30 syyskuuta 2026

Kiusaamisen karu perintö

Mulla oli aihe, josta lähdin kirjoittamaan. Väsyneenä tapahtui kuitenkin se kuuluisa ajatuksen herpaantuminen ja teksti lähti vähän uusille urille, vaikka ei silleen mitenkään pahalla tavalla. Lopulta se kaikki kai kuitenkin käsittelee yhtä ja samaa asiaa: lapsia ja niiden kasvatusta. Mun mielestä tuli aika hyvä teksti, vaikka punaisen langan jahtaaminen saattaakin ajoittain olla hankalaa lukijalle.

Mun on pakko tulla nyt kirjoittamaan, koska mä en taas vaihteeksi saa yhtä asiaa päästäni. Ja, jotta en unohda pienintäkään kulmaa tästä asiasta, niin mun täytyy käydä sen pidemmittä puheitta suoraan asiaan. Vaikka, hei, sen verran kerron tähän alkuun, että mun vyötärö on taas ilmeisesti kaventunut. En huomaa peilissä eroa, mutta yksi vyö, joka oli mulle ennen sopiva, ei ole enää lainkaan sopiva. Laitoin sen niin tiukalle kun se menee, eli niin pitkälle kun reikiä riitti, mutta silti housut oli pudota mun jalasta.

No, se siitä ja sitten sen asian pariin.


Mä oon kertonut, että mun peruskoulu ei ollut mitenkään kaveririkasta aikaa. Mulla oli muutamia kavereita ala-asteella, muutamia kavereita yläasteella ja siinä kaikki. Mutta se mikä mut kirvoitti tänään kirjoittamaan liittyy yhteen tällaiseen peruskoulun kaverisuhteeseen.

Mä siirryin aikanaan erityiskouluun, koska opettaja piti mua ongelmatapauksena lintsailujen takia. Mua ei kiinnostanut koulu ja sen takia mua ruvettiin sitten pitämään jollain tavalla hitaana oppilaana. Se opettaja oli semmonen, joka savusti lapsia pois koulusta ihan mielivaltaisesti, joskus jopa ihan ihonvärinkin perusteella. Ei vissiin ollut pahempia tapauksia siihen aikaan hänen mielestään, niin syyniin otettiin oppilas, joka oli yksin ja sen takia vallan epäkiinnostunut koulunkäynnistä.

Erityiskoulussa oli tavallaan helppoa. Pienemmät luokat, tehtäviä tehtiin oman kehityksen mukaan ja näin. Mä tokikin muistan tehneeni seiskaluokalla jo kasiluokan matematiikankirjaa, koska olin onnistunut tekemään kaikki muut jo. Osaanko silti matematiikkaa? No, en juurikaan. Ja se ei onneksi liity tähän blogimerkintään millään tavalla.

Mä tutustuin siellä yhteen poikaan. Tämä poika oli tavallaan koulun kiusatuin lapsi. Hänen piirustuksiaan sotkettiin koulun käytävillä ja hänestä puhuttiin aina pahaa, käänsi korvansa mihin tahansa suuntaan. Ja tämä poika oli hyväksynyt asian, koska ei hän yksin voinut mitään sellaiselle toiminnalle. Tää poika oli ehkä sympaattisin ihminen jonka olin koskaan siihen mennessä tavannut. Pari vuotta mua vanhempi, mutta meillä oli paljon yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Tykättiin musiikintunneista ja kuvaamataidosta, noin ainakin pari esimerkkia antaakseni.

Tän pojan lähtökohdat elämään ei olleet kovin vahvoilla kantimilla. Hänen kotonaan poltettiin tupakkaa sisätiloissa niin, että hänen vaatteensa haisi aina tupakalta. Jos niitä koskaan pestiin, niin ne kuivatettiin myös siellä tupakansavussa ja se haju oli vaan tosi vahva hänen läsnäollessaan. Annoin itseni myös ymmärtää silloin, että hän asui siskonsa ja äitinsä kanssa, ja heidän äitinsä olisi ollut kovinkin alkoholiin menevä. Kotiolot oli tällaiset ja sitten koulussa suurin osa muista lapsista kiusasi tai puhui hänestä ikävään sävyyn. Hän oli silti aina hymyileväinen, hauska ja tavallaan haluaisin uskoa, että ihan oma itsensä. Hän ei tavallaan enää kai välittänyt siitä mitä ympärillä kuiskitaan.

Muistan, että hän pari kertaa olisi menettänyt hermonsa ja huutanut jollekin kiusaajalle jostain, mutta silloin oltiin menty kiusaajan toimesta jo niin pitkälle, että sitä ei edes hiljaisin hyväksyjä voi hyväksyä. Mutta muutoin hän oli aina hyvin sellainen, että mitä väliä sillä, mitä ihmiset on mieltä. Tavallaan ihailtava asenne, mutta se, että se oli pitänyt oppia vain kovettamalla itsensä. Koulukiusaamistausta oli käsittääkseni jatkunut ihan läpi peruskoulun ja hän oli tässä vaiheessa muistaakseni vasta 8.-luokalla.

Musta tosiaan tuli hänen kaverinsa. Me vietettiin paljon aikaa yhdessä ja muistan, että mä joskus jopa kävin hänen perheensä asunnossa, joka tosiaan oli sellainen.. No, elämän kovan koulun näköinen. Pyykkiä lojui siellä täällä, kaljapulloja ja tuhkakuppeja joka puolella. Ei se mua haitannut, mä olin kaveri ihmiselle, joka oli kaveri minulle.

Mä takerrun epäkohtiin tässä lähinnä sen takia, että saatte jonkinlaisen käsityksen siitä, että millainen ihminen tämä lapsi, tai nuori, oli.

Meidän tiet erosi muutamassa vuodessa, koska hän tosiaan oli minua pari vuotta vanhempi ja päätti peruskoulunsa tietenkin ennen minua. En tiedä mihin tämä ihminen sen jälkeen lähti, koska ei siihen aikaan ollut mitään kunnon somea, jossa olisi voinut toista seurata ja kysellä, että miten menee ja mitä tonen elämässään tekee. Se oli tavallaan silleen, että oli hauska tuntea ja jos nyt joskus törmätään, niin moikataan tai jotain. Enempää ei oikein osannut edes ajatella silloin.


