31072018 | Mun Maailmako?

Tänään on se päivä kun Mun Maailma -teatterityöpaja virallisesti loppuu, ja mun on aivan pakko kirjoittaa tästä kokemuksesta kaikki – tai ainakin kaikki mitä voin.


Mä yritän vähän muistella, että mimmonen matka tää kaikenkaikkiaan on ollut, hmm. No, muistan ensimmäisestä päivästä sen, että mua jännitti suhteellisen paljon ja päivän jälkeen mä jopa saatoin ajatella: "Tätäkö tää nyt on?" Ensimmäinen päivä ei mua oikein sytyttänyt. Ei ehkä vielä seuraava päiväkään, eikä sitä seuraava. Kävin kuitenkin tunnollisesti ja tutustuin ihmisiin päivä päivältä enemmän ja enemmän. Ja ne ihmiset sen Mun Maailman lopulta tekikin.

Mun Maailma sai mut uskomaan, että mä saatan pärjätä jo ilman paniikkihäiriölääkkeitä. Ja nekin mä tossa tosiaan sen aikana lopetin. Ilman tota yhteisöä en kyllä olis vieläkään siihen pystynyt. Ensimmäisen kerran musta tuntu, että mä kuulun johonkin.

Mulla on ollut tapana "lukea ihmisten ajatuksia", mutta tuolla mä en osannut lukea kenestäkään, että ne ajattelis musta vaan pelkkää pahaa. Yleensä mä saan semmosia fiiliksiä ihmisistä, mutta tuolla en kenestäkään. Ihan huikeeta porukkaa.

Mä sain tukea lähes kaikkeen. Jos mulla oli huono päivä, se huomioitiin heti ja se ei ollu enää niin huono päivä. Paniikkihäiriölääkkeiden jättämät vierotusoireetkin huomioitiin ja mua ymmärrettiin niidenkin osalta.

Meiän porukasta tuli suhteellisen tiivis kyllä loppua kohden. Me vietettiin paljon vapaa-aikaakin yhdessä. Se hämmästyttää mua, koska mä en oo osannu päästää ihmisiä noin nopeesti mun lähelle. Harmittaa kyllä suuresti jos meiän yhteydenpito loppuu nyt tähän. Mulle on ollut hyvin vaikeaa aina pitää yhteyttä ihmisiin, ihan vanhoihin kavereihinkin, mutta ehkä mä voisin koittaa tehdä parannuksen.


Työtehtävät teatterityöpajalla oli yllättävän laidasta laitaan meneviä: teatteriharjotteita, makkaranpaistoa, muuttoa, lavasteiden parissa työskentelyä ja muuta sellaista. Välillä otettiin päiviä, kun ei tehty yhtään mitään, vaan mentiin esimerkiksi piknikille. Kaikki päivät oli suhteellisen kivoja, johtuen varmaan juurikin siitä, että ne ei useimmiten ollut keskenään samanlaisia. Välillä se oli kyllä raskastakin, kun oli pistänyt ajatuksensa johonkin ennaltasovittuun, ja suunnitelmat muuttuikin täysin. Sitä se kuitenkin ilmeisesti teatterimaailmassa on. Ja siihen oppi varautumaan.

Esimerkiksi Risto Räppääjän lavasteiden parissa työskentely oli vähän semmosta, että ei koskaan tiennyt mitä seuraavaksi tapahtuu. Ohjeita saattoi tulla monesta eri suunnasta, koska oli kiire ja kaikki halusi vaan valmista. Niinä päivinä sitä ei kyllä itelleen asettanut mitään odotuksia. Kiireessä se oli pakko tarttua kaikkeen mihin kykeni.


Viimesinä viikkoina mä huomasin sen, että fyysinen homma ei ole yhtään niin väsyttävää kun se, että joudut kokoajan keskittymään pitämään itsesi oikeassa tilassa. Teatteriharjotteet väsytti mua oikeesti paljon enemmän kun viimeisten viikkojen muuttorumba. Harjotteissa mä jouduin kokoaika käymään mun päänsisälläni sotaa kaikkia ajatuksia vastaan: "Mitä jos nyt mokaan?", "No sit mokaat, se on vaan hauskaa!", "Ei ole.", "On, on! Usko mua!", "Ei saa mokata.", "Kyllä saa!"

Se on välillä vaikeeta, välillä helppoa, mutta aina aika uuvuttavaa. Tuolla mokaaminenkin sai ihan uuden käsityksen loppujen lopuksi. Harjotteista tuli vaan paljon hauskempia jos joku mokasi. Sitä kautta mä ehkä saatoin oppia siihen, että mokaaminenkin on vaan inhimillistä. Puualalla mulle raivottiin aina kun mokasin ja sen jälkeen en oo hirveesti halunnut mokailla. Nyt se ei enää nii paljoa pelota.


Hyvin kasvattava kokemus siis kaikenkaikkiaan toi Mun Maailma on ollut. Mä oon tullut ihmisenä enemmän eteenpäin tän melkein 5 kuukauden aikana, kun mitä mä oon tullut moneen vuoteen. Ihan loistavaa! Tiedättekö mikä on myös loistavaa? Mun matka Mun Maailman parissa ei oikeesti loppunut tähän.

Ensi kuussa alkaa uusi Mun Maailma. Porukka vaihtuu lähes täysin ja mä odotan sitä todella suurella innolla. Vanha porukka oli loistava ja sen parissa olis voinut kyllä jatkaa, mutta nyt mulla on mahdollisuus katsoa, että onko mun hyvä kehitys ollut vaan väliaikaista, porukasta riippuvaa? Mä haluun voittaa itteni, pelkoni ja kaikki. Siksi mä olen niin innoissani!

Terveisin,
Tekko

26072018 | Persoonaniko?

Rupesin tänään tutkimaan hieman introvertti/ekstrovertti-asioita. En oo koskaan oikeen ymmärtänyt mitä ihmettä ne edes tarkottaa, mutta nyt ehkä tiedän. Ja mä olen hyvin vahvasti introvertti.

Tämän mainittuani meiän kaveriporukan viestiketjussa, oli se ilmeisesti ollut ihan ilmiselvä asia. Ja nyt kun ajattelen, niin olihan se. Sit sain linkin, jossa voi selvittää persoonallisuutensa: 16personalities.

Täytin sen ihan ajatuksen kanssa ja sain tietää olevani Puolustaja. Nyt mä ajattelin lähtee purkamaan tota tänne mun blogiini, koska se oli aika osuva teksti.

Vaikka puolustajat ovat empaattisia, he voivat olla hurjapäisiäkin puolustaessaan perhettään tai ystäviään, ja vaikka he ovat hiljaisia ja pidättyväisiä, heillä on usein hyvät ihmissuhdetaidot ja vakaat sosiaaliset suhteet; ja vaikka he etsivät varmuutta ja vakautta, he voivat olla hyvinkin avoimia muutokselle, kunhan he kokevat tulevansa ymmärretyksi ja kunnioitetuksi.

Tää oli ensimmäinen pätkä mikä sai mun karvat hieman nousemaan pystyyn; miten se voi osua noin hyvin? Mä oon joskus tännekin sen kirjottanut, että mulle on ihan sama jos mulle käy jotain, mutta mun läheisiin ei kosketa, tai sit mä saatan olla valmis vaikka vankilaan.

