Työttömyydestäni

Mä haluan kirjoittaa tänään vähän työttömyydestäni. Mihin suuntaan ollaan mahdollisesti menossa ja vähän myös siitä, että miksi tämä on ollut mulle vaikeaakin vaikeampi matka.

En tiedä kuinka monelle tulee yllätyksenä enää tässä kohtaa se, että mä olen pitkäaikaistyötön. Mä olen opiskellut, tehnyt muutamaa duunia, opiskellut ja opiskellut taas. Mä en ole löytänyt paikkaani tästä yhteiskunnasta. Mä olen ollut tavallaan liian vaativa, koska tiedän mihin musta on ja miten hyvä olen jos vaan pääsisin oikeaan paikkaan. Vaan olen nyt tullut siihen tulokseen, että tämä on vähän väärä lähtökohta.

Viimeisin työkokemukseni on vuodelta 2020, kun olin Riihimäen Nuorisoteatterilla talonmiehenä. Se on tähän mennessä ollut elämäni mukavin työpaikka. Sain työskennellä melko itsekseni, ja silloin olenkin vahvimmillani. Sen jälkeen olen opiskellut ravintola- ja caterin-alaa yhden ja verkkosivutuotantoa parin osatutkinnon verran.

Suurin syy sille, että en ole työllistynyt, on ehkä se, että mun aiemmat koulutukset meni lähes valmistumisvaiheessa vanhaksi. Puualaa aloin pelkäämään, koska luokkalainen menetti sormensa sirkkeliin ja pintakäsittelyala meni ajokortin puutteeseen. Kävin hetken logistiikka-alaa, joka mun kohdalla meni karikolle trukkiajoissa, jota en saanut sujumaan ja jätin leikin kesken.

Oon aina tykännyt kokkailla, mutta meinasin antaa kokkihommienkin jäädä kokonaan, koska työ Riihimäen Hesburgerissa oli liian hektistä ja hoksasinkin siellä, että paineen alla en ole vahvimmillani. Verkkosivutuotanto oli ehkä kaikista mukavin pätkä elämässäni, koska siinä pääsin näyttämään visuaalista osaamistani ehkä parhaiten ikinä.


Mä olen nyt pari kertaa nähnyt työhönvalmentajaa. Alkuun meinasin ohjautua lähes automaatiolla logistiikka-alalle, mutta sain lopulta sanottua, että se ei ole minua varten. Itseasiassa jos mietitään suurinta syytä työttömyydelleni, niin se on ehkä kuitenkin se, että en osaa puhua ja tuoda itseäni yhtään esille. Mä tavallaan vaan odotan, että joku tulisi mut täältä kotoota hakemaan ja pääsisin unelmatyöhöni heti.

Vaan sanoitettuani haluttomuuteni logistiikka-alalle, vaikka työelämään haluankin, niin löytyi uusi suunnitelma mun varalle. Mitä jos se olisikin se kokkiala, jollain tapaa? Työhönvalmentaja suositteli mua jonnekin, jossa pääsisin mahdollisesti aloittamaan tiskaajana. Ja tiedättekö mitä? Mä olen aivan valmis, ja olenkin yrittänyt parhaani mukaan viedä asiaa eteenpäin.

Mua vaan tiedättekös pelottaa niin moni asia tässä. Mä olen ollut tosi pitkään kotona. Harppaus tämmöisen kauden jälkeen johonkin on varmasti kenelle tahansa pelottavaa, mutta mulla on myös tää mun ongelma sosiaalisuuden kanssa. Mun pitäisi osata jotenkin tuoda esille osaamistani, vaikka en ole sitä koskaan ennenkään osannut, niin miten se onnistuisi näin pitkän tauon jälkeenkään?

Me harjoiteltiin työhönvalmentajan kanssa vähän, ja se buustasi kyllä tietyllä tavalla itsevarmuuttani, vaikka siinä vallan surkeasti pärjäsinkin. Mulla kun on vähän ikävä tapa, yliajattelijana, kuunnella kysymys ja käydä sitä päässäni hetki läpi. Mulle se on pitkältä tuntuva hetki, ja niin on varmasti aina myös vastapuolelle. Mä annan siinä jo varmasti tosi huonon kuvan itsestäni, kun jään vaan miettimään kysymystä.


