Marraskuisia kuulumisia

Tää kuukausi on ollut aika hiljainen, mutta eikai se ole niin vakavaa? Mähän kyllä alustavasti kerroinkin, että nyt saattaa tulla vähemmän tekstiä, koska vauvaan ja muuhun uuteen tutustuminen. Joka siis on ollut ihan mahdottoman mahtavaa aikaa! Toistaiseksi voidaan vielä sanoa, että tää on ollut yllättävän helppoa ja kivaa – menee ikäänkuin omalla painollaan.

Mä oon ihan alusta asti ihmetellyt, että miten luonteva äiti Eira onkaan. Se on alusta asti ottanut homman lähes täydellisesti haltuunsa. En siis vähättele omaakaan panostani, mutta Eira kyllä aika hyvin kuljettaa tätä alusta. Tuntuu osaavan tän homman kun olisi tehnyt tätä aina.

Mutta on myös hetkiä, jolloin Eira ei voi tehdä mitään, koska.. Hmm, en oikeestaan tiedä syytä, mutta siis on hetkiä jolloin vauva hiljenee vasta mun sylissä. Ja yritänkin aina mahdollisuuksien mukaan ottaa itkevän vauvan itselleni, jos kyseessä ei siis ole nälkä.

Semmonen itku, jolle me ei vanhempina keksitä mitään syytä, yleensä menee ohi sillä, että vauvaa "roikotetaan" sylissä ja kävellään ympäri asuntoa. Laitoin roikotukseen lainausmerkit siksi, että ei se ole semmosta roikottamista kun mitä roikottamisesta ensimmäisenä tulee mieleen. Se on semmosta, hmm, roikottamiselta näyttävää, mutta silti hyvin tuettua, jossa vauva rauhoittuu tosi nopeesti. Sitä voi joutua kävelemään taloa ympäri helposti puolisen tuntiakin ja vasta sitten vauva alkaa osoittamaan nukahtamisen merkkejä. Mä luulen kyllä, että nää tän hetken noin 30 minuutin "roikottelut" on vasta alkua, ja kohta saa kävellä taloa ympäri monta tuntia putkeen.. Sitä odotellessa.

On myös ollut muutama ihan mahdottomalta tuntuva itku, että oikein mikään ei ole siihen auttanut.. Silloin sitä tuntee itsensä kovin avuttomaksi.. Sitten sitä vaan kävellään ja kuunnellaan päättymättömältä tuntuvaa huutoa, välillä kokeillen erilaisia asentoja, ruokailua ja vaikka mitä. Toistaiseksi se on aina jollain tavalla mennyt ohi, huh.


Hmm, mitähän vielä.. Mun blogi tuntuu nyt täyttyvän vauvapäivityksistä, koska sitähän tää elämä nyt tällä hetkellä on. Ja omaa elämäänihän minä tänne päivitän.

Ja.. No, mä oon sitä ihmetellyt tässä, että yleensä mun marraskuut on ollut semmosia synkkiä ja tosi harmaita mielelle, mutta tänä vuonna oon onnistunut välttämään sen. Olisko vauvalla jotain tekemistä senkin kanssa? Mä oon ollut yllättävän hyvällä mielellä koko tän kuukauden. Oikeestaan.. Mä oon ollut aika hyvillä mielin koko tän vuoden. Uskoisin, että tolla painonpudotuksellakin on oma vaikutuksensa elämänlaatuun.. Ehkä tää vuosi 2020 on kuitenkin mulle henkilökohtaisella tasolla aika mahtava? Vaikka tässä ympärillä on tätä koronaa ja muuta, niin kyllä mä koen olevani aika onnellinen.

Jos kysytään, että mikä mut tekisi vielä onnellisemmaksi, niin vastaisin, että paluu Hyvinkäälle ja vihdoinkin sen oikeen työpaikan löytyminen.

Toivon kovasti, että jo vuonna 2021 me asutaan Hyvinkäällä, ja että mulla on mieluinen työ. Toistaiseksi olen vielä sitä mieltä, että mikä vaan työ käy, mutta ajatuksissa olisi päästä mahdollisimman nopeesti semmoseen työhön, jota vois pitää ns. lopullisena. Semmoseen työhön, joka ei olisi pakkopullaa. Tällä hetkellä kelpaisi mikä tahansa pakkopullakin, jotta vain pääsisi takaisin työnmakuun. Ja niinhän sitä sanotaan, että on helpompi löytää uutta työtä jos on jo valmiiksi töissä.. Toivon koronan katoamista maapallolta ehkä eniten sen takia, että työmarkkinat parantuisi.. Tai, no, olisi hyvä saada stoppi jo turhille kuolemillekin, mutta siis henkilökohtaisella tasolla eniten auttaisi jos työpaikan saaminen olisi helpompaa.

Kuulostipa jotenkin kamalalta. En siis missään tapauksessa aseta omaa työllistymistäni tärkeämmäksi kuin taudin lopettaminen ja kuolemien pysäyttäminen.. Ehkä tätä ei kannata enää käännellä, mä vaan toivon, että ymmärsitte mitä mä ajoin takaa.

Työllistyminen näin korona-aikana on ollut todella mahdotonta, ainakin itselleni. Monia, hyvin monia työhakemuksia olen lähettänyt ja toivonut aina saavani paikan. Yleensä mulle ei vaan edes vastata ja parista paikasta tullut, että työnhakuaikaa on pidennetty koronan takia ja sitten muhun ei olla taas oltu missään yhteydessä. Tossa viimeksi kun työkkäristä soitettiin, niin kysyinkin, että olenkohan hoitanut työnhakujuttuni jotenkin väärin kun mulle ei usein edes vastata, mutta se on kuulema ihan normaalia. Olisi kuulema tosi ihanteellinen tilanne, jos edes puolet työnantajista vastaisi työnhakijalle jotain.


Olikohan mulla vielä jotain tähän? No ehkä sen verran, että kohta on tosiaan joulukuu. Mitä se tarkoittaa mun blogilleni? No, joulukalenteri-blogiputkea. Sillä on joka vuosi joku uusi nimi, koska en ole lanseerannut sille mitään virallista nimeä, koska.. No, ei siihenkään mitään syytä ole. Yleensä kutsun sitä ihan vaan joulukalenteriksi tai blogiputkeksi, mutta nyt ihan vaan selvyyden kannalta yhdistin ne sanat peräkkäin.

Tänä vuonna on jo yksi blogiputki pidetty ja se onnistuikin aika mahtavasti. Toivon samallaista menestystä myös joulukalenterilta! Nyt on siis mitä mainioin hetki auttaa mua taas, eikö? Mä uskon, tai ainakin haluan uskoa, että siellä on lukijoita, jotka on seurannut mun joulukalenteria edes vuoden tai parin ajan, joten kysynkin; mitä te haluatte mun vuoden 2020 joulukalenterilta?

Nyt on hyvä hetki suunnata tutkimaan mun vanhoja joulukalenteita ja katsoa sieltä, että mikä itseä kiinnostaa – jos siis mikään kiinnostaa. Muistaakseni siellä on ollut kaikkea ruoanlaitosta jouluoluiden maisteluun ja vaikka mitä.. Mä olen aika avoimin mielin sen suhteen, että mitä lukijat haluaa mun kirjottavan. EHKÄ tänä vuonna vihdoin olisi hyvä toteuttaa se kauan hautunut ajatus piparkakkutalosta? Tai kirjoitanko vaan joka päivä kuulumisia? Vai vastailenko netistä löytämiini kysymyspattereihin? En tiedä. Tässä on semmonen 15 päivää aikaa vaikuttaa, ja kyllä oikeestaan jokaiseen luukkuunkin saa vielä tulla kertomaan jos jotain erikoista haluaa.


No, nyt ei mulla muuta. Kiusallani kerron vielä semmosen asian, että mä alan hiljalleen olla sitä mieltä, että tämä on viimeinen vuosi Terveisin Tekko-blogia. Mutta tulevaisuus on tulevaisuutta, eikä siihen mennä tässä kohtaa sen syvemmin.

Terveisin,
Tekko

MON: Viides kuukausiraportti

Nyt ollaan jo marraskuun puolella, jestas. Vuosi on vierähtänyt jotenkin ihan uskomattoman nopeesti, vaikka samalla hyvinkin hitaasti tietyistä syistä. Tätä mun projektia, jonka siis aloitin 1.2.2020, on jatkunut nyt aika tarkalleen 9 kuukautta. Ja siitäpä minä tosiaan aion tänään teille vähän kertoa, mikä ei varmasti otsikon jälkeen tullut enää kenellekään yllätyksenä.


Ihan alkuun haluan kertoa sen, että nyt on taas tapahtunut. Toi painon putoaminen on sikäli jännä asia, että se jostain syystä haluaa jonkinlaiset etapit matkalleen. Tai, siis.. Hmm, kun mun paino on pariin kertaan ollut jumissa jossain tietyssä kohtaa, ja siitä ylipääseminen on vaatinut asioiden uudelleenjärjestelyä. Jotenkin tuntuu, että kroppa vaan hirveän nopeasti tottuu kaikkeen uuteen ja päättää sitten, että nyt on hyvä ja jäädään tähän. Se on siis sikäli oikein mainio juttu, koska pysähtyessään se on mulle ikäänkuin informaatio siitä, että se paino on oikeasti pudonnut, eikä vaaka vain ole temppuillut. Mä jopa välillä toivon plussapäiviä, koska ne vaan varmistaa yleensä mulle sitä tulosta. Mutta noi kropan päättämät etapit vaan ei ole yhtä mun omien etappien kanssa, joten siksi en niistä välttämättä niin paljoa pysty pitämään. Toki mitä hitaampaa tämä painon putoaminen tässä kohtaa on, niin sitä varmempaa, joten.. Niin, sen takia nää kropan omat etapitkin on taas oikein mainioita. Hieman ristiriitaisissa tunnelmissa, mutta kai se sallitaan.

Mutta nyt ollaan siis hyvin hyvin lähellä erästä etappia, joka siis todennäköisesti on semmonen, joka vapauttaa mut tietyllä tapaa joistain asioista – tekee tästä taas jollain tapaa rennompaa. Tää projekti oikeestaan tähtää siihen, mutta en mä tätä siihen kuitenkaan jätä. Hyvään vauhtiin kun ollaan päästy, niin mennään nyt niin pitkälle kun pippuri kasvaa – mitä se nyt ikinä tarkoittaakaan.


Tiedättekö.. Tai no, ettehän te vielä voi tietää, mutta kohta tiedätte. Siis mä tykkään koruista ja mä olin vihdoinkin saanut itselleni sormuksista semmosen kivan kombon, jota tykkäsin rokata päivittäin. Oikeestaan noi sormukset oli mun sormissa ihan yötäpäivää, niin paljon mä niistä pidän. Sitten tuli jostain syystä päivä tai pari kun laitoin ne korutelineeseen, ehkä lenkkeilyn takia tai jotain, että oli muka jotenkin helpompi hölkätä ilman niitä.. En muista tarkalleen. Kuitenkin, sormukset sitten jäi syystä tai toisesta korutelineeseen ja käytin niitä oikeestaan vaan silleen kun halusin pukeutua kivasti. Sitten tuli taas pitkä väli, että en käyttänyt niitä ollenkaan, ja kun seuraavan kerran taas yritin, oli tapahtunut hirveitä. Ne oli mulle kaikki liian isoja!

Kyllä, isoja, ei pysy sormissa enää. Mä yritin ne yksi päivä taas laittaa sormiini ja lähteä niiden kanssa johonkin, mutta huomasin niiden valuvan pois aina kun kädet oli alaspäin – eli lähes kokoaika. Jätinkin ne siispä korutelineeseen ja olen ollut siitä päivästä lähtien hieman allapäin niiden suhteen. Mulla ei ole enää ainuttakaan sormusta, jota voisin rokata yötäpäivää.. Mutta sitten taas toisaalta se implikoi sitä, että mun sormetkin on kaventuneet, joka taas tavallaan sitten nostaa mun mieltä, joten.. En kyllä silti tiedä, kyllä mä pidin mun sormuksista ehkä enemmän kun kapeammista sormista.. Taas lisää ristiriitoja omaan elämään.

Ja oikeestaan mun rannekorutkin nykyään vaeltelee mun ranteessa paljon enemmän kun ennen. Muutama kuvakin on lähes epäonnistunut sen takia, että rannekoru on ollut melkein kyynerpäässä asti.. Pieni liioittelu, mutta ärsyttäähän se.


Puhutaan vielä hetki isoiksi jääneistä asioista, koska niitä tuntuu olevan. Kaikki mun paidat on kokoa, hmm, sanoisinko 4xl-6xl. Ei sen takia, että olisin niin iso ehkä koskaan ollut, vaan lähinnä siksi, että rakastan pukeutua isoihin vaatteisiin. Ja vaikka kuinka rakastankin pukeutua isoihin vaatteisiin, niin tämän painon pudottua näinkin runsaasti, on vaatteet jääneet roikkumaan paljon paljon entistä enemmän. Mun pitkät paidat, oikeestaan siis ihan kaikki, näyttää nykyään jossain määrin mekoilta mun päällä. Aikasemmin maha on ollut sen verran pystyssä tai jotain, että se on jotenkin muka näyttänyt fiksummalta, mutta enpä tiedä.. Mä siis edelleen tykkään mun paidoista, mutta ei niillä silleen siististi voi kyllä enää pukeutua – jos on koskaan voinutkaan.