Eli mä jo tän perusteella tunnen itseni puolustajaksi.

Puolustajat ottavat vastuunsa henkilökohtaisesti, ylittävät jatkuvasti omia rajojaan ja pyrkivät tekemään kaikkensa ylittääkseen odotukset ja miellyttääkseen muita, sekä kotona että työpaikalla.

Ja tämä, huh. Mä koen itseni miellyttämisenhaluiseksi ihmiseksi. Mulle useimmiten on tärkeempää toisen hyvinvointi, ja teen sen eteen paljon asioita. Otan huomioon yleensä ensin kaikki läheiset ja vasta sitten itseni. Kun muilla on hyvä, mulla on hyvä.

Puolustajien haasteena on tulla huomatuksi tekemästään. He ovat taipuvaisia vähättelemään saavutuksiaan, ja siinä missä heidän kilttiyttään usein kunnioitetaan, kyynisemmät ja itsekkäämmät ihmiset pyrkivät hyötymään puolustajan omistautuvasta ja jalosta tavasta sysäämällä heille työtä ja ottamalla tunnustuksen tehdystä työstä itselleen.

Jos oikein ymmärrän ton ensimmäisen lauseen tossa, niin kyllä. Tästäkin olen tänne joskus kirjoittanut: mä haluan jättää itsestäni jonkinlaisen jäljen ennen kun täältä poistun. Nykyään en kylläkään enää vähättele itseäni, mutta en osaa ottaa kehuja vastaan. Enkä toisaalta kyllä nykyään suvaitse sitä, että joku ottaisi kunnian jostain mitä mä olen itse tehnyt. Ei pidä alentua siihen.

Heillä on loistava muisti, mutta he eivät käytä sitä tiedon ja nippelitiedon tallentamiseen, vaan painavat mieleensä asioita ihmisistä ja heidän elämästään.

Kyllä vain. Mä en muista kovin hyvin tärkeitä asioita, mutta muistan aika hyvin mitä ihmiset on mulle kertonut elämästään. Ja sillä mä pyrin sitten auttamaan tarpeen tullen, jos mahdollista. 

Muistiin liittyy kyllä mulla sekin, että mä muistan asuntojen yms. pohjapiirustuksia. Ihan lapsuudesta asti, vaikka en mitään muuta sieltä niin hyvin muistaisi. Se ei kyllä liittynyt tähän, mutta pitihän se nyt kertoa.

Puolustajat eivät koskaan ole täysin kotonaan parrasvaloissa, ja saattavat tuntea olonsa syylliseksi ottaessaan kunniaa tiimissä saavutetuille tuloksille.

Ja taas maaliin! Mä muistan teatterityöpajan alettua, kuinka mä puhuin sielläkin siitä, että mä en pysty mihinkään missä kaikki huomio kohdistuu muhun. Mulle tuli siitä hyvin epämiellyttävä olo. En mä siihen vieläkään ole täysin tottunut, mutta mä veikkaan olevani menossa parempaan suuntaan.

Ja mä muistan joskus kouluaikoina ryhmätehtävissä, mä annoin omasta työpanoksestani lähes kaiken pois. Tai siis silleen, että vaikka mä olisin tehnyt suurimman osan työstä, niin mä jaoin sen kyllä suurimmaksi osaksi pois: "Kaikki me tehtiin samanverran!"

Puolustajat kykenevät kuitenkin nauttimaan työstään saamastaan tunnustuksesta poikkeuksellisen hyvin, mihin ei moni muu persoonallisuustyyppi kykene.

Kehuja en osaa tosiaan ottaa vastaan, mutta jälkikäteen mulle tulee kivoista sanoista todella hyvä mieli. Ja se on siis todella hyvä mieli. 

Siinä oli semmonen syväanalyysi minun persoonallisuudestani. Suosittelen kaikkia tekemään ton testin, se on aika mieletön! Varsinkin jos tekee sen ajan kanssa ja valehtelematta. Sitä saattaa ihan yllättyä, että miten hyvin tommonen sivusto voi sut tuntea!

Terveisin,

Tekko

18072018 | Turvaako?

Tahtoisin tietää, että onko muilla ihmisillä jotain semmosta, hmm, turvavaatetta/-asustetta? Vai oonko vaan outo? Ei, en tarkota tällä mitään heijastinliiviä tms. Selitän teille mun turvavaatteeni, niin saatte kiinni.

Mun turvavaate on huppari, kauluspaita tai vaikka takki. Jokin, minkä voi laittaa t-paidan päälle. Mä en ikinä pysty lähteä pihamaata pidemmälle pelkässä t-paidassa.

Jos mulla ei ole toista vaatekappaletta t-paidan päällä, niin mä tunnen oloni jotenkin tosi epämukavaksi, ehkä jopa turvattomaksi. Ja voitte kuulkaas uskoa, että se on näillä helteillä aikamoinen kirous.

Vaikka kuinka kuuma olisi, niin turvavaatetta ei voi julkisella paikalla ottaa pois. Luultavasti koko maapallo räjähtäis sillä sekunnilla..

Tämä aiheuttaa myös ihmisissä kysymysmerkkejä. Multa on nyt pari kertaa kysytty, että miksi en ota mun huppariliiviä pois päältä, vaikka hikoilen kun pieni eläin? Vastaus: se on mun turva.

On vain muutama paikka maapallolla, jossa voin ottaa turvavaatteen pois yltäni: oma koti ja vanhempien koti. Näissä paikoissa mulla on turvallista ilman turvavaatetta.

Mä tiedän, että mun isoveljellä on – tai ainakin joskus oli – lippis ja aurinkolasit, joita ilman ei voi poistua kotoota. Kuvittelen jotenkin, että se on sille vähän niinkun mulle tämä paita-homma. Joten on varmasti muitakin ihmisiä, jotka kärsii tämmösestä. Tai ehkä nauttii? No, ei me kuitenkaan voida olla ainoot näin oudot.

Jotenkin haluisin, että edes mietitte. Onko teillä joku semmonen vaate/asuste, jonka te ehkä aina laitatte päällenne? Ja mitä jos se joskus jää pois? Tuleeko siitä turvaton tai ehkä edes epämukava olo?

Mä tiedän, että avaimet, lompakko tai jopa puhelin voi aiheuttaa joillekin hämmennyksen jos sen unohtaa kotiin, mutta nyt on kyse vaatekappaleesta tai jostain asusteesta.

Nimittäin jos teillä semmosia on, niin ymmärrätte kyllä hyvin mun ongelmani.

Noin neljä tuntia eilen, ja saman verran tänään puvuston muuttoa kahdella paidalla suorittaneena voin sanoa, että se on välillä hyvin, hyvin iso ongelma.

Terveisin,

Tekko

05072018 | Sekosinko?

Elikkäs, lopetin paniikkihäiriölääkkeet 3.6.2018, ja nyt siitä on kulunut aikaa semmonen.. No, tänään on 32. päivä ilman niitä.

Kaiken järjen mukaan pahimmat vierotusoireet alkaisi olemaan takanapäin. Huh. Nyt voi varmaan sanoa, että selviän mistä vaan? Tai no, vaatii vielä aika paljon rohkeuden opettelua tämä elämä, mutta hiljaa hyvä tulee.