Mutta mä haluan oikeasti muutosta. Mä haluan työelämään. En tiedä olenko joka vuosi täälläkin kirjoitellut sitä, että "ehkä tämä on se vuosi kun työllistyn", mutta mitään ei ole koskaan tapahtunut. Mä en oo varmaan vaan halunnut sitä tarpeeksi, koska mua on pelottanut. Ja kuten sanottu, ei se pelko ole vieläkään mihinkään haihtunut, täällä se on vielä hyvin vahvana. Mutta ehkä joku mun asenteessa on muuttunut niin, että olen valmis kokeilemaan melkein mitä vain. Ehkä kesällä koetut monet monituiset kriisit on muuttanut mun ajatusmaailmaani, tai ehkä tämäkin on taas vain joku vaihe. Mä vaan haluan pois kotoota, edes joskus. Mä haluan laajentaa omaa identiteettiäni, joka on kutistunut niin pieneksi, että en tiedä kuka olen.


Mä olen ehkä viimeiset 6 vuotta ollut myös aikamoisessa myllytyksessä, joka on vienyt multa kaiken pohjan. Maxin syntymästä Arton kuolemaan, siitä Miion syntymään ja iskän kuolemaan. Tiedättekö, on ollut aika rankka kontrasti. Just kun on onnellisimmillaan, niin isketään takaisin syvälle lattianrakoon. Mun täytyi tehdä vain se valinta, että mä jaksan poikien vuoksi, tuli mitä tuli. Ja poikien vuoksi mä olen jatkanut ja ehkä poikien vuoksi mä en ole myöskään haluamalla halunnut jättää kotia. Mulla on ollut semmoinen olo, että mun täytyy olla täällä koko ajan poikia varten. Se on ollut mun työ.

Siitä työstä ei vaan rahallista korvausta saa, joten se on kiristänyt hyvin paljon ilmapiiriä kotona jo pitkään. Mulla on ollut kauan jo se olo, että koska en tienaa rahaa, niin en saa minkäänlaista arvostusta kotona. Mua ei nähdä, eikä mun työpanosta täällä kotioloissa arvosteta kovinkaan korkealle – ja siis tää on vaan se, miltä musta tuntuu. Mä olen elänyt poikia varten ja siinä oikeastaan kaikki mitä olen jaksanut tehdä. Mun mieli myllertää lähes koko ajan ja syö valtavan määrän mun jaksamisesta.


Mutta pitkästä aikaa mä olen oikeasti jopa vähän innoissani mahdollisuudesta palata työelämään. Mä tarvitsen sitä. Ja mä toden totta toivon, että tämä kortti mikä nyt käännettiin, johtaisi mut johonkin. Oli se sitten alkuun vaikka vaan kuukauden pätkä jossain, mutta mikä tahansa tässä kohtaa näyttäisi hyvältä CV:ssä. Ja kun joku kohta näyttää hyvältä CV:ssä, niin ehkä voisi saada useammin jonkinlaisen vastauksen työhakemuksiin. Niitä on kuitenkin tässä aika paljon lähetetty, ja en valehtele yhtään jos sanon, että mun työhakemuksista on vastattu ehkä noin yhteen kahdestakymmenestä, jos sitäkään. Ja jos onkin vastattu, niin se on ollut se ainainen "valitettavasti valintamme ei kohdistunut sinuun".


Mä olen katsellut noita sähköposteja, mitä olen saanut nyt tuolta potentiaalisesta paikasta, aina pitkään. Mä katson niitä pelonsekaisin tuntein. Mä haluan tarttua tähän, mutta mä olen tosi peloissani. Jos yritän kuvailla sen näin: mä roikun viimeisillä voimillani jonkun kielekkeen reunalta, ja mua auttamaan tullut hahmo on joku kauhuelokuvan kauhuhahmo. Tartunko sen käteen? Auttaako se mua oikeasti, vai pudottaako se mut? Pelottaa.

Niin, ei sitä voi tietää, ellei siihen tartu. Mulla on 2.9.2026 jonkinlainen alustava etähaastattelu, jonka jälkeen mahdollisesti selviää lisää.

Toivottakaa mulle onnea, koska sitä mä nyt ehkä tarvitsen valtavan määrän.


Ja jos tämäkään polku ei johda mua mihinkään, niin ottakaa toki yhteyttä, jos teillä on tarvetta tällaiselle visuaaliselle kotikokille. No, ehkä toi sanapari ei ole paras mahdollinen, mutta ehkä se on kuitenkin aika kuvaava mun tapauksessa.

