Suvivirsi vai suvivitsi?

Tänään pohdin tekstissäni Suvivirren asemaa koulujen päättäjäisissä. Vaikka arvostan perinteitä, koen inklusiivisuuden olevan tärkeämpää kuin yhden virren säilyttäminen. Meidän on muututtava maailman mukana ja huomioitava kaikkien vakaumukset.

Oon aika huono seuraamaan uutisia, vaikka niitä joka päivä selaankin. Mutta mikä nyt taas, näin kesän korvilla, nostaa päätään on Suvivirsi (Virsi 571 – Jo joutui armas aika). Sitä ei siis kuulema nykyään enää saisi esittää koulun päättäjäisissä.

Mä olen sitä koulukuntaa, että mun päättäjäisiin se on kuulunut ja jos vielä joskus peruskouluni päättäisin, niin se kuuluisi sinne edelleen – se on klassikko. Mä en ole uskovainen, vaikka kirkkoon kuulunkin, mutta silti olen Suvivirren kannalla – tavallaan.

Mä en kuitenkaan ole etunenässä tuomitsemassa sen esityskieltoa, koska Suomessa on uskonnonvapaus. Nykyään kun Suomessakin on uskontoja ihan jokaiselle sormelle, niin tottakai koulut on täynnä eri uskontoja, eikä sille vaan voi mitään. Uskonnot repii niin paljon muitakin asioita, että yksi Suvivirsi on tässä kohtaa vain suvivitsi. Siis yhtään pilkkaamatta kyseistä virttä, pois se minusta.

Tottakai jos on kaavoihinsa kangistunut, niin voi ajatella, että "se on aina ollut siellä ja sen kuuluu aina olla siellä!" Mun mielestä, anteeksi vain, sen kappaleen voi kuunnella jokainen vaikka kotonaan päättäjäisten jälkeen, jos näkee ja kokee sen tarpeelliseksi.

Maailma muuttuu ja meidän pitää vain muuttua sen mukana, tai jäädä poikittain tielle jyrän alle. Nyt on lähtenyt Suvivirsi, seuraavaksi lähtee jotain muuta, joka loukkaa jonkun toisen uskontoa. Tilalle ei käsitykseni mukaan oteta toisten uskontoja, vaan neutraaliutta – sitä, että kenenkään ei tarvitsisi tuntea olevansa ulkopuolinen. Ja mun mielestä se, että kenenkään ei tarvitsisi kokea olevansa ulkopuolinen, on paljon tärkeämpi asia kun Suvivirsi.

Lyhyestä virsi kaunis, mutta miettikää miten kaunis se on kun sitä ei ole ollenkaan? Enemmän ihmisiä kokee päättäjäiset omikseen ja onnistuneiksi. Miksi, sanokaa mulle, miksi vain sinun tapasi olisi se ainut tapa?

Jos ainut vastauksesi on, että "se on aina kuulunut päättäjäisiin", niin voisin melkein sanoa, että argumentointisi ei ole kovin tukevalla pohjalla.


Vastaa seuraaviin kysymyksiin:

1. Onko Suvivirsi tärkeämpi asia, kuin mahdollisimman monen ihmisen onnistunut kevätjuhla?
2. Miksi neutraalimpi yhteinen kevätjuhla herättää sinussa vastustusta?
3. Onko uskonnonvapaus sinusta sitten jotenkin huono juttu?

4. Miksi sitä Suvivirttä ei voisi kuunnella kotona päättäjäisten jälkeen?

Joo, mä ymmärrän: ei tässä oikeasti vastusteta uskontoja tai puolusteta omaa, koska kyseessä on puhtaasti vain perinne. Mutta näitä kysymyksiä kun miettii ja asettuu välillä myös toisten saappaisiin, niin saattaa huomata epäkohtia. Jos on siis avoin avartamaan omaa maailmaansa. Ja mä koen, että mä olen, enkä sen takia lähde soihduin ja talikoin puolustamaan Suvivirren esitysoikeutta.


Mä sensuroin itseäni jo vähän, kun pyyhin pois yhden rivin, jossa luki: "uskontojen vuoksi mm. tapetaan", mutta mä otan sen tänne loppuun takaisin vain huomiona. Miksi? Koska haluan tuoda sen retorisen kärjistyksen tähän kuitenkin mukaan. Vaikka kyseessä onkin perinteiden puolustus, niin silti, silti tässä on myös se uskonnollinen puoli. Suvivirsi on uskonnollinen, halusitte te sitä tai ette. Lukekaa vaikka:

Taas niityt vihannoivat

ja laiho laaksossa.

Puut metsän huminoivat

taas lehtiverhossa.

Se meille muistuttaapi

hyvyyttäs, Jumala,

ihmeitäs julistaapi

se vuosi vuodelta.

Se supistaa kuulijakuntaa. Joillekin se voisi olla: hyvyyttänne, jumalat. (Kyllä, mä itse kirjoitan sanan "jumala" pienellä, koska mulle se on sana, ei erisnimi tai mikään suuri voima.) Mutta koska Suomessa pääuskonto on kristinusko ja toi on hyvin vahvasti kytköksissä siihen, niin sen takia ymmärrän esityskiellon.


Toistan itseäni kun sanon, että kuunnelkaa se Suvivirsi kotonanne päättäjäisten jälkeen. Saatte kuulla sen, mutta ette samaan aikaan pakota uskotoanne kenellekään sellaiselle, joka sitä ei ole valmis ottamaan vastaan.

Mua itseäni suututti ammattikoulussa se, että sinne tuli kerran joku gospel-esitys, joka kaikkien piti mennä katsomaan. Se oli turha, koska siellä toitotettiin hyvin vahvasti sitä, että "usko jumalaan, usko jumalaan". Ja mä olen suomalainen, kristinuskoon kastettu ihminen, mutta koen sen silti luotaantyöntäväksi. Uskon jos tahdon, mutta pakottamalla en siihen ryhdy. Enkä siis sano, että Suvivirsi pakottaa kristinuskoa, mutta viittaan siihen kuitenkin. Olenpas hupsu.

Tänne loppupuolelle vielä erittäin asiaan kuulumaton satiirinen esitys:
Pitäisikö Suomeen saada pakollinen rippikoulu? Jos et mene, saat yhdyskuntapalvelusta.


