Puhumisen vaikeus

Eilen illalla taas kerkesin hetken pyörimään sängyssä ja miettimään. Se on kyllä melkein joka iltaista, öistä ja muuta, mutta nyt mietin ihan aiheita blogille. Vai mietinkö? Oikeestaan ehkä mulle pilkahti aihe päähän ja kirjottelin sitä päässäni valmiiksi. Aamulla heräsin, mutta en muistanut hitustakaan siitä aiheesta, vaikka kuinka yritin pinnistää. Äsken se onneksi palasi! Nukutin Maxia – joka oli taas vaihteeksi melkein mahdoton projekti – ja siinä samalla se muistui. Aihe lienee teille jo todennäköisesti otsikosta tuttu, mutta aihe tosiaan on puhumisen vaikeus.


Tää tuli mun mieleen eilen alunperin siksi, että käytiin yhen kaverin kanssa etsimässä sille työssäoppimispaikkaa. Mentiin sen suunnitelma A:n mukaan ja käveltiin kahvilaan, johon hän oli päättänyt mennä. Siellä hän marssi tiskille, avasi suunsa ja poistui paikalta työssäoppimispaikkaa rikkaampana. Mä katsoin sitä tilannetta taka-alalta ja olin aivan, että "mitä ihmettä tässä juuri tapahtui?"

Mulla on tämä työssäoppimispaikan metsästys myös ajankohtainen, koska ollaan siis tän yhen kaverin kanssa samalla luokalla käytännössä. Tai no, me suoritetaan samasta tutkinnosta ilmeisesti samoja osia tai jotain. Vaikka siis hän haluaa kaiketi tarjoilijaksi tai jonkinlaiseksi baarityöntekijäksi, ja minä taas itse haluaisin kovasti kokiksi. Kai tästä jossain kohtaa pääsee sitten erikoistumaan sinne kokkipuolelle tai jotain, en tiedä. Mutta siis, mun pitäisi myös etsiä työssäoppimispaikkaa.

Muistan miten vaikeeta se oli aikaisempien koulutusten aikaan. Mä en koskaan saanut mitään itse hoidettua ja olinkin aina työssäoppimispaikkaa vailla. Pari kertaa opettaja hommasi mulle paikan ja pari kertaa jouduin jäämään kouluun suorittamaan sitä. Tämä vain siksi, että en osaa avata suutani oikeissa tilanteissa.


Aikaisemmin esteenä oli paniikihäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko, johon mulla oli siis ihan lääkityskin, mutta ei se auttanut kun käymään yksin kaupassa yms. Ei se musta sosiaalista tehnyt. Mä kärsin tästä mun ongelmasta oman käsitykseni mukaan varmaan jostain ala-asteen neljännestä luokasta lähtien, sieltä asti ainakin olen ollut hiljaa.

Nyt mä koen, että mä olen päässyt paniikkihäiriöstä eroon, enkä mä oikeestaan enää sosiaalisia tilanteita pelkää – jännitän kyllä aivan vietävästi! Kuitenkin, uskon jännityksen olevan terveempää kun suoranaisen pelkäämisen. Aikasemmin mä saatoin jättää asioita hoitamatta, koska en saanut suutani auki, nykyään en usko asioiden menevän ihan niin pitkälle. Nykyään saan suuni auki tilanteen vaatiessa, mutta ulosanti ei välttämättä ole mitään kovin älykästä. Mä olen hyvin huono sosiaalisilta taidoiltani. Haluaisin olla parempi, paljon parempi.

Mä eilen selitin tälle mun yhdelle kaverille sitä, että kun mä joudun sosiaaliseen tilanteeseen niin mun päässä on tavallaan jonkinlainen sumu. Vähän kun masennuskaudet muistaa harmaana, niin mä muistan sosiaaliset tilanteet sumuna. Mä kuulen kaiken, ymmärrän osan, saan ulos asioita joita ajattelen, mutta kaikki on hyvin vajavaista. Multa menee ihan valtava määrä energiaa siihen sosiaaliseen hetkeen, vaikka se hetki kestäisi vaan vaikka muutamia minuutteja. 

Aikasemmin mulla meni ihan valtava määrä energiaa jo ennen sosiaalista tilannetta, koska mä pyöritin kaikki mahdolliset ja mahdottomat keskustelun kulkusuunnat läpi päässäni, ja vastasin vaikka minkälaisiin keksimiini kysymyksiin, jotka siis keksin vastapuolen puolesta itselleni. Se olisi ollut hyvää valmistautumista, mutta sekin ajatteluprosessi on yleensä jälkeenpäin sumua, eikä siitä ole mitään hyötyä. 

Nyt mä en ehkä prosessoi asiaa etukäteen niin paljoa, koska mä oon kaiketi oppinut sen, että siitä ei ensinnäkään ole mitään hyötyä ja toiseksi, yleensä keskustelu menee omalla painollaan ja suhteellisen rennosti – vaikkakin pää on aika pahasti sumussa. Yleensä mun energia loppuu jo kesken keskustelun, ja sen jälkeen se on vieläkin enemmän epämääräistä sössöä.


