Viikko 16

Nyt ollaan tultu siihen tilanteeseen, että on aika käydä läpi viime viikko. Nyt kun pahin työstressi on saatu karistettua olkapäiltä, on ollut taas helpompi hengittää.

Maanantai, ei. Mä ajattelin koko sunnuntain, että mulla on maanantaina ihan normaali työpäivä ja näin, mutta sitten kuulinkin, että maanantai taitaa olla aika yleinen vapaapäivä, eikä töissä olisi ollut mun lisäkseni muita. Ajattelin siispä siirtää sen viikon pakotetun arkivapaan maanantaille ja olla täten siis perjantaina töissä. Eli:

Tiistaina mä alotin ihan mun perushommilla. Menin nappaamaan työpaikalta roskapussit mukaani (laitoin tietenkin uudet tilalle) ja kannoin ne roskahuoneeseen, tai mikä ikinä se onkaan. Siitä sitten menin toiselle työmaalle tutkimaan meidän maalivarastoa, huh.. Mun pitäis järkeistää se jossain vaiheessa.. Mutta sen maalivaraston näkeminen vaan aina aiheuttaa semmosen "ei herranjestas.."-fiiliksen. Jätin sen vielä hautumaan ja siirryin hieman siivoilemaan.

Keskiviikkona alotin taas perushommilla; kävin imuroimassa, tarkistin roska- ja paperitilanteen kaikkialta, jonka jälkeen jatkoin taas toiselle työmaalle. Tästä on alkanut tulla tämmönen tapa. Aikasemmin vietin kaikki päivät melkein tuolla "pääkallopaikalla", mutta nykyään huomaan, että oon enemmän toisella työmaalla tekemässä omia pikku askareitani. Kävin taas vilkasemassa maalivarastoa ja nähtyäni sen, käänsin sille selän – äkkiä muihin hommiin! Olin haistanut aamulla saapuessani, että paikassa haisee terva. Mä en jotenkin kiinnittänyt siihen silleen huomiota, mutta päivän päätteeksi siellä tutkittiin hajun lähdettä. Se löytyi ja "ongelma" oltiin saatu pois päiväjärjestyksestä. Ja vaikka sanoin päivän päätteeksi, niin todellisuudessa päivän päätteeksi kantelin hieman maaleja maalivarastoon.

Torstaina suoraan toiselle työmaalle, koska mulla oli yksi tehtävä siellä, joka siis oli stressannut mua jo pitkään. Se oli annettu mulle, ja mä olin antanut sen eteenpäin, koska se ei lähtenyt mulla itellä käyntiin ja mua muutenkin pyydettiin antamaan työssäoppijalle jotain askaretta. Tässä välissä sitten väärinkäsityksiä, ja homma seisoi vieläkin. Ja koska sitä ei oltu tehty, niin mä tein sen sitten ensitöikseni niin pitkälle kun kykenin. Etsin asioita, kannoin asioita, etsin lisää asioita, kannoin asioita pois, etsin asioita ja kannoin taas.. Se oli ihan mielenkiintoinen show, vaikka siis työtehtävänä se ei ollut ollenkaan semmonen mitä haluan tehdä. Tän shown jälkeen kävin taas kääntymässä maalivaraston ovella ja otin sen nyt kunnolla aivotyökseni – puhelu keskeytti aivotyön. Kävin toisella työmaalla keskustelemassa asioista, ja se aukaisi paljon mun omia lukkoja. Päivän päätteeksi oli sitten vielä yksi palaveri ja siitä sitten kotiin.

Tänään, perjantaina, menin työpaikalle ja tein mun perushuollot siellä taasen. Siitä sitten taas toiselle työmaalle ja kerkesin hetken pohtimaan taas maalivaraston tilaa, kunnes päätin ottaa ylityöt taas pois. Aivotyötä mä voin tehdä kotonakin ja mä koen edelleenkin niin, että ylityöt mahdollisimman nopeasti pois. Viime viikolta jäi tunti vielä ylimääräistä ja tällä viikolla oli kertynyt toinen mokoma. Ja jos mulla nyt viikonlopun aikana iskee jossain vaiheessa hirveä stressi sen maalivaraston suhteen, niin mä järkeistän sen sitten siltä istumalta (tai missä asennossa nyt ikinä olenkin).

Semmonen viikko se sitten oli. Ja taas kerran mä olen oikeestaan hieman häkeltynyt siitä, että kuinka huomioiva työpaikka toi on. Mä oon hehkuttanu sitä aika usein, mutta aina se jotenkin vaan silti yllättää uudestaan ja uudestaan. Työporukka on ehkä maailman parasta.

Mun pitää vaan laittaa se vielä toimimaan mun omalta osaltani; mun pitää oppia puhumaan mun ongelmat ja pyytää apua kun sitä tarvitsen. Se ei vaan jotenkin meinaa onnistua. Siihen nyt onneksi saan apua, joten ehkä tää tästä!

Mun tekis kyllä hirveesti kokoaika puolustella itseäni sillä, että "tää on mun ensimmäinen kunnon työ ja kaikki tää on mulle uutta", mutta oon ollu siellä kumminkin jo 16 viikkoa. Perusasiat multa sujuu mun mielestä jo hyvin, mutta sit kuitenkin melkein jokainen uusi työtehtävä osaa pysäyttää jotenkin. Mut mä uskon kyllä, että tähän kaikkeen tottuu vähän pidemmässä mittakaavassa, joten siis 16 viikkoa ei kerro vielä mitään.

Ja oon jotenkin nyt miettinyt sitäkin, että mun pitäis jotenkin oppia hieman spontaanimmaksi ihmiseksi muutenkin. Jokainen työtehtävään tarttuminen tapahtuu pohdinnan jälkeen. Mä ajattelen kaiken aina etukäteen ja tartun vasta sitten hommiin. Sama se on mulla oikeestaan kaikessa. Hyvä esimerkki on siinä, että jos joku kysyy multa jotain, niin mun pitää kysyä "mitä?" vain, jotta saisin hieman lisää mietintäaikaa.

Elämä on pelkkää oppimista, hmph.

Terveisin,

Tekko

10-vuotias Terveisin Tekko!

Ajatelkaapas hetki sitä, että oon kirjottanut tätä blogia tänä kyseisenä päivänä jo 10 vuotta! Ehkä yks mun isoimmista saavutuksista. Tai ainakin internetin saralla voitaisiin kai väittää, että suurin saavutukseni.

Kellonajallisesti mä olen hieman myöhässä tän blogimerkinnän suhteen, koska ihan ensimmäinen blogimerkintä on julkaistu tänne tarkalleen 24.4.2009, kello 18:45.

Mä oon ollut 19-vuotias, kun oon löytänyt tän Bloggerin, ja mä muistan kyllä hyvin miten se tapahtui. Oon siis tosiaan kirjottanut jo ennen Bloggerin löytämistä, paljonkin, mutta eri sivuille. Kirjottelin mun kuulumisiani varmaan kolmelle eri sivustolle samaan aikaan ja mietin, että pitäis saada tehtyä tää jotenkin fiksummin.

Hetken googlettelun (mun tekis kovasti mieli kirjottaa toi isolla G-kirjaimella, mutta musta tuntuu, että se on enemmän oikein pienenä?) jälkeen löysin tänne. Myönnettäköön, että tää oli ihan ensimmäinen sivu minkä klikkasin auki, eli "hetken googlettelu" oli hieman liioiteltu. Rekisteröidyin ja huomasin heti, että täällä voi tekstiä editoida paljon vapaammin kun muualla, joten mitä sitä sitten suotta muita enää tutkimaan.

Hyvä sivu oli löytynyt ja jatkossa kaikki olisi yhdessä ja samassa paikassa. Täytyy ikäväkseni kyllä todeta, että lukijat ja kommentit hävis kyllä sillä sekunnilla, mutta mulla oli silti uusi hieno blogi.. Ja jatkoin kyllä ehkä hetken vielä toisessa paikassa, koska en viitsinyt vain kadota yhtäkkiä, mutta pääsääntöisesti aloin tuottamaan kaiken sisältöni tänne.

Mä olen tän kymmenen vuoden aikana kirjottanut tänne aika paljon kaikkea. Pääosin omaa elämää, mutta on täällä joitakin "mielipide"-kirjoituksiakin ja jotain muuta mukavaa. Semmosia testejä lähinnä, joilla siis etsitty sitä miten haluan tätä tehdä.

Eniten kommentteja sain kyllä sillon kun esitin kärkkäästi omia mielipiteitäni täällä. Sitten kun taas vaihdoin pelkästään oman elämän kertomiseen, niin paikalle löytäneet kommentoijatkin katosivat.. Ei ihmisiä kiinnosta jonkun random ihmisen elämä. Miksi kiinnostaisi?

Mun suosituimpia merkintöjä on semmoset, mitä mä itse ehkä vähän "häpeilen". Kirjottelin aikoinaan Putouksesta. Kävin läpi sketsihahmoja ja pistin niitä jonkinlaiseen suosikkijärjestykseen. Tavallaan mun tekis mieli tehdä niitä vieläkin välillä, mutta jotenkin ne ei vaan enää sovi tänne. Olen siis vieläkin jollain asteella Putous-fani, mutta tyydyn arvostelemaan sketsihahmoja vain päässäni. Internetissä ei kyllä taida olla paikkaa, jossa niitä arvosteltaisiin, joten siinä olisi kyllä "markkinarako".. (Ja siis alaspäinhän se Putouksen taso on tullut roimasti, mutta kai mä olen jotenkin kasvanut siihen kiinni.)

Jossain vaiheessa jaksoin aina itkeä kommenttien perään, koska mun olisi ollut helpompi viedä tätä kaikkea eteenpäin, jos joku olisi kommentoinut jotain. Sitten totuin siihen, että kaikki on oikeesti ihan vaan mun omissa käsissä, joten jatkoin kirjottelemista ihan vaan itselleni.