Nyt tässä muutama vuosi sitten sain häneltä Facebookissa kaveripyynnön. Hyväksyin sen tottakai, koska olisi mahtavaa kuulla, että miten hänellä on elämässä mennyt ja muuta tällaista. No, meidan juttelu oli hyvin pintapuolista. Hän yritti myydä kaikenlaista omaisuuttaan ja kyseli vain tavan vuoksi välillä, että mitä kuuluu ja jätti keskustelun siihen. En saanut sitä samaa lämpöä hänestä enää, kuin mitä sain silloin peruskoulussa. Ehkä elämä oli jatkanut kovettamista ja hänen ainoa tehtävänsä oli nyt vain selvitä päivä kerrallaan.

Yhtäkkiä hänen profiilinsa tavallaan sammui. Sai ehkä bannit tai jotain, mutta sen perään tuli heti uusi kaveripyyntö. Ei pitkä aika ja taas kävi samalla tavalla. Uusi kaveripyyntö, uusi kaveripyyntö ja uusi kaveripyyntö. Lakkasin jossain vaiheessa hyväksymästä näitä, koska en tiennyt, että johtaako se nyt lopulta mihinkään? Ehkä meidän polut tosiaan erosi silloin yläasteella ja sen ei kuulu jatkua pidemmälle, koska ei me löydetty keskusteluissa enää oikein mitään yhteistä. Se oli se aikakausi ja moikataan kun tavataan, tai jotain.


Nyt en ollut edes miettinyt koko ihmistä aikoihin. Miksi olisinkaan, koska tuon Facebook-tapauksen jäljiltä meidän välit oli kaiketi vain ja ainoastaan enää määriteltävissä "Facebook-kaveruudeksi", joka ei enää ollut edes Facebook-kaveruuttakaan.

Selaillessani tänä aamuna lyhytvideoita, niin vastaani tuli tutut kasvot. Hänestä pyörii netissä video, jossa joku komentaa häntä hyvin aggressiivisella sävyllä polvistumaan märkään maahan ja pyytämään anteeksi. Anteeksipyynnön syytä ei videolta selviä muutoin, mutta kuvateksti antaa ymmärtää, että hän oli mennyt tapaamaan alaikäistä tyttöä ja vastassa olikin täysi-ikäinen mies.

Muutaman kommentin luettuani ymmärsin, että hän oli harrastanut tätä "groomausta", eli kasvattanut luottamussuhdetta alaikäiseen tyttöön niin kauan, että tämä tyttö oli suostunut tapaamaan hänet.

Minun säälipisteitäni hän ei enää ansaitse millään mittarilla. Tuomitsen teon täysin. Ymmärsin kommenteista myös, että tämä kyseinen video ei ole ainoa video hänestä; hän on tehnyt tätä ennenkin ja tavannut täysi-ikäisiä miehiä alaikäisten tyttöjen sijaan, vaikka oli luullut toisin. Mikä siis kertoo vahvasti siitä, että tuollakaan anteeksipyynnöllä tai alistamisella ei ollut mitään merkitystä tämän entisen kaverini nykyiseen käytösmalliin. Hän tulee jatkamaan sitä luultavasti niin kauan, kun hän itse haluaa – tai vaikka ei haluaisikaan.


Ja vaikka hän ei säälipisteitäni enää ansaitsekaan, niin silti hän saa niitä minulta. Tiedättekö miksi? Siksi, että minä tiedän hänen tarinansa. Ei hän itse ole itseään tuohon tilanteeseen ajanut. Hänen turvallisuutensa oli uhattuna koko hänen lapsuutensa, koko hänen peruskouluaikansa. En tiedä, että kauanko se vielä sen jälkeen on jatkunut, koska usein nämä kiusatut kokee sitä kiusausta vielä ammattikoulussa tai työpaikallakin. Koska poikkeaa massasta ja on erilainen, niin se antaa aina 'hyvät puitteet kiusata'.

Mä tavallaan tunnen sääliä sitä nuorta kohtaan, jonka joskus tunsin. Mä jotenkin näin siinä videossa miehen, joka oli joskus se nuori, mutta näin siinä myös kaikki ne sen kouluvuodet, jotka on koulinut hänestä ulos tuollaisen puolen.


Mä rupesinkin miettimään, että mä olen aina tuominnut kaikki rikolliset heidän rikoksiensa perusteella. Toimin varmasti jatkossakin niin, mutta ehkä olisi tavallaan hyvä alkaa miettimään myös sitä, että mitä nämä nykyiset rikolliset ovat kokeneet lapsina tai nuorina. Rupesin tuntemaan pahaa oloa kaikkien niiden lasten puolesta, jotka saavat osakseen sen syrjinnän ja kiusaamisen. Se rikkoo heidät sisältä pala palalta ja lopulta ei ehkä ole mahdollisuutta 'normaaliin' elämään.

Tiedän omasta nuoruudestani myös ihmisiä, jotka oli silloin jo täysiä idiootteja ja ovat jatkaneet sitä linjaa myös aikuisena. Että ei se aina ole se kiusaamisen kohteeksi joutuminen se syy, mikä saa käyttäytymään lainvastaisesti. Useimmiten luulen, että kyseessä on kasvatus – tai oikeastaan sen puute. Ilkeistä lapsista kasvaa helposti ilkeitä aikuisia, jos sitä ilkeyttä ei saada siitä lapsesta ulos silloin lapsena opettamalla.


Mutta tämä kela pyörii päässäni nyt repeatilla. Mietin, mietin ja mietin. Miksi lapset on niin ilkeitä toisilleen, eikä siihen osaa kukaan puuttua tarvittavalla tavalla? Mikä se tarvittava tapa on? Niin, sepä se. Ei sekään ole mitenkään yksiselitteinen homma. Ei kaikkia voi, eikä pidäkään kasvattaa samaan malliin, mutta tietynlaiset järjenäänet olisi hyvä lapseen saada ajoissa.

Mä olen huomannut omissa lapsissani jo sen, että sama ohjenuora ei päde samalla tavalla molempiin. Max on ollut suhteellisen helppo lapsi, kun taas vastaavasti Miio on hyvin itsepäinen ja tekee mitä tahtoo. En mä sitä silti sormien läpi katso, vaan yritän löytää koko ajan uusia keinoja kasvattaa se huono itsepäisyys pois ilman, että veisin kaiken sen itsepäisyyden pois, koska voihan siitä joissain tapauksissa olla hyötyäkin.

