenko mä itse vastuussa siitä? En tiedä – ehkä.

Voi olla, että olen joskus jakanut koko historiani täällä, mutta kertaus on opintojen äiti. Eli käydään läpi tarinani siitä miten musta tuli tämmöinen kun olen. Siis ne huonot puolet, jotka on omalla tavallaan kasvattaneet ja omalla tavallaan tunkenut mua jonkinlaiseen kuoreen.


Kun mä alotin koulumatkani, niin mulla oli kaikki hyvin. Esikoulusta toiseen luokkaan oli kaikki aivan mahtavia, loistavia ja melkein parasta aikaa elämässäni. Mulla oli kavereita, mä tykkäsin opiskella ja siis mitä muuta olisi pieneltä koululaiselta vaadittu? Itse muistan sen hyvänä aikana.

Sitten muutettiin Hyvinkäälle ja kaikki mikä oli mahdollista kääntää päälaelleen käännettiin päälaelleen. Mä en ollut koskaan joutunut tällaiseen tilanteeseen, vaikka olin koulun jo kerran aikaisemminkin aloittanut. Vaikka en nollaluokallakaan tuntenut ketään, niin siinä oli se etu, että ei tuntenut muutkaan. Nyt oli tilanne, jossa tulin aivan uutena luokkaan, jossa tyypit olivat tunteneet toisensa jo sieltä ekalta luokalta asti, mahdollisesti jo esikoulusta. Vain minä olin uusi. Vain minä olin outolintu.

Koulunkäynti ei maistunut yhtään. Koulun käytävillä sain vain katseita. Kukaan ei lähestynyt mua, enkä mä osannut lähestyä ketään. Luokkalaiset jätkät oli tiivis kaveriporukka, eikä niitä kiinnostanut siihen ottaa mukaan ketään. Luokkalaiset likat oli tiivis kaveriporukka, eikä ne hengailleen silloin jätkien kanssa mitenkään. Siellä välissä olin minä, ilman ketään. Päivästä toiseen, viikosta toiseen ja kuukaudesta toiseen. Odotin viikonloppuja, jotta saisin olla vain kotona. Odotin lomia, jotta saisin olla vain kotona. Odotin aina jotain syytä olla poissa koulusta.

Kuten huomaatte, en ole sanonut, että mua olisi kiusattu millään tavalla, mutta jos osaatte lukea rivien välistä, niin sitä tapahtui tuossa kokoaika. Mut systemaattisesti jätettiin ulkopuolelle. Sitä kiusaamista ei suorittanut yksi tai kaksi, vaan sitä kiusaamista suoritti lähes koko koulu. Uhriudunko liikaa? No, ehkä siinä on sitäkin, mutta kiusaaminen on koko yhteisön juttu aina ja kaikilla on mahdollisuus siihen puuttua. Puuttumatta jättäminen on osa isompaa kuvaa.

Jossain vaiheessa sain ensimmäisen kaverini, mutta kyseessä oli yksi koulun tiedetyimpiä kiusaajia. Se tuntui alkuun tosi hyvältä kun oli joku ihminen, jonka kanssa jakaa koulupäivät. Nopeasti vain huomasin sen, että se toden totta tosiaan kiusaa muita. Mä en lähtenyt kiusaamiseen suoranaisesti mukaan, mutta en mä puuttunut sen käytökseen tässä kohtaa, joten muutuin itsekin osaksi ongelmaa vain sen takia, että mä hain tältä uudelta kaverilta hyväksyntää. Halusin kuulua johonkin. Halusin kuulua johonkin siitäkin huolimatta, että tämä uusi kiusaajakaverini kiusasi kokoaika myös minua. Haukkumista, tönimistä, tavaroiden viemistä ja kerran se jopa paukautti nyrkillä.

Mä jäin siihen kaverisuhteeseen silti, koska se oli ainut asia mitä mulla oli.

Myöhemmin tämän kaverin kanssa kokeiltiin myös pientä näpistelyä kaupasta, mutta kun siitä jäätiin heti kiinni, niin mun osaltani se oli sillä taputeltu. Näpistelyyn en enää ryhtyisi, mutta tämä kaveri on edelleen ainut mitä minulla on. Oltiin koulussa yhdessä ja vapaalla yhdessä ja vapaalla se kiusaaminen kohdistui usein vain ja ainoastaan minuun, mutta mulla ei ollut muuta. Mä olin koulussa ulkopuolinen ja vapaalla ainoan kaverini kiusaama.

Mä pyörin tässä tilassa luokkakuvien perusteella luokat 3a, 4a, 5a ja 6a, jona aikana multa oli kadonnut täysin into koulua ja oppimista kohtaan. Mä karkailin koulusta aina kun oli mahdollista ja jätin tekemättä lähes kaikki mahdolliset läksyt ja tehtävät. Mua ei kiinnostanut. Mä en ollut kellekään mitään, miksi mun olisi pitänyt jaksaa? Oli meidän luokalla muutama tyyppi, jotka ei mua silleen tavallaan ulkopuolelle jättänyt, mutta ei varsinaisesti ottanut mukaankaan. En mä ole kaikille vihainen tai katkera. Oli siellä ihan hyviäkin tyyppejä, mutta ne oli selkeä vähemmistö.

6a-luokalla meillä oli yksi koulun pahamaineisimmista opettajista, joka savusti oppilaita pois koulusta jo pelkän ihonvärin perusteella. Nuori, urheilullinen kaveri, mitä nyt luokkakuvasta pystyn päättelemään. Mutta sisältä vallan mätä omena. Meidän luokalla ei ollut sille helppoa silmätikkua, koska kaikki näytettiin kantasuomalaisilta tms. Luokalla oli näitä kovia jätkiä, jotka olisi pelleilynsä vuoksi voinut siihen joutua, mutta ei, silmätikuksi jouduin minä. Koulusta livahteleva, yksinäinen ja kiusattu kaveri. Olinhan mä nyt pahin kaikista. Se alkoi ajaa sellaista asiaa, että jos mä haluan päästä luokaltani ja päättää ala-asteen, niin mun on vaihdettava koulua.

Mut ohjattiin kaikenlaisiin palveluihin missä olisi selvinnyt syy sille, että miksi minä olen tällainen? Miksi minä olin sellainen? Jos olet lukenut tähän asti niin teillä alkaa olla jo kuva siitä, että miksi minä olin sellainen ja nykyään tällainen. Mä kuitenkin hain sitä hyväksyntää, enkä ehkä ole kertonut juurisyytä missään haastattelussa. Tutkittiin vain kuinka tyhmä minä olen – siltä se musta tuntui.

Lopulta sillä uhalla, että pääsisin yläasteelle, mut siirrettiin erityiskouluun. Tavallaan pienempään luokkaan, vaikka siis.. No, yhdessä luokassa oli aina kolme vuosiluokkaa samassa ja silti vain yksi opettaja ja yksi apuopettaja. Eli jos miettii onko tämmöisessä luokassa helppo ystävystyä ja löytää ilo koulunkäymiseen, niin, no, ehkä? En kuitenkaan muista muuta kun sen, että mun ilo koulunkäymiseen palasi vasta vuosiluokalla 9.

Tässä koulussa toki pääsi helpommin mukaan piireihin, mutta samaan aikaan mä en osannut enää kuulua mihinkään piireihin. Mä ystävystyin lähinnä yhteen vanhempaan poikaan, joka oli koulun kiusatuin. Sen kotiolot ei olleet kovin suotuisat ja hänen vaatteensa haisi aina tupakalle ja kaikkea muuta ikävää. Mä en välittänyt siitä, koska mä näin siinä ihmisessä ihmisen. Meillä oli kivoja välitunteja ja parhaiten jotenkin painunut mieleen musiikintunnit.

Tiedättekö mitä käy kun päätyy tavalla tai toisella sen koulun kiusatuimman kaverin kaveriksi? Jep, tottakai mä sain osani siitä. Tällä kertaa tavallaan olin myös valinnut sen paikan, koska mä halusin olla ihminen ihmiselle, joka ei sitä koulumaailmassa paljoa saanut kokea.

Tässä koulussa se ulkopuolelle jättäminen ei ollut niin systemaattista kun se oli ollut tavallisessa tavallisten ihmisten koulussa. Täällä kaikki sai olla lähes sellaisia kun oli, mutta ihan liikaa ei kannattanut tai saanut erottua muista. Tässä koulussa oli myös toinen luokka, jossa oli samanikäisiä kuin meidän luokalla. Luokat kutosesta kasiin. Tämä ns. rinnakkaisluokka oli taas täynnä enemmänkin semmoisia "kovia jätkiä" ja meidän luokka ehkä enemmän semmoinen väliinputoava malli – meistä osa pärjäsi koulussa tosi hyvin ja loput silleen omaa tahtiaan. Rinnakkaisluokan tyypit ei pärjänneet ehkä koulussa, mutta pärjäsivät välitunneilla siinä roolissa, jonka koulumaailmasta pitäisi kokonaan puuttua. Se oli se porukka, joka piti muita aina vähän varpaillaan.