Ja sitten mun hyvin rakas liivini.. Mä olen tosiaan aina rokannut ilman viilentyessä liivejä.. Mitenhän tämän nyt kirjoittaa siten, että ette saa kuvaa minusta käyttämässä rintaliivejä.. No, te tiedätte ne vaatekappaleet, joissa ei ole hihoja, puhun nyt niistä. Mulla on ollut toi mun yks liivi nyt useamman vuoden käytössä ja se on kokenut mun kropan aina vähän liian isona. Sillon kun sen tilasin ja se saapui päällepuettavaksi ensimmäisen kerran, ei se mahtunut kunnolla kiinni. Mä en voinut laittaa sen alle mitään paksumpaa paitaa, joten se ei oikein päässyt ajamaan asiaansa. Rokkasin sitä kuitenkin kaikki nämä vuodet sitten hupparin kanssa siten, että liivi oli aina auki. Mä en olisi saanut henkeä jos olisin sen koittanut kiinni laittaa hupparin kanssa..

Nyt siitä on jo tovi kun sain sen ensimmäistä kertaa silleen kivasti kiinni, että mun oli jopa vielä ihan hyvä hengittääkin. Mä olin sillon hirveen ylpeä itsestäni ja tykkäsin mun liivistäni vieläkin enemmän. Hupparin kanssa sitä ei vielä siinäkään vaiheessa kiinni kannattanut pitää, mutta se sinne kuitenkin väliin mahtui ja sen kanssa pystyi ihan toimimaan. Nyt sitten eilen kun pääsin pitkästä aikaa taas käymään lenkillä, niin huomasin liivinkin olevan jo liian iso. Kyllä, se heiluu mun päällä joka suuntaan. Tai oikeestaan se hölkätessä aikalailla pomppii mun päällä, mitä se ei ole kyllä koskaan aikaisemmin mahtunut tekemään. Jos siis nyt kokeilisin liiviä hupparin kanssa, niin mun olo olisi varmaan ihan normaali ja hengitys kulkisi ihan loistavasti. Hämmentävää. Tää on taas semmonen asia, että olen sikäli onnellinen painon putoamisesta ja siitä, että sen alkaa jo itsekin konkreettisesti huomaamaan, mutta myös harmissani siitä, että kohta pitää laittaa rahaa paremmin istuviin vaatteisiin.

Mä en vaan tiedä, että missä vaiheessa on hyvä alkaa panostamaan rahallisesti enemmän uusiin vaatteisiin, koska en tiedä mihin asti aion painoani vielä pudottaa. Haluaisin toki mahdollisimman paljon vieläkin pois, mutta musta tuntuu, että mä näyttäisin omaan silmääni tosi typerältä liian laihana. Tai siis kun on tottunut olemaan iso, niin en jotenkin osaa ajatella itseäni laihanlaihaksi. Kai sitä oikeesti pitäisi itselleen jokin tavoite asettaa, jotta voisi joskus vain pysähtyä ja ajatella, että nyt tää on just se mihin pyrin, ja voisi alkaa ostamaan kokoisiaan vaatteita. Toistaiseksi ajattelen kuitenkin vain etappeina, joten nyt on turha oikeastaan hirveemmin panostaa. Etappien välille kun mahtuu niin paljon kiloja ja vyötärystä, että vaatekoko kerkeää tässä vielä varmasti monesti muuttumaan.


Jestas miten paljon tätä tekstiä tänään tuleekaan. Oikeastaan se ehkä johtuu siitä, että mä haluan vaan keskittää ajatukseni pois nälästä jota tunnen. Mä nimittäin rikoin paastoani sairaala-aikana, koska siellä ruoka tarjoiltiin tietyin välein ja niistä oli pakko ottaa ilo irti. Mä ensin mietin kyllä, että en aio siihen lähteä, mutta lopulta nälkä tai jokin ajoi tarttumaan tilaisuuteen. Eihän sitä kestänyt kun parisen päivää, mutta kyllä vatsa jotenkin kerkesi tottumaan. Ja nyt kun palataan takaisin paastoon, niin on vatsalla taas tarve totutteluun. Se siis tarkoittaa vähän pahemman nälän tunnetta muutamana aamuna, mutta sitten uskon sen olevan taas ohi.

Ja jotta saadaan vielä lisää tekstiä tähän ja enemmän aikaa kulutettua nälästä, niin kerrottakoon lisää mun rikkeistä tämän paaston suhteen. Ei niitä paljoa ole, mutta kyllä niitäkin tähän menoon mahtuu ja mä olen ne itselleni myöntänyt. Siis sallinut. Yksi asia on kuitenkin aina pysynyt ja se on se paastoaika, siitä mä en tingi. Joskus saatan ruokailuaikaa venyttää tunnilla tai parilla, mutta sitten se tarkoittaa seuraavalle päivälle vähemmän ruokailuaikaa, mutta paasto on aina silti ollut siinä välissä se 16 tuntia. Yleensä sallin päivän ruokailuajan venymisen vain viikonloppuisin, koska välillä on kiva herkutella iltamyöhään ja herkuttelu kuuluu oikeastaan vain viikonloppuun. En tosin ole kieltänyt itseltäni arkenakaan herkuttelua, mutta ei sitä tule hirveesti harrastettua siltikään. Se on kai jotenkin jo päässä vakiintunut, että arki on arkea ja viikonloppu on juhlaa, vaikka tällein työttömänä kaikki päivät on tavallaan ihan samoja.

Ja muita rikkeitä, hmm, ei ole. Sairaala ja ruokailuajan venyttäminen on olleet ns. pahimmat rikkeet tämän pätkäpaaston alettua. Ja luojan kiitos pätkäpaasto – kuten jo monesti aikaisemminkin olen sanonut  – ei tunnu enää tekemiseltä, vaan on enemmänkin osa elämää. Helppoa ja kivaa siispä.


Josko me nyt päästään niihin kaikkien odottamiin tuloksiin? Mulla on kyllä vielä eilisen herkuttelun takia paastoa tonne kello 15 asti, mutta enköhän mä keksi jotain muutakin tekemistä, jolla tätä aikaa tässä pystyisi tappamaan. Tosin on tämä kirjottaminenkin nyt taas oikein mukavaa, joten voisi tätäkin ihan mielellään jatkaa.. En edes muista koska viimeksi olisin purkanut jotain asiaa ihan näin pitkällä merkinnällä, huh.

Niitä tuloksia alkaa tulemaan nyt. Kävi miten kävi.

3.-10.10. – Paino oli tullut ylöspäin +0,5 kg.
10.-17.10. – Taas vuorostaan alaspäin -0,2 kg.
17.-24.10. – Alkoi sitten oikeesti taas tapahtumaan ja paino tuli alas -1,6 kg.
24.-31.10. – Taas suhteellisen kiva pudotus, nimittäin -1,1 kg.

Ja arvaatteko miksi taas alkoi tapahtumaan? Ette varmasti, mutta siksi minä olen tässä kirjoittamassa, jotta siis voin teille avata asiaa. Me alettiin syömään puuroja. Kyllä, niin yksinkertaista se on. Aamuin ja oikeestaan nykyään ihan illoinkin me syödään jotain puuroa. Meillä on muutama erilainen puurolaatikko tuolla ja mä yleensä aamuin illoin meille kattilallisen keitän jostain laatikosta. Siihen kylkeen oikeestaan yksi pala leipää ja se on oikein hyvä aamu- sekä iltapala. Puuron sekaan voinappi, ripaus sokeria ja loraus maitoa tai pari teelusikallista hilloa ja loraus maitoa, toimii siis ihan kummin vaan ja menee kivasti fiiliksen mukaan.

Puurohan ei jostain syystä itsessään pidä nälkää kauaa pois, joten olen joutunut toisinaan jopa turvautumaan yhteen lisäruokailukertaan päivässä, mutta silti tulos on ollut lähes poikkeuksetta positiivinen. En vain tiedä, että kauanko tämä jatkuu tällä pudotuksen tiellä, koska jossain vaiheessa se kehon etappi taas varmasti tulee vastaan ja taas pitää jotain tehdä toisin. Toistaiseksi kuitenkin näyttää taas hyvältä, joten ei murehdita sitä.

Mä näköjään tänään haluaisin vaan kirjottaa ja kirjottaa, mutta nyt aletaan kyllä jo tätä merkintää lopettelemaan, joten kerrotaan vielä se tämänhetkinen kokonaistulos. Ja ihmiset, ajatelkaa, mä olen yhdeksän kuukauden aikana pudottanut yhteensä -25,2 kg pois.

Prosenttiasiat olisi ollut kyllä taas kiinnostavaa mitata, mutta en sitä tee. Ihan yksinkertaisesti siitä syystä, että mä en luota tohon meiän uuteen vaakaan. Viime kerralla nimittäin kun käytiin niitä prosentteja vähän läpi, niin vasta oikeastaan jälkeenpäin tajusin, että kaikki tulokset oli huonompia kun silloin kun alotin tämän projektin. Ja mä en jotenkin jaksa uskoa, että olisin kehoni kanssa voinut niin pahasti mennä metsään. Joten tyydyn nyt vain katsomaan kiloja ja päivittelemään niitä.


Lenkkeilystähän yritin tehdä myös osiota tähän ns. sarjaan, mutta se ei tällä kertaa toteudu, koska en ole oikein lenkillä päässyt nyt käymään. Mua seuraa ilmeisesti aina joku lenkkeilypaholainen, joka katsoo, että "nyt sillä menee liian hyvin lenkkeilyn kanssa, joten tehdääs pieni jekku" ja iskee mulle jonkin uuden taudin tai jotain vastaavaa. Juuri nimittäin kun alkoi lenkki maistumaan ja kävin ensimmäistä kertaa sillä aamulenkillä, niin sen jälkeen mulle iskettiin semmonen pieni flunssa siihen esteeksi. Flunssasta kun aloin pikkuhiljaa toipumaan, niin jo pitikin lähteä sairaalaan – mikä ei missään nimessä ole huono asia, koska sieltähän tosiaan tultiin vauvan kanssa kotiin. Ja sairaalasta kun päästiin, niin aloin jo hirveästi odottelemaan seuraavaa lenkkifiilistä, joka tulikin sitten eilen.

Siitä kerrottakoon se, että se oli oikein hyvä startti taas mahdolliselle säännölliselle lenkkeilylle. Tänään en kuitenkaan voi sitä jatkaa, koska ensimmäinen lenkki vaatii aina veronsa ja lepopäivänsä. Huomenna kuitenkin pyrin lähtemään taas ja sit mä uskon sen alkavan rullaamaan kivasti.


Hupsista ihmiset, tästä tuli suhteellisen pitkä raportti, mutta toivottavasti viihdyitte sen parissa. Nyt mä menen kehittelemään itselleni jotain muuta aikaa vievää aktiviteettia, jotta pääsen joskus syömäänkin.. Tai siis muka nopeammin syömään. Joo, ei muuta.

Terveisin,
Tekko

Poika on tullut kotiin!

28.10.2020 se sitten tapahtui, kello 9:40 meille syntyi poika! Maailman suloisin poika! Siitä asti kun se on mahan tällä puolella ollut, sitä on ollut vaan kiva tuijottaa. Uskomaton pieni ihminen.

Mä en kyllä oikeestaan vieläkään voi täysin sanoa, että mä osaisin ajatella tämän olevan totta. Tai siis kun olen kokoaika jankuttanut sitä, että "en oikein vieläkään ymmärrä", niin en kyllä oikein vieläkään ymmärrä. Se nyt on tossa oikeesti, mutta silti sitä ei vaan ymmärrä. Kauankohan mulla vielä menee? En tosin edes ajattele, että se on täällä vaan yökylässä tai muuta vastaavaa, koska en tiedä oikein mitä ajattelen. Olen hirveen onnellinen, mutta samalla niin ihmeissäni.

Miltä nyt tuntuu? No, uskomattomalta päälimmäisenä, kuten sitä on jo tässä jankutettu. Silti aina kun tuota pientä ihmistä katsoo, niin siitä tulee kyllä mahdottoman hyvä olo! Varsinkin ne hetket kun se makaa meidän välissä sängyllä ja sillä näyttää kaikki olevan hyvin. Se vaan pällistelee ympärilleen ja tuhisee onnellisen oloisena, se hetki jotenkin aina sulattaa sydämen uudestaan ja uudestaan.

Ja toinen iso sydämen sulattaja on se, kun se rauhottuu mun rintakehälle. Sairaalassa ollessamme oli pari semmosta itkua, että ne loppui vasta kun vauveli pääsi mun päälle makaamaan. Se vaan makaa siinä, mä taputtelen sen peppua ja sit se on niin rauhallinen, että ihan nukahtaa. Ja mäkin olen siihen kerran nukahtanut, siihen sen rauhallisuuteen. Siinä me nukuttiin yhdessä, isä ja poika. Toki mua aluks pelotti edes nukahtaa siihen, mutta se uni tuli vahingossa ja se oli kyllä hyvin koiranunta; olin kokoaika valppaana.

Synnytyksessä mä olin siis kokoaika mukana. Leikkasin jopa napanuoran, vaikka aluksi olin sitä mieltä, että en. Sakset vaan lopulta annettiin mun käteen ja näytettiin paikka josta napsastaan. Se oli.. Hmm, jännä kokemus. Ihan hyvä, että mun epäröintiä ei otettu tosissaan, vaan annettiin ne sakset käteen. Ompahan siitäkin nyt jonkinlainen tarina kerrottavaksi asti!