Huomaankin tässä semmoisen asian, että ehkä liian usein mennään useamman lapsen kanssa vain ja ainoastaan sitä samaa polkua. "Tämä toimi tuohon, niin se toimii myös tähän". Ja jos ei toimikaan, niin silti sillä linjalla jatketaan loppuun asti. Koen, että tämä on sellaista mukautumista, eikä mitään suoraviivaista työtä. En koskaan tahdo, että omat lapseni joutuu kiusatuiksi, tai päätyy kiusaamaan muita. Mä olen puuttunut kotona kiusaamisen alkeisiinkin hyvin vahvasti, enkä hyväksy sitä kattomme alla missään muodossa. Mutta riittääkö se lopulta? Ei tarvita kun yksi 'väärä kaveri' ja kaikki mun työ voi olla hukkaan heitettyä. Ei tarvita välttämättä edes sitä. Liian usein riittää sekin, että lapsi vaan liian usein sysätään syrjään, koska ei itse ehditä juuri nyt mukaan sen juttuihin. Syyllistyn tähän itselin liian usein ja mä olenkin pyrkinyt sitä lopettamaan. Ei aina voi keretä, mutta aika usein mun syyni on niin turhia, että ei sen kuuluisi mennä lapsen edelle. "Isi nyt siivoaa tämän keittiön tason, laittaa tiskit koneeseen ja tulee sitten." Tätä mantraa kun lapselle toistelee liian usein, niin kohta se ei edes pyydä mukaan juttuihinsa.

Ja kun lapsi ei saa haluamaansa/tarvitsemaansa huomiota, niin sitten se lähtee hakemaan sitä muilla keinoin. Ja ne keinot on sitten taas niin moninaisia.


Se saa taas miettimään sitä, että onko ihminen oikeasti koskaan valmis vanhemmaksi? Tuskin. Okei, nyt mennään liikenneympyrästä läpi, mutta antakaa kun yritän selittää. Sä voit olla lukenut kaikki mahdolliset kasvatusoppaat ja olla sitä mieltä sen jälkeen, että osaat olla vanhempi. Uskot, että olet valmis kaikkeen siihen, mitä kasvatusoppaassa luki. Mutta mitäpä sitten, jos lapsi ei mene yhtään kasvatusoppaan mukaan? Entä jos lapsi ei mene yhtään sitä polkua, mitä on esimerkiksi vaikka lähipiirissä nähnyt? Sä uskoit olevasi valmis, koska sä olet nähnyt millaisia muut vanhemmat on. "Noi tekee sen noin, niin kyllähän minäkin siihen pystyn."

Mä odotin isyyttä enemmän kuin mitään. Mä en lukenut oppaita, mutta mä olin nähnyt miten lapsia kasvatetaan. Mäkin koin olevani todella valmis. Max syntyi ja meillä meni tosi hyvin alkuun. Okei, se ehkä itki enemmän kun olin osannut varautua, mutta kyllä siitäkin selvittiin. Jotkut lapset itkee, tiesin sen, joten osasin varautua.

Max varttui ja on ollut varsin helppo yksilö. Miio syntyi, ja meillä oli kokemus Maxista, joten tottakai me ollaan enemmän valmiita siihen, kun mitä oltiin Maxin kohdalla. Vai oltiinko sittenkään? Aivan erilainen lapsi. Perustoiminnot vauva-aikana hyvin samanlaisia, mutta muutoin hyvin, hyvin erilainen. Luonteenpiirteet, joita voi vaan vahvistaa, mutta ei täysin kenellekään antaa, oli niin erilaiset kun Maxilla.

Tässä kasvatetaan monikossa kahta lasta, ei yksikössä kahta lasta, jos ymmärrätte. Maxille riittää usein se, että asian ilmaisee vain selkeästi ja se ymmärtää asiat. Miio taas kyseenalaistaa ja uhmaa lähes kaikkea, jos saa taas vähän oikoa. Pitää käyttää erilaisia menetelmiä. Pitää oppia erilaisia menetelmiä. Pitää oppia lapsen meininki ja soveltaa.


En tiedä miksi rupesin yhtäkkiä kirjoittamaan jotain kasvatusopasta, koska kasvatusoppaat on aina vähän kaksipiippuinen juttu, kuten varmaan jo mainitsin. Se mikä pätee meidän lasten kohdalla, ei välttämättä päde juuri sinun lastesi kohdalla. Mutta tärkeimpänä pointtina pitäisin sitä, että täytyy mukautua. Lapsesta ei saa missään tilanteessa tehdä itsestäänselvää. "Se nyt on tossa ja tälleen me nyt vaan eletään". Hyi, ei ikinä.

Alkuperäinen pointtini ei edes ollut puuttua kasvatukseen, vaan puhua ehkä lähinnä siitä, että miten paljon se koulukiusaaminen tekee hallaa 'normaalia' elämää silmällä pitäen. Rikottua lasta ei välttämättä koskaan saa palautettua ehjäksi ja sen takia meillä on näitä yksilöitä, jotka tekee typeriä asioita.


Voi myös olla, että olen jaaritellut samoja asioita taas monta kertaa ja hukannut punaisen langan yhtä useasti, mutta antakaa se anteeksi. Nukuin viime yönä ehkä noin 3 tuntia. Tein taas sen virheen, että nukahdin liian aikaisin ja aivoni kokee ne vain päiväunina ja herään vähintään kolmen tunnin päästä nukahtamisesta. Niin kävi ja tässä olen ollut hereillä taas yli 9 tuntia, vaikka kello ei ole aamuyhdeksää enempää.

Mutta toivottavasti tästä jäi jollekin jotain käteen. Mukautukaa. Jutelkaa niiden lastenne kanssa. Älkää pitäkö niitä itsestäänselvinä. Nämä on ohjenuoria, jotka todennäköisesti pätee lähes jokaisen lapsen kanssa.

Voi olla, että menen nyt nauttimaan toiset ns. päiväunet, jotta jaksan yrittää taas olla isä kun lapset tulee päivätoiminnoistaan.

Terveisin,
Vesa-Matti

16 syyskuuta 2026

Vaikeus ottaa yhteyttä

Mä arvostan kuplaani päässeitä ihmisiä, mutta en osaa ottaa yhteyttä. Tässä vähän puran ajatuksiani tästä kummallisesta paradoksista, jossa välitän ihmisistä todella paljon, mutta en osaa pitää heihin mitään yhteyttä. Tokikaan tämä blogimerkintä ei pääty mihinkään vastaukseen, vaan ehkä kysymysmerkkejä on edelleen ilmassa aika monta.

Mä olen todennäköisesti joskus aiemminkin maininnut, että olen saanut uuden ystävän naapurista. Koin sen pitkään tosi vaikeana, koska mun on vaikea ottaa ihmisiä elämääni. Mutta tätä prosessia on helpottanut se, että meidän koko perhe on saanut heidän perheestään ystäväperheen.