Lukijoita mun merkinnät saa nykyään 10-25 / merkintä. Se ei oo internetin mittakaavassa hirveesti, mutta en mä niitä oikeestaan enempää mihinkään tarvitsekaan. Tää blogihan on mulle ja niille, joita mun elämä kiinnostaa (edes hiukan). Jos mun merkintä saa edes 10 lukijaa, niin mun elämä on kiinnostanut edes kymmentä ihmistä sillä hetkellä, ja olen onnellinen jokaisesta!

Tää on ollu mulle oikein mukava harrastus jo siis pitkään, ja uskoisin, ettei tää tuu mun elämästä mihinkään häviämäänkään. Mä tykkään tästä. Eikä ainoastaan se, että mä tykkään tästä, vaan tää myös avaa mun omaa päätä todella hyvin, eli tämä on myös mun oma terapeutti.

Jokainen lukija ja kommentti on silti aina tervetullut mukaan, vaikka tää on vaan mun elämää. Saa toki toivoa, että tekisin jotain muutakin, koska erilaiset asiat on omalla tavallaan kiehtovia. Kaikki erilainen ehkä vaan parantaisi mun omaa tapaani kirjoittaa.. Hmm, pitäisköhän sitä alkaa oikeesti kokeilemaan kaikkea erilaista? Esimerkiksi oon joskus yrittänyt alottaa blogimerkintää hieman dekkarimaisesti, ja se oli ihan kiva kokeilu..

Jos liian kaavamaisesti aina kirjottaa vaan lähes samallailla kun edellisellä kerralla, niin sitä ei kehity mihinkään suuntaan. Ja mä haluan kehittyä kirjottamisessa. Mä haaveilen edelleenkin työstä kirjottamisen parissa ja omasta kirjastakin, joten jo näidenkin takia olisi vielä hyvä kehittyä. Joskus vielä, joskus!

Nyt ei kuitenkaan tämän enempää. Pitäisköhän mun lopettaa tää merkintä siten miten tein lopetukset alkuaikoina? Se ei ollut pelkkä terveisin Tekko, vaan se oli aina jotain tyyliin "Terveisin tätä tervehdystä kirjoittava Tekko" tai "Terveisin hyvää ruokaa syönyt Tekko". Jaksoin sitä aikani, mutta lyhensin sen lopulta, koska se ei tuntunut enää omalta. Lyhyt ja ytimekäs, mitään selittelemätön "Terveisin Tekko" sen olla pitää.

Teen kuitenkin nyt poikkeuksen.

Terveisin,

Tänä päivänä 10 vuotta tätä blogia kirjoittanut Tekko, joka ei enää jatkossa tule tekemään tälläistä lopputervehdystä, koska tämä on kauhea ja kauhean pitkä, enkä osaa lopettaa tätä enää, apua apua

Aiheesta sillan kautta toiseen

Heräsin tänään vähän ennen kuutta, ilman mitään järkevää syytä. Eira oli lähdössä töihin ja sanoi mulle, että "siellä on enää tilkka maitoa". Se tilkka riitti kuin riittikin virkistävään aamukahviini. Tai no, en siitä virkistävyydestä niinkään tiedä. Pääasia kai oli kuitenkin se, että se tilkka riitti.

Aamukahvin kanssa olohuoneen sohvalle lojumaan ja tutkimaan pakolliset puhelinjutut. Tai no, pakolliset ja pakolliset.. Katoin vaan, että kaikki mun aikaa vaativat pelit rullaa eteenpäin. Sit mä tulin hetkeksi koneelle, selailin hetken erinäisiä nettisivuja, kunnes tajusin rullaavani samaa reittiä kokoaika uudestaan ja uudestaan; Facebook - Iltalehti - blogi - Facebook - Iltalehti - blogi.

Takaisin sohvalle ja Xbox päälle. Oon tykästynyt yhteen peliin (Middle-earth: Shadow of Mordor). Käynnistin pelin vain huomatakseni, että oon pelannut sen 98% läpi. Noin 20 minuuttia tästä eteenpäin se olikin jo 100%, ja sitten mulle iski tylsyys. Ja tahdoin lisää kahvia.

Kävin pistämässä kahvin tippumaan ja aloin etsimään vaatteita, joissa olisi hyvä pyörähtää äkkiä kaupassa. Kävelin tohon yhteen risteykseen, josta näkee ton lähikaupan ison kyltin, joka kertoo siis aukioloajoista ja totesin kaupan olevan jo auki. Kävelin kaupalle vain todetakseni, että kaupan ovella oli lappu, joka kertoikin kaupan olevan kiinni ja aukeavan vasta 40 minuutin kuluttua.

Siitä sitten tuohtuneena takaisin kotia kohti ja matkalla mietin elämää ennen internettiä. Miten on ennen pärjätty? Aina piti marssia kaupalle, jos tahtoi tietää onko se auki. Mä olisin voinut tarkistaa aukioloajat netistä ja tehdä siirtoni sen mukaan.. Miksi en tehnyt niin? Niinpä, en tiedä.

Kotimatkan kokonaisuudessaan mietin sitä, että miten paljon ihmiset – mukaan lukien minä itse – on laiskistunut. Kaiken voi löytää netistä ja minkään eteen ei tarvitse nähdä sitä pientä vaivaa. Ja nykyään siihen on tullut vielä sekin, että ei edes vaivauduta etsimään sitä tietoa itse; on helppoa laittaa esim. Facebook-ryhmään viestiä ja kysyä sieltä.

Mua henkilökohtaisesti harmittaa se, että nykyään ei enää vaivauduta. Mä haluisin ehkä tuoda omaan elämääni sen vaivautumisen takasin, ikäänkuin just tää äskeinen epäonnistunut kauppareissu.. Katsois asioita vähemmän netistä ja tekis enemmän niitä turhia reissuja. Niissä on oikeesti oma viehätyksensä.

Ehkä varsinkin näin keväällä/kesällä on ihan kiva tehdä tommosia pieniä turhia reissuja. Jos olisin tiedon hakenut netistä, mä olisin jäänyt vaan sohvalle lojumaan. Nyt sain pienen happihyppelyn ja innostuin kirjottamaan. Pelkkää voittoa siis. Kahviakaan en olisi lähtenyt keittämään etukäteen, joten olisin tällä hetkellä täysin ilman kahviakin. Nyt voin juoda hieman virkistyneempänä mustaa kahvia ja pohtia ihmisten laiskuutta, tai jotain muuta.

Mä jotenkin ehkä tykkään muutenkin enemmän ex tempore jutuista. Hetkessä päätetyt asiat, kuten tämä, että haen nyt maitoa kaupasta, on jotenkin paljon hauskempia kun pitkään suunnitellut. Ehkä se johtuu vahvasti siitä, että vihaan odottamista. Tai siis, en vihaa odottamista silleen hetkessä. Mitenhän tän nyt selittäis?

Mä voin esimerkiksi mennä kaverin pihalle ja odottaa sitä kaveria siinä vaikka puoltuntia, se ei oo mulle mikään ongelma. Mutta jos sovitaan esimerkiksi joku mökkireissu, vaikka viikon päähän, niin mä vihaan sitä koko viikkoa ennen sitä mökille pääsyä.

Kun puhutaan esimerkiksi just tosta mökkeilystä, niin mä haluaisin aina, että jos sinne mökille mennään, niin mennään sitten heti! Se, että se suunnitellaan etukäteen ja toteutetaan myöhemmässä ajankohdassa.. Se on tuskaa.

Tästä mun hetkessä elämisestä on tullut monesti sanomista Eiralta, joka taas itse on suuri suunnitelmallisuuden kannattaja. Oon tainnut joskus mainita, että Eiralla on joululahjatkin ostettuna jo tammikuussa, joten.. Ollaan tässä asiassa vähän niinku yö ja päivä. Onko se sitten hyvä vai huono? No, mä ainakin koen sen jotenkin kasvattavana.

Meiän kaikki pahimmat erimielisyydet on ehkäpä johtunut juuri tästä erilaisesta näkökulmasta asioiden tekemisen suhteen. Ja mä olen oppinut itseäni aika paljon rajottamaan, vaikka siis täysin en koskaan tule hetkessä elämisestä luopumaan. On vaan ehkä otettu ne pahat tavat pois.

Mä oon miettinyt usein, että sillon kun muutettiin Hyvinkäältä Riihimäelle, niin aika paljon muuttui. Hyvinkäällä mulla oli vielä hyvin vahvasti semmonen meininki, että jos mä halusin mennä vaikka ryyppäämään, niin mä myös lähdin. En siitä edes pahemmin ilmotellut. Menin vaan jos joku pyysi, koska hetki piti aina käyttää.

Mua ei oikeestaan koskaan vaivannut krapulat niin paljon kun mua vaivas se, että vaan lähin reissulle sanomatta mitään. Se oli aika paha noidankehä, koska sitten mulle tuli usein siitä niin paha olo, että teki mieli päästä jo uudelle reissulle.

Jotenkin sitä vaan ajatteli niin, että ryyppäämisen suunnittelu tekee pahemman juopon kun se itse juopottelu. Siksi piti mennä hetkessä. Mitenhän tää mun merkintä ajautui tähän pisteeseen?

Mä oon aikuistunut ehkä tosi hitaasti tai jotain, mutta sehän meillä miehillä on usein tapana. Ja pääasia kai on se, että edes nyt alkaa olemaan vähän fiksummat tavat. Usein kaikki turhat ryyppyreissut jää vaan puheen tasolle, koska asiat on priorisoitunut mun päässä uuteen parempaan järjestykseen. Ja mä koen olevani näin paljon onnellisempi.

