16 syyskuuta 2026

Vaikeus ottaa yhteyttä

Mä arvostan kuplaani päässeitä ihmisiä, mutta en osaa ottaa yhteyttä. Tässä vähän puran ajatuksiani tästä kummallisesta paradoksista, jossa välitän ihmisistä todella paljon, mutta en osaa pitää heihin mitään yhteyttä. Tokikaan tämä blogimerkintä ei pääty mihinkään vastaukseen, vaan ehkä kysymysmerkkejä on edelleen ilmassa aika monta.

Mä olen todennäköisesti joskus aiemminkin maininnut, että olen saanut uuden ystävän naapurista. Koin sen pitkään tosi vaikeana, koska mun on vaikea ottaa ihmisiä elämääni. Mutta tätä prosessia on helpottanut se, että meidän koko perhe on saanut heidän perheestään ystäväperheen.

On vain yksi asia, joka aiheuttaa säröjä tällaisessa uudessa(kin) suhteesssa. Ja se olen oikeastaan minä ja mun kykyni olla yhteydessä. Sekin on asia, josta olen varmasti ennenkin tänne kirjoittanut: mutta mähän en siis osaa ottaa yhteyttä itse. En tee sitä mitenkään pahuuttani tai mitään, mutta sellainen mä olen vaan aina ollut. Sen takia aika monet vanhat kaverisuhteet on joko täysin poissa luvuista tai hiipumassa kovaa vauhtia kadotukseen.

On siis tilanne, jossa naapuriperheen nuorimmainen on löytänyt itselleen päiväkodista kaverin, jonka kanssa hän tahtoo olla kokoajan. Heitin sitten vitsillä kerran puistossa kun nähtiin, että: "ai, sen takia ei ole enää kutsua tullut puistoilemaan". Siihen ei silloin otettu mitään kantaa, eikä sen pitänyt sellainen asia ollakaan, johon otetaan kantaa. Se oli minun puoleltani huumoria.

Tätä asiaa oltiin kuitenkin ilmeisesti jääty pohtimaan ja seuraavan kerran kun puistossa törmättiin, niin tuli vastaan lause: "Niin, koska sä olet viimeksi pyytänyt meitä jonnekin?"

En osannut siihen vastata muuta kuin sen, että semmonen vika mun luonteessani on. Mitä olisin halunnut sanoa, niin se, että olen arvostanut ylitsevuotavan paljon kaikkia niitä kertoja, kun meidät on kutsuttu mukaan. Arvostan niitä ylitsevuotavan paljon juurikin siksi, että en itse osaa tehdä sitä aloitetta. En, vaikka kuinka yrittäisin.

Ajatellaan vaikka sellainen tilanne, että olemme lasten kanssa menossa puistoon. Mä mietin kotona jo, että laitan viestin ja pyydän heidät mukaan. Se murenee siihen, että mietin, että en tahdo olla vaivaksi. Mietin sitä kuitenkin vielä matkalla uudestaan, mutta pakitan, koska en halua olla vaivaksi. Niin, ja mulle on monta kertaa sanottu, monen eri ihmisen toimesta, että en mä ole vaivaksi jos otan yhteyttä. Se ei vaan tunnu poistuvan mun päästäni, vaikka kuinka yrittäisin laittaa sen viestin. Olen joskus saattanut jopa kirjoittaa viestin valmiiksi, sitten katsonut sitä viestiä hetken ja pyyhkinyt sen pois. "No, ehkä niillä on jotain muuta."

Mä tiedän myös sen, että lause, joka minulle esitettiin on aiheellinen. Varmasti kaikki ajattelee jossain kohtaa minun ystävyyteni aikana, että en ole koskaan se keskustelua aloittava osapuoli. En olekaan, koska en saa sitä aikaiseksi kun yliajattelen asian aina.

Mulle voi sanoa vaikka miljoona kertaa sen, että "et sinä ole vaivaksi", mutta mun aivot ei vaan osta sitä ikinä, vaikka kuinka haluaisin. Voin kirjoittaa sen viestin, katsoa sitä, miettiä päässäni aiemmin sanottua lausetta "et sinä ole vaivaksi" ja silti pyyhkiä sen viestin pois, koska koen olevani vaivaksi. Todennäköisesti se on jotain itsevarmuuden puutetta, mutta en tiedä oikein miten sitä sitten treenataan. Ehkä vain tekemällä, tekemällä ja tekemällä. Mutta tiedättekö miten vaikea on nyt esimerkiksi lähteä sitä kutsua lähettämään, kun siitä on saanut jo ainakin kerran kuulla? Niin, se on entistä vaikeampaa.

Miksi? No, koska nyt siihen sisältyy myös mahdollinen toisen osapuolen ajatus siitä, että "toi laittoi ton viestin vaan, koska sanoin sille asiasta". Ja niinhän se todennäköisesti olisi, että laittaisin sen viestin tavallaan vähän painostettuna, vaikka omasta halustani se lähtisikin. Minun täytyy muuttaa itsessäni jotain, jotta saan sen tehtyä. En sano, että se olisi huono muutos, en todellakaan, mutta ei se tapahdu sormia napsauttamalla.


