⇝ Putous 16. tuotantokausi / Sketsihahmot

Joka vuosi mä väitän itselleni, että "tämä oli nyt viimeinen kausi Putousta minulle". Seuraavan kerran kun se taas alkaa, niin sen salaa sitten kuitenkin katselen. Kai mä siispä jollain tavalla kuitenkin edelleen pidän siitä – ehkä mä oon vaan kasvanut kiinni siihen. Putous on mennyt kyllä putouksen lailla alaspäin niistä ensimmäisistä kausista, kun se oli vielä uusi ja todella hauska ohjelma. Hauskuus on vähentynyt, mutta kiusallisuus on kasvanut. Mutta selvästi se olisi vale jos väittäisin, että en siitä tippaakaan pidä. Sketsihahmokilpailun väliin on saatu välillä ujutettua ihan hyviä sketsejä ja tykkään improvisaatiotehtävistä, joten ne ehkä on pääasiallinen syy sarjan seuraamiselle vielä. 

Ajattelin tässä kohtaa ihan nopeasti vain mainita sanan tai pari jokaisesta näyttelijästä ja sketsihahmosta. Sieltä löytyy muutama, joiden takia sketsihahmokilpailua edes jaksan katsoa. Putous-merkinnät on joskus ollut iso osa tätä blogia kuitenkin, joten tälleen vuonna 2024 kun muutenkin vähän palataan juurille, niin otetaan osaa taas tähänkin.

Eino Heiskanen – Olen tottunut näkemään Einon masentuneena kahden lapsen isänä, joka edelleen roikkuu vanhassa kumppanissaan, eikä pääse elämässään eteenpäin. Hetkinen, se olikin sen roolihahmo sarjassa Syke. Mutta kun tämä roolihahmo on mulle ainoastaan tuttu, niin en jotenkin yhtään osannut odottaa paikkaa Putouksesta. Jotenkin niin sympaattinen henkilö, että Eino oli mun ennakkosuosikki ennen kun yhtäkään hahmoa oli edes nähty. Einon kaksi hahmoa oli Assbjørn Sinitucca ja Kari Varaani, joista viimeisenä mainittu pääsi jatkoon – ja hitsin hyvä niin. Ennakkosuosikin titteli säilyi Kari Varaanin myötä, joten hyvä kun ihmiset äänesti oikein. Jos Eino osaa kasvattaa hahmoaan hyvin ja oikeaan suuntaan niin ehdoton voittaja. Toki tommosen hahmon voi jättää helposti myös jumiin ja sittenhän se on lähtöpassit alta aikayksikön.

Ushma Olava – Ushmasta mulla ei ole mitään sanottavaa. Ehkä se oli joskus Gimmelissä tai jotain, mutta ei ole koskaan oikein tehnyt mitään sellaista, josta sen olisin kunnolla noteerannut. Mitä taas Ushman sketsihahmoihin tulee niin.. Voi voi. Mä en jaksa uskoa kovin suureen menestykseen. Rekka-Liisa ja Tarja Delá Fonte, joista siis Rekka-Liisa meni jatkoon. Täytyy sanoa, että tässä on jouduttu valitsemaan kahdesta huonosta se vähemmän huono, joista Rekka-Liisan minäkin olisin näistä jatkoon päästänyt. En jaksa uskoa minkäänlaiseen hahmokehitykseen, joten tämä tulee varmaan putoamaan lähes ensimmäisenä. Jos tämä ei tee jotain yllättävää niin hei hei vaan. Olin muuten myös täysin unohtanut, että Ushma oli jo viime kaudella mukana. Se ei siis säväyttänyt silloinkaan hahmollaan.

Joonas Kääriäinen – Tämän henkilön muistin jo viime kaudelta. Joonaksessa on sitä jotain mitä tarvitaan sketsihahmojen luomisessa. Tän vuoden hahmot oli nolo iskä Aki ja Aromipönttö. Sinällään huvittavaa, että just sanoin Joonaksella olevan sitä jotain mitä tarvitaan sketsihahmojen luomiseen ja seuraavaksi joudun sanomaan, että Aromipönttö oli tän kauden ehkäpä yksi surkeimmista hahmoista. Onneksi jatkoon meni Aki. Jos en ihan väärin muista niin Joonas muistaakseni osaa luoda sketsihahmolleen myös tarinan, eikä siis jämähdä vaan hokemaansa. Hyvä hahmo jatkoon ja voisin kuvitella sen olevan kolmen parhaan joukossa.

Nicklas Pohjola – Täysin tuntematon henkilö minulle, mutta sepäs tekikin siitä sitten hyvin yllätyksellisen. Nicklas vaikuttaa taitavalta! Osaa laulaa, beatboxata ja luo hyviä hahmojakin. Hahmot, jotka Nicklas toi Putoukseen oli Veikko Kävynkuori ja Matti McConaughey. Tässä kohtaa mun täytyy sanoa, että kansa äänesti väärin, koska mä olisin halunnut nähdä Veikon jatkossa, koska toi Matti ei tarjonnut mulle oikein mitään. En vielä siis sano, että Matti olisi mitenkään huono hahmo, mutta mun mielestä huonompi kuin Nicklaksen toinen. Tuntemattomalta uudelta näyttelijältä kuitenkin yllättävän hyvät hahmot ja muutenkin vaikutti taitavalta kaverilta, joten ehkäpä tämä osaa myös luoda hahmolleen tarinan, joka vetää mukaansa.

Linda Wiklund – Linda on tuttu Kontio & Parmas -sarjasta, mutta muutoin ei kyllä sano mulle mitään. Olin myös unohtanut Lindan olleen edellisellä kaudella, joten edellinenkään hahmo ei ole vissiin tehnyt kovinkaan suurta vaikutusta. Tästä voitte päätellä, että Linda ei tehnyt vaikutusta tänäkään vuonna, ei todella. Kaksi toinen toistaan surkeampaa hahmoa, ikävä kyllä. Baby Burn ja Artur Laudatur. Jos mut oltaisiin pakotettu äänestämään, aseella uhaten tietysti, niin olisin laittanut jatkoon Artur Laudaturin, joka oli noin millimetrin parempi kun jatkoon päässyt Baby Burn. Koska en edes muista kuinka Linda kasvattaa hahmojaan, jos edes kasvattaa, niin mulla ei ole kovinkaan valtavat odotukset tältä hahmolta. Toivon pikaista putoamista, koska kisassa on myös ihan hyviä hahmoja.

Juuso "Köpi" Kallio – Koko kansan Köpi nauttii ehdottomasti isosti ennakkosuosikin paikasta. Tuttu radiosta, teeveestä ja internetistä, jokaiselle siis jotakin. Tulee itsekin kuunneltua paljon Köpin juttuja ja muistelisin, että Köpin viime kauden hahmokin oli ihan viihdyttävä. Tälle kaudelle tuodut hahmot olivat Ville-Valtteri "VV" Lahtinen ja Veijo Challenger Kallio. Näistä, luojan kiitos, jatkoon meni VV Lahtinen, eikä tuo typerä koirahahmo, joka oli siis vaan typerä. Ty-pe-rä. Ville-Valtteriin uskon sen verran, että kyllä sillä kolmen parhaan joukkoon mennään heittämällä ja saatetaan jopa voittaa koko kilpailu. Tiedän, että VV:n kaltaisia ihmisiä on oikeastikin olemassa ja olen tähänkin asti käsittänyt ne sketsihahmoina, joten sikälihän tämä on jo nähty. Luultavasti Köpi tuo siihen kuitenkin jonkun todella hyvän kulman ja naurattaahan se.

Mulla on yksi suuri toive kuitenkin tämän vuoden äänestäjille: äänestäkää hahmoja, älkää niitä näyttelijöitä. Ottakaa ne fanilasit pois päästä ja katsokaa niitä sketsihahmoja, jotta saadaan tähän kunnollinen tulos. Tarkotan siis ihan puhtaasti sitä, että jos Köpin hahmo ei kehity, vaan jää junnaamaan paikallaan, niin älkää antako sille ääniä vaan siksi, että se on Köpi. Koskee kyllä kaikkia muitakin. Jos hahmo ei vaan kulje niin se ei silloin kulje, eikä ole silloin oikeutettu voittamaan.

Nyt kun ei vielä tiedetä hahmoista oikein mitään niin mun tiputuslista olisi seuraavanlainen: Ensimmäinen putoaja: Baby Burn. Toinen putoaja: Rekka-Liisa. Kolmas putoaja: Matti McConaughey. Neljäs putoaja: Nolo iskä Aki. Viides putoaja.. No, tämä on vaikea. No, toivon, että finaalissa nähdään VV Lahtinen ja Kari Varaani. En osaa tässä kohtaa laittaa kumpaakaan toisen edelle, joten tämä kilpailu käydään ihan siltä kantilta, että kumpi luo hahmolleen paremman tarinan. Ja tähän äänestykseen mä ton toiveeni esitinkin.

Terveisin,
Vesa-Matti

Kasva ja kasvata

Olen käynyt läpi merkittävää kasvua kohti suvaitsevaisempaa ajatusmaailmaa, olen muuttanut näkemyksiäni sukupuolesta ja oppinut hyväksymään monimuotoisia sukupuoli-identiteettejä. Vaikka haluan sallia lasteni ilmaista itseään vapaasti, kiusaamisen pelko vaikuttaa päätöksiini, kiusaamisen lisääntyvä kovuus nyky-yhteiskunnassa herättää huolta. Ja ehkä jotain muuta.

Mä oon usein pohtinut yhtä semmosta asiaa, mitä on hyvin hankala jostain syystä toteuttaa tässä elämässä. Mä olen rämpinyt elämässäni eteenpäin ja jättänyt taakse jatkuvasti semmoista suvaitsemattomuutta, jota ei tarvitse oikeasti edes kantaa. Yritän jatkuvasti oppia ihmisistä ja tulla suvaitsevammaksi ja suvaitsevammaksi. On kuitenkin asioita, joissa kasvatus on muodostanut niin vahvoja mielipiteitä asioita kohtaan, että ne asiat on vaan hyvin vaikea jättää taakseen.

Mä myönnän, että mä olen joskus omannut hyvinkin rasistisia ajatuksia. Joskus ajattelin, että Suomi kuuluu vain suomalaisille ja öyh öyh. Mä olen myös joskus ajatellut, että mies on mies ja nainen on nainen, eikä mitään kompromisseja ole. On olemassa vain tyttöjen ja poikien juttuja, värejä ja asioita.

Rasismin suhteen mä olen päässyt silleen hyvään asemaan jo hyvän aikaa sitten, että mä en ajattele rasistisesti jos kohtaan erivärisiä ihmisiä. Mä en tavallaan kai siis enää lokeroi ihmisiä ihonvärin perusteella. Mulla on vielä tietynlaisia epävarmuuksia, joista kokoaika yritän eroon sillä, että pyrin ajattelemaan kaikki ihmiset yksilöinä. Mä ikävä kyllä vielä viljelen välillä rasistisia vitsejä ja koen rasistiset vitsit hauskoina, koska ajattelen ne vain huumorina. En kohdista niitä keneenkään, mutta eihän se siltikään oikein ole. Mun huumorini on vähän semmoinen, että pystyn nauramaan melkein mille vain. Musta huumori on todella hauskaa. Mä en kuitenkaan viljele sitä silleen mitenkään yleisesti, mutta piireissä, joissa tiedän muiden huumorin olevan aikalailla samalla viivalla kuin omani. Ja siis kyllä, mä yritän aina välttää rasistisia vitsejä viimeiseen asti, mutta joskus ne vaan luiskahtaa.

Tää rasismi ei tavallaan liity tähän merkintään mitenkään muuten kun vain siltä osin, että yritän kertoa omaa kasvuani. Hidasta, mutta varmaa kasvuani. Ja haluan, että nämä rippeet rasismista mitä mulle on jäänyt niin häviäisi tässä ajan myötä kokonaan. Ja, että seuraava sukupolvi olisi taas tässäkin asiassa hieman fiksumpi, eikä alunperinkään lähtisi viljelemään edes rasistisia vitsejä, koska ei niiden kuulu olla mikään juttu.


Mä olen tosiaan ollut myös hyvin vankasti sitä mieltä, että mies on mies ja nainen on nainen. Ei ole muuta. Olin jämähtänyt siihen, koska semmoisena se mulle mun nuoruudessa esitettiin. Mä olen nykyään paljon avoimempi muillekin malleille, koska en mä ole mikään tuomitsemaan ketään. Enkä mä edes halua tuomita ketään. Eikä mun edes pitäisi tuomita ketään siitä mitä ihminen itse tuntee. Siitä on tullut mulle ehkä ensisijaisen tärkeää, että mitä ihminen itse itsestään juurikin ajattelee. Siitäkin on se vitsi, että nykypäivänä voi olla vaikka taisteluhelikopteri.. Joo, no jos susta siltä tuntuu niin ole, ole vaikka sitten taisteluhelikopteri. Se on varmasti alunperin tarkoitettu pilkaksi, tiedän, mutta siinä on jonkinlainen ydin. Minkä ihminen voi sille miltä siitä sisältä tuntuu? Mun mielestä sitä tunnetta pitää voida tavallaan kai ulkoistaa. Tai siis.. No, justiinsa tämä sukupuoliasia. Jos sä olet syntynyt naisen kehoon, mutta sä koet hyvin vahvasti olevasi mies, niin miksi sun pitäisi jäädä jumiin siihen vartaloon mikä sulle syntymässä annettiin? Mun mielestä on hyvä, että ihmiset voi nykypäivänä muokata kehojaan juuri sellaisiksi mitä mielikin jo on.

Miten se on keneltäkään muulta pois? Sitä minä vain kysyn. Miten se on keneltäkään pois jos toinen ihminen haluaa tulla sellaiseksi kun hän jo omassa päässään on? Mun mielestä siihen on hyvä antaa tukea ja rohkaisua ja antaa ihmisen tulla tyytyväiseksi omassa maallisessa tomumajassaan.

Ei ihmistä pidä asettaa mihinkään kaavaan. Ei ihmisen pidä olla sellainen kun muut hänestä haluaa. Täällä kuitenkin ollaan vaan kerran ja tästä elämästä pitäisi osata ja saada nauttia. Tätä elämänpeliä pitäisi pelata lähinnä siihen suuntaan, että itsellä nimenomaan on hyvä olla – tietenkin lakeja noudattaen, soo soo.

Olenkin päässäni aikoja sitten päättänyt, että haluaa meidän lapset olla mitä tahansa niin pyrin vain siihen, että he ovat täysin varmoja omista ajatuksistaan. En aio tuomita, en aio rajoittaa, mutta haluan vain, että he ovat sitten täysin varmoja. Toivon mukaan osaan ohjata heitä oikeaan suuntaan ja auttaa muutoinkin löytämään sen missä heidän on hyvä tätä elämää elää.