Toi teatterityöpaja, Mun Maailma, on ollut kyllä suuri apu. Siel on ollu semmosia ihmistyyppejä, että en ollu aikasemmin edes tavannut moisia. On ollut erittäin todella suurena apuna! Mä oon kerrankin saanut/osannut olla jossain lähestulkoon täysin oma itseni. Tietenkin kaikkeen suhteellisen julkiseen kanssakäymiseen liittyy omanlaisensa "naamari", mutta ehkä siitäkin vielä päästään. Vai tarviiko siitä edes päästä? Kai ihmisellä täytyy olla jokin "näin käyttäydyn vain kotona"-vaihtoehto?


No hupsis. Mun piti kirjottaa mun lääkkeen lopetuksen jälkeisistä fiiliksistä, mutta aihe vähän karkasi. No, nyt jatketaan siitä:

Mulla ei ole pitkään aikaan tullut mitään yllättävää tunnetilan vaihdosta. Ne ehkä kumminkin oli jonkinlainen vierotusoire. Mutta se oli ihan kiva huomata, että osaa tuntea taas vahvasti asioita. Oli se kyl silleen hieman häiritsevää alussa, kun saatto alkaa yhtäkkiä vaan itkemään ja vasta itkiessään rupes miettimään surullisia asioita, joiden kuuluisi itkettää. Tuli murrettua muutamia patoja ainakin. Ja oikeestaan, mä tykkäsin itkeä! Se jotenkin saa mut ajattelemaan asioita toisin.


Yks ikävimmistä lääkkeen lopetukseen liittyvistä asioista tapahtui, hmm, no pari päivää sitten yöllä. Pari yötä sitten? Miten sen nyt kirjottaisi fiksusti.

Eli tosiaan, mä en meinannut nukahtaa niin millään. Mä pyörin, pyörin ja pyörin lisää. Jossain kohtaa olin niin väsynyt pyörimiseen, että mun silmät vaan lumpsahti kiinni – ja heti auki! Iski kuolemanpelko. Mä kehitin itselleni siinä samassa hetkessä tunnottomuuden vasempaan käteen, joka vei pelkoa vielä pidemmälle.

Mä olin jo herättämässä Eiraa, että nyt lähetään sairaalaan ja muuta vastaavaa. Tyydyin kumminkin vaan tuskailemaan yksinäni, koska jollain tasolla olin aivan varma, että se liittyy tähän lääkkeiden lopettamiseen – näin kävi myös viimeksi kun lopetin. Se ei kuitenkaan mennyt ohi, vaikka pyrin pitämään ajatukset kasassa. Mun silmät silti lupsui pari kertaa kiinni, ihan semmoseen pieneen nukahtamiseen asti, mutta ne rävähti samantien aina auki.

Ja se taas ajoi melkein siihen, että pelkäsin sekoavani. Kuolemanpelko vaihtui sekoamisenpeloksi. Mutta se taas on ollut mulle joskus ihan normaali tuntemus, ja osasin heti pistää ajatukset suhteellisen hyvin kasaan. "Et sä ole sekoamassa, sun pää vaan temppuilee. Et sä oo sekoamassa, sun pää vaan temppuilee." Tommosta joutuu itselleen toistamaan, mutta onneksi se toimii. Ja nyt kun sen kirjottaa tollein, ni se kuulostaa ku olisin oikeesti seonnu.


Mutta semmonen episodi oli se. Ja tän mun uuden asenteeni kanssa, mä olen vaan ylpeä siitä että noin kävi. Pääsin taas testaamaan päätäni oikein oikean tilanteen edessä. Nää kaikki kumminkin on semmosia, mitkä tekee ihmisestä vahvemman. Jos siis osaa suhtautua tilanteeseen oikein. Mulla on suuri halu parantua ja sen mä myös teen!

Terveisin,
Tekko

25062018 | Juhannusko?

Mun tekisi mieli kirjoittaa pari sanaa Juhannuksesta. Mulla ei ole taaskaan mitään valmiiksi suunniteltua, vaikka mä olen tässä kauheesti yrittänyt miettiä, että miten mä nyt oikein kirjoitan siitä. Ei vaan jotenkin saa ajatuksia viisaaksi paketiksi.

Meillä on ollut aika pitkään tapana semmonen, että kerätään kaveriporukka ja vuokrataan mökki. Ei kumminkaan olla niin viisaita, että vuokrattaisiin se mökki ajoissa, vaan se on yleensä ihan Juhannuksen tienoilla kun saadaan jotain aikaiseksi.

Oliko peräti viime vuonna, kun saatiin mökki päivää ennen kun oli lähtö.. Se kertoo aika hyvin siitä, että miten hyvin nää yleensä hoidetaan.

Porukkakin muuttuu matkan varrella paljon. Tänä vuonna meitä oli alkuun lähdössä vain neljä. Sit meitä olikin jo hetken päästä viisi ja kuusikin. Sit mä juttelin parin kaverin kanssa, ja lähtiöitä oli kahdeksan. Lähtöä edeltävänä iltana ilmottautui vielä yksi lähtijä, joka päätettiin vielä ottaa mukaan. Mökille lähdettiin siis yhdeksän hengen porukalla, vaikka alkuun luultiin, että lähdetään nelistään.

Tänä vuonna käytiin semmosessa paikassa kun Apianlahti Camping, joka sijaitsee Valkeakoskella.

Tän parempaa kuvaa en mökistä näköjään muistanut ottaa..

Mökki itsessään oli kiva, mutta sauna ei ollut kyllä semmonen kun oltais toivottu. No, sähkösauna.. Ei voi odottaa liikaa. Eikä se kyllä kestänyt kaikkia saunojia. Kiukaan tehot loppu melkein samantien.

Grillaaminen tapahtui pallogrillillä, mutta se onneks oli ihan ok. Vaikka ei sinne paljoa mahtunut. Kokoaika joku joutui jonottamaan vuoroaan. Hmm, en tiedä johtuko se loppujen lopuksi grillin koosta, vai siitä, että oltiin vähän ylibookattu se mökki.

Tokana iltana vuokrattiin vielä rantasauna käyttöömme kahdeksi tunniksi. Mä en niinkään saunonut, mutta mun mielestä ne maisemat siellä oli jotain, mikä todella kuuluu Juhannukseen. Ja vietin siis sen pari tuntia siinä niitä katsellessa.

Rantasaunasta laiturinäkymät!

Vähän olisi saanut aurinko enemmän paistaa, mutta kyllä toi maisema oli silti yksi kohokohdista.

Mökillä meitä kävi jatkuvasti moikkaamassa lokki. Lokki sai nimekseen Alvari – kavereiden kesken Allu. Voi olla, että Alvari on nyt räjähtänyt, koska me ruokittiin sitä kyllä ehkä hieman liikaa. Tai jos se ei ole räjähtänyt, niin nyt se on siellä mökillä aina norkoomassa.

Alvari-lokki!