Kavereiden kanssa jutustelu ei vie mun energiaa niinkään. Ainakaan siis niiden lähimpien. Ehkä mä olen siinä tilanteessa jotenkin enemmän omalla mukavuusalueellani. Mä haluaisin vaan jotenkin, että olisi mahdollista jutella myös ihan vieraassa tilanteessa niinkuin juttelisi kavereille. Mä haluaisin osata puhua! Mua on jäänyt ärsyttämään hyvin monet tilanteet jälkikäteen kun en ole vaan saanut suutani auki. Joitain vanhoja teatterilaisiakin kun on välillä nähnyt, niin ei, Vesku ei puhu. Vesku kyllä kovasti haluaisi kertoa vaikka kuulumisia, mutta ei, Vesku ei puhu. Sitten mä poistun tilanteesta ja keskustelen sen ihmisen kanssa päässäni miten mun olisi pitänyt keskustella sen ihmisen kanssa siinä kun oli tilaisuus. Ne jää aina harmittamaan.

Ja nyt olisi tosiaan tilanne, jossa mun pitäisi soittaa tai marssia johonkin paikan päälle juttelemaan, että tahtoisin työssäoppimispaikan. Mun ei tarvitsisi sitä stressata, koska en mä voi tietää miten keskustelut menee. En edelleenkään. Mun pitäisi vaan mennä, avata suu ja poistua paikalta työssäoppimispaikkaa rikkaampana.

Ja hei, tää on käsittääkseni vielä asiakaspalvelutehtäviin perustuva jakso, joten olisi hyvä omata jonkinlaiset taidot ihmisten kanssa. Miksei voi ajatella kaikista ihmisistä, että ne olisi vaikka mun hyviä kavereita, joiden kanssa keskustelu on helppoa? Miksi pitää jännittää puhumista? Miksi?

Mä oon siis monet kerrat mielessäni päättänyt, että "hei, nyt mä vaan alan puhumaan! Meen puhumaan kaikille, koska mä voin!" ja seuraavassa sosiaalisessa tilanteessa; Vesku ei puhu. Vesku kyllä haluaisi, mutta ei, Vesku ei puhu. Mä oon siis tullut tulokseen, että ei se ole omasta päätöksestäkään välttämättä kiinni.. Tai sitten en vaan osaa pitää kiinni päätöksistäni.

Pointti on siis tässä seuraavanlainen; jos tiedät tapoja oppia puhumaan, tai edes tulemaan toimeen sosiaalisissa tilanteissa paremmin, niin auta minua! Jos joku on koskaan kamppaillut tämmösen ongelman kanssa, niin avaa nyt taas suusi ja kerro miten nousit tästä kuopasta ylös? Minä olen nyt ollut hiljaa, hmm, ehkä noin parikymmentä vuotta kohta. Tai en siis täysin hiljaa, mutta tilanteissa joissa täytyisi osata jotain sanoa, niin en ole osannut oikein sanoa juuta enkä jaata.

Toinen pointti on se, että jos sulla on täällä Riihimäellä työssäoppimispaikkaa jonkinlaisesta asiakaspalveluhommasta, niin tule hakemaan mut kotoota, jooko? No ei tarvitse tulla hakemaan, mutta pliis, tarjoa sitä mulle. Ei kuulema maksa mitään. Voisin kertoa itsestäni sen verran, että en ole kovin puhelias, mutta työni pyrin kyllä hoitamaan – kykyjeni mukaan. Ja kyvythän kasvaa tekemällä ja mulla on iso halu oppia uutta! Kirjottamisessa koen olevani keskivertoa parempi, mutta siitä tuskin on apua asiakaspalvelutehtävissä.

Ja ehkä vielä yhtenä pointtina se, että jos oot koskaan kokenut olosi vaivaantuneeksi mun seurassa koska en puhu, niin toivottavasti tämä merkintä vähän avasi jotain. Vesku kyllä haluaisi, mutta ei, Vesku ei puhu.


Hmm, ehkä se oli siinä? Tää tuli tämmösenä purkauksena nyt, mutta toivottavasti se on silti ymmärrettävissä, eikä tullut multa ulos sillein kun sosiaalisissa tilanteissa yleensä, eli sumun takaa epäselvästi. Koska joskus se voi tarttua ehkä kirjottamiseenkin..

Itseasiassa tuli vielä mieleen! Mun aivoilla on myös paha tapa unohtaa mistä olin puhumassa. Varsinkin humalatilassa se on paha. Mutta siis vaikka ihan kesken lauseen saattaa käydä niin, että mä en tiedä mitä mä just sanoin. En vaan enää muista. En tiedä miten paha vika mulla on aivoissa, että pitäisikö tässä ihan lääkäriin mennä, mutta toi häiritsee mua hyvin paljon. Oon kuitenkin pistänyt sen aina huonojen sosiaalisten taitojen piikkiin, ja laitan toistaiseksi vieläkin.

En tiedä, ehkä, joo tai ei. Oli miten oli, niin tämä merkintä oli tässä.

Terveisin,
Vesa-Matti