Kun tää mun ystävä lopetti koulun ennen mua, niin mä jouduin taas hakemaan uutta kaveria. Löysin sen, mutta se oli semmoinen tyyppi, joka toisen osan ajasta kuului tähän rämäpää porukkaan ja toisen osan ajasta se oli oikein kiva kaveri. Mä rupesin tavallaan sen myötä saamaan enemmän osaa tästä rinnakkaisluokan jätkien toiminnasta, koska mun uusi kaverini oli "sisäpiiriä". Ei musta tullut sisäpiiriläistä, mutta mä rupesin saamaan enemmän ikäviä sanoja ja tekoja sieltä suunnalta.

Musta tuntui, että mua oli ajettu enemmän ja enemmän nurkkaan. Mä sain, jos en päivittäin, niin viikottain jonkinlaista huonoa kohtelua. Mä yritin nyt kuitenkin pärjätä koulussa, koska siitä oli tullut edes siedettävämpää, mutta silti oli tätä huonoa kohtelua välitunneilla ja valinnaisilla tunneilla. Siihen yritettiin puuttua tuossa koulussa paremmin, mutta ei sitä kaikkea koskaan saatu kitkettyä pois.

Tarpeeksi nurkkaan ajettuna tuli se päivä kun mulla napsahti ensimmäisen kerran. Olin ihan raivoissani käymässä välitunnilla toisen lapsen kimppuun, mutta mut vedettiin opettajan toimesta sisälle. Mut istutettiin toisen opettajan syliin ja mua lopulta piti siinä varmaan kolme opettajaa ja toiset kolme opettajaa katsoi lähistöltä ja rauhoitteli mua. Joku peto mussa oli vapautunut. Oon kuullut, että voi nähdä punaista kun on tarpeeksi vihainen, ja tämä muistikuva mulla on hyvin punainen. Kun palaan muistelemaan sitä hetkeä kun mut oli istutettu opettajan syliin, niin muistan ympäristön todella punaisena.

Lopulta mä kai rauhotuin ja pääsin jatkamaan koulupäivääni. Tämä napsahdus tapahtui jonkun ajan päästä uudestaan ja päättyi vielä erikoisemmin kun edellinen. Muistan kuinka juoksin yhden tyypin perässä niin kovaa kun jaloista lähti ja olisin halunnut tehdä sille jotain, mitä se itse teki mulle koko sen välitunnin. Se kuitenkin juoksi ja loikki karkuun, livahti sisään juuri kun olin saamassa sen kiinni ja mä juoksin päin metallista tolppaa. Se päättyi häpeään ja kipuun. Kyllä mä mietin silloin, että miksi tommonen napsahdus tapahtuu jos en koskaan edes saa viedä sitä loppuun? 

Päivät meni eteenpäin. Tämä mun uusi kaveri, joka oli kahdessa leirissä, toisinaan kiusasi mua ja toisinaan oli mulle kaveri. Tuttu asetelma ala-asteelta. Kaikki mun kertomat jutut levisi niille koville jätkille ja siitäkään en varsinaisesti pitänyt. Kaveri, ei kaveri, kaveri, ei kaveri.. Tää oli vaikeaa mulle, kuten se olisi ollut vaikeaa ihan kenelle tahansa.

Tietääkseni ja muistaakseni viimeinen napsahdus tuli koulun takapihalla, jossa oltiin tämän kaveri/ei kaverin kanssa heittelemässä koripalloa. En muista mikä asia johti mihinkin ja miksi, mutta yhtäkkiä havahduin siihen, että paukutin sen kaverin päätä semmoiseen betoniporsaaseen, joka piti liikennemerkkiä pystyssä. Olin sen jotenkin siihen kaatanut ja pauk pauk pauk. En kuitenkaan siis niin kovaa, että mitään verta olisi lentänyt tai mitään, mutta vallan väkivaltaisesti kuitenkin. En ole siitä todellakaan ylpeä, kerroin tämän vain, jotta tiedätte mihin kaikki se kiusaaminen minut ajoi.

Tämä kaveri sai siitä valtavaa päänsärkyä ja hoitajalta lähetteen kotiin. Mä sain siitä puhuttelun, tosi pitkän puhuttelun. Mutta mä onnistuin varmaan ekaa kertaa ikinä selittämään asian siellä niin, että myös mun puoli tarinasta ymmärrettiin. Mä en tehnyt sitä pahuuttani, en satuttaakseni tai muutakaan. Mä tein sen, koska mut oli ajettu siihen tilanteeseen. Ei yksin hän, ei yksin kyseinen koulu, vaan oikeastaan pitkä pätkä mun kouluhistoriaa oli ajanut mut siihen tilanteeseen, että joskus tulee käymään näin.

Tää napsahdus myös varmaan muutti jotain musta. Mä rupesin inhoamaan entisestään kaikkea väkivaltaa, suuttumusta ja vihaa. Mä en halua tuntea niitä, mä en halua nähdä niitä ja mä haluan ne vaan pois mun ja kaikkien elämästä. Ainut asia mitä oikeasti voin sanoa vihaavani on se, että minä tai joku muu on vihainen. Mä en siedä ihmistä, joka on vihan vallassa. Mä varmaan näen aina siinä sen oman pohjakosketushetkeni siellä koripallokentällä.

Selvisin yläasteen loppuun. Ysiluokka oli tosi mukava, koska meille tuli ehkä maailman mukavin opettaja ja meillä oli aivan loistavat luokkakaverit. Me oltiin koulun vanhimpia, joten ei ollut ketään joka olisi meille lähtenyt aukomaan. Se oli rauhan aikaa ja siitä minä pidin.

Vaan ysiluokan jälkeen piti lähteä jatko-opintoihin. Tai siihen aikaan se ei olisi ollut pakollista, mutta ulkoiset paineet tottakai ajoi siihen. "Sinusta ei koskaan tule mitään jos et opiskele". Sanoisin kuitenkin, että vaikka musta ei vieläkään ole tullut yhteiskunnalle kovinkaan merkittävää ratasta, niin se ei johdu opiskelun vähyydestä. Se johtuu siitä, että mua ei nähty ihmisenä hyvin moneen vuoteen kun olin heikoimmillani. Mä onnistuin kasvattamaan suojan, jota en osaa ilmeisesti koskaan laskea.

Arvatkaapa miten alkoi ammattikoulu? Vaikka me oltiin kaikki uusia oppilaita uudessa paikassa, niin kouluun oli päässyt samalle oppilinjalle samaan aikaan tiivis kaveriporukka, jotka oli tuntenut peruskoulusta asti. Ja tämä tarkoitti tässä tapauksessa sitä, että sama rumba alkoi alusta. En päässyt mukaan, opiskeluintoni loppui ja lopulta sain opettajalta 10 sekuntia aikaa selittää, että miksi mun pitäisi jatkaa koulussa? Se alkoi laskemaan, 10, 9, 8... Ja päästyään nollaan se sanoi vaan, että "no, sun koulusi oli sitten siinä. Mene hakemaan tavarasi ja ei tarvitse tulla tänne enää."

Mun ammattikouluni loppui siihen, toisella vuosiluokalla, taisteltuani taas kerran liian pitkään vastaan sitä pahaa oloa, joka olisi halunnut vaan lamauttaa mut kokonaan. Sen jälkeen elämä on ollut aikamoista poukkoilua, enkä ole koskaan oikein tuntenut kuuluvani tähän yhteiskuntaan. Mä koen olevani tällä hetkellä syrjäytynyt ja sellaisessa kuplassa, johon pääsee vain tarkasti valitut ihmiset. Mä koen hyvin vahvasti olevani edelleen ulkopuolinen jostain – tai kaikesta.


Tämä on vain yhden ihmisen tarina. Minun tarinani. Tämä ei ikävä kyllä ole vain ainoa tarina kiusaamisesta, ei todellakaan. Tää ei kuulosta miltään rankimmalta kiusaamisen muodolta, mutta kiusaamisen muodolla ei ole mitään väliä sille, minkälaiseksi ihmiseksi se kasvattaa. Joissain kiusaamisen muodoissa se ajaa ihmisen siihen viimeiseen tekoon. En arvota henkistä tai fyysistä väkivaltaa eri tasoille, koska ihmiset on erilaisia ja kiusaamisessa kaikki muodot on nuorelle lapselle todella pahaa myrkkyä. Se voi olla pitkäaikaisesti vaikuttava syanidipilleri. Fyysinen toki varmaan inhottavampaa siksi, että siinä rikotaan ehkä enemmän rajoja, mutta henkisessä otteessa pitäminen on mielelle tosi raskas taakka kantaa ja useammin juuri tämä ajaa ihmisen surullisiin tekoihin.