Molemmat illat loppu omalta osaltani aika lyhyeen. Yleensähän juhannusreissut on mennyt kahden päivän kännissä, mutta nyt en jotenkin saanut aikaiseksi. Alkaakohan sitä olemaan jo liian vanha? En usko. Mä otin vaan siellä vähän semmosen roolin, että "vahdin kaikkien hyvinvointia".. Mut eikai sitä aina tarvii kännissä ollakaan.

Silti: reissu oli ihan hyvä. Ehkä vähän enemmän jotain aktiviteettia olisi saanut olla, mutta ei sitä nyt enää auta surkutella. Reissu oli, reissu meni. Nyt sit odottamaan seuraavaa Juhannusta.

Tämä Juhannukseen liittyvä merkintä on sisällöltään tynkä. Siihen vaikuttaa se, etten jotenkin vaan saa tätä viisaammin ulos tänään.

Terveisin,

Tekko

20062018 | Uniko?

Mä en oo koskaan aikasemmin tehnyt tätä: mä heräsin tänään uneen, ja mun oli pakko heti kirjottaa se ylös. Se on jotenkin todella draaginen ja mä en todellakaan ymmärrä, että miksi näin tämän nyt jo toista kertaa.

Se on mulla ylhäällä jo mun yhessä kirjasessa, mutta mun on myös pakko jakaa tämä täällä. Aloitetaan.



Unella ei ole selkeää alkua. Se alkaa hahmottua mulle jossain kohtaa yötä. Usvan seasta alkaa ilmestymän ränsistyneen näköinen huoneisto. Seiniin on sotkettu spray-maalilla ja tusseilla kaikenlaista kirjoitusta. Lattialla on kaikenlaista tavaraa spray-maalipurkeista kaljapulloihin.

Huoneistossa on kaksi, ehkä noin 20-vuotiasta kundia. Kaverukset pakkaa siinä isoihin treenikasseihin spraymaaleja ja tusseja. Kundeilla on selkeä ajatus siitä, että he haluaa tuoda mielipiteensä ilmi jostakin asiasta ennalta sovittuun paikkaan.

Kaverukset lähtee huoneistosta ja saapuvat paikkaan, joka muistuttaa jotain autoromuttamoa, mutta samalla myös parkkihallia. Siellä on yksi kontti, jonka lattiaan mielipide on tarkoitus kirjoittaa.

Kiinnijäämisenriskin takia työt aloitetaan heti ja tehdään mahdollisimman nopeasti valmiiksi. Paikalle saapuu tyttö/nainen, johon toinen pojista on ihastunut. Tyttö tietenkin kutsutaan katsomaan nyt jo valmiiksi saatua taideteosta. Tyttö tiputtautuu pienen matkan kontin pohjalle. Ylpeästi poika, joka on ihastunut tyttöön, alkaa kertomaan kuvasta kaiken oleellisen. (Kuvaa ei unessa koskaan näytetä..)

Yhtäkkiä toinen kundeista kapuaa kontista pois ja muistuttaa toista: "Olkaa nopeita, sä tiedät mitä kohta tapahtuu." samaan aikaan kontti liikahtaa ja poika jatkaa "Ei, ei.. Ei! Te myöhästyitte!". Ilmeisesti aikataulu oli tytön ilmestyessä jotenkin viivästynyt ja tämä "mitä kohta tapahtuu" tulikin kaveruksille yllättäen.

Konttiin jäänyt poika jähmettyy ensin paikalleen, koska tajuaa myöhästyneensä. Kaatuu sitten lattialle ja katsoo tyttöä ylöspäin tokaisten: "No.. Nyt sit kuollaan.."

Tässä kohtaa uni siirtyy pojan perspektiiviin: Näen tytön epäselvät kasvot, mutta silti siinä on mitä valloittavin hymy. Tyttö sanoo naurahtaen: "Ai tämän takiako?" ja samalla kontin katto osuu tytön päähän ja jatkaa siitä laskeutumistaan. Kun kontin katto on ihan lähellä mun silmiä, herään säpsähtäen.



Tää on hyvin hämmentävää, ja tosiaan kun jo toista kertaa näin tän ni mun oli pakko kirjoittaa tää ylös. Onkohan mahdollista, että mun unimaailma on lainannut jotain elokuvaa? Alitajunta napannut joskus jostain kohtauksen? Vai onko tää jotain mun oman pään tuotosta? Oli niin tai näin, se on silti hyvin ahdistava.

Hrr.. Ei mulla muuta.

Terveisin,
Tekko

14062018 | Pystynkö?

11 päivää ilman paniikkihäiriölääkettä.

Olen kokenut jo yhen pienen romahduksen ja paljon uusia tunteita. Ja nyt kun mulla on ihan liian paljon aikaa, niin mä ajattelin kertoa tosta romahduksesta vähän.


Maanantaina RNT:n rehtori tuli pitämään meille jonkinasteisen liikuntatunnin; homman nimi oli autenttinen liike. Googletin asian ja löysin pätkän asian tiimoilta, ja nyt lainailen vähän löytämästäni Elonvoimaa.fi:stä:

Autenttisen liikkeen perusta on itseohjautuva liike, jota herkistytään aistimaan silmät suljettuina.

Mä olen joskus aikasemminkin kirjottanut siitä, että mä en osaa olla silmät suljettuina yleisellä paikalla. Mua rupee snadisti pelottamaan/ahdistamaan se. Vaikka mulla olisi luottoa kaikkiin tilassa samaan aikaan oleviin, niin mulle tulee semmonen fiilis, et kuka vaan voi tehdä mulle yhtäkkiä mitä vaan.

Mä kuitenkin onnistuin laittamaan silmät kiinni ja tarttumaan autenttiseen liikkeeseen. Tuntui siltä, että mä voitin itteni siinä jo jotenkin.

Työskentely vaatii halua ja mielenkiintoa syvälliseen työskentelyyn oman itseyden kanssa – ja tätä kautta se on myös antoisaa.

Homma meni hyvin maaliin. En kyennyt lähtemään niin suuresti siihen mukaan, mutta olin liikkeessä kokoaika – ja olin liikkeessä vielä sen jälkeenkin. Mulle nähkääs iski jonkinasteinen levottomuus. Mä en ole siis myöskään levottomuutta tuntenut niin vahvasti ton lääkityksen aikana, ja mua rupes ahdistamaan se.

Levoton liikehdintä muuttui tärinäksi ja pää meni ihan lukkoon. Käytiin lähellä paniikkihäiriötä. Onneks ihmiset ymmärsi nopeesti mun tilanteen ja mä sain tukea mun "synkkään hetkeen". Mä olisin todennäkösesti jäänyt yksinäni vaan miettimään asioita liikaa ja sit se paniikkihäiriökohtaus olisi iskenyt ihan varmasti.

Laitoin ihan tosissani kovan kovaa vastaan, ettei se kohtaus nyt vaan iske. Eikä se iskenyt. Ja kun se oli vältetty, olin samaan aikaan hyvin onnellinen ja myös kovin rikki. Se vei aika hyvin voimat ihmisestä, joka varmaan kertoo siitä "taistelusta". Mulla tuli kroppa jotenkin tosi kipeeks ja kyllähän se nyt aikamoisen päänsärynkin aiheutti.

Tästä koko episodista opinkin sen, että mä kykenen voittamaan noi kohtauksen ihan pääni sisällä ilman lääkettä. Liika ajattelu pois ja pitää koittaa tunnistaa se vieras tunne. Mä olen aika ylpeä itsestäni. 