On vain yksi asia, joka aiheuttaa säröjä tällaisessa uudessa(kin) suhteesssa. Ja se olen oikeastaan minä ja mun kykyni olla yhteydessä. Sekin on asia, josta olen varmasti ennenkin tänne kirjoittanut: mutta mähän en siis osaa ottaa yhteyttä itse. En tee sitä mitenkään pahuuttani tai mitään, mutta sellainen mä olen vaan aina ollut. Sen takia aika monet vanhat kaverisuhteet on joko täysin poissa luvuista tai hiipumassa kovaa vauhtia kadotukseen.

On siis tilanne, jossa naapuriperheen nuorimmainen on löytänyt itselleen päiväkodista kaverin, jonka kanssa hän tahtoo olla kokoajan. Heitin sitten vitsillä kerran puistossa kun nähtiin, että: "ai, sen takia ei ole enää kutsua tullut puistoilemaan". Siihen ei silloin otettu mitään kantaa, eikä sen pitänyt sellainen asia ollakaan, johon otetaan kantaa. Se oli minun puoleltani huumoria.

Tätä asiaa oltiin kuitenkin ilmeisesti jääty pohtimaan ja seuraavan kerran kun puistossa törmättiin, niin tuli vastaan lause: "Niin, koska sä olet viimeksi pyytänyt meitä jonnekin?"

En osannut siihen vastata muuta kuin sen, että semmonen vika mun luonteessani on. Mitä olisin halunnut sanoa, niin se, että olen arvostanut ylitsevuotavan paljon kaikkia niitä kertoja, kun meidät on kutsuttu mukaan. Arvostan niitä ylitsevuotavan paljon juurikin siksi, että en itse osaa tehdä sitä aloitetta. En, vaikka kuinka yrittäisin.

Ajatellaan vaikka sellainen tilanne, että olemme lasten kanssa menossa puistoon. Mä mietin kotona jo, että laitan viestin ja pyydän heidät mukaan. Se murenee siihen, että mietin, että en tahdo olla vaivaksi. Mietin sitä kuitenkin vielä matkalla uudestaan, mutta pakitan, koska en halua olla vaivaksi. Niin, ja mulle on monta kertaa sanottu, monen eri ihmisen toimesta, että en mä ole vaivaksi jos otan yhteyttä. Se ei vaan tunnu poistuvan mun päästäni, vaikka kuinka yrittäisin laittaa sen viestin. Olen joskus saattanut jopa kirjoittaa viestin valmiiksi, sitten katsonut sitä viestiä hetken ja pyyhkinyt sen pois. "No, ehkä niillä on jotain muuta."

Mä tiedän myös sen, että lause, joka minulle esitettiin on aiheellinen. Varmasti kaikki ajattelee jossain kohtaa minun ystävyyteni aikana, että en ole koskaan se keskustelua aloittava osapuoli. En olekaan, koska en saa sitä aikaiseksi kun yliajattelen asian aina.

Mulle voi sanoa vaikka miljoona kertaa sen, että "et sinä ole vaivaksi", mutta mun aivot ei vaan osta sitä ikinä, vaikka kuinka haluaisin. Voin kirjoittaa sen viestin, katsoa sitä, miettiä päässäni aiemmin sanottua lausetta "et sinä ole vaivaksi" ja silti pyyhkiä sen viestin pois, koska koen olevani vaivaksi. Todennäköisesti se on jotain itsevarmuuden puutetta, mutta en tiedä oikein miten sitä sitten treenataan. Ehkä vain tekemällä, tekemällä ja tekemällä. Mutta tiedättekö miten vaikea on nyt esimerkiksi lähteä sitä kutsua lähettämään, kun siitä on saanut jo ainakin kerran kuulla? Niin, se on entistä vaikeampaa.

Miksi? No, koska nyt siihen sisältyy myös mahdollinen toisen osapuolen ajatus siitä, että "toi laittoi ton viestin vaan, koska sanoin sille asiasta". Ja niinhän se todennäköisesti olisi, että laittaisin sen viestin tavallaan vähän painostettuna, vaikka omasta halustani se lähtisikin. Minun täytyy muuttaa itsessäni jotain, jotta saan sen tehtyä. En sano, että se olisi huono muutos, en todellakaan, mutta ei se tapahdu sormia napsauttamalla.


Mä kuitenkin arvostan kaikkia niitä ihmisiä valtavan paljon, jotka olen päästänyt omaan kuplaani. Jos mä puhun jollekin luontevasti, heitän vitsiä tai muuta, niin sitä paikkaa ei ole vaan saatu. Sitä varten on käyty pitkä prosessi mun pääni sisällä. Mä olen rakentanut luottamuksen, joka on mun tapauksessa hyvin vaikea rakentaa uudessa ihmissuhteessa.

Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että sen ihmisen pitäisi olla mulle mitenkään itsestäänselvä. Eikä olekaan. Mä ajattelen kaikkia kuplani sisään päässeitä ihmisiä ja kyseisiä ihmissuhteita paljon. Vaan kun se jää vain ja ainoastaan mun pääkoppaani, niin ei kukaan voi tietää mitä ajatuksia minulla kenestäkin on.

Aina kun mä puhun tästä aiheesta, niin nostan esiin Ronin. Ihmisen, johon tutustuin ammattikoulussa. Ihmisen, joka pääsi kuplaani ja on siellä edelleen hyvin vahvasti. Uskallan sanoa, että meidän ystävyyssuhde on aika vankka, vaikka mä olen tässäkin tapauksessa se, joka ottaa yhteyttä ehkä kerran siinä ajassa, kun toinen on ottanut yhteyttä kaksikymmentä kertaa. Jos edes noinkaan usein.

Mä olen tosin Ronille sanonut sen monta kertaa, että mä en ehkä voisi elää, jos hän ei pitäisi minuun yhteyttä. Roni on kuitenkin hyvä tasapaino lapsiperhearjen keskellä, kun hän aika usein edes kerran viikkoon käy meillä. Mä saan aivot hetkeksi edes 50 % pois siitä perhe-elämästä, vaikkakin se toinen 50 % on kokoajan päivystysvuorossa. Minulle todella tärkeä ihmissuhde kuitenkin kyseessä.

Enkä mä siis voi olettaa, että kaikki olisi "roneja". Ei tietenkään ole. Kaikki ihmiset on omia yksilöitään ja kaikilla on oikeus pahastua siitä, että heihin ei olla yhteydessä tasapuolisesti. Ja mä luulen, että jos olisinkin ns. normaali, niin kyllä mä itsekin voisin pahastua, jos joutuisin aina olemaan se, joka ottaa aina yhteyttä.