Loppuun haluan ehdottomasti painottaa sitä, että sana "kiusaaminen" täytyy korvata sanoilla henkinen ja fyysinen väkivalta. Koulussa ei olisi enää kiusaamista – joka kuulostaa jo vähän leikiltä – vaan ihan oikeita tuomioita aiheuttavia termejä. Ei pelotteen vuoksi vaan siksi, että asioista pitää puhua niiden oikeilla nimillä. Jos rikosoikeudellista vastuuta ei ole, niin täytyisi tästä jäädä silti joku merkintä johonkin rekisteriin, koska ei näitä voi aina vaan perustella sillä, että "no se oli nuori ja se teki silloin vähän tyhmiä asioita". Nämä vähän tyhmät asiat on tappaneet ihmisiä. Olen puhunut. Argh!

Terveisin,
Vesa-Matti

Vain oikeita vastauksia

Mä otan kantaa tänään ikuisuuskysymyksiin, kuten kuuluuko ananas pizzaan? Mulla ei tässä niinkään ole mielipiteitä, vaan mulla on puhdasta faktaa. Okei, on siellä ehkä muutama mielipidekin, koska en mäkään ihan kaikkea voi täydellisesti tietää.

Mulla on taas mielenkiintoa kirjoittaa ja kirjoittaa. En vaan enää tiedä mitä kirjoittaa, joten otin apuun taas kerran tekoälyn. Tän olisi voinut tehdä täysin ilman sitäkin, mutta tekoäly helpottaa meitä monissa asioissa ja tämä on yksi sellainen. Pyysin ikuisuuskysymyksiä ja niitä pitkän litanian sainkin. Mä olen vastannut osaan näistä ennenkin, mutta siitä on jo aikaa.

Ei pohdita liikaa tähän alkuun. Kävin nimittäin toisen tekoälyn kanssa keskustelua siitä, että aloitan kuulema liian usein jaarittelemalla liian pitkään. Pitäisi kuulema päästä nopeammin asiaan, jotta ihmiset jaksaa pysyä mukana..

.. Mutta mä en lähdekään mukaan siihen kelkkaan. Tämä on mun blogi ja mä kirjoitan tätä pääosin itselleni, joten mä saan jaaritella tähän alkuun ihan niin paljon kun haluan, enkä tähän ota ohjeita keneltäkään. Tää on mun juttu ja jos kysyn neuvoja, niin päätän itse myös siitä otanko niistä minkäänlaista vaaria mukaani. Tää olkoon samalla myös taisteluni sitä tylsyyden suorittamista vastaan. Jos joku ei jaksa lukea mun jaarittelujani, niin hän ei ehkä ole millään tavalla kohdeyleisöäni. Kohdeyleisöni kun olen minä itse ja hän ei ole minä. Hmm. Okei, tämä on jaarittelua.


Nyt mennään aiheeseen. Vai mennäänkö? No, mennään vaan. Pyysin tosiaan läjän ikuisuuskysymyksiä, mutta en lukenut niitä etukäteen. Katsotaan onko ne oikeita ikuisuuskysymyksiä vai ei ja vastaillaan kaikkiin, vaikka niissä ei olisikaan mitään järkeä. Ensimmäisen katsoin ainakin olevan ikuisuuskysymys, joten mulla on luottoa. Aloitetaan!

Kuuluuko ananas pizzaan?
– Ananas kuuluu pizzaan silloin kun siinä on myös esim. Aura-juustoa. Se on ihan täydellinen pari pizzan päälle. Makea ja suolainen toimittaa tässä tilanteessa täydellisen maalin. Laittaisinko pizzaan pelkkää ananasta? Luultavasti en. Mutta koska on tilanteita kun ananas pizzaan sopii, niin silloin vastaus on, että ananas kuuluu pizzaan.

Kummin päin vessapaperirulla: yli vai ali?
– Ehdottomasti yli. Ei ikinä – ikinä – seinän puolelta. Tää on ehkä enemmän tottumuskysymys, mutta jos jossain ikinä näen vessapaperirullan väärinpäin niin käännän sen. Vaikka olisin kylässä jossain, niin tämän vääryyden korjaan aina.

Maito ennen muroja vai jälkeen?
– Harvemmin syön muroja, mutta jos syön, niin ensin murot ja sitten maito. Syytä siihen mulla ei tavallaan ole, mutta voin sellaisen maalaisjärjellä tähän kehitellä: muroja mahtuu enemmän kun murot laittaa ensin. Jos niitä rupeaa siihen maidon päälle pudottelemaan, niin kulho on nopeammin liian täynnä.

Laitetaanko ketsuppi jääkaappiin vai kaappiin?
– Meillä ketsuppi on jääkaapissa. Mä tykkään lämpimään ruokaan laittaa kylmää ketsuppia, koska se jäähdyttää sitä samalla hieman.

Onko hot dog voileipä?
– En ole kuullut tätä koskaan ennen. Mutta hod dog ei ole mun mielestä minkään logiikan mukaan voileipä. Sinne ei tule mitään mitä on normaalissa voileivässä. Mikä se sitten on? En tiedä, mutta ei ainakaan voileipä. Voiko hod dogista tehdä voileipäkakun? Niinpä, ei voi.

Onko muro keitto?
– Tämäkin on ihan outo. Sanoisin, että muro ei ole keitto, koska se on kylmä ja sitä ei valmisteta sen kummemmin mitenkään. Mikä keitto muka valmistetaan laittamalla yksi tuote toisen tuotteen päälle vaan? Jep, ei mikään.

Sukat ennen housuja vai housut ennen sukkia?
– Joka aamu poimin vaatteeni sänkyni vierestä lattialta tällaisessa järjestyksessä: ensin paita, sitten housut ja lopuksi sukat.

Saako pastan katkaista ennen keittämistä?
– Saa. Joskus teen spagetista pätkäspagettia, koska lapset haluaa välillä spagetin lyhyenä ja se on helpompi pilkkoa raakana. Mulle spagetissa ei ole mitään pyhää.

Ketsuppi pastaan – rikos vai ok?
– Ehdottomasti ok. Vieläkään spagetti tai pasta ei ole millään tavalla pyhää. Ketsuppi antaa oman pikantin makunsa ruokaan, jolloin se siis usein parantaa ruoan makua. Hyvään ruokaan kuuluu suolaisuus, happamuus ja makeus (ja umami). Usein ketsupilla hoidellaan se makeus siihen viimeisenä.

Pihvi kypsänä vai mediumina?
– Mä niin harvoin syön ravintolassa pihviä, mutta ne kerrat kun olen tätä päässyt tekemään, niin olen pyytänyt mediumina. Mun mielestä ruoassa täytyy olla makujen lisäksi myös erilaisia koostumuksia ja usein haluan, että pihvin kanssa on jonkinlainen tekemisen meininki.

Onko kebab parempi ranskalaisilla vai riisillä?
– Mä tilaan poikkeuksetta iskender kebabin, joka siis ei sisällä riisiä tai ranskalaisia. Jos joskus siitä poikkean, niin silloin kyseessä on ranskalaiset. Mä olen kerran elämässäni tainnut kokeilla riisillä ja se ei toimittanut yhtään.

Voiko pizzan syödä haarukalla ja veitsellä?
– Pizzan kaltaisia tuotteita voi syödä haarukalla ja veitsellä. Tarkoitan tällä siis niitä etäisesti pizzoja muistuttavia roiskeläppiä. Oikea pizza jaetaan kahdeksaan osaan veitsellä tai pizzaleikkurilla ja syödään käsin.

Onko kahvi hyvää ilman maitoa?
– Tässä hörppiessäni mustaa kahvia sanoisin, että kahvi on parempaa ilman maitoa. On hetkiä kun haluan lorauksen maitoa kahviini, mutta ne on vuosi vuodelta vähentynyt. Kahvi maistuu kahvilta vasta kun oppii juomaan sen mustana.

Laitetaanko juusto leivälle ennen kinkkua vai päinvastoin?
– Tähän ei ole oikeaa vastausta.. HÖPÖ HÖPÖ! Tähän ei ole kuin yksi oikea vastaus ja muut on niin väärin, että mikään muu ei voi olla enempää väärin. Leipä, levite, leivänpäällinen ja juusto. Eli jos siihen tulee kinkkua, niin kinkku ehdottomasti juuston alla. Tämä kysymys tuhoaa eniten kaverisuhteita, joten ei kannata tulla tarjoamaan mulle väärää vastausta.

Pedataanko sänky joka aamu vai ei koskaan?
– Pitäisi pedata joka aamu. Varsinkin siinä tapauksessa jos omistaa kissan, joka kantaa tassuissaan kasapäin kissanhiekkaa. Se kissanhiekka on mukavampi hiekkalaatikossa, ikävämpi päiväpeitolla, mutta kaikista ikävintä sen sekaan on nukkumaan mennä. Kyllä se päiväpeitto pitää sen sängyn puhtaampana ja siistimmän näköisenä.

