Kuulumisia pitkän tovin jälkeen

Kirjoittelin hieman kuulumisia pitkästä aikaa. Tässä merkinnässä kerron vähän missä mennään. Ikävä iskää, joulukin mietityttää ja onhan siellä sitten tietenkin myös lasten kuulumiset mun näkökulmasta. Huomasin itsestäni sen, että mun on helpompi kirjoittaa ongelmakohdista, vaikka kuinka olisin halunnut käsitellä positiivisen kautta.

Täällä taas. Kai. En tiedä onko mulla tässä mitään sanottavaa, mutta kokeilen. Yritän tätä pitkästä aikaa taas tällä tajunnanvirta-menetelmällä. Ei siis ideaa, mutta yleensä niitä ideoita syntyy kun antaa sormien matkustaa näppäimistöä pitkin ja antaa tulla sen mitä tulee.

Mä yritän itselleni uskotella, että olen pitänyt ihan vaan tietoista taukoa kirjoittamisesta, mutta todellisuudessa mulla ei ole vaan ollut fiilistä eikä sitä kuuluisaa aikaakaan. Päivät kun menee edelleen ja tulee menemäänkin lasten kanssa pääosin. Enkä mä siis valita, mä tykkään olla meidän lasten kanssa. Omaa aikaa edelleen varastan nukkumisesta, mutta kyllä mä olen ihan hyvin pärjännyt 4-7 tunnin yöunilla. On ollut pitkään jo uusi normi, vaikka ei tietenkään pitäisi.


Iskää on kamala ikävä. Mun on edelleen vaikea edes hahmottaa sitä, että iskä on oikeasti poissa. Mun on ollut edes mahdoton sitä täysin käsitellä, koska elämän on täytynyt jatkua. Ja se elämän jatkuminen on toisinaan ärsyttänyt mua niin suunnattomasti. Mulla on paljon niitä päiviä kun mua ei huvittaisi edes nousta sängystä, koska haluaisin vaan olla ja rypeä. Järki-Vesku vaan on sitä mieltä, että ei kannata jäädä rypemään, että eteenpäin on mentävä, koska iskäkin olisi niin halunnut. Ja mitä se rypeminen edes auttaisi? Ei se tuo ketään takaisin. Lapset tarvitsee mua nyt ja mä tarvitsen lapsia, koska muuten en varmasti pysyisi edes kasassa.

Eilen Youtubesta paukahti vahingossa joululaulu soimaan. Kuuntelin sitä aluksi niin, että "kyllä, kohta se joulu taas on." Tovin kuunneltuani mulla tuli kyynel jos toinenkin silmään. Luulin, ettei mulla tulisi kyyneleitä selvinpäin, mutta ihan oikeasti pari kyyneltä tuli. Ja olo, että mitään joulua ei tule. Mun jouluihin on aina kuulunut se, että käyn vanhemmilla viettämässä aikaa. Voinhan mä edelleen mennä äitin luokse viettämään sitä perinnettä, mutta tajusin, että ei se ole enää sama. Iskä puuttuu. Joulun aikaan on aina kuulunut se, että kuuntelen äitin ja iskän yhteen toimivaa huumoria ja nauretaan paljon. Jopa Arton kuoleman jälkeen meidän jouluun kuului huumori ja nauru, vaikka Arton kuolemasta ei ollut edes pitkä aika. Jotenkin tuntuu, että tänä jouluna ei naureta. Voin olla siinä taas väärässä, mutta tältä musta tuntuu tällä hetkellä. Tai eilen tuntui ja nyt kun sitä taas ajattelee, niin tuntuu se nytkin.

Kaikki tietää; mä rakastan joulua. Mutta mitä tapahtuu nyt kun asetelma on eri? Tuleeko musta vähemmän jouluihminen? Sitä ei voi vielä tietää, mutta jos joululaulut itkettää jo nyt niin varmasti jotain on muuttunut mun ajatusmaailmassa.


No, hmm.. Lapsistahan te varmasti haluatte kuulla, eikö niin?

Nyt kun Eira on palannut työmaailmaan ja mä olen pääosin itsekseni lasten kanssa aamupäivät, niin mä olen joutunut opettelemaan asioita. Mä olen joutunut opettelemaan Maxin päiväkotiin viemisen niin, että Miio kulkee kokoaika mukana. Onneksi on kantoreppu, koska ilman sitä mä en varmasti pärjäisi, koska mä inhoan lastenrattaiden kanssa kulkemista jos on toinen lapsi vapaana. Mä haluan olla kokoajan tilanteen tasalla ja jos vapaana oleva Max yhtäkkiä livistää johonkin niin mun on helppo lähteä perään. Onneksi mitään livistelyjä ei ole ollut, mutta niitä tilanteita mä silti jostain syystä pelkään. 

Onneksi toi päiväkotiin vieminen on osottautunut suhteellisen helpoksi operaatioksi. Toisinaan Max on toista mieltä ja ne aamut on vaikeampia, mutta eikö meillä kaikilla ole niitä aamuja kun ei kiinnostaisi mihinkään lähteä? Tottakai Maxillakin. No, mulla on tosiaan niitä aamuja kun mua ei kiinnostaisi edes nousta ja se ajaa mulla saman asian. Max käy nyt toistaiseksi vaan puolipäiväisesti päiväkodissa. Ensi viikolla asia kuulema muuttuu ja Max siirtyy täyspäiväiseksi päiväkotilaiseksi. Se helpottaa mun aamuja, koska mun ei sitten taas tarvitse välttämättä lähteä vaeltamaan Miion kanssa Maxia hakemaan ennen päiväunia.

Päiväunet on muuten.. Tai no, sanotaan, että nukkumaan meneminen on Maxille pääsääntöisesti tällä hetkellä vaikein osa päivää. Mä olen paljoa valehtelematta joutunut joka päivä sanomaan Maxille saman lauseen: "Jokaiseen päivään kuuluu yhdet päiväunet ja yhdet yöunet." Se ei mene Maxin jakeluun. Aina kun ollaan menossa päivä- tai yöunille niin siitä tulee jonkinlainen taistelu. Max kun puhuu nykyään hyvin ymmärrettävästi, niin se kyllä kertoo syitä miksi ei mennä nukkumaan. "Ei nuku, ei pötkötä, ei väsytä, ei sitä, eikä varsinkaan tätä". Saattaa olla yhdellä kädellä laskettava se määrä kun Max on mennyt hyvillä mielin nukkumaan.

Toinen vaikeus Maxin arjessa on Miio. Max on hyvin vahvasti sitä mieltä, että Miio rikkoo kaiken, vaikka Miio ei ole koskaan käsittääkseni rikkonut mitään. Miio ei saa osallistua Maxin leikkeihin, koska "Miio rikkoo". Tää on toinen asia mihin joutuu päivittäin sitten itsekin toistamaan useaan otteeseen tutun lauseen: "Ei, Miio ei riko mitään. Miio haluaa vaan leikkia sinun kanssa."

Ja, no.. Maxin ruokailut on myös vähän mitä on. Hyvin vähäruokainen lapsi, mutta ei se ole kyllä nälkää joutunut näkemään. Meillä, ehkä enemmän Eiralla, on semmoinen tapa, että jos ei yksi ruoka kelpaa niin sitten tarjotaan toista. Mä olen yrittänyt siitä eroon kokonaan, koska tällä tavallahan lapsi oppii sitten valikoivaksi ja oppii myös sen, että näin helposti meillä saa periksi. Mä olisin itse sitä mieltä, että jos lapsi ei nyt syö niin se syö sitten myöhemmin. Ruokapöydästä pois ja sillä selvä.

Tästä tuli mieleen se, että meillä on muutamia lastenhoidollisia erimielisyyksiä Eiran kanssa, jotka pitäisi ehkä kitkeä kokonaan pois. Meillä meni jo koira vähän pilalle kun minä olin säännöt ja Eira on ollut hellyys ja herkut. Mä en halua toistaa sitä virhettä lasten kanssa. Mä olen yrittänyt Eiralle sanoa näitä asioita, mutta yleensä ne unohtuu siinä kohtaa kun ei jaksa enää lapsen itkua kuunnella. Enkä mä siis yritä tässä nyt mitenkään pönkittää itseäni, tämä tulee vaan tajunnanvirtana nyt näköjään ulos. En mäkään tee aina oikein, en varmasti. Tää on meille molemmille ihan yhtä suurta opettelua kokoaika. Ja kun on vanhemmilla eri lähtökohdat ja molemmat on kasvanut erilaisessa perhemuodossa. Tässä kai kuitenkin päivä päivältä mennään enemmän ja enemmän sitä kohti, että löytyisi ne täysin yhteiset pelisäännöt.

Ja siis lasten kanssa mä olen ollut enemmän se herkut kun mitä Eira. Mä haluan nähdä lapset hyväntuulisina ja olen sen takia helposti sortunut antamaan lapsille herkkuja. Sitä mä yritän itse opetella nyt, että on vaan yksi lauantai ja vain silloin on herkku-/karkkipäivä. Mun on täytynyt myös itse opetella kärsivällisyyttä, vaikka olen aina kokenut olevani lähes maailman kärsivällisin ihminen. Jos joku luulee olevansa kärsivällinen ihminen niin yllättyy varmasti lastenkasvatuksessa hyvin paljon. Se vaatii ihan jonkun uuden tason kärsivällisyyttä, josta ei edes koskaan ollut kuullutkaan.

Sanoisin, että Eiran Akilleen kantapää on Miion ripustautuminen. Miio roikkuisi kokoaika Eirassa jos se olisi mahdollista. Ja jos se ei ole mahdollista niin sitten Miio parkuu lattialle laskettuna niin kauan, että Eira sen taas syliinsä nostaa, koska ei jaksa kuunnella sitä parkua. Ja tämä on semmonen kohta missä mulla on eri näkökanta; mun mielestä toi on taas sitä, että lapsi oppii saamaan periksi. Mä voin olla tässä väärässä, mutta siltä musta tuntuu. Mutta kyllä mä ymmärrän tässä Eiraakin, koska onhan Miion parkuminen noissa tilanteissa hyvin raskasta kuunneltavaa. Ei vaan olla löydetty oikein keinoa, että millä me saataisiin Miio irti äidistään. Ei kokonaan, mutta tiedätte kyllä.

Ja siis kun Eira on töissä niin Miio ei itke lähes yhtään. Mun muistaakseni Maxilla oli tämä sama vaihe jossain kohtaa ja siitäkin päästiin ajan kanssa eroon. Kai tässäkin vaan vaaditaan sitä kärsivällisyyttä. Mua harmittaa hyvin paljon se, että meillä on Miion kanssa ainakin mun mielestä mukavat aamupäivät, mutta sitten kun Eira tulee kotiin niin Miio ei ole huomaavinaankaan minua, vaan ripustautuu Eiraan täysin. Mä olen yrittänyt kykyjeni mukaan käydä sitä Miioa Eirasta irrottamassa, mutta usein se on sitten taas parkua.

Jatketaan sitten Miiosta lisää. Miiohan on sitten käytännössä taas Maxin vastakohta. Miio syö hyvin, Miio menee nukkumaan hyvin ja Miio varmasti myös antaisi Maxin osallistua omiin leikkeihinsä, jos hänellä omat leikit olisi, eikä aina vaan yrittäisi Maxin leikkeihin mukaan. Tai siis onhan Miiolla omat leikkinsä, joita se leikkii yleensä silloin kun ollaan kahden. Miio tanssii, leikkii autoilla ja kaikista mieluiten Miio leikkisi asioilla, jotka ei ole leluja eikä varsinkaan lapsille tarkoitettuja.

Miiossa vaikeinta on juurikin tuo äitiinsä ripustautuminen. Muutoin Miio on kyllä hyvin leikkisä ja iloinen veijari. Kävelee, juoksee ja kiipeilee nykyään jo todella kovaa vauhtia.


Mä huomasin, että mä tartun helposti vaan ongelmakohtiin ja kirjoitan niitä sitten vaan ylös. Mutta ehkä se on vaan sitä, että ne on tässä ollut aika vahvasti päälimmäisenä arjessa. Tai siis niiden kitkeminen pois ja elämän helpottaminen kaikille osapuolille. 

Vaikka kirjoitin lapsista noita ongelmakohtia tähän niin se ei todellakaan tarkoita, että meidän lapset olisi jotenkin vaikeita. Ei todellakaan. Omat haasteensa, mutta pääosin meidän pojat on ihan mahtavia tyyppejä kaikkine "vikoineen". Siksi haluankin koittaa kirjoittaa ylös myös enemmän hyvää.

Maxihan rakastaa tällä hetkellä ehkä eniten junia. Jossain vaiheessa se olisi voinut vaan tuijotella pattereilla liikkuvaa junaa tuntitolkulla. Ja mä voisin tuijotella Maxia kun se vaan tuijottaa junaansa. Musta se on todella hellyyttävää, että lapsi leikkii ja tulee iloiseksi leikeistään. Erilaisia vaiheita tulee leikkienkin suhteen kokoaika ja välillä kiinnostaa junat, välillä autot ja sitten taas joku muu. Mutta kaikki leikkiminen on ilo vanhempien silmille. Ja leikkiminenhän on juuri se asia, mitä mä haluan, että meidän lapset tekee ihan niin pitkään kun siltä vaan tuntuu. En halua, että mikään ulkopuolinen taho ikinä yrittää saada meidän poikia lopettamaan leikkejään. Mä lopetin itse leikkimisen liian aikaisin omasta mielestäni, koska "muutkaan ei enää leiki, enkai mäkään sitten". Mä olisin halunnut, mutta mulle tuli se pelko, että koulussa alettaisiin kiusaamaan seuraavaksi sitten siitä jos se tieto jotenkin olisi kouluun levinnyt. Mun vanhemmat olisi kyllä varmasti antanut mun leikkiä jos olisin uskaltanut haluta leikkiä, mutta paineet kävi itselle liian suuriksi.

Huomaatteko miten tämä tajunnanvirta vie tätä tekstiä?

Max on myös pääsääntöisesti iloinen veijari. Max haluaa hassutella ja leikkiä. Max myös haluaisi, että joka päivä on karkkipäivä ja siinä minä sitten aika usein sorrun yhteen tikkariin tai yhteen karkkipatukkaan. Max nukkuu nykyään – on nukkunut jo pitkään – hyviä yöunia, sen jälkeen kun vaan suostuu nukkumaan. Aina välillä yöllä se hiipii meidän väliin nukkumaan ja mun mielestä se on ihan ok. Jopa hellyyttävää. Toki sille pitää jossain ikävaiheessa pistää stoppi, viimeistään varmaan joskus siinä aikuisuuden kynnyksellä.

Maxin kanssa on nykyään kiva jutella kun siltä tulee tosiaan tosi paljon jo ymmärrettävää tekstiä ulos. Ja Maxille on muodostunut jo omia hokemiaan, jotka se on oppinut jostain. Se painottaa joitain sanoja tietyllä tavalla ja se kuulostaa hauskalta. Yks parhaimpia on se kun Max saa vaikka uuden takin tai uudet kengät, no, mitä vaan uutta, niin Max yleensä sanoo: "VAU! Upee takki!" tai mikä se milloinkin on. Ja toinen hauska on se miten se innostuksissaan painottaa "miTÄ?"-sanaa. Ja nykyään se toistelee tosi paljon sanaa: "Oikeesti?" "Oikeesti!" "Oikeesti.."