Terveisin,
Vesa-Matti

Huutaminen?

Max sai mut taas kerran pysähtymään ja miettimään omia valintojani. Ja mä sanon, että se on vain ja ainoastaan hyvä juttu. Joskus tulee vastaan sellaisia asioita, joissa toimii tavallaan autopilotilla ja niitä ei osaa kyseenalaistaa ennen, kun joku siihen jollain tavalla puuttuu. 

Mä en muista koska ja miksi mä aikoinaan aloin suoranaisesti vihaamaan suuttumista ja huutamista, mutta se on yksi iso asia yli muiden mitä oikeasti voin sanoa vihaavani. Vihaan sitä kun muut on vihaisia ja vihaan sitä, että se muiden vihaisuus joskus tarttuu minuun. Vihaisuus tuo mukanaan hyvin usein huutamisen ja huutamista mä en voi sietää. En muilta, mutta en myöskään itseltäni.

Pikkulapsiarjessa suuttumiselta ja äänen korottamiselta ei jotenkin voi välttyä. Lapset ei kuuntele, lapset kuuntelee, mutta ei tottele, tai lapset ei tottele muuten vaan, joten kyllähän siinä on tekemistä välttää mitään ylilyöntejä omalta osaltaan. Mutta kyllä, korotan joskus ääntä lapsille, mutta sanoisin, että en koskaan turhaan. Vaikka samaan aikaan koen, että äänen korottaminen on aina turhaa. No, tästä nyt ota itsekään selvää.


Meillä oli tässä yksi ilta keskustelu Maxin kanssa. Max on tosi herkkä lapsi, joka osaa kyllä sitten kertoa kun joku todella painaa mieltä. Ja se on semmonen piirre, jota haluan Maxissa korostaa, joten puhutaan usein, että on hyvä kertoa jos joku painaa mieltä. Miiolle on vielä vähän vaikea saada mitään varsinaisesti perille, mutta Max on hyvin vastaanottava ja vuorovaikutteinen. Täytyy kyllä enenevissä määrin yrittää myös jutella Miion kanssa, koska poikahan täytti juuri 4 vuotta. Kyllähän sekin jo ymmärtää paljon asioita ja varmasti siemen minkä kylväisi jo tässä vaiheessa, saattaisi jossain vaiheessa tuoda satoa.

Alustus ohjaa blogimerkintää siihen suuntaan siis, että meillä oli pitkä keskustelu Maxin kanssa huutamisesta. Max ihan suoraan sanoi, että häntä pelottaa jos ihmiset huutaa. Se iski mun sydämeen kuin tikari: olenko minä omalta osaltani aiheuttanut lapselle pelkoa omassa kodissaan? Mä rupesin entistä enemmän vihaamaan vihaisuutta ja huutamista, varsinkin omalla kohdallani. Mä en halua olla lapsille vihainen, mä en halua huutaa lapsille.

Mua kuvottaa ajatus siitä, että Max on pelännyt kotona. Kyllä, kuvottaa. Eikä siis sen takia, että Max ei saisi tuntea kaikkia tunteita kotona, vaan sen takia, että mä olen omalla toiminnallani aiheuttanut sitä pelkoa.

En mä sano, että mä muutenkaan huutaisin mitenkään paljon. Yleensä vain äärimmäisen väsyneenä, jos lapset ei ihan oikeasti kuuntele ja usko mitään – ja joku on jo valmiiksi vihaisena lähistöllä. Se on se hetki kun minä, jolla on sanottu olevan "buddhamaisen rauhoittava aura", menetän malttini. Korotan ääntäni, huudan.. Käsi virheen merkkinä ylös, kyllä.

Tämä avoin keskustelu Maxin kanssa lähti muuttamaan mussa jotain. Okei, kirjoitin väärin. Tämä avoin keskustelu Maxin kanssa pakotti mut miettimään mun omaa toimintaani ja pisti mut miettimään mun tulevia valintoja vähän tarkemmin. Mä asetin itselleni säännön: Aina ennen kun tuntuu, että huuto on tulossa, niin mieti Maxin pelkoa.

Eikä se ole niin, että jättäisin korottamatta ääntäni vain Maxille, vaan pyrin sitä myös tekemään Miion kohdalla tottakai. Silloin pyrin miettimään, että: Älä huuda, Miio ei saa ruveta myöskään pelkäämään minua.