Mutta vaikka mä olen tätäkin asiaa jo pitkät pätkät käsitellyt niin en silti varmaan koskaan tule olemaan sitä mieltä, että sukupuolet pitäisi kokonaan ottaa pois. Se on mun mielestä naurettavaa pelleilyä. Voi olla, että tässä mulla on edelleen ne ahdasmielisyyskiikarit päässä, mutta sitten on. Mä olen yrittänyt ymmärtää aihetta, mutta en ainakaan vielä pysty samaistumaan. Mun mielestä on hyvä, että on poikia ja tyttöjä. Se johtunee varmaan vain ja ainoastaan siitä, että niin on aina ollut. En mä osaa sitä perustella sen ihmeellisemmin. Sen sijaan, että ihmisiltä vietäisiin sukupuolet niin pitäisi pyrkiä lähinnä siihen, että ei olisi tyttöjen ja poikien leluja, värejä tai asioita. Olisi vain leluja, värejä ja asioita. Kaikkia vaaleanpunaisia vaatteita ei tarvitse korostaa prinsessajutuilla ja kaikkia sinisiä ei tarvitse korostaa isoilla kaivinkoneilla tai autoilla. Miksei muovinen lelukaivinkone voisi olla pinkki? Miksi tyttönukella ei voi olla sinistä t-paitaa? Sellasia pieniä asioita, tiedättekö?

Ekaa kertaa ikinä annan teille kotiläksyn: Seuraavan kerran kun menette johonkin kauppaan missä on leluosasto, tutkikaa sitä leluosastoa ja miettikää kuinka pielessä se lopulta on. Menkää sen jälkeen tutkimaan lasten vaatepuoli, jos sellainenkin sattuu siinä kaupassa olemaan. Etsikää pojalle pinkki vaate, jossa ei korosteta sitä mitä pidetään tytöille normaalina. Vastavuoroisesti katsokaa, että löydättekö sinistä vaatetta, jossa ei korosteta sitä mitä pidetään pojille normaalina. Tehtävänne on vain siis pohtia asioita sitten siinä. Jos se ei herätä teissä mitään ajatuksia niin sitten voit todeta itsesi hieman jämähtäneeksi.

Joo, mä huomasin kyllä. Mulle on itsellenikin syötetty aina sitä, että tytöt on prinsessoja ja pojat tykkää isoista ajoneuvoista, joten sen takia mä käytin tässä noita esimerkkejä. Mut tää on semmonen asia minkä tahtoisin itsekin sisäistää täysin ja olenkin vasta prosessointivaiheessa, vaikka tässä kuulutan muutosta maailmaan.


No, se mistä mä nyt tulin kuitenkin pääasiallisesti kirjoittamaan liittyy taas juurikin siihen kuinka asiat on sukupuolitettu. On tyttöjen ja on poikien juttuja. Ennen lasten syntymistä mä olin vahvasti sitä mieltä, että tuli mitä tuli, niin meidän lapset saa olla mitä ne haluaa. Kuten sanottu, ajattelen edelleen niin, tottakai. Tähän on kuitenkin tullut sellainen, että nyt kun lapset on syntyneet ja on muodostunut luonnollinen halu suojella niitä kaikelta pahalta, niin kaikessa aina ajattelee sitä kiusaamiskulmaa.

Mä haluan, että jos Max tai Miio haluaa leikkiä nukeilla, että ne saa leikkiä nukeilla. Mä haluan, että jos Max tai Miio haluaa pukeutua vaaleanpunaiseen, niin ne saa pukeutua vaaleanpunaiseen. Tiedän kuitenkin, että kaikki ei ajattele samalla tavalla ja edelleen on ihmisiä, jotka ajattelee nuket vain tyttöjen leluina ja vaaleanpunaisen vain tyttöjen värinä. Nämä ihmiset tietenkin opettavat omille lapsilleen omaa agendaansa ja näin on taas ahdasmielisiä ihmisiä maailmassa lisää. Ja nämä ahdasmieliset ihmiset on niitä, jotka taas aiheuttavat tuolla päiväkoti-, koulu- ja työmaailmassa niitä konflikteja.

Tää ajatus heräsi taas pitkästä aikaa kun Max pyysi tossa yksi päivä, että hän haluaa pinkin sängyn, koska hän on sellaisen jossain nähnyt. Mä ajattelin heti, että se on ihan okei, mutta sitten heti perään, että ei se ehkä olekaan ihan okei, koska joku voi alkaa kiusaamaan sen takia. En mä ole lapsille koskaan mun mielestä sanonut, että "toi on tyttöjen juttu ja toi on poikien juttu". Vaikka se mun aivoihin on iskostettu niin yritän tehdä muutosta pitkällä tähtäimellä. Vaikka sitä sänkyä ei kukaan muu näkisikään kuin me, niin silti mulla on aivoissa se, että "JOS näkee niin siitä voidaan alkaa kiusaamaan". Mä tiedän myös, että lapsien kaikkia päähänpistoja ei täydy toteuttaa, joten tämän koko Maxin ajatuksen olisi senkin vuoksi voinut vaan ohittaa. Tarjotaan joku edullisempi kompromissi, vaikka.

Max kuitenkin on aina tykännyt pinkistä, eikä se ole koskaan ollut mun mielestä mitenkään huono asia. Se on munkin mielestä oikein kiva väri. Perinteisesti pidetty vain tyttöjen värinä, mutta eihän asiat muutu jos ei asioita pyri muuttamaan. Kompromissina pinkistä sängystä me ruvettiinkin metsästämään Maxille ihan tavallista pinkkiä paitaa (ja ehkä jossain kohtaa myös pinkkiä pussilakanasettiä). Mutta tiedättekö miten vaikeaa se on? Valehtelematta lähes kaikki kaupat myy pinkkejä vaatteita vain niin, että niissä on kuvia prinsessoista tai jotain muuta hempeetä. Enkä siis sano, ettäkö sellaiset vaatteet olisi meidän pojiltamme tyystin kielletty, ei. Haluttiin lähinnä nyt alkuun löytää mahdollisimman neutraali pinkki paita. Semmonen, millä olisi hyvä tavallaan kai kokeilla, että millaisia reaktioita se aiheuttaa tässä kohtaa elämää päiväkodissa. Tottakai siis toivon, että pinkki paita otettaisiin vastaan ihan siinä missä otettaisiin vastaan vaikka sininen paita. Koska mä en ihan rehellisesti halua alkaa rajoittamaan lasten mieltymyksistä, koska niitä nyt ei voi yksikään ihminen itse tavallaan kai määritellä.Voi toki yrittää tunkeutua johonkin muottiin, ruveta käyttämään yleisesti hyväksyttyjä värejä ja muuta, mutta se on sitä mitä ahdasmieliset ihmiset tavoitteleekin ja siihen me ei haluta lähteä mukaan.

Mä en tavallaan haluaisi aina ajatella sitä kiusaamisaspektia, mutta sitä kai tämä vanhemmuus nyt sitten on. Meidän täytyy suojella omia lapsiamme siltä, että jotkut ei opeta lapsilleen yksinkertaisimpiakaan asioita. Ja se suojelu on sitten jossain niin syvällä, että sitä ajattelee kaikesta aina ensimmäisenä sen, että "voidaanko tästä ruveta kiusaamaan?" ja yleensä vastaus on:"kyllä, kyllä kaikesta voidaan ruveta kiusaamaan." Mä tiedän, että en mä voi suojella lapsia kaikelta. Eikä se varmasti ole vanhempien tehtäväkään, että pistetään lapsi pumpuliin ja katsotaan kun lapsi ei opi tekemään itse mitään. Mä haluaisin vaan yrittää taata lapsilleni semmosen lapsuuden ja nuoruuden, joka ei jättäisi sellaisia arpia, jotka esim. mä sain koulukiusaamisesta. Syy kiusaamiselle kun ei koskaan edes ole millään tavalla pätevä; omalla kohdalla riitti se, että olin muuttanut toiselta paikkakunnalta. Näin minusta tuli hylkiö, joka ei nykyään uskalla puhua kenellekään ja elelee varjoissa, että ei vahingossakaan herätä kenessäkään mitään mielipidettä.

Mutta tämä on kyllä vaikea kaksipiippuinen asia. Haluan sallia lapsilleni asioita, mutta en halua saattaa heitä kiusatuiksi. Kiusaamiskulttuuri kun nykyään on vielä rajumpi mitä se oli mun nuoruudessa. Lapset hakkaa toisiaan, ryöstää toisiaan, kuvaa toisistaan asiattomia videoita ja julkaisee niitä.. Kaikkea sairasta. Ja niihin ei oikein kukaan osaa tai voi puuttua. Tilanne on ajettu aikalailla siihen, että tietyt lapset saa kasvaa miten niitä huvittaa ja kukaan muukaan ei niitä saa ojentaa millään muotoa. Tai siltä se siis tuntuu kun on seurannut noita kaikenlaisia uutisia ja keskusteluja.

Mä en oikein voi muuta kun yrittää parhaani ja toivoa sitä kaikilta muiltakin vanhemmilta. Oon melkein sitä mieltä, että jos aikuinen ei itse pysty lapselleen toisten kunnioittamista opettamaan niin sitten täytyy aikuisen ja lapsen mennä yhdessä jollekin kurssille, jossa tämä käytäisiin perinpohjaisesti läpi. Olisi itseasiassa aika hyvä, että ennen kun rikosoikeudellinen vastuu astuu lapsen kohdalla voimaan, niin lapsi voitaisiin kuitenkin "tuomita" aikuisen kanssa käymään kursseja, joissa opetetaan muiden kunnioitusta, kiusaamatta olemista ja muuta, johon lapsi on mahdollisesti sortunut. Lepsuilulla nyt ei ainakaan saada mitään aikaan. Pääntaputtelua ja voivottelua. Kiusaamiseen pitää voida puuttua!


No, tämä oli nyt sitten tämmöinen. Mä olen kirjoitellut tätä pari päivää tässä aina kun olen muistanut jotain uutta ja yrittänyt saada sanottua kaiken mitä olen ajatellut. Tässä on paljon tärkeitä asioita, jotka mä haluan itse kyetä sisäistämään täysin. Mä haluan vain lasteni parasta ja sitä, että lapseni oppivat olemaan omia itsejään ja arvostamaan silti muidenkin ihmisten arvomaailmoja – paitsi niitä ahdasmielisiä. Ahdasmielistä arvomaailmaa ei tarvitse arvostaa, mutta sen arvomaailman omaava ihminen täytyy kyetä kohtaamaan ihmisenä. Kaikista ei ole pakko pitää. Mikä on oikein ja mikä on väärin?

Mun piti alunperin tulla vaan puhumaan siitä, että Max haluaa pinkin sängyn ja kertoa, että mitä ajatuksia se herätti minussa. Asia vähän eskaloitui, mutta eskaloitui sitten pirun hyvään suuntaan!

Mä huomasin itsekin, että tässä blogimerkinnässä on semmosia ihan pieniä virheitä, jotka johtuu siitä, että tämä on tosiaan kirjoitettu monessa osassa. Toistelen samoja asioita, vaikka olen juuri hetki sitten saattanut asian jo käsitellä loppuun. Pahoittelut siitä. Laiskuuttani en nyt jaksa alkaa muotoilemaan asioita uudelleen.

Terveisin,
Vesa-Matti

⇝ Modernit Miehet 4. kausi

Mä oon silleen vähän nössö, että en uskalla kirjoittaa omia mielipiteitäni mihinkään artikkelien alle tai muuta, joten nämä nopeat merkinnät antaa mulle myös mahdollisuuden kommentoida asioita tälleen nopeasti salaa, mutta ei kuitenkaan salaa. Tiedättekö? Mua vähän aina jännittää muiden reaktiot ja mahdollinen vastapalaute. En tiedä miksi, joten ei kannata kysyä miksi.

Törmäsin Iltalehden sivuilla artikkeliin tv-sarjasta nimeltä Modernit Miehet, otsikolla "Katsojia pännii: Ylen suosikkisarja jatkuu ilman yhtä pääosan esittäjää – "Ei syytä enää katsoa"" ja haluan ottaa kantaa siihen.

Me ollaan Eiran kanssa katsottu ton sarjan kaikki tuotantokaudet ja mä olen aika varma, että tullaan katsomaan toi uusinkin. Tuntuu, että iso osa ihmisistä on aina kaikkea uutta vastaan, mutta en minä. Mä haluan, että asiat elää ja menee eteenpäin.

En silleen tykkää, että asiat jää jumittamaan paikoilleen. Siitä hyvänä esimerkkinä mainittakoon Maustetytöt -bändi. En tiedä voiko verrata sarjoja ja bändejä toisiinsa, mutta näin minä nyt teen. Mä tykkäsin niiden ekasta albumista, toisestakin vielä, mutta kolmas oli aivan liikaa. Kolmas ei tarjonnut mitään uutta tai säväyttävää. Tyyliä ei pidä mitenkään radikaalisti muuttaa, ei todellakaan, mutta liian samallaisena pysyminen ei kanna sitä bändiä enää. Toki tästäkin voidaan olla montaa mieltä, ja varmasti ollaankin.

Niin sama juttu ton sarjan kanssa. Mitä uutta sama kokoonpano olisi voinut enää tarjota? Ehkä vielä jotain joo, mutta riski jumittavaan tylsyyteen olisi ollut olemassa. Uuden henkilön myötä siihen saadaan uusi kulma, joka mahdollistaa sarjan kehittymisen. Minä pidän kehittymisestä.

Tokihan se voi olla ihan täysi floppikin, en minä sitä täysin kiellä. Mutta esim. Kyllä Isä Osaa -sarjan toinen tuotantokausi tarjosi sarjalle ihan erilaisen meiningin sillä, että siinä ydinporukkaa ja maisemaa vähän muutettiin. Ei se tuntunut enää samalta, mutta se oli omalla tavallaan hyvä. Ei yhtä hyvä kun ensimmäinen tuotantokausi, mutta silti hyvä. Oli toisellakin tuotantokaudella tosi hyviä jaksoja ja taas vastavuoroisesti ensimmäisellä tuotantokaudella oli myös huonoja jaksoja. Se sarja, kummatkin tuotantokaudet, kestää kuitenkin aikaa ja katselukertoja edelleen.

Toinen hyvä esimerkki on itseasiassa Isänmaan Toivot. Pääasia, että muutama hahmo pysyy samana kohelona itsenään, mutta muutoin sarja menee eteenpäin. En osaa sanoa, että mikä tuotantokausi on paras, koska kaikilla tuotantokausilla on hyviä jaksoja. Ensimmäisen kauden jälkeen se kehittyi uuteen suuntaan ja se omasta mielestäni lisäsi mielenkiintoa sarjaa kohtaan. Olisi ollut vielä parempi jos jotkut hahmot ja tapahtumapaikka olisi vaihtunut vielä kolmannelle tuotantokaudelle uusiin. Kehittyminen on tärkeää, vaikka komediat toimii aika usein myös pelkällä toistollakin. Komediat joo, mutta en tiedä onko se hyvissä tv-sarjoissa kantava teema?

Mä odotan innolla, että päästään Eiran kanssa toi Modernit Miehet -sarjan uusi kausi aloittamaan. Se on varmasti hyvä.

Terveisin,
Vesa-Matti

Kahvipannun katoaminen

Joulukuulta tutut sairastelut jatkunee, pukeutusmisshow, hajamielisyyttäkö vai jonkinlainen tiedostamaton stressi? Tai jotain senkaltaista tämä merkintä pitää sisällään.

Lähes koko joulukuu meni tosiaan kipeenä, enemmän tai vähemmän. Jos ei muuten niin sitten oli vaan ihan järkyttävä yskä kokoaika. Nyt kun vihdoin luulin, että alkaisin olemaan terve, niin tottakai mulle tulee tämä nykyinen uusi vakio jälkitauti, eli korvatulehdus. Tää on todella ärsyttävä. Aamuyöllä heräsin siihen kun tuntui, että koko korva räjähtää. Kävin nappaamassa täyden annoksen särkylääkkeitä ja palasin sänkyyn pyörimään tuskissani toviksi. Korva jossain vaiheessa toki rauhoittui ja sain taas unen päästä kiinni, mutta toi aamuöinen herääminen aiheutti sen, että nukuin sitten aamulla pommiin.