Sain vältettyä kohtauksen ja kykenin vielä jatkamaan pajapäivän loppuun. Kuulostaa onnistumiselta!

Autenttinen liike on olemista juuri tässä ja nyt, juuri sellaisena kuin se on.

Ja mitä tohon autenttiseen liikkeeseen tulee: mä aion antaa sille vielä uuden mahdollisuuden. Se tuntuu ihan mielenkiintoselta "matkalta". Siinä jotenkin huomaa hyvin sen, että ihmisellä on aika paljon kaikkia liikutettavia osia mitä pitäisi osata arvostaa enemmän.

No, tämä tästä. Mun oli hyvä kirjottaa tää ylös, että voin joskus palata muistuttamaan itseäni, että voin ohittaa kohtaukset ihan itsekin, ilman lääkkeitä. Minä pystyn siihen.

Terveisin,

Tekko

11062018 | Täytettäkö?

Maanantai ja liikaa aikaa tuhlattavaksi ennen pajan alkamista. Olisiko aika kokeilla taas ilman aihetta aloittaa blogimerkintä? Ehkä..


Mä avasin tän mun blogin ja katsoin tuolta sivupalkista tota mun "Tekstejäkö?" -palkkia. Muistin pitkästä aikaa mun kilpailuviettini vuosien suhteen. Tänä vuonna, tähän mennessä, olen voittanut jo vuoden 2010. Tämä merkintä on tämän vuoden 25. ja vuonna 2010 merkintöjä oli vain 22 kpl. Pienellä panostuksella saatan yltää vuoteen 2014, jolloin merkintöjä tuli yhteensä 37 kpl.

En muista miksi vuosi 2015 oli merkintöjen määrän suhteen paras, mutta siinä on ainakin tavoiteltavaa: 80 kpl merkintöjä! Se on paljon tekstiä se.

Yleensä tässä kohtaa vuotta mietin, että vähintään ainakin tuplaan tämänhetkisen määrän; joten tulisiko tänä vuonna merkintöjä ainakin 50 kpl?


Aiheesta kukkaruukkuun, tai ainakin kasvimaalle. Mulla on päässä jokin outo mielihalu nähdä asioiden kasvavan. Oon haaveillu pitkään, että rupeisin viljelemään jotain.

Pienenä poikana oli kiva katsella raeruohon kasvamista, mutta miten hauskaa voi olla nähdä jonkin syötävän asian kasvavan? Olisikohan ollut toinen päivä tätä kuuta kun aloin kasvattamaan salaattisekoitusta meidän pihamaalla.

Ne on nyt kasvanut ihan kivasti, mutta tiedättekö miten huono yhdistelmä loppujen lopuksi on kärsimättömyys ja asioiden kasvattaminen? Monet kerrat olisin tahtonu repiä salaatit maasta esille ja käskeä niitä kasvamaan nopeammin. Onneksi maltoin mieleni.

Jos tää salaattihomma onnistuu hyvin, niin mua ei pidättele enää mikään. Rupeen aivan varmasti kasvattamaan jotain muuta! Ja kasvatan koko talven sisällä kaikkea! Ja kokoaika kasvatan jotain uutta! Tai näin mä ainakin nyt uhkailen..

Oikeestaan luulen, että tää mun hurahtaminen asioiden kasvattamiseen sai lopullisen sykähdyksensä viime vuonna, kun nappasin metsämansikan kukkaruukkuun. Olen huolehtinut siitä tänäkin vuonna, ja se on vain jatkanut kasvamistaan viime vuodesta.  Ehkä mulla on siinä ruukussa ens vuonna jo mansikkamaa.


Vähän kahvia tähän väliin.. No, kahvista sen verran, että mulla on senkin suhteen ihan ihmeellisiä kausia. Meikäläisen perus aamu alkaa kahdella kupilla kahvia. Jossain kohtaa mulla oli semmonen pätkä, etten vaan saanut alas yhtä kuppia enempää. Tiedättekö mitä semmonen tekee totuttuun rutiiniin? Kahvia jää ylimääräistä pannunpohjalle ja se pitää kaataa lavuaariin.

No, onneks osaan taas juoda kaksi kuppia, ni ei tarvitse juottaa viemärille kahvia heti aamusta.

Ja jos Eira on ollut yövuorossa, mä en osaa juoda aamulla kahvia. Se saattanee johtua siitä, että pyrin täydelliseen hiljaisuuteen silloin. Mä odotan kunnes Eira herää ja keitän kahvia vasta sitten. Poikkeuksena tietenkin tälläset aamut kun pitää lähteä johonkin ennen Eiran heräämistä. Sillon asiat tehdään vikkelää, ettei aiheuteta pitkäaikaista meteliä.


Pitkäaiheisesta metelistä päästiin siihen, että tää näppäimistön ääni on sellasta ja mun on varmaan pakko lopetella. Eira tosiaan nukkuu tuolla nyt yövuoron jälkeisiä unia ja mä vaan hakkaan näppäimistöä täällä. Nyt äkkiä shh!

Terveisin,
Tekko

06062018 | Tunteetko?

Koskahan mun pää/keho tottuu tähän muuttuneeseen kemikaalitilanteeseen?

Nää vierotusoireet jatkuu vaan. Ehkä ärsyttävintä ikinä tää pieni jatkuva huimaus. Jos mä käännän katseeni nopeesti kohteesta A kohteeseen B, ni mulla heilahtaa silmissä pahemmin ku olis tarkotus.

En tiedä liittyykö tää päänsärky tohon huononevaan ilmaan vai tähän lääkkeen lopettamiseen, mutta ei sekään ole kiva.

Valopilkkuja vilkkuu, mutta ei niin pahasti, että luulisin tätä vielä mikreeniksi.


Kuitenkin; tulin tossa eilen pajalta kotiin ja tapani mukaan jumituin olohuoneen sohvalle tuijottelemaan videoita Youtubesta. Kattelin aluks jotain suuria onnistumisia Talent-ohjelmassa ja mulle alko tulemaan niistä semmosia outoja "värähtelyitä". Olin jotenkin superilonen niiden ihmisten puolesta, jotka on onnistunut jossain tosi hyvin.

Olin hämilläni näistä värähtelyistä ja mun oli pakko kokeilla yhtä toista asiaa. Mä kirjotin Youtuben hakukenttään jotain tyyliin "if you cry you lose".

Löysin videon, jossa äiti kadotti tyttärensä keskittyessään muihin asioihin. Se koko video oli vähän semmonen outo tunteiden vuoristorata. Lopuksi, kaikista videolla esitetyistä teorioista huolimatta se äiti sai tyttärensä takasin, ja silloin se tapahtui: kyynel valui mun silmästä poskea pitkin alas.


Mä laskeskelin, että noin 11 vuotta olen syönyt noita paniikkihäriölääkkeitä, enkä kertaakaan niiden aikana ole osannut vuodattaa kyyneltä selvinpäin. Musta on hienoa, että saan mahdollisesti mun tunteiden ääripäät takasin.