Hmm, synnytyksestä vielä sen verran, että opin kyllä siinä hetkessä itsestäni sen, että olen hyvinkin herkkävatsainen. Mä en siis mitenkään voinut katsoa kun Eiraa kasvoihin, koska jos yhtään muualle olisin pällistellyt, olisi oma vatsansisältö varmasti ollut jollain seinällä. Jos kukaan ikinä väittää, että se synnytys itsessään on kaunis hetki, niin en menisi enää uskomaan. Kaunista se on vasta siinä vaiheessa kun lapsi on äitinsä rinnalla; sitä hetkeä olisi voinut mielellään katsoa uudestaan ja uudestaan. Kyyneleet mulla tuli kyllä silmään siinä vaiheessa kun kätilö sanoi vauvan pään olevan ulkona, se saattoi olla ajatustasolla se kaunein hetki.. Vaikka se vähän säikäytti kun ei kuulunut ensin mitään, mutta tulihan se parkaisukin sieltä lopulta. Mahtava ensiparkaisu, huh.

Vaikka eihän toi meiän pieni nyt toistaiseksi ainakaan mitenkään kova parkuja ole ollut – nyt anteeksi, koputan puuta – ja lähinnä noi itkut on ollut enemmänkin informatiivisia kun suututtavia. Kai sitä jotenkin sitten suhtautuu oman lapsensa itkuun eri tavalla, mene ja tiedä. Ainakin joskus mulla on ollut hyvin vahva "tuokaa nyt heti korvatulpat!"-reaktio jos joku vauva on itkenyt yhtään pidempään. Nyt ensimmäisenä on ajatus siitä, että nyt vauva tarvitsee jotain, joten jotain olisi kaiketi tehtävä.

Pakko tähän merkintään vielä sanoa se, että pissavaipat mä olen toistaiseksi suostunut vaihtamaan. Kakkavaipan vaihtaminen on mulle vielä vähän, hmm, vaikeaa. Ei niinkään ehkä sen kakan takia, vaan mä en uskalla ottaa vauvasta vielä semmosta otetta, että saisin vauvan pestyä. Mua järkytti jo siellä sairaalassa se kun meille näytettiin se prosessi.. Se näyttää helpolta, mutta samalla se näyttää siltä kun sitä vauvaa retuutettaisiin.. Mä kerään tässä nyt vähän itsevarmuutta ja sit mä varmasti kokeilen myös pyllyn pesua, mutta toistaiseksi mä olen aivan liian arka.

Mä en uskalla kääntää vauvaa edes sylissäni, vaan mun pitää aina laskea se johonkin pehmeelle ja kääntää se siitä toisin päin takaisin syliin. Sit jos vauva on jonkun muun sylissä, niin oon vaan ihmeissäni kun ne pyörittelee sitä taitavasti miten sattuu ja vauvalla on kaikki ok.. Ehkä mäkin vielä jonain päivänä, uskoisin.


Päivä kerrallaan tutustutaan paremmin ja päivä päivältä mä saan varmasti enemmän rohkeutta. En mä varmastikaan sitä koskemalla riko. 

Nyt pitää ryhtyä tekemään kaikkea muuta, joten jätän tämän merkinnän tältä osin tähän.

Terveisin,
Tekko

Lokakuisia kuulumisia

Mä oon ollut nyt tosi huono kirjottamaan, koska siis.. No, mä en yksinkertaisesti löydä aikaa. Mun ongelma on lähinnä se, että mä voin kirjottaa vain ollessani yksin; sitä aikaa ei ole tässä nyt paljoa ollut, mutta en valita, koska kaikessa on aina plussansa ja miinuksensa.

Mä en siis jotenkin vaan tykkää siitä, että on mahdollisuus sille, että joku katsoisi kun kirjoitan – tai mikä pahinta, lukisi mun tekstiäni reaaliajassa. Tää on kai sikäli taidetta, että mun täytyy saada tehdä tämä täysin omassa rauhassa, eikä kenelläkään ole oikeutta nähdä keskeneräistä työtä. Ja nykyään mulla on vielä taipumus lukea tätä ääneen kokoaika kirjoittaessani, jotta saan kertaheitolla mahdollisimman paljon kirjoitettua oikein, enkä pidä siitä jos joku kuuntelee kun luen keskeneräistä tekstiäni ääneen. Sekava selitys, mutta antaa olla, te ymmärsitte.

Ja siis valehtelin; on mulla ollut myös hetkiä itselleni. Eira käy aika paljon Hyvinkäällä sukuloimassa, jolloin mulle siunaantuisi aikaa kirjoittaa, mutta ei. Silloin kun sitä omaa aikaa on, niin keskityn silloin kyllä tuhlaamaan sen asioihin, joita nautin tehdä yksin – tai asiohin, joiden tekemistä yritän välttää Eiran läsnäollessa (mm. tietokoneella pelaaminen). Toki bloginkin kirjoittamisesta nautin, mutta on ilmeisesti asioita, jotka ajaa siitä ohi. Viimeaikoina kaikki ns. oma aika on mennyt taas kerran The Sims 4-peliä pelatessa, jippii. Voisi sen ajan toki kai järkevämminkin käyttää, mutta mitä suotta, teen sitä mistä tykkään.


Tällä hetkellä Eira on haravoimassa pihaa. Ajattelin, että nyt aika ei riitä pelaamiseen, joten kirjoitampa vähän. Toki voisin olla myös pihalla haravoimassa, mutta mä olen tänään herännyt niin aikaisin, että olen ihan sänkykamaa jo. Toki raitis ilma voisi piristää ja muuta, mutta tehdään tämä nyt näin.

Ja jos lähdetään hieman perkamaan sitä, että mitä tässä on noin niinkun muuten tullut tehtyä niin.. Ei saada hirveän ihmeellistä listaa. Ollaan nimittäin edelleenkin aika paljon vain maattu sohvalla ja katsottu televisiota – ja oikeestaan vaan Big Brotheria. Tätäkö tämä on tämä odottavan aika? 

Meillähän meni tämä odotus tosiaan yli. Laskettu aika oli siellä se 14. päivä (mä toivon, että muistan edes sen oikein, koska mulle ei vaan siis jää päivämäärät päähän), mutta eipä ole näkynyt. Tai siis toki liikkeet on onneksi näkynyt, mutta ei ketään ole näkynyt tulevan ulos. Kai se vaan viihtyy sitten mahassa liian hyvin tai jotain, ja antaa meidän nyt odottaa mahdollisimman pitkään.. Kyllä sitä jo vähän toivoisi, että pääsisi tutustumaan siihen ihan kasvotustenkin jo pian.


Tää on nyt taas tämmönen hyvin hajanainen kuulumispäivitys, koska en ole mitään aikoihin kirjoitellut ja näitä kuulumisia on vähän päässyt kasaantumaan. Kai. Valehtelin meinaan taas; en mä ole kokoaika vaan maannut ja katsellut televisiota. Mä olen käynyt nyt taas vähän ahkerammin lenkillä!

Tänään heräsin tosiaan siinä hieman viiden jälkeen vessaan. Palasin sänkyyn ja yritin laittaa puhelimesta jotain rauhoittavaa ääntä ja koittaa nukahtaa uudelleen.. Ei onnistunut, olin täysin hereillä jo. Katselinkin sitten Youtubesta erinäisiä videoita aikani kuluksi ja sainkin muutaman tunnin siinä kivasti vierähtämään. Pihalla oli vielä tarpeeksi pimeää, joten ajattelin aamulenkin tekevän hyvää. En ole siis koskaan aikaisemmin aamulenkillä käynyt, mutta nyt mä päätin lähteä.

Vaatteet päälle ja pihalle. Lenkkiaplikaatio päälle puhelimesta ja sieltä mukava lenkkiohjelma, ja eikun menoksi. Semmonen kevyt 3,26 km sitä matkaa kertyi, kesti 24 minuuttia, josta 15 minuuttia oli hölkkää. Maahan oli kivasti satanut jo jonkinlainen lumihuntu ja ilma oli kivan viileä, mikä sen parempaa? Tietkin on vielä toistaiseksi sen verran lämpimiä tai jotain, että ei se lumi niihin jää, joten pääsee helposti vielä hölkkäämään. Se oli siis oikeesti yllättävän kivaa.

Sieltä sitten tosiaan kotiin suihkuun ja suihkun jälkeen lähettiinkin aika pian jo neuvolaan. Siellä varailtiin aikaa yliaikaiskontrolliin tai johonkin semmoseen, johon tässä siis ollaan menossa maanantaina, ellei jotain ala tapahtua ennen sitä.

Jossain vaiheessa yritettiin tossa nukkua päiväunetkin, mutta eipä ne mulle jostain syystä maistunut. Kattelin siinä sitten Eiran nukkuessa Tie Pohjoiseen-elokuvan, joka oli taas pitkästä aikaa ihan hyvä. Ja eipä mulla sitä sen enempää.

Hajanainen todellakin, yritin puhua lenkkeilystä taas, mutta kerroinkin päivän tapahtumat.. No, pointti oli kuitenkin se, että mulla oli tossa semmonen noin viikon mittainen kausi, yllättäen alkoholintäyteisen illan jälkeen, jolloin ei oikein lenkille huvittanut lähteä. Kun se alkoholin aiheuttama "mikään ei kiinnosta"-kausi loppui, niin sitten taas mentiin! Ja nyt toistaiseksi tuntuu siltä, että mennään vielä pitkälle! Oon löytänyt semmosen mukavan lenkkireitin, jota tykkään siis mennä, se ei oo liian pitkä eikä liian lyhyt, vaan se on täydellinen mulle – toistaiseksi. Kunhan kunto taas kohoaa niin sitten voidaan taas pidentää matkaa.

Toi on toi kunto muuten hyvin jännä kaveri.. Se nousee hitaasti, mutta sitten jos annat sille pienenkin mahdollisuuden rapistua, niin se rapisee vauhdilla. Siksi taas toistaiseksi mennään hieman lyhyempää lenkkiä, että saadaan sitä kuntoa ja jaksamista pidemmille. Hitaasti, mutta varmasti.


Hmm.. Eli tosiaan; vauvan odottelua, teeveen tuijottelua ja lenkkeilyä + jatkuvaa neuvolassa ravaamista tää arki tässä aika pitkälti on nyt ollut. Ja jos musta ei hirveesti tässä kuulu mitään niin selitinkin jo syyn tässä merkinnässä – mulla on vaan muuta tekemistä tai aika ei muka riitä. Ja sit kun se vauva tosiaan tulee, niin sitten sitä omaa aikaa ei varmastikaan ole näinkään paljoa, joten ehkä nää merkinnät jää toistaiseksi hyvin vähälle.. Tosin, ei sitäkään voi varmaksi sanoa.. En tiedä miksi spekuloin asiaa etukäteen.. Laitetaan jonkinlaisen jännityksen piikkiin, eiköstä vaan?

Tämä oli tosiaan tässä.

Terveisin,
Tekko

Pelkoja tulevasta

Hmm.. Tässä kohtaa kun on enää 6 päivää laskettuun aikaan, niin on kai hyvä purkaa ajatuksiaan vielä asian tiimoilta, eikö? Ainakin mulla on vähän semmonen olo, että tekis mieli vähän puida. Tän hetkiset ajatukset kun on vieläkin hyvin epäuskoiset ja -todelliset. 

Voiko tätä asiaa käsittää ennen kun se vauva on ulkona, ja nähdään se livenä ensimmäistä kertaa? Miksi sitä ei voi käsittää nyt? Eiran vatsa on pyöristynyt jo komeaksi palloksi ja oonkin sen läpi saanut nähdä ja tuntea liikehdintää, mutta silti.. Siellä on jotain, mutta en ymmärrä. Tai siis ymmärränhän mä sen, että siellä on vauva, mutta että se on tulossa meille jäädäkseen.. Että se on uutta elämää..

En tiedä miten normaalia on saada semmosia "haluan vielä perääntyä"-fiiliksia, mutta niitä mulla on pariin kertaan ollut. Pelästyin niitä ajatuksia alkuun itsekin. Ehkä se on kuitenkin jonkinlaista pelkoa uuden edessä, mene ja tiedä. Todellisuudessahan mä en halua perääntyä laisinkaan, koska tätähän mä olen halunnut ihan nuoresta pojasta asti – olla isä toiselle ihmiselle. En vaan tosiaan tiedä mitä tuleman pitää, joten kai sitä sen takia on aivojen kanssa hieman solmussa. Siis silleen solmussa, että ei osaa vaan vielä käsittää.

Eikä sitä varmasti ole osannut käsittää kukaan muukaan ennen kun se ensimmäinen vauva on siinä käsillä, joten kai mä spekuloin ihan turhaan. Kai sen oikeasti tajuaa vasta h-hetkellä.. Tää tuntuu jokseenkin jankutukselta tää mun kirjottaminen nyt, mutta.. Niin, mitä enemmän tätä yrittää itselleen selittää ja avata, niin sitä enemmän on pää jumissa. Kai sitä pitäisi vaan odottaa ja kai ne kaikki asiat tapahtuu aikanaan – ymmärtämiset ja sen sellaiset.

Mun ois kai kannattanut ottaa puheeksi jonkun jo lapsen saaneen kanssa, että miltä ne ajat ennen vauvan syntymää on tuntunut, jotta osaisin nyt tietää mun ajatukset normaaleiksi. Tai no niin, mikä tässäkin sitten on normaalia.. Kai kaikki käsittelee tämmösenkin asian ihan eri tavalla. Mutta ehkä olisi ollut kiva silti jutella tästä joskus jonkun kanssa. En vain ole kovin jutteluihminen, joten sen takia se on vähän jäänyt..

Mutta nyt kun kysyit, niin kyllä, vähän pelottaa. Onko tämän suhteen olemassa asioita, joita ei pelkäisi? Tai.. Siis just se kun ei tiedä. Jos tietäisi mitä tulee, niin ei välttämättä tarvitsisi pelätä tulevaa millään tapaa. Nyt kun tietää vaan, että tulee vauva, niin ei oikein tiedä mitään. Ymmärrättekö? En minäkään.