Joo, se oli huono. Mutta ymmärtäkää, että mä kärjistän tätä tahallani ja varmasti ontuvastikin, mutta jos yksikään ymmärtää tästä poukkoilusta pointin, niin blogi on tehnyt tehtävänsä. En tiedä miksi otin sen uskonto-puolen tähän niin vahvasti mukaan, mutta kai siinä purkautui joitain omia patoutumia jostain. Suvivirsi on perinne, sen mä ymmärrän täydellisesti. Monelle siihen ei liity mitään uskonnollista, vaan vain se pelkkä perinnepuoli: se on aina ollut ja sen pitää aina olla.

Mutta pitääkö sen?

Terveisin,
Vesa-Matti

Kielletty oikeinkirjoitus

Kerron kokemuksistani, joissa semi-huoliteltu kieleni ja isoilla alkukirjaimilla kirjoittaminen on tulkittu provokaatioksi. Onko mahdollista saada porttikielto jonnekin vain siksi, että kirjoittaa kuten on opetettu? Spoiler: on mahdollista.

Eilen yöllä, kun en taas kerran saanut unta, rupesin miettimään taas kerran mieltymystäni kirjoittamiseen. Oon siitä monesti täällä kirjoitellut, mutta haluan taas kerran siihen palata.

Joskus teille kerroin, että silloin kun Skibidi-Sammakko -kappale oli suuri hitti, niin mun nimeä tunnistettiin siellä täällä ja sitä pidettiin ihmeellisenä asiana: "ootko sä oikea vesa-matti? et oo!" Johon usein sitten vastasin sarkastisesti, että "No, en oo sit." Tämän jälkeen usein sitten tuli "oot sä se, ei kukaan muu kirjoita isoilla kirjaimilla ja pisteillä".

Toi on hauska tarina, jota on kiva kerrata. Mun kirjoitustyyli oli tunnistettava, vaikka mä vaan kirjoitan niin kuin jokaisen kuuluisi kirjoittaa. Miksi kuuluisi? Koska siihen meitä on opetettu. Usein tässä taas kohtaa sen, että "no tää on internet ei täällä tarvii kirjottaa noin". Ja en sanokaan, että tarvitsisikaan, mutta itselleni se on automaatio. En mä kulje pitkin internetiä paasaamassa kirjoittamisen ilosanomasta, koska teen sen lähinnä vaan blogissani ja täältä jokainen saa poimia tai olla poimimatta ohjeita elämäänsä.


Mutta uskoisitteko, että on mahdollista saada porttikielto johonkin palveluun sen takia, että kirjoittaa hyvin? Ei se mustakaan kuulosta todelliselta, mutta näin on tapahtunut mulle noin nelisen kertaa. 

Mä osaan perustella kantaani jos tarve vaatii, joten usein jos osallistun johonkin keskusteluun, niin mun viestit on pitkiä. Pitkät viestit usein tulkitaan väärällä tavalla ja tämä on luultavasti pääsyy näihin porttikieltoihini, joita en usko ansainneeni.

Ensimmäisen kerran tämä tapahtui Habbo -nimisellä sivustolla. Siihen aikaan kun pyörin siellä, siellä oli myös käytössä foorumit. Näillä foorumeilla pyörin todella aktiivisesti ja osallistuin moniin keskusteluihin. Kun mä lähden tommoseen mukaan, niin mä osaan välttää provosoitumisen ja provosoimisen. Vaan mun oikeinkirjoitus on provokaatio itsessään ja usein sitä kohtaan sitten hyökättiin, jolloin tottakai puolustan kantaani, kuten sanottu. Usein siihen sitten kertyi monia väittelijöitä ja perustelin toimintaani moneen kertaan, koska siihen aikaan en vaan osannut lopettaa jos joku lähtee vääntämään – mun oli pakko saada toinen ymmärtämään. Ja edelleen painotan: toimin provosoimatta.

Joku kerta avatessani Habbon foorumia huomasin, että mun kommentointimahdollisuus oli poistettu. Syytä ei koskaan kerrottu, mutta oman käytökseni tietäen, en voinut rikkoa mitään varsinaista sääntöä. Kommentointikielto on tullut väkisin siitä, että olen puolustanut kantaani niin monesti, jolloin se on sitten tulkittu jotenkin väärin. En muista moderoiko niitä foorumeita Sulakkeen työntekijät vai jotkut satunnaisesti valitut foorumilaiset, mutta selkeästi siellä oli jollain käynyt paha ylilyönti.

Tämä kommentointikielto kumottiin kun asiasta valitin ja kukaan tarkastaja ei löytänyt mitään vikaa kirjoituksissani. Mulle annettiin käytännössä porttikielto siitä, että pyrin keskusteluun muiden osapuolien kanssa, joka on yleensä foorumien tarkoituskin. Ironista.


Kolme seuraavaa kertaa tapahtui palvelussa Jodel. Mä käytin sitä jossain vaiheessa tosi aktiivisesti ja kommentoin siellä paljonkin paikallisia asioita, koska anonyymina sai niin tehdä. Jos olette sitä koskaan käyttäneet, niin tiedätte, että siellä(kään) ei ole oikeinkirjoitukselle sijaa. Sielläkin jos mua vastaan lähdettiin vääntämään, niin mä pysyin rauhallisena. Perustelin kantani niin monta kertaa kun oli tarve (tai vaikka ei olisikaan ollut varsinainen tarve).

Mun käytökseni tuomittiin provosoivaksi ja sain porttikieltoa porttikiellon perään. Tästä hölmöydestä kertoo se, että aina kun valitin saamastani porttikiellosta, sieltä tuli vastaus, että mitään vikaa käytöksestäni ei löytynyt ja porttikielto kumottiin.

Vaan kun tuli kolmas porttikielto, niin Jodelissa on sellainen käytäntö, että se porttikielto on sitten lopullinen. Ja näin kävi, mä sain lopullisen porttikiellon, vaikka mun viestit oli kerta toisensa jälkeen tutkittu ja todettu asiallisiksi.

Jodelia moderoi tiedetysti parviäly. Ne, jotka on olleet aktiivisimpia ja selvinneet sen viidakon läpi ilman porttikieltoja, pääsevät osallistumaan moderointiin. Ja tällöin siis tämä parviäly saa eteensä liputettuja kommentteja ja antavat sille joko positiivisen tai negatiivisen reaktion, ja kumpaa on enemmän, niin sen mukaan sitten kommentti tuomitaan. Koska mun viestejä vissiin liputettiin aika paljon, niin tämä parviäly oli päättänyt, että ne rikkovat jotain yhteisön sääntöä, vaikka kukaan ei varmasti osannut sanoa mitä niistä.