Vaikka mun viimeinen herätys on semmoinen mikä mun on pakko sammuttaa manuaalisesti, niin silti.. En tiedä kuka sen taas sammutti, mutta en ainakaan muista itse sitä sammuttaneeni. Oon ihan tarkoituksella laittanut herätykset 6:40, 6:45, 6:50 ja kello 7:00. Ensimmäisissä herätyksissä on vain muutama torkku, mutta viimeiseen olen laittanut ikuisen torkun, joka siis vaatii reaktion itseltä, jotta se ei enää soisi. En muista reagoineeni, mutta ei se vaan enää soinut sitten kun viimein heräsin omia aikojani.

"Max! Herätys! Isi on taas nukkunut pommiin!" ja niin sitä noustiin. Vaatteet päälle ja Maxille aamupala kotona, koska päiväkotiin se ei enää syömään ehtisi. Sitten alkoi se pukemisshow.. No, suhteellisen helppo tänään, mutta kyllä mä vaan niin odotan lämpimiä kelejä, että ei tarvitse kahta poikaa heti herättyään pukea täysvarustukseen. Pipoa, kauluria, kypärämyssyä, hanskoja, fleece-haalaria, toppahaalaria ja kenkiä. Onneks noi on aamuisin suhteellisen helppo pukea, koska kumpikaan ei oikein jaksa heti herättyään tapella vastaan, mutta silti.. Se vie aikaa ja se on hitusen turhauttavaa, koska matka on vain noin 5 minuuttia. Olisi vaan lämpimät kelit ja voisi lähteä pelkällä t-paidalla liikkeelle, eikä tarvitsisi miettiä sen ihmeemmin. No, mutta ei tälle Suomen ilmastolle voi mitään. Välillä on talvi ja se on alkanut ärsyttämään tällein lasten myötä hitusen enemmän kuin ennen, juurikin ton pukeutumisen määrän varmaan triplaantuessa.


Mutta joo, ei siitä sen enempiä. Mä halusin tulla kertomaan teille, että kärsin vissiin taas jostain kuormittavasta tiedostamattomasta stressistä. Tai en ainakaan koe stressaavani, mutta mä teen taas semmosia asioita, joita en aina ihan tiedosta.

Viimeksi silloin iskän kuoleman aikoihin mulla tuli semmosia virheitä, jotka säikäytti mut itseni, koska olen aina ollut hirveän tietoinen kaikesta mitä teen. Mä unohtelin paljon asioita, multa tippui käsistä asioita ja muuta tämmöistä. Ymmärsin sen silloin, että mulla on tottakai aivan järkyttävän suuri stressi päällä ja se varmasti tekee aivoille erinäisiä temppujaan. Jossain vaiheessa asiat kuitenkin palasi omiin uomiinsa ja tämmöinen unohtelu ja muu jäi pois. Olin taas oma tiedostava itseni.

Nyt ei olla vielä ihan niin pitkällä, että pitäisi aivan mahdottoman huolissaan olla, mutta mua silti itseäni häiritsee tosi paljon juurikin sen takia, että olen yleensä hyvin tietoinen kaikesta mitä teen. Ajattelin, että jos kirjotan tämän ajoissa ylös niin ehkä mä alan taas kiinnittämään enemmän huomiota asioihin? En tiedä, kokeillaan.

Tossa perjantaina yksin kotona ollessani huomasin, että täältä meidän kodista oli painettu sammuksiin valokatkaisimia, joita ei koskaan käytetä sen takia, että meillä on älyvalaistus ja asiat toimii itsekseen tai erillisten kaukosäätimien kautta. Mm. Ruokatilassa on kaukosäädin, jolla valoja voi säätää ja pikkueteisessä on liiketunnistimella toimiva valo. Olen monet kerrat sanonut kaikille, että niihin katkasimiin ei kosketa, koska niihin ei tarvitse koskea. Nyt ne on olleet toistuvasti pois päältä. En muista niitä sammuttaneeni, mutta olen ihmetellyt, että miksi kaukosäädin ei toimi tai miksi eteiseen ei syty itsestään valo.. Mutta nyt tosiaan kun ollaan oltu Miion kanssa kaksin kotona niin olen ihan tarkkaillut sen pojan menoa ja voin sanoa, että kyllä Miio sammuttelee niitä myös. Että en joka kerta voi syyttää omia aivojani. Se yltää nykyään katkaisimiin ja ovenkahvoihin.

Eilen sitten olin keitellyt itselleni kahvia. Kaatanut kahvin kuppiin, huuhtaissut kahvipannun ja jatkanut matkaani nauttimaan kahvistani. Seuraavan kerran kun tulin keittiöön niin kahvipannua ei näkynyt paikallaan. Mietin, että ylttääkö Miio siihen jo? Mutta ei, ei se sinne yllä. Kahvipannu ei kuitenkaan ollut paikallaan, se ei ollut tiskipöydällä ja vaikutti, että se ei ole missään. Päädyin sitten vilkaisemaan vielä varmuuden vuoksi tiskikaappiin, vaikka siellä se kahvipannu ei varmaan koskaan ole ollut. Vaan nytpä oli, siellä se olla möllötti siinä missä mun kahvikuppini yleensä on. Ei mitään käsitystä miksi se oli siellä, koska kotona oli vaan minä ja Miio. Miten se kahvipannu oli joutunut tiskikaappiin? En ymmärrä.

Tänään mä olen kerran laittanut kaukosäätimen omalle paikalleen niin, että mä olen etsinyt sitä sitten paikasta, jossa mä sitä viimeksi käytin, koska en muistanut siirtäneeni sitä takaisin vitriinin päälle. No joo, ihminen voi toimia hitusen automaattisestikin kun tavaroille on omat paikat, mutta kuitenkin.. En muistanut sitä ja etsin sitä paikasta, jossa sen viimeksi näin. Ja taas vaan heräsi kysymys, että miten se oli siellä? En ymmärrä.

Voi siis olla, että mä olen niin väsynyt tähän talveen, tähän sairasteluun ja tähän huonoon unirytmiin, että mun aivot on alkanut kertomaan mulle, että "äläpä sie kokoaika vaan ole väsynyt kaikkeen". Pääosin kuitenkin menee mielestäni oikein hyvin.

Mua toki myös harmittaa hyvin paljon edelleen se, että se koulupaikka meni multa ohi. Josko se sitten on muodostanut jonkinlaisen tiedostamattoman stressin? En pidä ihan mahdottomana sitäkään. Mä olisin siihen koulutukseen halunnut niin paljon..

Ja siis joo, kyllä ihmisille voi sattua tämmöistä ilman, että se tarkoittaa yhtään mitään. Mulle ei vaan hirveän usein satu ja sen takia se mua tosiaan hieman rassaa. Ainahan mulla on huono muisti ollut – tai sanottakoon, että mun muistini on muistanut pääosin vaan turhia asioita – mutta ihan näin huonona en edes minä sitä muista.

Jään tarkkailemaan tätä hajamielisyyttäni, ja jos tää tästä lähtee vaan pahenemaan niin mun on kaiketi varmaan vaan hakeuduttava lääkäriin ja yritettävä löytää sitä kautta selitys.


Ei mulla tämän enempää ole teille kertoa juttuja nyt. Ihmetellään sitten taas kun on jotain kerrottavaa, eikö? Jep. Seuraavaan kertaan!

Terveisin,
Vesa-Matti

Blogivuosi 2024 – uusia tuulia?

Noin 15-vuotisen matkan varrella blogi on muuttunut nuoren laiskan kirjoittajan jakamasta elämästä henkilökohtaiseksi muistojen tallennuspaikaksi. Oma kriittisyys on vaikuttanut kirjoitustyyliin, mutta vuonna 2024 kirjoittaja tekee päätöksen palata juurilleen, antaen itselleen luvan kirjoittaa lyhyempiä merkintöjä. Samalla suunnitelmissa on rutinoitua kirjoittamaan, päivittää ulkoasua ja hyödyntää tekoälyä ingressien luomisessa.

Nyt voisin tässä hieman kirjoitella siitä, että mitä suunnitelmia mulla oli tän mun blogini suhteen nyt vuonna 2024. Ei, tämä ei tule loppumaan. Tää blogi on ollut mulle tärkeä työkalu jo kohta.. 15 vuotta.. Oho, tosiaan, kohta 15 vuotta. Tähän blogiin on ensimmäinen blogimerkintä putkahtanut 24. huhtikuuta 2009. Se ei ole mitenkään kummoinen, ei todella, mutta se on ensimmäinen pätkä mitä tänne olen koskaan kirjoittanut. Mä en itse ole ollut tuon blogimerkinnän kirjoittamisen aikaan kun vaan 19-vuotias (täyttänyt sitten myöhemmin samana vuonna 20) pojankloppi. Pitkä matka tässä on siis kuljettu blogin kanssa.


Ensimmäinen asia tavallaan liittyykin vahvasti niihin tämän blogin alkuaikoihin. Silloin mä olin käytännössä laiska, mutta sitäkin innokkaampi kirjoittaja. Halusin kirjoittaa elämääni ylös, mutta merkinnät oli todella lyhyitä eikä edes kovin ytimekkäitä. Se meni käytännössä niin, että istuin koneelle, kirjoitin jotain todella nopeasti ja julkaisin sen. Toiveenani lähes ainoastaan, että näitä merkintöjä lukisi joku – mutta eipä muuten pahemmin lukenut. Mä en sen takia sit kai pitkään aikaan innostunut kirjottamaan mitenkään pitkästi, koska jos kukaan ei näitä lue niin miksi minä kirjoittaisin pitkästi?

Se ajatus on muuttunut jossain vaiheessa tässä vuosien myötä. Mä siirryin kirjottamaan tätä pääsääntöisesti itselleni. Jos en muuten jotain muista niin mun on helppo täältä käydä kurkkimassa, että mitähän milloinkin on tapahtunut. No, eihän tämä blogi pidä sisällään kaikkea, mutta aina välillä jotain. Ne on kivoja muistoja itselleni. Rupesin tosiaan kirjoittamaan pitkästi, jotta saisin paljon asiaa yhteen merkintään. Paljon muistoja. Sitten jossain vaiheessa meille syntyi Max ja myöhemmässä jaksossa Miio, joidenka myötä mun ns. luppoaikani on huventunut huomattavasti. Pitkiin blogimerkintöihin mulla menee noin puolitoista tai pari tuntia. Yleensä on hyvin vaikea löytää niin pitkiä taukoja, jolloin jaksaisi vielä kirjoittaakin. Yleensä on helpompaa vaan mennä hetkeksi levähtämään sohvalle.

No, jaarittelut sikseen. Tänä vuonna mä aion palata jossain määrin sinne alkuaikoihin ja ruveta kirjoittamaan myös lyhyitäkin blogimerkintöjä. Mä en aio väkisin odottaa sellaista pitkää väliä, jolloin saisin tämmösen ns. kokopitkän blogimerkinnän ulos. Jos mulla tulee jotain mieleen, jotain minkä haluan heti kirjoittaa, niin en enää aio pelätä kirjoittaa lyhyesti. Vaikka ne merkinnät ei kovin kattavia ole, niin pitkällä tähtäimellä niistä pienistä blogipuroista syntyy iso blogijoki. Eikö? Mä aion siis laskea vähän omia odotuksiani näiden blogimerkintöjen suhteen. Kukaan muu ei minulta mitään vaadi, joten miksi jättäisin kirjottamatta jotain vain siksi, että en ehdi kirjoittaa sitä pitkästi?

Ja koska minä olen minä niin mun piti luoda niillekin merkinnöille omanlaisensa raamit. Niihin ei tule kansikuvaa, niitä ei oikein mitenkään koristella ja otsikoinnissa täytyy näkyä, että kyseessä on lyhyt ja nopea merkintä. Siispä jos näette tuolla Tekstit -sivupalkissa ⇝-merkin niin silloin kyseessä on lyhyt ja toivottavasti ytimekäs tilapäivitystyyppinen ratkaisu. Mikä toi merkki on? En tiedä. Mun mielestä se vaan kuvaa hyvin sitä, että mennään nopeasti eteenpäin.

Tää helpottaa sitä, että jos joskus joku (=minä itse) haluaa lukea vain nopeita tuottamiani pätkiä niin ne löytyy tuolta kädenkäänteessä tuon merkin ansiosta. Ja taas kääntöpuolella on se, että jos jotain ei nimenomaan kiinnosta lukea mitään tynkää niin sitten osaa tuon merkin vuoksi varoa avaamasta niitä. Enkö olekin fiksu?


Tässä kohtaa aion myös tuottaa joillekin mahdollisille lukijoilleni pettymyksen ja sanoa, että tänä vuonna ei tule minkäänlaisia blogiputkia. Ei kesäkuuputkea, eikä myöskään joulukuuputkea. Vaikka mä tämän äskeisen ilmoitukseni myötä voisin kirjoittaa lyhyesti jotain joka päivä niin mun omasta mielestäni se ei vaan toimisi niin. Blogiputkia varten mulla tarvitsisi olla todella paljon ylimääräistä aikaa ja todella paljon enemmän jaksamista tämän arjen pyörityksen keskellä. Mä haluan käyttää aikani ja jaksamiseni fiksummin ja keskittyä paljon tärkeämpiin asioihin – eli perhe-elämään.

Blogiputkien perumisen vuoksi mulla on sitten teille kolmaskin asia. Koska tämä blogi on mulle ikään kuin harrastus, niin mä haluaisin kyetä tekemään tästä jotenkin säännöllisemmän. Olen pyöritellyt mielessäni 1 blogimerkintä/viikko-aikataulua. Mutta sitten aina kuitenkin olen ruvennut empimään, että saanko pidettyä semmoistakaan tahtia? Saisinhan minä, uskoisin. Mun kun on vaan hyvin vaikea rutinoitua mihinkään, niin sitten mä joutuisin stressaamaan sitä, että varmasti muistan kirjoittaa kerran viikkoon.. Vaan eipä mitään! Tässä kohtaa apuun astuukin lyhyet blogimerkinnät! Mä en ehkä stressaa sitä kerran viikkoon kirjoittamista niin paljon, jos en pidä itselläni korkeita odotuksia sen jokaviikkoisen merkinnän suhteen. Toisinaan ne voi olla pitkiä ja toisinaan lyhyitä, mitä sitten?


Neljäs asia on kai se, että tulen varmasti päivittämään tätä blogin ulkoasua myös tänäkin vuonna. Miten paljon? En tiedä. Alotin kuitenkin tänään jo luomalla tänne hienot uudet jälkikirjoitukset, mikäli niitä siis joskus jossain taas tarvitaan. Esittelen sen teille tässä:

Tämähän on jälkikirjoitus. Toi P.S. tulee tuohon koodien ansiosta nykyään automaattisesti ja koristeellisempana kuin ennen. Mä kirjottelen ilmeisen usein jälkikirjoituksia ja kaipasin niihin jonkinlaista yhteneväisyyttä. Aikaisemmin olen tunkenut nämä tänne sellaisena kun olen ne sattunut vaan kirjoittamaan. Joskus pienenä tekstinä, joskus kursivoituna, joskus milloin mitäkin. Nyt tähän tuli joku roti!