Voi olla, että tämäkin asia on jo joskus kirjoitettu tänne, mutta kertaus on opintojen äiti. Kertoo nimittäin minusta ihmisenä aika paljon tämä seuraava asia, ja jos sen kanssa pystyy "diilaamaan", niin sitten oppii sietämään minua.

Kertoo mun sosiaalisesta osaamattomuudestani hyvin paljon sellainenkin asia, että mä en osannut olla yhteydessä isoveljeenikään sen viimeisinä aikoina. Eihän sitä tiedetty siis etukäteen mihin tilanne tulee pian päättymään, mutta mä en ollut Arton kanssa viimeisinä aikoina niin paljon kun olisin halunnut. En osannut. Sama toistui iskän kanssa. Vaikka meillä oli siinä tapauksessa jo noin päivämääräkin tiedossa, niin en mä osannut. Mä muistan, kuinka mulla oli puhelin monta kertaa kädessä ja yritin soittaa iskälle, mutta ei se onnistunut. Ja mä joudun elämään sen kanssa, että tuhlasin monet viimeiset mahdollisuudet vain sen takia, että en muka osaa. Että olen sosiaalisesti epäpätevä, tai jotain.

Eikä tämäkään ole tietenkään semmoinen asia, että kenenkään pitäisi varsinaisesti alkaa sietämään sellaista yksipuolista ihmissuhdetta. Tämä on vain, hmm, ehkä enemmänkin vain jonkinlainen avunhuuto siitä, että siellä taustalla voi oikeasti olla jotain. Ja hylkäämällä sellaisen ihmisen, joka ei osaa olla teihin yhteydessä, niin saatatte tehdä aikamoisen virheen – vaikka se helpottaisikin teidän omaa painettanne. Kannattaa aina edes yrittää puhua siitä ongelmasta ensin, koska se ei tunnu välttämättä toisesta osapuolesta ongelmalta.


Mä koen, että mut hylättiin kerran just sellaisella hetkellä, kun olisin tarvinnut sitä ihmistä kaikista eniten. Se suhde oli ollut samanlainen yli kymmenen vuotta, joten ajankohta vaan teki minusta katkeramman, ja varmasti vaikeutti entisestään kykyäni ottaa yhteyttä ensin. Mä en ollut nähnyt, että meillä on ongelma, eikä siitä minulle missään vaiheessa kerrottu. Muistan vain, että "jutellaan joku toinen kerta vähän paremmalla ajalla!" jäi viimeiseksi lauseeksi kasvokkain, jonka jälkeen ihminen vain katosi elämästäni.

Toki ollaan sen jälkeen ainakin kerran nähty, mutta se ihminen oli muuttunut mulle vain katkeraksi muistoksi jostain entisestä, enkä osannut sen kanssa enää mitään puhua.


Mutta joo, tällaista tänään. Jos jollain on joku keino välttää se, että ottaisin toiseen yhteyttä ja pystyisin ajattelemaan sen niin, että en tee sitä millään tavalla pakotettuna, niin kaikki vinkit otetaan vastaan. Tämä jääköön tällä kertaa tähän.

Terveisin,
Vesa-Matti

03 syyskuuta 2026

Kysymyksiä & vastauksia

Pitkästä aikaa kaivelin taas vähän kysymyksiä esille, koska niihin on vallan kiva vastailla. Vaikka ajattelin itsekin aluksi, että kysymykset on aika turhanpäiväisiä, niin lopussa taas pyysin tekoälyltä hieman analyysia vastauksieni perusteella ja blogimerkintä kasvoi hieman sen myötä.

Tää on kirjoitettu eilen, mutta ajan loputtua kesken, en kerennyt julkaisemaan tätä heti. Että jos ja kun puhun tässä tästä tai eilisestä päivästä, niin ymmärrätte eron.

Mulla piti tänään olla se alkuhaastattelu sinne vuokratyöfirmalle, mutta kiireellisempien menojen vuoksi se siirrettiin huomiseksi. Sain joustavuudesta kiitosta, joten ei se välttämättä lainkaan huono juttu ole – eikö joustavia työntekijöitä pidetä hyvinä työntekijöinä? 

Mulle jäi sitten tähän tämmöinen turhaan jo etukäteen suunniteltu tyhjä tila. Vaikka ei mulla muuta menoa olisikaan ollut, niin olin aivoissani jo valmistautunut tähän päivään ja haastatteluun. Nyt ei sitten meinaa mikään muu käynnistyä, ei niin millään.

Täytyy täyttää tämä tyhjiö jollain. Siksi päätinkin, että vastataan pitkästä aikaa kysymyksiin, joilla ei ehkä ole oikeastaan mitään pointtia. Hyvää semmoista aivojen nollausta, tiedättekös? Kysymykset löytyi jostain vanhasta Facebook-päivityksestäni, mutta ne ovat aika ajattomia, joten voin vastata niihin nyt uudestaan. Kysymyksiä on 50, joten tämän blogimerkinnän lukemiseenkin saattaa mennä oma aikansa. Sen enempiä selittelemättä, käydään kysymysten kimppuun.

1. Oletko rikkonut luitasi?
– Mä en varsinaisesti ole koskaan rikkonut yhtäkään luutani, mutta mulla on joskus ollut hiusmurtumia molemmat nilkat täynnä. Olin hölmö yläasteikäinen ja mua yllytettiin hyppäämään alas sellaisesta koulun levitettävästä katsomosta. Se oli ehkä joku 2-2,5 m korkea, eikä se tehnyt, yllätys yllätys, jaloille hyvää.

2. Oletko suudellut ystävääsi?
– No kyllähän te tiedätte, kun on alkoholia alla ja kaveripiiri saa idean, niin kyllähän siinä tulee pussailtua kaikkien kanssa. En toki ole tätä enää pitkiin aikoihin harrastanut, mutta nuorempana se oli jonkinlainen pakollinen hetki illanvietoissa. Mutta jos haetaan ihan suutelemalla suutelua, niin en usko, että näin on koskaan tapahtunut.

3. Onko sinut pidätetty?
– Onko se pidätetyksi tulemista, jos on liian humalassa, eikä pääse baariin sisään, joutuu ovimiehen maahan työntämäksi ja päätyy putkaan selviämään? Jos se lasketaan, niin olen. Muussa tapauksessa en.