Mä tunnen myös hyvin paljon pelkoa siitä, että miten meidän herkkä Masa-kissa sopeutuu uuteen tilanteeseen. Meidän Masa ei ole koskaan, niin pahalta kun se kuulostaakin, pitänyt lapsista. Se on aina ollut mahdollisimman visusti piilossa kun meillä on ollut joku rääkyväinen kylässä. Ja vähän vanhempikin rääkyväinen sen pelottaa piilosalle. Se alkaa pitää ihmisistä oikeestaan vasta kun ne muistuttaa jollain tapaa aikuista. Kovat äänet ei ole yhtään sen mieleen.

Sillekin tämä tilanne tulee olemaan sillä tavalla uusi, että tämä rääkyväinen ei lähde pois, vaan se tulee jäädäkseen. Sopeutuuko kissa tilanteeseen? Sopeutuihan se toki koiraankin aikanaan, mutta ne oli kaikki sillon kovin nuorisolaisia, eikä koira sikäli ole kovin äänekäs. Nyt Masakin alkaa olemaan jo 10-vuotias papparainen, niin mietin vaan, että kestääköhän se kuinka hyvin mahdollista tulevaa stressiä.. Mä en todellakaan siitä haluaisi luopua, en mitenkään. En halua joutua antamaan kissoja pois, mutta mikäli jossain vaiheessa käy ilmi, että tilanne on Masalle liikaa, niin.. Ehdottomasti mä haluan, että se saa elää mahdollisimman pitkän ja kivan elämän, joten tilannetta on pakko nyt seurata ja tehdä päätöksiä kaikkien hyvinvoinnin kannalta.

Toinen kissa, Sarppa (Sara), ei oikeestaan varmaan korvaansa hetkauta. Tai no ehkä alkuun, mutta sitten uskon tilanteen olevan sille ihan ok. Mutta mikäli tulee tilanne, että Masalle kaikki uusi on aivan liikaa, niin ehdottomasti tämä kaksikko on kaksikko. Vaikka mä tiedän, että kissat unohtaa nopeesti, niin olisi mulle hirveen vaikeeta ajatella nämä kaksi erillään. Koska vaikeeta edes ajatella semmosta, että tilanne kärjistyisi niin pahaksi, että ne ei saa viettää loppuelämäänsä meidän kanssa. Tai oikeestaan, että minä en saisi viettää niiden loppuelämää niiden kanssa.. Ne on kuitenkin mun "harjoistusvauvoja" ja ollut mulla luovutusiästä saakka.

Tuntuupa jotenkin typerältä ajatella tämmöstä.. Mutta omat kissani tuntien mä tiedän, että Masalle voi tulla seinä vastaan. En halua, että niin käy, en todella. Haluan, että voidaan jatkaa samalla tavalla kun tähänkin asti, mutta että meidän perhe vaan kasvaa taas yhellä jäsenellä. Että voidaan olla yhtä suurta perhettä. Sitä minä haluan.

Toivon vaan, että kaikki pelkoni osottautuvat turhiksi. Hyvä tästä tulee! Meinasi ihan melkein silmäkulmat kostua kun rupesi purkamaan näitä asioita tänne.. Josko se olis hyvä askel ymmärtämisen tiellä?

Ja tän takia mä oikeestaan kirjoitan blogia; mä saan tänne asioita talteen ja voin heijastella itseäni aina välillä vanhoihin tuntemuksiini. Ehkä tämäkin merkintä näyttää jo viikon päästä erittäin vanhalta informaatiolta, jolla ei enää käytännössä tee mitään. Sillon mä olen mahdollisesti jo vauvan syntymää viisaampi, mahdollisesti jo täysin sen uuden ihmisalun lumoissa ja tuskin mä silloin enää mietin, että "onko tämä oikeasti tapahtumassa". En voi tietää, ei kai kukaan voi.

Terveisin,

Tekko

MON: Neljäs kuukausiraportti

Tänään ollaan taas jännän äärellä. Kuukausi on taas kerran vierähtänyt siitä kun viimeksi kerroin Minulla on nälkä-projektin etenemisestä. Tänään, ihan kohta, aion astua vaa'alle ja katsoa kaikki mahdolliset prosentit, koska en ole sitä aikoihin tehnyt. Mä oon ton uuden vaa'an hankkimisen jälkeen tyytynyt katsomaan vain painon, koska muiden tietojen katseleminen on muka liian ison työn takana.

Mä olen painon kanssa aikalailla vieläkin jumissa, joten siitä syystä mun on aivan pakko nyt viimeistään tutkia prosentit. Uskoisin, että mun rasva on muuttunut jossain määrin lihakseksi, koska tässä on tullut urheiltua ja kaikkea, mutta paino on vaan samoissa lukemissa.

Viimeksi katsoin kaikki prosentit, hmm.. 20. heinäkuuta, eli siitäkin alkaa tosissaan jo aikaa olemaan. Tänään siis verrataan tuloksia tuohon kyseiseen päivään ja katsotaan, että ollaanko edetty yhtään mihinkään.. Pikaisesti vilkaistuna ainakin painon suhteen ollaan tultu tuolta heinäkuusta alaspäin, mutta nyt selvitetään tosissaan loputkin.


Mutta ennen kun mennään niihin prosentteihin yhtään sen syvemmin, niin käydään tämän kuluneen kuukauden viikot läpi.

5.-12.9. – Paino oli tullut ylöspäin +0,1 kg. Ei mitään hirveän vakavaa siispä.
12.-19.9. – Tällä kertaa ihan hyviäkin uutisia, sillä paino tuli -0,4 kg alas.
19.-26.9. – Paino taas kerran nousi, hmm.. No, toki vain +0,3 kg, mutta kuitenkin.

26.9.-3.10. – Paino tullut alas -0,9 kg.

Toi paino on heitellyt ennen tätä viimeisintä viikkoa hyvin paljon, muutos on saattanut olla ihan melkein kilokin päivässä johonkin suuntaan. Se on ollut semmonen hyvin epävakaa. Nyt tämä viimeisin viikko on jotenkin tehnyt painosta vakaamman ja nyt ei ole ollut kovin suuria heittoja. Onko se sitten hyvä vai huono, en tiedä, mutta uskoisin sen olevan hyvä jos se nyt vihdoin lakkaa heittelemästä ihan hirveesti.

Sanoin, että käydään prosentitkin vielä läpi, mutta en ehkä halua mennä siihen.. Luultavasti edellinen vaaka on näyttänyt mulle jatkuvasti vääriä tuloksia, tai sit mä olen onnistunut tässä vaan kasvattamaan rasvaprosenttia.. Uskomatonta.

No hyvä on.. Rasvaprosentti on tullut ylöspäin +5,4 % ja lihasprosentti taas vuorostaan muka laskenut -6,8 %.. Repikää siitä jotain huumoria.. Joku tässä ei nyt varmastikaan pidä paikkaansa, koska kuulostaahan toi nyt ihan pikkusen väärältä. Mä olen urheillut ja tehnyt kaikkea, mutta rasvaprosentti vaan nousee ja lihasprosentti tulee alaspäin? Pitäisikö mun siis vaan jäädä lojumaan sohvalle, jotta prosentit menisi oikeisiin suuntiin? Mä arvasin, että ei tätä ois kannattanut tehdä, tää rupes vaan ärsyttämään.

Näitä tuloksia ei saa ottaa liian vakavasti, näitä tuloksia ei saa ottaa liian vakavasti.. Ajatellaanpa vaikka nyt niin, että edellinen vaaka näytti väärin ja nyt mulla on oikeat tulokset mun käsissäni. Tai siis ei varmastikaan ihan oikeat, mutta paremmin suuntaa antavat. Ja nyt kun mulla on nämä tulokset, niin mun seuraava tehtävä on lähteä parantamaan näitä! Positiivisuuden kautta!

Tiedättekö muuten minkä virheen mä olen aika usein – ellen aina – tehnyt? No, mä käyn vaa'alla aina puhelin kourassa, koska mun täytyy ottaa päivittäin tuloksesta kuva. Äsken kävin vaa'alla uudestaan, koska halusin vielä varmistaa noi prosentit, joten tällä kertaa jätin puhelimen pois. Mun painokin oli jostain kumman syystä pudonnut n. 0,3 kg (keittiövaaka tosin näyttää, että mun puhelin painaisi vain 240g).

Mietin, että lasken nyt sen n. 300 g pois tosta alkupainostakin, mutta en näe siinä sittenkään mitään järkeä. Helpompi se on nyt mennä sen mukaan, että toi puhelin on osa mua. 

No, lasketaan nyt kuitenkin se kokonaistulos, koska sitähän kaikki on tänne tullut tutkimaan; sehän on nyt niinkin paljon kun -22,8 kg.

Sitten teitä toki kiinnostaa myös mun urheilusuoritukset, eikö niin? Vai olenko mä jostain syystä ainoa? No, mennään siihen nyt kuitenkin seuraavaksi, koska se on kuitenkin nykyään osa tätä.

Hölkkäsuorituksien osalta täytyy sanoa, että kehitystä on taas ollut. Mä oon nimittäin pystynyt nyt hölkkäämään jopa 9 minuuttia putkeen! Kyllä. Oon huomannut, että hölkästä yleensä ne ensimmäiset 2-3 minuuttia on pahimmat, mutta sen jälkeen se menee kuin itsestään. Eli periaatteessa kai pystyisin jo hölkkäämään enemmänkin, vai? Haluan kuitenkin kehittyä ton sovelluksen vauhilla, joten en lähde keulimaan. Siitä puheenollen, seuraava lenkki pitää sisällään yhteensä 24 minuuttia hölkkää; 4+6+10+4. Tauot hölkkien välissä on 1-2 minuuttia, joten ei siinä hirveesti levätä.

Toinen sovellus kertoo, että mulla on 3 suoritusta menneen 7 päivän osalta, jotka voitaisiin nyt käydä vielä pikaisesti läpi. 

Sunnuntaina 27.9. kävin lenkillä, jonka kokonaismatka oli 4,16 km, kesto 34:27. Hölkkää yhteensä 22 minuuttia, huh.

Maanantaina 28.9. kävin myös lenkillä, jolloin kokonaismatkaa kertyi 3,97 km, kesto 35,11. Ainin, nyt muistankin tämän reissun. Tää oli semmonen kun halusin kokeilla oikeeta juoksua. Tein ohjelman, joka sisälsi 8 kertaa puolenminuutin juoksua ja yhden 8 minuutin pätkän hölkkää. Tää oli ehkä sikäli virhe, että mun jalat oli sitten kipeet ja lenkit jäi vähän tauolle.

Torstaina 1.10. vasta seuraava lenkki, jonka pituus oli 4,66 km ja kesto 39:39. Hölkkää tuli nyt yhteensä se 23 minuuttia.

Ihan hyviä aikoja alkaa olemaan noissa jo – mun mittapuulla. Mä joskus tosiaan kuvittelin, että mun henkilökohtainen keskinopeus on n. 6km/h, mutta eihän se ihan niin olekaan ollut. Mun perus kävelyvauhti on luultavasti jotain luokkaa 5km/h. Nyt näillä mun lenkeillä tosin keskinopeus on pyörinut siinä 7,1km/h, että joo, on sitä vauhtiakin tullut.

Alkuun mä jouduin hirveesti keskittymään siihen, että saan pidettyä sopivan tahdin kokoaika, mutta nykyään se tulee kuin itsestään. Hölkkäosuuksien jälkeen vauhti ei putoa ihan minimiin, vaan saatan jatkaa ihan hyvälläkin vauhdilla siitä. Kehitystä siispä siinäkin. Hengittäminen on helppoa niin lenkillä kun lenkin jälkeenkin, joten mikäs tässä ollessa.

Mutta joo, ei tässä kai sen enempää auta jaaritella. Hommat toimii ja kaikki menee jotakuinkin eteenpäin. Ihmetellään tän aiheen parissa taas semmosen kuukauden kuluttua.

Terveisin,

Tekko

Pizzaperjantai

Nyt kun me ollaan oltu Eiran kanssa kotona molemmat 24/7, niin isoin ns. ongelma mikä tässä on ilmennyt on ruoat. Joka päivä pitää yrittää keksiä jotain syötävää.. Mä toki tykkään ruoanlaitosta, mutta aikaisemmin tätä ei pitänyt ihan joka päivä miettiä.. Aikasemmin Eira söi töissä eväitä ja mä söin kotona jotain pakastimesta tai kehitin jotain muuta nopeeta, ja näin saatettiin ohittaa muutamia ruoanlaittopäiviä viikossa. Nyt niitä ei pahemmin ohitella; joka päivälle on pakko kehittää jotain.

Helpottaaksemme tätä taakkaa, me ollaankin lanseerattu tämmönen ihan uus juttu, mitä varmaan kukaan ei ole koskaan aikaisemmin keksinyt.. Siis ihan todella uusi keksintö, nimittäin pizzaperjantai. Se vie viikosta sen yhden päivän pohdinnat sikäli, että meillä on perusidea perjantaille valmiina. Se onkin tässä nyt toteutunut parin-kolmen viikon ajan, ja mä olen yrittänyt kehittää tosta pizzapohjasta mahdollisimman hyvää. Oon kokeillut tehdä sitä vähän eri tavalla joka viikko, jotta siihenkin saataisiin jonkinlaista vaihtuvuutta.