Eli tommosia juttuja tulee ilmestymään jatkossa allekirjoituksen alle jos muistan lopuksi jotain mikä ei sovi muuhun sisältöön, tai on muuten jotenkin irrallaan kokonaisuudesta.

Kyllä, minussa on ripaus perfektionistin vikaa, joka tuntuu toisinaan vaan pahenevan.


Hmm, olikohan minulla muuta? Eikai? Tämä merkintä on taas varmaan aika pitkälti sellainen, joka ei lukijoita paljoa kiinnosta, mutta kuitenkin sellainen, jonka halusin teille (=itselleni) kirjoittaa.

Eipäs kun joo! Haluan tässä kohtaa myös viimeisen kerran sanoa, että tulen käyttämään tekoälyä jatkossakin tuon ingressin (=johdatteen) tekemiseen. Lakkaan mainitsemasta sen jokaisessa aloituksessa, mutta tiedätte jatkossa, että tekoälyn kanssa olen tehnyt hyvin suurella todennäköisyydellä yhteistyötä. Se helpottaa varsinkin silloin kun kirjoitan tajunnanvirtaa, enkä välttämättä muista kaikkea mistä olen puhunut. Kopioin koko merkinnän sitten tekoälyn analysoitavaksi ja kysyn siltä, että "mitkä kohdat tässä on ns. kiinnostavimmat" ja tekoäly antaa mulle lähes suoran ingressin.

Ingressin tarkoitus taas on helpottaa lukijaa siinä määrin, että siinä pitäisi lukea kaikki oleellinen sanalla tai parilla, ja jos mikään siinä ei lukijana kiinnosta niin pelkästään se ingressin lukeminen riitti. Kätevää. Mä yritän aina parantaa tätä mun blogini luettavuutta, mutta yleensä se tapahtuu vasta ahaa-elämyksistä kun mietin, että "miten en nyt edes itse ymmärrä tästä mitään.."


Blogivuosi 2024 tulee siis olemaan jotakuinkin tämänmoinen. Tarkoitus siis tehdä tästä blogista itselleni kirjoittajana helpommin lähestyttävä, jotta en aivan etäänny koko touhusta. Ja samalla myös tottakai yrittää keskittyä siihen, että tätä olisi lukijanakin kiva lukea. Aiheet tulee olemaan varmasti tänäkin vuonna ihan mitä sattuu mieleen juolahtamaan, mutta sehän ei ole mitenkään erikoista tämmösessä omaelämäkerta-tyyppisessä blogissa.

Vielä tuli sen verran mieleen, että haluaisin luoda tälle blogille jonkun sloganin. En tiedä miksi, joten älkää kysykö miksi. Tai en tiedä onko slogan oikea sana, mutta siis.. Joskus suunnittelin, että tossa blogin bannerissa lukisi "Jo vuodesta 2009", mutta se on ehkä aika nähty. Nyttemmin olen miettinyt, että siinä olisi kuitenkin kiva olla joku semmonen minua kuvaava tekstinpätkä tai jotain. Jostain kuulin lausahduksen "jos en ole hereillä niin nukun." Se oli kai joku stand up-koomikko kun noin sanoi. Voisinko omia siitä itselleni oikein pätevän slogantyyppisen ratkaisun?

Ja kas, näitä juttuja vaan tulee. Tänä vuonna haluan vaalia myös omanlaistani tapaa kirjoittaa. Mä tykkään kikkailla suomen kielellä ja muodostankin aika usein kaikenlaisia eriskummallisia ratkaisuja, mutta jotka on ihan ymmärrettäviä. Tai siis haluan rikastaa vielä entisestään sanojen käyttöä, enkä vaan aina mennä sillä kaikista selkeimmällä. Esimerkkinä; tuolla käytin sanaa "tämänmoinen", jota ei pahemmin käytetä. Se on tämmöinen tai tämänlainen. Googleenkin kun tuon kirjoittaa niin Google heti ensimmäisenä ehdottaa: "Tarkoititko: tämänlainen". Ei, en tarkoittanut. Tarkoitin tämänmoinen, joka on paljon hauskempi sana ja täysin ymmärrettävä. Eli jos täällä ei kaikki aina ole ihan täydellistä suomea niin se johtuu siitä, että olen kikkaillut taas yli ja ympäri.

No, mutta nyt mun on jatkettava muita juttuja, joten tämä merkintä voisi olla tältä erää tässä. Kiitos, hei!

Terveisin,
Vesa-Matti

⇝ Sopivia hakijoita oli enemmän..

Sain just tietää, että mua ei valittu siihen koulutukseen. Ja mun päälimmäinen tuntemus on suuren suuri ärsytys. Tää on taas tämä, että en osaa käsitellä pettymyksiä. Ehkä ensimmäistä kertaa ikinä mulle tuli tämmösestä työkkärin päätöksestä semmonen olo, että tekisi mieli laittaa pää puskaan ja lähteä ryyppäämään tämä ärsytys pois (tiedän, ei se mitään edes auttaisi). Mä niin odotin, että toi koulutus vaan alkaisi ja saisin jotain tekemistä, josta voisi olla hyötyä tulevaisuutta varten. Mä olin niin varma, että mä pääsen..

Viimeksi kun työkkäristä soitettiin niin siellä mulle kerrottiin, että hakijoita oli vaan 11. Se kasvatti mulla fiilistä, että no täähän nyt on ihan läpihuutojuttu. Äsken kun sain OmaPostiini ilmoituksen työkkärin kirjeestä, mä lähdin avaamaan sitä sillä mielellä, että se on vaan pelkkä vahvistus mun odotuksiini. Kun siellä sitten lukikin, että hakijoita oli yhtäkkiä ilmestynyt 35 kappaletta ja sopivia hakijoita oli enemmän kun opiskelupaikkoja.. Argh! Mä kiroilin muutaman kerran ihan ääneen, vaikka olenkin yksin kotona. Mua vaan siis niin ärsyttää!

Arki jatkuu siis kuten tähänkin asti.. Töitä haetaan, vaikka hakemuksiini ei edes vastata. Tekisi mieleni naputella tähänkin muutama kirosana, mutta vaikka kuinka kiukuttaakin niin haluan sentään blogini pitää kirosanavapaana vyöhykkeenä.

No.. Himskatti!

Terveisin,
Vesa-Matti

Tämä on yksi tämän vuoden "uudistuksista" blogin suhteen. Mä annan itselleni nyt sen verran siimaa, että lupasin itselleni mahdollisuuden kirjoittaa myös tämmöisiä lyhyitä/nopeita ilmoitusluontoisia blogimerkintöjä jos tilanne vaatii. Nyt tilanne vaati ja tämä oli tosi hyvä sauma esitellä tämä mullistava uutuus! Tälleen mä saan tänne (ehkä) enemmän sisältöä, joka tarkoittaa enemmän muistoja luettavaksi myöhempiin ajankohtiin. Nää kerkeää kirjoittamaan lyhyessäkin ajassa ja näitä ei tarvitse sen enempää miettiä. Spontaanisti vaan kiukutus tai joku muu tunnetila tai sen aiheuttaja kirjoittamaan tänne ja sillä hyvä.

Näitä en sen kummemmin edes koristele. Pidän nämä pelkkänä otsikkona ja tekstinä, koska näissä pointti on nimenomaan vaan saada nämä mahdollisimman nopeasti pihalle.

Tää on jollain tasolla paluu sinne mistä tämä blogi on alunperin lähtenytkin. Jossain vaiheessa tämä vaan muuttui jotenkin.. Virallisemmaksi? Omat kriteerit on matkan varrella niin paljon nousseet, että tämmöset lyhyet merkinnät on tuntuneet turhilta. Nyt taas muistan näiden hohdokkuuden.

Vuosi 2024 – Ajatuksia tulevasta vuodesta

Uuden vuoden pohdintoja, työllistyminen ja matka itseensä, koulutusmahdollisuudet ja toiveet, riitelyn ja siivouksen tasapaino, ruutuaika ja puhelimen käytön muutos. Niistäkö on vuosi 2024 tehty? Varmasti paljosta muustakin, mutta tässä merkinnässä käsitellään lähinnä tällaisia aiheita.

Aloitellaas tämä vuosi nyt täällä blogin puolellakin, koska minulle siunaantui tämmöinen aamuinen hetki yksin kotona. Mä olen jo monta päivää taas pyöritellyt päässäni sitä, että olisi kiva tulla kirjoittamaan ja kirjoittaa tästä tulevasta vuodesta jotain. Enhän minä siitä vielä mitään tiedä, mutta haluankin vähän kirjoittaa jonkinlaisia toiveita tai jotain sellaista tälle vuodelle. Mä en ole enää aikoihin ollut "uusi vuosi, uusi minä"-ihminen, mutta nyt mulla on ollut sellainen olo, että haluan tehdä jotain erilailla kun aikaisemmin. Tokihan siis uusi vuosi voi olla hyvä hetki muuttaa elämässään jotain ja aloittaa ikään kuin puhtaalta paperilta. Tiedättekö? Tai kai kaikki tietää, minähän se tässä olen kapinoinut tätä asiaa vastaan.

Jossain vaiheessa mietin ihan vakavissani, että "ei ihminen voi todellakaan muuttua vaan sanomalla niin vuoden vaihtuessa". Tuomitsin sen jotenkin täysin. Mutta nyt kun olen miettinyt sitä jostain syystä enenevissä määrin, niin eikai mikään voi muuttua jos ei anna edes mahdollisuutta? Siksi mä olen nyt alkanut laskemaan suojauksiani tän asian suhteen ja haluan uskoa, että ihminen voi vuodenvaihteessa yrittää lupailla itselleen jotain ja jos oikein tosissaan haluaa niin jopa pitäytyä lupauksissaan.

Täältä blogistakin on varmasti löydettävissä todisteita siitä, että olen mä uskonut tähän mahdollisuuteen joskus ennenkin. Mutta tämän blogin myötä se mun uskominen siihen on tavallaan kai mennytkin, koska olen täällä vuosien varrella lupaillut ummet ja lammet ja silti mikään ei ole muuttunut kuin hetkeksi. En mä tässäkään nyt uskoakseni meinaa lupailla mitään, mutta tahdon vähän kirjata ylös asioita, joilla voisin saada vuodesta 2024 paremman kuin mitä vuosi 2023 oli. Siis.. Tavallaan kai annan itselleni vain ohjenuoraa tulevalle vuodelle? En tiedä.

Olikohan tämä jo tarpeeksi pitkä ja epäselvä alustus tälle tekstille? Ei kannattaisi vissiin kuitenkaan ihan aamuaivoilla tulla kirjoittelemaan kun jotenkin tuntuu, että juttu vaan jumittaa paikallaan.


Kaikista eniten mä olen miettinyt työllistymistä. Kyllä, sitä minä olen pyöritellyt todella paljon päässä. Vuosi 2024 voisi vihdoinkin olla se vuosi kun työllistyn paikkaan, jossa tulen olemaan siihen asti kunnes sieltä syystä tai toisesta pois joudun. Puhuttiin nimittäin kaverini, Villen, kanssa tossa vuodenvaihdetta juhliessamme töistä. Ville on ollut pitkään työelämässä ja mitä ilmeisemmin viihtyy työssään. Se on semmonen asia mitä mä usein kadehdin monissa työssäkäyvissä; ne viihtyy töissään. Mun työhistoria on lyhyt ja sitäkin epämukavampi. Mä en ole viihtynyt koskaan missään. No, okei, Riihimäen Nuorisoteatterin talonmiehenä mä olisin voinut jatkaa kyllä pidempäänkin. Siinä oli joitain palasia unelmaduunista, vaikka talonmiehenä en itseäni silleen näekään. Mä sain määritellä itse omat työajat ja sain todella paljon työskennellä yksin omassa rauhassa. Toki vastuualuetta oli paljon ja alkuun kuulinkin usein, että olen jättänyt hoitamatta jotain, mutta mulla oli se halu yrittää olla siinä työssä parempi ja parempi. Joten otin kritiikin vastaan ja tein seuraavana päivänä taas paremmin.

Mun aivoissa on vaan joku asetus, joka odottaa aina kaiken loppumista. Ei siis kaiken loppumista silleen, mutta siis kun alotan jotain niin mä odotan jo sen loppumista. Talonmiehenpesti oli määräaikainen ja vaikka siitä työstä tavallaan kai pidinkin, niin jo parin viikon jälkeen odotin sen loppumista. Se on mulla lähes kaikessa. Jos mä esim. lähden lenkille, niin jo ulko-oven takanani kiinni painettuani odotan, että olisin jo takaisin kotiovella niin, että lenkki olisi jo suoritettu. Multa jotenkin puuttuu se kyky osata nauttia siitä matkasta.

Se on ehkä yksi mun isoimmista kuopistani kaiken suhteen ja liittyy siis myös hyvin vahvasti työelämään lähtemiseen. Mun motivaatio on jo lähtökohtaisesti huono, koska mun työhistoriaan ei ole mahtunut hirveän hyviä kokemuksia. Muistan ihan kaikissa paikoissa missä eläessäni olen töitä yhtään tehnyt, että olen miettinyt paljon vaan sen työn loppumista.

Tässähän nyt tuli oikeestaan kaksi asiaa kun lähti juttu kulkemaan; se, että haluan tänä vuonna työelämään ja se, että haluan tänä vuonna oppia nauttimaan myös siitä matkasta. En halua olla ihminen, joka aina vaan odottaa asioiden loppumista. Työelämään pääseminen voi olla itsessään aika haasteellinen asia, koska mä en edelleenkään tiedä mitä mä haluan elämässäni tehdä. Tokikin IT-alan hommat kiinnostaa todella paljon, mutta mulla ei ole siltä alalta kunnon koulutusta tai mitään, joten työllistyminen sinne on hyvin hankala paikka. Eikä mulla ole oikein vielä minkäänlaisia aseita sitäkään kohtaan, että miten opin nauttimaan matkasta, enkä vain ajattele asian loppumista? Jos joku tuntee tätä aihetta paremmin niin mua saa yrittää auttaa.


Seuraava asia on vähän semmonen mihin en voi itse pahemmin vaikuttaa. Jotkut muistaa, että mä kävin sen pienen pätkän sitä IT-alan koulutusta? Joo, no se koulutus saa tässä tän vuoden alkupuolella jatkoa. Mä en ole vielä saanut tietoa siitä, että mut oltaisiin valittu mukaan, mutta mä todella toivon, että mut oltaisiin valittu mukaan. Siinä tulisi edes hetkeksi semmosta tekemisen meininkiä ja saisin CV:hen laitettua sitten vähän tuoreempaa materiaalia historiastani. Se helpottaisi sitten taas töiden saamista, ehkä. Mä olen vaan yrittänyt pitää mielen positiivisena ja odottanut, että kyllä mulle kohta ilmoitetaan sen kurssin alkamispäivämäärä ja muuta siihen liittyvää.

Itseasiassa, hauskaa, nyt kun rupesin ihan miettimään niin viimeksi ton koulutuksen aikana mä en odottanut sen loppumista. En missään vaiheessa. Se taisi ilmeisesti olla sen verran mukavaa, että olisin voinut vaan jatkaa ja jatkaa. Se sitten kylläkin päättyi ja siitä jäi vähän apeahko mieliala. Kai se kertoo, että ala voisi olla minulle se oikea?