Onnellisuudesta kai kaikesta lopulta on kyse. Ehkä? Mä ainakin itse jotenkin uskon, että se on jollain tavalla se elämän tärkein asia.

Pari viimestä vuotta on ainakin ollu mulle tosi iso kasvun paikka, ja se on tehnyt musta paljonkin onnellisemman. Hassua, että ne on just ne vuodet kun ollaan asuttu täällä Riihimäellä. Aikanaan olin aika paljon tänne muuttoa vastaan, mutta kyllä mun täytyy sanoa, että on tää ollut parasta.

Olikohan tässä mun merkinnässä mitään ympyrää, joka olisi jotenkin pitänyt sulkea? Oli miten oli, niin tää lähtee nyt tämmösenä maailmalle. Tää merkintä on itseasiassa aika hyvä esimerkki siitä, että mimmosta se hetkessä eläminen on. Kirjotin tätä lähemmäs kaksi tuntia, joten aiheetkin pomppii vahvasti hetken mukaan.

Terveisin,

Tekko

Viikko 15 – Lyhyt, mutta pitkä

Ja sitten olisi vuorossa työviikon niputtaminen. Taas. Teenkö mä enää mitään muuta täällä mun blogissa? Ehkä vielä joskus, mutta nyt eletään aika hektistä elämää ja ei oikein "riitä aika". Vaikka siis kirjottamiseen löytyisikin aikaa, niin ei jotenkin ole kerennyt ajattelemaan mitään aiheita. Eletään siis nyt aikalailla sen mukaan, mitä mä töiltä kerkeän.


Maanantai alkoi perinteisesti sillä, että mä laitoin työpaikkaa kuntoon. Perus huoltohommat siis. Sit toiselle työmaalle the kaapin kimppuun. Tässä tapahtui se hetki kun huomasin yöpakkasten aiheuttaman ongelman, joten jouduin alottaa sen lähes alusta uudelleen. Mä annoin sen tovin kuivua, ja yritin olla luova, se oli virhe. Aattelin, että kuparin värisellä spraylla maalaan siihen jotain hauskaa, mutta.. No, tein itselleni vaan lisää työtä. Jouduin maalaamaan sen taas uudelleen. Ymmärrätte varmaan nyt, että miksi se on mun uusi pahin vastustaja?

Tiistain aloitin taas perushommilla ja siirryin taas jatkamaan the kaapin parissa. Olin vihdoin aikalailla tyytyväinen siihen, eikä käynyt mielessänikään, että lähtisin siihen enää mitään säveltämään. The kaappi oli nyt täysin kasassa, huh. Sitten käytiin työpaikkapalaverissa, jonka jälkeen olin varannut tunnin yllättäviin tehtäviin. Ei riittänyt. Palaveri oli normaalia pidempi ja tajusin, että joillain asioilla alkaa olemaan aikamoinen kiire. Takaisin toiselle työmaalle siivoilemaan. Kaksi ja puoli tuntia ylitöitä, pff. Ja jouduin aikaistamaan seuraavaa aamua, koska kaikki pitää saada kuntoon ajoissa.

Keskiviikkona tulin töihin kello 7, oma "ennätys". Mun mielestä ihan kiva aika alottaa, ei siinä mitään. Kaksi ja puoli tuntia haravoin pihaa, pidin ruokiksen, jonka jälkeen työssäoppija saapui työmaalle ja ryhtyi avukseni keräämään haravointijätettä. Siinäkin meni oma aikansa ja jotenkin sitä alkoi olemaan ihan poikki jo. Vaan vielä mitä, työt vaan jatkui. Kello taisi olla lähempänä 16 kun päätin, että nyt ei kyllä enää voi venyä.

"Ihan normaali kahdeksan tunnin työpäivä, mitä kitiset?" joo, ei siis muuten mitään, mutta mun viikkotunnit on vieläkin vaan 20. Mä en siitä yli mene, en tällä sopimuksella. Se on kumminkin 9 euroa/päivä, joten mä en hyödy siitä mitään, vaan se on mulle täysin ylimääräistä. Ja mun työnkuvaan (mun mielestä) kuuluu, että mun pitää päästä mahdollisimman monena päivänä käymään, jotta saan mun perushommat hoidettua. Jouduin siis jättämään tällä viikolla torstain pois, koska tunnit tuli täyteen. Hmph..


Anteeksi, että mä nyt valitan tästä mun työajasta täällä kokoaika.. Se vaan tuntuu olevan raskain asia mulle itselleni tällä hetkellä. Mä en vaan uskalla työkokeilusopimuksen kanssa joustaa viikkotunneista. Ja vaikka voisinkin, niin mun työkokeilusopimus mahdollisesti loppuu tän kuun lopussa, joten mun pitäis ne ylimääräset tunnit ottaa pois muutenkin mahdollisimman nopeasti, tai sitten se olisi vaan multa pois..

Periaatteessa mun pää on nyt vähän paremmin kasassa kun mitä se oli viime viikolla, että onneksi parempaan suuntaan. Mun pitää vaan oppia puhumaan, edelleenkin. Pyytää apua ja oppia myös sanomaan "ei pysty". Mun isoimmat ongelmat kaikkea jatkoa ajatellen.

Oon vaan jotenkin kelannut sen niin, että mitä useempaan työtehtävään myönnyn, sitä paremmat mahdollisuudet mulla on työllistyä ihan oikeesti. Nyt vasta tajuun sen, että se pitäis osata pitää tasapainossa. Liikaa tehtäviä kun ottaa vastaan, osa niistä jää roikkumaan ja se ei todellakaan edesauta mun työllistymistä kun niistä tullaan myöhemmin mainitsemaan.

Mä osaan tän asian hyvin mun päässäni, tällä hetkellä ainakin tuntuu niin. Käytännössä kaikki vaan on jotenkin niin paljon vaikeampaa. Mitkä on asioita, joista voin kieltäytyä ilman, että se vaikuttaa siihen mitä musta ajatellaan työntekijänä?


Elämä tuo vieläkin eteen tilanteita, joissa ei oikein osaa toimia. Eli ehkä mä osaan nyt luopua mun ikäkriisistä? Kaikkea ei selkeestikään ole vielä koettu ja kokoaika voi oppia uutta. Ehkä jopa pitää oppia uutta. Ehkei asioiden opettelu ole vielä myöhäistä. Hmm.

Mutta siis TL;DR: Mun fiilis on jo huomattavasit parempi nyt. Mun pää ei ole räjähtämässä, vaikka se siltä vielä alkuviikosta tuntui. Mulla on vielä paljon opittavaa työelämästä, siitä miten toimitaan fiksusti työyhteisön hyväksi. Pitää oppia tasapainottamaan asioita, vieläkin enemmän siis. Oppia pyytämään apua, viimeistään siinä vaiheessa kun tuntuu, että kaikki kaatuu päälle.

Ehkä se olisi siinä. Tältä erää.

Terveisin,
Tekko

Viikko 14 (myöhässä, hups)

Multahan on vallan unohtunut kirjoittaa yksi työviikko! Viikonloppu oli täynnä väsymystä ja synttäribileitä, niin en kerennyt. Nyt mennään jo uuden viikon tiistaissa, hups. Pääasia kai kuitenkin on se, että se edes tulee kirjoitettua ylös. Nyt mä sen siis ehkäpä kirjoitan.


Maanantai, eipäs kun tiistai, koska pidin viikon pakollisen vapaapäivän maanantaina henkilökohtaisista syistä. Mutta tiistai tosiaan, hmm, oon jotenkin alkanut laiskistumaan näissä ylös kirjaamisissa ja mulla ei ole mitään hirveän konkreettista.. No, perus huoltoa, siis sitä mitä mä joka päivä tavallaan teen. Ja toisena kohtana on semmonen, että sain täytettyä työaikaseuranta/mitkälie-laput kaikilta edeltäviltä viikoilta. Tavoitehan olisi kuulema ollut täyttää ne viikko kerrallaan, mutta.. Niiden kanssa meni tovi, mutta onneks mulla on kaikki ylhäällä sekä täällä, että myös kalenterissa. Päivän päätteeksi kauppareissu ja vähän roudaamista. Ylitöiksi meni.

Keskiviikko alotettiin etsimällä ja kantamalla asioita. Jatkettiin kantamalla asioita ja.. Ei ihan päätetty kyllä kantamalla asioita, mutta ylitöiksi meni kuitenkin. Oltiin Hyvinkään kirjastolla kasaamassa johonkin näytelmään tekniikkaa. Okei, mä olen vähän käsi niissä hommissa, joten mun päivä koostu aikalailla kädet taskussa seisoskelusta. Harmittaa kyllä, ettei voinut/osannut olla avuksi. Oma päivähän siinä oikeestaan vaan pitkältä tuntui..

Torstaina taas perushommat ja.. Mun uusi ikuinen vastustajani, the kaappi. alotin sen parissa tosiaan viime viikolla, mutta säät ei jotenkin sitten suosinut sen maalaamista, joten hommat jäi seisomaan. Maalasin sitä, mutta yöpakkaset teki sille taas omia taikojaan.. Joka siis selvisi mulle oikeestaan vasta seuraavana maanantaina.. Siitä myöhemmin lisää.

Perjantaina menin suoraan jatkamaan the kaapin maalaamista, mutta lähinnä kaikkia muita osia, enkä katsonut sitä aikaisemmin maalaamaani tapausta, vaikka olisi ehkä kannattanut.. Hyppään tässä kohtaa hieman maanantaihin: menin katsomaan, että joko mä saan lyötyä the kaapin kasaan ja huomasin, että yöpakkaset oli tehny sille jotain. Se oli jotenkin, öö, kerrostunut. Siihen kun koski ja yritti hinkata jäätä pois, niin se vaan vaahtoutui oudosti.. Tiedossa siispä uudelleen maalaus. Takaisin perjantaihin: siivosin toista työmaata hieman "ennakoiden", koska tiedossa oli siis, että jossain vaiheessa pitää siivota tosi isosti. Jos pikkasen alottaa aikasemmin, niin eikö se ole pois sieltä loppupäästä? Ei oikeestaan meillä.