Pizzapohja me tehtiin aluksi Mariannen pizzapohjareseptiä mukaillen, mutta kuten sanottu, se on tässä aina kokenut jonkinlaisia muutoksia. Sinne on lisätty välillä siemeniä, juustoa ja joskus jopa kaikenlaisia erilaisia mausteita. Tänään, uutena pizzaperjantaina, mä valmistin pohjan korvaamalla veden maidolla ja öljyn ihan oikealla voilla. En tiedä mitä tästä seuraa, mutta mä haluan uskoa, että tämä on paras pohja mitä olen ikinä tehnyt – toki voin olla aivan väärässäkin.

Tärkein päivitys mikä ollaan tohon Mariannen reseptiin itse tehty on se, että me ei todellakaan tehdä enää yhtä pellillistä. Me kohotetaan taikina, jaetaan se yleensä neljään samankokoiseen palloon ja tehdään niistä sitten neljä erillistä pizzaa. Ai miksikö? No, me saadaan samalla taikinamäärällä tehtyä neljä pizzaa eri täytteillä! Ja se on itseasiassa paljon parempi kun se on kaulittu mahdollisimman ohueksi, koska pizza ei tällöin maistu liikaa taikinalta ja pohja on yleensä hyvin rapsakka.

Paistoaikaakin kannattaa tässä meidän tavassa vähän lyhentää, koska jos näitä ohuempia pohjia pitää 225-asteisessa uunissa sen 20 minuuttia, niin se on kyllä sitten jo vähän liian rapeaa, ellei jopa ihan pilalle palanutta. Ollaan pidetty semmosta noin 11 minuuttia aika hyvänä aikana. Ehkä jopa 13 voi olla hyvä, mutta ei siitä hirveen paljoa pidemmälle – vaikka toki se on makuasia, sanoi koira kun.. No, se vaan sanoi niin.. Tai olisi sanonut, jos osaisi puhua..

Meillä on nyt taikina tuolla kohoomassa ja täytteet me ollaan aseteltu semmoseen tarjoiluastiaan, josta ne on helppo vaan lastata pohjan päälle. Tai siis pohjan, pizzakastikkeen ja juuston päälle. Eikä minkä tahansa juuston, vaan tästäkin on tehty tarkkaa tutkimusta; paras valmis juustoraaste pizzoihin on Rainbowin Quattro.

Ja siis vaikka mä olen viimeiseen hengenvetoon asti "juusto tulee kinkun päälle"-ihminen, niin pizzassa mä oon alkanut visuaalisesti tykkäämään enemmän siitä, että täytteet tulee vasta juuston päälle. Juuston päälle laitetut täytteet ikäänkuin uunissa uppoaa siihen juustoon, mutta saa kuitenkin sitä paahteisuutta sieltä.. En tiedä, se vaan toimii paremmin niin. Se on kauniimpi ja maistuu paremmalta, uskokaa mua, tätä on tutkittu.

Tän päivän täytteistä on vielä sanottava se, että meillä on kun onkin se 4 pizzaa; kinkku-metwursti, kinkku-ananas, tonnikala-tomaatti ja sitten on vielä ihan pelkkä juustopizza, johon juustoraasteen lisäksi tulee vielä mozzarellapallosta paloja. Ehkä kolme viikkoa sitten tehtiin ekaa kertaa ihan pelkkä juustopizza ja se oli ihan uskomattoman hyvää! Mä en tiedä mitä me tehtiin seuraavalla viikolla muka väärin, mutta se ei ollut enää sama.. Ollaankin nyt metsästämässä sitä täydellistä juustopizzaa, joten sen takia sitäkin taas kehitetään. 

Ja olikohan se nyt viime viikolla kun kokeiltiin ihan ekaa kertaa tota tonnikala-tomaatti-komboa, ja se voitti makuraadin silloin heittämällä. Tomaatti ihan viipaleina ja tonnikala palasina purkista (vedessä mielellään, öljynmaku on häiritsevä). Tomaatti juuston alle ja tonnikala taas päälle, tarkkana sen kanssa. On meinaan siis oikein mainion makuista!

Sitten meillä on tosiaan noi kaksi aika perussettiä, kinkku-metwursti ja kinkku-ananas.. Kinkku-ananas pitäisi itseasiassa olla kinkku-ananas-aurajuusto, mutta jostain syystä se aurajuusto ei ole siinä.. Hmm. Ananas nimittäin kuuluu pizzaan, mikäli sillä on seurana siellä aurajuusto.. Muuten se on vähän ei mielellään-osastoa.

Mutta hei, me mennään nyt tekemään pizzoja eteenpäin, joten jatketaan sen jälkeen. Teille lukijoille se ei siis näy kyllä mitenkään, mutta jos haluatte, niin voitte pitää tässä välissä tauon lukemisesta.. En tiedä miksi, mutta kai se voi jollekin tuoda jotain autenttisuutta.

Pizzapohja jaettuna samankokoisiin pallukoihin. Kyllä, mä olen sen verran tarkka aina keittiössä, että mulla on lähes aina keittiövaaka käytössä; nämäkin taikinaklöntit on siis hyvin samanpainoisia. Laskimella jaettu ja sitten laitettu kulhoon oikean verran taikinaa ja näin. Teidän ei sitä ihan näin tarkasti tarvitse tehdä.

Yks taikina kaulittu ohuen ohueksi. Mä hoidan meillä yleensä tän taikinan tekemisen ja sen kaulimisen, sitten siirrän sen seuraavalle työpisteelle, jossa Eira rupeaa kaulittua pohjaa täyttämään – yleensä mun tarkkojen ohjeiden mukaan.

Eira se levittää pizzakastikkeen – kyllä, käytetään pizzakastiketta, ja ehdottomasti valmistajana Mutti. Tasasesti reunoja myöten, koska reunatkin pitää olla syömäkelpoisia, joten niiden tulee myös sisältää täytettä.

Siitä sitten valitsemaan täytteitä. Okei, ei meidän enää tarvitse valita, koska nää on jo suunniteltu. Tälleen ku ne on kivasti laitettu omiin pieniin lokeroihinsa, niin siitä on Eiran helppo sitten heittää täytteet oikealle pizzalle.

Ensimmäinen pizza on uunia vaille valmis. Tämähän on siis tämä meidän juustopizza, jos joku ei sitä tästä huomannut. Viimehetken lisänä mä keksin heittää siihen hieman mustapippuria päälle, koska mun mielestä mustapippuri toimii tomaatin ja mozzarellan kanssa, ni miksei se toimis tällein? Varmasti toimii.

Juustopizza poissa uunista ja siihen ripoteltu hieman oreganoa päälle. Vähän ilmeisesti roiskahti yhteen kohtaan runsaammin kun muualle, mutta ei se vakavaa ole.

Sit se rumba jatkuu vaan niin, että kun edellinen pizza tulee uunista, niin seuraava vaan sisään. Odotetaan 11 minuuttia ja sitten toistetaan toimenpide niin kauan, että kaikki pizzat on valmiita. Siellä likaisen uunilasin takana paistuu meidän kinkku-metwurstipizza, ja näyttää taivaalliselta.

Kinkku-ananaspizza ja tonnikala-tomaattipizza odottaa omaa vuoroaan. Nää näyttää jo tässä vaiheessa niin syötäviltä, että jestas.

Tässä kohtaa mulla ei ole enempää lisättäviä kuvia, koska nyt vaan odotellaan, että loputkin pizzat on tulleet uunista ja päässeet leikkauspisteen ohi tässä ne ladotaan lautaselle-pisteelle. Tää on tämmöstä liukuhihnahommaa. Äsken toi meidän ensimmäinen, juustopizza, oli leikkauspisteellä ja jäähtynyt tarpeeksi, joten me otettiin siitä maistiaiset. Oli muuten taas ihan loistavaa! Tekis mieli popsia vaan lisää ja lisää.. Pitää kuitenkin malttaa odottaa sitä hetkeä kun kaikki on valmiina ja voi latoa lautaselle jokaista pizzaa palan ja ahtaa pöydän ääressä ne napaansa.

Pohjasta on pakko sanoa, että ei siitä nyt niin rapeeta tullut kun toivoin, mutta maultaan se on kyllä parasta tähän mennessä. Kyllä se oikea voi aina öljyn voittaa, ja maito veden. Voi olla, että jatkossa tehdään aina tällä uudella kaavalla, koska onhan tää nyt parempaa.

Valmiit pizzat, nam. Kaikkia on nyt maistettu, mutta tällä kertaa mikään ei noussut yli muiden; kaikki oli tasasesti herkkua. Meillä oli vaan väärä syöntijärjestys, koska alotettiin tolla juustopizzalla mikä oli kyllä ihan oikein, mutta sit siirryttiin suoraan tohon kinkku-metwurstiin, joka oli sen verran suolanen, että sen jälkeen tullut kinkku-ananas hävitti makunsa. Otin kuitenkin vielä pienen palan kinkku-ananasta, ja se kun maut maistoi selkeesti niin olihan se nyt hyvää. Tonnikala-tomaattikaan ei pettänyt, mutta ei se tällä kertaa enää keulinut mitenkään paremmaksi kun muut.

Noin 5 palaa pizzaa riitti kyllä hyvin täyttämään tämänkin kokoisen miehen, ja Eirallekin riitti sama, joten ns. ylimääräistä pizzaakin vielä jäi. Ollaankin tehty silleen, että viedään aina jonkun verran jonnekin, jos joku tahtoo; muutkin saa hyvää pizzaa ja meiän ei tarvitse ahtaa itseämme täyteen, eikä mahdollisesti heittää poiskaan. Toimii!

Mulla on vielä yksi asia tähän, koska tääkin on hyvin tärkeetä; nimittäin nää pizzat on melkein jopa parempia seuraavana päivänä. Kyllä, uskokaa vaan taas, älkääkä aina väittäkö vastaan. Mulla on siihenkin kehitelty kikka, ja tää on taas pitkän tekemisen tulos.

Seuraavana päivänä valitsette sopivan kokoisen kannellisen paistinpannun tai semmosen mikä se nyt on, johon mahtuu se joku 4-5 palaa pizzaa. Laitatte pannun kuumenemaan, hella täysille vaan siispä. Sitten kun pannu on kuuma, lisäätte sinne sopivan lorauksen öljyä ja pizzanpalat, nyt äkkiä vaan kansi kiinni ja levy pois päältä, koska ne valmistuu siellä kannen alla itsestään.

Joku viitisen minuuttia ne voi siellä olla ja sitä pannua voi välillä käydä vähän heiluttelemassa jos tahtoo. Sen jälkeen ne vaan nostellaan sieltä lautaselle ja siirrytään pöydän ääreen nauttimaan parhaista eilisistä pizzoista ikinä! Pohjan pitäisi olla tässä kohtaa oikeesti rapea ja pizzan pintakin on muuttunut taas kuin uunituoreeksi, nam. Nykyään melkein odotan enemmän seuraavaa päivää, hassua..

Tämä oli tämmönen hyvin pitkä pizzaperjantai merkintä. Pitäähän sitä nyt kuitenkin jakaa tärkeät tiedot muidenkin kanssa, eikö? Tässä ei nyt suoranaisesti mitään reseptiä ollut, mutta tätä lukemalla kyllä pääsee aika pitkälle pizzan teossa. Varsinkin, jos muistaa avata ton alkuperäsen ohjeen siihen rinnalle.

Noniin, ei muuta.

Terveisin,
Tekko

Riihimäki – Hyvinkää?

Tiedättekö ihmiset.. Mä olen miettinyt. Oon miettinyt nyt jopa niinkin paljon, että mun yöt on olleet hyvin vähäunisia. Harvoin mikään asia tulee niin vahvasti, että estää mua nukkumasta, mutta tämä tuli. Mä pohdin tätä monet yöt yksin, koska oon harvinaisen huono avaamaan suutani ja jakamaan mua askarruttavia asioita. Kuitenkin, mä oon siis miettinyt semmosta asiaa, että eiköhän tää Riihimäki ole nyt nähty.

Monen hyvin huonosti nukutun yön jälkeen mä sain esitettyä Eiralle saunassa seuraavanlaisen kysymyksen: "Ootko koskaan miettinyt, että kuinka kauan sä haluat täällä Riihimäellä asua?" Vastaus oli, että ei ole miettinyt. Mä olen, hyvin paljon.

Me tänne siis aikanaan muutettiin sen takia, että Eira löysi täältä omaa silmäänsä – ja lompakkoa – miellyttävän rintamamiestalon, jonka hän halusi ostaa. Mä en tainnut taloa nähdä kun vasta muuttopäivänä. Mä olin ensin muuttoa vastaan, koska "ei Riihimäelle", mutta lopulta myönnyin, koska ajattelin sen ns. uutena alkuna moneen asiaan. Eira osti talon ja me jätettiin Hyvinkää taaksemme. En kadu.

"Eihän Riihimäki nyt niin kaukana Hyvinkäästä ole, etteikö siellä pääsisi käymään." Ei, mutta kyllä. Mun käynnit Hyvinkäällä näiden vuosien aikana, hmm, ehkä joku max. 50? No hyvin vähän kuitenkin. Ja mä tiedän, että syy on ihan mun oma. Eira on monet kerrat tarjonnut mulle kyytiä Hyvinkäälle, mutta mä oon aika usein sanonut, etten nyt jaksa. Ja se on aika usein tottakin, koska mun pää tarvitsee oikeanlaisen mielialan, jotta voin lähteä käymään jossain. Ideaalein ihmisten luona vierailu on semmonen, että mä itse päätän haluta käydä jossain ja voin sen myös itse helposti toteuttaa. Tämmösiä tilanteita ei täällä ole hirveän monesti tullut vastaan.