Pestäkö hampaat ennen vai jälkeen aamupalan?
– Mä en ole vielä päässyt mukaan aamuiseen hampaiden pesuun, vaikka ehkä joo pitäisi. Mulla on ollut tekemistä siinä, että olen yrittänyt oppia pesemään ne iltaisin. Yleensä hampaiden pesu on viimeinen asia mitä päivän aikana tehdään, joten jos se suoritettaisiin aamulla myös, niin ehkä se olisi myös päivän ensimmäinen asia. Väitän siis, että ennen.

Käytetäänkö kotona kenkiä vai ei?

– Ehkä jotkut hullut käyttää, mutta meillä ei lähdetä tuohon touhuun. Tossut on toisinaan ok, mutta ulkokengät ei ikinä.  

Saako suihkussa käydä aamulla vai illalla (kumpi “oikein”)?
– Suihkussa käydään illalla, jotta pestään päivä pois iholta. Mutta rehellisesti voin sanoa, että joskus on niitä aamuja kun suihku tuntuu vaan todella hyvältä. Siellä herää jotenkin ihan erilaisella tavalla, mutta ei siitä mitään normia voi tehdä.

Laitetaanko astiat tiskialtaaseen vai suoraan koneeseen?
– Ei ikinä tiskialtaaseen jos on tiskikone. Yksi isoin asia mitä inhoan kotona on se, että löydän Eiran jäljiltä astioita jatkuvasti tiskialtaista – isosta, sekä pienestä. Se on semmoinen portti, johon pätee teoria: kun joku sinne laittaa yhden niin ne alkaa kasaantumaan siihen ja lopulta altaat on täynnä astioita. Mä olen tästä monesti maininnut, mutta kun mikään ei muutu niin olen päätynyt vain hiljaisen kärsijän rooliin. Jos niitä ei heti laiteta tiskikoneeseen niin ne lasketaan tiskipöydälle hetkeksi.

Android vai iPhone?
– Mulla on kerran ollut Applen tuote. Se oli semmoinen postimerkin kokoinen mp3-soitin. Ja se oli.. Nyt yritän kovasti välttää voimasanojen käyttöä, mutta siis.. Se oli maailman surkein kapistus! Se oli ensimmäinen ja viimeinen Applen tuote, jolle olen antanut minkäänlaista mahdollisuutta. Android ehdottomasti siis. Siihen on sellainenkin syy, että Androidin kanssa mun ei tarvitse maksaa kaikista oheistuotteista sitä järkyttävän korkeaa omenalisää. Applen kanssa eläminen vaatii lähes poikkeuksetta sen, että kaikki muutkin elektroniikkatuotteet on sitä Apple-perhettä. Apple on tavallaan kuin kalliit merkkivaatteet, joissa maksetaan isoin osa vain siitä merkistä.

Tumma vai vaalea tila?
– Olen siirtynyt lähes kaikessa hiljalleen tummaan tilaan. Tumma on jotenkin mukavampi silmälle kuin liian vaalea ja kirkas. Tätä blogia kirjoitan vaaleassa tilassa, koska teksti kuuluu kirjoittaa tummana vaalealle alustalle. Mutta muutoin yleensä vaihdan tummaan tilaan jos se mitenkään on mahdollista.

Onko ok jättää viesti “luetuksi” vastaamatta?
– Ei ole, mutta teen sitä silti itsekin. On olemassa viestejä, joihin ei tavallaan tarvitse vastata, koska muuten keskustelu voisi mennä muotoon "okei", "joo, okei", "jep, okei" ja "okei okei", koska kokoaika olisi pakko vastata toiselle. Usein jos en heti ehdi tai osaa vastata johonkin, niin en tee sitä myöhemminkään koska siihen kasvaa liian suuri seinä eteen. Koska muka ei ole jotenkin okei vastata myöhässäkään.

Pitääkö puhelimeen vastata heti?
– Heti kun mahdollista tai heti kun kerkeää. Jos sulla on puhelin kädessä ja näät kuka soittaa, niin tottakai siihen vastataan siitä sitten heti. Eikai siihen nyt tarkoituksella jätetä vastaamattakaan? Tai anneta toisen tahallaan odottaa? Kyllä siihen vastataan heti.

Voiko puhelinta käyttää ruokapöydässä?
– Me ollaan yritetty nyt lapsille opettaa, että ruokaa syödessä ei katsota tablettia tai puhelinta. Olen yrittänyt myös itse sisäistää sen, mutta yksin ollessa aika usein tulee puhelinta käytettyä ruokaa syödessä. Sääntönä se on hyvä, että syödessä keskitytään syömiseen, eikä johokin ohjelmaan. Voi käyttää, mutta mielellään ei.

Onko vesi märkä?
– Tää on vähän kun se leipänpäällisten järjestys, koska ei tähänkään ole kuin yksi oikea vastaus. Vesi on märkää. Vesi on märkää siinä missä juusto kuuluu kinkun päälle.

Montako reikää pillissä on?
– Niin, tämähän on kinkkinen. Jos pillissä on vain yksi reikä, jonka olisin siis vastannut heti, niin sittenhän se tarkoittaa, että myös paidassa on vain yksi tai vaihtoehtoisesti vain kolme reikää. Se yksi josta mennään sisään on sitä samaa reikää niiden mistä tullaan ulos kanssa. Siinä missä pillikin perustuu tähän samaan periaatteeseen. Haluaisin sanoa, että pillissä on vain yksi reikä, mutta haluaisin myös sanoa, että siinä on kaksi, koska en halua ajatella yksi- tai kolmireikäistä paitaa. Lukitsen silti vastauksen yksi.

Kumpi on oikea tapa leikata voileipä: diagonaali vai suora?
– Suora? Kuka hullu leikkaa leivän suoraan? Kulmasta kulmaan tehdään kolmioleipiä ja kolmioleivät on hyviä. Ja tiedättekö mitä muuta? Siinä leivän päällä on kinkku ja kinkun päällä juusto. Myös kinkku ja juusto leikataan diagonaalisesti leivän mukana, mutta tässä kyseisessä järjestyksessä. Eli kun leikataan leipää niin veitsi osuu ensimmäisenä juustoon.

Onko Jaffa keksi vai kakku?
– Aina on puhuttu Jaffa-kekseistä, ei koskaan Jaffa-kakuista. Se voi olla leivos, se voi olla kakku, mutta suussa se ei tule koskaan olemaan muuta kuin keksi.

Kumpi tulee ensin: maito vai kahvi kahvikuppiin?
– Vain hullu laittaa ensin maidon? Sehän on sama kun laittaisi juuston kinkun alle? Okei, alkaako tää vitsi menemään jo vähän liian pitkälle vai vieläkö toisto maistuu? Aina kun maitoa käytän kahvissani niin se maito tulee kahvin jälkeen sinne kuppiin, koska silloin on helpompi määritellä mittasuhteet. Itseasiassa muistan, että olen joskus laittanut maidon ensin, mutta silloin on ollut poikkeus: mä olen juonut kahvin tavallisesta lasista. Tavalliseen lasiin en halua kaataa kuumaa kahvia ensin, joten sen maidon on tarkoitus siellä pehmentää laskua.

Pitäisikö kumppanin tietää mitä ajattelet ilman että sanot?
– Ei. Ei se ole mahdollista. Helpottaa paljon siinä kohtaa kun alkaa muodostumaan yhteisiä pelisääntöjä, jolloin voidaan ehkä olettaa, että toinen tekee niin kuin ollaan hiljaisesti sovittu. Ei pidä olettaa kuitenkaan, eikä pitää itsestäänselvänä.

Onko myöhästely ok?
– Sanotaan näin, että myöhästely on mahdollista. Mua itseäni ei häiritse jos joku tulee myöhässä, mutta mä en itse halua koskaan olla myöhässä. Myöhästely ei muodosta mun päässä kenestäkään millään tavalla huonompaa ihmistä. Pidän sitä ihmisen erehtyväisyytenä ja inhimillisenä.

Jaetaanko kaikki raha vai pidetäänkö omat?
– Tämä varmaan liittyy parisuhteeseen? Mutta mä sanoisin, että pidetään omat rahat siinä tapauksessa jos on selkeitä tuloeroja. Mä en työttömänä halua mitään käyttöoikeutta Eiran työllä tienaamiin rahoihin. Jos molemmat tienaa kunnollisia rahasummia niin ehkä ne rahat on mahdollista yhdistää, mutta kyllä mä silloinkin luultavasti pitäisin rahat erillään. 