Kolme päivää lääkkeiden lopetuksesta.. Yksi kyynel, mutta sillä oli iso merkitys. Mä oon jäänyt niin paljosta paitsi noiden lääkkeiden kanssa, mutta toisaalta ne on antanut mulle rohkeutta.. Nyt oon tarpeeks rohkea ja saan samalla nää tuntemukset takasin. Mahtavaa!

Terveisin,
Tekko

04062018 | Häiriöstänikö?

Mä muistan hyvin ne ajat, kun joskus lopetin mun paniikkihäiriölääkityksen seinään. Se ei kylläkään ollut mitään hienoa aikaa.

Parhaiten siitä ajasta on jäänyt mieleen se, kun istuin mun tietokonetuolillani ja vaan tuijotin näyttöä. Näytöllä ei tapahtunut mitään, mutta mä vaan tuijotin sitä. Jossain kohtaa musta tuntu, että mä en tuijottanut enään sitä näyttöä, vaan tuijotin itseäni vähän niinkuin yläpuoleltani. Ikäänkuin se olisi ollut jonkinlainen kehosta irtaantuminen. Outoa.

Toinen asia mikä siitä jäi mieleen, on se levottomuus. Jos mä en kyennyt istumaan tietokoneella, niin mä kiersin mun asuntoani ympäri. Kiersin, kiersin ja kiersin. Kiersin vielä lisää, kunnes tajusin, että kierrän asuntoani ympäri. Se vaan tapahtui. Tein sitä pahimpaan aikaan useita kertoja viikossa ja joskus jopa useita kertoja päivässä.

Ne oli hyvin hämäriä hetkiä, mutta silti ne on hyvin mielessä. Aloitin lääkkeet uudelleen.


Miksi otan aiheen nyt esille? No siitä yksinkertaisesta syystä, että olen aikaisemmin täällä kertonut vähentäneeni lääkeannostani ja:

Eilen tapahtui sitten se odotettu lopetus – vahingossa. Ei kuitenkaan seinään – onneksi. Unohdin ottaa lääkkeen aamulla ja illalla pienen huimauksen kanssa mietin, että nyt on jokin pielessä. Muistin siinä kohtaa unohtaneeni ja päätin, että nyt kun on hyvät vierotusoireet päällä, niin mennään tällä sitten.

Tänään jätin ihan tarkoituksenomaisesti lääkkeen ottamatta. Mulla on ollut ihan hyvä fiilis, mutta kyllä nää vierotusoireet vielä jotenkin huomaa.

Mä tahdon uskoa, että mä pystyn tähän nyt.


Tänään olisi teatterilla ollut harjoitus, jossa piti laittaa silmät kiinni ja antaa toisen ohjata.. Jouduin kieltäytymään. Nyt jännitän tässä sitä, että jätinko osallistumatta siksi, että olen lopettanut lääkkeet? Vai siksi, että mua ahdistaa pistää ja pitää silmät kiinni yleisellä paikalla?

Oon mä siihen aikasemmin pystynyt, mutta nyt tuli vaan jotenkin tosi turvaton olo. Olisiko se ne lääkkeet? Vai se, että mulla on vielä näitä vierotusoireita?


Tosin tässä, niinkuin elämässä yleensäkin, aika näyttää. Mä olen tosi hyvillä mielillä siitä, että mä olen jättänyt lääkityksen pois, mutta mä olen hieman peloissani siitä, että toimiiko tämä näin?

Tuolla teatterilla on onneks tosi hyvä porukka, niin mun ei tarvitse ehkä siellä olla niin peloissani tämän "uuden tilanteen" kanssa. Ja ehkä mun oli just nyt hyvä aika lopettaa lääkkeet, koska siellä tosiaan on se hyvä porukka, jonka seurassa mun on hyvä harjoitella lääkkeetöntä elämää.


Tää jättää paljon kysymysmerkkejä, mutta ehkä mä löydän vastauksiakin joskus. Tää on kumminkin pieni askel ihmiskunnalle ja niinpäinpois.

Terveisin,
Tekko

01062018 | Lisääkö kysymyksiäkö?

Mun tekee ehkä mieli kääntää toi mun viimesin merkintä päälaelleen. Muotoilla kysymykset uusiksi. Tää voi olla tosi hyvä idea, tai sitten tää voi olla todella huono idea.

Mä alotan nyt nopeesti, jotta pääsette heti kärryille mitä tarkotan.

Jos voisit poistaa yhden ruoan maailmasta kokonaan, mikä se olisi?

– Helppo. Mä vastaan tähän ehdottomasti hampurilaiset. Tähän perusteluna se, että koska minä en niitä syö niin ei syö kukaan muukaan. Ne ei ole kenellekään tarpeellisia, ne on vaan turhaa moskaa. Ei satuttais mua yhtään hävittää hampurilaisia maailmasta. Yhtäkkiä kukaan ei vaan osaisi tehdä niitä ja mulla olis kivaa.

Jos voisit poistaa yhden elokuvan maailmasta kokonaan, mikä se olisi?

– Tähän mulla ei ole niin nopeeta ja helppoa vastausta. Mä en yleensä kato huonoja elokuvia. En itseasiassa edes muista, että mikä olis huonoin elokuva minkä oon nähnyt? Hetkinen, keksin! Tappajahai. Mä inhoan vesiteemaisia elokuvia eniten maailmassa. Tappajahaita en ole kyllä nähnyt, mutta se on semmonen hyvä esimerkki: sen kun otan pois niin kukaan ei enää tekis samalla teemalla elokuvia.. Toiveajattelua.

Jos voisit poistaa yhden tv-sarjan maailmasta kokonaan, mikä se olisi?

– Tää on taas helppo. Tosi-tv:n poistaisin kokonaan jos olisi mahdollista, mutta tällä hetkellä mun hermoja raastaa eniten uutisoinnit Temptation Island -sarjasta. Ainuttakaan jaksoa en ole "temppareita" katsonut, mutta noi uutisoinnit on antanut vahvan kuvan sarjan luonteesta. Mä en vaan käsitä, että miten voi olla niin tyhmiä ihmisiä?

En pysty nykyään edes Sami Kurosen juontoa kuuntelemaan radiosta, koska henkilö on liitetty siihen tv-sarjaan. En pidä Samia tyhmänä, mutta kytkökset on kytköksiä. Mua puistattaa kaikki siihen sarjaan liittyvät asiat.

Jos voisit poistaa yhden värin maailmasta kokonaan, mikä se olisi?

– Mulla ei suoranaisesti ole mitään inhokkiväriä. Hmm, mitähän sitä taas tässä tilanteessa tekisi? Jos mietin vähiten käyttämääni väriä.. Se olisi pinkki, mutta en halua sitä kokonaan kyllä maailmasta poistaa.

Sanon ruskea. Se on vähän semmonen väri, että se ei anna mulle mitään. Toisaalta kyllä ruskean monet sävyt on kivoja, mutta pääosin ruskea on ehkä turhin väri.

Jos voisit poistaa yhden sään maailmasta kokonaan, mikä se olisi?

– Tähän vastaan äkkiä, että lumisade. Enpäs vastaa.. Lumi on kivaa talvisin. Hei, keksin! Loskasää! Talven jälkeen lumi vaan haihtuisi maasta ja nurmi alkaisi kasvaa. Kaikilla olisi kivaa ja ihmiset hymyilisivät enemmän. Tämä on faktaa, ehkä, muistaakseni.