Ja koska täältä on muka niin pitkä matka Hyvinkäälle, niin ilmeisesti myös Hyvinkäältä on pitkä matka tänne. Lähisukua ei täällä hirveesti ole tullut nähtyä. Muutama veli on käynyt joskus ihan muuten vaan, mutta yleensä vierailut vaatii syntymäpäivät tai muun merkkitapahtuman. Ja kun ihmisellä on syntymäpäivät kerran vuodessa, niin tuleehan sitä sitten nähtyä ainakin silloin.. Ehkä, ei sekään aina niin varmaa ole.

Tää olisi ihan helppo ratkaista sitenkin, että vaan käy useammin Hyvinkäällä ja kutsuu useammin ihmisiä Hyvinkäältä tänne. Mutta on muitakin asioita, jotka vaikuttaa kaikkeen.

Rehellisesti sanoen, Riihimäeltä mä en jäisi kaipaamaan kun näitä lenkkipolkuja ja noin kourallista ihmisiä. Ja ihan vähän (ehkä vähän enemmän) tätä taloa, koska tätä on nyt tässä laitettu meidän näköiseksi monen vuoden ajan. On hyvin outo ajatus, että tähän muuttaisi joskus joku toinen ihminen ja alkaisi tehdä tästä taas enemmän itsensä näköistä.. Mutta mä olen kuitenkin aika varma, että jos me löydetään Hyvinkäältä jossain vaiheessa uusi asunto, niin siitä tulee tätäkin taloa rakkaampi – ja vielä enemmän meidän näköinen. Tää oli ehkä enemmänkin tämmönen harjotus.

Nyt kun mä olen saanut teidät lukemaan tämän merkinnän tähän asti, niin voin sanoa, että ei tämä kaupunginvaihto tule tapahtumaan tässä ihan heti – ellei jostain ilmene pariasataatuhatta euroa ylimääräistä rahaa. Ajateltiin mahdollisesti semmosta parin vuoden siirtymäaikaa, koska tässä nyt tulee olemaan kaikenlaista. Tärkeimpänä asiana nyt vauva, johon meidän pitää päästä sen syntymän jälkeen tutustumaan kunnolla.

Ja palatakseni vielä syihin, että minkä takia Hyvinkäälle, niin vaikuttaahan siihen vauvakin isosti. Me halutaan molemmat, että vauvalla olisi isovanhemmat ja sukulaiset mahdollisimman lähellä. Ja että meidän asunto olisi mahdollisesti semmonen, missä me molemmat halutaan viettää mahdollisimman pitkään, ellei jopa sitten ihan loppuun asti. Tämä Riihimäen asunto se ei ole, mutta vain sijaintinsa takia.

Turhahan tässä on Riihimäelle vielä mitään kiitospuheita pitää, koska eihän tästä vielä olla toviin mihinkään häviämässä, mutta kuitenkin; tää oli iso käännekohta elämässä, ei sitä voi kiistää. Varsinkin Riihimäen Nuorisoteatteri on tehnyt niin paljon hyvää mun päälle, että ei tosikaan. Ilman tota pätkää RNT:n parissa mun aivot olis varmaan vieläkin ihan yhtä solmussa kun ne oli tänne Riihimäelle tultaessa. Että kyllä, Riihimäki on hyvä paikka – ja mä sanon tän nyt hyvinkääläisellä sydämellä.

Mutta joo, ajattelin nyt vaan kirjottaa tämmösen asian tänne, koska jo pelkkä ajatus paluumuutosta Hyvinkäälle saa mut hyvin onnelliseksi. Se on pyörinyt mulla niin usein päässä, mutta nyt viime päivinä oikeesti vahvempana kun koskaan. Ehkä se alkusysäys tälle unia vievälle ajattelulle tuli siitä, kun tajusin kuinka paljon tärkeiden ihmisten asioita multa menee täällä ohi. Veljenpoikakin on jo päättänyt peruskoulun, vaikka mä ajattelin sen olevan vielä yläasteikäinen.. Ehkä seiskalla tai jotain.. Jestas.

Mutta nyt ei toistaiseksi enempää aiheesta.

Terveisin,
Tekko

Lenkkiukko 2

Hei ihmiset, lenkkiukko tässä! Eilen mä sain suoritetuksi sen viimeisen haasteen mun neljän viikon rupeamasta. Huh! Tulinkin nyt kertomaan, että ei se mennytkään niin kuin olin sen ajatellut. Kelasin sen sillein, että viimeinen harjoitus on hölkätä 20 minuuttia putkeen, mutta ei. Viimeinen harjoitus meni näin: 5 minuuttia kävelyä, 4 minuuttia hölkkää, 1 min kävelyä, 5 min hölkkää, 1 min kävelyä, 7 min hölkkää, 2 min kävelyä, 5 min hölkkää ja lopuksi vielä 5 minuuttia kävelyä. Yhteensä siis 21 minuuttia hölkkää.

Ja niin uskomattomalta kun se kuulostaakin, niin mä hölkkäsin kaikki vaaditut ajat läpi! Mä en olis uskonut sillon kolme viikkoa sitten, kun kolmen minuutin hölkkäosuuskin säikäytti. Mä kuitenkin tein sen! Tiedättekö miten mahtava olo mulla on? On meinaan oikein huikean mahtava!

Tää oli ton sovelluksen helpoin rasti, eli level 1. Näitä leveleitä on vielä 3 lisää; level 2 = hölkkää 30 min, level 3 = hölkkää 40 min ja level 4 = hölkkää 60 min. Ja mä aion siirtyä nyt, yllätys yllätys, tasolle kaksi. Mun suurin pelko tän sovelluksen kanssa oli, että toi taso kaksi alkais taas suhteellisen nollista, mutta onneksi ei, koska se siis jatkuukin siitä mihin taso 1 jäi. Mahtavaa.

Seuraava harjoitus, joka on siis todennäköisesti huomenna, tuo mukanaan jo 8 minuuttisen hölkkäosuuden. Tarkoittaa kai sitä, että muutama harjoitus eteenpäin ja mä hölkkään jo 10 minuuttia oikeesti putkeen. Maltan tuskin odottaa.. Hyvässä ja pahassa.

Tässä koko hommassa on oikeesti ollut hienointa huomata se oma kehittyminen. Alkuun kun tulin lenkeiltä, joissa hölkättiin yhteensä 6-10 minuuttia yhteensä, mä olin ihan loppu. Mä keräilin itteeni ja keuhkojani varmaan 30-60 minuuttia lenkin jälkeen. Nykyään, kun hölkkää tulee yhteensä jopa 21 minuuttia, mä palaudun lähes samantien kun vaan pääsen kotiin. Mä vaan venyttelen vähän tossa pihalla, ja sen jälkeen mä olen suhteellisen normaali. Johonkin on kadonnut se täysin lahoava ukkeli.

Ehkä vaikein asia lenkin jälkeen on saada paita pois päältä. Se on oikeesti liimautunut mun ihoon kiinni, koska olen saattanut hieman lenkillä hikoilla.

Hmm, mä en muista olenko mä kertonut teille, mutta mä olen päässyt eroon siitä ihmispelosta lenkeillä. Alkuun se oli siis sitä, että jos ihminen tuli vastaan, niin meikäläinen lakkasi hölkkäämästä ja siirtyi kävelemään viileästi ihmisen ohi. Kaikista pahimpia oli nuorisolaiset, joskus jopa vaihdoin lenkin suuntaa, jos huomasin kaukaisuudessa nuorisolaisia tulevan vastaan.

Nykyään keskityn lenkillä vain ja ainoastaan itseeni – ja vähän Radio SuomiPopin Aamulypsyn uusintaan. Ihmisiä, jopa nuorisolaisia, on tullut vastaan lenkeillä, mutta jos mulla on hölkkäosuus päällä niin sen minä suoritan. Eniten nykyään pelottaa se, että sovellus päättää hölkkäsuorituksen jonkun toisen ihmisen lähelle.. Niin on kerran käynyt, jolloin en siis vaan totellut sovellusta vaan hölkkäsin vielä noin minuutin, että pääsin sopivalle etäisyydelle. On jotenkin ahdistavaa ajatella, että jonkun hölkkä loppuisi juuri mun kohdalle, joten en viitsi laittaa tätä mahdollista ahdistusta kiertämään.

Kerran on käynyt se mikä nuorisolaisissa eniten ahdistaa. Mä hölkkäsin siis ihan kaikessa rauhassa tuolla ja sitten mun ohi ajaa pyörällä nuorisolainen ja toinen jää mun taakse. Kuulen Aamulypsyn läpi naurua, ja tää edelle ajanut nuorisolainen katsoo mun suuntaan. Ajatukset äkkiä kasaan: "ne saattaa nauraa ihan omille jutuilleenkin, ja toi vaan ajaa toista nopeemmin". En ottanut kuulokkeita pois vaan jatkoin omaa asiaani, eli hölkkää. Tilanne jäi siihen.

En tiedä mikä siinä muiden naurussa muka niin ahdistaa, mutta kai se juontaa juurensa johonkin lapsuuteen tai nuoruuteen. Aika hyvin oon kehittynyt (vaikkakin aika hitaasti), koska pystyin sivuuttamaan asian ja keskittymään omaan asiaani. Ennen asia olis jäänyt vaivaamaan mua pitkäksi pitkäksi aikaa. Nyt asia oli aikalailla käsitelty niin, että todennäköisesti asia ei liittynyt muhun mitenkään ja vaikka olis liittynytkin, niin mitä sitten? Omaa elämäämmehän me tässä kaikki elämme. Ehkä ihan hyväkin näin kolmekymppisenä jo osata keskittyä vain omiin tekemisiinsä, eikä kytätä mitä ympärillä tapahtuu ja tehdä omia valintoja vaan sen perusteella.

Tää oli nyt taas tämmönen. Tuntuu, että mun blogissa pyörii tällä hetkellä vain muutama ns. sarja, joita tulen välillä vaan tänne päivittämään. Mutta siitähän sitä pitää kirjoittaa mitä elämässä tapahtuu, eikö? Eikai tämä muuten mitenkään omaelämäkerrallinen olisi.

Terveisin,
Tekko

Haluatteko Putousta?

Hmm, olen taas viettänyt aikalailla hiljaiseloa. Se johtunee kai siitä, että ei tässä elämässä oikein ole tapahtunut mitään. Tääkin päivä on mennyt taistellessa väsymystä vastaa ja oikeestaan vaan silmäillessä Big Brother kaksneljäseiskaa. Hauskaahan tässä on se, että lähes kaikki päivät on olleet tätä samaa.

No okei, olen mä tässä kerennyt opetella korjaamaan vaatteita. Parsimaan, ehkä? Vai miksi sitä kutsutaan kun ommellaan vaatteesta reikä kiinni? No, sitä kuitenkin. Se on ihan hyödyllinen taito kyllä. Mä oon ihan varma, että olisin oppinut ton jo joskus kauan aikaa sitten, mutta ilmeisesti en ole koskaan vaan viitsinyt edes kokeilla. Se on itseasiassa ihan yllättävän rentouttavaa hommaa – ja aika menee nopeasti.

Oon korjannut omia boksereitani nyt ison pinon, pari paitaa, Nellan yhen lelupupun vaatteen ja viimeisimpänä mä irrotin mun yhestä hupparista rikkinäisen vetoketjun ja ompelin sen umpinaiseksi. Tai siis, silleen.. No, se huppari on nyt yläkautta riisuttavaa mallia.

Ja kaiken tämän ohella on tullut tuijotettua televisiota. Ja oikeestaan vaan jo aikaisemmin mainittua BB:tä. Välillä toki myös Possea ja.. Tuleeko sieltä vielä mitään muuta katsottavaa? No, tänään alkaa ainakin Putous Allstars, joten se ainakin liittyy tuijotettavien asioiden joukkoon.

Putouksesta puheenollen, mitä olisitte mieltä jos mä tekisin myös semmosen paluun vanhaan? Tää Putous-kausi kun kantaa tota Allstars-lisäliitettä, tarkoittaen siis mm. joidenkin vanhojen näyttelijöiden paluuta. Jos tää kausi tarjoaa meille katsojille ihan uudet sketsihahmot, niin kiinnostaisiko ihmisiä lukea mun kömpelöitä arvosteluita sketsihahmoista?

Mä tein tämmösiä arvostelumerkintöjä joskus, hmm, ehkä viimeksi vuonna 2014, ja sitä ennen muistaakseni jokaiselta sitä edeltävältä kaudelta. Ne on ainoita merkintöjä mun blogissani, jotka kerää vieläkin tasaisesti lukijoita – yllättäen tosin aina uuden Putouksen alkamisen aikoihin.

Se oli semmosta, hmm, ränkkäystä.. Aivot on nyt sen verran solmussa, että en keksi tuolle sanalle fiksua suomenkielistä vastinetta. Sijoittelua se kai on, mutta toi kuulostaa typerältä. Pointti nyt kuitenkin on siis se, että mä arvostelen hahmon ulkoasun, hokemat ja ajan kanssa myös ns. kasvutarinan, ja järjestän ne täällä jonkinlaiseen minua miellyttävään järjestykseen parhaimmasta huonoimpaan, tai huonoimmasta parhaimpaan.

Se oli joskus aikoinaan mun mielestä tosi hauskaa hommaa, mutta sit näyttelijät alkoi vaihtumaan liian tiuhaan tahtiin ja mun mielenkiinto arvosteluita kohtaan vaan laantui. Ja ehkä siinä tapahtui sekin, että jotenkin ajattelin, että tää mun blogi ei ole oikea alusta semmoselle.. Ehkä ajattelen niin vieläkin, mutta kai sitä voisi tämmösen spesiaalikauden takia uhrautua? Jos siis on niin, että näyttelijät luo uudet sketsihahmot. Mainoksesta oon ymmärtänyt, että "vanhat näyttelijät tuo vanhat sketsihahmonsa lavalle", joka olis kyllä kaikinpuolin huono lähtökohta. Putous kun on jotenkin aina perustunut – ainakin siis mulla – uusiin pudotettaviin sketsihahmoihin.