Saako exään olla yhteydessä?
– Intuitiolla sanoisin heti, että ei. Enkä mä tavallaan itse löydä mitään syytä olla yhteydessä yhteenkään exään. Jos olisi lapsia exien kanssa niin ymmärtäisin yhteydenpidon, tai jos on muita yhteisiä tuttuja, harrastuksia tms. niin en mä siitä pahaa verta kantaisi. Kyllä mä uskon, että exän kanssa voi pysyä kaverina. 


Ja jotta tää ei olisi vain kysymyksiä ja vastauksia, niin annoin nää samat vastaukset tekoälyille (Gemini ja ChatGPT) ja pyysin analyysia siitä, että millainen kuva musta tulee ihmisenä näiden vastausten perusteella.

Ensimmäisenä vastaa Gemini:

Olet suorapuheinen arjen pragmaatikko, joka arvostaa logiikkaa ja oikeudenmukaisuutta. Vedät tiukan rajan periaatteisiin, kuten leivänpäällisten järjestykseen, mutta suhtaudut ruokaperinteisiin rennosti. Olet tinkimätön laadun ja toimivuuden suhteen, mutta tunnistat inhimilliset heikkoudet niin itsessäsi kuin muissa. Arvostat aitoutta, kotioloissa siisteyttä ja elämässä selkeitä pelisääntöjä ilman turhaa hienostelua.

Ja seuraavaksi vastaa ChatGPT:

Olet käytännöllinen ja toimivuuteen nojaava ajattelija, joka ei välitä turhasta elitismistä, mutta pitää kiinni omista periaatteistaan. Vaikutat jyrkältä, mutta olet oikeasti joustava ja ymmärtäväinen. Arvostat arjen selkeyttä ja sujuvuutta, ja sinua ärsyttää eniten asioiden kasaantuminen. Ihmissuhteissa olet realistinen ja käytät huumoria pehmentämään suoraa ilmaisua.

Ja mä ostan nämä molemmat analyysit itsestäni täysin. Suorapuheisuus esiintyy minussa lähinnä vain muodossa kirjoittaminen, koska kyllä mä esim. täällä peran asian kuin asian. Käytännöllisyys on elämässä todella tärkeää ja jotta arki toimii, niin kaiken täytyy toimia kuten ne on suunniteltu toimivaksi. Ja jos ei ole suunniteltu toimivaksi, niin mä itse suunnittelen sen toimivaksi – ja suutun jos se ei toimi muille niin kuin olen sen suunnitellut toimivaksi.

Tämä oli hauskaa. Varsinkin kun sain lopuksi vielä analyysin vastausteni perusteella. Nyt tiedän minkälaisen kuvan ihmiset musta saa mun mielipiteiden ansiosta.

Terveisin,
Vesa-Matti

Oletko aina käyttäytynyt väärin?

Eilisessä blogissa mainitsin, että irtokarkkihylly tarvitsee oman postauksensa ja tässä se nyt tulee. Tosin se jakaa tämän nyt isosiskonsa, eli kirpputorin kanssa. Miksi ne muka on sisaruksia? Toisesta saa karkkia ja toisesta kaikkea muuta? Se kannattaa lukea tästä itse.

Mä oon muistavinani, että oon joskus täällä valittanut kirpputoreista. En kuitenkaan muista, enkä jaksa tutkia, että valitinko samaan syssyyn myös irtokarkkihyllyistä? No, ehkä voisin etsiä, että en suotta kirjoita kahteen kertaan samaa sanomaa.

Yritin hakutoimintoa, mutta en oikein millään hakusanoilla löytänyt valitustani edes kirpputoreista? Mulla on kai jonkinlainen valemuisto taas. Oon kuitenkin ihan varma, että olen joskus jossain merkinnässä varmasti maininnut inhoni kirpputorikulttuuria kohtaan. Ja kerta siitä ei omaa merkintäänsä ole, enkä haullakaan löytänyt, niin kertaus on opintojen äiti.

Aloitetaan kuitenkin irtokarkkihyllystä, koska se on kirpputorin pikkusisko – tavallaan. Ne toimii – tai siis ei toimi – samalla tavalla. Molemmissa ihmiset kadottaa samalla tavalla tavanomaisimmatkin käytöstavat.


Miksi mä inhoan irtokarkkihyllyjä? No, ensinnäkin, mä käyn siellä vain kun irtokarkit on tarjouksessa. Ja kun irtokarkit on tarjouksessa, niin siellä on silloin tottakai kaikki muutkin. Kaikki. Mä odotan aina sellaista hiljaisempaa hetkeä, että viitsin mennä sinne ärsyyntymään – mitä vähemmän ihmisiä, sitä vähemmän ärsyynnyn. Ja vaikka asia on näin, niin en muista olisinko koskaan päässyt tarjouskarkkien saralla ilman ärsyyntymistä? Luultavasti en. Jengi on ihan sekaisin siellä.

Käydään läpi tää niin, että mitkä kaikki asiat voi mennä pieleen niin menee pieleen, okei? Eli hyvin kärjistetty, mutta todella mahdollinen skenaario.

Menen hyllylle ja huomaat, että se on täynnä ihmisiä. Yritän pujottautua jostain välistä ottamaan kauhaa, mutta siellä ei ole kauhoja. Enkä mä oikeasti viitsi häiritä ihmisiä niin, että menisin niitä kauhoja sieltä kurottelemaan, joten todellisuudessa seison kaikkien takana ja odotan edes pientä hiljaista hetkeä, että voin napata kauhan itselleni. Nyt kun niitä ei ole, niin odotan. Kauha vapautuu ja olen itse omasta mielestäni ensimmäisenä jonossa – jonossa, jota ei ole olemassakaan irtokarkkihyllyllä. Kauhan edellinen käyttäjä laskee kauhan kädestään ja jostain ilmestyy joku, joka tarttuu siihen samalla sekunnilla ja näin olen menettänyt kauhani ensimmäisen kerran. Tämä tapahtuu vielä toistamiseen ja mahdollisesti vielä kerran jos toisenkin. Saat vihdoin kauhan, huh.

Paperiset karkkipussit ei mun kohdalla ole koskaan loppunut, joten en osaa sitä kauhuskenaariota tähän lisätä. Mutta uskon sen olevan mahdollista. Mutta tässä tapauksessa mulla on nyt kauha ja pussi, eli lähtökohdat on hyvät.

Katson hetken aikaa, että mihin suuntaan ihmismassa kulkee. Kyllä, se on tärkeä asia. Huomaan kuitenkin, että jälleen kerran kenelläkään ei ole mitään logiikkaa vaan kaikki, ihan jokainen, menee eri suuntaan keskenään. Katson kuitenkin mihin suuntaan enemmistö liikkuu ja hyppään mukaan hyllyn päädystä – odotettuani vuoroani ensin toki hyvän tovin, jona aikana mun ohi on kurvannut noin 7 lasta ja 2 aikuista. Niin, odotin taas jonossa jota ei ole.

Tässä kohtaa irtokarkkihyllyn puutelista on seuraavanlainen: kauhoja ei ole tarpeeksi tarjouspäivinä ja kulkusuuntatarroja ei lattiassa tai missään ole. Tämä tarkoittaa sitä, että kyseessä on aivan vallaton villi länsi.

Mä kuitenkin kuljen isoimman massan mukana tiettyyn suuntaan, mutta vastaan tulee ihmisiä, jotka kuvittelee kulkevansa juurikin oikeaan suuntaan ja ei anna tietä. Katsokaa enemmistöä ja lakatkaa olemasta väärässä! Mä olen joutunut väistämään aikuisia, lapsia ja vanhuksia irtokarkkihyllyllä, joten mitään ikärajaa epämääräisessä käyttäytymisessä ei ole. Taas jouduin väistämään aikuista ihmistä, jolla on muka enemmän kiire kuin muilla. Siirryin siis hetkeksi sivuun hyllyltä ja samaan aikaan jostain pamahtaa vanhempi rouva, joka ottaa paikkani jonossa. Niin, jonossa jota ei edelleenkään ole! Aloitan luultavasti hyllyrivin alusta, koska en mä lähde puskemaan kuten nämä huonommat ihmiset tekee. Joo! Ei se tee ihmisistä automaattisesti huonompia, enkä usko koko konseptiin, mutta tässä tapauksessa ne on huonompia ihmisiä.

Kuljen jonossa, jota ei siis edelleenkään ole, takaisin samoille paikoille, josta putosin pois. Ja taas joku puskee väärästä suunnasta ja tiputtaa mut pois jonosa. Tämä voi toistua ja toistua, joten toistetaan se. Yritän uudelleen ja pääsen tällä kertaa pidemmälle.

Tässä kohtaa huomaan ne pienimmät lapset siellä jaloissa pyörimässä. Ne pistelee nameja suoraan laareista suuhunsa. Toiset tiputtelee lattialle tahallaan, jotta ne saa muka jonkun ohjekirjan mukaan syödä ilmaiseksi. Karkkeja pyörii joka puolella ja niitä jää läjä kengänpohjaan kiinni. Ja joku lapsi käy niitä irrottelemassa sieltä ja tunkee suuhunsa. Just.