Miion suustahan ei vielä tule mitään muuta kuin "kakka". En tiedä voiko sitä vielä merkata ensimmäiseksi sanaksi, koska se saattaa olla ihan vaan jokeltelua, mutta se osaa sen myös pyynnöstä toistaa. Matkii kissaa ja koiraa hienosti, mutta jos ei tiedä eläintä niin yleensä se on ollut koira, äänestä päätellen.

Miio myös ymmärtää paljon asioita, mutta vaan silloin kun haluaa tai kerkeää ymmärtämään. Tänä aamuna esimerkiksi se yllätti mut sillä kun sanoin, että "mennäänpä syömään aamupalaa", poika juoksujalkaa riensi avaamaan laatikon, jossa meillä lastenruokia säilytetään, otti sieltä purkin käteensä ja antoi mulle. Aikaisemmin jos sanoin, että mennään syömään, niin se juoksi vaan tuolinsa luokse. Voi olla, että tämä oli joku kertaluontoinen tapahtuma, mutta ainakin todisti mulle sen, että se ymmärtää mitä sille puhutaan. Vaikka se ei siltä harmitilanteissa kyllä vaikuta. Oliko tuo vähän ilkeästi sanottu? Ehkä se oli vähän. Mutta ottakaa se huumorina, koska en mä vakavissani koskaan viittaisi lapsen älykkyyteen negatiivisessa valossa.

Miion harrastuksiin tosiaan kuuluu kiellettyjen asioiden haluaminen, kiellettyihin paikkoihin meneminen ja siellä pysyminen useista kielloista huolimatta ja ripustautuminen. Taas mä menin negatiivisen kautta, anteeksi. Olenko mä jotenkin huono vanhempi kun multa tulee helpommin nämä huonot jutut ulos? Kyllähän siis Miiokin tekee ihan sallittuja asioita ja se senkin seuraaminen on viihdyttävää. Oon nähnyt nyt muutamaan otteeseen, että Miio uppoutuu asioihin vahvasti. Se saattaa tuijotella ja pyöritellä asiaa kädessään pitkään ja vaan miettiä sitä. Ehkä, en mä tiedä mitä se oikeasti miettii. Se on hauskannäköistä kun se on muutoin ihan seis, mutta asia kädessä pyörii ja sitä kyllä tutkitaan tarmokkaasti.

Miio tykkää myös hassutella. Ja kun minäkin tykkään hassutella niin meillä on Miion kanssa kaksin paljon semmosia hetkiä kun poika vaan nauraa räkättää. Ja on niitä hetkiä välillä myös muulloinkin jos se on vaan sillä tuulella, että isinkin seura kelpaa.


Hmm, olisikohan tässä tarpeeksi tälle kertaa? Johan tässä on päälle tunti tullut kirjoiteltua. Joo, päätetään tämä tältä kerralta tähän ja lähden herättelemään poikasia.

En osaa sanoa, että koska seuraava blogimerkintä ilmestyy, mutta nyt kun taas kokeili pitkästä aikaa niin olihan tämä ainakin sen verran hauskaa, että pitäisi kyllä useammin. Tässä mennään vaan hyvin vahvasti fiiliksen, ajan ja lasten ehdoilla. Jos fiilis on sopiva, aikaa on jostain syystä tuhlattavaksi asti ja lapset ei estä kirjoittamasta niin sitten taas kirjoitetaan.

Terveisin,
Vesa-Matti

Outoja oireita

Mä olen vähän huolissani omasta jaksamisestani. Mä jaksan, koska on pakko jaksaa. Nää muutama stressaava vuosi ja hyvin paljon enemmän stressaavat pari kuukautta ei ole ollut mun mielenterveydelle hyvästä. Ei todella.

Mä vähän listaan tähän asioita, joita mä olen nyt viime aikoina huomannut itsessäni. Ensimmäinen asia mikä mua alkoi omassa voinnissani huolettaa oli se, että mä aloin tekemään pieniä virheitä. Joo, pienet virheet on varmasti normaalia silloin tällöin, mutta mulla ne alkoi lisääntymään. Vaikka ne tuntuu hyvin vähäpätöisiltä niin kyllä se jossain vaiheessa alkaa tuntumaan siltä, että kaikki ei ole ok. Kyse on kuitenkin ihan semmosista pienistä jutuista, joita kuka tahansa voi tehdä. Huomasin, että aloin laittamaan asioita vääriin paikkoihin. Ne ei jäänyt niihin paikkoihin pitkäksi aikaa, koska huomasin heti, että nyt ei mennyt oikein. Tuttipullo jääkaappiin ja maitopurkki mukaan, vaikka sen olisi pitänyt mennä juuri toisinpäin. Tehtiin tuorejuustolla täytettyjä herkkusieniä ja irroitellessani jalkoja siitä itse tatista niin huomasin, että laitoin niitä jalkoja useammankin kerran sinne minne piti laittaa ne ns. kannet. Kaupassa olen saattanut katsoa tahtomaani tuotetta, mutta saattanut kuitenkin ottaa siitä vierestä väärän tuotteen. Kuten sanottua, hyvin pieniä ja vähäpätöisiä asioita. Niitä vaan tulee turhan usein.

Mä olen aina ollut hirveän tietoinen siitä mitä mä teen ja sen takia mä en hirveän usein tee tommosia pieniäkään virheitä. Mietin vaan, että onko tämä vaan alkua? Ensin teen pieniä virheitä ja jossain vaiheessa ne kasvaa isommiksi ja isommiksi.

Sitten on se, että mun lähimuisti on alkanut olemaan semmonen palapeli, joka rakentuu sen mukaan mitä mulle kerrotaan. Kaikkihan on joskus ollut niin kännissä, että seuraavana päivänä kaikki mitä sulle on kerrottu eilisestä tulee uutisena? Ai ei? No mä olen joskus ollut. Mun muisti on tavallaan nyt ollut vähän semmosta, vaikka nyt mä saan kyllä itse kasattua sitä palapeliä hiljalleen. Toistaiseksi mun on täytynyt rakennella näitä palapelejä vain öiden osalta, mutta entä jos tämäkin vain kasvaa ja pahenee?

Meillä yöt on semmosia, että pitää välillä juosta antamaan Miiolle maitoa ja sitten pitää jossain vaiheessa yötä usein tehdä Maxin olo hyväksi meidän sängyssä, koska se tykkää öisin tulla meidän viereen. Seuraavana aamuna tai päivänä kun Eira on kysellyt, että miten yö on mennyt (jos se ei siis itse ole herännyt tekemään mitään)? Mulla lyö yleensä siinä kohtaa ihan tyhjää, enkä osaa kertoa mitään. Sitten Eira sanoo jonkun ratkaisevan sanan tai lauseen "Ai eikö Miio pyytänyt maitoa yöllä?" ja sitten mulla tulee palapeliin ensimmäinen palanen ja muistan, että aivan, kyllähän minä kävin Miiolle maidon antamassa. Sitten saatan muistaa kellonajan ja muitakin yksityiskohtia, mutta ensin mulla ei ollut kyllä mitään muistikuvaa. "Eikö Max tarvinnut yöllä mitään?" Hmm, hei joo, tarvitsi. Vaihdoin sen vaipan ja annoin sillekin maitoa.

Mun muistia tarvitsee siis ikään kuin johdatella. Päiväsaikaan tätä ei paljoa tapahdu tai sitten päiväsaikaan ei ole vaan mitään muistettavaa. Kerran juteltiin yhdestä meidän naapurista ja mä kerroin mitä olin nähnyt. Sitten Eira kysyi jonkun tarkentavan kysymyksen ja siinä kohtaa mä rupesin rakentamaan sitä palapeliä uudestaan, mutta en saanut sitä täysin kasaan. En muistanut semmosta isoa yksityiskohtaa, joka nyt olisi pitänyt muistaa.

Tämäkin on toki pientä ja on mulla mennyt ihan puhtaasti stressin piikkiin. Mä en vaan tiedä, että miten saisin tota stressiä vähennettyä niin, että oireet ei enää pahentuisi? Siihen tuskin on mitään muuta lääkettä kuin lepo? Mä en vaan saa levättyä. Tokihan mä yöllä nyt nukun sen suhteellisen normaalin 4-7 tuntia, riippuen paljon tähtien asennosta ja muuta. Ja kun en ole töissäkäyvä ihminen tällä hetkellä niin pitäisihän mun varmaan saada levättyä kun kotona kerta lojun, mutta ei. Mä käyn jatkuvasti ylikierroksilla.

Sanon taas kerran, että ruuhkavuodet ja menetykset ei sovi yhtään yhteen. Tämä pakottaa mut sellaiseen tilanteeseen, että mun on vaan pakko jaksaa, vaikka en jaksaisi. Mä haluan kantaa vastuuni vanhempana ja haluan osallistua lasten kasvatukseen kaikkien kykyjeni mukaan. Se menee jopa oman terveyden ja hyvinvoinnin edelle, vaikka kauanhan se ei voi niinkään jatkua.


Kaiken muun lisäksi mulla on vielä semmoset aivot, että ne jatkuvasti kertoo mulle, että mä vaan ylireagoin. Ei mulla ole oikeasti mitään hätää. Mun aivot jopa alkuun meinasi kieltää mua puhumasta näistä asioista Eiralle, mutta mä olen nyt tapellut aivojeni kanssa ja kertonut nämä pienetkin asiat. Vaikka ajattelin itsekin alkuun, että ei se ole mitään vakavaa ja menee varmasti ajan kanssa ohi, niin jossain vaiheessa tulee se tilanne, että on vaan parempi kertoa ennen kun oma jaksaminen loppuu täysin.

"Jaksan, koska on pakko jaksaa." Näin mä sanon, jos joku kysyy multa miten voin tässä tilanteessa. Sehän kuulostaakin jo typerältä, vaikka se aika pitkälti totta on.

Mulla on pitkään ollut se fiilis, että mä haluaisin vaan joskus olla nousematta aamulla sängystä. Olisin siellä siihen asti kun vaan tuntuu hyvältä nousta ylös. Se fiilis, että ei jaksaisi suoriutua arjesta ja kaikesta mitä siihen liittyy. Ei se vaan toimi niin. Eira käy töissä ja mulla on vastuu lapsista liki joka arkiaamu. Mä siis todellakin samaan aikaan pidän siitä, että saan olla molempien poikien tai edes toisen pojan kanssa kotona, mutta tällä hetkellä se on myös se mikä ei anna mulle tilaa ajatella mitään muuta. Onko tämä se kuuluisa noidankehä? Vai oravanpyörä? 


Onneksi Eiralla on nyt muutama päivä vapaata ja saatiin sovittua, että mä menen Sälinkäälle joksikin aikaa. Mun aivot vaan väittää mulle tässäkin tilanteessa, että ei siitä mitään apua ole, koska mitään hätää ei oikeasti ole. Onhan. Se on hätä, että jaksaa vaan, koska on pakko jaksaa.

Kaikki aina puhuu, että maalla sielu ja mieli lepää. Mä koen, että se on toiminut ennenkin, niin miksei se muka toimisi nyt? Mietin samalla vaan sitäkin, että kuinka pitkäksi aikaa se auttaa jos se auttaa? Olenko taas viikko kotiintulon jälkeen ihan yhtä jumissa kun mitä olen nyt? Tavallaanhan se ei auta kun kokeilla, mutta mä haluaisin oikeesti, että patterit latautuisi ja olo ei olisi näin ristiriitainen. Haluaisin voida sanoa, että minä jaksan. En, että jaksan, koska on pakko jaksaa. Tai jos joskus olisi niinkin ihmeellisesti tilanteet, jotta voisi sanoa, että "hyvin pyyhkii".

Nyt tässä on vaan niin paljon kaikkea. Aivot ei toimi, tunteet ei toimi ja kai tässä kohtaa hajoaa myös kroppa jotenkin. Itseasiassa.. Meinasin unohtaa!

Tuolla ylempänä kun listasin näitä nyt ilmenneitä oireita, niin mulla oli siihen myös kolmas kohta. Anteeksi, että tämä merkintä tulee taas näin hyppien aiheesta toiseen, mutta pakko kirjoittaa tämäkin tajunnanvirtana, eli miten tajunta sen mulle tarjoilee. Jos hoksaan tässä blogimerkintää lopetellessani, että unohdin jotain niin pakkohan se on sitten tänne loppuun vielä kirjoittaa.

Tänään tosiaan kun Max oli päiväkodissa ja Miio oli nukkunut lyhyet aamupäikkärit, niin rupesin Miioa sitten ruokkimaan. Lämmittelin ruoat, nostin pojan syöttötuoliin ja aloin lusikoimaan ruokaa Miion suuhun. Mulla oli toisessa kädessä lusikka ja toisessa pidin lautasta, vaikka olisin voinut pitää lautasta myös pöydällä. Ihan yhtäkkiä tämä lautasta pitelevä käsi päätti irroittaa otteen lautasesta. Onneksi vielä refleksit sen verran toimii, että pahimmalta sotkulta säästyttiin, mutta silti. Mun raajoillani ei ole ollut tapana toimia vasten mun tahtoani, joten tämäkin oli sillleen hyvin hämmentävä hetki. Ensimmäinen kerta käsittääkseni koskaan kun käsi vaan päättää irroittaa otteensa. Liekö tämäkin sitten stressin syytä vai mistä johtuu, mutta kuulunee oireiden listaan.


Noniin, ja justiinsa Eira ja pojat tuli kotiin. Ensitöikseen Eira huomasi, että mulla on jäänyt tekemättä asia mitä se pyysi lähtiessään. Tämä ei kovinkaan tavatonta ole ennenkään ollut, mutta tilanne oli tällä kertaa se, että asia annettiin mulle käteen ja sen olisi voinut hoitaa heti. Laskin sen hetkeksi ja sillä sekunnilla se unohtui. Tiedä sitten, että mistä tämäkin sitten taas johtui..

No, menen nyt auttamaan poikien iltatoimien kanssa. Tämä oli tämmöinen teksti ja kirjottelen taas lisää kun tai jos aivot joskus toimii.

Terveisin,
Vesa-Matti

Maailman vahvin iskä, hyvää matkaa. ❤️

Pitkästä aikaa täällä taas, eikä todellakaan minkään kevyen aiheen parissa. Oon tässä muutenkin kamppaillut riittämättömän ajan kanssa, mutta ihan rehellisiä jos ollaan, niin mulla ei ole ollut edes mielenkiintoa avata blogia ja kirjoittaa tänne mitään. On pitänyt keskittyä kaikkeen muuhun, vaikka ei ole osannut kai keskittyä oikein mihinkään.

