Täytin tossa muutaman työhakemuksen, koska työkkäri pakottaa. Luin myös ton info-paketin tohon koulutukseen liittyen, mutta se ei kyllä kertonut mulle yhtään mitään. En edelleenkään tiedä muuta kuin sen, että koulutus alkaa tänä perjantaina, 19.8.2022. Mulla ei ole mitään linkkiä mihinkään Teams-puheluun tai muutakaan, mutta mä uskon, että kaikki tarvittava informaatio mulle vielä annetaan. Toivottavasti.
Sitten kävin läpi vielä vähän tän blogin tilastoja, koska ne pitää aina tarkistaa. Vaikka se liikenne täällä mun blogissa ei olekaan kun alle 20 ihmistä / merkintä, niin silti nämä tiedot on mulle tärkeitä. On olemassa ainakin kourallinen ihmisiä, joita mun merkinnät kiinnostaa ja sekin jopa motivoi.
Ja kun tämä blogi tuli tässä avattua niin ajattelin, että kirjoitetaan samalla vähän. Tässähän tätä jo jonkin verran tuli, mutta siirrytään nyt siihen itse asiaan!
Tosiaan, 11.8.2022 meille syntyi toinen poika. Mentiin sairaalalle heti aamusta, koska synnytys piti käynnistää erinäisistä syistä johtuen. Ja olihan laskettu aikakin mennyt jo, joten pieni oli valmis maailmaan.
Käynnistelyssä menikin sitten se koko torstai. Melkein. Hitto kun mä olen huono muistamaan noita kellonaikoja, enkä mä nyt löytänyt tähän hätään sitä lappua, missä ilmoitettiin kaikki vauvan syntymätiedot.. Sen mä voin ehkä sanoa varmaksi, että kello oli 19 ja jotain kun poika tuli vauhdilla maailmaan. Oisko ollu ollut 19:28? Ja siis tää kellonaika-ongelma on kytköksissä siihen, että mä en muista päivämääriäkään. Eikä tarkoita, ettäkö olisin jotenkin väliinpitämätön; mitkään numerot ei vaan jää mun päähän jostain syystä.
Eira sinnitteli tosi pitkään ilman mitään kipulääkkeitä. En tiedä miksi, eikä taida tietää Eira itsekään. Mä yritin sille aina välillä sanoa, että pyydä nyt joku antamaan jotain, mutta ei. Kivut oli kuitenkin jo sitä luokkaa, että Eiralta pääsi suustaan tahattomia kirosanoja. Sitten kun Eira viimein suostui soittamaan henkilökuntaa paikalle ja pyytämään kivunlievitystä, niin sittenhän jo alkoikin tapahtua. Kätilö oli just hakenut jonkinlaisen anestesia-kärryn ja valmisti sen ääressä oikeanlaista annosta lääkettä. Eira oli kääntyneenä kyljelleen katse mua päin, otti mua kädestä kiinni ja alkoi valmistautua piikkiä varten. Piikkiä tai mitään lääkettä ei keretty antamaan kun Eira alkoi jo puristamaan mun kättä synnytyksen käynnistymisen merkiksi. Ja vauva sieltä sitten putkahtikin jo maailmaan ihan muutamassa minuutissa.
Kaikki tapahtui siinä sitten jotenkin niin tosi nopeesti. Katottiin Eiran kanssa vaan toisiamme tyhjät ilmeet kasvoillamme, kun ei kumpikaan oikein tajuttu mistään mitään. Kätilö kertoi, että pää syntyi ja mä sitten harhauduin katsomaan tätä tapahtumaa. Vauvan pää oli aivan sininen, mutta se oli oikeasti ulkona. Siellä siis oikeasti oli ollut vauva kokoaika, mutta eipä mun aivot sitä olleet täysin sisäistäneet. Tuli kaikenlaisia pelkoja vauvan väristä johtuen, mutta silti hirveesti onnellisuutta siitä, että siellä oli vauva ja sitten taas pelkoa, mutta lopulta kuitenkin eniten sitä onnellisuutta, koska se sinisyys lopulta hävisi. Napanuora oli kietoutunut käsittääkseni kierroksen kaulan ympärille ja se oli hieman vaarallinen tilanne. Se kuitenkin tuli sitten niin nopeesti, että mitään kunnon hätätilannetta ei kerennyt kehkeytymään. Onneksi.