Onneksi mun irtokarkkimaku on valtavirtaa vastaan, joten pääsääntöisesti mun nameja löytyy aina. Mutta tässä tapauksessa kun puhutaan vihoviimeisestä tilanteesta, niin tottakai lempikarkkini on loppu. Eikä niitä tuoda lisää. Saan pussin pohjalle kuitenkin jonkun verran jonkinlaisia nameja, huh. Pääsen punnitsemaan karkkipussia, mutta huomaan, että puntarille on kerrankin jonkinlainen jono. Vihdoinkin, vihdoinkin jossain on järkeä. Olen jonossa, mutta huomaan kuinka puntarille kimpoilee kokoaika jostain sivusta joku lapsi ja jono antaa sen kokoaika anteeksi. Odotan, odotan ja odotan. Vuoroni on juuri tulossa ja jostain pongahtaa taas lapsijoukko puntarille ja punnitsee karkkejaan siinä oman tovinsa.

Saan punnittua omat karkkini. Laitan paketin kiinni. Lähden pois. Huomaan, että olen repinut puolet hiuksistani irti, mutta nyt mulla on kuitenkin hieman halvempia irtokarkkeja noin 400-600 g. Kannattiko? En tiedä.


Nyt mä lähden sitten seuraavaksi kirpputorille. Yritän rentoutua ja rauhoittua siinä välissä, koska tämä turhautuminen ja ärsyyntyminen täytyy aloittaa alusta. Hengitän syvään, puhallan hitaasti ulos. Astun ovesta sisään.


Ihan ensimmäinen asia: tiedän vain yhden kirpputorin, jossa on kulkusuuntatarrat. Siitä saa aina 100 pistettä lisää. Onnea Riihimäen Femmatori, tässä kuvitteelliset 100 pistettä. En tiedä mitä niillä tekee, mutta ainakin saa maininnan noin 30 lukijan blogissa.

Tänään ei kuitenkaan astuttu sinne vaan johonkin muuhun näistä 99 %, joissa ei ole kulkusuuntatarroja. Ja tämä on isoin ärsytys ikinä. Katsotaan ensin hetki, että missä järjestyksessä suurin osa ihmisistä menee. Okei, tuolta ja tuohon suuntaan, selvä, tehdään niin. Valtavirran mukaan, koska nämä on semmoisia paikkoja, joissa eniten hermoja säästää kun menee valtavirran mukana. Muutoinhan valtavirran mukana meneminen ei ole minulle yleensä vaihtoehto.

Ensimmäinen hyllyväli ilman ongelmia, huh. Toisessa hyllyvälissä kulkee äiti tuplarattaiden kanssa ja kolme muuta lasta makaa pitkin pituuttaan käytävällä. Ymmärrän, että kirpputorilta löytyy halvalla lastenvaatteita ja nämä äidit mahdollisesti tarvitsee kaiken säästön mikä on mahdollista mistään ottaa. Ei tästä voi tavallaan suuttua, mutta suutun silti, koska se estää mun kulkuni. Joskus täytyy olla itsekäs ja mä olen itsekäs yleensä silloin kun haluan vain eteenpäin.

Ohitan lapsikatraan vain vaivoin ja seuraavaksi vastaan tulee vanhempi mieshenkilö, joka selvästi etsii jotain ja kulkee valtavirtaa vastaan mahdollisimman keskellä käytävää. On niin keskittynyt omaan asiaansa, että ei osaa väistää tai varoa. Ja se väistäminen on hänen tehtävänsä, koska hän kulkee valtavirtaa vastaan. Mä en väistä, mies ei väistä ja törmää muhun ja mä olen kuitenkin se, joka pyytää anteeksi. Miksi minä pyydän anteeksi? Minä kuljen oikeaan suuntaan ja olen hyvin tietoinen ympäristöstäni, mitä? No, jatketaan matkaa.

Tässä kohtaa voitaisiin tuoda mukaan asia, josta taas en Femmatorilla tykkää, luodaan se tähän kuvitteelliseen skenaarioon. Samassa rakennuksessa kirpputorin kanssa sijaitsee kuntosali, josta kuuluu kokoaika kovaa hevimusiikkia, rautatankojen ja levyjen pauketta ja kummallista ähinää. Tämä on taustaääni tälle kirpputorireissulle nyt, miettikää sitä. Sen pystyy suhteellisen hyvin ignooraamaan, mutta välillä kova ähähdys herpaannuttaa ja taas alkaa ärsyttämään.

Vihdoin löydän jotain ostettavaa, huh. Tutkin ja kääntelen tuotetta, mutta en löydä siitä hintalappua. Etsin pöydältä ja pöydän läheltä lattialta, mutta hintalappua ei vaan ole. Lasken tuotteen pöydälle, huokaan ja jatkan matkaani. Taas tulee valtavirtaa vastaan ihmisiä, tällä kertaa pariskunta. Kävellään, ei varota ja ollaan niin menevinään oikeaan suuntaan. Mä menen hieman sivuun ja jälleen kerran vaan alistun tälle vääryydelle.

Tulee toinen pöytä vastaan, jossa näyttää olevan mielenkiintoisia lasiesineitä. Siinä on vain yksi este: siinä edessä seisoo mieshenkilö lukulasit tai jotkin vastaavat silmillään ja tutkii tuotteita todella keskittyneesti. Nostaa tuotteen, tutkii ja laskee alas. Tekee sen uudestaan ja uudestaan. Odotan tovin, toisenkin, mutta lopulta annan periksi ja jatkan vain matkaa.

Seuraavaksi tulen pöydän kohdalle, jossa on nainen ostoskärryjen kanssa. Ostoskärryt on poikittain käytävällä, koska jostain syystä ne todella usein niin on. Ostoskärryt on täynnä tavaraa, joita hän hinnoittelee ja siirtelee omaan pöytäänsä. Ei mikään kiire, mä katselen hetken aikaa tätä yhtä pöytää, joka ei kiinnosta mua millään tavalla, ehkä se kohta kääntää kärryään edes vähän. Mä en suomalaisena miehenä sano tässä kohtaa mitään, koska ei suomalaiset miehet sano mitään, että voisiko tästä vaikka nopeasti livahtaa ohi tai jotain? Tutkin pöytää ja yritän näyttää siltä, että haluaisin ohi. Noin 5 minuutin jälkeen mä kuitenkin päätän, että nyt loppui ja menen siitä ohi. Siirrän sitä kärryä itse sivuun sanomatta mitään ja sitten rouva siinä pyytelee minulta anteeksi.

Toinen rouva on seuraavalla hyllyrivillä kärrynsä kanssa hinnoittelemassa tavaroitaan, kärry on kuitenkin oikein ja siitä pääsisi ohi, mutta joku tutkii juuri siinä kohtaa toisella puolella väylää toista pöytää. Ei mikään kiire, tutkikaa ja hinnoitelkaa. Jossain tapauksessa nää saattaa olla jopa kavereita keskenään, jolloin tilanne on vielä vaikeampi: kaksi ihmistä hinnoittelee vastakkaisia pöytiä ja tukkii käytävän näin. En pääse ohi, en niin millään.

Lopulta toinen siirtyy hieman ja kiiruhdan tähän väliin niin nopeasti kun vain kerkeän ja pääsen siitä ohi. Kierrän kirpputorin loppuun, tulen takaisin sen kiinnostavan lasitavarapöydän luokse – käyttäen valtavirran suosimaa kulkusuuntaa tietenkin – mutta se mies on siellä vieläkin. Edelleen se vaan tutkii niitä, eikä sillä mikään kiire ole. Siinä se nostaa lasituotteen, tutkii sitä, laskee sen takaisin ja siirtyy seuraavaan. Voi hemmetti. Kierrän kirpputorin taas loppuun ja lähden vaan menemään. En löytänyt mitään, mutta menetin hermoni – ja olinhan mä repinyt loput hiuksistani myös.

Astun ulos kirpputorilta. Vedän syvään henkeä. Katsahdan kirpputorin ovelle vielä, jolloin se mies, lukulasit nyt roikkuen kaulallaan, astelee sieltä ulos tyhjin käsin. No, takaisin en mene, vaikka ainut kiinnostava pöytä taitaisikin nyt olla tyhjillään.


Mä olen hiljaista vähemmistöä. Mä sanoisin, että ehkä 30-40 % kirpputorilla käyvistä ihmisistä ymmärtää kulkusuuntien tärkeyden. Irtokarkkihyllyllä se on varmaan noin 10-20 %. Ympäristönsä huomioi kummassakaan ehkä vain 20 % kaikista kävijöistä, joihin siis itse kuulun. Mitä se siis tarkoittaa? Sitä, että ei ajattele siellä vain omaa napaansa. Mä yritän aina ottaa muut huomioon parhaan kykyni mukaan ja se on ehkä mun heikkouteni. Mä en selviäisi maailmassa, jossa säännöt on vain suuntaa-antavia tai niitä ei ole ollenkaan. Mä menettäisin vihoviimeisetkin hermoni rippeet.