Maxin kanssa keskustelusta on nyt alta viikko ja mä olen joka kerta, suuttumuksen hetkellä, ruvennut miettimään näitä asioita. Ja sanoisin, että se on tällä hetkellä vienyt mahdollisuuden noin 70 % potentiaaliselta raivonpurkaukselta.

Juteltiin Maxin kanssa eilen illalla ennen nukkumaan ryhtymistä. Kysyin: "Onko meillä mennyt sun mielestä paremmin?" johon poika vastasi: "On. Jos tämä jatkuu, niin kohta meillä ei huuda enää kukaan."

Joka siis on erittäin tavoiteltava asia. Mitä vähemmän huutoa, sitä vähemmän pelkoa huutamisesta. Mun mielestä kenenkään, varsinkaan lapsen, ei kuulu pelätä kotonaan mitään.


Eilisen keskustelun aikana myös totesin Maxille taas kerran ääneen sen, että hyvä kun otti asian puheeksi. Ilman sitä mä en ehkä olisi osannut ruveta miettimään valintojani. Jatkoin, että aina saa ja mielellään myös pitäisi kertoa jos jokin painaa mieltä. Ja, että vain puhumalla toisillemme me saadaan tietää miltä toisesta tuntuu, koska meillä ei ole mielenlukutaitoja tai muitakaan taikakonsteja sen selvittämiseen.

Max hymyili, antoi halin ja pussasi poskelle. Sitten jokailtainen ihana traditio: Hyvää yötä. Rakastan sinua. Ja lentopusu ovelta vielä.


Mä en todellakaan siis sano, että olisin aina mitenkään ihanteellinen isä. Mullakin, kuten varmasti kaikilla muillakin, on ne heikot hetkensä. Ja silloin sitä purkaa omaa heikkouttaan semmoisilla keinoilla, jotka tietää. Ei niitä osaa pysähtyä miettimään, koska niin se on vaan aina ollut. Mutta tämä oli hyvä kasvun paikka taas kerran, kun lapsi itse sanoi, että jokin asia voisi olla vielä paremmin.

Mä yritän aina arjessa muistaa, että ne ei ole vielä täysin valmiita ihmisiä. Siis tottakai ihmisiä, mutta ne vasta opettelee tätä maailmaa ja elämää. Ne ei voi osata vielä kaikkea, koska ei me aikuisetkaan välttämättä osata. Tässähän me sitten kasvetaan samaa matkaa ja tavallaan voisin sanoa, että siinä missä minä yritän kasvattaa omia lapsiani, niin myös lapset kasvattavat minua.


Mä haluan yrittää omalta osaltani pitää tämän keskusteluväylän auki aina. En koskaan halua sanoa lapsilleni, että en nyt kerkeä kuuntelemaan. Jos on tilanne, että ei ihan oikeasti kerkeä, niin pyrin sanomaan, että jutellaan kohta ja pidän siitä kiinni. Nimittäin jos siitä ei pidä kiinni, niin lapsi alkaa todennäköisesti ymmärtämään sen niin, että häntä ei haluta kuunnella. Se on nähty aika liian monta kertaa mitä siitä seuraa, kun lasta ei kuunnella ajoissa tai koskaan. En siis halua tuomita ainuttakaan vanhempaa, vaan haluan herättää oikeasti kuuntelemaan mitä niillä lapsilla on sanottavaa. Okei, haluan myös tuomita tietynlaista vanhemmuutta, koska on oikeasti olemassa myös täydellisen vääriä tapoja, vaikka aina yritetään sanoa, että "tapoja on niin monta kun on vanhempiakin." Ei se ihan niin mene, mutta tää olisi aihe, mistä voisin varmaan jaaritella seuraavan tunnin, joten en mene siihen nyt.

En oikeasti haasta tässä ketään, mutta kysyn: koska olet viimeksi kuunnellut lastasi ajatuksen kanssa? Koska olet viimeksi saanut jonkinlaisen ahaa-elämyksen lapsesi puheista?

Meillehän lapset ei ollut sellainen, että tehtiin ja siinä ne nyt on. Mulle jäi niiden vaikeuksien kautta takaraivoon yksi iso ajatus: Ne ei olleet itsestäänselviä. Ne ei ole sitä vieläkään.

Menipä tämä syvälle, mutta siinä on nyt jokaiselle vähän mietittävää.

Terveisin,
Vesa-Matti