Viimeisin merkintäni "En ymmärrä" ei kerännyt hirveästi lukijoita, koska mä kirjotin sen tavallaan salassa, koska.. No, mun vaan yksinkertaisesti piti kirjoittaa se, enkä tiennyt muutakaan paikkaa. Vaikka olisihan noita paikkoja varmasti ollut. En tiedä, se oli vaan.. No, kuten sanottu; se oli vaan pakko tehdä jotenkin ja tämä blogi on yleensä itselle se paras paikka purkaa pääkoppaa. En jakanut sitä mihinkään muualle kuin yhteen paikkaan ja ne jotka tänne blogiin eksyi muuten vaan niin eksyi myös varmaan lukemaan sen vahingossa. Mutta ei sillä ole väliä. En tiedä miksi selostan tähän alkuun jotain näinkin turhaa.. Pöh. Aivot ei vaan toimi ja nyt kävi näin.

Mutta se viimeisin merkintä on hyvin vahvasti kytköksissä tähän.

Mä en osaa tähän hätään selittää tilanteiden kulkua tänne sen paremmin, enkä usko, että mun tarvitsisikaan. Mulla vaan on pakottava tarve taas turvautua blogiin ja sen antamaan mahdollisuuteen purkaa pääkoppaani.


11. päivä kuluvaa kuuta meidän iskä nukkui pois pitkän sairauden uuvuttamana. Iskän aika ei todellakaan vielä olisi ollut, mutta syöpä on erittäin epäreilu sairaus. Se ei katso kenelle se tulee, eikä siitä selviämiseen ole aina konsteja. Paljon iskän eteen tehtiin, siitä kiitos Suomen terveydenhuollolle. Tavallaanhan tässä olisi myös mitä mainioin paikka katkeroitua terveydenhuoltoa kohtaan, koska iskää ei kyetty pelastamaan, mutta mä itse kuitenkin koen, että kaikki mikä oli tehtävissä tehtiin. Toki sinne mahtuu muutama seikka, jotka olisi pitänyt ottaa vakavammin ja hoitaa paremmin, mutta kuitenkin; pelastusta ei enää ollut. Lopusta olisi vaan voitu tehdä kivuttomampi.

Mä näin iskän viimeisen kerran 10. päivä kun kävin iskää iskän siskojen kanssa morjestamassa saattohoidossa. Huone oli suhteellisen hiljainen. Kai se on meidän sukuvika, että ei osata löytää sanoja. Mä en voinut siellä huoneessa välttyä kyyneliltä. Mä yritin vaan katsoa iskää koko sen vierailun ajan. Mä näin, kuinka iskää sattui. Kipulääkitys oli, mutta se ei ilmeisesti enää tehnyt oloa yhtään paremmaksi.

Iskän siskot poistui huoneesta ja mä jäin huoneeseen vielä hetkeksi, koska yritin löytää sanoja. En löytänyt. Saatiin aikaan viimeinen keskustelu, joka meni jotakuinkin niin, että mä sanoin "Ei vaan osaa sanoa mitään.." Iskä: "Sepä se.." Jatkoin: "Mut mä tuun sit taas seuraavan kerran kun Ville ajelee tänne päin.." Iskä: "Tehdään niin.." Minä: "No.. Moikka nyt sitten.." Iskä: "Moikka.."

Tän keskustelun jälkeen mä jäin hetkeksi vielä siihen sängyn viereen ja olisin halunnut koskea iskän käteen, polveen tai mitä vaan ja sanoa vielä rakastavani, mutta mä en hemmetti soikoon ymmärrä, että miksi se oli niin vaikeaa. Se jäi siis sanomatta ja se surettaa suunnattomasti. Vaikka samaan aikaan mä tiedän, että iskän tapoihin ei kuulunut toitottaa rakastavansa, vaan iskä oli tehnyt selväksi, että hän sanoo sitten jos tilanne muuttuu. Tilanne ei siispä ollut muuttunut. Eikä ole munkaan suunnalta, mutta mä olisin sen halunnut sanoa. Äh.. Sattuu. Miksi pitää olla niin vaikeaa sanoa asioita, joiden sanomisen ei pitäisi olla niin vaikeaa?

Mä poistuin sairaalalta ja mä kai tavallaan jo siinä kohtaa tiesin, että en mä kerkeä enää takaisin. Seuraavana päivänä oli tarkoitus käydä, mutta aamulla niihin aikoihin kun olin viemässä Maxia päiväkotiin niin iskä oltiin löydetty kuolleena. Ja se kuulostaa kyllä aivan kamalalta, että sairaalassa löydetään ihminen kuolleena.. Mutta samaan aikaan mulla on kyllä tietoa, että näin se aika usein menee. Eira kuitenkin työskentelee terveydenhuollossa, tai mikä ikinä se oikea termi onkaan, ja on Eirakin monet kerrat sanonut, että joku on löydetty kuolleena. Ei mitenkään voi resurssit riittää pitämään kaikkia silmällä 24/7. Plääh, en tiedä miksi saarnaan tästä.

Mä olin päässyt kotiin Miion kanssa ja touhuiltiin niitä näitä täällä kun äiti ilmoitti, että iskä oli kuollut. Mun jalat lopetti toimimasta. Mun päässä alkoi vaan pyöriä. Mä makasin keittiön lattialla, enkä osannut enää tehdä mitään. Mun päässä rupesi soimaan Kari Tapion Sydänpuoli säätä vasten, joka on semmonen kappale, jota me iskän kanssa monesti kuunneltiin. Me molemmat tykättiin siitä kappaleesta.

Mä en tiennyt miten mä jaksan sen aamun. Mä yritin vihjailemalla saada Eiran tulemaan töistä kotiin, mutta ilmeisesti keikkahommista ei niin vaan lähdetä.. Se tuntui myös pahalta. Miio oli onneksi tässä kohtaa keksinyt jo paljon omaa tekemistä ja leikki pitkin kämppää. Mä makasin keittiön lattialla, jalat ei kantanut ja yritin pistää viestiä ihmisille, jotta saisin asioihin jotain järkeä. Mihinkään ei kai lopulta tullut järkeä, mutta mun oli vaan pakko jaksaa. Oli pakko saada jalat toimimaan, jotta pystyin ottamaan taas vastuun Miiosta ja kohtahan se Maxikin piti jo taas päiväkodista hakea. Tuli vähän semmonen olo kieltämättä, että "ei voi jäädä tuleen makaamaan". Siinä kohtaa mä taas huomasin, että mä sysäsin tunnemaailman pois edestä ja jatkoin päättäväisesti eteenpäin. Ei ollut vaihtoehtoja. Eikä tunnu olevan vieläkään.. Mun on pakko jaksaa lasten takia, vaikka mun olo on semmonen, että mua ei kiinnostaisi jaksaa just nyt. Mä haluaisin vaan irti arjen pyörityksestä. Tilaa kokea oikeita tunteita tai aloittaa niiden käsittely kunnolla.

Ns. ruuhkavuodet ja menetykset ei vaan yksinkertaisesti sovi yhteen. Tässä on pakko ajatella lasten parasta ja koittaa vaan jatkaa kaikesta huolimatta. Joskus vaan olisi kiva kun voisi vaan olla jaksamatta.


En tiedä onko tässä merkinnässä mitään järkeä, mutta ehkä tämä vähän tyhjensi taas päätä. Aivosumua tuntuu olevan tai jotain, koska ei pysty kirkkaaseen ajatteluun. Ajatukset jää tyngiksi ja katoaa. Sisältä tuntuu puuttuvan jonkinlainen pala, mutta en saa vaan tunteistani kiinni enää. En taaskaan.


Mua itseäni henkilökohtaisesti auttaa jaksamaan iskän omat puheet. Iskä oli loppuun asti realisti. Vaikka iskästä näki jo kauan aikaa sitten, että elämäniloa olisi ollut ja yritystä hoitaa itsensä kuntoon, niin kun iskä sanoi "asia nyt vaan on niin" niin asia silloin vain oli niin. Loppu tulee, kukaan ei voi auttaa, joten asia pitää vaan parhaan kykynsä mukaan hyväksyä. Mä jaksankin ihmetellä, että miten iskä pysyi loppuun asti niin vahvana ihmisenä, että jaksoi yrittää iskeä asian meille niin kun asia oli. Ei pehmennellyt. Onneksi ei pehmennellyt.

Ja se itseasiassa on se yksi iso asia mitä iskässä kunnioitin – kunnioitan. En ehkä nuorempana sitä osannut nähdä siten, mutta kun itse kasvoin ja opin ymmärtämään, niin tottakai asiat pitää tuoda esille niin kuin ne on.

Iskä oli aina läsnä, vaikka se ei aina paljoa puhunut. Ei kaiketi halunnut puhella turhia. Vaan kun se jotain sanoi niin se sanoi sen syystä ja yleensä siten, että se meni kerrasta perille.


Meillä oli iskän kanssa hyvin samanlainen huumorintaju. Äiti on itseasiassa sanonut monesti, että me oltiin muutenkin iskän kanssa hyvin samanlaisia ja sen takia meillä iskän kanssa kai vaikeuksia olikin kun vielä asuin kotona. Kun muutin omilleni ja aloin tutustumaan iskään tavallaan kai uudestaan erilaisesta näkökulmasta niin asiat alkoi mennä todella hyvin. Ei me enää oltu napit vastakkain jatkuvasti vaan meillä oli pääosin hauskaa. Minä kunnioitin iskää ja yritin parhaani mukaan tehdä niin kuin iskä halusi.

Huh huh. Olisinpa osannut vaan vielä sanoa kaiken haluamani. Sen takia mä kai sen viimeisimmän merkinnän kirjoitin, että siinä olisi tullut kerrottua edes osa siitä. Ei puheena, mutta kerrottua kuitenkin. Kaikkea tätä voi enää vaan pyöritellä päässään, koska nyt tilanne on tämä. Tavallaan kai olisi vaan hyvä osata luopua ajattelemasta, että mitä olisi vielä voinut tehdä ja mitä olisi vielä halunnut sanoa. Mulla oli tilaisuuteni, mutta en sitä osannut käyttää.

Mua voidaan pitää puhumattomuuteni takia vaikka minkälaisena idioottina, ylimielisenä tai jotain, mutta ihan puhtaasti se on vaan sitä, että mä en saa sanoja mun suustani ulos. En edes tällaisessa tilanteessa kun se olisi todellakin hyvä asia. Äh.


Kunhan joskus saan taas alettua työstämään tunnepuoltani niin ehkäpä saan itsestäni jotain enemmän ulos. Nyt tämä tosiaan tulee tämmösenä tajunnanvirtana. Poukkoilee ja yrittää löytää jotain järkeä, vaikka ei saa asioista kiinni.

Lopetan tämän blogin sanoihin, joita en osannut sanoa iskän vuoteen vieressä. Rakastan sua, iskä. Maailman vahvin iskä.

Terveisin,
Vesa-Matti

En ymmärrä.

Tässä ollaan sellasessa tilanteessa, jossa kenenkään ei kuuluisi koskaan ikinä milloinkaan olla. Eletään tosi sumuisia aikoja, eikä oikein osaa sanoa tai tehdä mitään. Mä ajattelin, että koska tämä on ollut mulle aina hyvä tapa purkaa oloa niin kokeilempa tätä sitten tässä kohtaa. Mä en tule käyttämään nimiä ja koitan olla tekemättä tästä mitenkään ulkopuoliselle helppoa yhdistellä palasia toisiinsa, koska tosiaan nykyään haluan suojella yksityisyyttäni ja muiden yksityisyyttä paremmin. Ne jotka tietää niin tietää. Tää on tavallaan kai se mitä mä haluaisin sanoa, mutta en osaa.

Aloitetaan vaikka ihan siitä, että asia, jota mä jo pienenä poikana aloin pelkäämään saapui sitten tähän lähelle. Aina kaikkialla toitotettiin ja toitotetaan sitä, että "tästä saa syöpää ja tästä saa syöpää" ja "syöpään kuolee", siihen mä opin nuorena. Tässä välissä on toki tapahtunut harppauksia lääketieteen saralla ja on kaikenlaisia hoitoja olemassa nykyään ja vissiin se kuolleisuus on laskenut vuosien mittaan. Tunnen jopa yhden, joka on syövän onnistunut selättämään. Vaan eipä voi kaikkia syöpiä voittaa vieläkään, ikävä kyllä ei. Todella iso ikävä kyllä ei.

Taistelu yhtä syöpää vastaan ei riittänyt, piti löytyä vielä toinen, joka oli sitten kerennyt lähettämään jo etäpesäkkeitäkin. Missäpä muuallakaan tämä paholainen oli kuin haimassa, joka on se pahin paikka ikinä. Meille kuitenkin annettiin toivoa ja kokeiltiin sytostaatteja, jotka monen viikon pahoinvointijakson päätteeksi päätettiin lopettaa toimimattomina. Jäin käsitykseen, että se oli hidastanut sitä, mutta niiden lopettamisen jälkeen syöpä oli alkanut muuttumaan aggressiivisemmaksi.

Aivoissani on tieto; "juhannukseen, ehkä syksyyn asti aikaa." jota en osaa käsitellä tai käsittää. Mun aivot ei ymmärrä yhtään mitään ja siksi en ole oikein osannut tuntea ajatuspuolella mitään. Jostain syystä mun kroppa on ottanut tehtäväkseen käsitellä tätä asiaa ja mun kivut on enemmän fyysisiä. Onko se sitten jotain psykosomaattista vai mikä on tarpeeksi hieno termi.. Tavallaan mä en siis koe, että mua sattuukaan kokoaika, mutta jos ajattelen päivän taaksepäin niin musta tuntuu, että mulla on ollut koko keho kipeä koko eilisen päivän. Siis kun masennuskauden muistaa mustavalkoisena, jota se ei kuitenkaan ole, niin mä muistan edeltävät päivät fyysisenä kipuna, vaikka ne ei ehkä sitä ole olleet. En osaa ehkä selittää tätä kunnolla, mutta tossa se oli niin hyvin kun osaan.

Ja sitten on tämä – sanotaanko nyt vaikka sukuvika – että ei osata puhua, eikä puhuta. Mun pää huutaa kokoaika asioita, joita mä vaan haluaisin vielä sanoa ja tuottaa ajatuksia teoista, joita mä haluaisin vielä tehdä. Vaikka tilanne on tämä mikä se on, niin minä en osaa sanoa tai tehdä mitään. Mun aivot ja mun kroppa on ihan totaalisessa lukossa.

Mä pärjään arjessa, koska lapset pitää kiireisenä. Vaan heti kun tulee hetki kun täytyy pysähtyä, niin mä ryhdyn heti kaiketi käsittelemään asiaa, mutta en vaan saa mitään käsitystä. Mä en ymmärrä ja se tekee tästä todella haastavaa. Mä käytän illat miettien asiaa ja mietin miten tyhmästi tällä hetkellä toimin kun en osaa toimia. Mietin, miten mua tulee kaduttamaan. Mietin miten muut kokee tämän asian ja mietin kaikkea todella paljon muiden kautta. Mua suututtaa ihan jumalattomasti se, että mä elän mun päässäni, mutta silti mä en saa sieltä mitään fiksua ulos. Huomasin suuttuvani taas, koska aloin näpyttelemään näppäimistöä todella kovaäänisesti. Mä tuhlaan rajallista aikaa. Ruuhkavuodet ja tällaiset uutiset ei vaan sovi mun yksinkertaiselle päälleni.