4. Oletko pussannut ihmistä josta et pidä?
– Jos lasketaan se, että on pussannut jotain ihmistä ja on sen jälkeen myöhemmin todennut, että ei pitänytkään ihmisestä, niin joo. Voi olla, että tämä liittyy johonkin edellisistä vastauksista. Mutta jos mä en valmiiksi jostain ihmisestä pidä, niin en mä siinä kyllä pussailemaan ryhdy.

5. Oletko nukkunut yli klo 17?
– Nuorempana kun unirytmi oli melkein luvan kanssa aivan sekaisin, niin kyllä. Monesti menin vasta aamulla nukkumaan ja heräsin illalla, jonka jälkeen valvoin taas yön ja näin. Jos tarkoitetaan yöunien jatkumista noin pitkään, niin en usko sen olevan toteutunut.

6. Oletko nukahtanut koulussa/töissä?
– Olen, sekä koulussa, että töissä. Tai työssäoppimassa oikeastaan. Mä olen aika taitava nukkumaan vessakopeissa, koska olen sitä silloin aikanaan aika paljon harjoittanut. Okei, se oli tietoista nukkumista, eikä varsinaisesti nukahtamista, mutta lasketaan tämä onnistumiseksi.

7. Oletko koskaan pidellyt käärmettä?
– En. Enkä pidä. Meidän pojat on kyllä molemmat pidelleet käärmettä, tai käärmeitä, mutta minun käteeni mitään käärmettä ei saa edes pakottamalla.

8. Oletko kävellyt punaisia päin?
– Tätä tuli tehtyä oikeastaan vaan ennen lapsia. Nykyään mä olen hyvin lainkuuliainen ihminen, enkä halua riskeerata mitään.

9. Entä ajanut?
– Pyörällä, kyllä, millään muulla en. Enkä sitäkään enää nykyään tee.

10. Onko sinut erotettu koulusta?
– On. Puupuolelta aikanaan sain lähtöpassit, koska mun koulunkäyntini ei ollut kovinkaan aktiivista. Mä en viihtynyt siellä, koska mua ei otettu mukaan porukoihin. Aloin jättäytymään tahallani pois koulusta ja viimeisenä vuonna sitten opettaja kutsui mut keskusteluun sekä hänen, että rehtorin kanssa. Tämän keskustelun jälkeen opettaja totesi mulle: "Sulla on tasan 10 sekuntia aikaa kertoa mulle, että miksi sun pitäisi saada jatkaa?" Se alkoi laskemaan ykkösestä kymppiin. Mä en sanonut mitään, koska tilanne tuntui absurdilta. Sen jälkeen se sanoi: "Selvä, sä voit mennä tyhjentämään kaappisi. Tämä oli sun osalta tässä."

11. Oletko ollut liikenneonnettomuudessa?
– Jos olisin, niin ehkä mä muistaisin sen. Mutta yritin tässä pohtimalla pohtia, enkä saa päähäni hetkeäkään, joka olisi verrattavissa liikenneonnettomuuteen.

12. Oletko koskaan saanut potkuja töistä?
– En mielestäni. Silloin puupuolella kun mä olin muutenkin jo ulkopuolella systeemistä, tai siltä ainakin tuntui, niin kyllä yksi työssäoppimispaikka päättyi siihen, että mun ei tarvinnut mennä sinne enää. Ei sitä kai voi potkuiksi sanoa. Muutoin on vähäiset työkokemukseni on päättynyt vain siihen, että työsopimusta ei ole syystä tai toisesta jatkettu.

13. Oletko laulanut karaokea?
– Mä olin nuorempana kova juoksemaan karaokessa. Melkein voisi sanoa, että vähintään joka viikonloppu tuli käytyä laulamassa jotain. Yleensä Vesa-Matti Loirin Lapin kesää, ja siitä mut kai hetken aikaa tunnettiinkin tietyissä baareissa.

14. Oletko tehnyt jotain jonka aikoinaan olisit luvannut itsellesi ettet tee?
– Olen, mutta se liittyy puhtaasti siihen, että ihminen kasvaa ja tajuaa asioita enemmän. Monia asioita, jotka päätin ennen lapsia, että en omille lapsilleni tee, mutta arjen paineet välillä melkein pakottavat siihe. En koskaan olisi esimerkiksi halunnut korottaa ääntä lapsilleni, mutta voiko siltä oikeesti kukaan välttyä?

15. Oletko nauranut niin, että juoma jota olit juomassa on purskahtanut nenästäsi ulos?
– Mä en kuulkaas usko, että mulle on koskaan käynyt näin. Tai jos on, niin olen sen onnistunut pyyhkimään muististani kokonaan.

16. Oletko yrittänyt saada lumihiutaletta kiinni kielelläsi?
– Tähän olen syyllistynyt. Voi olla, että tänäkin talvena tulen sitä taas kokeilemaan.

17. Oletko pussannut sateessa?
– Olen minä. Se on itseasiassa aika kivaa puuhaa.

18. Entä laulanut suihkussa?
– En silleen laulamalla laulanut ehkä, mutta hyräilen kyllä suihkussa ollessani aika paljon. Hiljaa saatan jopa mutista sanat.

19. Oletko istunut talon katolla?
– Olen kyllä. Olen joskus tehnyt katonpesuja, maalannut kattoa ja korjannut kattoa, joten nämä ovat olleet oikein otollisia paikkoja pienelle istuskelullekin.

20. Onko sinua työnnetty uima-altaaseen vaatteet päällä?
– En varsinaisesti muista, että olisin kuivissa vaatteissa koskaan joutunut työnnetyksi veteen. Joskus harrastettiin kaveriporukalla yöuinteja ja silloin mentiin kyllä vaatteet päälläkin. Olen saattanut käydä ensin itse kastautumassa ja sen jälkeen joku on saattanut minut tönäistä vielä takaisin.

21. Oletko ajellut pääsi kaljuksi?
– Höyläkalju en ole koskaan ollut. Mutta niin lyhyeksi kun hiustenleikkuukone antaa myöten, niin olen monta kertaa.

22. Oletko koskaan sammunut?
– Lukuisia kertoja nuoruudessani. Juominen oli lähes aina humalanhakuista, koska paineet koulumaailmasta yms. vaati täydellistä nollausta. Ei se koskaan varsinaisesti tavoite ollut, mutta kyllä sitä tuli monet kerrat herättyä mitä ihmeellisemmistä paikoista.

23. Oletko tehnyt jekun jollekin kaverillesi?
– Ainahan sitä vähän jekkuja tekee. Kunhan ne on mahdollisimman harmittomia, niin tulen tekemään jatkossakin. Jekkuilu on vallan mainio ajanviettotapa.