Semmonen viikko ja vähän siellä oli jo tätäkin viikkoa, mutta ei anneta sen haitata. Toivottavasti tän viikon katselmus tulee sitten ajoissa, ettei tuu tavaksi roikottaa näitä. Ja jotenkin kaikkea oli nyt paljon vaikeampi jopa muistaa. Tosiaan kun oon alkanut vähän merkkaamaan noita huonommin, niin sitä unohtaa helposti asioita. Ehkä se oli vaan toi viikko.. Se tuntu jotenkin aika raskaalta.

Mutta ei niin raskaalta kun tämä viikko. Mä vähän kerron tästä päivästä; mulla meinas lahota pää. Mulla on vaan yksinkertaisesti liikaa töitä ja mä yritän kuitenkin ehtiä kaiken tekemään työkokeilusopimuksessa määritetyssä ajassa. Mulla on vaan 20 viikkotuntia tällä hetkellä, ja se.. Se on vähän. Korvaukseen nähden se on ihan ok, mutta työtehtävien määrään se ei todellakaan istu.

Ja kun tahti edelleen jatkuu semmosena, että "Tee tämä, ja priorisoi se tehtävälistan kärkeen", koska kaikki on tällä hetkellä akuuttia. Pari tärkeetä tapahtumaa tulossa, joten kaikki on vähän äärirajoilla.. Mua pyydetään venyttämään mun päiviä, koska tähän viikkoon pitää pistää kaikki mahdolliset työtunnit. Mä en vaan pysty siihen ton sopimuksen kanssa. Ehkä sitten palkkatukitilanteessa asia olisi eri, mutta nyt mulla sotii kyllä sopimus vahvasti tätä kaikkea vastaan.

Ja nyt kun mulla on tärkeä siivousprojekti, niin mun pitäis siinä samalla ehtiä tekemään asiaa, josta en tiedä oikeestaan mitään. Ja se stressaa mua. Mä olen siis saanut siitä infoja kahdesta lähteestä, jotka on ollut hyödyllisiä joo, mutta mulla ei vaan lähe käyntiin samaan aikaan toisen projektin kanssa. Menee tukkoon. Mä en oo ollut tämmösessä tilanteessa elämässäni vissiin vielä kertaakaan, ja tänään vaan tuli semmonen tilanne, että poks.

Ja siis omaa syytänihän tää nyt kuitenkin ilmeisesti on. Liian miellyttämisenhaluinen, sanon kaikkeen "kyllähän minä hoidan". Tyhmä, tyhmä, tyhmä. Ei pitäis myöntyä mihinkään, koska kyllä noita työtehtäviä mulle myös pamautetaan naamaan, kuten oon jo sanonut.. Tää on mulle vaan jotenkin niin tärkee kokonaisuus, siis tää työpaikka, ja haluan hoitaa tän niin hyvin kun pystyn, mutta.. En näköjään pysty. Ei pysy käsissä.

Mulle ei selvästikään sovi liian monta narua samaan aikaan. Tää kaatuu koko juttu. Sitä mukaan kun uusia naruja tuodaan mun käteen, niin ne ensimmäiset narut lähtee karkuun. Ja sillon unohtuu tehdä ne mun omat työt ja siitä sitten huomautetaan jossain vaiheessa, ja se ei ole kivaa.

Onko mulla nyt hieman iso kuoppa tässä mihin oon itseni kaivanut? Osaan mä tästä täällä mun blogissani kirjottaa, mutta auta armias kun tulisi mahdollisuus avautua tästä livenä.. Meikäläinen sanoo vaan, että "joo joo, kyllä hoidan"..

Terveisin,
Tekko

Maaliskuun silmäilyt

Viime kuun elokuvat jäi tosi vähäisiksi. Ei jotenkin vaan koskaan löytänyt aikaa, ja jos joskus löysi aikaa, ei löytänyt mielenkiintoa. Huono silmäilykuukausi siis. Lähetään vaan suoraan käymään niitä läpi.

Ja mä valehtelen heti alkuun, koska maaliskuun ensimmäinen elokuva on katottu oikeesti helmikuussa. Kirjotin viime kerralla näin:

Oletan, että tässä kuussa ei tule enää elokuvia katseltua, joten voin listata tän kuukauden katselmukset ihan hyvillä mielin jo nyt. Tänään en ainakaan jaksa elokuvia tuijotella ja huomisestakin mulla on omat epäilykseni.

Ja silti piti kuukauden viimeisenä päivänä kuitenkin vielä katsoa yksi elokuva. Ja koska en lähe muokkailemaan tota edellistä silmäily-blogia, niin valehtelen katsoneeni sen maaliskuussa. Helppoa ja kivaa.

Eli maaliskuun ensimmäinen elokuva oli Vuonna 85. Täs leffassa on sitä jotain, mutta en tiedä oikein mitä. Onkohan sen hienous musiikeissa? On siinä ihan jännä juonikin, mutta se jossain kohtaa hieman ärsyttää mua. Ehkä mä sanon kumminkin niin, että tää elokuva perustuu aika vahvasti siihen musiikkiin. Eppu Normaalia ja Juicea ainakin soi taustalla, ja siis mikä voi sillon mennä pieleen? Ihan katsomisen arvonen elokuva, mutta en tiedä jaksaako sitä katsoa toista kertaa vuoden sisällä? Ehkä parin vuoden välein.

Toinen elokuva on Yösyöttö. Me käytiin Eiran kanssa tää leffa aikoinaan katsomassa ihan leffateatterissa ja siis se oli sillon jo ihan hyvä. Uudelleen katsomista mä en jotenkin kyllä odottanut, mutta nyt se tuli tehtyä. Ja siis kyllä se toimi vieläkin. Ehkä myös semmonen elokuva, minkä voi katsoa parin vuoden välein, mutta ei yhtään tiheämmin.

Kolmas elokuva on semmonen mitä mä oikeestaan olin säästellyt aika paljon. Mä en oo moneen vuoteen sitä nähnyt, tai no siis, en tätä versioo ollut nähnyt ollenkaan. Kyseessä on kuitenkin uudempi Tuntematon Sotilas. Ja siis tästä mä tykkäsin! Katottiin tää Ronin kanssa, ja muistan kun Roni kysy jossain vaiheessa multa jotain, et "onks tää liian jännä sulle?" Mä siis jotenkin elin sitä leffaa liian vahvasti. Jännitin kokoajan kaikkien puolesta ja kaikkee. Jaksoin keskittyä koko elokuvan ajan ja se kertoo hyvästä elokuvasta. Ja loistavat näyttelijät, ai että. Huh huh. Tähän mennessä tän vuoden paras näkemäni elokuva.

Neljäs, ja samalla kuukauden viimeinen elokuva olikin sitten Menolippu Mombasaan. Tää oli joskus semmonen elokuva, jota tykkäsin katsoa, katsoa ja katsoa vieläkin. Tän elokuva suola on aika vahvasti juonessa, tapahtumissa ja läpissä. Mut jotenkin se ei tällä kertaa enää ollut niin mielenkiintoinen.. Mä en jaksanut keskittyä sen katsomiseen, paitsi vasta oikeestaan lopussa. Ja tiedättekö mikä on hassua? Mä kyynelehdin elokuvan lopussa. En tiedä mitkä kuut oli taas ja missä, mutta jotenkin se loppu vaan kolahti ja kovaa.

Elokuvat oli tosiaan siinä. Sarjoja mä en ole merkannut mihinkään ylös ja olen jotenkin nyt ihan täysin unohtanut kaiken. Katsoin ehkä Z-Nationin loppuun? Se oli mahtava! Uutta sarjaa en mun mielestä sen tilalle alottanut, koska siis.. Ei vaan löydy mitään mielenkiintoista Netflixistä! Telkkarista tulee katsottua The Walking Dead, koska.. Miksi mä yritän lähteä sitä perustelemaan jotenkin? Muhun se iskee vieläkin, vaikka katsojamäärät olisikin pudonnut.

Yökatselussa meillä on vieläkin Ihmeiden Tekijät. Nyt on soittimessa levy 5, jossa on jaksot 155-193. Oon saattanu nähdä noi jaksot jo moneen kertaan, mutta se johtuu siitä, että Eira nukahtaa aina ennen mua ja mä jään vielä tuijottelemaan. Sit seuraavana iltana alotetaan taas siitä mihin Eira on jäänyt..

Semmoset sieltä. Mitähän tää kuukausi tuo tullessaan? Ainakin nyt oon jo katsonut yhen elokuvan, joten.. Ei se ainakaan tyhjäksi jää.

Terveisin,

Tekko

13. viikko!

Viikkokuulumisien aika! Oikeestaan mun ois pitänyt kirjottaa tänne jo edellisen kuukauden silmäilytkin, mutta oon pitänyt itteni nyt jotenkin liian kiireisenä. Ehkä se vielä tässä kuussa tulee, hmm, ehkä.

Mutta nyt tosiaan työkokeiluasioiden pariin, koska taas on uusi viikko taputeltu. Tai lähes taputeltu.. Hmm.


Maanantaina tein noita mun perusasioita tuolla. Siivoilin ja järjestelin paikkoja. Kävin toisella työmaalla nostamassa yhen romahtaneen varastoteltan takaisin pystyyn, kantelin siellä hieman maaleja ja yritin päässäni hahmottaa jotain fiksua ratkaisua meidän maalitilanteelle. Ja olin tosiaan mennyt kahdeksaan, koska en ollut tajunnut katsoa mun kalenteria edellisenä iltana.. Meillä oli työpaikkapalaveri ikäänkuin mun työpäivän jälkeen sitten, joten jouduin venyttämään hieman päivää.