Mua siis suututtaa. Elämän epäreiluus, oma aikaansaamattomuus tällaisessakin tilanteessa ja mua suututtaa kaikki. Ja mua tulee suututtamaan jatkossakin kaikki, koska olen tällainen kun olen.


Mä haluan kuitenkin vielä kirjoittaa jotain. Jotain, jonka haluaisin sanoa, mutta en osaa, kuten on varmaan tullut jo selväksi.

Sanotaan näin, että hyvin suurella todennäköisyydellä mua ei tässä olisi jos tätä ihmistä ei mun elämässä olisi koskaan ollut. Siis erittäin suurella todennäköisyydellä. Meillä ei ollut parhaimmat välit silloin kun mä olin teini-ikäinen, koska mä olin aika haastava tapaus. Jatkuvasti oltiin nokat vastakkain. Mä en tajunnut mistään mitään silloin, mutta mä tajusin paljon asioita omasta käytöksestäni jälkikäteen. Tätä on vaikea kirjoittaa silleen, että tätä olisi vaikea ulkopuolisen olla yhdistämättä oikeaan ihmiseen. Me alettiin tulemaan paremmin toimeen vasta kun mä olin ehkä parikymppinen ja rupesin käyttäytymään kuten ihmiset käyttäytyy – ainakin pääpiirteittäin. Meidän juroisuus näkyy meissä kummassakin ja meidän välittäminen on sellaista hiljaista välittämistä, jota ei paljolti ääneen sanota, mutta sen aistii ja se tulee helposti esiin käytöksessä. Kutsuisin sitä ehkä rakastavaksi arvostukseksi. Ulkopuolisen silmiin se voi näyttää siltä, että mitään yhteyttä ei ehkä olisi, mutta kyllä mä olen aina kokenut oloni rakastetuksi.

Tämä sattuu. Monin eri tavoin monissa eri kerroksissa. Menee kokoaika taas vaikeammaksi ja vaikeammaksi osata edes kirjoittaa mitään. Ja kokoaika tuntuu tyhmemmältä ja tyhmemmältä kirjoittaa tämä tänne, koska normaalit ihmiset varmasti sanoo tärkeät asiat naamatusten.

Kukaan ei varmasti ymmärrä miten paljon huumoria mun elämästä on puuttunut Arton kuoleman jälkeen. Mulla on ollut yksi varma paikka, josta olen kuitenkin aina saanut mahtavan annoksen huumoria elämään kun olen sitä tarvinnut. Mä en halua, enkä pysty uskomaan, että tästä lopustakin viedään multa nyt puolet pois.

Mulla on jo nyt ikävä sun huumorintajua, joka on lähes yksi yhteen omani kanssa. Sitten tulee ikävä sitä, hmm, ainaista länsäoloa. Se on vaikea selittää, mutta mulla on semmonen olo, että sä olet aina ollut läsnä, vaikka ei oltaisi pitkiin aikoihin edes nähty. Ja kai mä olen aina ajatellutkin, että sä myös oletkin aina täällä. Ja mä olen aika varma, että mun mielessä sä tulet olemaan aina niin pitkään kunnes meikäläisenkin maallinen vaellus joskus sitten päättyy. Sä et mihinkään usko, olet uskomaton, mutta mä haluan taas turvautua ajatukseen, että ehkä me joskus vielä tämänkin jälkeen jossain nähdään. Ainakin mä haluaisin uskoa niin ja se kai auttaa kestämään tämän paremmin. Padot murtuu taas hieman. Ne teki sen jo tänään automatkalla, mutta nyt uudestaan kun saan tätä hieman ulos.

Mä arvostan sua, mä rakastan sua ja mulla on jo nyt ikävä sua. Mä en tiedä miten mä olisin saanut tätä muuten kerrottua, mutta onneksi mulla on tämä blogi, joka jostain syystä on mulle helpoin paikka avata sydäntä.

Mun tekis vaan mieli heittäytyä lattialle, hakata ja potkia lattiaa ja seiniä ja huutaa kuinka epäreilua tämä on. Mä kuitenkin jotenkin kuulen päässäni sun äänen, joka sanoo "ei se mitään hyödytä". Sä oot opettanut sen, että asiat pitää kohdata sellaisina kuin asiat tulee vastaan.

Siitä tulikin mieleen yksi juttu, joka on mun päässä ollut nyt pitkään ja jota oon siis viimepäivinä jostain syystä paljon miettinyt. Muistan kun mulla oli nuorena masennuskausia ja todella vaikeitakin ajanjaksoja. Mä muistan jonkun illan kun kännipäissäni itkin teidän sohvalla ja hoin jotain, että "mitä mä täällä enää teen.. Mä oon nähnyt jo kaiken!" Tähän ei olisi voinut sen parempaa vastausta saada kuin sen, että "Sä et ole nähnyt vielä mitään." Ja se oli täysin totta ja se jotenkin meni mun aivoon, vaikka se ei selitellyt mitään. Se oli niin hyvin sanottu, että se on jäänyt mun mieleen näinkin pitkäksi aikaa, eikä se kyllä varmasti tuolta pääkopasta ole mihinkään lähtemässäkään. Joku voisi tuhlata vaikka kuinka paljon sanoja sanoakseen jotain, mutta sun jutuissa se asia on aina kiteytetty todella yksinkertaisesti sisäistettävään muotoon ja sun sanomana sen aina jotenkin ottaa heti tosissaan.

Järjen äänellä mun päässäni tulee aina olemaan sun ääni. Elämä pitää ottaa sellaisena kuin elämä tulee, eikä sille vaan voi mitään. Ja vaikka se sattuu, niin kaikesta on kyettävä jatkamaan eteenpäin.

Huh, huh. En siltikään ymmärrä. Olet todella rakas ihminen, vaikka ei meillä sitä ole ollut pahemmin tapana huudella.

Terveisin,
Vesa-Matti

Evakossa, odotuksessa ja suunnitelmissa

Tässä kirjoituksessa Vesa-Matti kertoo arjestaan yksin ollessaan, kun hänen ystävänsä lähtivät Kreikkaan. Hän jakaa kokemuksiaan evakkopaikan etsimisestä ja sopeutumisesta uuteen ympäristöön. Vesa-Matti pohtii suunnitelmiaan Ronin syntymäpäivien suhteen ja sivuaa myös omaa flunssaa, jonka luonnetta hän epäilee. Vaikka hän kaipaa ystäviään ja odottaa innolla heidän puheluitaan Kreikasta, hän yrittää löytää piristystä päiviinsä. Lopuksi Vesa-Matti suunnittelee lähtevänsä kauppakeskukseen ja suosittelee paikkaa nimeltä Wok King. Hän päättää toivoa, että tekoäly auttaa luomaan sopivan johdatteen tähän blogimerkintään.

Noniin, josko sitten taas jotain kirjottelisin. Eira, Max ja Miio lähti viime sunnuntaina Kreikkaan ja mä olen siitä syystä nyt ollut taas kovin aikaansaamaton. En väitä, että muutenkaan olisin kovin aktiivinen, mutta nyt oon jotenkin ihan täysin lössähtänyt. Jouduin vessaremontin takia etsimään itselleni evakkopaikkaa ja semmoinen lopulta onneksi löytyi Eiran äidin asunnosta. Mun oli alunperin tarkoitus mennä Sälinkäälle, mutta siinä tuli sitten semmosia muuttujia, että en voinut. Sitten ajattelin, että menen Ronin sohvalle punkkaamaan muutamaksi yöksi, mutta Roni ei voinut sitten lopulta ottaa mua, koska mun mukana olisi tullut Nella ja eläimet on kuulema kiellettyjä Ronin taloyhtiössä.

Silloin sunnuntaina olin ihan tuskissani ja vaan mietin, että mihinhän mä sitten oikein menen, että mulla olisi vessa ja sänky käytettävissä.. No, onneksi se järjestyi sitten loppujen lopuksi helposti kun Eira alkoi asiaa hoitamaan Kreikasta käsin. Nyt kun olen ollut siellä Eiran äidin asunnossa niin en mä ole oikein osannut tehdä mitään. Oon siis yksinäni paikassa, jossa en koskaan ole ollut yksinäni ja sen takia mä olen vähän arka sen suhteen, että mitä mä uskallan siellä tehdä. No, mulla on puhelin, mulla on ruokaa ja siellä on telkkari. Niillä mä olen nyt tähän asti pärjännyt.

Aina iltaisin olen pyrkinyt käymään täällä kotona tarkastamassa vähän rempan etenemistä ja samalla hoitamassa vähän kissojen asioita – niin, siis käynyt tyhjentämässä hiekka-astian ja antamassa ruokaa. Tänään tulin tänne jo aamupäivällä, koska Eira muistutti mua eilen siitä, että eihän mun ole mikään pakko viettää kaikkea aikaa siellä sen äidin asunnolla. Mähän voin olla kotonakin toisinaan, koska enhän minäkään nyt ihan jatkuvasti vessaa tarvitse. Mitä mä sitten olen tehnyt kotona? No, istunut olohuoneen sohvalla puhelin kourassa ja kuunnellut musiikkia kaiuttimista. Eroaa siis vaan sillä tavalla, että Eiran äidin asunnossa taustametelin hoitaa televisio.

Tänään en kuitenkaan aio koko päivää vaan lojua, en. Tänään on kuulema viimeinen lämmin päivä taas hetkeen, joten pitää tehdä jotain! Siksipä sovin Ronin kanssa, että mennään tänään taas syömään. Kutsuin sitä kriisipalaveriksi, koska siis.. No, me oltiin suunniteltu Ronin synttäreitä tämän viikon perjantaille. Alettiin asiaa silloin sunnuntaina tai maanantaina hoitamaan sillä tuloksella, että meillä ei ole ketään vieraita saapuvaksi asti. On mulla vielä muutama oljenkorsi, ehkä yksi, mutta se mun pitää vielä hyväksyttää Ronilla. Enkä usko sen olevan ongelma. Jos viimeinenkään oljenkorsi ei tuota haluttua tulosta niin mitäpä sitten? Ollaan Ronin kanssa kaksin meillä? Niin kai. Oltiin alustavasti puhuttu myös siitä, että vietetään niitä sen synttäreitä tossa meidän terassilla – kannetaan siihen musavehkeet ja ruokaa ja kaikkea, mutta.. Perjantaina hyvin suurella todennäköisyydellä sataa ja ukkostaa. Tai jos ei, niin ainakin kuulema noin 10-15 astetta vähemmän lämmintä kuin esim. tänään. Aikaisemmin kattelin, että mun puhelin näytti 23 astetta, joten jos se siitä putoaa luvatun määrän, niin sitähän ollaan 8-13 asteen lämpötiloissa silloin, eikä silloin viitsi kyllä pihalla paleltua. En tiedä.

Tuntuu, että kaikki suunnitelmat aina vaan kaatuu. Tai siis, kun mä pidän normaalistikin enemmän ex-tempore-meiningistä ja sen takia en yleensä mitään tykkää edes suunnitella. Siihen on tavallaan kai jo tottunutkin, että aina jos innostuu jostain ja odottaa jotain, niin kyllä se silloin johonkin kompastuu. Kuten esimerkiksi Sälinkäälle menokin; odotin sitä, koska en ole taas nähnyt vanhempiani pitkään aikaan. Mulla olisi ollut siellä seuraa, tekemistä, vessa ja sänky. Sitten elämä tarjoaa taas nurjaa puoltaan, enkä mä oman flunssani takia uskaltanut ottaa mitään turhia riskejäkään.

Niin siis tosiaan.. Mulla on edelleen tämä jokin kummallinen tauti. Olen alkanut ehkä jo hieman taipumaan siihen suuntaan, että ehkä mulla on vaan joku uusi allergia tässä meneillään, koska eihän nyt flunssa voi näin kauaa kestää ja näin epämääräisillä oireilla? Nenä ei oikein tiedä miten pitäisi toimia ja sitten on ihmeellisiä päänsärkyjä ja tämä hemmetin korvakaan ei ole vielä auennut. Ja tosiaan, limaa erittyy erittäin paljon nielusta, vieläkin. Ärsyttää suuresti. Ei se siis estä mua toimimasta normaalisti, mutta kun ei tiedä mikä tämä on. Tätä tautia, tai allergiaa tässä sitten podetaan. Kokeilin ottaa allergialääkkeen yks päivä, mutta ei siitä ollut silloin mitään hyötyä. En tosin tiedä, että tuliko se jopa seuraavan limaisen sylkäisyn mukana ulos, joten.. No, pitäisi kai kokeilla uudestaan. Sitenhän sitä voisi sitten sulkea pois mahdolliset allergiat tms.


No, hmm.. Tässä tätä kai sitten vaan mennä möllötetään. Odotellaan sunnuntaita ja yritetään keksiä jotain muutakin kun vain olemista turhanpanttina.

Mulle on ollut tosi tärkeitä puhelut, joita saan iltaisin Kreikasta. Ja tottakai myös kaikki kuvat ja se mitä Eira on kertonut heidän päivistään siellä. Iltapuhelu on yleensä päivän kohokohta ja niitä sitten aina odottelen. Näkee Eiran, Maxin ja Miion edes puhelimen välityksellä niin kyllä se piristää. Tavallaan mulla ei kai ole kerennyt muodostumaan semmosta järkyttävää ikävää, koska sitä lieventää tosi paljon se kun kuulee, että Max on siellä aivan elementissään. On kuulema nauttinut jokaisesta päivästä ja hokeekin siellä kovasti, että "inana Kreikkaa!". Eli ihana Kreikka. Max odotti tota matkaa tosi pitkään ja se välillä meni ihan hermoonkin asti. Jatkuvaa hokemista: "Kreikkaa! Kreikkaa! Kreikkaa!" ja se välillä luuli, että kun oltiin lähdössä johonkin, että lähdetään nimenomaan Kreikkaan. Sitten se olikin ison pettymyksen kuuntelua. Onneksi se odotus lopulta palkittiin, eikä se ollut milläänlailla pienelle pojalle pettymys.

Miiohan on siinä iässä, että se ei tee siellä vissiin mitään. Roikkuu kuulema Eirassa jatkuvasti ja jos Eira yrittää sysätä sitä jonkun muun syliin niin kovin mielellään hän ei siihen jää. Eli enpä tiedä onko se Eiralle sitten lopulta niin suuri loma. No on se. Mä uskon, että Eira nauttii suuresti siitä, että se saa nähdä ainakin Maxin siellä niin onnensa kukkuloilla. Siitä minäkin nautin tälleen etänä. Ja onhan toi nyt Miiollekin muistijälki. Jos ei muuten, niin ainakin kuvien muodossa sitten. Ja olen mä saanut Miiostakin hymyileväisiä kuvia, joten kyllä sekin siellä on ainakin tavalla tai toisella toisinaan viihtynyt.