Jos joskus nuorena olen yhtään yrittänyt kapinoida sääntöjä vastaan, niin haluaisin vain sille nuorelle Vesa-Matille sanoa, että lopeta hyvä ihminen ajoissa. Säännöt on loppujen lopuksi todella tärkeä asia jos haluaa asioiden toimivan edes jollain tasolla. Sen huomaa heti kun selkeitä sääntöjä ei jossain ole, vaan kaikki suorittaa saman tehtävän vain ja ainoastaan omalla tavallaan – eli niin väärin kun sen vaan voi suorittaa.


Voitaisiin kai loppuun sanoa, että en mä ihmisiä vihaa. Yleensä sanotaan, että vihataan ihmisiä kun ihmiset ei osaa käyttäytyä, mutta mä en osta sitä. Kyllä ihmiset on ihan ok. Mä vihaan sitä, että asiat ei toimi siten kuin minä haluaisin – tai siis kun ei ole yhteisiä pelisääntöjä. Kun ei ole yhteisiä pelisääntöjä, niin ihmisistä tulee ärsyttäviä. Ja kun ihmisistä tulee ärsyttäviä, olisi helppo sanoa vihaavansa ihmisiä. Onko olemassa sitten tyhmiä ihmisiä? Varmasti. Mutta onko ne välttämättä näitä samoja toopeja, jotka menee irtokarkkihyllyllä tai kirpparilla miten sattuu? Ei välttämättä. Ne ei vaan näe maailmaa ehkä samalla tavalla kuin minä. Ne ei nää maailmaa oikein.

Olisin muuten voinut tähän kohtaan lisätä vielä, että "ihmiskunta on käynyt kuussa, mutta irtokarkkihyllyllä ei osata toimia", mutta kuulin juuri joku aika sitten fiksun lauseen: ne on eri ihmisiä. Ne jotka käy kuussa ei käy irtokarkkihyllyllä sekoilemassa. Mä voisin olla se, joka käy kuussa, mutta mä en usko, että siellä pätisi mitkään säännöt ja sekoaisin sukkiini.

Terveisin,
Vesa-Matti

Missä ulkoilutat koiraa?

Mä kirjottelin tänään tämmöisen jonkinasteisen epäpätevän pakinan. Mua ärsyttää moni asia arjessa, mutta harva asia pääsee oikeasti niin pahasti ihon alle kuin tämä. Miksi, oi miksi ei voida elää täällä kunnioittaen toisiamme? Omasta mielestäni tästä tuli aika hauska, mutta eihän kaikilla tietenkään ole samanmoinen huumorintaju. Jos ette jaksa kokonaan lukea, niin kokeilkaa edes selvitä tuo alun kilpailu läpi ja ottakaa siitä oppi elämäänne.

Mä lätkäisen tähän ihan ensimmäisenä kuva-arvoituksen. Se on hyvin vaikea – ilmeisesti – mutta mä uskon mun lukijoiden olevan niin viisaita, että selvittää sen kyllä heti. Okei, tässä se tulee:

Kuva on siinä ja arvoitus on seuraavanlainen: mitä tämä tarkoittaa? Usein tätä samaista kuvaa näkee myös tekstin kanssa ja teksti on useimmiten jotain tyyliin: "Koiran ulkoiluttaminen kielletty".

Eli, jos näet tämmöisen merkin, joka on varustettu mahdollisesti myös tuommoisella tekstillä, niin mitä teet tai et tee? Jos on vielä liian vaikeaa, kuten olen huomannut sen monesti olevan täällä päin, niin annan vielä oikein vaihtoehdot. Okei, tämä on kilpailu ja kysymys kuuluu, mitä et tee tämän merkin kohdalla?

A) En pysäköi autoani alueelle, jossa on tämä merkki
B) En tupakoi alueella, jossa on tämä merkki
C) En käytä koiraani alueella, jossa on tämä merkki
D) En käytä puhelinta alueella, jossa on tämä merkki

Siinä oli vastausvaihtoehdot. Teillä on käytössänne yksi oljenkorsi, joka poistaa kolme taatusti väärää vastausta. Haluatteko mahdollisesti käyttää kyseisen oljenkorren? Okei, käytetään oljenkorsi "poista kolme taatusti väärää vastausta" ja kone tekee sen nyt. Vastausvaihtoehtosi ovat seuraavat:

C) En käytä koiraani alueella, jossa on tämä merkki

Joten, miten on, mitä tehdään? Tiedän, tämä on edelleen joillekin hyvin vaikea kysymys, mutta jokin vastaus täytyisi jo hiljalleen lukita. Kysyt siis, että onko mahdollista soittaa kaverille ja kysyä yleisöltä? No, tehdään sellainen poikkeus, että saat suorittaa, kunhan vain saat tämän vastauksen oikein.

Soitit ystävällesi Matti Kattiselle (nimi muutettu) ja hän oli sitä mieltä, että vastaus on noin 50 % todennäköisyydellä vastausvaihtoehto C? Ja yleisö oli yksimielisesti samaa mieltä, joten miten on? Joko nyt lukitaan jonkinlainen vastaus? Haluat siis lukita vaihtoehdon C) En käytä koiraani alueella, jossa on tämä merkki?

Lukitaan vastaus. Ja vastaushan on.. No, se selviää tämän seuraavan mainoskatkon jälkeen.


Kyllä, tämä oli sarkasmia. Ja kyllä, oikea vastaus oli vastausvaihtoehto C. Mutta se sarkasmi luultavasti kumpuaa mun liian pieniä arkisia ongelmia sisältävästä elämästä. Ilmeisesti liian helposta elämästä, jos tahdotte niin ajatella.

Mutta mua är-syt-tää! Mä avaan vähän, että mikä on johtanut tilanteen siihen, että mun täytyi järjestää tämmöinen haluatko peruslukutaitoiseksi -ohjelmaosio.


Me asutaan talossa, jota ympäröi orapihlaja-aita. Meidän tontti päättyy siihen kyseiseen orapihlaja-aitaan, mutta samaisen aidan takana on vielä kaistale nurmialuetta. Tämä nurmialue kuuluu kaupungille. Tiedättekö kuinka monta kertaa olen nähnyt kaupungin työntekijän siivoamassa kyseistä nurmialuetta? Tekisi mieli tähänkin järjestää taas joku sarkastinen tehtävä, mutta ei käytetä samaa vitsiä toistamiseen. Olen nähnyt kaupungin työntekijän siivoamassa sen noin pyöreästi nolla kertaa – jollei lasketa sitä kertaa kun se käytiin tärvelemässä kaivuutöillä ja autoilla, ja sen jälkeen siihen istutettiin uutta nurmikkoa.

Mitä tapahtuu kaupungin alueelle, jota kaupungin työntekijät eivät käy siivoamassa? Kyllä, se menee vallan mahdottomaan kuntoon, jolloin kyseinen meidän taloa ympäröivä nurmialue ei olisi enää millään tavalla viihtyisän näköinen – ei meille, eikä ulkopuolisille. Joten mitä luulette, että kuka siivoaa kyseisen nurmialueen lehdistä, roskista ja kaikesta muusta mahdollisesti sinne päätyvästä tavarasta, kuten esim. koiran ulosteesta?

Me. Jos me halutaan, että meidän taloa ympäröivä nurmialue näyttää millään tavalla siistiltä, niin me olemme vastuussa sen siivoamisesta. Ei meidän varmaan mikään pakko olisi, mutta ei me haluta asua talossa, joka muutoin näyttää ulospäin ihan kivalta, mutta ulommaisin nurmialue on pelkkä rytöläjä. Rytöläjä täynnä tupakantumppeja, ohikulkijoiden heittelemiä muoviroskia tai niitä surullisenkuuluisia koiran jätteitä. Me siivotaan se alue, koska me halutaan pitää se siistinä.


Vielä ennen tätä kevättä siinä alueella ei ollut selviä indikaattoreita siitä, että ei haluta siihen koiria. Pidin sitä itsestäänselvänä, että siihen ei koira tuoda. Hölmö minä. Mä en itse veisi koiraa koskaan tekemään tarpeitaan kenenkään pihamaalle – joo, ei se ole meidän pihamaata edelleenkään, mutta ymmärtänette pointin? Se on vaan liian lähellä jonkun KOTIA, jotta voisin tuollaiselle alueelle koskaan mahdollista koiraani viedä.

