Valvomisen peikko

Mulle on jostain tullut joku fiksaatio siitä, että mun pitäisi nyt kesällä vielä valvoa yksi kokonainen yö. Joka ilta sänkyyn mennessä oon miettinyt, että "olisiko se tämä yö vai vasta seuraava?" Mä luulen, että tämä juontaa juurensa lapsuuteen ja kesälomaan. Silloin piti vähintään yksi yö aina valvoa läpi, tai muuten kesäloma ei ollut täydellinen. Mutta siis.. Nykyään ei vaan pysty. Tai siis kyllä mä pystyisin olemaan hereillä sen jonkun parikymmentä tuntia mitä tämä homma periaatteessa vaatisi, mutta nykyään noin pitkän valvomisen jälkeen alkaa sattumaan joka paikkaan. Ja sitten pitäisi nukkua mahdollisesti aurinkoiseen aikaan, joka on nykyään huono juttu.

En tiedä pitäisikö yrittää vai odottaa, että tämä tunne menee vaan omalla painollaan ohi? En edes tiedä mitä mä tekisin yöllä hereillä ollessani? Tai siis joo, lapsena aika tuhlattiin pelaamalla tai muuten vaan pyörimällä jossain internetin syövereissä, mutta tietokoneella oleminen ei nykyään oikein ole mulle mikään juttu. Voisin mä periaatteessa katsella jotain sarjaa, mutta ei sitäkään loputtomiin jaksa. Ei riitä keskittyminen.

Jossain vaiheessa kesäyöt valvottiin yhden kaverin, Villen, kanssa kahvin voimalla ja hengailemalla jossain pihalla tai muuta. Pelattiin erinäisiä konsoleita ja pelejä. Ja juotiin kahvia. Ja sen jälkeen lisää kahvia ja lisää pelaamista tai hengailua. Siitä on jäänyt ihan kiva muistijälki aivoihin.

Mutta mä en ole pitänyt tota yhden yön valvomista mitenkään oleellisena asiana enää moniin vuosiin. Miksi se taas yhtäkkiä tuli? Ehkä sitä olisi kiva pitkästä aikaa kokeilla ja sen takia se nyt kummittelee aivoissa. 

Viime lauantaina käveltiin Ronin kanssa Hyvinkään keskustasta joskus yhden aikaan yöllä meille. Oltiin oltu pussikaljalla, vaikka oikeastihan me lonkeroa juotiin – eli oltiin pussilonkerolla. Se oli yllättävän hauska retki kokonaisuudessaan, mutta jotenkin taas se käveleminen yöaikaan jäi sillein kivasti mieleen.

Tää mun valvomis-juttu oli ollut jo ennen lauantaita mielessä, mutta tämä yökävely jotenkin vahvisti sitä tunnetta sen tarpeellisuudesta vielä entisestään. Siitä tuli jollain tapaa hyvin vahvasti nuoruus mieleen. Eli onko tämä sitten jotain kaipuuta sinne lapsuuteen ja nuoruuteen? Olenko minä nyt siis virallisesti vanha kun kaipaan joitain ihmeellisiä nuoruuden tapoja takaisin?

Tällä hetkellä noin 55 % musta on sitä mieltä, että mun pitäisi jostain syystä valvoa yksi kokonainen yö. Loput 45 % yrittää olla fiksu. En tiedä.


Tässä merkinnässä ei ehkä taas ollut mitään järkeä – mutta harvoinhan näissä muutenkaan. Oon vaan pyöritellyt tätä asiaa päässäni ja halusin sen jotenkin pois sieltä. Kuulostaa hirveen dramaattiselta. Nyt tämä on kirjotettu ylös, joten nyt tämä on toivottavasti poistettu kuormittamasta mun aivokapasiteettia. Nyt se joko tapahtuu tai on tapahtumatta, mutta ainakin sen liiallinen ajattelu täytyy loppua.

Ja tämä oli sitten tällä selvä. Eli nyt ei mulla muuta! Seuraavaan kertaan, josko silloin tulisi jotain asiaakin?

Terveisin,
Vesa-Matti