Tiistaina mä sain ihan mielenkiintoisen projektin. Harmittaa vaan, että mun pää toimii vähän siten, että jos tulee joku mielenkiintoinen projekti niin unohdan aikalailla kaikki mitä olisi pitänyt tehdä ennen sitä. Piti kunnostaa yksi kaappi, maalata ja katsoa, että se jotakuinkin toimii. Väristä mulle ei kerrottu mitään, joten otin ohjat omiin käsiini. Mun mielestä se uusi maalipinta on mitä mainioin, mutta en osaa kyllä vielä sanoa, että miten se otetaan vastaan muiden toimesta.

Keskiviikkona menin suoraan toiselle työmaalle jatkamaan sen kaapin kunnostusta. Touhusin siellä ihan onneissani, kunnes puhelu keskeytti työntekoni: "Tänään on palaveri, siis niinku nyt." Eikai siinä, tavarat kasaan ja pääkallopaikalle. Palaverin jälkeen vielä takaisin kunnostamaan kaappia.

Eilen, eli torstaina, mä pidin maanantaina kertyneen ylityön pois. Ja lopun siitä työpäivästä suoritin jakamalla esitteitä. Sen takia tämä viikko on vasta lähes taputeltu, koska en saanut käytettyä työajasta kun vain osan. Menin Nellan kanssa sille esitteidenjakolenkille ja se oli, no, mielenkiintoista. Mä jouduin vahtimaan kokoaika, että Nella ei ole autojen tiellä, ja samanaikaisesti laittamaan esitteitä aina mitä erilaisempiin postilaatikoihin. Ja melkein aina kun olin saanut esitteen laitettua laatikkoon, päätti Nellakin, että hänkin haluaisi jättää postilaatikon jaloille oman muistonsa. Piti lopettaa kierros, koska pissaterveiset alkoi mennä yli. Eli siis, tänään tai mahdollisesti viikonlopun aikana pitää hieman vielä jatkaa työntekoa – yksin, tai ainakaan Nella ei lähde mukaan.


Mä en oo kai pitkään aikaan kertonut, että miten mä viihdyn tuolla? No, siis, työyhteisönä toi on vieläkin aivan loistava. Mun perustyötehtävät on mun mielestä mulla jo aika hyvin hanskassa ja näin. Mutta on yksi mutta. Mä edelleenkin inhoan asioiden muuttumista.

Mulla on työtehtävät kirjattuna ylös mun vihkoon, joita toteutan kiireellisyysjärjestyksessä. Kaikelle ei ole edes määritelty kiireellisyyttä, joten teen ne mielekkyysjärjestyksessä. Vaan sitten saattaa yhtäkkiä käydä niin, että joku tehtävä nousee yhtäkkiä sijalle 1, koska joku muu haluaa niin. Ja sitten heti sen perään, joku toinen asia saattaa nousta myös sijalle 1, ja mä en tiedä enää, että mikä nyt oikeesti on se kiireellisin.

Ja kun näitä kiireellisyysmuokkauksia tapahtuu, niin mun päivärytmi hajoaa. Sitten syntyy niitä tilanteita kun asiat saattaa loppua jostain ja jotain. Mulla on selkeesti vielä treenattavaa tässä asioiden ymmärtämisessä.. Miten kaksi asiaa voi olla samaan aikaan kiireellisimpiä, vaikka ne ei ole mitenkään kytköksissä toisiinsa?

No, ehkä mä opin elämään tämänkin kanssa. Pääasia olisi se, ettei nää sotkis mun päivärytmiä. Mä haluan voida tehdä mun perustehtävät ja katsella sitten muita asioita. Mä kumminkin olen työkokeilusopimuksen mukaan talonmies, enkä joka paikkaan ehtivä ihmemies (vaikka mun edeltäjä semmonen olikin).

Terveisin,
Tekko

Mamma ♥

Tosiaan, sanoin tossa edellisessä merkinnässä, että sain tiistaina suru-uutisia työaikana. Ja koska mulle kirjottaminen on helpoin tapa käydä asioita läpi, niin nyt mä kirjotan vähän. Tää tilanne oli mulle tavallaan "uusi", koska nyt en syö mitään lääkkeitä, jotka estää kokemasta asioita "oikein".

Läheisen kuolema on semmonen asia, jota ei haluais tapahtuvan koskaan. Vaan kun elämä on suunniteltu niin, että on alku ja loppu, niin se on pakollinen asia kaikille jossain vaiheessa.


Huh, tää kirjottaminen on paljon vaikeempaa kun kuvittelin aluks.. Tuntuu, että mä "nieleskelen" kyyneleitä kokoaika.

Mä kirjotin asioita ylös sillon melkein heti suru-uutisen saatuani, heti kun olin saanut pahimman tärinän loppumaan ja enimmät kyyneleet pyyhittyä. Seuraava pätkä on siis mun kirjasesta, johon asioita ylös kirjoitan:

Tiistai 26.3.2019

Sain eilen kuulla, että mamma oli joutunut saattohoitoon. Maailma sumeni hetkeksi ihan täysin, kyyneleet valui.

Viikonloppuna mamma oli soittanut iskälle ja kysynyt tyyliin, että nytkö hän kuolee? Tekee pahaa ajatella mamman ajatuksia saattohoitohuoneessa; onko mammaa pelottanut siellä?

Tänään, juuri äsken, sain kuulla, että kivut on poissa. Mamma oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen.

Mä elän usein tilanteita lähinnä muiden kautta, ja mua satuttaa ajatella mitä iskä ajattelee.

Eniten mua siis sattuu ajatukset. Surullinen olen siksi, että en mammaa enää näe. Miksi en käynyt useammin?

Muistot onneksi elää, mutta ehkä niitä voisi tosiaan olla enemmänkin. Paniikkihäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko vaan vei oman pätkänsä mun elämästä, ja se oli aikaa kun en nähnyt oikein ketään. Tottakai se ahdistaa ja harmittaa.

Onneks mulla on mammasta vaan iloisia ja hyviä muistoja. Muistot sai mut hymyilemään kyynelten läpi.

Aikaa kun ei saa takasin.. Pitäis olla enemmän tekemisissä ihmisten kanssa, joista välittää. Kliseistä, mutta miksi sen muistaa aina liian myöhään?

Mamma, meillä on sua ikävä!

Terveisin,

Vesa-Matti

Kaksitoista viikkoa takana!

Viikkokuulumisten aika. Hmm, mitä sitä suotta pidentämään alkua?


Maanantaina menin kahdeksaan tekemään mun perushommat pois alta, ennen kun kukaan muu kerkee töihin. Keksin myös vähän lisää ylösmerkattavaa, eli selkeytin omaa työnkuvaani lisää.

Tiistaina mun oli tarkotus mennä ysiin, mutta.. Ensimmäinen kerta kun en herännyt oikeeseen aikaan. Nukuin ihan muutaman minuutin ohi, joten siirsin alkamisajankohtaa kymppiin. Eihän se meinaa mitään muuta kun myöhempää kotiinlähtöä, mutta ei se onneks paljoa paina. Kävin myös toisella työmaalla pistämässä paikkoja vähän kuntoon. Sain työaikana suru-uutisia, jotka pysäytti työnteon kyllä ihan täysin.

Keskiviikkona menin vasta yhteentoista. Pistelin taas paikkoja kuntoon ja sain lisää työtehtäviä mun työtehtävät-listaan. Aloin suunnittelemaan hyllyä, joka sopisi täydellisesti erikokoisten asioiden säilyttämiseen. Mulla on siitä ihan hyvä ajatus, mutta täytyy vielä piirrellä ja mittailla. Loppupäivästä meillä oli palaveri, jossa mun työtehtävät-lista sai taas vähän jatkoa.

Torstaina hoidin taas ns. pääkallopaikalla mun perushommat. Oon suunnitellu, että pesen lattiat märällä aina viikon vikana päivänä tai vaihtoehtoisesti silloin, kun näen sen tarpeelliseksi, mutta vähintään kerran viikossa. Pitää kattoa miten tää toimii ja lisätä sitä mukaan. Sit menin toiselle työmaalle pistämään paikkoja taas kuntoon. Asiat, jotka olin tiistaina laittanut kuntoon.. Ei ollut enää niin kunnossa. Tuskin on taas tälläkään hetkellä. Päivän lopuksi hain vähän esitteitä, jotka aion viikonlopun aikana jakaa.


Noniin, se oli sitten semmonen viikko. Mulla ei ole tähän enää mitään lisättävää, joten pidetäänkö tää tämmösenä tosi lyhyenä ja ytimekkäänä? Hyvä, että se käy teille, koska mä aion kirjottaa toisenkin merkinnän tähän perään.

On asioita, joita ei vaan voi yhdistää, ja nää on nyt vähän semmosia.

Terveisin,
Tekko

Miten minä lopetin tupakoinnin?

Mä aina pohdin päässäni, että "nyt en kirjota enää tupakasta, nyt en kirjota enää tupakasta". Vaan arvatkaapa mistä mä nyt kirjotan? Jos arvasit, että tupakasta, olet oikeassa.

Multa on kysytty paljon siitä, että miten mä tein sen? Mä en muista olenko mä sitä tänne koskaan kirjottanut.. Tai siis varmasti olen, mutta en nyt vaan muista. Haluun kuitenkin nyt vielä kerran käydä läpi tämän, ja ehkä näin motivoida muitakin ihmisiä lopettamaan. En siis pakota! Mutta jos on käynyt yhtään mielessä, niin mun ohjeeni on seuraavanlainen:

Asenna puhelimeesi sovellus, joka laskee sulle asioita. Asioita kuten kuinka kauan olet ollut polttamatta, kuinka paljon rahaa olet säästänyt (jos se ei olisi mennyt johonkin muuhun), kuinka monta tupakkaa olet jättänyt polttamatta ja kertoo se vielä siitäkin, että tiettyjen aikojen jälkeen jokin osa-alue sinussa paranee (mm. pulssi, maku- ja hajuaisti yms.)