Ennen tätä kevättä mä aloitin semmoisen vanhenevan miehen mutinan. Jos näin, että siinä kulki joku koiran kanssa, niin sisäpihalla puhuin itsekseni hölmöjä: "On kyllä olemassa hölmöjä ihmisiä kun käyttää koiraansa niin lähellä toisten pihoja.." tai jotain vastaavaa. Yleensä puhuin siis itsekseni, mutta semmoisella äänenvoimakkuudella, että kyllä se sinne aidan toiselle puolelle kuului jotenkin. Tällä tavalla sain yhden koiranulkoiluttajan vaihtamaan lenkkipaikkaansa, kutsuin sitä punatakkiseksi pelleksi. Kyllä, tämä on ollut ja on edelleen hyvin vakavaa.

Jossain vaiheessa se mutina muuttui siihen, että huusin puskan yli ihan suoraan, että "Se ei ole mikään koirapuisto" tai muuta nokkelaa. Olin oikein konfliktihakuinen, vaikka samalla tiesin, että mulla ei ole mitään keinoja puolustautua jos joku olisi ruvennut nokkaansa koputtamaan takaisin. Ei se koiran käyttäminen tuolla alueella laitonta ole, vaikka sen itse hyvin epäkunnioittavaksi koenkin.

Ihmiset on kuitenkin jatkaneet koiriensa kanssa kulkemista kyseisen alueen läpi. Monet antavat koiransa myös lorottaa siihen ihan vapaasti. Ei se koiran urea mua silleen häiritse, mutta tämä alkaa olemaan tavallaan arvovaltakysymys, koska olen lähtenyt tähän yhden miehen sotaan ihan ns. laillista asiaa vastaan.


Eira kävi ostamassa siihen kieltokyltit. Kaksi kylttiä, joissa on tuo hyvin monimutkainen vaikeaselkoinen kuva ja hyvin kryptinen teksti: "Koiran ulkoiluttaminen kielletty". Ja kyllä, siinä lukee nimenomaan koiran ULKOILUTTAMINEN kielletty. Mun mielestä sana "ulkoiluttaminen" pitää sisällään myös sen, että siinä ei sen koiran kanssa kuljeta, vaikka se koira ei siihen mitään hätiään laskisikaan. Kieltomerkki ei ole mikään lainvoimainen kielto, eikä sitä tarvitse kenenkään noudattaa, mutta kertoohan se toki enemmän kyseisen ihmisen arvomaailmasta jos tällaisen merkin noudattaminen on hankalaa. Tai en tiedä arvomaailmasta, mutta kyllä se mulle kertoo ihmisestä vain ja ainoastaan huonoa.

Varsinkin tällaisella alueella, jossa on todella hyvät ja runsaat ulkoilutusmaastot. Tässä on metsää todella lähellä ja sinne on todella helppo tästä meidän alueelta kenen tahansa lähteä koiransa kanssa. Koirakin viihtyisi varmasti paremmin metsässä kun alueella, jossa on kieltomerkki. Uskon siis, että monet koirat ymmärtävät tuon merkin paremmin kuin omistajansa. Kyllä, tämä oli taas tämmöinen viilto.

Eilen illalla menin pihalta vielä etsimään jotain. Makkarapaketti taisi olla kyseessä, vaikka se ei tarinan kannalta olekaan kovin oleellinen tieto. Mutta siinä tutkiessani terassia huomasin, kuinka alueelle astelee juurikin kieltomerkin kohdalta mies tumman koiransa kanssa. Siis tulee tien toiselta puolelta juuri siihen merkin kohdalle ja alkaa kävelemään koiransa kanssa siinä. Siis mitä ihmettä ihmiset? Mikään, ei siis yksinkertaisesti mikään, olisi estänyt kyseistä ihmistä ja koiraa kulkemasta siellä tien toisella puolella, mutta jostain syystä se tie pitää ylittää sellaisesta kohtaa, johon se kieltokyltti näkyy, ja se koira on tuotava vartavasten siihen? MITÄ!?

Mä katsoin sitä miestä ja sen koiraa kävellessäni takaisin ulko-ovea päin ja sanoin kerrankin ihan suoraan ihmiseltä ihmiselle: "Ne kieltomerkit ei muuten ole siinä sitten mitenkään varsinaisesti koristeena." Mies ei heti sanonut mitään. Oli kai ihmeissään, että joku viitsii puuttua tällaiseen vääryyteen, että ei muka saisi koiraa ulkoiluttaa kieltomerkkialueella? Sen jälkeen se aloitti sanoin "Joo, ei tää mun koira tähän mitään tarpeitaan tee.." ja yritti ilmeisesti vielä elämäntarinansa siihen perään kertoa, koska kuulin sen vielä jatkavan puhettaan, vaikka mua ei kiinnostanut kuunnella. Menin sisään kesken sen vuodatuksen ja pistin oven kiinni. Siitäs sai. Oli se siitä jo aamuun mennessä kadonnut jaarittelemasta elämäänsä.

Joten, jos tästä vielä jäi epäselväksi mistä alun sarkastinen tietovisa tuli, niin ehkä.. Ehkä olet samaa kastia ihmisten kanssa, jotka ulkoiluttaa koiraa suoraan kieltomerkin kohdalla. Enkä siis halua sanoa, että he olisi mitenkään huonompia ihmisiä, mutta onhan ne nyt. Vitsi!

Kaikista vaikein ihminen on meidän naapuri. Heidän meteli- ja valohaitat muulle naapurustolle on liian suuri ja häiritsevä. Enkä edes mene siihen, että miltä heidän niin kauniisti valaistu piha näyttää muuten? Tai menen sen verran, että se piha näyttää usein aikalailla siltä kun joku olisi laittanut jouluvalot kaatopaikalle. Boom! Siitäs sait.

Kyllä, olen oikeassa mielentilassa jatkamaan tätä. Tämä naapuri on käyttänyt koiraansa tuolla meidän kaistaleella aina. Omalla kaistaleellaan ei. Miksi? Niin, kysyn vain, miksi? Se lähtee koiran kanssa tuolta niin, että se ylittää tien ennen oman tonttinsa ympäröivää ruohokaistaletta, jolloin koira ei siis tee mitään tarpeitaan vahingossakaan sille omalle ei-niin-omalle alueelle. Käy koiran kanssa lenkin ja palaa takaisin niin, että kulkee kaikkien muiden ruohoalueiden läpi, mutta menee heti omasta sivuportistaan sisään, eikä siis palaa sen oman nurmialueensa läpi, ei vahingossakaan. Miksi? Eikö hän mahdollisesti halua koiran tuottavan tuolle alueelle mitään ylimääräistä? Niinpä. Oma napahan se on kaikille meille vallan tärkeä reikä tai kukkula – kenenkään napaa yhtään pilkkaamatta siis – mutta olisiko mitenkään liikaa vaadittu, että kohdeltaisiin muita niin, kuin halutaan itseämme kohdeltavan?

Mä olen oikeasti pitänyt tätä liian pitkään sisälläni. Toivottavasti saan tällä avautumisella loppumaan sen, että lasten kuullen manailen pihalla koiranulkoiluttajia. Koirat on ihan kivoja, eikä se koirien vika ole, että ihmissaasta tuo koiriaan vääriin paikkoihin. Okei, okei, ei ne ihmissaastaa ole, okei! Maailmassa on pahempiakin ongelmia, mutta mulla on olemassa aina pieni mutta taskussani, koska mä olen muuttumassa kärttyiseksi vanhaksi mieheksi. Kohta kuljeskelen kädet selän takana tuolla ja huomauttelen nuorisolaisia siitä, että näkyy liikaa nilkkaa, vaikka pihalla on kylmä.. Hui! Onko musta tulossa sellainen?

Itseasiassa nyt kun sanoin, niin olen huomannut merkkejä siitä. Se, että olen huomautellut koiranulkoiluttajille tuosta alueesta, ei ole ainoa huomautteluni aihe. Mä mumisen näitä samoja asioita myös mm. kaupassa. En siis silleen samoja asioita, että sanoisin jollekin opaskoiralle kaupassa, että älä sitten tee tarpeitasi tänne.. Vaan siis mä olen semmoinen itsekseni mumisija, joka päivä päivältä lisää enemmän ja enemmän äänenvoimakkuutta siihen möläyttelyyn. Irtokarkkihylly on toinen paikka, jossa teen tätä hyvin paljon, koska en pidä siitä villinlännentunteesta, mikä irtokarkkihyllyllä vallitsee. "Ja ottaa sieltä sormillaan..", "Muut kulkee täällä tähän suuntaan ja yksi tulee sieltä vastavirtaan.." ja muuta tämmöistä.

Minusta on tulossa.. Minusta on tulossa hirviö!

Irtokarkkihyllyistähän mulla olisi myös vaikka ja kuinka paljon sanottavaa, mutta ei mennä siihen nyt. Se vaatii ihan oman aikansa ja ihan oman blogimerkintänsä.

Terveisin,
Vesa-Matti