Jos voisit poistaa yhden kappaleen maailmasta kokonaan, mikä se olisi?

– Helppo. Jenni Vartiaisen koko tuotanto.. Ainii, yks biisi.. Jenni Vartiainen - Nettiin. Siitä alkoi mun pitkä vihanpito Jenni Vartiaisen musiikkia kohtaan. En mä tavallaan Vartiaisen musiikkia inhoa, mutta se muistuttaa mua aina Nettiin -kappaleesta, ja se on erittäin huono asia. Ilman kyseistä kappaletta mä en varmaan inhoaisi muitakin Jennin biisejä.

Jos voisit poistaa yhden tunnin maailmasta kokonaan, mikä se olisi?

– Mä oon jotenkin aina inhonnut 13:00-14:00 välistä aikaa. Se on yleensä ollut mulle kaikista pisin tunti maailmassa. Jos kello tulisi 12 jälkeen 14 niin olisin ihan tyytyväinen. Ottakaa joku se pois ja tehkää elämästä helpompaa.

Mulla kouluaikoina meinaan koulu loppui usein kello 14:00 ja lähes poikkeuksetta kello pysähty aina 13:00 kohalla. Kymmenen minuutin välein kelloa katsoessaan huomaa vain minuutin kuluneen, niin jotain on pielessä.

Jos voisit poistaa yhden sairauden maailmasta kokonaan, mikä se olisi?

– Liikaa sairauksia, joita tahtoisin poistaa. Jos en haluaisi tehdä tätä hyvin tarkasti niin sanoisin syöpä, mutta koska syöpiä on niin paljon erilaisia, niin en voi sanoa vain syöpä.

Ehkä tarkemmin ajateltuna.. Voisin poistaa Alzheimerin. Musta muistot on tärkeitä ja niitä pitää voida vaalia. Eihän alzheimer vakavin tauti ole maailmassa, mutta vaikea poistaa vain yhtä tiettyä syöpää tms. 

Saitte varmaan jossain kohtaa kiinni ajatuksesta? Mä käänsin kaikki edellisen merkinnän kysymykset vapaalla kädellä toisin päin ja sain aikaan tämän. Tää oli kanssa ihan kivaa. Ei joutunut miettimään ehkä niin paljon kun siinä edellisessä, mutta miettimään kuitenkin.

Nyt mietinkin vaan, että miten tää oli muka näin paljon helpompi? Poistaa muilta jotain, mitä ei itse edes harrasta? Kiusaa se on pienikin kiusa.

Terveisin,

Tekko

30052018 | Kysymyksiäkö?

Tänään teatterityöpajalla meillä oli "piinapenkki". No, ei se sen niminen juttu ollut, mutta mä ainakin kutsun sitä sillä nimellä.

Istut muiden eteen ja ne muut alkaa latelemaan kysymyksiä, joihin vastaat tai et vastaa. Hyvin yksinkertaiset säännöt. Tänään kuitenkin aika loppui kesken, enkä mä itse päässyt "piinapenkkiä" kokemaan.

Mä tavallaan pelkään sitä, mutta toisaalta mä olen niin valmis haastamaan itseni.


Siinä kuunnellessa niitä kysymyksiä, mulle heräs hyvin vahva halu tehdä tämä blogimerkintä. Mä oon aikasemminkin tehnyt merkintöjä, joissa mä vastaan netistä löytämiini kysymyksiin, mutta tämä on silti erilainen: näitä ei oo etitty netistä.

Kysymyksillä on selkeä kaava: aikaa on loppuelämä ja saat vain yhden. Alotetaan rohkeesti semmosella, mikä pajalla kuului muutamaan otteeseen:

Jos joutuisit syömään yhtä ja samaa ruokaa koko loppuelämän, mikä se olisi?

– Mä vastaan tähän tortilla, koska tortilla ei ole koskaan samanmakuinen. Sä voit tehdä tortillan jauhelihatäytteellä, kanatäytteellä, ilman täytettä.. Ihan miten vaan!
Tortilla ei kylläkään ole mun lempiruoka, mutta monipuolinen. Mun lempiruoka on spagetti ja jauhelihakastike, hmm, ehkä voisin laittaa sitä tortillan väliin ja silti se olisi vain tortilla? Voitin.

Jos joutuisit katselemaan yhtä ja samaa elokuvaa koko loppuelämän, mikä se olisi?

– Kun kaikista näkemistäni hyvistä elokuvista pitää valita yksi, on päätös yksimielisesti Pitkä Kuuma Kesä. Mä olen sen elokuvan nyt jo nähnyt noin tuhat kertaa ja mua ei oikeestaan haittais katella sitä loppuelämääni. Se on tarpeeksi hyvä ja kestää katselukertoja.

Jos joutuisit katselemaan yhtä ja samaa tv-sarjaa koko loppuelämän, mikä se olisi?

– Mä käyn kiivasta kamppailua kahden tv-sarjan välillä: The Walking Dead tai Peaky Blinders. Tällä hetkellä mä odotan ehkä enemmän Peaky Blindersin uutta kautta, joten ehkä mä joudun pudottamaan The Walking Deadin pois.

Toisaalta mulle tuottaa myös ongelmia se, että me katotaan Eiran kanssa aina nukkumaan mentäessä vanhoja kotimaisia tv-sarjoja. Tarviin jonkun ns. "unisarjan". En ymmärrä englantia niin hyvin, että voisin Peaky Blindersia "unisarjakseni" ottaa. Mutta koska kaikesta muusta on pakko luopua, niin pysyn Peaky Blindersissä.


Ja koska mä inspiroiduin tästä kysymysideasta pajalla, kyselin olisiko muilla pajalaisilla tämän kaavan täyttäviä kysymyksiä.. Oli. Ja vielä hyvin vaikeita, mutta tartun haasteeseen.

Jos joutuisit valitsemaan yhden värin koko loppuelämän ajaksi, mikä se olisi?

– Tää on paha. Mun lempivärihän on kullankeltainen, mutta mä en todellakaan haluaisi kaikkea kullankeltaisena. Sitä tässä käsittääkseni haettiin.

Jos mä joutuisin pukeutumaan siihen väriin, käyttämään tapetteja/maaleja ainoastaan sen värissä.. Mä haluaisin siinä tapauksessa valita värikseni jonkun tosi paljon valkoseen menevän. Ehkä joku vaaleansininen? Siis tosi haalean vaaleansininen. Vaikka kullankeltaisesta tykkään, niin en tykkää tosi haaleasta kullankeltaisesta. Semmonen tosi haalea vaaleansininen olisi tarpeeksi neutraali, että sitä vois katsella joka puolella.

Eläisitkö loppuelämäsi -30 asteen pakkasessa vai +30 asteen kuumuudessa?

– Mä inhoan talvea ja rakastan kesää, mutta tässä se ei nyt toimi. Mä pelaan tätä nyt mun omilla säännöillä: lämpötila ei muuttuisi missään vaiheessa. Eli jos olisin pakkasessa niin en saisi itseäni lämpimäksi millään ja päinvastoin.

