Jostain syystä tää blogin kirjottaminen aktiivisesti ei nykypäivänä enää onnistu. En tiedä olisinko joltain osin kasvanut yli siitä, että pitää jakaa elämäänsä kaikkien ihmisten pällisteltäväksi? En tosiaan tiedä. Alottaminen on nykyään aina niin vaikeeta. Saatan pari päivää ensin miettiä, että jaksanko kaivaa näppäimistöä esille ja toiset pari päivää sitä, että jos kaivan sen, niin mitä mä oikein kirjotan tänne.
Se ei tuu enää niin luonnostaan kun ennen. Ennen mulla saatto olla monta päivää silleen, että oli pakko vaan kirjottaa ja kirjottaa, vaikka ei mitään varsinaista asiaa edes ollut. Ja nyt oon taas kirjottanu vaikka kuinka monta riviä siitä, mistä jokaisessa uudessa merkinnässäni - siitä kuinka olen epäaktiivinen.
Kukaan ei edes vaadi mua tekemään tätä, niin en tiedä miksi mä otan niin kovia paineita välillä tän blogin täyttämisestä.
Mutta oli mulla tänään ihan asiaakin. Lähestyvä isänpäivä.
Mä en voi sanoa, että mun ja mun isän välit ois mun nuoruudessa ollu mitenkään parhaat. Meillä oli mun pahimpina teinivuosina niin paljon erimielisyyksiä ja muutakin kränää. Välillä mun juomisesta, välillä mun koulunkäynnistä ja millon mistäkin. En mä sillon ymmärtäny, että se on jonkinlaista välittämistä puuttua jokaiseen epäkohtaan mun elämässä, mutta kyllä sitä vanhemmiten viisastuu.
Sillon kun mä olin lapsi, niin elettiin vielä sitä aikaa kun sai antaa tukkapöllyjä ("mitä ne on?" saattaisi joku nuori nykypäivänä kysyä). Tai sai ja sai.. Mä oon niin harmissani siitä, että nykyaikana mitään sellasta ei saa lapselle tehdä - en siksi, että olisin katkera, vaan siksi, että kyllä se ainakin pistää lapsenkin miettimään tekojaan. Tai ainakin mun kohdalla se toimi.
Henkisesti mua ei oo kotona koskaan satutettu ja siitä mä olenkin hyvin mielissäni. Kyllä ne jättää isommat arvet kun pieni tukasta repiminen.
Älkää saako tästä väärää kuvaa, en tosiaan ole perheväkivallan kannalla, mutta mun mielestä pieni kurittaminen pitäisi olla sallittua vielä tänäkin päivänä. Se toimii, vaikka silloin tuntuukin pahalta. Nykyään ollaan vaan niin velliperseitä, että jos vanhempi ottaa hiemankin hiuksista kiinni, niin siitä tehdään maailman isoin haloo ja lapsi otetaan huostaan - parempaan perheeseen..
Mä en olis ikinä lähteny "parempaan perheeseen", koska ei semmosta olis mistään löytyny. Kyl mä muistan mun oikutteluitani ja nykypäivänä kun miettii, niin saattasin antaa itelleni vielä pahemman tukkapöllyn joistakin mun tempauksista, kun mitä aikoinaan sain.
Ei tästä nyt pitänyt mikään ylistys tukkapöllyille tulla, mutta se on ollu yks mikä on kasvattanu musta tän mitä tänä päivänä olen.
En nykypäivänä osaa valehdella läheisilleni - musta huomaa heti jos yritän. Se ei varmaan olis mahdollista jos mua oltais pienenä vaan hyssytelty: "Hyyi, ei Vesku saa valehdella.." Mä en ole väkivaltainen, koska kaikkiin pieniinkin väkivaltasuuksiin puuttuttiin kotona. Eikä taaskaan vaan hyssytelty: "Hyyi, ei Vesku saa lyödä.." Miettikää nyt, jos saatte tukkapöllyn kun ootte lyöny leikkimielisesti jotain. Tottakai se tukkapölly sattuu, ja siitä tietää, että väkivalta vaan synnyttää lisää väkivaltaa ja siinä saattaa saada ite paljon pahemmin turpaansa. Kyllä mä opin.
Mä olen erittäinkin onnellinen siitä miten mut on kasvatettu. Nykyään mulla on ainakin mun mielestä suhteellisen hyvät välit mun isään. Ei mitään katkeruutta, koska olen ymmärtäny välittämisen. Se ei ollu semmosta nössöilyä kun nykyperheissä, mutta se oli toimivampaa.
Ja sitä paitsi, mun päänahka on vaan voimistunu jokaisesta siihen kohdistuneesta nyhtämisestä. Se on nykyään vahvempi kun monilla muilla. Ja tukkakin kasvaa vauhdilla kun sitä on aikoinaan vähä avitettu. Jos nyt tämmönen leikkimielinen lopetus sallitaan.
Mutta kyllä iskät on tärkeitä! Jos se ei aina siltä tunnu, niin kannattaa itse kasvaa ihmisenä.
Terveisin,
Tekko
p.s. Pikku G sen aikoinaan kiteytti:
"Faija oot aina mun sydämes ja mieles / sä jeesaat ku kaikki on pieles"