Mä vaan ihan oikeasti todella toivon, että mä saisin sen paikan sieltä ja se koulutus vaan alkaisi. Ja tottakai mä sitten sitä kautta toivon, että saisin jalkani johonkin oven väliin, enkä taas vaan koulutuksen päätyttyä putoisi samaan tyhjiöön, jossa nytkin työelämän suhteen olen.

Tähän koulutukseen pääseminen voisi olla myös askel toteuttaa tuota ensimmäistä kohtaa, eli työelämään pääsyä. Ja kun ala on sen verran kiinnostava, että siellä ei ole kertaakaan tullut vielä loppua odottava fiilis, niin ehkä siinä voisi samalla myös oppia muutoinkin nauttimaan matkasta ennen määränpäätä?


Sitten muutama asia ihan vaan tästä perus elämästä. Kaikki pariskunnathan varmasti joskus riitelee ja niin tehdään myös mekin. On ollut aikoja kun sitä on tapahtunut aivan liikaakin. Mä olen itse diagnosoinut, että meidän suurin riitojen aiheuttaja on.. Öö, onko oikein käyttää sanaa työmoraali? No, erilainen suhtautuminen arkisiin askareisiin.

Mä olen semmonen hahmo, että mä tykkään siivota vasta sitten kun näkee, että on siivottavaa. En ole kokoaika puunaamassa paikkoja, koska mä koen sen turhaksi. Mä odotan aina sitä semmoista siivouskohtausta, jolloin sitten kyllä varmasti tapahtuu. Jos mä nään yhden roskan lattialla niin en mä koe tarpeelliseksi siivota koko lattiaa. Tiedättekö? Semmonen hieman laiska, mutta en mäkään pystyisi epäsiistissä ympäristössä asumaan. Kyllä muakin semmonen pienempikin kaaos kammoksuttaa.

Mä olenkin joutunut tässä lasten myötä vähän opettelemaan semmosta jatkuvaa ylläpitosiivousta ja mun mielestä mä olen onnistunut siinä hyvin. Ennen poikien päivä- tai yöunia yleensä siivotaan lattioilta lelut ja roskat pois. Pahempaa kaaosta ei synny.

Eira taas on aina ollut sellainen hahmo, että imuri on jossain vaiheessa ollut melkein osa Eiran kättä. Tyyliin, että kun kuulee pölyhiukkasen laskeutuvan maahan jossain toisella puolella taloa niin sitten imuri käteen ja imuroimaan. Anteeksi, tämä oli hyvin todella isoa liioittelua. Eiralle kuitenkin on aina ollut tärkeää puhtaus ja se, että sitä puhtautta ylläpidetään kokoaika. Lasten myötä Eira on onnistunut tiputtamaan siitä siivoomisesta ehkä 40 % pois, mutta silti se edelleen stressaantuu todella paljon pienestäkin määrästä sotkua.

Välillä se meno on tuntunut siltä, että Eira vaikka kaataa roskiksen lattialle, jotta vaan saa syyn siivota jotain. Ei se ole niin koskaan tehnyt, mutta mun näkövinkkelistä se on vaan tuntunut siltä. "Kyllä siivottavaa löytyy kun sitä vaan etsii." Mä en taas itse osaa etsiä sitä siivottavaa vaan mä keskityn siihen mitä näkyy ja on oikeasti olemassa. Tää nyt tuntuu kokoaika Eiran vähättelyltä, mutta sitä mä en oikeasti tullut tähän tekemään. Mä tiedän, että jos Eira kirjoittaisi tämän niin se kutsuisi mua laiskaksi ja aikaansaamattomaksi, koska sen verran eri maailmoista me tällä osa-alueella ollaan.

Mutta mitä mä tässä nyt siis haluan sanoa niin sen, että me ollaan mahdollisesti löydetty tähän yhdessä jo ratkaisu. Semmonen asia, joka varmasti on monelle tuttu, mutta meillä sitä ei ole ollut koskaan käytössä. Niinkin monimutkainen asia kuin siivouspäivä. Tämä siivouspäivä tuli mun aloitteesta meille kokeiluun, koska meillä epämiellyttävät jännitteet jatkuvasti vain kasvoi. Eira koki, että hautautuu työtaakan alle, jota mä en pystynyt näkemään, koska minusta itsestänikin tuntui, että teen jo enemmän kun mihin kykenen. Siivouspäivän lisäksi sovittiin, että muutoin harrastetaan vaan ylläpitosiivousta, mitä se sitten ikinä pitääkään sisällään. Mä ymmärrän sen niin, että yritetään vaalia sitä siivouspäivän tulosta, eli sitä mahdollisimman puhdasta kotia. Ei tartuta kuitenkaan imuriin tai aleta kiillottelemaan pöytätasoja, mutta pidetään asunto sellaisena, että se on siivouspäivänä sitten helppo ja kiva puunata taas ylläpidettävään kuntoon.

Halusin kertoa tämän täällä, koska siis tää on semmonen asia, jonka haluan meillä säilyvän. Mä en halua, että kumpikaan meistä kokee yksin mitään painetta kodin siisteydestä. Tai ylipäätään en halua, että kumpikaan kokee kantavansa liikaa ylipäätään mistään osa-alueesta. Mä haluan osallistua parhaani mukaan, mutta mä tosiaan olen semmonen heräteltävä hahmo, joka tarvitsee asioihin rutiineja. Eira ei tahdo olla semmonen, että se kävisi jatkuvasti muistuttelemassa mua, että "tee sitä, tee tätä", mutta en mä itse saa mitään pidettyä kasassa ilman rutiineja. Siksi tämä siivouspäivä voi olla jollain asteella pelastus. Ihme, että tätä ei muka ole aikaisemmin tajuttu?


Viimeinen asia mikä tähän hätään tulee mieleen ja mistä jaksan enää kirjoittaa on se, että mä haluan ehdottomasti vähentää puhelimella notkumista. Mä olen miettinyt sitä monet kerrat itseksenikin, mutta on siitä tullut sanomista myös Eiran suunnalta.

Haluatteko te tietää, että mitä mä sillä puhelimella teen? Voin kertoa rehellisesti; en mitään fiksua. Mä tuhlaan sen kanssa vaan aikaa. Mä en lasten hereillä ollessa pahemmin pelaile tai katso edes mitään ohjelmaa sieltä puhelimesta. Mä vaan selaan Iltalehteä, Facebookia, Instagramia tai Jodelia. Näistä viimeisimpänä mainittu on ehkä pahin. Mä en todellakaan saa siitä ns. luppoajan käyttämisestä puhelimeen yhtään mitään.

Monet kerrat yöaikaan mä tosiaan vaan mietin, että miksi minä toimin näin? Mä voisin tehdä ihan mitä tahansa muutakin, mutta mä vaan tuijotan jotain pientä ruutua? Nyt kun mä olen sitä ihan vakavissani pohtinut niin mä olen huomannut, että puhelin vie multa hyvin ison osan keskittymisestä. 

Kaivoin puhelimesta viikkoraportin esiin. Se on joulukuulta. Päivittäinen keskimääräinen ruutuaika: 6 tuntia ja 1 minuutti. Hyi. Hyi, hyi ja hyi. Tokihan tohon siis kuuluu sekin kun illalla laitan puhelimesta nukkumaanmeno-ohjelmat pyörimään, mutta silti, todella iso hyi.

Suomalaiset viettivät vuosien 2020–2021 aikana erilaisten näyttöruutujen ääressä päivittäin keskimäärin 4 tuntia 26 minuuttia. Pisin ruutuaika oli 15–24-vuotiailla, keskimäärin 5 tuntia 46 minuuttia päivässä. Vähiten ruutujen äärellä viihtyivät 10–14-vuotiaat, keskimäärin 3 tuntia 50 minuuttia päivässä.

Oli pakko kaivaa vähän tilastoja. Ja siis mulla menee yli jopa 15-24-vuotiaista? Tokihan se on ton ikäsillä varmasti aktiivisempaa se ruudun tuijotus, koska mä tosiaan väittäisin, että tosta mun ajasta isoin osa tulee illalla kun laitan ohjelmat pyörimään, mutta silmät kiinni.

Mutta yhtään enempiä itseäni puolustelematta, voin vaan todeta edelleen, että hyi. Mä olen alkanut tekemään asian eteen jo muutoksia, mutta ne tapahtuu varmasti hitaasti. Mä huomaan, että jos mä nään mun puhelimen jossain niin mun on pakko ottaa se käteen ja kantaa sitä mukanani. Ja mä huomaan, että mun on pakko jatkuvasti avata näytönlukitus, jonka jälkeen huomaan aina yrittäväni käynnistää jonkun jo täälläkin mainitsemistani sovelluksista. Se on jonkinlainen pakkoliike, josta on nyt vaan yritettävä päästä eroon. Mun täytyy vaan alkaa vieläkin enemmän keskittymään siihen, että jos mä nään mun puhelimen jossain niin siihen ei ole mikään pakko koskea. Sitä ei ole mikään pakko avata. Siihen ei ole mikään pakko tuhlata enää yhtään ylimääräistä aikaa.

Kun yritän tässä miettiä, että kuinka paljon käytän sitä puhelinta johonkin ns. oikeaan, niin en kyllä osaa sanoa. Joskus viestittelen perheryhmässä ja sen mä pidän silleen hyödyllisenä puhelimen käyttönä, mutta sitä tapahtuu suhteessa kaikkeen muuhun todella vähän. Ehkä 10-20 minuuttia päivässä, joskus ei edes sitä. Kaikki muu aika mitä mä sitä puhelinta käytän on täysin hukkaan heitettyä. Aikaa, jota ei saa enää takaisin. 

Joten joo, tämä on semmonen asia johon haluan muutosta vuonna 2024. Ruutuaika todellakin todella paljon alemmas. 


Mä olisin halunnut tässä myös pohtia tätä blogivuotta 2024, mutta mulla ei riitä nyt aika eikä keskittyminen. Oon ollut tässä koneella nyt noin puolitoista tuntia ja kirjoitellut tätä tekstiä, joten.. No, ehkä tässä on aika siirtyä jo muihin askareisiin.

Tulen kuitenkin jossain vaiheessa kertomaan teille, että mitä muutoksia tai parannuksia olen miettinyt tämän blogini suhteen tälle vuodelle. En tiedä koska, mutta sitten kun tähdet on taas täydellisillä paikoilla ja mulle siunaantuu aikaa, jaksamista ja kaikkea sitä mitä tähän kirjoittamiseen tarvitaan. Tällä kertaa tämä merkintä oli kuitenkin tässä. Suunta vuodelle 2024 on olemassa, joten ei muuta kun sitä kohti!

Terveisin,
Vesa-Matti

4/4 | Lapsellisen joulu

 

Myöhästyin, anteeksi. Tässä tämä merkintä nyt kuitenkin on ja se käsittelee muun muossa seuraavia asioita: erikoislaatuinen joulu, lahjakompleksi, kiitollisuuden pohdintaa, joulun puutteita ja uuden vuoden avointa tulevaisuutta. Ja kyllä, nämä viisi kohtaa tähän tiivisti tekoäly. Itse sanoisin vielä, että tässä merkinnässä avaan teille myös hieman lapsellista käytösmalliani pettymysten suhteen. Otsikon kanssa purnasin tekoälyn kanssa, mutta keksin lopulta itse tämän kivan kaksoismerkityksen omaavan otsikon.

Mä en sitten ihan kerennytkään 24. päivä tänne koppiini kirjoittelemaan. Olin herännyt silloin tosi aikaisin ja koko päivä piti mennä ja kulua. Illalla kun viimein päästiin kotiin muka rauhoittumaan niin lapset tottakai innostui vielä leluistaan niin, että ei siinä oikein itse kerennyt tai jaksanut enää mitään muuta. Olihan se, yhdenlainen joulu.

Mä sain muutamia lahjoja, vaikka olin käsittääkseni sanonut, että mä en tarvitse mitään. Maxikin aina kysyi: "Isi, mitä sinä haluat lahjaksi?" niin vastasin vain, että "minulle riittää se, että pojat on onnellisia." Sen lahjan mä sain, poikien aidon riemun, mutta sitten tosiaan muutaman kiinteänkin. Sukkia, boxereita, partatuotteita, tequilan (+härpäkkeet sen nauttimiseen) ja yhden hupparin. Hupparista mulle jäi vähän semmonen.. No, se ei ollut mun päälle hirveän istuva. Vaikka en mitään pyytänytkään, tai toivonutkaan, mutta kun jotain sain niin tottakai pitäisi yrittää olla mahdollisimman kiitollinen. Ja siis olenkin. Vaan kun se ei sopinut mun päälle ja mä olen yrittänyt Eirallekin sanoa, että "mulle ei kannata ostaa vaatteita, koska en löydä välttämättä itsekään just semmosia kun haluan".. Tulee vaan semmonen olo, että saan jotain, mutta en voi olla tarpeeksi kiitollinen siitä kun se on ollut vähän hutiostos. Tiedättekö? Kai joku tietää miltä se tuntuu? Saa lahjan, mistä ei oikein itse saa mitään. Onneksi siinä on mahdollisesti mahdollisuus palauttaa se, mutta silti siitä jää semmonen "olenko nyt epäkiitollinen ihminen?" -olo. Jankutinko jo tarpeeksi kauan, jotta joku edes ymmärsi? Vai jatkanko vielä?

Tequila-pullon sain varmastikin sen takia, että siitä on tullut vähän semmonen.. Hmm, semmonen lentävä vitsi meidän perheryhmässä. Moni asia pyörii aina tequilan ympärillä. Ja asiahan lähti ihan vaan käyntiin semmosesta, että mun yhden kerran teki mieli tequilaa. Sitten aina kun siellä jotain jostain valitan niin joku sanoo, että sun tekee mieli vaan tequilaa. Tai jotenkin näin. Sitten siihen on muodostunut tequila-istuva kissa ja muuta semmosta sisäpiirijuttua, mitä tänne on hyvin vaikea lähteä selittämään. Se oli lahja jota en odottanut, mutta siitä muodostui ihan aito hymy huulille. Ei sen takia, että se on alkoholia, vaan lähinnä juuri tämän kaiken tequila-hössötyksen vuoksi. Pullon mukana sainkin myös kirjallisen sopimuksen siitä, että mulle on neuvoteltu vapaailta sen tequilan nauttimista varten. Oli kyllä odottamaton ja mukava paketti.

Sukkia ja boksereita tuskin tänne täytyy sen enempää avata. Niitä Eira ostaa mulle aina vaikka kuinka sanoisin, että ei osteta toisillemme mitään vaan keskitytään lapsiin. Olisi pitänyt muistaa se ja ostaa kuitenkin Eirallekin jotain, koska siitä tulee taas sitten semmonen, että "minä sain, mutta minä en antanut" -olo. Mun jouluun on näköjään kuulunut paljon erilaisia oloja, vaikka ei mitään varsinaisia oloja ollutkaan. Partatuotteet tuli myös samasta osoitteesta, eli Eiralta, ja niitä se puolusteli sillä, että oli ostanut ne jo kauan aikaa sitten. Mietin vaan, että kuinka kauan aikaa sitten, koska jo viime jouluna sovittiin, että ostetaan vaan lapsille..

Ja siis tulihan tossa taas noita suklaarasioitakin. Ei suoranaisesti minulle, mutta meidän perheelle. Niitä onkin nyt taas melkein yksi kaappi täynnä – tai no, muutama iso kulhollinen. Niitä voi sieltä sitten tuhota tässä vuoden aikana. Tai no.. Luultavasti Eira ei tarvitse kun yhden suklaahimo-illan ja kaikki suklaat on tiessään.