Kirjoittaminen näin kuten kirjoitan, ei ole multa mikään provokaatioyritys. Kuten jo mainitsin, tämä on automaattista. Mä olen kirjottanut niin pitkään, että mun on jopa vaikeaa yrittää kirjoittaa ilman isoja kirjaimia ja välimerkkejä. En sano, että välimerkit menee vieläkään kaikki täydellisesti omille paikoilleen, mutta kyllä mä sanoisin kehittyneeni vuosi vuodelta paremmaksi siinäkin.

Mä joutuisin pyristelemään väärinkirjoituksessa enemmän, kuin oikeinkirjoituksessa. En sano, että sen pitäisi internetissä olla normi – vaikka toki haluaisin – mutta sen sanon, että ei meitä tällaisia sen takia tarvitse tulkita väärin ja poistaa "häiriötä herättämästä".

Miettikääpä tilannetta, jossa festarikävijä poistetaan festarialueelta sen takia, että se kuunteli musiikkia. Mitä? Kuunteli musiikkia? Selkeä provokaatio. Ja sitten sinne saa jäädä ne, jotka rellestävät humalapäissään. Mä koen, että mua on kohdeltu välillä juurikin näin, mutta vain eri kontekstissa.


En mä tavallaan katkera ole, lähinnä vain pettynyt. Aina kun mietin kirjoittamista, niin nousee muisto ehkä noin vuoden takaa, kun luin uutisen, jossa isot kirjaimet koettiin uhkaavina. Alettiin pitää normaalina sitä, että erisnimet on okei kirjoittaa pienellä.

Tämä sukupolvi on kuulema sitä mieltä, että isojen alkukirjaimien käyttö antaa tekstiin liian ankaran tai äkillisen sävyn. Isot alkukirjaimet siis koetaan jotenkin, öö, uhkaavina? Pienillä alkukirjaimilla kun kirjottaa niin kuulema siinä on lempeyttä. Lempeyttä? Seuraava sukupolvi on varmaan sitten sitä mieltä, että 1+1 ei ole 2, koska se on liian ankaraa ja numeroiden pitäisi antaa itse päättää mitä ne ovat. Siis mua sattuu aivoon.

Tämä oli lainaus kirjoittamastani blogista 24. huhtikuuta 2025. Tämä sama "lempeys" oli silloin lähtenyt leviämään myös brändeihin. Brändit alkoivat kirjoittaa brändinimeään pienellä, että se tuntuisi jollain tavalla houkuttelevammalta. Mitä?

Silloinkin sanoin, että antaa kaikkien kukkien kukkia vaan, mutta edelleen kysyn vaan, että mitä? Mä olen nähnyt tätä nyt edelleen enenevissa määrin ja mun mielestä tämä suunta on täydellisen väärä. Mihinköhän tätä vertaisin, hmm.. No, ehkä ontuva, mutta siis kirkonkello vaihdetaan vaahtomuoviseen, jotta siitä ei kuuluisi liikaa ääntä. Pehmennetään asioita turhaan.

Ehkä mä en vielä ymmärrä, ehkä en ymmärrä ikinä, mutta miten isot kirjaimet voidaan ikinä tulkita uhkaavina? Kuulostaa vain ja ainoastaan huonolta vitsiltä.

Onneksi mulla on tämä blogi. Tätä ei ole pakko lukea jos isot alkukirjaimet tai mahdollisesti välimerkit pelottavat. Tätä ei ole pakko lukea, jos ei kestä perusteltuja ajatuksia. Tää on mulle semmonen paikka, missä voin tavallaan olla aika varma, että mua ei kirjoittamisesta tuomita. Tää blogi perustuu kirjoitukselle, jonka jo varmaan kuvien puuttuminenkin implikoi. Ei ole edes kuvia pehmentämässä isoja alkukirjaimia.

Terveisin,
Vesa-Matti

Rehellisiä ajatuksiani tekoälystä

Mä kohtasin eilen paljon "kritiikkiä" omasta toiminnastani ja pysähdyin miettimään sitä. Mitä esimerkiksi tarkoittaa lauluntekijä? Mitä on taide? Mä tituleeraan itseäni sanoittajaksi, mutta onko mulla siihen oikeus? Lopussa vielä 10 kysymystä, joihin vastasin tämänhetkisten tietojeni valossa.

Kuten varmasti jo tiedätte, niin mä käytän aika paljon aikaani sanoitustyöhön. Mä en ole – vielä – päässyt siihen pisteeseen, että saisin tehdä sanoituksia oikeille artisteille, joten mä päästän sanoitukseni maailmalle tekoälyn läpi. Olen tehnyt tätä sanoitustyötä vuodesta 2024, joten sen pari vuotta aika tarkalleen nyt. Vaikkakin jo ennen sitä olin kirjoittanut kolme tai neljä kappaletta, mutta ne on sitä aikaa kun en sitä vielä laisinkaan hallinnut.

Tähän mennessä olen sanoittanut – nopealla laskulla – 82 kappaletta. Siinäkin on vasta osa totuutta, koska mulla on myös paljon keskeneräisiä projekteja, jotka on siis lähes valmiita runkoja, mutta jäänyt vielä jollain tavalla mietityttämään.

Yksi kommentti mihin törmään tekoälyavusteisuuden kanssa on se, että mua ei mielletä lauluntekijäksi. Mä en voi olla lauluntekijä, koska päästän sanoitukseni maailmalle tekoälykoneiston läpi. Sanoittajat on omasta mielestäni laulunteon yksi isoin kulmakivi, ja mä henkilökohtaisesti arvostan jokaista, joka osaa lauluja kirjoittaa. Tää tekoälymahdollisuus on tuonut esille ison määrän pöytälaatikkosanoittajia, jotka on kynästään useimmiten vielä paljon taitavampia kuin monet nykyartistit – keneltäkään mitään siis pois ottamatta. Ne joilla on bändi ja tai ääni, niin ne keskittyy useimmiten ehkä enemmän siihen, että tehdään hittejä. Indie-bändit on mielestäni useimmiten ehkä lyyrisesti parasta, jos mietitään ihmisartisteja.