Tää ehkä hieman helpottaa tätä, koska mä vihaan kylmää paljon enemmän kun kuumaa. Mutta mä inhoan kyllä myös liikaa yli +20 asteen lämpötilojakin.. Näillä omilla säännöilläni mä kumminkin valitsisin kuuman. Kuumassa mä pystyn nukkumaan, mutta kylmässä en – se on ratkaiseva tekijä.

Jos joutuisit kuuntelemaan yhtä ja samaa biisiä koko loppuelämän, mikä se olisi?

– Lempibiisiä kysyttäessä vastaisin: Avain - Punainen tiili. Sen mä kuulin tosi nuoreta ekaa kertaa ja sen jälkeen mä olen palannut kuuntelemaan sitä aina välillä. En vaan kyllä kestäis sitä loppuelämääni..

Onneksi mä olen tuolla pajalla törmännyt enenevissä määrin semmosiinkin biiseihin, missä ei lauleta. Mä haluaisin jonkun semmosen. Siinä olis se etu, että mä voisin ite aina laulaa siihen uudet sanat. Harmi kun en osaa kertoa tähän yhdenkään semmosen kappaleen nimeä, mutta kyllä te tiedätte semmosen DVD-elokuvan valikkomusiikin? Mä otan sen, tai ainakin semmosen.

Jos joutuisit kulkemaan vain yhdellä kulkupelillä koko loppuelämän, mikä se olisi?

– Mä haluaisin kovasti vastata tähän auto, mutta mä en vastaa. Mä en halua istua loppuelämääni vain ja ainoastaan auton kyydissä. Mä tykkään kumminkin pyöräilystä, joten mun on otettava ainoaksi kulkupelikseni polkupyörä – hieman tarkemmin Fatbike. 

Mä haluun ehkä kumminkin pitää huolta kunnostani edes jossain määrin. Autossa istuminen ei edesauttaisi mitään. Mut toisaalta.. Toivottavasti ei ole tulossa pitkiä reissuja.

Heräisitkö loppuelämäsi ajan aina aamulla kello 05:00 vai päivällä kello 12:00?

– Mä näkisin itselleni sopivammaksi ajankohdaksi ton kello 05:00, mutta.. Mä tykkään valvoa, koska en tykkää herätä! Jos valvoisin aina myöhään ja heräisin heti kello viideltä.. Ei, kyllä mä pysyn vastauksessani. Heräisin mieluummin viideltä aamulla. 

Ja samaan vastaukseen sanottakoon seuraavaa; haluan koko loppuelämäni ajan, että pakollinen kotoa poistuminen tapahtuisi sitten vasta kello 07:00. Ei yhtään aikaisemmin, eikä yhtään myöhemmin.

Olisitko loppuelämäsi mieluummin henkisesti vai fyysisesti sairas?

– Paniikkihäiriötä en ainakaan itselleni enää tahdo. Se on opettanut mulle kyllä aika paljon henkisestä sairastelusta.. Ja oletetaan, että fyysisen kivun pitää olla jokin jota ei saa mielestään, koska se muistuttaa olemassaolostaan jatkuvasti.. Mä sanon.. fyysisesti kipeä. Jos mä vaan voisin olla onnellinen muuten, niin se riittäisi mulle. 

Mä olen kyllä ehkä maailman pahin valittaja jos johonkin sattuu, että siinä tapauksessa mä voisin olla kyllä aika yksinäinenkin.. No, ehkä ei mietitä sitä tässä nyt.


No huh huh! Tässä oli aika paljon tekemistä. Mutta mä tykkäsin! Tää on oikein hauskaa! Tuun varmasti miettimään lisää kysymyksiä tässä ajansaatossa, ja kasaan ne uudet kysymykset sit taas tälläseen.

Toivottavasti joku muukin tykkää? Ei se oo ehkä sit niin kivaa, jos kukaan ei jaksa lukea.

Terveisin,
Tekko

29052018 | Vainotaanko?

Mun blogimerkintöjä vainotaan. Tai siltä se ainakin välillä tuntuu. Kirjotin silloin Kissojako? -merkinnässä, että:

Masa on luonteeltaan hyvin kiltti otus. Se tykkää ulkoilla meidän kanssa ilman valjaita, eikä edes yritä karkuun.

Olisko ollut heti seuraava päivä kun Masa pääsi pihalle ilman valjaita, eikä suostunut tulemaan sisään. Se oli kyllä jo ulko-ovella sisään tulossa, mutta jostain se sai ajatuksen alkaa loikkimaan karkuun. Mä seurasin sitä rauhallisin askelin ja aina kun pääsin sen luokse, se loikki toiseen paikkaan. Tekiköhän se sen kolme kertaa ja sen jälkeen se hyppeli kyllä takasin ulko-ovelle.

Annoin Masalle ulkonaliikkumiskiellon ilman valjaita.


Sit kirjotin Teatteriako? -merkinnässä, että:

Ollaan nyt ton teatterityöpajan kanssa käyty aika paljon katsomassa erilaisia esityksiä, enkä mä ole vielä kertaakaan pettynyt.

Kaksi Heimoa oli hyvä näytelmä, mutta siitä puuttui mun kaipaamani loppu. Mä oon semmonen ihminen, joka haluaa, että kaikki asiat elokuvassa/näytelmässä/missä tahansa viedään täysin loppuun. No joo, kyllähän tossa selkeesti ympyrä sulkeutui, mutta mä jäin kaipaamaan jatko-osaa.

En pettynyt teatteriin, en siihen esitykseenkään. Petyin siihen, että mulle jätettiin liikaa pohdittavaa. Vaikka, no.. Se varmaan on se tarkotuskin: saada ihminen ajattelemaan. Mä vaan pohdin ehkä vääriä asioita, koska en pohdi tarinan opetusta tms. Mä pohdin, että miten se siitä jatkuu?

Mulle käy tää hyvin usein myös elokuvien kanssa. Mulle pitäisi ilmeisesti tehdä monta tuntia kestävä elokuva/näytelmä, missä aukaistaan kaikki. Yksikin väärä sivupolku juonessa, jota ei selvitetä loppuun asti, suututtaa.

Hypätään hassusti takasin alkuperäiseen! Pohdin nimittäin tossa yks päivä: "Mitä jos kirjoittaisin blogiin siitä, että olen hyvin tyytyväinen elämääni näin köyhänä?" Kävisiköhän siinä sitten niin, että rahaa alkaisi tulla ovista ja ikkunoista? Vaikka siis toisaalta, mä olen ihan tyytyväinen elämääni näin köyhänä.

Mutta mä olisin ihan hitsin tyytyväinen, jos mulla olis niin paljon rahaa, ettei mun tarviis miettiä paljonko mikäkin maksaa.
Mä en olis siitä rahasta onnellinen, vaan siitä, että mun ei tarviis ajatella sitä.

Rahako? -merkinnässä aikanaan kirjoitin noin viisaita sanoja, mutta se ei tuntunut vaikuttavan mihinkään. 

Tää oli taas tämmönen, että mä vaan alotin kirjottamaan ja katsoin mihin suuntaan se alkaa mennä. Ihan kivahan siitä tuli. Ei aina tarvitse olla ajatusta, ja se on itseasiassa ihan kiva tapa kirjottaa. Voisin tehdä tätä useamminkin!

Terveisin,

Tekko