Miten se sitten meni se joulu? No, olen yrittänyt sitä kiitollisuutta tässä itselleni toitottaa. Mun pitäisi osata olla kiitollinen siitä, että päästiin valmiiseen pöytään ja Eiran sukulaisten luokse. Ja vaikka mä olenkin kiitollinen, niin silti mulla on vain semmonen olo, että ei toi ollut joulu. Anteeksi, mutta älkää käsittäkö väärin. Multa vaan jäi puuttumaan tästä joulusta niin paljon kaikkea sitä mitä siihen on ennen kuulunut. Ja sen takia mun ennakkoasenteenikin oli jo se, että "tuli mitä tahansa niin olen tyytymätön". Vaikka mulle oltaisiin kaikki tarjoiltu kultaisista astioista niin olisin varmasti silti ollut pettynyt. Se on mun luonteessani; pettymykset tulee todella vahvoina, jos olen odottanut jonkun asian menevän näin, mutta ne meneekin toisella tavalla.

Ruoka oli syötävää ja sitä olisi ollut siellä runsain mitoin. Vaan kun olin poissa omalta mukavuusalueeltani, eli poissa kotoa, niin en viitsinyt tai kehdannut syödä niin paljon kun jouluun olisi kuulunut. Sen takia mä en koko jouluna saanut ainuttakaan ruokaähkyä, vaikka se ruokaähky nimenomaan jouluun jollain tavalla kuuluu. Taas tipahti jouluperinteistä yksi pois. Tätä tää just oli kun kokoaika tippui jotain pois ja jäljelle jäi vaan joku etäisesti joulua muistuttava ruho. 

Mietitääs nyt ihan kunnolla.. Multa jäi puuttumaan tästä joulusta vanhempien, enää vain äidin, luona yökyläily. Jouluaamun riisipuuro. Kunnon joulusauna. Näiden myötä meni joulufiilis. Pojat on pitänyt mut hyvin kiireisenä, joten en ole kerennyt sen pahemmin rauhoittumaankaan, eli rauhoittuminen on jäänyt pois. Jouluähky ja yösyöminen. Kyllästyminen jouluruokaan, sitäkään ei tapahtunut, ei tosiaan. Mitä ehkä eniten olisin kaivannut, niin sitä iskän ja äidin yhteen toimivaa huumoria kun ne aina joulua edeltävänä iltana kertoili yhdessä nuoruutensa toilailuista.. Niitä oli todella kiva vielä viime jouluna kuunnella.

Jouluja tulee ja jouluja menee. tämä meni nyt tällä tavalla penkin alle omalta osaltani, mutta ehkä seuraava joulu on taas jollain tavalla parempi? Mä tiedän, että mä tän valituksen takia kuulostan ihan teini-ikäiseltä, mutta jostain syystä pettymykset vaan kolahtaa muhun todella kovaa ja sitten pitää marmattaa.

Ja oli tässä joulussa jotain hyvääkin. En vain osaa katsoa joulua nyt sillä tavalla näiden olen pettymällä pettynyt -lasien läpi. Yritän kykyjeni mukaan tosiaan olla kiitollinen kaikesta, ja eniten kiitollinen olenkin lapsien onnellisuudesta ja jouluriemusta. Lasten, varsinkin Maxin, silmistä näkynyt aito riemu kyllä jaksoi kantaa kaikkien tilanteiden läpi.

Mitenköhän mä voisin paketoida tän niin, että ette jää nyt siihen käsitykseen, että kaikki olisi ollut niin huonosti kun annan tässä ymmärtää? No, kaikki ei ollut niin huonosti kun annan tässä ymmärtää. Mä toistan taas itseäni, mutta en halua jättää tähän väärinkäsitystä. Mä olen siis huono kohtaamaan pettymyksiä. Mä olen niin kauan kun muistan niin aina kokenut pettymykset todella voimakkaina. Esim. kun meillä oli Ronin kanssa tossa se remonttiprojekti ja suunniteltiin, että kun se vihdoin saadaan valmiiksi niin otetaan sen kunniaksi vähän alkoholia. Saatiin remontti valmiiksi, mutta Ronilla oli kipeytynyt joku paikka ja tämä illanvietto silloin jäi. Olin päässäni – nimenomaan päässäni – sitä illanviettoa suunnitellut noin viikon. Kun sitä ei tapahtunut niin mun pää oli ihan kiehumispisteessä. "Miksi se ei tapahdu, vaikka olin sitä niin pitkään suunnitellut?" Tämä pettymys sitten toteutti itseään sillä tavalla, että en ole ollut Roniin yhteydessä koko tänä aikana. Ensin sen takia, että "se perui ihan turhan syyn takia" ja sittemmin kun olen käsitellyt asiat ilman olen pettymällä pettynyt -laseja niin olen tajunnut, että olin taas vain lapsellinen, mutta en ole kehdannut sitä Ronille myöntää ja pyytää esimerkiksi anteeksi lapsellista käyttäytymistäni.

Sama juttu tulee käymään tämän joulun suhteen. Tämä joulu oli erilainen joulu, mutta nyt kun käsittelen tätä asiaa vain näiden mun olen pettymällä pettynyt -lasien kanssa niin saan tästä annettua ulos vain pelkkää negatiivista. Muutun hyvin lapselliseksi kiukuttelijaksi kun asiat ei mene niinkuin olin ne päässäni – nimenomaan päässäni – suunnitellut. Joskus pitäisi varmaan kertoa ne ajatukset sieltä päästä ja katsoa, että jos ne alkaisi sitten sitä myötä tapahtua. Tai jos ei tapahdu niin se pettymys olisi mahdollisesti helpompi käsitellä sitten siinä tilanteessa.


Tästä sitten seuraavaksi kohti vuodenvaihdetta. Sinne mä en ole kerennyt suunnittelemaan mitään, en yhtään mitään. Multa on nyt parikin eri ihmistä kysynyt, että mitä UV:na, mutta en ole joko osannut vastata tai olen sanonut, että en kyllä yhtään tiedä. Olen yrittänyt olla suunnittelematta, koska sillä tavalla ei varmastikaan tule pettymystä.

Mä tavallaan haluaisin olla niin monessa paikassa samaan aikaan yhden illan aikana. Ensinnäkin haluaisin perheen kanssa viettää sitä jotenkin. Sitten haluaisin mennä tuonne, tuonne ja tuonne. Tehdä tuota ja tätä. Olla tuolla, olla ton kanssa, mennä tonne olemaan ton kanssa. Mutta tämä kaikki siis vaan mun päässäni – nimenomaan päässäni. Ne ei ole vielä suunnitelmia, ne on vasta ajatuksia. Luultavasti tämä vuodenvaihde tulee sitten olemaan sellainen kun se vaan tulee olemaan, en sen enempää osaa siitä ehkä tässä kohtaa sanoa. Haluan vain pitää sen sillein kaksiosaisena kuten se on nyt tässä ollut muutaman vuoden ajan; ensin perheen kanssa ja sitten illemmalla se muuttuu "aikuisten juhlaksi". Yleensä ollaan tähdätty siihen, että ollaan jonkinlaisella porukalla Hyvinkään Jussintorilla klo 00:00. Se oli osa nuoruuden vuodenvaihteita ja se on ollut nyt muutaman vuoden osa tätä nykyistä malliakin.

Mutta.. En tiedä. Millainen se sitten lopulta on niin sen tosiaan aika näyttää. Jos edes keitettyä nakkia ja punajuurisalaattia saan niin ehkä se siitä sitten. Mitään kovin vahvaa pettymystä nyt ei varmastikaan voi olla tiedossa, ellen sitten tässä jotain koronaa onnistu saamaan ja joudun vuoteenomaksi. Anteeksi, nyt koputan hieman puuta.


No, tämä oli tämmöinen. Ei tullut ajallaan, eikä ollut kovin positiivinenkaan. Vähän tämmöistä itsetutkiskelua taas. Mutta en mä näille joulumerkinnöille nyt mitään kaavaa kai asettanutkaan? Nämä tuli ulos semmoisina kun nämä tuli ulos. Tämä on luultavasti samalla myös tämän vuoden viimeinen blogimerkintä, joten voinen tässä toivotella kaikille oikein rauhallista vuodenvaihdetta! Älkää ammuskelko niitä raketteja toisianne päin ja ottakaa alkoholia kohtuudella. Älkääkä tukehtuko keitettyihin nakkeihin, koska niitä mä tiedän teidän kuitenkin syövän. Suomalainen juhlii keitetyillä nakeilla aina.

No, niin tai näin. Pahoittelut siitä, että tämä merkintä myöhästyi, en kerennyt teille hyvää joulua toivottamaan silloin kun piti. Kiitokset siitä, että olet ollut taas mukana tämän vuoden. Kuka uskaltaa väittää lukeneensa kaikki tämän vuoden merkinnät? No, niitä ei tänä vuonna ihan kauheasti tullut, joten kai te kaikki olette ne lukeneet. Palatkaamme viimeistään vuonna 2024 uusien blogimerkintöjen parissa!

Terveisin,
Vesa-Matti

3/4 | Tautia ja tunnelmia

 

Minä en tätä ingressiä enää jatkossakaan itse tee. Tekoäly on hoitanut sen niin hyvin näiden viimeisimpienkin merkintöjen kanssa. Tekoälyn mukaan viisi tämän blogimerkinnän tärkeintä kohtaa ovat: tautikierteessä perheen kesken, muuttuneet suunnitelmat, rahahuoli, joulumielen kadottaminen ja päätöstavoite jouluksi.

Taas on viikko joulukuuta vierähtänyt ja olisi taasen aika kirjoitella jotain. Mitä? No, on mulla tässä hieman jotain valmiiksi päässä kirjoitettua, mutta en tiedä saako siitä kokopitkää blogimerkintää. Kokeillaan kuitenkin niin, että aloitetaan hieman kuulumisilla.

Mulla oli taas aika hirvittävä viime yö. Nukuin todella huonosti. Pyörin, hikoilin ja heräilin jatkuvasti. En välttämättä nukahtanut hetkeen taas uudestaan, vaan välissä saatoin olla tunninkin hereillä ennen seuraavaa unensaantia. Aamulla heräsin yhdeksän maissa ja mun päätä särki ja mulla oli kauttaaltaan semmonen epämiellyttävän hikinen olo. Kuumeinen olo, jos niin voidaan sanoa. Lihakset tuntui raskailta ja en meinannut jaksaa kävellä sohvaa pidemmälle. Ja tämä olo oli taas! Ei tarvitse palata ajassa takasin päin kun 7.-8.12. väliseen yöhön, joka oli tyystin samallainen ja aamukin alkoi täysin samalla tavalla. Kuumeinen olo ja ihan oikea kuumekin siinä sitten ilmestyi silloin, joten varmaan nytkin. Sitä kesti viimeksi yhden vuorokauden ja olin sen jälkeen taas terve. En ymmärrä mikä tauti tekee näin?

Mä olin tossa välissä suhteellisen terve. Ainoastaan hieman limaisuutta on ollut, mutta muutoin olen voinut kyllä vallan mainiosti. Tai siis, no, normaalisti. Pojat ei ole voineet normaalisti vaan ovat olleet tässä viikon taas enemmän tai vähemmän kipeitä kumpainenkin. Voi olla, että tässä on tapahtunut jonkinlainen semmoinen noidankehä-efekti, että tauti on jäänyt tänne pyörimään ja sen takia mä koen taas olevani sairas. Tauti menee pojalta pojalle, pojalta isälle, isältä äidille, äidiltä pojalle, pojalta pojalle ja niin edespäin. Vaan en tiedä mikä tauti tämä on, koska kaikilla oireet kuitenkin hyvin erilaisia. Lyhyitä, pitkiä ja erilaisia oireita. Pojat yskii, niiden nenät vuotaa, Eira ja minä kuumeillaan ja lihakset kipeytyy, Eirakin on tossa kokenut jonkinlaista nenänvuotoa ja tosiaan tota limaisuutta on kaikilla enemmän tai vähemmän. Niin, ja kumpainenkin poika taitaa taas valitella korviaan. Tai siis Max sitä oli tossa valitellut ja Miio taasen vaan hieronut korvaansa useaan otteeseen tänäänkin.

Mutta ei, meillä ei pysähdytä. Ehkä sen takia nämä tauditkin jyllää, koska koskaan ei saa tarpeeksi lepoa. Jokaisesta päivästä on vaan selvittävä yksi toisensa perään. Kaikenlisäksi meillä oli tossa Flamingo-reissu, koska se oli tosiaan varattu aikoja sitten ja ei sitä vaan voinut jättää käyttämättä. Pojat viihtyi, eikä siellä oikein kukaan oireillut mitenkään. Vaan kun sieltä sitten palattiin niin Miio on kyllä voinut kovin huonosti. Se on nukkunut tosi paljon ja ollut todella kuuma aina herätessään. Lääkettä menee ja unta. Onneksi edes Miio nukkuu suhteellisen hyvin ja paljon, jotta edes se saisi selätettyä taas tämän taudinkuvatuksen.

En tiedä. Viikko olisi vielä jouluaattoon, joten ei tässä auta kun vaan yrittää kaikkien parantua ja saada tämä tauti pois täältä talosta. Särkylääkettä ja.. No, vaan särkylääkettä. Muuta ei oikein kerkeä.


Mitäs mä nyt sitten olin kirjoitellut ikään kuin päässäni valmiiksi? Mennään siihen nyt. Tämä tulee olemaan aikamoinen valitus, koska mun tekee mieli valittaa. Tai siis, hmm, mulla on aihetta valittaa. Mä olen pyörittänyt päässäni aihetta ja yrittänyt hokea itselleni, että ei asiat oikeasti niin huonosti ole. Mutta musta tuntuu silti, että on ne.

Te tiedätte, että mä olen ollut suuri jouluihminen. Mä olen aina rakastanut joulua ja joulunaikaa. Kaikkea mitä tähän kuuluu. Lapsien myötä joulunvietto on muuttunut paljon, mikä on varmasti ihan luonnollista, mutta oon silti yrittänyt pitää vanhoistakin perinteistä kiinni. Tänä vuonna Eiran työvuorot estää pitämästä kiinni mistään vanhasta. On ollut pakko yrittää rauhoitella mieltä siihen, että no, tänä vuonna joulu nyt on kaikinpuolin erilainen kun aikaisemmin. Uusi, erilainen joulu. Ollaan kotona, syödään ja avataan lahjat..

Vaan eipä ollakaan. Mun ainut turva tässä joulussa oli se, että oltaisiin edes kotona. Jos en muuten saa mitenkään mistään joulumieltä niin ainakin kotona voidaan olla ja nauttia tästä ajasta oman perheen kesken. Viime vuonna Eiran sukulaiset kävi meillä syömässä ja availemassa lahjoja, mutta en tiennyt, että se siirtyy sitten seuraavaan perheeseen. Tänä vuonna meidän olisi tarkoitus mennä syömään jouluruokaa ja availemaan lahjoja Eiran veljelle. Jotenkin vaan.. Tiedättekö.. Tuntuu, että multa viedään se viimeinenkin joulumieli ja turva. Älkääkä ymmärtäkö väärin, en mä Eiran sukua vihaa millään muotoa. En yhtä ainutta ihmistä siitä. Mä vaan.. Tämä muuttuu niin nopeasti niin erilaiseksi tämä joulu. Mikään ei ole kuten ennen. Mä en enää jotenkin vaan osaa nauttia tästä ajasta, joka on mun koko elämäni ajan ollut mun lemppari aikaa vuodesta.