Toki siinäkin, että vanhat hahmot ottelisivat uudestaan vastakkain, olisi oma kiinnostavuutensa.. Se vaan tarkottaisi sitä, että tästä syksystä jäisi pois kokonaan uudet sketsihahmot, joita kai olen tavallaan odottanut. Ne tuo aina mukanaan semmosen oivaltamisen ilon, jota välillä kaipaan. Toisaalta, mitä enemmän mietin tätä asiaa, niin sitä enemmän mua alkaa kiinnostaa myös vanhojen hahmojen uusintaottelukin.. Voisko olla kaksi osiota, uudet ja vanhat sketsihahmot? Pliis?

Olisi nimittäin hauska nähdä eri kausilta eri näyttelijöiden eri hahmoja, vastakkain. Ne voisi olla hahmoja, jotka on pudonnut mahdollisimman aikaisessa vaiheessa ja saisi nyt mahdollisuuden kertoa hahmon tarinaa.. Mitään vanhoja voittaneita hahmoja en tahdo nähdä, koska ne on jo nähty. Putouksen koukku on nimenomaan siinä miten sketsihahmot kasvaa jakso jaksolta (, sitä ei selvästikään kaikki ne äänestäjät tajua, mutta minkäs teen – minä en rahojani tommosiin tuhlaa. Yleensä sieltä äänestetään potentiaalisimmat pois, koska "suosikkinäyttelijä" on tehnyt jonkun ha-ha-hauskan hahmon). 

Mutta herättääkö teissä mielenkiintoa semmonen, että tehtäisiin täälläkin spesiaalin vuoksi paluu vanhaan? Jos kukaan ei sano mitään niin teen päätöksen itse, mutta jos joku on ihan ehdoton ja sanoo ei, niin sitten ei tehdä. Tosin jos sitten taas tulee toinen, joka sanoo joo, niin sitten otan oikeudet taas omiin käsiini.

Mulla ei ollut tänään mitään oikeeta asiaa mistä olisin tullut kirjoittamaan, joten tästä tuli näköjään tämmönen; Putous lähti viemään. Sainhan mä tässä ehkä hieman aivojani hereille, vaikka eikai sitä enää tähän aikaan olisi tarvinnut..

No, ihmetellään tulevissa merkinnöissä. Mitä ikinä ne sitten onkin?

(Mä en ole siis lukenut tulevasta kaudesta mitään, joten jos täällä nyt oli jotain semmosia kohtia, jotka olisi voinut lukemalla jonkun artikkelin selvittää, niin antakaa minulle anteeksi.)

Terveisin,

Tekko

Edit: Nyt ensimmäisen jakson nähtyäni voin sanoa, että mitään arvosteluita ei ole tulossa. Ei pysty. Tää mitä tämä ensimmäinen jakso tarjosi, eh.. Oli kaukana siitä mitä mä odotin. Tää on käytännössä ihan eri formaatti. Onkohan jossain kerrottu, että alkaako näiden Allstars-jaksojen jälkeen uusi oikea kausi? Jos jakson parasta antia oli se kun jonkun pokka petti, niin.. Ei se kyllä hyvää lupaa. Ja näitä oli kaiketi tulossa vain neljä jaksoa? Toivon kovasti, että tämän ajanhukan jälkeen saadaan jotain parempaa.

MON: Kolmas kuukausiraportti

Se olis aika taas vähän kirjotella Minulla on nälkä-päivitystä kuukausiraportin muodossa. Pilatakseni kaikkien tunnelman heti kättelyssä täytyy sanoa, että kehitystä ei oikeastaan ole tapahtunut. Mun painonpudotus meni ilmeisesti rikki.

Mitä mä sitten suotta aikailemaan sen enempää, heitetään nää kuukauden tulokset nyt suoraan tähän ja keskustellaan sitten siitä mistä keskustellaan, eikö niin?

9.-15.8. – Välisenä aikana paino oli jopa noussut hurjat +0,1 kg.
15.-22.8. – Paino oli jostain syystä noussut aika huomattavasti tällä kyseisellä viikolla. En edes muista selitystä. Kuitenkin +1,2 kg lisää.
22.-29.8. – Tällä viikolla tultiin sentään taas alas, jopa -0,4 kg verran.
29.8.-5.9. – Tässä välissä muutos oli taas onneksi alaspäin -0,2 kg.

Kuten ehkä nokkelimmat siellä osasi jo laskea, niin takapakkiahan tässä on taas otettu. Viime kerralla paino oli pudonnut -22,6 kiloa, kun se tulos enää on vain -21,9 kiloa.

Mä en tiedä mitä mun oikeestaan pitäisi tehdä, että saan tän homman taas etenemään oikeaan suuntaan. Mä olen syönyt todella vähän ja aina välillä jopa kärsinyt nälästä, silti sitä painoa tulee takaisin. Siis ajatelkaa nyt, mä syön vaan 3 kertaa päivässä ja paastoan siihen päälle 16 tuntia, mutta mitään ei tapahdu.

Nyt mä olen toki alottanut sen lenkkiharrastuksen taas, joten ehkä se olisi nyt se asia, mikä muuttaa tän suunnan taas oikeaan? Ihan suoraan sanottuna mua turhauttaa tälläkin hetkellä suunnattomasti. Joku voi siellä ajatella, että jotenkin mä syön väärin tai jotain, mutta mun mielestä en. 

Mä syön pari leipää, kinkulla ja juustolla, joskus harvoin kananmunalla, aamupalaksi, siinä kello 12 aikaan. Seuraavan ruoan tähtään johonkin 15-17 välille, joka on yleensä päivän lämmin ruoka, se on milloin mitäkin. Annoskoot on pysynyt hillittyinä, enkä ole oikeestaan päästänyt itseäni edes ähkyyn aikoihin. Nykyään syön oikeestaan silleen, että tunnen nälän hävinneen ja sillä hyvä. Viimeinen ruokailu tapahtuu siinä kello 19 maissa, jolloin mä yleensä tykkään tehdä marjoista ja/tai hedelmistä smoothien. Smoothien sekaan laitan yleensä mysliä, jota sitäkin vain ns. sallitun määrän (kyllä, olen katsonut paketin takaa).

Mun ruokailuissa ei voi mitenkään olla mitään vikaa. Ellen sitten syö liian vähän ja se taas tekee jotain temppujaan? Mä en ainakaan enää ymmärrä.

Kuitenkin, sanon vielä kerran, mä olen alkanut lenkkeilemään. Ja mä teen sitä tosiaan hyvin määrätietoisesti, joka on ikäänkuin uusi asia tässä hommassa. Aikaisemmin se on ollut "käyn lenkillä jos huvittaa"-meininkiä, mutta nyt mulla on selkeä tavoite siinä, että käyn vähintään kolme kertaa viikossa. Toistaiseksi se on myös toteutunut. Sitten siinä sivussa on kaikki satunnainenkin liikunta, mm. menneellä viikolla kävin hakkaamassa nyrkkeilysäkkiä 20 minuuttia.

Ja tästä lenkkeilystä tulee nyt oma osansa tätä MON-projektia. Joo, projektin nimi on "minulla on nälkä", mutta kyllä te ymmärrätte; tämä on enemmän elämänmuutos-homma kun vain ruokavalio kuntoon-homma.

Lenkkiukko-merkinnässäni kävin läpi sitä edeltävät lenkkisuoritukset, joten tässä merkinnässä aion käydä sen jälkeiset ja tätä edeltävät suoritukset läpi, koska nyt tää alku on mun mielestä hyvä kirjata ylös. On sitten myöhemmin hauska kattella omia suorituksiaan.

Tiistaina 1.9. kävin lenkillä. Kokonaismatka 4,15 kilometriä, kesto 34:05. Hölkkää yhteensä 12 minuuttia.
Keskiviikkona 2.9. kävin myös lenkillä. Kokonaismatka 4,76 kilometriä, kesto 40:56. Hölkkää yhteensä 14 minuuttia. Tässä mukaan astui jo 3 minuutin hölkkäpätkät, joka onnistui loppujen lopuksi yllättävän hyvin. Kunto senkun kohenee.
Lauantaina 5.9. oli toistaiseksi viimeisin lenkkini. Kokonaismatka 5,41 kilometriä, kesto 45:30. Hölkkää lenkistä oli jo jopa 16 minuuttia. Hölkkäosuuksien pituus kasvaa nyt huminalla, koska tällä lenkillä oli jo 4 minuutin hölkkäpätkä.

Kaikki hölkkäosuudet mitä toi sovellus multa on vaatinut on toteutunut. Mä en lopeta sitä ennen kun sovellus antaa luvan, koska tää on nyt vaan tehtävä. Ja siis se uskomaton fiilis mikä tulee joka päivä siitä kun ylittää itsensä, se jos jokin motivoi.

Tänään mulla olis taas lenkkipäivä. En vaan tiedä mihin väliin sen enää upotan, koska kello 21 alkaa Big Brother – kyllä, olen kyttääjä – ja lenkkiaikana kyseinen kellonaika on myös mun mielestä paras. Mä ehkä joudun tekemään niin, että lenkkipäivinä BB katsotaan sitten lenkin (ja suihkun) jälkeen Ruudusta. Ehkä niin on paras, jos Eira suostuu.

Lenkeistä on muuten pakko mainita vielä sen verran, että mulla on tosiaan käynnissä aina kaksi trackeriä – eli siis suorituksen seuraajaa. Toinen on mun älykäs kelloni ja toinen on tuo Start running-sovellus. Ne on molemmat päällä syystä. Kello seuraa kaikkea, kun taas toi toinen sovellus antaa lähinnä ohjeita valmentajan tavoin. Start running-sovellus kaikenlisäksi on hyvin epävarma, koska se on tuhonnut jo kahden mun suorituksen tilastot, joten oon päättänyt antaa sen toimia vain ja ainoastaan valmentajana, ja siinä se on ollut oikein hyvä.

Ja siis toi Start running-sovellus antaa aina määrämittaiset lenkit. Se alkaa jostain ja päättyy johonkin, mutta eihän se niin oikeassa elämässä mene. Kun tää sovellus päättää, että lenkki on nyt ohi, niin mä oon ottanut tavaksi sen, että yritän hölkätä siitä sitten kotiin. Toistaiseksi oon onnistunut olemaan suhteellisen lähellä kotia, joten oon jopa onnistunut tässä. Todellisuudessa siis kun sanoin noille lenkeille noi hölkkäosuudet, niin ne ei ole 100% täyttä faktaa. Mitä oon kelloa välillä seurannut, niin lenkkeihin on tullut semmonen 2-3 minuuttia extrahölkkää tästä kyseisestä syystä. Mutta eihän se oli lainkaan huono asia.

Kuukausiraporttikin saa lisää mittaa kun ottaa mukaan uusia osuuksia. Ja siis tiedättekö, tää ns. raportin kirjottaminen saa aina uuden motivaation heräämään. Jos on vähän jo kerennyt kyllästymään siihen, että tulokset nönnönnöö ja kaikki nännännää, niin kun tämän kirjoittaa, niin on taas täynnä tarmoa. Mä odotan jo illan lenkkiä!

Palaillaan tän aiheen parissa taas luultavasti vasta ensi kuussa, mutta muiden aiheiden parissa toivottavasti jo tuota pikaa. Ei mulla kyllä tällä hetkellä ole aiheideoita, mutta ehkä niitä taas jostain ilmenee. Nyt, ei mulla muuta.

Terveisin,
Tekko

Pelkäävä potilas, huokaileva hammaslääkäri

Kaikkia eilisen merkinnän lukeneita varmasti kiinnostaa, että miten mulla meni siellä hammaslääkärissä, eikö niin? Mä kerron sen teille tähän alkuun, koska eihän se nyt taas mennyt niinkuin Strömsössä. Ei mun mielestä, eikä huokailuista päätellen myöskään hammaslääkärin mielestä.

Tosiaan, multa poistettiin se poskihammas, josta olinkin jo viimeiset ainakin 8 vuotta halunnut eroon. Se oli niin raato kun hammas voi olla, sen totesi hammaslääkärikin. Se istutti mut tuoliin ja kysyi: "niin sua sattuu hampaaseen?" ja sitten kerroin vähän asiasta, jonka jälkeen se kurkisti osoittamaani lokaatioon, tokaisi "aijaa, tää on tämmönen.." ja huokasi syvästi perään.

En tiiä oliko sillä ollut jotenkin huono päivä, mutta se huokailu kyllä välillä alkoi ottamaan nuppiin. Ja siis kun hammas oli niin tiukasti kiinni kun se mullakin nyt oli, niin sitä huokailua kuului jatkuvasti. Mutta tosiaan, hampaanpoisto-operaatio lähti hyvin käyntiin. Mulle laitettiin 2 kertaa puudutus, jonka jälkeen se raato ilmeisesti porattiin kahteen osaan tai jotain. Sen jälkeen alkoi tuska.