Mä kuitenkin arvostan kaikkia niitä ihmisiä valtavan paljon, jotka olen päästänyt omaan kuplaani. Jos mä puhun jollekin luontevasti, heitän vitsiä tai muuta, niin sitä paikkaa ei ole vaan saatu. Sitä varten on käyty pitkä prosessi mun pääni sisällä. Mä olen rakentanut luottamuksen, joka on mun tapauksessa hyvin vaikea rakentaa uudessa ihmissuhteessa.

Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että sen ihmisen pitäisi olla mulle mitenkään itsestäänselvä. Eikä olekaan. Mä ajattelen kaikkia kuplani sisään päässeitä ihmisiä ja kyseisiä ihmissuhteita paljon. Vaan kun se jää vain ja ainoastaan mun pääkoppaani, niin ei kukaan voi tietää mitä ajatuksia minulla kenestäkin on.

Aina kun mä puhun tästä aiheesta, niin nostan esiin Ronin. Ihmisen, johon tutustuin ammattikoulussa. Ihmisen, joka pääsi kuplaani ja on siellä edelleen hyvin vahvasti. Uskallan sanoa, että meidän ystävyyssuhde on aika vankka, vaikka mä olen tässäkin tapauksessa se, joka ottaa yhteyttä ehkä kerran siinä ajassa, kun toinen on ottanut yhteyttä kaksikymmentä kertaa. Jos edes noinkaan usein.

Mä olen tosin Ronille sanonut sen monta kertaa, että mä en ehkä voisi elää, jos hän ei pitäisi minuun yhteyttä. Roni on kuitenkin hyvä tasapaino lapsiperhearjen keskellä, kun hän aika usein edes kerran viikkoon käy meillä. Mä saan aivot hetkeksi edes 50 % pois siitä perhe-elämästä, vaikkakin se toinen 50 % on kokoajan päivystysvuorossa. Minulle todella tärkeä ihmissuhde kuitenkin kyseessä.

Enkä mä siis voi olettaa, että kaikki olisi "roneja". Ei tietenkään ole. Kaikki ihmiset on omia yksilöitään ja kaikilla on oikeus pahastua siitä, että heihin ei olla yhteydessä tasapuolisesti. Ja mä luulen, että jos olisinkin ns. normaali, niin kyllä mä itsekin voisin pahastua, jos joutuisin aina olemaan se, joka ottaa aina yhteyttä.


Voi olla, että tämäkin asia on jo joskus kirjoitettu tänne, mutta kertaus on opintojen äiti. Kertoo nimittäin minusta ihmisenä aika paljon tämä seuraava asia, ja jos sen kanssa pystyy "diilaamaan", niin sitten oppii sietämään minua.

Kertoo mun sosiaalisesta osaamattomuudestani hyvin paljon sellainenkin asia, että mä en osannut olla yhteydessä isoveljeenikään sen viimeisinä aikoina. Eihän sitä tiedetty siis etukäteen mihin tilanne tulee pian päättymään, mutta mä en ollut Arton kanssa viimeisinä aikoina niin paljon kun olisin halunnut. En osannut. Sama toistui iskän kanssa. Vaikka meillä oli siinä tapauksessa jo noin päivämääräkin tiedossa, niin en mä osannut. Mä muistan, kuinka mulla oli puhelin monta kertaa kädessä ja yritin soittaa iskälle, mutta ei se onnistunut. Ja mä joudun elämään sen kanssa, että tuhlasin monet viimeiset mahdollisuudet vain sen takia, että en muka osaa. Että olen sosiaalisesti epäpätevä, tai jotain.

Eikä tämäkään ole tietenkään semmoinen asia, että kenenkään pitäisi varsinaisesti alkaa sietämään sellaista yksipuolista ihmissuhdetta. Tämä on vain, hmm, ehkä enemmänkin vain jonkinlainen avunhuuto siitä, että siellä taustalla voi oikeasti olla jotain. Ja hylkäämällä sellaisen ihmisen, joka ei osaa olla teihin yhteydessä, niin saatatte tehdä aikamoisen virheen – vaikka se helpottaisikin teidän omaa painettanne. Kannattaa aina edes yrittää puhua siitä ongelmasta ensin, koska se ei tunnu välttämättä toisesta osapuolesta ongelmalta.


Mä koen, että mut hylättiin kerran just sellaisella hetkellä, kun olisin tarvinnut sitä ihmistä kaikista eniten. Se suhde oli ollut samanlainen yli kymmenen vuotta, joten ajankohta vaan teki minusta katkeramman, ja varmasti vaikeutti entisestään kykyäni ottaa yhteyttä ensin. Mä en ollut nähnyt, että meillä on ongelma, eikä siitä minulle missään vaiheessa kerrottu. Muistan vain, että "jutellaan joku toinen kerta vähän paremmalla ajalla!" jäi viimeiseksi lauseeksi kasvokkain, jonka jälkeen ihminen vain katosi elämästäni.

Toki ollaan sen jälkeen ainakin kerran nähty, mutta se ihminen oli muuttunut mulle vain katkeraksi muistoksi jostain entisestä, enkä osannut sen kanssa enää mitään puhua.


Mutta joo, tällaista tänään. Jos jollain on joku keino välttää se, että ottaisin toiseen yhteyttä ja pystyisin ajattelemaan sen niin, että en tee sitä millään tavalla pakotettuna, niin kaikki vinkit otetaan vastaan. Tämä jääköön tällä kertaa tähän.

Terveisin,
Vesa-Matti

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kirjoitelkaa mielummin omalla nimellä kun Anonyymina. Ihan vain varmuuden varalta. :)