Siinä se sitten oli se vauva, Eiran päällä makoilemassa ja väri alkoi hiljalleen muuttua normaalimmaksi ja normaalimmaksi. Pieni, täydellinen vauva. Sitä oli vaan pakko katsoa ja katsoa. Valehtelisin jos väittäisin, että silmät pysyi kuivana koko toimituksen ajan. Kyllä pääsi onnenkyyneleitä.
Eira oli saanut verenpaineeseen jotain lääkettä ja sen takia oli tiedossa, että Eira ja vauva jää vielä sairaalaan. Joskus 23 aikaan lähdettiin viemään Eiraa, vauvaa ja Eiran tavaroita kohti perhehuonetta, jossa sitten vierähtikin seuraavat pari päivää pienessä tarkkailussa. Minä toki lähdin kotiin, koska olisi ollut kallista puuhaa jäädä munkin vielä sinne makoilemaan. Seuraavana aamuna sain touhuta Maxin kanssa tovin, sitten Eiran äiti taas tuli Maxia hoitamaan ja mä pääsin takaisin sairaalalle.
Kaikki tapahtui siinä sitten jotenkin niin tosi nopeesti. Katottiin Eiran kanssa vaan toisiamme tyhjät ilmeet kasvoillamme, kun ei kumpikaan oikein tajuttu mistään mitään. Kätilö kertoi, että pää syntyi ja mä sitten harhauduin katsomaan tätä tapahtumaa. Vauvan pää oli aivan sininen, mutta se oli oikeasti ulkona. Siellä siis oikeasti oli ollut vauva kokoaika, mutta eipä mun aivot sitä olleet täysin sisäistäneet. Tuli kaikenlaisia pelkoja vauvan väristä johtuen, mutta silti hirveesti onnellisuutta siitä, että siellä oli vauva ja sitten taas pelkoa, mutta lopulta kuitenkin eniten sitä onnellisuutta, koska se sinisyys lopulta hävisi. Napanuora oli kietoutunut käsittääkseni kierroksen kaulan ympärille ja se oli hieman vaarallinen tilanne. Se kuitenkin tuli sitten niin nopeesti, että mitään kunnon hätätilannetta ei kerennyt kehkeytymään. Onneksi.
Siinä se sitten oli se vauva, Eiran päällä makoilemassa ja väri alkoi hiljalleen muuttua normaalimmaksi ja normaalimmaksi. Pieni, täydellinen vauva. Sitä oli vaan pakko katsoa ja katsoa. Valehtelisin jos väittäisin, että silmät pysyi kuivana koko toimituksen ajan. Kyllä pääsi onnenkyyneleitä.
Eira oli saanut verenpaineeseen jotain lääkettä ja sen takia oli tiedossa, että Eira ja vauva jää vielä sairaalaan. Joskus 23 aikaan lähdettiin viemään Eiraa, vauvaa ja Eiran tavaroita kohti perhehuonetta, jossa sitten vierähtikin seuraavat pari päivää pienessä tarkkailussa. Minä toki lähdin kotiin, koska olisi ollut kallista puuhaa jäädä munkin vielä sinne makoilemaan. Seuraavana aamuna sain touhuta Maxin kanssa tovin, sitten Eiran äiti taas tuli Maxia hoitamaan ja mä pääsin takaisin sairaalalle.