No, minäpä lähden tästä vielä tarkistamaan, että tässä asunnossa on kaikki silleen kuin pitää ja sitten mä jatkan taas matkaani. Ensin Eiran äidin asunnolle ja siitä sitten kauppakeskus Willaan ja Wok Kingiin, joka on siis meidän nykyinen vakiopaikka siellä. Todella toimivat ruoat, eikä koskaan ole tarvinnut vielä pettyä mihinkään siellä. Suosittelen.

Mä kokeilen tähän blogimerkintään semmoista helpotusta itselleni, että syötän tämän tekstin tekoälylle ja käsken sen tehdä tästä ingressin. Eli jos johdate kuulosti tyhmältä, eikä pitänyt paikkaansa, niin syyttäkää tekoälyä, älkääkä minua. (P.S. Se ei näyttänyt tajuavan, että Eira, Max ja Miio on mun perhe, eikä vain ystäviä, mutta halusin pitää sen täysin tekoälyn luomana johdatteena.) (P.P.S. Annoin tän blogimerkinnän otsikoinnin myös tekoälyn tehtäväksi. Ja annoin myös kansikuvan suunnittelun sen tehtäväksi. Huvittavaa.)

Mutta se on sitten seuraavaan kertaan ihmiset! Heippa!

Terveisin,
Vesa-Matti

Pitkästä aikaa!

Kaivoin tietokoneeni pölykerroksen alta ja aloin kirjoittamaan teille kuulumisia. No, ei tässä mitään pölyä ollut. Olen mä tehnyt työhakemuksia ja muuta tässä välissä, joten höpöhöpö. Minulle, meille kuuluu perhe-elämää, yösekoiluja, sairastelua ja unettomuutta. Siinäpä ne päälimmäiset. Sen lisäksi tässä blogimerkinnässä kerron myös blogini lukijoille, että olen päätynyt suojelemaan omaani, lasteni ja perheeni yksityisyyttä hieman tarkemmin.

Saisinkohan vihdoinkin kirjoitettua taas muutaman sanasen? Toivotaan. Mä olen, kuten olette saattaneet huomata, yrittänyt nyt priorisoida asioita. Ikävä kyllä asioiden ylöskirjaaminen ei ole nyt prioriteettilistan kärjessä, joten sen takia tämä blogi on tavallaan ollut jonkinlaisella telakalla. Ja se tulee jatkamaan siellä prioriteettilistan häntäpäässä vielä toistaiseksi. Vaikka asioiden kirjoittaminen ylös olisi hyvä tulevaisuutta silmällä pitäen, niin en silti osaa vaan varastaa tälle aikaa mistään.

Siellä korkeimmalla paikalla ja samalla vaativimmalla paikalla on tietenkin perhe-elämä. Siihen mä olen antanut ja tulen varmasti antamaan ajastanu lähes kaiken. Sen jälkeen siellä listalla on se semmoinen pieni kohta kuin huolehtiminen omasta mielenterveydestä, joka toisinaan hyvin vahvasti järkkyy tässä perhe-elämässä – varsinkin yöaikoihin. On siis perhe-elämää ja perhe-elämästä palautumista. Ja en edelleenkään sano, että perhe-elämä olisi kamalaa, en, se ei todellakaan sitä ole. Tämä on kaikessa kauneudessaan, kauheudessaan ja kaikkeudessaan ihmisen parasta aikaa. Ei yhtä ilman toista, vai miten sitä sanotaan. Ei voi olla tosi kivaa jos ei välillä ole myös tosi kurjaa. Te varmasti saitte kiinni.

En tosin halunnut tulla taas vaan valittamaan oman ajan puutetta, ja vaikka tää ei suoranaisesti sitä ollutkaan niin onhan se sieltä rivien välistä luettavissa. Tässä on tullut pitkä väli viimeisimmästä blogimerkinnästä, joten eiköhän olisi ihan hyvä käydä läpi vähän kuulumisia.


Mitäs tähän väliin on sitten mahtunut? No; flunssa, hammas tulehtui ja se jouduttiin poistamaan, korvatulehdus, lisää flunssaa ja vatsatauti. Hetkinen, tossahan oli vasta pari-kolme viimeistä viikkoa.. Jep, enkä edes valehtele. Viimeisestä blogimerkinnästä on se noin kaksi kuukautta, enkä edes kahdelle kuukaudelle olisi ikinä toivonut noin paljon huonoja päiviä kun mitä mahtui nyt tähän lyhyehköön pätkään. Mä yritin joka päivä olla hirveän optimisti ja hoin joka päivä lausetta: "huomenna mä olen jo terve!" Ja enpä ollut. Puolentoista viikon jälkeen tajusin lopettaa hokemisen, koska siinä vaiheessa oli jo usko mennyt. Se meni oikeesti ihan tosi lyhyillä siirtymillä vaivasta toiseen ja ei sitä vieläkään voi olla täysin varma, että kaikki olisi jo takanapäin. Voihan tässä ilmestyä joku uusi tulehdus tai joku uusi tauti vaikka än.. yy.. tee.. Nyt! No ei ilmestynyt, onneksi.

Tällä hetkellä olo on silleen suhteellisen hyvä. Ainut mikä vähän kismittää, niin toi korva joka tulehtui ei vieläkään kuule täysin normaalisti. Voiton puolella siis ehkä kuitenkin, mutta en todellakaan rupea vielä tuulettelemaan.

Meillähän oli siis koko perhe, tottakai, kaikissa maailman taudeissa tässä. Yksi paranee, toinen sairastuu, toinen paranee kolmas sairastuu ja kolmas paranee niin neljäs sairastuu. Joo, ei, ei edes yhtä aikaa. Flunssa ja vatsatauti meni semmosina aaltoina vaan tästä meidän talon läpi. Viimeinen kun sairasti flunssaa niin ensimmäinen aloitti jo yrjöämään ja kun viimeinen alkoi yrjöämään niin ensimmäisellä alkoi taas nenä vuotamaan. Voin kertoa, että eihän se mitään juhlaa ollut. Tämmöstä tää kuitenkin ilmeisesti sitten nykyään on jos jonkinlainen tauti tänne kotiluolaan pääsee kapuamaan.

Ja vaikka mä olen siis pyrkinyt siihen, että varsinkin kun täällä aletaan sairastamaan, niin minäkin ryhdistäydyn käsien pesemisen kanssa. Muutenhan olen hyvin huolimaton sen suhteen, mutta sitten kun täytyy panostaa niin täytyy panostaa. Ja mä panostinkin, vaan sepä ei riittänyt. Ei edes Eiran jatkuva paikkojen desinfiointi pelastanut meitä tältä kaaokselta. Kyllä se vaan on niin, että kun ne on tullakseen niin ne kanssa tulee, eikä siinä sitten paljon auta mitkään poppakonstit.


Edelleenkäänhän meillä ei nukuta öisin. No, Max nukkuu. Maxilla on yllättävän hyvät unenlahjat, sillä se ei ole varmaan yhtään kertaa vielä herännyt Miion yöllisiin sekoiluihin. Onneksi. Maxin läsnäolo ja sen unensaannin turvaaminen kuitenkin nostaa omia kierroksia aina Miion yösekoilujen aikana. Vauvan itkuhan tunnetusti jo itsessään nostaa stressitasoja, mutta siihen kun lisää vielä sen, että viereisessä huoneessa nukkuu toinen lapsukainen, niin stressitasot on aivan pilvissä. Ei siis mulla, mutta Eiralla useimmiten. Mulla ne stressitasot nousee oikeestaan korkeimmalle siinä kohtaa kun myös Eiralla on stressitasot huipussaan, koska se antaa sen myös näkyä ja kuulua. Tämä on tämmöinen mahdoton kierre, jonka haluaisi jo jotenkin päättyvän, koska tämä syö ihan uskomattoman määrän energiaa meiltä kaikilta.

Öisin ei nukuta ja päivisin pääosin vaan tiuskitaan ja ollaan kärttyisiä. Ja kun minä tunnetusti inhoan melkein kaikista eniten sitä, että jatkuvasti ollaan kuin per.. Takapuoleen ammuttu karhu. Vaan kun ei vaihtoehtoja ole liiemmin ilmennyt niin tässä sitä pitää vaan porskuttaa ja menettää hermot monta kertaa päivässä. Se on oikeasti ihan uskomatonta miten paljon energiaa menee hukkaan kaikkiin negatiivisiin tunteisiin ja tekoihin, vaikka sitä energiaa ei edes pahemmin ole. Miksi sitä ei voi väsyneenä yrittää olla vaan iloinen ja positiivinen, koska sitten ei myöskään tuhlaisi sitä olematonta energiaansa johonkin turhaan äksyilyyn.. Toimisipa ihmisaivot niin.

Mä tiedän, että mun omissa tavoissani olisi paljon petrattavaa. Mun olisi hyvä opetella menemään nukkumaan aikaisin, jotta jaksaisin sitten olla öisin enemmän Miion ja Eiran apuna. Mutta kun minä en osaa! Miioshow käynnistyy pahimpana juuri niihin aikoihin kun minä olen juuri nukahtamassa ja mulla olisi muutenkin aikaa nukkua vaan noin 5-6 tuntia. Jos osaisin mennä nukkumaan vaikka 3 tuntiakin aikaisemmin niin se olisi roimat 3 tuntia enemmän unta yössä! Ainakin noin niinkuin paperilla. Todellisuus on sitä, että Miio heräilee öisin vähintään 2 tunnin välein. Vähintään! Nyt se on ollut viimeisimpinä öinä noin kymmenen minuutin välein. Voin kertoa, että jos mä osaisin toimia jotenkin toisin, niin varmasti noihin öihin saataisiin enemmän tolkkua ja Eirallekin enemmän unta.

Tää on mennyt siihen pisteeseen, että mua kuvottaa nukkuvat vauvat! No, ei, älkää ottako sitä noin. Mua kuvottaa lukea siitä, että jotkut vauvat nukkuu. "Meillä nukutaan läpi yön", argh! Tommosten tekstien lukeminen on tokikin tällä hetkellä vähän sama kuin hieroisi lasinsiruja naamaansa. Eli ei kannattaisi. Se vaan kun yrittää googletella ohjeita vauvan nukkumiseen niin aina jossain on joku latvakakkonen, joka näkee asiakseen olla parempi ihminen ja kirjoittaa kaikki aivopierunsa ongelmien kanssa painivien ihmisten silmille. Joo, tämä on vähän tämmönen verenpaineita nostattava aihe.


Jotta ei nosteta liikaa mun verenpaineita niin keskustellaan vielä ainakin yhdestä aiheesta. Tai eihän me tässä kaiketi keskustella, mutta ollaan keskusteleve.. vile.. vale.. Keskustelevinana.. Keskustelevinamme? Ollaan kuin keskusteltaisiin. Tai ei, sinä istut ja kuuntelet nyt kun minä puhun!

Mä nimittäin eilen päätin, että mä yritän parhaani mukaan kadota internetistä. Tokikaan ei sieltä ole mihinkään katoamassa, mutta päädyin viimein siihen ratkaisuun, että mä haluan suojella enemmän mun, lasteni ja perheeni yksityisyyttä. Mä olen aina jakanut internettiin elämääni hyvin vapaalla kädellä enkä ole koskaan osannut pelätä mitään. Mä olen ollut aina tietoinen riskeistä ja siitäkin huolimatta jakanut kaiken kaiken kansan silmille. Mä olen kai ajatellut, että ei minun kohdalleni voi sattua mitään? Eikä ole sattunutkaan, onneksi. Ei ainakaan mitään mikä olisi minua tai perhettäni mitenkään loukannut.

Nuoruudessa mä muistan, että monia asioita mitä tännekin kirjoittelin niin käytettiin toisinaan aseena mua vastaan. Jos kirjottelin paljon alkoholista niin sain nopeasti leiman alkoholistina. Jos käytin rahojani mielenkiinnonkohteisiini ja kärvistelin sen jälkeen nälässä, niin olin tyhmä ja köyhä. Nykyään mulle on tokikin aivan sama mitä ihmiset puhuu, koska koko totuutta ei selviä edes täältä. Karavaani kulkee ja koirat haukkuu vai mitä sitä on ollut tapana sanoa? Ja vaikka minä tyhmä olisinkin, niin ei sitä tarvitse minulle itselleni tulla kertomaan! Tai jotain. Jos joku saa jotain lisäsisältöä elämäänsä siitä, että mehustelee toisten asioilla, niin.. No, olkoon niin.

Mun pointti ei kuitenkaan ollut siinä, että halusin piilottaa itseni puheilta, koska ne ei mua tosissaan enää liikuta. Mä piilotin itseni siksi, että mun asiat ei loppujen lopuksi kuulu ulkopuolisille. Mä kun jaan monta kertaa kuukaudessa kuvia meidän lapsista, niin eihän niiden kuvien kuulu päätyä jonkun Irmelin (anteeksi kaikki Irmelit) silmille. Mitä se tekee sillä tiedolla, että meidän pojat tekee tota tai tätä? Mä haluan jatkossa panostaa siihen, että mun jakamat kuvat ei lähde kiertämään ja ne kuvat näkee vain ne, jotka haluaa ne nähdä. Tai haluaa ja haluaa, eihän niitä kukaan minulta pyydä.. Ei tämä tilien yksityiseksi tekeminen poista kaikkia riskejä todellakaan, mutta tekeehän se monet asiat monimutkaisemmaksi ulkopuolisille.

Blogiahan mä en yksityiseksi ala tässä kohtaa vetämään, mutta tässä tapahtuu nyt ainakin seuraavaa; Instagram-kuvien upottaminen tänne loppuu täysin ja meidän lapsista en tule tänne kuvia muutoinkaan lataamaan. Eihän täällä muutoinkaan ihan kamalasti kuvia ole ollut, mutta Instagram-upotukset oli jossain vaiheessa oikein kiva pieni lisä. Nyt niiden lisääminen tänne olisi turhaa, koska ihmisten täytyy nykyään seurata mua Instagramissa, jotta he näkevät mun julkaisemat kuvat. Tästä johtuen myös vanhat Instagram-upotukset on luultavasti rikki kaikille, jotka ei minua Instagramissa seuraa. Pahoittelen siispä sitä, jos satutte siellä niitä rikkinäisiä upotuksia jossain näkemään. Vielä ei ole itsellekään selvää, että miten tulen jatkossa kertomaan lapsien kuulumiset tänne, vai tulenko ylipäätään? Vaan enpä tiedä mitä tämä mun blogi voisi enää jatkossa olla jos kaikki perhe-elämästä kertovat asiat täytyisi täysin lopettaa. Tätä täytyy kuitenkin tässä pohdiskella ja miettiä omalta kantilta, että mitä minä olisin kestänyt esim. omilta vanhemmiltani jos he olisivat aikanaan minusta johonkin asioitani jakaneet.

Varmasti tulen sillein pääpiirteittäin kertomaan asioita, älkää huoliko. Käyn vaan vielä jonkinlaisen keskustelun aivojeni kanssa kaikesta tästä ja katsotaan mihin lopputulemaan päädytään. Kukaan ei ole koskaan mitään huoltansa osoittanut siitä, että mitä kaikkea minä täälläkin jaan, joten en ole varmaankaan tehnyt kaikkea aivan täysin pieleen. Siksi koen, että en ehkä tule ihan hirveesti muutoin kuin kuvien kautta muuttumaan tässä asiassa täällä blogissa.