Lääkäri alkoi vääntämään sitä hammasta irti sijoiltaan, mutta puudutus ei ollut muhun vielä täysin purrut; mua sattui ihan jumalattomasti. Yritin sen kestää, mutta jossain vaiheessa se raja tulee vastaan ja on pakko pysäyttää lääkärit. Lisättiin puudutusta. Se sanoi jotain, että "tuntuu tönimistä ja vääntöä, mutta kipua siellä ei pitäisi tuntua". Ei pitäisi ei. Hetki annettiin puudutukselle aikaa alkaa vaikuttamaan, jonka jälkeen alettiin vääntämään uudestaan. Se kipu oli edelleen läsnä, se ei ollut työntävä tai vääntävä tunne, vaan se oli koko leukaa repivä vihlonta, jota se lääkäri ei meinannut suostua uskomaan. Se tökki mua jollain terävällä huuleen ja leukaan, testaten että onko se puudutusaine vaikuttanut. Ja koska huuli ja leuka oli toiselta puolelta turtana, niin kyllä se kuulema oli. "On se kumma kun puudutus on perillä, mutta silti on kipua, huoh.." Laitettiin kuitenkin vielä yksi ampulli puudutusainetta lisää.

Hetken odottelun jälkeen vääntö alkoi taas. Kipu oli edelleen läsnä, mutta ajattelin, että otetaan nyt vaan se hammas pois, ettei lääkärinkään tarvitse kaikkia huokauksiaan mun kanssa käyttää. Oli se sen verran miedompaa se kipu tässä kohtaa, että ajattelin kestäväni sen. Ihan siinä alkumetreillä yritin sen toimenpiteen taas pariin kertaan keskeyttää kun se sattui taas ihan uskomattoman paljon. Annoin operaation kuitenkin jatkua ja yhtäkkiä huomasin, että kipu oli poissa. Luojan kiitos, koska siinä se lääkäri väänsi mun hammasta kaikilla voimillaan irti, nyt mä tunsin vaan vähän vääntävää ja tönivää tunnetta.

Hammas tuli pois kolmena tai neljänä palana, mikä on sikäli uskomatonta, että en tiennyt sen olevan edes niinkään iso. Yllättävän syvällä ne hampaat onkin, vaikka pinnalle näyttäisi toiselta.

Operaation jälkeen puhuttiin jotain ajanvarauksesta viisaudenhampaan leikkaukseen, koska semmonen oli siis paljastunut ton mun kulmahampaan alta. Ehh, en haluaisi. Lääkäri tosin tiesi kertoa, että se on "tikittävä aikapommi", jos sitä ei hoidata nyt heti pois. Se on todennäköisesti seuraava syy särkypäivystyskäynnille. Mun vasen puoli naamasta oli tässä kohtaa niin puutunut, että mun puheesta ei meinannut tulla mitään. Mun R-kirjain on muutenkin välillä viallinen, mutta nyt se oli kyllä täysin kadoksissa. Sopersin jotain ajanvajauksesta tai jostain, mutta päästiin me lopulta ihan yhteisymmärrykseen. Siis siihen, että aikaa ei voi varata paikanpäältä, vaan mun pitää soittaa, ja kannattaakin soittaa.

Multa kiellettiin lämmin ruoka ja liikunta eiliseltä. Ja naama oli puutunut vissiin 15-16 asti ja mä olin ihan täysin kyllästynyt siihen. Tosin puudutuksen lakattua alkoi pieni kipuilu, joka onneksi lähti kyllä hyvin särkylääkkeillä. Niiden voimalla mä olin aikalailla täysin oireeton loppu päivän. Sain nukuttua jopa ihan hyvät yöunet.

Äsken tossa heräsin ja purin hampaitani taas tiukasti yhteen, koska pystyn niin taas pitkästä aikaa tekemään. Sen raadon kanssa mun oli mahdotonta pitää hampaita yhdessä, koska se vihloi koko leukaan. Nyt mä oon välillä vaan ihan huvikseni laittanut hampaat yhteen ja koittanut, kuinka kovaa mä voin purra ne yhteen ilman, että mihinkään sattuu. Pienestä sitä ihminen voi tullakin onnelliseksi.

Se mun hampaan kolo on lähtenyt parantumaan oikein hyvin, mutta kipuja on ilmennyt leuassa. Luultavasti siitä kaikesta vääntämisestä ja painamisesta. Yllätävän paljon sitä vääntöä tohon naamaan kohdistui, että en ihmettele jos se on hellänä parikin päivää. Ja mä uskon, että tätäkin kipua saa hillittyä särkylääkkeillä, että eiköhän tästä taas selvitä ihan heittämällä.

Itseasiassa teitä varmasti vielä kiinnostaa se, että suhtaudunko hammaslääkäreihin nyt jotenkin uudella tavalla? Vastaus on: en ja joo. Pelkään edelleen, mutta pelkään ehkä eri tavalla. Toi olis muuten ollut oikein hyvä kokemus, mutta mua jäi hyvin vahvasti ärsyttämään se huokailu. Ja se, että mua ei meinattu uskoa. Sen lääkärin turhautuneisuus loi jotenkin ahdistavan ilmapiirin, joka nyt varmasti mun aivomaailmassa yhtyy kaikkiin hammaslääkäreihin. "En mene hammaslääkäriin, koska ne turhautuu mun hampaisiin ja mua alkaa ahdistamaan". 

Luultavasti jatkossa pitää mennä paikan päälle pelkopotilaana, eli noin tuntia aikaisemmin nappaamaan rauhoittavia lääkkeitä. Semmonen mahdollisuus kun ilmeisesti on. Mä nyt kuitenkin haluaisin noi mun hampaat silleen kuntoon, että niillä pötkisi vielä vaikka toiset 31 vuotta. Se vaan vaatimalla vaatii sitä hammaslääkäriä, koska pelkkä hampaiden pesu ei tässä kohtaa enää riitä niitä pelastamaan.

Mun piti tulla kertomaan muutamalla sanalla eilinen hammaslääkärikäynti ja siirtyä sitten MON-päivityksen pariin, mutta näin ei nyt käynytkään. Tästähän nähtävästi tuli juttua enemmän kun laki sallii, joten olisi tyhmää jatkaa tähän enää uutta aihetta. Mahdollisesti tässä tehdään nyt niin, että tänään tulee joko toinen merkintä tai sitten siirrän MON-kuukausiraportin huomiselle. En ole vielä aivan varma.

No, nyt mulla ei oikeestaan muuta lisättävää.

Terveisin
Tekko

Hampaat, hampaat

Tänään koitti semmoinen päivä, kun mun täytyi varata itelleni aika hammaslääkärin särkypäivystykseen. Olen yrittänyt vältellä tätä hetkeä varmaan viimeiset kymmenen vuotta, koska mulla on hammaslääkäristä lähinnä huonoja kokemuksia.

Tossa pari päivää sitten mulla mun poskihammas, jos sitä nyt voi enää edes hampaaksi kutsua, alkoi vihottelemaan. Tuntuu, että se vika on siellä juuressa, koska mun koko leuka on välillä aika uskomattoman kipeä. Jopa välillä niin kipeä, että mun näkö sumenee hetkellisesti kun en voi keskittyä muuhun kun siihen kipuun. Ja tää on jokseenkin siitä pirullinen vaiva nyt, että tää ilmoittaa olemassaolostaan lähinnä iltaisin, juuri kun pitäisi mennä nukkumaan. Silloin ei enää hammaslääkäriin lähdetä.

Onneksi, tai miten sen nyt tahtoo ottaa, se oli kipeä vielä nyt herätessäkin. Ei tuntunut millään tavalla valehtelulta soittaa itselleen särkypäyvystykseen aikaa. Kohta siis mennään, koska aika on varattu kello 11. Olisin voinut ottaa sen aikaisemminkin, koska tää kipu taas yltyy. Eikä tähän auta mitkään särkylääkkeet – Eira on yrittänyt mua särkylääkitä, mutta apu on ihan hetkellinen ja hyvin vähäinen. No, ehkä se kärsimys on kohta ohi.

Ja mikä on aivan varmaa, niin se, että tästä hammaslääkärikäynnistä alkaa kallis ja pitkä urakka. Ne aivan varmasti löytää mun suusta niin paljon reikiä ja muita kummallisuuksia, että ei ne tätä hoitosuhdetta yhteen särkykäyntiin lopeta.

Teitä varmasti jo kovasti kiinnostaa, että miksi mulla on lähinnä vaan huonoja kokemuksia hammaslääkäreistä? Mä voin vähän valaista teille.

Mä kävin käsittääkseni sillon nuorena poikana hammaslääkärissä ihan säännöllisesti, hoidot onnistui hyvin ja mun suu oli oikeestaan aina täydellisessä kunnossa – mitä nyt jotkut hampaat hieman vinossa. Oikomishoidot ei koskaan oikein maistunut mulle. Sain yöraudan, joka olisi ollut suhteellisen kivuton ja helppokäyttöinen, mutta eipä pikku-Tekko suostunut moista käyttämään. Eikä oikeestaan koskaan suostunut myöskään pesemään hampaitaan, mitä nyt aina ennen hammaslääkärille menoa.

Yläasteella kuitenkin koitti sitten semmonen hetki, että hampaasta löydettiin reikä ja muutama hammas alkoi olemaan jostain syystä tiensä päässä. Niitä alettiin hoitamaan sitten vähän rankemmalla kädellä ja pelko hammaslääkäreitä kohtaan alkoi kehittymään.

Ehkä se ensimmäinen pysäyttävä hetki oli se, kun joku toistaitoinen hammaslääkäri tai -hoitaja laittoi mulle puudutusta. Se tökki mua kitalakeen varmaan 458 kertaa, aina todeten vaan "oho, osui väärään kohtaan". Ja jos se ei ollut paha, niin kun se sitten osui oikeaan kohtaan, niin sen jälkeen vielä ikeniin toiset 458 pistosta, joidenka välissä todettiin paikan taas olleen väärä. Puudutus oli silloin todella tarpeen, koska edessä oli hampaanpoisto. Tää puudutusruljanssi tosin aiheutti mulle neulakammon, jonka takia en hammaslääkärillä jatkossa puudutusta ottanut. Mun suusta on revitty yhtä jos toistakin ilman puudutusta, eikä sekään ole kovin kivalta tuntunut.

Yläasteen jälkeen päätin, että se oli sitten siinä, meikäläinen ei hammaslääkäriin enää mene. Vaan koittipa se hetki kun en särkyjeni takia taas kyennyt olemaan edes kotona. Olin muuttanut jo omilleni ja kävin pintakäsittelypuolta ammattikoulussa, mutta silloin ei koulu, eikä oikein kotikaan maistunut. Mä pyörin kivuissa kotona ja mietin, että onko mun nyt aivan pakko mennä hammaslääkäriin? Soitin kuitenkin itselleni ajan.

Se käynti jäi sitten elämäni toistaiseksi viimeiseksi, koska sekään lääkäri ei osannut hommaansa. Tai mistä minä tiedän, enhän mä ole hammaslääkäreillä käynyt. Se tutki tota mun jo silloin huonossa kunnossa ollutta poskihammasta, joka siis nyt taas vihoittelee, mutta poistamisen sijaan se alkoi paikkailla sitä jollain. Ja ennen paikkailua, se painoi mun leukaluun melkein irti naamasta. Mä olen ihan varma, että se painoi paljon kovempaa kun olisi oikeasti saanut. Mulla oli silloin kyllä puudutus, mutta mä tunsin kyllä sen leukaluun painamisen kaikkialla mun naamassa. Se laittoi poskihampaaseen jonkun paikan ja varasi mulle uutta aikaa.

Seuraava aika kun koitti, niin se kyllä jäi. Mä en todellakaan halunnut mennä sinne, joten peruin koko roskan. Mua ei sillä hetkellä enää sattunut mihinkään ja mä olin ihan ok sen kanssa, että mun poskihammas on vain puolikas ja sekin tynkä väriltään musta.

Kaikki on ollut suurinpiirtein hyvin eiliseen iltaan asti. Toi hampaanraato on välillä oireillut tuolla jotain, mutta se kipu on ollut aina lievää ja on mennyt ajan kanssa ohi. Miksi vaivautua siispä?

Tänä vuonna kun aloitin ton Tekko kuntoon-projektin, joka siis on sisältänyt tähän mennessä laihdutusta ja myös hampaiden hoitoa, niin mä olen myös ajatellut usein, että aion myös jossain vaiheessa mennä ihan hammaslääkärille asti. Isoin este mulla on ollut oikeestaan raha, koska mä tiedän miten kallista puuhaa se on. Ja varsinkin, jos viimeisimmästä hammaslääkärikäynnistä on se noin 8 vuotta (alussa sanoin noin kymmenen, mutta ehkä tää on realistisempi) niin suussa on varmasti ehtinyt tapahtumaan paljonkin vahinkoa, joka vaatii käyntiä käynnin perään.

Ensinnäkin mä olen ihan varma, että mä tuun pääsemään mun kaikista poskihampaista eroon, koska ne jos jotkut on ihan raatoja. Jos ne niitä meinaa lähteä paikkaamaan, niin saavat varmasti tilata ison lastin paikka-ainetta, jotta riittää. Toiseksi, ne saa tilata lisää sitä paikka-ainetta, koska on mun suussa niitä pienempiäkin reikiä siellä täällä. Tai voiko niitäkään enää pieniksi kutsua, jos ne silmällä selkeästi erottaa?

No, tänään kuitenkin alkaa tapahtumaan. Tällä kertaa otan avosylein vastaan mahdolliset uudet ajat ja käytän ne hyödyksi. Kaikki säästöthän tähän varmasti hupenee, eikä riitä, mutta ehkä se on sitten sen arvoista; kyllä sitä tän ikäisenä on alkanut arvostamaan ajatusta terveestä suusta.

Tää kirjottelu hävitti noin tunnin odotteluajasta, joten tää oli oikein hyvä asia. Nyt on vähemmän jännitettävää jäljellä. Ja nyt mulla ei muuta.

Terveisin,
Tekko