Eirahan meillä alotti lopettamisen ensin. Se otti siihen avuksi Champix-nimisen lääkkeen. Se on suhteellisen kallis, mutta se auttoi Eiraa, joten en tuomitse. Mä innostuin lopettamisesta siinä kohtaa kun Eira esitteli mulle sen sovelluksen, jolla se seuraa tupakattomia päiviä. Istuttiin meiän terassilla, minä siinä tupakkia poltellen ja tokaisin yhtäkkiä vaan sovelluksesta innostuneena "olisikohan tää mun viimenen tupakka?"

Ja se oli. 23. elokuuta 2018 asensin puhelimeeni sovelluksen, joka kantaa nimeä "Smoke Free". Se on englanninkielinen, koska sillon ei ainakaan löytynyt ainuttakaan suomalaista vastaavaa. Löytyi vain huonosti suomennettuja, ja siis Eiralla on joku semmonen.. Olisihan se tietenkin tuonut hieman huumoria lopettamiseen kun olisi lukenut huonosti suomennettuja juttuja, mutta jätin sen kuitenkin väliin. Oon pärjännyt myös ihan hyvin tällä englanninkielisellä.


Mä lopetin siis seinään. En alkanut vähentämään tai mitään, koska musta tuntuu, että se on vaan ittensä huijaamista. Kuinka moni on oikeesti vähentänyt ja sen jälkeen lopettanut tupakan? En tiedä yhtään. Tiedän ihmisiä, jotka on vähentänyt, mutta vain väliaikaisesti, vaikka lopetus olisikin ollut mielessä. Vähentäminen toimii vaan hetken, uskoisin.

Kun lopettaa seinään, ei tarvitse itseään huijata. Siihen avuksi tuo sovellus, koska sä et todellakaan halua nollata noita päiviä. Miettikää nyt, ootte saanut siihen vaikka viikon ja kolme päivää; jos meet tupakalle, sä joudut itse pyyhkimään ne päivät pois tuolta sovelluksesta. Se tuntuu varmasti pahalta. Mä en oo onneks joutunut niin tekemään, koska mä oon pysynyt poissa tupakasta – ja seuraavaksi tietoja siitä, että kuinka kauan:

7 kuukautta ja 14 tuntia. Eli eilen siinä joskus 21 aikaan illalla on tullut tasan 7 kuukautta täyteen. Ja mä en todellakaan halua joutua pyyhkimään tota aikaa pois tuolta. Mä haluan vaan kasvattaa tota lukua mahdollisimman paljon! Odotan jo innolla, että miltä toi mahdollisesti näyttää vuoden jälkeen.


TL;DR:
1. Asenna puhelimeen sovellus, joka laskee sulle tupakkavapaita päiviä.
2. Lopeta tupakointi. Älä ota siihen mitään nikotiinituotteita avuksi, ellet tunne ihan pakottavaa tarvetta.
3. Anna ajan kulua, äläkä tupakoi.
4. Tule iloiseksi siitä, että sovellus näyttää sinulle kuinka olet ollut tupakoimatta jo viikon/kuukauden/vuoden. Tule myös iloiseksi siitä, että sovellus kertoo sulle, että sulla on nyt parempi hajuaisti tms.

Mulle tää toimi näin, mutta en voi taata sen toimivuutta kaikilla. Ihmiset kun on kaikki niin erilaisia.


Ja koska mä vielä haluan hieman leveillä mun omilla tilastoilla, niin tässä niitä tulee! Oon säästänyt rahaa (tupakasta joo, mutta johonkin se on mennyt) 1382 euroa. Multa on jäänyt polttamatta n. 4253 tupakkaa. Oon pidentänyt mun elämää ton sovelluksen mukaan n. 53 päivää. Ja kun en ole seissyt/istunut tupakalla, niin mulla on ollut ns. ylimääräistä aikaa n. 354 tuntia. Mun pulssi on palautunut normaaliksi, mun happitasot on palautunut normaaliksi, hiilimonoksidi on eliminoitunut kehostani, kaikki nikotiini on pois musta ja sanotaan nyt vielä se, että mun maku- ja hajuaisti on parantunut.

Siinä on aika paljon vaan pelkkää positiivista asiaa. Seuraako tupakan lopettamisesta jotain pahaa? No, mä oon kokenut pahana sen, että välillä tekee mieli alkaa tupakoimaan uudestaan. Ne tilanteet täytyy vaan päässä jotenkin onnistua voittamaan. Pahalta on tuntunut myös.. Hmm.. No se tuntuu aika pahalta, että on haistanut sen, miltä tupakoiva ihminen haisee. Olisin pärjännyt ilman sitäkin tietoa, koska ei se oo mikään kovin hyvä tuoksu.. Ja mä haisin siltä samalta 9 vuotta? Hyh.

Itseasiassa tosta hajusta on vielä pakko sanoa se, että ei kaikki tupakoivat ihmiset oikeesti haise. Jotkut kantaa sitä hajua mukanaan vaan hetken sen tupakan jälkeen, mutta joillain se on oikeesti vaatteissa. Eikä tupakoiva ihminen huomaa sitä itse ja sehän se vasta hauskaa onkin.


Protip: Jos sulla on taipumusta haista tupakalle, niin älä missään nimessä yhdistä siihen enää energiajuomaa. Riihimäen ABC:llä tulee tosi usein vastaan tämän kombon omaavia, ehkä just ja just täysi-ikäisiä ihmisiä. Se on oikeesti ehkä kammottavin haju, mitä voi haistaa yleisellä paikalla.


Nyt mä teen lupauksen, jonka saatan ehkä joutua rikkomaan.. Mutta kirjotan tupakasta seuraavan kerran vasta sitten, kun mulla on vuosi täynnä. Se miksi mä saatan sen joutua rikkomaan on se, että mun on ollut hyvä kirjottaa tänne välillä niistä kiusaavista tilanteista ja voittaa ne siten. Jos mulle oikein kauhea kiusaus jossain vaiheessa tulee, niin mä kirjotan siitä vaikka mulla ei olisi vuosi vielä täynnä. Sovittu?

Terveisin,
Tekko

Viikko taasen takana päin

Ennen viikon kuulumisiin menoa, kerron teille tapauksesta, joka sattui äskettäin. Olin matkalla kotiin, mulla on aina musat korvilla, mutta silmät auki. Tässä tapauksessa mun silmät ei ois riittänyt, jos tää tyyppi ei ois pelästynyt vastaantulevia autoja. Okei, tilanne on silleen, että en mä voi tietää sen aikeita, mutta pahaltahan se mun silmiin lopulta näytti.

Ei mikään paras piirustus, mutta ehkä se hieman selventää. En tosin voi 100% varmaksi sanoa, että mimmosen mutkan toi auto on tehnyt ennen kun on osunut mun kohdalle, koska mulla ei ole selässä silmiä. Se on kuitenkin sellainen kohta, ettei se voinut mistään pihasta kääntyä, joten sen on pakko olla tullut jalkakäytävälle ilman pätevää syytä. Ehkä vaan pelotellakseen tai jotain.

Mä havahduin siihen kun se suhahti ihan mun vierestä ohi, koska halusi ilmeisesti ehtiä ennen vastaantulevia autoja takaisin omalle kaistalleen. Mä jäin hämmentyneenä tuijottamaan sitä auton perää, mutta en tajunnut yhtään katsoa rekkaria. Se jotenkin säikäytti tosi paljon. Se auto ei todellakaan jarrutellut tilanteen jälkeenkään, vaan ajoi seuraavaan risteykseen talla pohjassa. Siitä en tiedä mihin se jatkoi.

Mä jatkoin matkaani kotiin ja kävin ryhmäkeskustelut läpi kertoen mitä just tapahtui. En oo koskaan ollu poliisien kanssa tekemisissä tämmösen asian kanssa, ni en osannut toimia. Tai siis kyllä mä tiedän miten olisi pitänyt toimia, mutta mun ajattelumaailma vaan on vähän väärä. "Ei se osunu, ei mun tarvii tehä mitään. Säikähdyksellä selvittiin."

Sit kun mua muistutettiin siitä, että se voi tehä sen uudestaan jollekin toiselle, ni siinä kohtaa mä halusin jo toimiakin. Toiminkin, mutta poliisien mielestä sitten ilmeisesti liian myöhään. Mä meinaan kävin poliisiasemalla. Siellä oli elämäänsä kyllästyneen näköinen poliisinainen lasin takana ja ei sitä kiinnostanut mun asiani. Siltä se ainakin tuntui. "Joo, viivettäkin on.. Ja siis meillä on nyt "valkoinen ja ehkä mersu".. Ei me tehä tällä mitään."

Mä nyt kuitenkin koen tehneeni sen mitä mä voin tehdä. Kerroin poliiseille, rekisteröi ne sen tai ei. Mä oon kyl niin tottunut tämmöseen kohteluun. Palasi niin vahvasti mieleen tilanne, jossa mua kuristettiin baarissa ilman syytä, menin sanomaan portsarille ja hän sanoi mulle: "Asiahan ei nyt sulle mitenkään kuulu" vaikka mulla oli siis kädenjälki kaulassa. Myöhemmin kävi ilmi, että tää kuristaja toimi vartijan työtehtävissä, mutta oli ollut nyt viihteellä. Ja sattui olemaan portsarin hyvä ystävä.. Hmm, ois pitänyt kysyä siltä poliisinaiselta, ettei se sattumalta aja valkoista farmarimallista autoa..

Kiitos kuitenkin taas työyhteisölle kaikesta tuesta ja neuvoista!