Jos joku nyt kokee tämän myötä, että jää jollain tavalla ulkopuolelle mun elämästä niin siihen on varmasti syynsä. Jatkossa mä haluan tietää, että kenelle kaikille mä asioitani – enkä vain omia asioitani, vaan myös lasteni asioita – jaan. Olen siis sikäli nyt kadonnut olemasta julkista riistaa, jos niin voidaan sanoa.


Olisikohan tässä tarpeeksi annosta tällein parin kuukauden jälkeen? Ei tässä ihan mahdottomasti sitä itse kuulumista ollut, mutta kai tästä nyt selkeni jotain? Blogin puolella tullaan jatkossakin olemaan varmasti hieman hiljempaa, mutta jos pyrkisin siihen, että kirjoittelisin edes hieman useammin kuin kahden kuukauden välein? Eihän sitä tiedä.

Joskus ajattelin, että on todella tärkeää saada se edes 100 blogimerkintää vuodessa ulos.. Vaan tänä vuonna mulla on tunne, että ei tulla pääsemään lähellekään sitä. Enkä siihen siksi edes pyri. Mä haluan tehdä tän nyt tällä tavalla, ja se mitä ehkä seuraava vuosi tuo mahdollisesti tullessaan on sitten taas aivan uusi asia. Stressiä on niin paljon muutoinkin, että en jaksa tosiaan enää tätä stressata siihen kaiken muun päälle. Ymmärrätte varmaan.

No, seuraavaan kertaan sitten, joka toivottavasti on aikaisemmin kuin kahden kuukauden kuluttua. Tavallaan mulle jäi nyt tästä semmonen fiilis, että mä en oikein kertonut kahden kuukauden edestä juttua, joten se voi jäädä pienenä piruna pääkoppaan itselle ja on pakko tulla lähiaikoina jotain vielä kirjottamaan, mutta toisaalta se pieni piru voi myös kadota sieltä pääkopasta itsestään.. En tiedä, turha jossitella. Tekstiä tulee taas kun itsestä siltä tuntuu! Kiitos kun olette jaksaneet odottaa jos olette jaksaneet odottaa!

Terveisin,
Vesa-Matti

Tarvitsenkohan apua?

Tässä merkinnässä meikäläinen kertoo teille miten syvissä vesissä sitä tällä hetkellä mennään omassa pääkopassa. Huonoja uutisia ja sitä seuraavia ajatuksia ja tunteita. Vai onko mitään tunteita olemassakaan, kysyn? Koen, että omat mielenkiinnonkohteet on jääneet jo aikaa sitten taka-alalle ja elän enää vain lapsille. Vai liekö tämä masennusta? En tiedä, en usko. Vaikka ulospäin näyttää siltä, että on helppoa ja hauskaa niin sisällä voi ihmisellä olla ihan toisenlaiset meiningit. Siitä tämä merkintä kaiketi kertoo. Tässä on myös hieman toistoa, jos joku on aktiivisesti lukenut mun blogimerkintöjä, mutta ei anneta sen haitata, koska koin näiden asioiden liittyvän tähän yhteen merkintään.

Mä tiedostan sen, että mä alkaisin oikeasti varmaan tarvitsemaan jo ammattiapua. Mä en vaan koskaan saa tehtyä mitään sen eteen, koska se vaatisi paljon tekemistä ja mä olen aikaansaamaton kaveri. Mä voin kuitenkin käyttää vanhaa luottoystävääni blogia ja kertoa huoleni tänne. Ehkä mä sitten alan taas käsittelemään asiaa uudella tavalla tai jotain. Voi olla, että mä en edes saa tätä kerrotuksi parhaalla mahdollisella tavalla, koska mä en ehkä itsekään edes tajua kaikkea. Kirjoitan kuitenkin kaiken sen mitä nyt olen kerennyt pyörittelemään mielessäni.


Sain viime sunnuntaina taas kuulla huonoja uutisia ja siitä hetkestä lähtien mä olen oikeastaan vaan ajatellut. Mä olen ajatellut toki näitä huonoja uutisiakin, mutta sitäkin enemmän sitä, että mä en jotenkin tuntenut mitään? Alkujärkytys, mutta siinä kaikki. Mä olen miettinyt sitä asiaa ja yrittänyt saada itseni tuntemaan jotain, mutta en onnistu siinä. Tiedättekö kun se on semmoinen juttu, että mun kuuluisi tuntea jotain. Mä jotenkin vaan.. En osaa.

Sitä mä olen tässä miettinyt, että missä mun tunteet on? Mä tiedän, että mä saatan olla jonkinlaisessa shokissa ja tunteet tulee mahdollisesti myöhemmin, mutta kuinka kauan tämmöinen shokki yleensä kestää? Nyt kun nimittäin olen pyöritellyt tätä asiaa tässä muutamia päiviä mielessäni niin voin vaan sanoa, että multa on puuttunut kyky tuntea voimakkaasti jo pitkään. Mä en ole osannut itkeä pitkään aikaan – paitsi humalassa. Mä en kuitenkaan koe, että se olisi tärkeää aina käyttää alkoholia siihen, että saisin käsiteltyä tunteitani. Se voi itseasiassa johtuakin siitä alkoholista, koska mä olen tehnyt aina niin, että kun on tullut vastoinkäymisiä elämässä niin tartutaan pulloon. Päätä pusikkoon ja huuhdellaan murheet pois, jotta ei tarvitse kokea mitään oikeaa. Eilenkin kun kävelin keskustaan, koska oli Ronin kanssa sovittu lounastreffit, niin mä sen matkan aikana mietin, että mitä jos mä vaan menisin baariin ja häviäisin lentokonetilaan? Vastuuntuntoisuus kuitenkin esti sitä tapahtumasta. Päässä kävin kuitenkin isoa kamppailua tämän tiimoilta. Vanhat tavat olisi halunneet ottaa vallan, mutta se miten paljon vanhemmuus on mua muuttanut painoi enemmän vaakakupissa.

Ja mä olen siis yrittänyt nyt oikein provosoida mun tunteita. Mitä jos tässä käy nyt se kaikista pahin vaihtoehto? En saa itsessäni aikaan mitään tunnetta. Ja vaikka en saa näitä tunteita aikaan niin samaan aikaan mua kuitenkin pelottaa. Kai? Ihan rehellisesti en edes tiedä. Aivot sanoo mulle kyllä, että mua kuuluu pelottaa ja sitten mulle tulee semmonen olo, mutta ei se pelko kestä kun sen ajan kun ajattelen sitä. Ei se mun elämääni vaikuta tällä hetkellä mitenkään.

Mä vaan mietin, että onko tämä mahdollisesti jatkunut ihan sieltä Arton kuolemasta asti? Mä muistan, että silloin muuttui niin paljon. Kun se viimeinen ja lopullinen tieto Arton tilasta tuli, niin silloin mä jotenkin.. Muistan, että jotain tavallaan kai hajosi mun sisällä. Mä sain pienen paniikkikohtauksen ja sen jälkeen mä olin kuin mikäkin kivikasvo. Ei mitään. Illalla se olin minä, joka lohdutti itkevää Eiraa. Kyseessä oli kuitenkin mun isoveli, mun melkeinpä isoin tuki ja turva. Mun mielestä mä sisäistin ajatuksen ja käsittelinkin sitä, mutta näinkö on? Ehkä mä vaan menin silloin enemmän rikki kun mitä ymmärsin.

Artoa mä olen itkenyt monet kerrat kännipäissäni. Vaan selvinpäin mä ajattelen, että hemmetti minkä teit.. Kyllä mun pää sanoo mulle myös, että mulla on sitä ikävä, mutta se ei koskaan pysy mulla kun sen aikaa kun ajattelen asiaa. Mä kuitenkin ajattelen, että mulla on lupa tuntea kaikenlaisia tunteita. Enkä mä ole koskaan ollut ihminen, joka tunteitaan häpeilee. Mä en vaan tiedä miten tunnetaan tunteita? Tai siis kun mun pitää aina ajatella niitä, eikä ne tule mitenkään luonnostaan.

Vaikka kyllä musta tuntuu, että mä arjessa nauran ihan luonnollisesti. Jos jokin on hauskaa niin minä nauran. Jos joku on surullista niin minä.. En mitään? Ajattelen sitä, mutta siinä kaikki. Jos mua arjessa ärsyttää joku niin mä menen erittäin todella helpolla lukkoon ja mulla saattaa mennä koko loppupäiväkin pilalle. Joskus useampikin päivä. Sen takia mä haluaisin pyrkiä välttelemään ärsyyntymistä. Mä en tavallaan kai koe ärsyyntymistäkään, vaan mä yksinkertaisesti menen kerälle kuin mikäkin vyötiäinen. Itseasiassa mä koen, että mä patoan sen ärsyyntymisenkin. Joskus siitä vähän läikkyy yli ja tulee sanottua rumia asioita, mutta usein mä vaan nielen sen. Nyt kun tätä miettii, niin tässäpä mulla on ihan potentiaalinen syy kaikelle tälle; mä patoan asioita.

Musta alkaa vähän tuntumaan siltä, että mulla on aika valtavan suuri pato. Kännissä sieltä saattaa läikkyä hieman yli, mutta muuten se tuntuu näköjään kestävän ja kestävän.


Mä koen myös, että mä olen ihmisenä tavallaan kai haihtunut. Mun elämässä tavallaan on vaan minä, Eira, Max ja Miio. Arki koostuu tästä porukasta, eikä siihen ihan hirveän paljon muuttujia mahdu. Toisinaan Roni ja harvemmin ketään muuta. Ja miksi siinä mitään muuttujia olisikaan, koska elämä on muotoutunut tämmöiseksi ja tässä on turvallista velloa mukana. Mitä siis tarkoitan tällä haihtumisella, niin tässä ei ihan hirveästi ole enää mua jäljellä. Tai siis mun tekemisiä. Onpas tämä nyt vaikeeta.

On siis ollut aikoja kun mä olen tykännyt pelata paljon. Nykyään koen, että mulla ei ole aikaa sille, eikä muka kiinnostustakaan. On ollut aikoja kun olen kirjoitellut paljon, mutta nykyään koen, että mulla ei ole aikaa sille – enkä tavallaan kai enää jaksa innostuakaan siitä. Mä olen tykännyt katsoa elokuvia ja sarjoja, mutta nykyään mulla ei ole aikaa niille. Mikään elokuva tai sarja ei edes jäisi mun mieleen niin, että jos joku multa siitä jotain kysyisi niin osaisin siitä mitään sanoa. Jos joskus jotain katsonkin niin musta tuntuu, että sitä katsoo täysin ilman ajatusta. Multa on siis tavallaan kai pudonnut elämästä semmosia asioita, joita tykkäsin joskus tehdä paljonkin. Siihen tilalle on tullut se, että illalla katson YouTubesta nopeita video-annoksia, jotka ei tavallaan edes tarjoa mulle mitään. Se on mun viihde, silti.

Sitten on se, että mä en edes muista mitään asioita. Mua ahdistaa, että multa on pyyhkiytynyt tässä kohtaa jo paljon semmosia muistoja lapsistakin, joita olisin halunnut vaalia. Tai vaikka en olisikaan halunnut vaalia, mutta olisi ne silti kiva muistaa. Kun joskus mainitsin täälläkin siitä, että Max oli todella kovaääninen pienempänä, niin mä en edes muista mitä se tarkoittaa. Millä tavalla Max oli kovaääninen? Mihin näin tuore asia on voinut hävitä mun pääkopasta?

Mä siis vaan koen, että tässä mennään päivä kerrallaan ja nautitaan siitä ajasta kun se on vielä käsillä, koska myöhemmin sitä ei enää ehkä edes muista.


Ja mä siis tiedän mitä on olla masentunut, mutta en koe, että olisin nyt masentunut. Tai sitten mä olen ollut tiedostamattani masentunut jo pitkään ja toisinaan mulla on vaan vahvempia masennusjaksoja. Mun elämä ei ole tällä hetkellä harmaata tai en koe tätä värittömäksi. Yleensä kun masennusta ajattelee jälkikäteen niin siinä ajanjaksossa ei tavallaan ole värejä. Se tuntuu vaan harmaalta massalta, joka on valunut sormien välistä. Nyt ainakin kun ajattelen näitä päiviä tässä niin mun käsitykseni mukaan niissä on ollut värit. En tiedä, voiko ne siitä sitten vielä ehkä haalistua pois ja tämä onkin ihan perinteinen masennuskausi? Olisi outoa tiedostaa se näin hyvin, että sitä ei tavallaan edes ole vaikka se ehkä kuitenkin on. Aivot solmuun vetäviä ajatuksia taas.

Mä siis kuitenkin näen värit ja mulla on arjessa pääosin hauskaa, eikä mulla ole ollut nyt taipumusta synkistelyyn. Vaikkakin nämä muutamat päivät on mennyt aikalailla ajatuksissa tässä, mutta että en kuitenkaan ole menettänyt iloa. Vaikka kylläkin ilmeisesti kaikki muut tunteet sitten on mennyt.. En tiedä. Olen mä ylpeä ja onnellinen noista pojista, että en mä tosiaankaan ole tässä ihan kaikkia fiiliksiä menettänyt. Negatiiviset tunteet vaan tuntuu olevan siellä padon takana ja se hieman ahdistaa, että koska ne sieltä sitten pääsee läpi ja millä tavalla? Ja ahdistaa sekin, että eikö mua oikeesti kohta enää kiinnosta mikään muu kuin olla lasten kanssa päivät ja illalla viettää hetki omaa aikaa YouTuben kanssa? Mä ajattelin, että yksi puhelinpeli olisi semmonen, mikä tarjoaisi mulle semmoisen pienen viihteen arjen keskellä, niin ei.. Se alkaa olemaan uusin menetys tällä hetkellä, koska nykyään mä käynnistän sen ja pelaan semmosia tosi nopeita matseja, jotka ei vaadi multa tavallaan mitään keskittymistäkään. Ennen pelasin sitä hieman kilpailullisestikin, mutta nyt koen, että mulla ei riitä aika semmoiseen. Kaiken arkisen viihteen täytyy olla nopeeta ja helposti keskeytettävissä, tai muuten mun aivot sanoo, että ei mulla riitä aika.

Älkää kuitenkaan siis saako sitä käsitystä, että mua jotenkin harmittaisi olla lasten kanssa. Ei, ei todella harmita. Mä rakastan olla lasten kanssa. Mä rakastan meidän lapsia. Vaan kun meidän arki on oikeasti mennyt siihen, että kumpikin vanhempi tavallaan päivystää kokoaika. Tuntuu, että meidän täytyy olla jatkuvasti saatavilla sekunneissa kummankin. Kumpikaan meistä ei tee nykyään oikein mitään omaa, vaikka ollaan tästä keskenämmekin puhuttu. Ei tavallaan kai osata irtaantua siitä lapsiarjesta hetkeksikään. Eira kuitenkin ehkä yrittää enemmän, eikä se ole vielä joutunut tälle mun tasolle. Jos lapset ei juuri siinä hetkessä tarvitse mua niin mä sorrun hyvin usein puhelimelle ja plärään iltalehteä tai Jodelia. Eira sen sijaan tekee pääosin jotain ihan oikeaakin, eikä vaan tavallaan mene sohvalla jonkinlaiseen idle-tilaan (tai auton tyhjäkäyntiä muistuttavaan tilaan = käytettävissä, mutta kukaan ei käytä, joten tuhlaa vaan aikaa ja resursseja) kuten minä.