Tekoälyn hyödyntämistä on helppo haukkua. Tekoälymusiikki on helppo tuomita. En mä sillä kuuntelukertoja kovinkaan paljoa kerää, mutta mun oma ajatus kappaleen valmistuttua on se, että jos se tavoittaa edes yhden kuuntelijan, joka kuuntelee sen ja saa siitä jotain, niin se kappale on tehnyt työnsä oikein mallikkaasti. Kiitos siis jokaiselle yksittäisellekin kuuntelijalle.

Mä en voi pakottaa ketään kuuntelemaan tekoälymusiikkia, mutta mä suosittelen antamaan sille mahdollisuuden lähinnä siksi, että niissä on useimmiten taustalla ihminen, joka sanoittaa kappaleet. Täysin tekoälyllä tehdyt kappaleet tunnistaa usein siitä, että lyriikat on jotain aivan kamalaa, koska tekoäly ei vielä osaa oikein tuota lyriikkapuolta.


Yksi asia minkä usein tässä yhteydessä mainitsen on valokuvaus ja maalaus. Mä vertaan niitä usein tähän tilanteeseen siksi, että siinä tapahtui tämä sama aikoinaan; Tuli teknologia, joka pystyi tallentamaan tilanteen kuin tilanteen vain nappia painamalla. Mihin tarvittiin enää maalareita? Kun mulle sanotaan, että en ole lauluntekijä, koska käytän tekoälyä, niin mietin usein, että olisiko nämä ihmiset valmiita sanomaan valokuvaajalle, että "et sä tee mitään oikeaa, sä vaan painat nappia"? Mitä ihmettä on valokuvataide, koska siinähän on painettu vain nappia? Niin, sanotte varmaan, että "kamera ei opiskele miljoonia muiden ihmisten datoja luodakseen kuvaa" ja olette siinä vallan oikeassa. Ainut kohta missä vertaus hieman ontuu.

Siinä taustalla on kuitenkin ihminen, joka kuratoi sitä tilannetta. En näe tavallaan mitään sen isompaa aukkoa siinä logiikassa, että tekoälymusiikki on tavallaan kuin valokuvaus.

Kun mä "painan vaan nappia", niin mä olen tehnyt ennen sitä jo paljon sen kappaleen eteen. Mä olen sanoittanut sen, mä olen miettinyt mihin genreen se menee, eli kuratoinut sen juuri niin kuin valokuvaajatkin tekee ja mä olen antanut siihen osan minua. Mä olen siis valinnut maiseman ja räpsäytän kuvan.

Onko se taidetta? Niin, kai jokainen tekee sen päätöksen itse.


Jotta päästäisin teidät oikein syvälle kaninkolooni, niin mä pyysin tekoälyä haastamaan mua kysymyksillä, jotka liittyy jollain tapaa tähän mun harrastukseeni. Pyysin sitä kysymään multa kysymyksiä, joita mahdollisesti asiasta tietämätön tahtoisi tietää tästä mun projektista. Tässä ne tulee:


1. Onko tämä vielä sinun musiikkiasi?

– Tämä on täysin riippuvainen siitä, että onko musiikki vain sitä mitä soitetaan, vai onko musiikki se kokonaisuus, eli myös lyriikat. Sanoitukset on 99-prosenttisesti minun. Annan sen 1-prosentin tekoälylle siksi, että joskus kun olen oikein kovassa lukossa, niin pyydän siltä näkemystä, mutta usein siitä sen näkemyksestä ei jää lopulliseen teokseen kuin ehkä sana tai vain joku pieni ajatus, joka auttoi lukon yli.

2. Miten tekoäly muuttaa luovaa prosessia – vaihtuuko tekemisen ilo vain 'napin painamiseen'?

– Omassa hommassani luova prosessi on se kun rupean kirjoittamaan. Siinä ei paineta vain nappia, vaan siinä ihan tosissaan mietitään. Joskus se tulee helpommin, mutta usein sitä joutuu miettimään päänsä puhki. Tottakai multa jää välistä säveltäminen, soittaminen ja muu tällainen, mutta niin jää monella muullakin sanoittajalla. Kyllä mulla on tekemisen ilo kokoaika läsnä kun lyriikkaa kirjoitan.

3. Miten välttää geneerisyys?

– Siinä kohtaa kun lyriikat on valmiit ja alan syöttämään sitä tekoälylle, niin siinä kohtaa sitä ei oikein voi välttää mitenkään. Omissa lyriikoissani yritän välttää geneerisyyttä sillä, että mun tyylini on aika usein puhtaasti ironinen tai sisältää jonkin muun piikin. Aina voi kirjoittaa vaikka rakkaudesta, mutta se miten sen kirjoittaa onkin sitten toinen kysymys. Mun lyriikoissa mä jätän yleensä sen lopullisen tulkinnan kuulijalle, jolloin se geneerisyys on aika hyvin jo voitettu.

4. Mitä tapahtuu 'hukatuille' ideoille?

– Kokonaisuudessaan oon näiden parin vuoden aikana tuhonnut lopullisesti ehkä vain kaksi kappaletta, jotka oli hyviä päässä, mutta ei lähtenyt kirjoittumaan kunnolla. Mutta jälkeenpäin mua harmittaa, että olen ne hävittänyt. Jos mietitään niitä keskeneräisiä projekteja, niin niiden pariin on välillä kiva palata. Jos se ei lähde vieläkään, niin yleensä siinä herää taas jonkinlainen intohimo kirjoittaa jotain uutta. Niiden totaalinen tuhoaminen on hukattua potentiaalia, joten en sitä enää harrasta.

5. Näetkö tekoälyn enemmän työkaluna vai kumppanina?

– Sekä-että. Kirjoitusvaiheessa se saattaa välillä olla jonkinlainen kumppani, mutta tuotantovaiheessa se on työkalu, instrumentti tai millä nimellä sitä ikinä haluaakaan kutsua. Vähän kuin valokuvaajalle kamera, jos tahdotte mun jatkavan tätä vertausta vielä.