24. Oletko koskaan halunnut tappaa jonkun?
– Ei se kai ole rikollista myöntää, että on olemassa ihmisiä, joiden tahtoisi päätyvän arkkuun. Ihmisiä, jotka kohtelee toisia ihmisiä kuin roskaa. Ihmisiä, jotka myy huumeita alaikäisille. Ja varsinkin silloin olisin halunnut tappaa jonkun, kun vanhempieni naapurissa asui ihminen, joka ei antanut vanhempieni elää rauhassa. Ja voin luvata, että vaikka en koskaan tappaisi, niin tulen haluamaan tappaa jatkossakin, jos kukaan ikinä erehtyy tekemään lapsilleni mitään niin väärää, että sitä ei voi sietää.

25. Oletko saanut poika/tyttöystäväsi itkemään?
– Onhan näitäkin tapauksia sattunut, mutta eikö elämä ole sellaista tunteiden vuoristorataa, että kaikkia tunteita esim. parisuhteessa tulee nähtyä? Olen tehnyt lukuisia kertoja vääriä valintoja, jotka on mahdollisesti johtanut itkuun. En ole ylpeä niistä, mutta sanottakoon, että sekin menee vahvasti nuoruuden ja kokemattomuuden piikkiin.

26. Oletko koskaan ollut bändissä?
– En ole ollut bändissä.

27. Oletko koskaan ampunut aseella?
– En ole koskaan ampunut oikealla aseella. Ilmapistoolilla ja -kiväärillä, kuulapyssyillä yms. kyllä. Oikeaan aseeseen en ehkä tahtoisi edes koskea, siihen sisältyy niin suuri vastuu.

28. Oletko koskaan trippaillut sienillä?
– En. Mä päätin jo joskus nuorena, että jos koskaan ikinä mitään huumausainetta kokeilen, niin se on vain ja ainoastaan kannabis. Ja se lupaus on pitänyt ja uskoisin, että pitää jatkossakin.

29. Entä luovuttanut verta?
– En ole luovuttanut verta koskaan, koska mulla on jonkinasteinen neulakammo. Inhoan verikokeita jo aivan liian paljon. Mä olen monen monta kertaa pyörtynyt verenottotilanteissa.

30. Oletko syönyt jäniksen lihaa?
– Nyt täytyy sanoa, että en tietääkseni tai muistaakseni. Kyllä se kuulostaa niin spesifiltä lihalta, että sen muistaisi jos niin olisi käynyt.

31. Oletko syönyt juustokakkua?
– Rakastan juustokakkua, joten pakko on tunnustaa syyllisyyteni. Olen syönyt juustokakkua, ja jos ikinä mun eteeni juustokakkua tuotte, niin lupaan syyllistyä tähän uudelleen.

32. Rakastatko jotakuta ketä sinun ei pitäisi enää rakastaa?
– Mä en jaksa uskoa näin olevan. Yritin kovasti miettiä ihmisiä, jotka ovat jollain tavalla historiaa, mutta en saanut mitään sellaista tunnetta esille, että edes kaipaisin.

33. Mietiskeletkö tulevaisuuttasi?
– Pitääkö taas tuoda pöytään yliajattelija-kortti? Mä mietiskelen tulevaisuutta, menneisyyttä ja jokaista pientäkin asiaa maailmassa. Kyllä, mietin tulevaisuuttani.

34. Uskotko rakkauteen?
– En ymmärrä kysymystä. Mitä muutakaan se olisi? Uskon rakkauteen, koska rakkautena se on minulle mainostettu.

35. Nukutko aina tietyllä puolella sänkyä?
– Kyllä. Ja tavallaan kai ei. Mun paikka eri paikoissa aina määriytyy sen mukaan, että kumpi puoli on kauempana ovesta. Ja sanotaan, että tähän liittyy mahdollisesti trauma, joka sai minut pelkäämään jonkun tulemista ovesta sisään ilman lupaa.

36. Oletko syönyt salaa toisen herkkuja jääkaapista ja syyttänyt siitä jotakuta muuta?
– Mä olen saattanut syödä salaa jonkun herkkuja, mutta mä en ole jäänyt siitä kiinni tai mua ei ole ainakaan syytetty moisesta. Kyllä mä pyrin tässäkin rehellisyyteen, joten jos joku mua joskus syyttäisikin, niin myöntäisin rikokseni.

37. Oletko unohtanut tyystin jonkun hyvän ystäväsi syntymäpäivän?
– Ikävä kyllä tätä saattaa tapahtua mulle useinkin. Mä en ole koskaan oppinut kunnolla kun päivämäärät 4.6. ja 30.6. jotka ovat siis pikkuveljeni ja minun syntymäpäivät. Mulle ei ihan rehellisesti jää päähän päivämäärät. Edelleen joudun jopa ihan kaivamalla kaivamaan lasteni syntymäpäiviä, vaikka ne nyt varsinkin on sellainen asia, jota en halua unohtaa. Mussa on vaan joku valuvika, enkä tarkoita sillä mitään pahaa.

38. Oletko koskaan eksynyt kauppakeskuksessa tai suureen markettiin aikuisena?
– Mä voisin väittää, että en ole. Mulla on aika hyvä tuo avaruudellinen hahmotuskyky, olin peruskoulussa koulun parhain suunnistaja, joten tällaisiin virheisiin ei ole ollut oikein mahdollisuutta. Mä olen jatkuvasti tietoinen kulkemastani reitistä ja opin asuntojen pohjapiirustukset yhden käynnin perusteella.

39. Oletko yrittänyt avata ovea vetämällä, vaikka siinä lukee isolla "TYÖNNÄ"?
– Kyllähän tuohon tulee syyllistyttyä usein, koska kulkee aina ajatuksissaan. Ei kaikkea kerkeä lukemaan, joten kokeilemalla täytyy aika usein edetä.

40. Oletko puhunut puhelimessa itsekseen niin, että joku luuli sun seonneen?
– En, kai? Olen saattanut nostaa puhelimen korvalle välttääkseni jonkun feissarin, mutta ei mua kai kukaan ole koskaan seonneeksi luullut.


41. Oletko koskaan syönyt leivänjämistä tai muusta purkista viimeistä murusta ja jättänyt tyhjän paketin takaisin kaappiin?
– Varmaan vahingossa joo, mutta pääasiallisesti olen kokoaika hyvin tietoinen siitä mitä teen. Ei mun omassa päässäni ole tilaa tuollaisille virheille. Vaan ei sitä aina voi olla niin varpaillaan, joten kyllä näin on saattanut joskus tapahtua.