Mitä siis kaiketi yritän tällä kaikella sanoa niin sitä, että alanko mä olemaan enää vain kuori? Multa puuttuu negatiiviset tunteet, mun aivoissa ei pysy muistot, mulla ei ole mitään omaa tekemistä mikä mua jaksaisi vielä hirveästi kiinnostaa ja mä käytännössä vaan kulutan aikaa ja aika kuluttaa mua. Tavallaan siis tuntuu masennukselta, mutta tavallaan olen ihan varma, että mitään masennusta ei tällä hetkellä ole. Mä en tavallaan halua kysellä keneltäkään mitä heille kuuluu, koska en haluaisi vastaanottaa enää yhtään enempää negatiivista, koska sen käsittelyssä mulla on se isoin ongelma. Mä olen jämähtänyt tähän ympyrään missä mulla on pääosin hyvä olla, eikä elämässä tapahdu koskaan mitään uutta ja ihmeellistä, joka jaksaisi mua hätkähdyttää. En tiedättekös tiedä.

Olen sortunut siihen pahimpaan; googletellut oireitani. Mulla on muutaman googlehaun perusteella masennus, eksistentiaalinen kriisi, aleksitymia ja olen ylikuormittunut. En tiedä sitten. Paljon olen ajattelun lisäksi myös lukenut muiden ajatuksia mm. aikaisemmin mainituista vaivoista, mutta en ole löytänyt itselleni tarkkaa diagnoosia. Eikä se oikeasti mun tehtävä olisikaan, vaan siihen nimenomaan tarvittaisiin sitä ammattiapua, jota en uskalla hakea, koska kuvittelen tuhlaavani siinä vain yhteiskunnan varoja ja resursseja. On olemassa myös oikeasti apua tarvitsevia ihmisiä ja mä en edes tiedä mitä mä tunnen vai tunnenko mitään. Mä olen oppinut tulemaan toimeen sillä mitä mulla on, mutta nyt ensimmäistä kertaa koen olevani hieman jonkinlaisessa umpikujassa, josta en vielä tiedä ulospääsyä.

Että miettikääpä tämmöistä pakettia. Ei ole mikään maailman helpoin lähtökohta oikeestaan millekään. Mitä tehdä kun ei tiedä mitä tehdä? Nii-in..


No, mä jään tätä tässä vielä pohtimaan ja lähen varmaan kävelylle tai jotain. Tuntuu, että nyt olisi oikeastaan iso apu siitä, että vaan laittaisi musiikit korville ja kävelisi päämäärättömästi tuolla ja yrittäisi siinä sitten miettiä ja käydä asioita mielessään läpi. Voiko tässä kohtaa jo sanoa, että on hieman vaikeaa, ilman, että tarvitsee verrata itseään muihin, joilla on vielä vaikeampaa? Ajatusvääristymiä, mutta minkäs teen..

Ehkä tässä ollaan jonkinlaisella tiellä, mutta tiedostan itsestäni sen, että tulin mä tulokseen tai toiseen niin ei mun elämä siitä muutu mihinkään. En tiedä, en tosiaan tiedä.

Kiitos kuitenkin jos luit. Sainpahan vähän purkaa sydäntäni jollekin.

Terveisin,
Vesa-Matti

Maaliskuulumisia | 2023

Tänään mä marisen alkuun hieman siitä, että mä haluaisin ton lumen jo sulavan. Sen jälkeen höpistään Miiosta ja Maxista, koska sitähän ne mun kuulumiset nykyään hyvin pitkälti on. Miio on oppinut menemään eteenpäin ja Maxista on tullut entistä ihanampi, vaikka samanaikaisesti on yksi ärsyttävä vaihe päällä.

Mä alan ihan rehellisesti olemaan aivan täynnä tätä talvea jo. Voisiko toi lumi nyt vaan sulaa pois ja antaa tilaa keväälle? Mä en jaksa. Tää jatkuva lumisade syö mun motivaatiota kaikesta. Eniten se syö tosiaan silloin kun näyttää ensin tosi hyvältä, lumi alkaa sulaa, aurinko porottaa lämpimästi ja sitten tulee uusi lumi. Eniten tässä ehkä ärsyttää se, että sille ei voi mitään!

Tänään Facebook antoi kuvallisen muiston kolmen vuoden takaa, siis vuodelta 2020, jossa siis oli grilli ja sen takana näkyi vähän maata. Siellä ei näkynyt tippaakaan lunta! No, joku aina välillä tänne kuvia toivoo niin minäpä tällä kertaa ihan lisään sen kyseisen kuvan tänne, jotta voidaan yhdessä murehtia tuota lumen määrää.

Grillikuva vuodelta 2020.

Katsokaa nyt! Ei sitä maisemaa sieltä paljoa näy, mutta se mitä sieltä näkyy niin näyttää täysin sulaneelta. Haluaisin, että nyt olisi edes samanmoinen tilanne. Ei tarvitse vielä olla lämpimiä päiviä tai mitään, mutta tosta hemmetin lumesta mä ihan rehellisesti tahdon jo eroon. Mun mielestä lumisia kuukausia ei tarvitsisi olla kuin maksimissaan 3, mutta mielummin 1 tai 2. Se on hetken aikaa ihan hauskaa, mutta jossain vaiheessa se vaan alkaa vaikuttamaan niin paljon mielenterveyteen, että tekisi mieli polttaa koko talvi.

Mutta joo, en tiedä.. Toivottavasti kohta alkaa helpottamaan. Vaan eipä meinaa jaksaa odottaa! Ja varsinkin jos erehtyy jotain sääennusteita tutkimaan, niin ei kyllä voi yhtään huokaista helpotuksesta; aina vaan luvataan lisää kylmää ja lisää lunta. Mä haluaisin alkaa jaksamaan tehdä enemmän asioita! Mä tiedän, että se on varmasti paljon myös omasta saamattomuudesta kiinni, mutta kun sitä saamattomuutta vahvistaa vielä se, että ulkona näyttää joka päivä vaan ankeammalta ja ankeammalta.. Pitäisi saada jo semmosia kelejä mitkä antaa inspiraatiota ja ruokkii motivaatiota. Jos se ei siis vielä ole käynyt selväksi tästä mun vinkumisesta.


Tämä kun on taas tämmönen kuulumispäivitys niin ehdottomasti pari sanaa lapsista. Ehkä tää mun blogi onkin enemmän nykyään juurikin "pari sanaa lapsista"-blogi. Mutta koska kyseessä on mun elämää käsittelevä blogi ja mun elämä koostuu tällä hetkellä hyvin vahvasti kahdesta pienestä pojasta niin niistähän sitä juttua sitten tulee.

Miio Oiva Eemeli, tuo meidän pienempi ihana poika, on aloittanut ryömimisen. Kyllä, se menee jo todella kovaa vauhtia. Tokikin sillä tulee vielä paljon semmosia hetkiä kun se on jotenkin ihan kuistilla ja miettii, että miten tästä eteenpäin? Mutta silloin kun sillä pysyy ajatus kasassa ja on halu mennä eteenpäin, niin silloin se myös menee. Tää on siis todella iso juttu meille vanhemmille, koska nyt sitä poikaa ei ihan kokoaika tarvitse kantaa sylissään. Ennen tätä ryömimistä sitä ei oikein saanut laskea mihinkään tai muuten poikanen alkoi itkemään. Se oli, sanotaanko nyt niin, että aika raskasta. Miioa piti aina vaan kantaa tai roikottaa mukana jotenkin tai muuten se jäi itkemään. Nyt on ihan mahtavaa, että pojan voi laskea lattialle ja itse tehdä jotain muuta hetken aikaa, koska se poika saattaa itse lähteä perään, mutta mikä parasta, niin se ei turhaudu heti. Suuri helpotus, ehdottomasti.

Miio on alkanut myös kiinnittämään huomiota enemmän kaikkeen. Lelut, kasvot ja kaikki mitä ympärillä tapahtuu kiinnostaa sitä enemmän kuin koskaan ennen. Ja nyt kun se pääsee itse kulkemaan asioita kohti niin sehän sitä itseäänkin huvittaa. Voin melkein vannoa, että tuo pieni lapsi on nykyään paljon tyytyväisempi kuin aiemmin.

Miio on pari kertaa ollut hyppykiikussa ja se on sen yksi lempparihomma. Meillä on sen kanssa vaan pienoinen ongelma, josta myöhemmässä kohdassa lisää. Mutta tämä hyppykiikku-homma toivottavasti alkaa valmistelemaan poikaa siihen, että kohta ei tarvitsisi enää vain ryömiä vaan voisi juosta ja hyppiä isoveljen perässä. Ollaan pariin kertaan testattu sitäkin, että laitetaan Miio jotain tukea vasten seisomaan ja hiljalleen päästetään omaa otetta irti. Poika jää todella hyvin toisinaan seisomaan tukea vasten. Omat kädet pitää siinä olla tottakai hollilla kokoaika, koska nopeastihan se siitä lähtee myös kaatumaan jos niikseen tulee. Mutta hyvin jämäkkä seisoma-asentokin löytyy jo ja toivottavasti se tässä vielä vahvistuu.

Max Venni Antero, tuo meidän isompi ihana poika, on alkanut olemaan entistäkin ihanampi. Max on tosiaan alkanut antamaan tosi paljon haleja ja pusuja. Ne tulee vielä tosi hellyyttävissä tilanteissa, joten ne on vaan jotenkin niin parhaita. En muista olenko kertonut täällä esim. sitä, kun yksi lauantaiaamu oltiin kaksin kotona ja Max sai aamupalan syötyä, jonka jälkeen sanoin, että nyt voidaan mennä karkkikauppaan! Max tuli halaamaan ja pussaamaan mua siitä hyvästä ja sitten se halusi äkkiä vaatteet päällensä. Näitä pusuja ja haleja saa usein kaikki ihmiset, jotka käy meillä usein tai ihmiset, joilla Max vierailee usein. Haluaisin, että toi ei poistu Maxin luonteesta ikinä. Toivottavasti siitä kasvaa noin hellyyttävä ihminen, joka tykkää antaa pusuja ja haleja.

Mutta sitten palataan siihen ongelmaan, josta mainitsin. Vaikka Max hyvin paljon on ihana ja ihan paras tyyppi, niin nyt on astunut kuvioon myös semmonen todella ärsyttävä piirre. Se ei ole tietenkään Maxin vika, vaan kyseessä on ihan varmasti vaan pelkkä vaihe ja siitä pääsee eroon kunhan vaan jaksaisi itse kärsivällisesti opettaa. Ongelmahan on siis se, että melkein kaikki meidän kotona on Maxin. Aikuiset saa kyllä koskea Maxin leluihin, mutta esim. Miio ei todellakaan. Jopa Miion hyppykiikku on nykyään Maxin mielestä Maxin ja Miio ei saisi siihen koskeakaan. Tästä syystä me ei voida pitää Miioa hyppykiikussa silloin kun Max on kotona. Siitä alkaa ihan hirveä show, eikä se lopu ellei Miioa ota pois hyppykiikusta. Ollaan yritetty paljon kertoa ja puhua siitä, että Miio ei jaksa tehdä asioita kovin pitkään ja Max pääsee kyllä tekemään asiaa x sitten kun Miio ei enää jaksa. Paljon oli myös sitä, että Max vaan yksinkertaisesti otti Miion kädestä kaiken. Nyt ollaan päästy sikäli eteenpäin, että se ei ensimmäisenä ota asiaa Miiolta vaan hän ensin ojentaa oman käden merkiksi, että nyt olisi Maxin vuoro. Miiohan ei tätä elettä tajua, eikä sen takia osaa antaa lelua Maxille, jolla sitten lopulta menee hermoon. Maxilla on tosi paljon semmosta turhautunutta kiukuttelua päivän aikana jos Miio erehtyy koskemaan mihinkään. Tätä me yritetään tässä nyt opettaa Maxilta pois ja kertoa mahdollisimman selvästi miten tilanteen kuuluu edetä. Mutta kuten sanottu; kärsivällisyyttä tämä vaatii itseltäkin.

Tätähän tämä vanhemmuus aika pitkälti on; uusille ihmisille pitää opettaa miten tässä maailmassa toimitaan. Toisinaan se opettaminen voi olla kivaa, mutta toisinaan se voi vaatia myös hyvin paljon hermoja. Kaikkeen tähän on kuitenkin tietoisesti ryhdytty ja lopussahan se kiitos sitten varmasti seisoo. Miettikääpä nyt miten iso onnistumisen olo tulee varmasti siitä kun jossain vaiheessa Max malttaa odottaa sitä, että Miio omatoimisesti luopuu jostain esineestä? Tai ylipäätään, että Max ei heti kiinnostuisi jostain esineestä juuri silloin kun Miio on kiinnostunut siitä.. En tiennytkään, että vaikka itse hyvin kärsivällinen ihminen olenkin, niin kärsivällisyyden opettaminen toiselle ihmiselle vaatii itseltä vielä enemmän kärsivällisyyttä kun on olemassakaan.. Voidaan jopa varmasti ajatella, että mun oma kärsivällisyyteni tässä matkalla kasvaa kasvamistaan ja kohta voin ihan oikeasti olla jonkinasteinen Buddha, en pelkästään vartalomalliltani vaan myös tyyneydeltäni. Ehkä.


Mutta joo, siinäpä kai tärkeimmät. Nyt pitää mennä jatkamaan perhe-elämää, koska Max pääsee kohta päiväkodista ja sitten alkaakin toinen vaihe päivässä. Päiväkodista on lopulta ollut todella iso apu, vaikka alkuun mua pelotti Maxia sinne päästää. Tässä aamupäivän aikana saa itse tehtyä joskus jotain fiksuakin. No, en kyllä minä saa, enkä ainakaan kovin usein. Tän aamupäivän voi kuitenkin usein viettää vähän rennommin ja ladata hieman akkuja, jotta akut jotenkin kestäisi iltaan asti.

Tämä oli tosiaan sitten tämmöinen merkintä. Nyt ei mulla muuta ja katellaan lisää sitten kun tähdet on taas täydellisessä asennossa. Tähän blogaamiseen kun tarvitsee nykyään aikaa, mielenkiintoa, inspiraation ja rauhallisen ympäristön. Niitä ei kovin usein kaikkia samaan aikaan voi saada, joten tämä on aika vaikeaa tämä blogaaminen. Jep, mutta nyt äkkiä kuva vielä tähän ja sitten takaisin perhe-elämään! Heippa!

Hyvää naistenpäivää myös tokikin!