6. Mitä sanoisit niille, jotka kritisoivat tekoälyn käyttöä taiteessa?

– Yrittäkää nähdä sen taakse. Tottakai tusinatavarana generoidut kuvat on vähän mitä on, koska niissä ei usein taustalla ole muuta kuin promptaus, mutta sielläkin on silti ihminen, joka sitä promptausta miettii ja suorittaa. Musiikkipuolella uskaltaisin sanoa, että 95 % tekoälymusiikista – mitä olen itse kuullut – on ihmisen sanoittamaa. Silloin kannattaa katsoa ehkä enemmän juurikin sitä sanoituspuolta. Jos kritiikki kohdistuu vain sihen tekoälyn hyödyntämiseen, niin sitten voi ruveta osoittamaan sormella lähes jokaiseen ilmansuuntaan. Se on nykypäivänä lähes kaikkialla jossain muodossa. Onko se taidetta? Tavallaan.

7. Varastatko sinä jotain, kun käytät tekoälyä?

– En tietoisesti, vaikka on kuulema totta, että tekoäly ei tällä hetkellä osaa itse luoda varsinaisesti mitään uutta. Kaikki on dataa, jonka tekoäly on jostain ottanut. Mutta tavallaan tässäkin päästään siihen, että onko leikkaaminen ja liimaaminen varastamista? Muistan kun joskus peruskoulussa tehtiin sellaiset pullot, jotka päällystettiin sanomalehdestä leikatuilla palasilla, niin kannustiko opettaja silloin varastamaan? Onko läpipiirtäminen varastamista? Tässä on asioita, joita itse joskus pohdin. Taidehistoria on täynnä esikuvien lainaamista, tyylien matkimista ja viittauksia muihin teoksiin – se on osa kulttuurin jatkumoa, sanoisin.

Tottakai mä olen sitä mieltä, että siihen koulutusdataan, mihin sillä tekoälyllä on pääsy, pitäisi aina olla lupa.

8. Onko eettistä, että tekoäly tekee työtä, josta muusikko saisi leivän pöytään?

– Niin, keneltä se sitten on lopulta pois jos teen omilla sanoituksillani mitä teen? Jos joku oikea muusikko löytää mut ja tahtoo mun sanoituksia, niin tottakai mä tekisin paljon mieluummin sanoituksia oikealle ihmiselle. Mä en vaan aktiivisesti osaa itseäni tuoda esille siinä mielessä, että mut joku löytäisi. Tällä hetkellä mä teen tätä näin, enkä näe siinä mitään epäeettistä. Mä toteutan itseäni tässä sillä tavalla, joka on mulle mahdollista tässä hetkessä.

9. Miten avoimuus (transparency) muuttaa eettisyyttä?

– Mä olen ehdottomasti sitä mieltä, että tekoälymusiikki vaatisi jonkinlaisen tekoälyleiman. Olen ollut sitä mieltä alusta asti ja olen pyrkinyt itse sen leiman sitten jättämään. Spotify-julkaisuihin sitä ei silleen fiksulla tavalla saa, joten "AI" lukee siellä mulla laulajana useimmiten. Mun mielestä olisi tosi fiksu ratkaisu, että tekoälymusiikki pystyttäisiin tunnistamaan jo ennen kun sitä edes klikkaa auki. Kaikenlainen harhaanjohtaminen on mun mielestä tässä hommassa ehkä se epäeettisin asia. Oon ymmärtänyt, että jengi ei itse merkitse sitä sen takia, että se karsii kuuntelijoita, ja se on mun mielestä sitä suurinta harhaanjohtamista.

10. Kun kirjoitat sanoituksen, jossa on aitoa kipua tai iloa, ja annat koneen muuttaa sen musiikiksi, onko lopputulos "tekoälyn" tekemä vai "sinun"?

– Lopputulos on toki tekoälyn, mutta se miten mä olen sitä ohjannut on minun käsialaani. Tässä voidaan ottaa mietintään esimerkiksi sitten myös elokuvaohjaajat, tavallaan. Mä ohjaan tekoälyä haluamaani suuntaan, "painan vain nappia" niin monta kertaa kun on tarve ja toisinaan jopa muokkaan pätkiä kappaleesta haluamaani suuntaan vielä erikseen. Sanoitukset ja kuratointi on pääasiallisesti ne mistä itse vastaan, mutta en tietenkään voi millään tavalla ottaa tekoälyn lopputulosta täydellisesti omiin nimiini siinä mielessä, että se lopputulos olisi täysin minun tekemäni.


Toivottavasti tämä vastaa jotenkin jotain niille, jotka tuli aiheesta jotain tietoa hakemaan. Saatte osoittaa ajatukseni vääriksikin, jos niin tahdotte, mutta tehkää se sitten niin, että mulla on siihen jonkinlainen tarttumapinta. Mä olen itsekin tässä vielä matkalla, joten kaikki vasta-argumentit on oman kasvunikin kannalta päteviä.

En uskalla väittää olevani oikeassa.

Terveisin,
Vesa-Matti

Tyylipoliisi luopuu virkamerkistään

Miten kukaan voi pukea lastaan noin? Oli siis joskus aikoinaan yksi oma ajatukseni, kun näin lapsen, jolla oli kamalasti eri kuoseja. Tässä pohditaan tavallaan kai mun omaa kasvuani sieltä ajatusmaailmasta pois. Jos et jaksa lukea koko tekstiä, niin tässä sama lyhyesti: pukeutuminen on itsensä ilmaisua.

Nuorempana, kauan ennen kun minusta tuli isäihminen, mä ihmettelin monesti sitä, että miten lapset puetaan? Miksi niille laitetaan päälle kamalaa kuosia ja keskenään epäsopivia vaatekappaleita? Mä ajattelin, että ne vanhemmat on jotenkin laiskoja ja/tai tyylitiedottomia. Mun mielestä oli vaan jotenkin kamalaa katsella minkälaisiin vaatteisiin vanhemmat lapsiaan pukevat.

Mä päätin silloin, että jos musta ikinä tulee isä, niin mä puen lapseni hienommin. Ei typeriä kuoseja, ei typeriä animaatiohahmoja, eikä lapsista tule mitään käveleviä mainoksia. Itsehän en siis käytä lähes ollenkaan vaatteita, joissa olisi näkyvä logo tai kuva. Mun yhdessä takissa on Karl Kanin logo siellä täällä, mutta se taitaa olla ainut käytössä oleva vaatekappale, jossa on mitään logoa tai kuvaa esillä. Okei, hups, päivittäin käytän myös New Eran New York Yankeesin lippiksiä. Mulle itselleni hienoimmat vaatteet on nimenomaan mahdollisimman yksiväriset, eikä muhun tehdä mitään vaikutusta millään merkkivaatteilla tai vaatteiden hinnoilla ylipäätään.