Noin, nyt päästään käymään läpi viikon työkuulumiset!


Maanantaina mä ajattelin, että nyt laitan mun työtehtävät jotenkin fiksusti johonkin kansien väliin ja pidän jonkinlaista kirjaa siitä, että mitä olen tehnyt ja koska. Näin mä saan mustaa valkoselle ja samalla mun oma työmotivaatio parantui, koska siis kaikki tämmöset numerot ja listat kiehtoo mua. Siivosin vessat ja muuta perushommaa siihen päälle sit vielä. Sit kerkesin vielä ennen kotiinlähtöä olla yhen työkaverin apuna tarpeistotehtävissä. Ne oli aika jees!

Tiistaina meillä oli hieman pidempi palaveri. Mä en kerennyt hirveesti työtehtäviä tekemään, mitä nyt kiinnitin laastaritelineen meidän uuteen ensiapukaappiin. Sekin meni hieman vinoon ja nyt en voi enää katsoa ensiapukaappiin. Ei se siis mennyt ees pahasti, mutta häiritsi omaa silmää. Se ajaa asiansa, joten se on hyvä.

Keskiviikkona taas perushommia ja asioiden tarkastelua vaan. Oli meillä taas palaveri, vaikka siis ei se tunnu palaverilta. Se tuntuu semmoselta tärkeeltä pieneltä hetkeltä, joka palauttaa. Käydään läpi pienemmällä porukalla kuulumiset ja meille annetaan mahdollisuus kysyä mitä vaan. Se on jotenkin tosi tärkee hetki. Liian harvoin sitä unohtaa rentoutua ja vaan keskittyä johonkin tiettyyn.

Tänään, siis torstaina, mä alotin kahdeksalta aamulla touhuumaan. Pöytätasoilta roskat lattialle, lattiat kuivalla mopilla, imuroin mopin jättämät kasat pois ja sit vielä märällä mopilla lattiat puhtaaksi. Sit iski jumitus. Mä huomaan vieläkin paljon sitä, että jos ihmiset puhuu, ni mä saatan unohtua kuuntelemaan. En mä vieläkään itse osaa siihen keskusteluun ottaa osaa pahemmin, mutta mä jumitan ja kuuntelen. Nekin tilanteet tuntuu tärkeiltä mulle, mikä on sinällään aika hauskaa. Mä tykkään seurata sivusta keskusteluita, ja kai mä ehkä niistä koitan jotain oppia samalla. Harmi vaan, että keskustelutaitojen suhteen oppi ei tunnu pysyvän mun päässä..


No, mutta se oli semmonen viikko. Tuntuu, että mä sain ihan hyvin tehtyä asioita, vaikka tavallaan tuntuu, että mä oon jumittanut liikaa. Ehkä se pitkä palaveri jotenkin aiheutti semmosen fiiliksen, että tuntuu ku ois jääny yks päivä välistä. Mut se oli mielenkiintoinen palaveri.


Pakko itseasiassa kirjottaa vielä pieni pätkä yhdestä asiasta. Mä oon nyt pariin kertaan kuullut semmosen asian, että mä olen jotenkin rauhottava ihminen. Tai siis jotain, et mun olemus on jotenkin semmonen, että se saa muutkin jotenkin rauhallisemmaksi. Se on jotenkin, hmm, kivaa? Tai siis must on jotenkin hienoa, että mun oleminen saa ihmisille jotenkin rauhallisemman olon. Tulee hyvin hyödyllinen olo, vaikka ei tavallaan tarvii mitään tehdä, olla vaan.

Olenkohan Buddha? Ainakin meissä on vähän samaa näköäkin.

Terveisin,
Tekko

Kivusta tyyliin (lähti laukalle)

Nyt ku oon taas ihan hyvään vauhtiin päässyt tän kirjottamisen kanssa, ni miksi lopettaa kesken? Tulee heti uusi aiheesta toiseen merkintä!

(Otin muuten tänne taas käyttöön ton mielipide-jutun. Tän tekstin alla on toi "Tämä teksti oli; Mielenkiintoinen / Tylsä" -paikka, johon voitte jättää nimettömänä mulle tietoa siitä, että mimmosta tekstiä te haluaisitte lukea. Painatte vaan toista vaihtoehtoa, ja mä osaan jatkossa sen perusteella päätellä mimmosta tekstiä haluutte lukea.)


Tahtoisin alottaa asiasta, mikä tapahtui mulle just äsken. Tulin töistä kotiin ja istahdin tietokoneelleni, avasin näytön ja yritin jatkaa tän blogin ulkoasun säätöä. Hetken päästä mun kylkeen rupes pikkasen sattumaan. Mun selkä ja kylki on kiukutellu mulle jo jonkin aikaa ja nyt siihen kohdistu kunnon kipua. Mä ajattelin, että tän kivun mä käytän hyödykseni ja rupesin vääntämään itteeni silleen, että se kipu voimistu. Se kipu vahvistu just niissä paikoissa, missä sitä on aikaisemminkin esiintynyt. Hetken viiltävää kipua ja sen jälkeen erittäin miellyttävä olotila, hengittäminenkin helpottui.

Mulla on siis ollut (on varmasti vieläkin osittain) jumissa mun vasen kylki ja selkä samaiselta puolelta myöskin. Nyt se siis jotenkin vaan lähti aukeemaan ja mun olo helpottu aika paljon. Pitäis varmaan alkaa tosissaan harkitsemaan sitä, että menis jollekin hierojalle tai jollekin poppatohtorille, joka osais avata koko kropan. Mitenhän hyvä fiilis se olis, jos joku löytäis kaikki mun kropan jumit ja sais ne auki?


Sit mua rupes huvittamaan yksi asia. Mä oon aika nuoresta asti jo pukeutunut aina silleen ku oon halunnu. Mun tyyli ei seuraa mitään muotia, ei tosiaankaan. Mun tyyli on mua. Vaikka siis vaikutteita on jostain joskus otettu, jotta se on päässyt kehittymään johonkin suuntaan.

Äsken katoin Youtubesta jonkun videon, missä joku puhui siitä, että ihmisten pitäis jotenkin pukeutua ikänsä mukaisesti. Tämmönen vähän urbaani-hiphop-katutyyli.. Millä nimellä tätä mun tyyliä nyt voitaisiinkaan nimittää..? Mutta sain videosta semmosen käsityksen, että tää tyylisuunta ois tarkotettu vaan alle 20-vuotiaille..

Voi kuule! Minä oon melkein 20 vuotta rokannut tätä tyyliä, joten mulle ei tulla sanomaan, että en saa pukeutua näin, koska olen muka liian vanha siihen! Mun pukeutumiseen on aikanaan vaikuttanu aika vahvasti rap ja hiphop, mä löysin musiikin ja kulttuurin avulla tyylin, joka on hyvä päällä ja josta mä ite tykkään. Eli en varmastikaan ole luopumassa tyylistäni sen takia, että joku, joka ei ollut vielä syntynytkään silloin kun mun tyyli kehittyi, sanoo pukeutumisen olevan ikäkysymys.

Ja siis mun mielestä pukeutuminen ei todellakaan ole ikäkysymys. Pukeutuminen on kiinni siitä, mistä ite tykkää. Mä oon ite joskus nuorempana arvostellut pillifarkkuja käyttäviä miehiä, mutta mä olen vihdoinkin ehkä kasvanut siihen ajatukseen, että ihminen tekee niinkuin ihminen tykkää. Ja se itsevarmuus saa pillifarkutkin näyttämään hyvältä miehen jalassa. Kauhee, kirjotinko mä just noin? No.. Jos susta tuntuu hyvältä pillifarkuissa, niin mikä minä olen siihen mitään sanomaan? Jos mä tykkään mun tyylistä vielä tälleen lähes kolmekymppisenä, niin minähän hypin sen mukaan!

Okei, on munkin tyyli muuttunut hieman ajan saatossa. Viime syksynä tajusin, että vaatteet voi olla myös käytännöllisemmät, joten vaihdoin ainaiset farkut verkkarihousuun. Ne on töissä helpommat. Farkkuja rokkaan silti viellä vapaa-ajalla, koska isot farkut on mua.

Mä en tiedä tuliko tää nyt tarpeeksi selvästi? Ja teille "pukeutuminen on ikäkysymys"-ihmisille selväksi?


Hmm, olikohan mulla vielä jotain.. Tulihan näistäkin aiheista jo hieman tekstiä, joten vois tää kai olla tälläkin ihan selvä.

Itseasiassa mä just sain Facebookissa ilmoituksen siitä, että minulla on muistoja tältä päivältä. Kävin ne lukemassa ja katsokaa mitä olin kirjoittanut 4 vuotta sitten:

Miksi se on niin h******n vaikeeta löytää takki? Mun kriteerithän on niinkin yksinkertaiset, että siinä ei saa olla MITÄÄN näkyviä kuvioita (ei edes logoa!). Ideaaleinhan nyt kevääksi olis joku kevyt liiviviritys, mutta eihän semmosia löydy ku lastenosastolta. Semmonen hieno mul oliki joskus, mutta ei oo enää! Eikä varmaan tuu oleenkaa ku ei löydy! Kaikki pitää aina sutata jollain logolla tai mukanerokkaalla kuvioinnilla. Miksi sitä ei voi pitää simppelinä? Perhana. Olen puhunut ja vihainen.

Liivi löytyi kyllä ja olen siihen hyvinkin tyytyväinen. Urban Classics on merkki ja se on mulla vieläkin ahkerassa käytössä. Mutta toi kirjoitus kertoo aika hyvin mun omasta tyylistä, koska siis mun vaatteissa ei saa olla logoja, kuvia tai kuoseja. Mä perustelin sen aikanaan siten, että en halua mainostaa ketään tai mitään. Edelleenkin se on aikalailla näin, mutta yhden poikkeuksen olen joutunut tekemään. Rukka, miksi teet niin hyvän tuntuisia talvitakkeja ja laitat logon rintapieleen? Sinä senkin.