Ja kun siis tämäkin tieto mulle vaan läväytettiin yhtäkkiä tässä muutama päivä sitten. Multa ei kysytty, eikä mun mielipiteellä varmasti olisi ollutkaan minkäänlaista painoarvoa. Homma menee nyt näin ja sillä selvä. Ja tottakai mä olen lasten vuoksi valmis joustamaan, mutta tämä vaan jotenkin.. Tämä vaan tuli niin äkkiä. Muutoinkin erilainen joulu muutetaan vieläkin erilaisemmaksi ja viedään todella kauas sieltä mun omalta mukavuusalueelta.

Ja siis kun mä tiedän, että mä ajattelen liikaa. Voi olla, että mä vaan olen tuominnut ajatuksen etukäteen täysin, mutta todellisuudessa se voi ollakin ihan mukavakin joulu. En tiedä, mutta sellaisessa asennossa aivot nyt vaan on, että tämä joulu tulee olemaan jotain ihan muuta kuin joulu. Eira juoksee töissä, mulla ei ole mahdollisuutta viettää mitään vanhojen perinteiden mukaan, joulu viedään jopa kotoota pois ja mun patterit tulee olemaan niin loppu. Niin loppu. Joulun pitäisi olla jotain muuta kun valtava kasa stressiä.

Eikä mulla ole ollut rahaa edes ostella kellekään mitään joululahjoja. Tuntuu, että raha-asiatkin stressaa taas tässä sivussa enemmän kuin aikoihin. Muutoinkin erilaisesta joulusta on jäänyt jopa se lahjojen ostelun fiilis pois. Tää on siis.. Tää on vaan jotenkin todella vaikeeta nyt. Mä en odota joulua, mä en edes halua sen saapuvan. Tavallaan haluan, että joulu olisi jo vietetty. Ja kun nämä ajatukset ei ole mun ajatuksia! Tai siis on ne nyt, mutta ei jouluihminen ajattele näin.

Mä vaan toivon, että saan edes sen ainoan toivomani joululahjan. Toivoin, että näkisin lasten onnellisuuden joulusta ja lahjoista. Mä en mitään muuta halua kun sen, että lapsilla on hyvä joulu. Tämä joulukiukuttelu pitäisi siispä vaan jättää ja antaa tilanteiden tulla sellaisena kun ne tulee. Se voi olla ihan kivaa ja pääasia on kuitenkin omat lapset. Ehkä ne aivot pitää vaan nyrjäyttää niin, että joulu ei ole enää mun aikaa, vaan joulu on nyt ja tulevaisuudessa lähinnä lasten aikaa. Emmä tiedä, en mä näköjään osaa lopettaa kiukuttelua. Mutta harmittaahan tämä! Miettikää mun aivomaailmaa vaikka tältä kantilta: odotatte pitkään jotain lempiruokaanne, vaikka jotain hemmetin hyvää pizzaa. Sitten teille tuodaankin jokin etäisesti pizzaa muistuttava kasa jotain mitä ette ole ennen edes maistaneet. Kyllähän siitä nyt voi hieman kiukustua. Sitten maistatte sitä ja se voi osottautua ihan hyväksi, ei se pizzaa ole, mutta se on ihan hyvä vaihtoehto. Tai sitten se voi osottautua kamalaksi, joksikin mitä ette ikinä olisi halunneet edes nähdä. En tiedä. Tää nyt on vaan tätä nyt ja ehkä mä tästä jouluun mennessä rauhoitun. Toivoa ainakin sopii.


Viime merkinnässä taisin pistää jonkinlaiseksi tavoitteeksi metsästää se kadonnut joulumieli. Tämä tavoite ei kyllä täyttynyt tähän päivään mennessä, lähinnä päinvastoin. Tuntuu, että mä ihan rehellisesti olen kadottanut ne rippeetkin. Vaan minkäs sille voi? Jouluja tulee ja jouluja menee, ehkä löydän sen fiiliksen sitten ennen joulua 2024.

Mutta joo, näissä mun tämän päivän kirjoituksissa on hyvin paljon kiukuttelu läsnä, joten siksi tämä on hyvin tämmönen.. Negatiivinen. En mä ehkä oikeasti ole joulua näin pahasti menettänyt kun miltä minusta tätä kirjoittaessa tuntuu. Olen jossain negatiivisessa kuplassa tällä hetkellä ja vaan yksinkertaisesti tuomitsen kaiken erilaisen surkeaksi. Mikään ei saisi muuttua, mutta ei sitä muutosta oikein voi estääkään.

Seuraava merkintä tulee jouluaattona, 24.12.2023. Mä laitan sinne tavoitteeksi sen, että puhkaisen tämän negatiivisen kuplan ja vietän kuitenkin ihan kivan joulun. Oli se sitten sellainen tai tällainen, mutta tavoite on viettää se niin hyvin kun vaan pystyn. Mä en voi tietää tulevaa, joten ei kannattaisi etukäteen maalailla niitä piruja sinne seinille. Mä toivon, että kerkeän silloin jouluaattoiltana tänne tietokonekoppiini sitten kertomaan teille hyvästä joulusta, joka ei ollutkaan niin paha kun olin pelännyt. Eikö siinä ole tavoitetta seuraavaan merkintään? Kyllä ainakin minusta.

No, ihmetelkäämme sittemmin lisää! Nyt kaikki, minä mukaan lukien, voi alkaa rauhoittumaan joulun viettoon tällein hyvissä ajoin. Turhat ajatukset sivuun ja kiire myös.

Terveisin,
Vesa-Matti

2/4 | Arjen voittoja

Mä olen nykyään hyvin laiska tämän ingressin kanssa, mutta sitä vartenhan tekoäly on keksitty! Tekoälyyn jos on taas uskominen niin tämän blogimerkinnän keskeisimmät kohdat on: kotoa poistumisen vaikutus mielialaan, lasten leikkiin liittyvät haasteet, Instagram-julkaisut, joulufiiliksen etsiminen ja kirjoitusprosessi. P.S. Tekoäly keksi tälle myös otsikonkin ja se oli ihan täydellisen ympäripyöreä.

Viikko se vierähtikin tuossa taas. Ajattelin tulla kertomaan, että ehkäpä se itsensä kielekkeen reunalle pakottaminen oli hyvä asia, koska mä tosiaan poistuin kotoa. muutamaan otteeseen, enkä vain kauppaan tai viemään Maxia hoitoon. Mä kävin kahtena päivänä äitillä ja sitten kävin kerran ihan vaan kävelemässä. Se kävely ei tosin ollut kauhean pitkä pätkä, mutta kävinpähän kuitenkin. Sehän se oli pääasia. Ja itseasiassa kävinhän mä Miion kanssa vielä kaupungillakin, ensin kävellen kaupunkiin ja sitten bussilla takaisin. Käytiin syömässä ja etsimässä Eiralle jotain konkreettista synttärilahjaa, koska Eiralle tilaamani lahjakortti tulikin mulle vain sähköpostina. Tai siis olihan se lahjakorttikin konkreettinen lahja, mutta.. No, nää on näitä mun aivon kiemuroita; olisi tuntunut vaikealta antaa lahjaksi vain sähköpostiviesti. Vaikka se sähköpostiviesti piti sisällään rahanarvoisen edun, mutta aivoille se oli silti vain sähköpostiviesti.

Mutta niin, mun täytyy sanoa, että mulla on nyt parempi olo. En tiedä vaikuttiko se kotoa poistuminen oikeasti niin paljon vai mitä, mutta jokin viitta mun harteiltani putosi. Ehkä se mökkihöperöityminen vaan oli taas niin vahva, että se ajoi sinne masennuksen rajamaille. Äitillä kun kävin ja juteltiin siellä taas yksi jos toinenkin asia, niin olihan se tyhjentävää. Terapeuttista varmaan jopa. Tai kun mietitte, että kolme viikkoa vain periaatteessa neljän seinän sisällä ja näki vain ja ainoastaan omaa perhettä. Tai siis.. Mä toivon, että joku siellä ymmärtää. Ihminen voi alkaa tuntemaan yksinäisyyttä, vaikka olisi rakastamiensa ihmisten ympäröimänä. Siinä kun etääntyy kaikesta muusta niin kyllä se tekee hallaa mielelle, uskokaa vain. Ei kaikkien aivot välttämättä toimi näin, mutta mun kohdalla kyllä.

Tilanne olisi varmasti eri jos kävisin esimerkiksi edes töissä. Siinä joutuisi jatkuvasti poistumaan kotoota ja näkemään muita ihmisiä. Pääsisi palaamaan kotiin joka päivä ja näkemään ne rakkaat ihmiset uudelleen. Siinä ei hyvin suurella todennäköisyydellä tulisi sitä semmosta mökkihöperöitymis/yksinäisyys-höpöhöpöä. Miksi kirjoitin höpöhöpöä? En tiedä. Mutta kuitenkin, ei varmaankaan pääsisi tilanne niin pahaksi, että alkaisi vaipumaan jo synkkyyteen. Tai ehkäpä se on juurikin se taipumus sille masennukselle? Kun mulla on historiaa masennuksen kanssa niin ehkäpä pitäisi pyrkiä välttämään niitä asioita, jotka sinne helposti ajaa? Kuten nyt juurikin tämä tämmöinen neljän seinän sisään jämähtäminen. Ja vaikka mä kotona todella hyvin viihdynkin niin ilmeisesti siinäkin voi tulla raja vastaan.

En tiedä miksi jaarittelen aiheesta. Pääasia on kuitenkin se, että fiilis on nyt huomattavasti parempi kuin viikko sitten ja siihenhän me tähdättiinkin.


Nyt vielä metsästellään sitä kadoksissa olevaa joulumieltä. Tai siis.. No, ne on taas noi Eiran työvuorot. Koko joulu välipäivineen töissä. Menee aika hyvin se perhejuhlan tuntu siinä, mutta minkäs sille voi? Ei se ole Eirasta kiinni oleva asia, joten en mä siitä Eiraa syytä. Eira on kuulema oman osansa tehnyt toiveiden muodossa, mutta jos niitä toiveita ei oteta huomioon niin sitten me ollaan aika kädettömiä tekemään enempää. Uudelle työntekijälle huonoimmat työvuorot, niin se kai menee ja siihen kai pitää yrittää totutella. Pitää yrittää ottaa se jouluilo irti sitten siitä kun se tulee sieltä töistä joskus. Vaan on se sitten taas itselle aika työmaa kun Maxillakaan ei päiväkotia ole. Älkääkä taas ymmärtäkö väärin, koska kyllä mä pärjään kummankin lapsen kanssa kotona ja näin. Kumpikin saa mitä kumpikin tarvitsee, mutta siihen se sitten aika pitkälti jää. Ne ei leiki keskenään kovinkaan usein ja Max työntää Miioa jopa pois leikeistään. Sitten joutuu ikävän usein pyytämään Maxia sulkemaan huoneensa oven ja leikkimään yksinään. Siitä sitten tulee semmonen syyllisyys, joka taas ahdistaa. Ja siis mä tiedän, että lapsen on hyväkin välillä leikkiä itsekseen, mutta kun se on sitten koko joulun ajan joka aamuista.. Ja siitä tulee enemmän tai vähemmän paha mieli varsinkin itselle.

En haluaisi sitä, että toinen lapsi saa muka enemmän huomiota kuin toinen. Tämä vaan ajaa väkisin semmoseiselta tuntuvaan tilanteeseen. Miioa ei voi jättää vielä yksin leikkimään Maxin oven ulkopuolelle ja Max ei taas ota Miioa mukaan leikkeihinsä, vaikka se mut mukaansa ottaisikin. Ja pyytääkin usein. "Isi leikkimään" ja siihen on vastattava aina vaan "en voi jättää Miioa yksin". Max on hyvin ymmärtäväinen sen asian kanssa, mutta varmasti tuottaa aina jonkinlaisen pettymyksen.

Ehkä pitäisi vaan keksiä se jokin semmoinen juttu, johon kumpikin pystyisi osallistumaan eikä kumpikaan härkkisi toista. En vain tiedä mikä se semmoinen voisi olla, koska sitten tosiaan jos Miio pääsee leikkimään Maxin kanssa samoja juttuja niin usein se on sitä, että Miio vaan härkkii Maxin leikkejä. Ei leiki mukana vaan saattaa mahdollisesti purkaa Maxin juuri rakentamaa junarataa ja siitähän Max ei taas tykkää. Kaipa tämä on ihan ratkaistavissa, mutta.. Niin, iso mutta. Pitääkö tässä antaa vaan ajan kulua ja odottaa, että Miiosta tulee enemmän Maxin leikkeihin sopivampaa sorttia? Vai pitääkö antaa härkkimisen vaan tapahtua ja totuttaa Max siihen, että semmosta se elämä nyt vaan välillä on? Vai mitäköhän tässä pitäisi tehdä tai ajatella?

Ehkä tämä on taas vaan näitä asioita, joihinka se aika on se ainoa ja oikea lääke. Antaa tilanteiden kehittyä ja katsoo päältäpäin, että asiat menee kuitenkin jotakuinkin hyvin.

Eikä muuten auta jos Maxille sanoo, että Miio on dinosaurus joka tulee ja tuhoaa junaratoja. Oon yrittänyt sitäkin kikkaa, että saisin pojat leikkimään yhdessä. Kerran joillakin autoilla leikkiessä se toimi, että Max meni karkuun ja väisteli hurjaa Miioa, joka ei välttämättä edes tajua mitä tekee. Ja sehän oli sitten Miion mielestä hauskaa kun Max mennä viipotti karkuun. Sitten ne on useamman kerran juosseet peräkanaa ympäri kämppää ja Max on sieltä leikin tiimellyksestä saattanut huutaa "isi, me leikitään yhdessä!". Se on ollut ihanaa. Sitä touhua on kyllä sitten mukava katsellakin, vaikka siinä saa sitten taas olla sydän syrjällään, että koska jompikumpi juoksee taas päin seinää tai jotain. Ei aina tiedä kumpi on kumman perässä ja kun kumpikin sitten jatkuvasti tarkkailee taaksensa, että tuleeko sieltä joku, niin siinä sitten usein seinät ja päät kolisee.

Mutta joo, on tämä välillä vähän tämmönen tuhannen palan palapeli, jossa on lähikuva lumesta. Onko se hyvä vertauskuva? Viittaan sillä siis siihen, että on kyllä vaikea löytää toisiinsa sopivia paloja, joilla saisi edistystä aikaan. Ehkäpä tuo palapeli siinä on aika yksinkertaistava tekijä, koska kyllä kyseessä on vähintäänkin jonkinlainen 3D-palapeli. Meinaan siis kaikenkaikkiaan tätä vanhemmuutta. Mutta onhan se sitten kyllä taas niin mahdottoman palkitsevaa kun löytää sopivat palat ja saa edistystä aikaan. Välillä raskasta, mutta se raskas aika viittaa sitten aika usein siihen, että on tulossa mahtavaa kehitystä ja siitä sitten suurta iloa.