Ensimmäinen lapsi syntyi ja sille oli katsottuna vain vaatteita, joista me vanhempina pidettiin. Oli kuosia, koska Eira tykkäsi niistä, mutta oli myös hyvin simppeliä, josta minä tykkäsin. Vauvan pukeminen oli kompromissi, koska tietynlaiset kuosit sai tosi hyvin yhdistettyä toiseen simppelimpään osaan.

Jossain vaiheessa homma alkoi karkaamaan käsistä. Ehkä piti alkaa keskittymään oikeisiin ongelmiin ja vaatteiksi kelpasi vaate kuin vaate, kunhan se vain oli. Pääasiallisesti kuitenkin puettiin Maxia semmosiin vaatteisiin, jotka Eira oli löytänyt jostain, mutta "hyväksyttänyt" mulla.

Jossain vaiheessa alkoi käytännöllisyys lisääntymään ja vaatteita otettiin enemmän ja enemmän vastaan Eiran sukulaisilta. Ei ne olleet huonoja vaatteita, ei lainkaan epäsiistejä, mutta siellä ei oltu niin tarkkoja logohommista tai kuvista kuin mitä itse olen. Eli mun ajatukset siitä, että millään logoilla ei aleta näyttämään mitään, meni sitten siinä.

Miiolle puettiin joitain Maxilta säilyneitä niitä hyviä hyväksyttyjä vaatteita, mutta tässä kohtaa mun näkökulmalla ei ollut enää oikein mitään merkitystä. Olin itsekin jo vähän luopunut siitä. Eira hommaili semmosia vaatteita kun oli helppo hommailla ja se oli mulle ihan okei. Simppelien vaatteiden, logottomien, löytäminen nykymaailmassa on vaikeampaa kuin löytää joku tietty logo. Itsellekin on välillä ollut vaikea löytää hyviä vaatteita, mutta sen takia mä suosin aika usein juuri samoja vaatteita vuodesta toiseen. Oon semmonen käytännön ihminen; vaatteet on simppelit ja omasta mielestäni usein ihan tyylikkäätkin. Toki nykyään mitään vaatteita ei saa pidettyä kamalan ehjänä tai siistinä, koska lasten kanssa sattuu ja tapahtuu. 


Mä tykkään valita poikien kanssa vaatteita nykyäänkin. Mietitään mikä sopii minkäkin kanssa. Mä väittäisin, että mulla on ihan hyvä silmä vaatteiden valinnassakin, mutta tämä on tarttunut tässä kohtaa jo Maxiinkin. Se osaa valita itselleen hyvin tyylikkäitä settejä olemassa olevista vaatekappaleista. Se yhdistää värejä kivasti ja toisinaan tuntuu, että se on Maxillekin kiva hetki kun se saa ne vaatteensa valita ja yhdistellä.

Mikä on muuttunut niin se, että laatikot on aivan täynnä Ryhmä Hau-, Pokémon- ja Spiderman-vaatteita. Max osaa yleensä valita yläosaan kuvan ja alaosan pitää simppelinä, jolloin kompromissi on oikein toimiva, jos värit vaan osuu yhteen. Miiolla taas on toistaiseksi sellainen tapa ja taipumus, että se yhdistää hahmoja, kuoseja ja värejä aika rankalla kädellä. Paidassa Spiderman, housuissa Ryhmä Hau ja sukissa Batman.

Tämä on se missä kohtaa palataan siihen nuoruuteni "en ikinä pukisi lastani noin" -fiilikseen. Niin, en pukisikaan. Enkä puekaan. Lapsi tekee sen ihan itse. Sitä en silloin lapsettomana, nuorena, (omasta mielestäni) tyylitietoisena jäpikkänä tajunnut.

Se on ollut vaan pakko ymmärtää ja hyväksyä, että lapsi kasvaa ja haluaa alkaa tekemään itsekin päätöksiä. En mä halua rajoittaa sen mielikuvitusta vaatteiden kanssa tai pukea sitä semmoisiin vaatteisiin mistä se ei itse tykkää, koska sehän olisi vallan väärin. Mä voin olla mukana siinä ja yrittää vähän vihjailla, että ehkä joskus voisi laittaa vaikka yksiväriset housut ja korostaa siten sitten mahdollisesti vaikka sitä yhtä hahmoa siinä paidassa, tai jotain? Niin Maxikin on "oppinut". Mutta kun nämä pojat on niin erilaisia, vaikka ovatkin tosi samanlaisia.

Pukeutuminen on kuitenkin itsensä ilmaisua, enkä mä voi olla siinä mitenkään päällepäsmärinä. En mäkään halua, että kukaan puuttuisi mun pukeutumiseeni, koska mun tyylini on mun tyylini. Mutta mä vaan mietin sitä, että teenkö mä väärin kun yritän vähän opastaa simppeliyttä? Yritän opettaa päästämään irti siitä kaaoksesta, jonka monet eri hahmot paidassa, housuissa ja sukissa aiheuttavat. Mutta toisaalta; siinä on vain hahmoja, joista lapsi tykkää. Lapsi haluaa näyttää sen mistä tykkää.

Ehkä mä voin pysyä taustapiruna. Yrittää välillä ehdottaa jotain pientä, mutta antaa lapsen kuitenkin pääsääntöisesti päättää itse.

Käytännöllisyyden takia mun on ollut pakko luopua roolistani tyylipoliisina. Mä itse pukeudun simppelisti yksivärisiin kollareihin, yksivärisiin paitoihin ja lähinnä vain helppoihin vaatteisiin. Se on mun tyyli. Se ei ole mun lasteni tyyli. Se on ollut vaikea asia sisäistää, vaikka voisi kuvitella sen olevan aika helppo juttu.


Jos siellä on joku uuden sukupolven Vesa-Matti, joka kipuilee nähdessään pienten lasten pukeutumista, niin tässä olisi pieni vinkki: Lapsi usein itse päättää mitä päälleen haluaa laittaa. Se on lapselle, kuten kaikille muillekin, tapa ilmaista itseään. Lapsen maailmaan ei onneksi vielä kuulu muoti, trendien seuraaminen tai kalliit merkkivaatteet. Tämän kun sisäistää, niin on taas helpompi kohdata pienten lasten pukeutumista.