Toisena päivänä napattiin tämä kuva. Siinä hän nyt sitten on, meidän kuopus. Syntymämitoiltaan 3154 grammaa ja 49 senttiä. Nimeltään.. No, enpäs sitä teille kerrokaan. Me ollaan kutsuttu sitä nyt possuksi, kuten ollaan kutsuttu Maxiakin. En tiedä miksi, mutta jostain syystä meillä on nyt kaksi possua, vaikka ihmisiä kumpainenkin oikeasti on. Mä jotenkin oletan, että possu tulee pojasta, mutta se on sitten kuitenkin jotenkin hauskempi sanoa. Häntä kutsutaan myös paljon pikkuveliksi, koska Max on alkanut tunnistamaan sen. Kun kysyy Maxilta, että "missä pikkuveli?" niin Max etsii katsellaan pienen veljensä ja osottaa yleensä aina oikeaan paikkaan.
Se oli muuten tosi hellyyttävä se Maxin ja pikkuvelin ensikohtaaminen. Voi että. Pakko sanoa, että meikäläisellä kostui siinäkin kohtaa silmät ja huomasin nauhoitetusta videosta sen, että myös Eiralla meni ääni hieman rikki liikutuksesta. Max oli siis oikeasti tosi innoissaan! Se vaan hymyili ja piti tosi semmosta innostunutta ääntä. Ja kun vauvalta pääsi sitten pieni itkahdus, niin Max yritti olla ystävällinen ja heitti tälle oman tuttinsa. Ja toisenkin oman tuttinsa Onneksi osasin jotenkin varautua näihin ystävällisiin eleisiin ja mulla oli käsi välissä, eikä tutit osunut vauvaan.
Nyt Max ei ihan hirveesti ole ollut kiinnostunut pikkuveljen meiningeistä, mutta aina välillä käy vähän ihmettelemässä sitä. Odottaa varmasti jo tosi innoissaan, että pääsee jossain kohtaa leikkimään sen kanssa. Siihen vaan menee tovi jos toinenkin. Nyt kun tämä on tätä lähinnä makaamista, syömistä, kakkimista ja pissimistä.
Vaikka onnellinen onkin, niin ei sitä voi kieltää, etteikö olisi kaikenlaisia pelkotilojakin taas. Päälimmäisenä ehkä se, että osaako sitä huomioida kummankin lapsen riittävästi? Max ei ole vielä osoittanut hirveesti mitään mustasukkaisuutta, koska ei sen elämä ole vielä paljoa muuttunut. Isi ja äiti leikkii kumpainenkin Maxin kanssa minkä kerkiää. Jossain vaiheessahan se kerkiäminen vähenee kun uusi lapsikin alkaa vaatimaan omaa osuuttaan huomiosta. Tai siis vaatiihan se nyt jo ja se myös saa sitä huomiota.. Mutta.. No, siis tää on varmaan taas joku vaan tämmönen mun päänsisäinen juttu. Haluan olla isä kummallekin pojalle yhtä paljon ja sitä kautta sitten vaan jännittää, että osaanko. Ehkä sitä osaa? Tässä ollaan vaan niin uudessa tilanteessa taas, että kaikenlaisia ajatuksia pyörii.
Pääosin on kuitenkin mennyt nyt hyvin. Tai siis.. No, en mä koe, että tässä olisi ollut vielä mitään negatiivisia seikkoja. Toivottavasti ei tulekaan ja kaikki menee omalla painollaan vaan hyvin eteenpäin. Ja hei, Maxin kanssa ei päästy koskaan oikein siivoilemaan pukluja, mutta tämä uusi kaveri tarjoilee niitä ihan kiitettävästi. Eli nyt me päästään kokemaan tämäkin! Eilen pikkupossu makasi mun päällä ilman minkäänlaista vaatetta tai vaippaa ja mä sain korttipelisanastoa käyttäen suoran. Ensin puklun kaulalleni, sitten pissan vatsalleni ja vielä lopuksi tai jossain vaiheessa, oli ilmestynyt se kakkakin mun päälle. Ei harmittanut, vaikka vähän harmitti se, että piti siinä sitten tosi väsyneenä vielä suihkuun raahautua.