Kuvien suhteen oon onnistunut tässä omanlaisessani joulukalenterissa hyvin. En tiedä kannattaako siitä täällä edes puhua, koska kaikki te ette niitä kuvia edes välttämättä näe, mutta puhutaan nyt kuitenkin. Eli tosiaan niistä Instagram-julkaisuista minä tässä seuraavaksi muutaman sanasen. 10 kuvaa on nyt tullut ja pääsääntöisesti kaikki on tullut jotenkin luonnollisesti. Luontaisesti? Siis ilman sen suurempia ponnisteluita. Parina päivänä on joutunut miettimään, että mitä ihmettä mä tänään julkaisen, mutta lopulta keksinyt sitten jotain. Nimenomaan jotain. Kuvatekstit ei ole olleet kovin paljon puhuvia, eivätkä ole aina välttämättä edes liittyneet kuvaan mitenkään, mutta.. No, niin käy joskus. Vaikka sitä ajattelisi tämmösenä ihmisenä, joka melkein joka päivä ottaa kymmeniä kuvia, että olisi helppo joka päivä myös julkaista niistä yksi.. Niin ei se aina välttämättä ole. Mä olen lopulta aika kriittinen julkaisujeni suhteen ja jos julkaisuun pääsee jotain mistä sitten jälkikäteen huomaan, että "hitsi, tässähän on kuvanlaatu aivan päin prinkkalaa" niin mun on todella vaikea olla poistamatta sitä. Ja kun olen nyt päättänyt olla poistamatta mitään mitä olen julkaissut tämän joulukalenterin aikana, niin on toisinaan ollut hieman kamppailua siinä sitten itsensä kanssa. Haluaisin poistaa pilalla olevan kuvan, mutta en voi ottaa yhtä luukkua mitenkään pois välistä.

Pahin on tässä ollut ehdottomasti se kun kävin siellä kävelylenkillä. Pimeässä metsässä kädet ja silmät jäässä julkaisin kuvan maisemasta, jota kävin katsomassa. Kotona sitten tietokoneelle päästyäni multa tippui lähes silmät päästä, koska se kuvanlaatu oli aivan uskomattoman surkea. No se kuva ei sisällä ihmisiä tai mitään henkilökohtaista niin voin sen tänne myös laittaa:

Tosiaan, puhelimen ruudulta kun sitä silmät jäässä katsoi niin se näytti todella kivalta. Ja tollein kun se on tossa pienennettynä. Mutta avatkaapa se tietokoneella isoksi (painakaa kuvasta kerran niin sen pitäisi aueta isoksi) ja katsokaa sitä.. Mä olen rakastanut tota mun puhelimeni kameraa, mutta selvästikään ei sekään ihmeisiin pysty. Pimeässä otetut kuvat vaan ei taida olla kännyköiden parhaimpia juttuja. Tossa kuvassa olisi muuten kyllä kaikki just eikä melkein kivasti, mutta tosiaan kun laatu on sitten kuin perunalla oltaisiin kuvattu. Itseasiassa luulen, että perunalla saisi hieman tarkempia kuvia.

Hyvää vertailua on sitten tuo eilen ottamani. Sisällä hyvässä valaistuksessa ja vakaalla kädellä otettu kuva irtokarkeista. Samalla puhelimella kuitenkin! Todella hyvälaatuinen kuva. Jokaisen sokerin voi jopa karkkien pinnasta maistaa.. Tai siis nähdä. Senkin voin tähän laittaa, koska se ei sisällä mitään muuta kuin tiedon minun irtokarkkimaustani, enkä usko, että sitä voidaan käyttää mitenkään minua vastaan – ehkä? No, tässä kuitenkin kuva:

On sielläkin sumeutta ainakin kahdessa karkissa, mutta se johtuu ihan siitä, että en jaksanut säätää sumeutettavaa aluetta. Laiskuuden piikkiin siispä. Jos olisin sitä hieman kuvatessani suurentanut, niin tuo olisi liki täydellinen kuva. Täydellinen puhelimella otetuksi kuvaksi. Täydelliset irtokarkit siinä kuitenkin on kaikesta huolimatta.

Muutoin kuvat on olleet pääosin lapsista, meidän kodista tai muusta mitä en halua enää kaiken kansan tietoisuuteen blogissani asettaa. Minulle kuitenkin edelleen saa seuraspyyntöjä Instagramissa lähettää ja niitä hyväksyn todella suuren suurennuslasin kautta, että olkaatten sitten valmiina syyniin jos minun seuraamiseni kiinnostaa. Linkki Instagramiini tässä.


Tässähän tätä tekstiä kai tulikin jo riittämiin. Mulla on ollut hirveä hinku kirjottamaan, mutta en ole sallinut sitä itselleni, koska olen myös hyvin perfektionisti. Nyt kun olen merkannut nämä merkinnät numeroin, niin en voi tulla tunkemaan väliin numeroimattomia postauksia. Pitää toivoa, että tämä kirjoitusfiilis säilyisi vaikka vielä joulun yli ja saataisiin vaikka sitten neljännen ja viimeisen numeroidun merkinnän jälkeen vielä lisää postauksia. Vai pitäisiköhän alkaa kirjoittamaan johonkin varastoon näitä ja julkaista sieltä sitten jossain vaiheessa? No, en tiedä. Parempi yleensä antaa vaan tulla hetkessä.

Jep. Seuraava merkintä sitten taas viikon päästä! Sinne mulla ei nyt ole asettaa mitään tavotteita, ellei sitten voi jotenkin ajatella, että metsästäisin sen kadonneen joulufiiliksen jostain.. Mutta mä en jotenkin usko, että sitä nyt siinä parhaimmassa muodossaan löytyy. Se mitä lasten vuoksi tulee niin se kyllä varmasti tulee, mutta jouluihmisenä tämä on hyvin hämmentävä tilanne kun sitä ei tule sillein luonnollisesti. Luonnostaan? Siis ilman sen suurempia ponnisteluita.

Terveisin,
Vesa-Matti

1/4 | Elämä voittaa?

Otsikointi tulee ihan puhtaasti siitä, että mainitsin tuon tässä blogimerkinnässä kerran. Ja se on semmoinen asia, johon tahdon uskoa. Mä pyysin tekoälyä kertomaan tästä blogimerkinnästä viisi tärkeintä asiaa ja se antoi mulle nämä: Nopeasti saapunut sunnuntai, taistelua masennuksen kanssa, ulos lähtemisen lupaus, sisäinen ristiriita ja toive paremmasta huomisesta. Joten näitä tämä blogimerkintä pitää sisällään – jos tekoälyyn on uskominen.

Tämä ensimmäinen sunnuntaihan saapuikin sitten todella nopeasti. Jopa ihan niin nopeasti, että en mä ole kerennyt yhtään miettimään. Kerennyt, osannut tai mitään. Mä en haluaisi lähteä viemään tätä tajunnanvirta-menetelmällä, koska sitten tää menee aika varmasti siihen mitä elämä nyt tällä hetkellä on. Ja sehän on jonkinlaista selviytymistaistelua itselleni tällä hetkellä, enkä tahtoisi teitä asialla enempää rasittaa. Vaikka! Tänään ei tuntunut niin pahalta herätä, että voitaisiinko sitä pitää jonkinlaisena elämä voittaa -merkkinä?

No, tämä menee väistämättä tähän. Haluan kertoa teille tästä, koska.. No, toivon, että tästä puhuminen auttaa itseäni. Niin, siis tästä mahdollisesta masennuskaudesta. En taas tiedä mistä se tarkalleen ottaen tuli, koska se tarkalleen ottaen tuli tai muutakaan, mutta kukapa näitä tietää? Se ei todellakaan ole mikään tilattu juttu, jonka haluaisi taas käydä läpi vaikka elämä muuten olisi niin mukavaa.

Mä en todellakaan haluaisi näyttää nyrpeää naamaa jatkuvasti. Mun aivot vaan yksinkertaisesti yrittää kieltää mua iloitsemasta asioista. Ihan siis niinkin pahasti, että jos mua jokin asia meinaa hymyilyttää niin mun aivoista tulee heti joku viesti, että mulla ei ole lupaa siihen ja sitten naama menee takaisin peruslukemille tai sen alle. Lapset on monesti tässä olleet hauskoja ja se on viihdyttänyt mua, mutta hymyn pyrkiessä esille tulee aina se viesti aivoista, että äläpäs nyt liioittele. Se harmittaa todella, koska en todellakaan haluaisi olla tämmöinen. Maxikin tossa joku päivä kyseli, että "onko isi iloinen?" ja jouduin vastaamaan, että ei, ei isi ole nyt kamalan iloinen. En viitsinyt valehdellakaan. "Miksi isi ei ole iloinen?" niin, en tiedä oikein itsekään.

Jostain luin, että masennus tulee usein siitä, että yrittää olla liian vahva liian pitkään. Periaatteessa uskon siihen, koska mä olen joutunut olemaan liian vahva liian pitkään. Keho ja mieli varmaan yrittää sanoa, että pitäisi hieman hellittää ja alkaa käsittelemään asioita. Mutta en mä voi. Mulla on tässä arki kannettavanani. Ja vaikka mieli olisi ollut kuinka maassa tahansa niin minä olen puskenut eteenpäin, minä olen herännyt joka aamu ja hoitanut velvollisuuteni. Toinen vaihtoehto olisi vaan jäädä sängyn pohjalle ja rypeä, mutta siihen mulla ei ole ollut aikaa eikä mahdollisuuksia.

Kieltämättä, vaikka mun perhe on mulle kaikki kaikessa niin pakko sanoa, että tää on vähän semmonen tilanne kun kaipaisi lomaa omasta elämästä. Kaipaisi semmoista tilaa, jossa saisi aivot narikkaan ja levättyä hetken. Onko väärin isänä ja avopuolisona sanoa näin? Se ei kuitenkaan ole pois rakkaudesta perhettä kohtaan. Ajattelen, että osaisin olla parempi ihminen jos pääsisin tästä hetkeksi irti. En tiedä, ehkä tämä on hieman outo ajatus?

Ja tiedättekö mitä? Samaan aikaan mun aivot yrittää mulle kokoaika väittää, että mä vaan kuvittelen. Ei mulla ole mitään masennusta, ei mulla ole mitenkään paha olla, ei. Oon alkanut kuulla sen äänen oikeestaan vasta nyt kun oon alkanut tästä tänne kirjoittamaan. Tää on hyvin hankala tilanne, koska siis.. Musta tuntuu, että kyllä mä olen masentunut, mutta sitten väitän itselleni, että kuvittelen koko jutun. Tavallaan siis yritän kai taas vaan siirtää sen asian käsittelyä sillä, että yritän väittää asian olevan toisin kun se ehkä kuitenkin on? En minä tiedä. Tää on taas näitä tilanteita kun mietin, että olenkohan terapian tarpeessa? Okei, ei sitä tarvitse kenenkään näillä puheilla miettiä; mä olisin terapian tarpeessa. Vaan enpä tiedä. Kai siitä varmasti olisi apua, mutta siihen ryhtyminen olisi liian iso askel. Tavallaan niin ajattelen kaikesta muustakin tällä hetkellä. "En ota yhteyttä keneenkään, koska se on liian iso askel", "en lähde kotoa minnekään, koska se on liian iso askel" ja muuta tällaista.

Eilen käytiin kyllä markkinoilla. Liittyy siis tohon, että en muka lähde kotoa. No joo, olin sielläkin ihan tyystin nyrpeä. Ei ollut apua ulos lähtemisestä.

Mutta niin.. Jotainhan se olisi tehtävä, mutta enpä tiedä mitä. Tai siis tiedän; mun pitäisi ottaa itseäni niskasta kiinni ja ravistella oikein olan takaa. Vaan on tuo aika liian iso askel otettavaksi..


No, tuota.. Ette varmaan kuitenkaan tahdo, että joulukuun kaikki kirjoitukset on tätä luokkaa? En minäkään. Haluaisin kyetä kirjoittamaan jostain muustakin, jostain iloisemmasta. Vaan on aika vaikea työntää sivuun näitä päällimmäisiä ajatuksia, joten ehkä nämä on hyvä tunkea pihalle ensin ja miettiä vasta sitten jotain muuta. Seuraavaan merkintään on taas viikko, joten ehkä jo silloin olisi ikävät ajatukset pois mielestä ja jäljellä läjä hyviä ajatuksia? Ainakin mä siis kovasti toivon, että tämä kausi ei tässä nyt ihan hirveän pitkään rellestä. Haluaisin pysyä optimistisena, koska jos taas ajattelisin, että "tämä varmaan kestää taas pienen iäisyyden" niin sitten se varmasti myös kestäisi pidempään. Nyt mulla on suuri halu päästä pois täältä kuopasta. Toisaalta, pessimisti ei pettyisi? No, ei, en tahdo olla pessimisti. Tahdon täältä ylös niin nopeasti kuin mahdollista ja kun uskon siihen, niin ehkä tämä on kohta jo taputeltu.

Taas. Sain kirjoitettua ton lauseen loppuun ja sitten aivoista tuli viesti "mikä on kohta taputeltu" ja läjä ajatuksia siitä, että ei mulla ole mitään ongelmaa tässä. Miten vaikea tämä on myöntää itselle? Tai antaa lupa itselle siihen, että tämä nyt vaan on näin? Ihmismieli on kyllä hankala vempain, ainakin mun tapauksessa.

Mä arvaan, että nää mun ongelmat liittyy jollain tavalla tunnelukkoihin. Pitäisi kai perehtyä asiaan. Ja käydä ammattilaisen pakeilla. Vaan vaikka kuinka asiasta tässä jaarittelisin niin tuskin tulen tekemään asian eteen mitään – taaskaan. Asiat on aina ennenkin saanut sysättyä lopulta takaisin taka-alalle ja jatkettua elämää kuin mitään ei koskaan olisi ollutkaan.


Mä haluan kuitenkin – ajatellen seuraavaa blogimerkintää – tehdä yhden lupauksen tänne teille ja itselleni. Ennen ensi sunnuntaita mä lupaan poistua kotoota, johonkin muualle kuin kauppaan tai viemään Maxia päiväkotiin. Oli se sitten vaikka pieni kävelylenkki tai jotain, mutta mä haluan nyt työntää itseäni sinne kielekkeen reunalle. Mä jotenkin ajattelisin, että olisi hyvä käydä vähän kävelemässä ja yrittää tyhjentää mieltä sen avulla. Joten sitä kohti mä ehkä mahdollisesti tässä tulen lähtemään.

Mä olen pyöritellyt tota ulos lähtemisen vaikeutta tässä lähes joka ilta, oikeastaan joka yö. Tietty hetki yöstä kun tulee niin mä olen aina sitä mieltä, että huomenna mä olen taas parempi versio itsestäni ja teen asioiden eteen jotain! Aamulla asiat on taas kuitenkin toisin, tai siis.. Siten kuten ne on ennenkin olleet. Mitään ei tapahdu, vaikka olin yöllä niin varma, että tapahtuu. Nyt kun mä kuitenkin lupaan tämän tällein kirjallisessa muodossa, niin mulla on suurempi todennäköisyys tehdä asialle jotain. Nyt mulla on tavoite; tahdon voida kirjoittaa tänne seuraavana sunnuntaina, että olen käynyt kävelyllä tai jossain ja ajatukset alkavat taas kirkastumaan. Mä tahdon sitä, koska en tahdo olla tämmöinen mörökölli.

Tämä olkoonkin nyt toivottavasti tämän vuoden viimeinen masentava kirjoitus. Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

Terveisin,
Vesa-Matti