Keskitytään kaikki vaan siihen miten itse pukeudutaan, eiköstä vain? Olisipa joku joskus sanonut minulle niin. Olisi ehkä ollut toisinaan helpompi hengittää.


Älkää ymmärtäkö otsikkoa niin, että mä olisin varsinaisesti koskaan ollut mitenkään tyylikäs tai tyylitietoinen siinä mielessä, miten se yleensä mielletään. Mä oon aina ollut tyylikäs omasta mielestäni, koska mä olen seurannut pukeutumisessa aika pitkään omaa intuitiotani. En todellakaan pue päälleni sitä, mitä jengi suosii – oikeastaan päinvastoin. Mitä vähemmän menen valtavirran mukana, niin sitä parempi. Ja koska olen aina mennyt vähän valtavirtaa vastaan, niin tiedättekö mikä homma on ollut arvostella muiden pukeutumista? Jep, järkyttävää.

Terveisin,
Vesa-Matti

Painaisitko nappia jos.. | Osa 3

Vielä ainakin yksi tätä nappileikkiä tähän putkeen, vaikka tavallaan mulla on vieläkin mielenkiintoa tehdä jostain uudesta aiheesta lisää. Tänään käsitellään vähän ystävyyttä – minälainen ystävä on Vesa-Matti?

Kertokaa mulle, että miksi tää on jotenkin liian kivaa? Mä voisin tehdä näitä vaikka työkseni! Pyydän personoituja painaisitko nappia jos -kysymyksiä tekoälyltä ja vastaan niihin mahdollisimman rehellisesti, ja olen täällä avoin kuin avonainen iltapäivälehti.

Tällä kertaa pyysin personoituja kysmyksiä aihealueelta "ystävyys". Näiden pitäisi olla alkuun helppoja ja mennä aste asteelta kohti vaikeampaa, mutta katsotaan osaako Gemini pitää kiinni vaatimuksistani. Mennään eteenpäin, koska tämähän on; Painaisitko nappia jos..

1. Painaisitko nappia, jos voisit varmistaa, ettei yksikään ystäväsi koskaan puhu pahaa sun selän takana, mutta hinta on se, ettet voisi enää koskaan kuulla heidän rehellisiä, ehkä kriittisiäkin mielipiteitään susta suoraan päin naamaa?

    – Mulle on periaatteessa ihan sama mitä kukakin puhuu mun selän takana. Jos on saavuttanut statuksen "Veskun ystävä", niin mä henkilökohtaisesti suosittelen pitämään siitä kiinni. Selän takana puhumisessa on aina se riski, että se kantautuu mun korviin ja sitten se ystävyys voidaan punnita uudelleen. En mä estä ketään puhumasta pahaa mun selän takana, joten nappi jää painamatta. Mulle saa sanoa suoraan, koska vain sillä tavalla mun on mahdollisuus muuttaa tai olla muuttamatta sitä miten olen.

2. Painaisitko nappia, jos saisit kyvyn tietää aina tasan tarkalleen, milloin ystävälläsi on hätä (vaikka hän yrittäisi peittää sen), mutta sä et voisi enää koskaan kysyä heiltä "mitä kuuluu" ilman, että he aistivat sun jo tietävän vastauksen?

    – Mä haluaisin pysyä "mitä kuuluu" -linjalla, vaikka tuon kysymyksen esittäminen minulle vaikeaa onkin. Vaikka mua kiinnostaa miten sulla ja sulla menee, niin en mä vaan ole koskaan oppinut sitä kysymään. Tavallaan olisi helpotus, että tietäisin etukäteen jo vastauksen, mutta toisaalta; voisin myös opetella vain kysymään kuulumiset. Mutta.. Tässä mä ehkä kuitenkin teen poikkeuksen järkeäni vastaan ja painaisin nappia. Mä osaisin olla paremmin paikalla silloin kun mua eniten tarvitaan. Riskit on silleen aika pienet, koska he oppisivat nopeasti, että "Vesku tietää". Silti, tää jää mietityttämään mua vielä..

3. Painaisitko nappia, jos voisit palauttaa yhden menetetyn ystävyyden sellaiseksi kuin se oli parhaimmillaan, mutta yksi nykyinen, ehkä vasta alkamassa oleva ystävyys lakkaisi etenemästä ja jäisi pelkäksi hyvänpäivän-tuttavuudeksi?

    – En painaisi nappia. Tähän ollaan tavallaan jo vastattu edellisessä osassa. Mä arvostan nykyisyyttä enemmän kuin historiaa, joten mä arvostan tätä nykyistä kuplaani paljon korkeammalle kuin mitään edeltävää versiota siitä. Mun ystävät on tässä hetkessä mun vierellä ja sitä mä arvostan todella korkealle, vaikka en sitäkään ääneen osaa sanoa.

4. Painaisitko nappia, jos voisit poistaa parhaan ystäväsi elämästä yhden suuren häpeän tai epäonnistumisen, mutta maailma uskoisi sen olleen sun moka ja sä joutuisit kantamaan sen häpeän hänen puolestaan julkisesti?

    – Mulle ei ole kerrottu mitään niin suurta häpeää, että mä osaisin miettiä tätä kokemuksen pohjalta mitenkään. Mutta jos kuvitellaan tilanne, jossa ystäväni epäonnistuu jossain niin pahasti, että jää siihen pyörimään, niin kyllä, kyllä mä voisin sen häneltä ottaa pois ja kantaa omanani. Painaisin nappia, jos sillä pystyisin auttamaan ystävääni eteenpäin elämässä.

5. Painaisitko nappia, jos voisit taata ystävällesi täydellisen unelmaelämän (menestystä, onnea ja terveyttä), mutta se vaatisi häntä muuttamaan toiselle puolelle maailmaa, etkä sä näkisi häntä enää koskaan kasvotusten?

    – Kyllä mä tässä tapauksessa voisin nappia painaa. Kyllä mä uskon, että se näkemättömyys jäisi harmittamaan, koska ei mulla noita ystäviä nyt ihan jaettavaksi asti löydy, mutta tässä tapauksessa hyöty on toiselle sen verran suurempi, että pakko sanoa hyvästit ja soitellaan tai jotain. Ehkä se lähettelisi mulle sieltä sitten kivoja kuvia ja viettäisi huippuelämää. Tosin, olisiko se huippuelämää ilman minua?