Ja koska en halua logoilla tai kuvilla mainostella mitään firmoja, niin haluan mainostella täällä juurikin tuota Urban Classics -merkkiä. Mun lähes kaikki paidat on sitä merkkiä, koska se on vaan niin loistava. Ei turhia logoja eikä mitään. Vaatteet on pitkäikäisiä ja siitä esimerkkinä mun eräs huppari, jonka jouduin hiljattain heittämään pois noin 10 vuoden ikäisenä. 10 vuotta vaatteelle on aika hyvä? Varsinkin, kun se on tehnyt mut onnelliseksi koko elämänkaarensa ajan.


Vau, ei mun pitänyt enää jatkaa, mutta vaatteet on näköjään myös aika mukaansa tempaava aihe. Onneks en alottanut enää puhumaan ruoasta, koska sit tää vaan jatkuisi ja jatkuisi. Tai no hei, jutellaanko hetki ruoasta?

Ei vai? Ehkä se on ihan hyvä, että jätetään se vielä toistaiseksi.

Terveisin,
Tekko

Tupakasta Klamydiaan, täh?

Mulla on ollut päässä monen monta pienempää aihetta, joille en ehkä välttämättä saa kasattua omia blogimerkintöjä. Ajattelin siispä, että voisin tehdä taas tämmösen "aiheesta toiseen"-blogimerkinnän. Ja koska en halua enää tupakastakaan hirveemmin tehdä omia merkintöjä, niin käydään sitäkin aihetta tässä taas vähän läpi. Eli tulossa olis nyt kaikkea sitä mitä oon tässä kerennyt päässäni pyörittelemään.

Alotetaan vaikka aiheella tupakka, koska haluan sen pois päästäni.


Olen ollut tupakoimatta 6 kuukautta, 20 päivää ja 12 tuntia. Noin 4090 tupakkaa on siis jäänyt polttamatta, huh. Nää pakolliset tilastot oli ihan pakko kirjottaa alkuun, koska mä tykkään numeroista niin paljon. Nehän mua varmaan tässäkin on eniten motivoinut, tai ainakin tosi paljon.

Oikeesti ehkä isoin motivaatio oli varmaan toi leikkaukseen valmistautuminen. Tai no eihän se suoranaisesti siihen leikkaukseen valmistanut, vaan mahdollisesti olisi voinut parantanut joitain mun arvoja. Vaan kun leikkauksen jälkeen ei tullutkaan toivottuja tuloksia, niin mun on tehnyt sen jälkeen mieli tupakkaa enemmän kun koskaan aikaisemmin.

Mä oon miettinyt tupakkaa nyt ihan liikaa, ja mä haluaisin vaan jotenkin siitä miettimisestäkin nyt eroon. Ajattelen jatkuvasti, että mitä sillä nyt on enää väliä poltanko vaiko en? Motivaatio multa on kadonnut, mutta onneksi mulla on tahtoa – ja numerot! Olisi hyvin ikävää nollata toi mun "ilman tupakkaa"-laskuri. Se on ottanut sen isoimman roolin tässä nyt, ja onneksi onkin. Jos mä en tietäis kauan oon ollut tupakoimatta, niin mä olisin mahdollisesti nyt tupakalla.

Mä ajattelin, että jos kirjotan tän taas ylös, niin mun on helppo yrittää voittaa tää liikaa riipivä himo. Vieläkin toistaiseksi mennään siis ilman tupakkaa! Mutta en tosiaan tiedä kauan.. Tää tuntuu vaa nii jotenkin raskaalta tällä hetkellä. Vanhat ajatukset siitä, että oon lopettanut nyt koko loppuelämäksi, palaa; loppuelämä on aika pitkä aika ilman, jos jatkuvasti tekee mieli.


Mun piti kirjottaa siitä taas kerran lyhyesti, mutta onhan toi nyt ihan jotain muuta kun lyhyesti. No, sainpahan ainakin päälimmäiset tunteet sen osalta ulos. Ehkä ihan ymmärrettävään muotoonkin.


Toinen asia, ehkä vähän positiivisempi, on toi uusi Muumilaakso-animaatiosarja. Mä oon kuullut siitä lähinnä vaan sitä, että se on huono, kömpelö ja siinä on huono ääninäyttely. Väärin! Mä tykkäsin siitä. Okei, melkein kolmekymppinen mies katselee Muumeja.. Mä koen olevani oikeutettu siihen, koska kasvoin Muumilaakson Tarinoita-sarjan parissa. Miksiköhän mä puolustelen itseäni nyt?

Juttu karkaa nyt täysin jos jatkan itseni puolustelua, mutta siis! Muumilaakso-animaatiosarja on siis oikeesti hyvä. Mä ehdotan, että otatte ne nostalgiankalastelulasit pois päästä ja katsotte sitä ihan uutena sarjana. Älkää verratko sitä siihen "aitoon ja alkuperäiseen". Mun mielestä näille uusille muumeille on annettu enemmän luonnetta. Tykkään siitä, että kaikki jotenkin elää. Viime jaksossakin (s01e03), Muumipappa halkaisi oman hattunsa ja se hattu oli rikki koko jakson ajan, ja se hattu sai sillä oman paikkansa siitä jaksosta.

Ja siis mä tykkään siitä huumorista mitä tossa on. Aina on naureskeltu sitä, että Muumit laittaa uimapuvun päälle mennessään uimaan, vaikka muuten on kokoajan alasti. Tässä sarjassa tää vitsi oli osattu ottaa käyttöön. Mun mielestä nerokasta. Muumipappa meinasi mennä avaamaan oven yöpuvussa, mutta Muumimamma huomautti siitä ja papparainen menikin avaamaan oven alasti.

Mutta on myös asia, josta en näissä uusissa Muumeissa pidä. Ja se on musiikki. Yleensä mulle on ihan sama mitä musiikkia missäkin asiassa käytetään, mutta toi äänimaailma ei vaan yksinkertaisesti sovi tohon. Suomeksi dubattu ohjelma, jossa on englanniksi laulettuja kappaleita? Ei, ehdottomasti ei. Muumeissa toimii muutenkin vain instrumentaalit kappaleet. Mutta jos laulu olisi jotenkin pakollista, niin suomeksi kiitos!

Huumori, ääninäyttely ja tyylikin on mun mielestä siis vaan hyviä asioita. Toki mulla on ikävä vanhaa Pikku Myyn ääntä, mutta sille ei voi mitään. Musiikki on harmittavan iso miinus. Katsokaa sitä siis ihan omana sarjanaan, älkääkä yrittäkö yhdistää sitä siihen vanhaan! Löydätte sen sarjan hyvät puolet vain siten. Minä, 29-vuotias mies, tykkään uusista muumeista, eikä minua edes nolota myöntää sitä.


Hitsi, mä olin ihan varma, että mulla on vielä jokin aihe.. Nyt vaan kun vaahtosin niin tohkeissani noista Muumeista, niin pääsi ilmeisesti muut aiheet unohtumaan..


Aivan! Ajatelkaa, että 24. huhtikuuta mun blogi täyttää 10 vuotta! Siis mä olen kirjottanut nettipäiväkirjaa kohta kymmenen vuoden ajan? Huh. Mä koen sen jotenkin tosi suurena asiana. Mä olen 10 vuotta sitten luonut jotain mikä on olemassa vielä tänäkin päivänä, ja vielä suhteellisen aktiivisena.

Mun ensimmäinen blogimerkintä kantoi nimeä "Hei!". Siinä vaan kerroin löytäneeni uuden hienon sivun, jonne haluan jatkossa kirjottaa mun asioitani ylös. Koin tän ilmeisesti sen verran hyväksi sivustoksi, että tännehän jäin. Nykyään välillä vaan hieman pelottaa, koska Google lakkauttaa jatkuvasti joitain palveluitaan. Toivottavasti Blogger ei ole ihan heti listalla, koska mä en tiedä mihin mä saisin tän kaiken äkkiä turvaan?

Toki musta olisi joskus hienoa, että tää kaikki olisi kovien kansien välissä. Siis ajatelkaa, kirjana! Mä oon meinaan välillä miettinyt semmostakin, että olisi kiva oikeesti saada tästä mun blogista kirjaversio. Ei silleen niinku mitenkään myyntiin tai mitään, mutta itelle, sukulaisille ja joillekin innokkaimmille lukijoille. Ja siis oikeesti kovien kansien välissä, eikä mitään taskukirjatyyppistä ratkasua ollenkaan.

Terveisin Tekko-kirja.. Nyt siitä tuli yksi virallinen haave lisää.


Oliskohan siinä tarpeeksi tekstiä näin lauantaiaamulle? Ei! Näin ikäkriisin kynnyksellä oli hyvä muistaa yhden kappaleen olemassaolo. Siitä vielä pieni lainaus, koska se on aika kiva. Vaikka ei siis liity millään tavalla mihinkään äsken kirjoittamaani.

Muistan kun nuorina poikina kimpassa kuljettiin.
Muistan kun aamuun asti kaljaa kiskottiin.
Nyt ravintolassa hieman olutta maistellaan.
Sitten suoraan kotiin, hauskaa oli taas, eikös vaan!

Siinäkö se sitten oli? Nuoruus? Kun samaistuu tohon kohtaan kappaleesta, niin kyllä se varmaan alkaa olemaan aikalailla siinä. Vaikka siis: Musta ei kai ikinä, taida aikuiseksi olla, enkä sitä halua.

Ainiin, ja kappalehan oli tietenkin Klamydia - Pilke Silmäkulmassa. Näin sain tähän merkintään tarpeeksi mielenkiintoisen otsikon, jotta kaikki tulee lukemaan tämän!

Terveisin,

Tekko