Ja nyt ei mulla enää muuta. Tässä oli tämmönen aika kattava pakkaus siitä miten tässä nyt eletään. Eli seuraavaan kertaan ihmiset!
Terveisin,
Vesa-Matti
Se oli muuten tosi hellyyttävä se Maxin ja pikkuvelin ensikohtaaminen. Voi että. Pakko sanoa, että meikäläisellä kostui siinäkin kohtaa silmät ja huomasin nauhoitetusta videosta sen, että myös Eiralla meni ääni hieman rikki liikutuksesta. Max oli siis oikeasti tosi innoissaan! Se vaan hymyili ja piti tosi semmosta innostunutta ääntä. Ja kun vauvalta pääsi sitten pieni itkahdus, niin Max yritti olla ystävällinen ja heitti tälle oman tuttinsa. Ja toisenkin oman tuttinsa Onneksi osasin jotenkin varautua näihin ystävällisiin eleisiin ja mulla oli käsi välissä, eikä tutit osunut vauvaan.
Nyt Max ei ihan hirveesti ole ollut kiinnostunut pikkuveljen meiningeistä, mutta aina välillä käy vähän ihmettelemässä sitä. Odottaa varmasti jo tosi innoissaan, että pääsee jossain kohtaa leikkimään sen kanssa. Siihen vaan menee tovi jos toinenkin. Nyt kun tämä on tätä lähinnä makaamista, syömistä, kakkimista ja pissimistä.
Vaikka onnellinen onkin, niin ei sitä voi kieltää, etteikö olisi kaikenlaisia pelkotilojakin taas. Päälimmäisenä ehkä se, että osaako sitä huomioida kummankin lapsen riittävästi? Max ei ole vielä osoittanut hirveesti mitään mustasukkaisuutta, koska ei sen elämä ole vielä paljoa muuttunut. Isi ja äiti leikkii kumpainenkin Maxin kanssa minkä kerkiää. Jossain vaiheessahan se kerkiäminen vähenee kun uusi lapsikin alkaa vaatimaan omaa osuuttaan huomiosta. Tai siis vaatiihan se nyt jo ja se myös saa sitä huomiota.. Mutta.. No, siis tää on varmaan taas joku vaan tämmönen mun päänsisäinen juttu. Haluan olla isä kummallekin pojalle yhtä paljon ja sitä kautta sitten vaan jännittää, että osaanko. Ehkä sitä osaa? Tässä ollaan vaan niin uudessa tilanteessa taas, että kaikenlaisia ajatuksia pyörii.
Pääosin on kuitenkin mennyt nyt hyvin. Tai siis.. No, en mä koe, että tässä olisi ollut vielä mitään negatiivisia seikkoja. Toivottavasti ei tulekaan ja kaikki menee omalla painollaan vaan hyvin eteenpäin. Ja hei, Maxin kanssa ei päästy koskaan oikein siivoilemaan pukluja, mutta tämä uusi kaveri tarjoilee niitä ihan kiitettävästi. Eli nyt me päästään kokemaan tämäkin! Eilen pikkupossu makasi mun päällä ilman minkäänlaista vaatetta tai vaippaa ja mä sain korttipelisanastoa käyttäen suoran. Ensin puklun kaulalleni, sitten pissan vatsalleni ja vielä lopuksi tai jossain vaiheessa, oli ilmestynyt se kakkakin mun päälle. Ei harmittanut, vaikka vähän harmitti se, että piti siinä sitten tosi väsyneenä vielä suihkuun raahautua.
Ja nyt ei mulla enää muuta. Tässä oli tämmönen aika kattava pakkaus siitä miten tässä nyt eletään. Eli seuraavaan kertaan ihmiset!
Terveisin,
Vesa-Matti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoitelkaa mielummin omalla nimellä kun Anonyymina. Ihan vain varmuuden varalta. :)