Terveisin,
Vesa-Matti

Aikainen herätys Viroon

Me käytiin eilen laivalla Virossa. Mutta mitä kaikkea voikaan yksi reissu sisältää? Aika ison tunneskaalan päästä päähän melkeimpä ainakin. Ruokailua, ruokapaikan etsimistä, shoppailua, kävelyä ja pienen ihmisen kantamista ainakin. Pääosin oli hauska reissu ja jäi siitä ainakin hyvä muisto. Entä mitä me nähtiin tullissa? No, lukekaapa juttu.

Eilen käytiin tosiaan Virossa. Meitä lähti 9-henkinen seurue; minä, Eira, Max, Miio, Eiran sisko, Eiran siskon lapset ja Eiran veljen lapsi. Mä olen edelleen sekaisin eilisestä aikaisesta herätyksestä, että en edes ole saanut pidettyä kellonaikoja tallella. Kai me heräiltiin täällä 4:30-5:30 välillä. Eli kyseessä semmonen hyvin aikainen lähtö. Ongelmaahan ei olisi muuten ollut, mutta kai kaikki täällä jo tietää mun unenlahjat? Nukahdan yleensä aikaisintaan puolenyön jälkeen, mutta kyseisenä yönä nukahdin vissiin kunnolla vasta joskus siinä kahden maissa. Joten tossa ei ihan hirveesti kerennyt nukkumista mun osalta tapahtua. Ajattelin, että nukun hetken autossa.

Vaan ainut hetki kun olin juuri nukahtamassa niin tapahtui jotain outoa. Meidän takana ollut auto alkoi vilkuttamaan meille valojaan villisti, eikä Eira oikein tiennyt mitä sen pitää tehdä. Eira ajeli tovin moottoritiellä oikealta vasemmalle, vasemmalta oikealle ja mietti, että mitä tapahtuu? Me ei Eiran mukaan ajettu mitenkään väärin, mutta ilmeisesti meidän takanatulija oli kiireisempi tai jotain ja sen piti ehdottomasti tehdä meille pieni jekku, että pääsee ohi. Mä siis säpsähdin ja olin ihan paniikissa, koska en tiennyt ollaanko me nyt menossa suoraan ojaan vai suoraan ojaan katon kautta ympäri? Ei onneksi menty ojaan laisinkaan. Mutta ihmiset; älkää pelleilkö siellä moottoritiellä – muuallakaan. Meillä oli nelihenkinen perhe auton kyydissä ja tässä olisi voinut käydä vaikka miten pahasti vain sen takia, että joku halusi ilmeisesti ajaa vähän nopeammin töihin tms. Mä aina itse ajattelen, että parempi perillä myöhään kuin ei ollenkaan. Viitaten siis siihen, että kiireessä ihmiset sortuu paljon helpommin ylilyönteihin, jotka johtaa pahimmassa tapauksessa johonkin kuolettavaankin. Nyt onneksi selvittiin vaan tosi pahalla säikähdyksellä.

Laivaanhan me päästiin suhteellisen kivuttomasti. Oltiin nähkääs kaikessa ilmeisesti viimeisiä, joten meidän ei tarvinnut pahemmin jonotella. Ihan kiva välillä näin. Laivassahan me sitten.. Hetkinen, voiko mulla oikeesti olla näin huono muisti? Ei, ei ole! On se huono, mutta ei näin huono. Laivassahan me ensitöiksemme suunnistettiin aamupalalle! Siellä oli semmonen perus aamupala, joka sisälsi kananmunaa, kananmunaa ja kananmunaa. Mä kun olen tässä muutenkin syönyt niin paljon kananmunaa, että olin ajatellut, että "no, minä vähennän kananmunan syöntiä." Siellä laivan buffetissa sitten huomasin lapanneeni lautaselle läjän munakasta, ottaneeni karjalanpiirakoita, joiden päällä toinen läjä munavoita ja sitten siihen kylkeen vielä pekonia ja keitetty kananmuna. Hitto. Ehkä mä jo nyt vähennän kananmunan syöntiä? Ja jostain ihmeen syystä mä otin aamupalalle limua, vaikka mehu olisi ollut parempi vaihtoehto. Ihmettelin sitä valintaa pöydässä tovin, mutta onneksi Eira kerkesi oman ruoanhakuprosessinsa aikana tuoda mulle pari mehuakin. En tainnut käydä ihan täysillä – mutta koska mä muka kävisin?

Aamupala ei ollut kummoinen show. Ruoka oli menettelevää ja lapsetkin jaksoi kiltisi olla ja möllöttää – pääosin. Aamupalalta me suunnistettiin sitten leikkipaikkaa kohti, jossa meillä sitten pitkälti se loppu laivamatka menikin. Käytiin toki kiertämässä kaupat, mutta muutoin katseltiin Maxin touhuja leikkihuoneessa ja Miion makoilua leikkihuoneen ikkunanlaudalla.

Oltiin muuten aikalailla viimeisiä myös sitten Viron päässä kun piti laivasta nousta. Odotettiin ihan tarkoituksella, että se isoin ruuhka menee ohi, mutta odotettiin vissiin hitusen liian kaukana, koska kaikki oli kerennyt häviämään. No, saatiin taas kulkea ihan rauhakseltaan ja niin leveästi kun suomalaisen kuuluu kävellä Virossa. Siellä me sitten ruvettiin metsästämään muistaakseni kahvilaa. Ensin toki kierrettiin hieman vaatekauppoja, mutta siinä samalla hieman etsien paikkaa, jossa kuluttaa luppoaikaa. Eira löysi mulle yhden hihattoman paidan, joten ihan tyhjin käsin ei munkaan tarvinnut Virosta lähteä. Eikä tyhjin vatsoin. Kulutettuamme aikaa pitkän tovin jos toisenkin pitkän tovin, niin päädyttiin ensimmäiselle ravintolalle mikä oltiin koko reissumme aikana nähty. Se oli semmonen hyvin Amerikka-henkinen paikka, jossa oli peltitauluja seinät täynnä ja urheilukrääsää roikkui katoista ja seinistäkin myös. Tarjolla oli ribsejä, burgereita, pizzaa ja tottakai paljon erilaisia lihoja. Eli hyvin Amerikka-henkinen ravintola. Taisipa käydä niin, että meikäläinen oli ainoa, joka teki poikkeuksen; muut valitsivat burgerit, mutta minä pizza-ihmisenä halusin testata pizzaa.

Täytyy sanoa, että ravintola oli muuten tosi, tosi hyvä, mutta siinä vaan jonkun lapsi itki kokoaika mun korvaan, enkä pystynyt keskittymään oikein syömiseen. Miinuspisteet ravintolalle siitä. Hetkinen.. Se oli muuten oma lapsi. Max tosiaan pääsi alkajaisiksi ravintolan leikkihuoneeseen leikkimään. Tässä kohtaahan Max oli ollut hereillä totutun viiden tunnin sijaan jo ehkä noin 7 tai 8. Ei ollut suostunut oikein syömäänkään kunnolla mitään, eikä tosiaan ollut kyennyt missään välissä nukkumaan. Siinä kohtaa kun Max pyydettiin leikkihuoneesta pois, niin paloi samalla myös sytytyslanka loppuun; Max aloitti ihan järkyttävän shown.

Tilannetta ei ihan kamalasti helpottanut se, että joka suunnasta tuli erilaisia ohjeita miten Maxin kanssa pitää nyt toimia. "Älkää huomioiko sitä", sanoi Eira, mutta samaan aikaan Max sai huomiota joka suunnasta. Mä en taas itse voinut vaan olla ja antaa pojan huutaa, koska oltiinhan me ravintolassa. Eiran sisko sai lopulta Maxin pikkusen rauhoittumaan, mutta eihän se tilanne siitä täysin rauhoittunut missään vaiheessa, koska Max ei tosiaan ollut syönyt kunnolla, eikä nukkunut silmäystäkään päiväunia. Jossain vaiheessa jopa tarjoilija kävi kysymässä, että onko kaikki hyvin. Tämä mun mielestä viittasi suoraan siihen, että joku on käynyt häiriökäytöksestä mainitsemassa henkilökunnalle. Se jotenkin vielä lisäsi omaa pahaa mieltä siinä ja ruokahalu kärsi huomattavan takaiskun. Sitten kun Max oli edes suhteellisen rauhallinen niin sain itsekin nautittua mun pizzani, vaikka en sitä tokikaan kokonaan edes jaksanut syödä. Oudointa siinä pizzassa oli se, että tilasin neljän juuston pizzan, mutta siellä oli pepperonia ja tomaattiakin seassa.. Se toki varmasti mainittiin menussa, mutta en lukenut sitä kokonaan. Halusin vain neljän juuston pizzan, koska se on parhaimmillaan todella hyvää ja simppeliä pizzaa. Mutta ei toikaan siis pahaa ollut, ei toki. Hyvää pizzaa, todella hyvällä pohjalla. Eira otti multa yhden palan ja Eiran siskon lapsi toisen palan, mutta silti mulle teki tiukkaa tunkea se loppu omaan kupuuni. 

Päästiin ravintolasta pois, mutta siinä kohtaa kun Max piti taas pukea.. No, sanotaan nyt näin, että show hieman jatkui. Oli vaan päästävä pois koko paikasta johonkin rauhalliseen paikkaan, jossa Max voisi ottaa jonkinlaiset torkut. Se onnistuikin sitten laivaterminaalissa, onneksi. Max nukkui tovin ja me lopulta päästiin laivaankin kaiken ollessa ihan hyvin. Nyt ei oltu vikojen joukossa ja löydettiinkin meille paikka johon leiriydyttiin koko laivamatkan ajaksi.

Laivassahan oli sitten jossain vaiheessa erinäisiä esityksiä meidän lapsilta, mutta niistä onneksi selvittiin taas suhteellisen kivuttomasti. Maxin kanssa piti vaan kokoaika etsiä jotain tekemistä, koska se ei oikein olisi halunnut vaan olla ja möllöttää. Kai sitä enimmikseen vaivasi nälkä ja väsymys.

Käytiin sitten siellä laivan kaupassa ostelemassa asioita. Mä metsästin sieltä uusia Crystal head -pulloja, mutta en löytänyt. En sitten oikeastaan ostanut sieltä mitään. Ajatelkaa, en edes laatikollista juomisia, koska en osannut ajatella, että mun tekisi nyt toviin mieli juoda. Olisihan se kannattanut ajatella pidemmällekin, koska sieltähän sitä olisi halvalla saanut. Mun vyö meni rikki meidän ollessa kaupan jonossa, en tiedä miten, mutta siinä sitten oltiin; piti pitää kädellä housuja ylhäällä. Päästiin onneksi takaisin meidän leiripaikalle ja rupesin siinä sitä vyötä tutkimaan ja totesin, että ei siitä enää toimivaa saa. Eira onneksi suostui palaamaan kauppaan etsimään mulle vyötä ja lopulta sieltä semmonen löytyikin, mutta aika kovaan hintaan. Kun mä sain toimivan vyön housuihini, niin pääsin palaamaan takaisin kauppaan. Eira ei raaskinut ostaa itselleen sieltä semmoista Marimekon mukia, mutta se viitsi ostaa mulle sen vyön, joten mä raaskin ostaa Eiralle sitten sen mukin sieltä, jotta kumpainenkin sitten sai jotain mitä tarvitsi tai halusi.

Lopulta päästiin laivasta ulos, omille autoille ja suunnistamaan kohti kotia. Kotimatka meni suhteellisen hyvin, joten ei siitä sen enempää.


Tullista pakko sanoa yksi hauska asia. Jonkin matkan päässä meidän edellä kulki mieshenkilö hupparissa, joka oli täynnä kannabiksen kuvia. Sanottakoon, että ei ollut jostain syystä kovin iso ihme, että vastassa ollut huumekoira merkkasi tämän henkilön. Mietin vaan, että pitääkö sitä lähteä laivalle huumesekoilemaan tommosessa vaatteessa, joka on suora viittaus johonkin huumausaineeseen? Jos siinä ei olisi sitä koiraa ollut niin olen aika varma, että joku tullihenkilö sen olisi sieltä sitten valinnut "satunnaistarkastukseen". Tokihan siis mullakin on ollut joskus yksi semmonen huivi, jossa niitä kannabiksen lehtiä oli, mutta se oli semmonen nuoruuden hairahdus. "Toi on hieno!" ja se piti itselleen tilata. Se vaan ei ollut sitten semmonen huivi, jota olisin tuolla lähtenyt esittelemällä esittelemään. Oli se mulla pari kertaa päässä lippiksen alla tms. mutta sitten se jostain syystä katosi. En tiedä varastiko sen multa joku, mutta ihan sama sikäli, että ei se edustanut kyllä yhtään minua minuna. Mä olen kuitenkin ihan varma, että jos olisin sen huivin kanssa joskus laivalle erehtynyt niin olisi minut aika varmasti valittu tarkastettavaksi.

Sikäli siis kuitenkin hyvä, jos tämä kaveri mukanaan kuljetti huumausaineita, että jäi kiinni. En usko, että virheestään mitään ehkä oppii, mutta kyllä se varmasti kaveria harmittaa. Ja huumausaineiden kanssa pelleilijöitä saa mun puolesta välillä vähän tai vähän enemmänkin harmittaa.


Mutta semmonen reissu. Tämä oli aika tämmönen pelkistys siitä reissusta, mutta kaiketi muistin kaiken oleellisen kertoa. Ja sanottakoon, että vaikka reissu lopulta olikin kiva ja lapset pääosin nautti, niin en lähtisi kyllä huomenna uudestaan. Päivä tuntui välillä vaan todella pitkältä. Ehdottomasti jatkossa pitää panostaa siihen, että saa lapset syömään, ja saa taattua niille jotenkin jonkinlaiset päiväunet.

Miiohan oli sikäli helppo tapaus, että se oikeastaan vaan roikkui mun mukana kantorepussa koko matkan. Paluumatkalla oikeestaan vasta annoin poikasen enempi muiden vastuulle, mutta muutoin me oltiin Miion kanssa melkein liimattuna toisiimme. Kantoreppu meinasi aluksi unohtua kotiin, mutta onneksi käännyttiin se hakemaan; se oli Miion osalta kyllä reissun suurin pelastus. Siinä se oli hereillä, välillä nukkui, välillä taas hereillä ja taas hieman nukkui. Helppoa ja kivaa, pääosin.

Mutta joo, nyt mä olen varmasti kertonut kaiken kertomisen arvoisen. Vai olenko? Max sai tolta reissulta itselleen aurinkolasit, superpallon ja laivan pienoismallin. Miio ei tainnut saada vielä mitään, koska ei osannut vaatia. Ehkä seuraavalla kerralla sitten.

Joo, nyt mä lopettelen ja menen lisäämään paljuun lisää puuta. Tänään nimittäin paljuillaan, koska ainakin mulla on jalat harvinaisen kipeät ja haluan uskoa, että tommonen lämmin vesi auttaa jalkoja palautumaan rankasta kävelystä. Jep, seuraavaan kertaan!

Terveisin,
Vesa-Matti