42. Oletko esittänyt tietäväsi jostain asiasta kaiken, vaikka sulla ei ollu hajuakaan mistä puhutaan?
– Monen monta kertaa. Joskus on ollut tilanteita, kun minulle on joskus aikoinaan syötetty jotain tietoa, niin olen omaksununt sen faktana ja saattanut tällä tiedolla lähteä pätemään johonkin, vaikka se on saattanut lopuksi paljastua höpöhöpöksi. Eli tavallaan ei ole ollut hajuakaan, koska olen vain kertonut jonkun toisen agendaa eteenpäin faktana. Eikö se lasketa? Lasketaanhan se.

43. Oletko nukahtanut elokuvaan kesken leffateatterinäytöksen?
– En elokuvateatterissa ole kyllä koskaan nukkunut silmäystäkään. Mä arvostan kuitenkin aina sitä menetettyä rahaa niin paljon, että siitä otetaan sitten kaikki mahdollinen irti. Melkein ärsyttää jopa räpytellä siellä, koska maksetusta elokuvasta menee hetkiä ohi.

44. Oletko yrittänyt pelastaa hämähäkkiä ulos, mutta päätynytkin vain huutamaan sille?
– No, siis.. Olen joskus yrittänyt ottaa hämähäkin jollekin paperille, mutta kun se on sitten liikkunut liian nopeasti tai jotain, niin kyllähän siinä iskee araknofobian omaavalle pienimuotoinen paniikki. En muista olenko varsinaisesti huutanut, mutta jotain "Hyi!" tai "Hui!" varmasti on tullut.

45. Oletko hukannut silmälasit, jotka ovat olleet koko ajan sun päässä?
– En käytä silmälaseja, enkä muista, että aurinkolasienkaan kanssa olisi käynyt näin. Mutta olen etsinyt joskus puhelintani, joka on ollut kädessäni.

46. Oletko polttanut ruokasi pohjaan niin pahasti, että palovaroitin on herättänyt koko naapuruston?
– En. Jos meillä koskaan ikinä palovaroitin on soinut, niin se on johtunut siitä, että uunin pohjalle on tippunut jotain. Kuten sanottu, mä olen aika tietoinen koko ajan siitä mitä teen; ruoanlaitossa mä olen hyvin tarkka kellonaikojen kanssa.

47. Oletko vastannut tuntemattomaan numeroon vahingossa jollain oudolla tervehdyksellä?
– En. Jos vastaan tuntemattomaan, joka on harvinaista, niin en sano mitään. Odotan, että toinen osapuoli aloittaa keskustelun, jonka perusteella joko lyön luurin korvaan tai päätän sanoa jotain.

48. Oletko lähettänyt vahingossa viestin väärälle tyypille ja yrittänyt keksiä sille mahdottoman selityksen?
– Hmm, en muistaakseni. Tähänkin kai pätee se minun jatkuva tietoisuuteni tilanteesta kun tilanteesta. Jos lähetän jotain, jonka täytyy mennä juurikin oikeaan osoitteeseen, niin mä tarkastan nimet yms. mahdollisimman monta kertaa välttääkseni kaikki mahdolliset virheet.

49. Oletko herännyt kesken unien siihen, että luulit putoavasi tyhjyyteen?
– Mulla on kausia, kun mulla tapahtuu näitä ns. hypnic jerkejä paljon. Se ei aina ole välttämättä putoaminen tyhjyyteen, vaan siitä on paljon erilaisia variaatioita. Räjähdyksen kuuleminen, huutamisen kuuleminen, jonkinlainen rinnanpainallus ja mitähän näitä on ollut. Liittyy usein nykyään siihen, jos on ollut joku viikonloppu kavereiden kanssa mökillä tms. eli alkoholilla on hyvin usein vaikutusta tähän. Vaikkakin, toisinaan myös valtava stressikerroin ajaa asian ilman alkoholiakin.

50. Oletko yrittänyt korjata jotain laitetta teippaamalla, vaikka se olisi vaatinut ammattilaista?
– En usko, koska jos olen jotain joskus teipillä korjannut, niin ne on olleet vaan kuoria. Mitään esim. kaukosäätimen teknologiaa en ole yrittänyt teipillä korjata, mutta kuoret olen monestikin. Pääsääntöisesti kuitenkin tiedän eron siinä, että minkä osaan itse korjata ja mihin mulla ei ole mitään mahdollisuuksia.


Vastattuani näihin kysymyksiin, syötin koko litanian vastauksineen tekoälyille (Chat GPT ja Gemini) ja pyysin heiltä analyysia siitä, että millainen ihminen on vastauksien takana. Annan teille tähän vielä loppuun ne, koska ne oli aika osuvia.

ChatGPT:

Näistä vastauksista välittyy kuva itseironisesta, tunteellisesta ja älyllisesti uteliaasta ihmisestä, joka on nuoruudessaan elänyt impulsiivisemmin, mutta kasvanut harkitsevaksi ja vastuulliseksi. Samalla asioiden jatkuva analysointi ja yliajattelu tuntuvat kulkevan vahvasti mukana.
Gemini:
Näistä vastauksista välittyy koulun ja kovan elämän kautta oppinut tyyppi, jolla on terävä havaintokyky ja vahva tarve pitää kontrolli omissa käsissä. Et ole mikään herkkä tuuliviiri, vaan enemmänkin tarkkailija, joka on nähnyt rosoisemmankin puolen elämästä, kantanut virheensä ilman kitinää ja kasvanut suojelevaksi, jalat maassa -tyypiksi. Se ei ole vain "harkitsevaisuutta", vaan ennen kaikkea tervettä maalaisjärkeä ja sitä, että omat rajat ja arvot ovat sataprosenttisesti hallussa.

Ja mä ostan nämä molemmat arviot itsestäni kyllä täysin. Aika jännä miten tuollaisella tyhjänpäiväisellä kysymyspatteristolla saa näin tarkan kuvauksen itsestään. Eli, oliko se sitten kuitenkaan tyhjänpäiväinen kysymyspatteristo, vai taas vain tätä itsetutkiskelua? Niinpä. Jos joku on koskaan sanonut, että nämä kyselyt on turhaa ajantuhlausta, niin todistan sen tässä vääräksi mielipiteeksi. Niinpä, sinulla on väärä mielipide, senkin kysymys&vastaus-vastainen ihminen.

No, se siitä ja loput kirjeessä. Ehkä seuraavassa blogissa käsitellään taas sitä alkuhaastattelua, jota jo kovin kuumeisesti odottelen.

Terveisin,
Vesa-Matti