6. Painaisitko nappia, jos saisit ystäväsi luottamaan suhun 100-prosenttisesti kaikissa tilanteissa (hän ei koskaan epäilisi sun sanaasi), mutta sä et voisi enää koskaan luottaa häneen samalla tavalla, vaan joutuisit aina epäilemään hänen motiivejaan?

    – En halua keneltäkään 100-prosenttista luottamusta ilman, että olen ansainnut sen. Mä luulen, että mulla on yksi ystävyyssuhde, jossa prosentit menee aika tasan molempiin suuntiin. Se riittää mulle. Mulla ei ole tarvetta painaa tätä. Luottamuksen täytyy virrata molempiin suuntiin ja siksi tämä oli ehkä aika helppo kysymys.

7. Painaisitko nappia, jos voisit estää ystävääsi tekemästä elämänsä suurinta virhettä (esim. tuhoisa suhde, taloudellinen katastrofi tai terveyden vaarantaminen), mutta hän vihaisi sua loppuelämänsä, koska sä jouduit estämään häntä "kovin ottein"?

    – Jos mä pelastaisin sillä hänen henkensä, niin painaisin nappia, mutta kun kyseessä on jokin, josta voi selvitä ihan ajan kanssa, niin en painaisi. Jos ei ole käynyt selväksi, niin mä arvostan sitä, että elämää eletään elämänä. Elämässä kuuluu kaatua ja nousta uudelleen jaloilleen. En mä ota kenenkään vihaa niskaani sen takia, että hän ei oppisi jostain tekemästään virheestä.

8. Painaisitko nappia, jos saisit tietää, että ystäväsi on tehnyt jotain todella kyseenalaista (mutta ei laitonta), ja sä voisit pyyhkiä sen teon pois historiankirjoista niin, ettei kukaan – ei edes hän itse – muistaisi sitä, mutta se teko siirtyisi sun omiin nimiisi "kohtalon kirjoissa" ja painaisi sun omaa omaatuntoasi loppuelämän?

    – Tää menee nyt vähän samaan kastiin ton edellisen kanssa. Vain, jos tässä olisi henki kyseessä, niin voisin nappia painaa. Mutta tässä kohtaa enemmän painaa se mitä itse koen ja tunnen. Siis siinä mielessä, että en mä rupea toisten virheistä makselemaan. Ei se ole mun mielestä edes mitään ystävyyttä suoranaisesti. Mä teen virheen, mä kärsin siitä. Ystävä tekee virheen, ystävä kärsii siitä. Silleen se elämä toimii, enkä mä näe sitä varsinaisesti vain hyvänä vaihtoehtona ottaa sitä syytä itselleni, varsinkaan kun en sen kanssa mahdollisesti pystyisi elämään samanlaista elämää kuin nyt.

9. Painaisitko nappia, jos voisit varmistaa, että ystäväsi löytää "sisäpiirin", joka on yhtä tiivis, luotettava ja merkityksellinen kuin sun nykyinen piirisi on sulle, mutta sä et voisi enää itse kuulua siihen piiriin?

    – Jos saisin varmuuden siitä, että se sisäpiiri on ystävälleni jollain tavalla parempi vaihtoehto, niin painaisin nappia. Mutta jos kyseessä olisi samat arvot, samat kiinnostuksen kohteet ja siis kaikki samaa kun minun sisäpiirissäni, niin nappi jäisi painamatta, koska en näe mitään syytä vaihtoon. Pieni korjaus vielä; jos ystäväni itse kokisi sen toisen sisäpiirin paremmaksi, niin siinäkin tapauksessa nappia painaisin. Mutta jos ajatellaan, että se vaihtaisi sitä vain vaihtamisen ilosta ja mä en kuuluisi siihen, niin sitten nappi jäisi painamatta.

10. Painaisitko nappia, jos voisit poistaa jokaisen ystäväsi elämästä heidän suurimman murheensa ja varmistaa heille ikuisen mielenrauhan, mutta sä itse pyyhkiytyisit kokonaan pois heidän muistoistaan?

    – Painaisin. Jos mä voisin ystäväni elämästä poistaa suurimman murheen, mutta mä katoaisin hänen muistoistaan, niin kyllä. En siksi, että haluaisin kadota ystävieni muistoista, vaan siksi, että mua sattuu niin paljon nähdä joku läheinen rikkinäisenä. Jos pystyisin auttamaan tavalla tai toisella, niin ottaisin sen murheen pois. Lohdullisen tästä tekee se, että mä vaan pyyhkiytyisin pois, enkä jäisi mitenkään katkerana muistona. Ystävä saisi mielenrauhan, mutta ei edes osaisi kaivata minua. Mä varmasti jäisin kaipaamaan, mutta ainakin mä olisin antanut suurimman mahdollisen avun.


Tämmöistä tekstiä tuli sitten tänään. Mitä se sitten kertoo minusta ystävänä? No, jokainen saanee sen päätellä itse. Yks asia mulla nousee näissä aika usein esille ja se on se, että mä en jostain syystä halua varsinaisesti ottaa toisten kolhuja vastaan tai tarjota mitään täydellistä elämää. Ja mä ajattelenkin sen tosissaan näin, koska mun mielestä elämää kuuluu oppia. Jos ihmiselle tarjotaan vaan polku, että kulje tuosta ja sulla on kaikki koko aika vaan hyvin, niin onko se edes elämää? Siinä voisi helposti nousta jonkinlainen neste pääkoppaan, tai näin ainakin itse ajattelen. Ja jos sitä nestettä nousee sinne pääkoppaan, niin onko se ihminen sitten enää sen ystävyyden arvoinen? Vai ajattelenko tämänkin asian vain ja ainoastaan pahasti yli?

Niin tai näin. Nämä blogimerkinnät ei kerää paljoakaan lukijoita, mutta kuten ehkä olen jo sanonut: tämä on vallan hyvää itsetutkiskelua. Selviää itselleni ainakin paremmin mun arvomaailma. Suosittelen kaikkia joskus kokeilemaan vähän napin painamista tai sen painamatta jättämistä.

Terveisin,
Vesa-Matti