Avautuminen

Korona, Arton poismeno, läheisen ihmisen vakava sairastuminen ja nyt tämä lähelle osunut sota. Näitä asioita mä mietin eilen yöllä, koska olin päivällä soittanut äitille ja juteltiin niitä näitä. Miten tämä kaikki negatiivinen ryöppy tässä muutamassa vuodessa on aiheuttanut sen, että me ei enää hirveesti olla tekemisissä oman lähisuvun kanssa.

Arto oli yhdistävä linkki. Eikä vaan sitä, Arto oli paljon muutakin. Se näki meitä kaikkia ja oli aina jonkun meistä luona kun tarvittiin sitä. Arto piti käytännössä meiän perhettä kasassa. Tämä linkki kun katosi, niin kaikki on alkanut valumaan toisistaan kauemmas ja kauemmas – tai siltä musta nyt on alkanut hyvin vahvasti tuntumaan. Moni on siitä puhunut jo aiemminkin, mutta nyt vaan jotenkin näen sen itsekin selkeästi.

Korona taas on antanut siihen oman lisämausteensa, koska ne vähäisetkin yritykset nähdä läheisiä ihmisiä peruuntui jossain vaiheessa aina siksi, että ei haluttu levittää tai saada koronaa. Media pelotteli hyvin ja sehän meihin tepsi. En silti siis vähättele tautia vieläkään, en, mutta kyllähän sitä olisi voinut terveenä nähdä ihmisiä – ja voi siis vieläkin. Toki tää on omalta osalta mennyt hyvin vahvasti siihen, että olen aika täysin linnottautunut kotiin. Korona on yksi hyvin suuri osasyy siihen miksi.

Sitten tähän kaiken keskelle osui vielä tapaus syöpä. Ei minulle, mutta tähän ihan lähelle. En paljastele täällä asiasta enempiä. Tämä syöpä onneksi saatiin kuitenkin pois, jonka ansiosta tippui kyllä iso huoli harteilta. Pelkäsin kovasti todella pahojakin skenaarioita. Vaan tutkimuksetpa jatkuu. Syöpä löytyi käytännössä vahingossa kun tutkittiin toista oiretta, mutta onneksi löytyi. Toiseen vaivaan etsitään vielä syitä, joka taas aiheuttaa itsessä epätietoisuutta ja se taas lisää ahdistusta. 

Ja mä olen ihminen, joka ei halua kuulla huonoja uutisia. Tai tuskin kukaan haluaa, mutta mä olen alkanut vähän kammoamaan niitä. Voitaisiin kai puhua jo jonkinasteisesta fobiasta. Mun on siis hyvin vaikea kysyä ihmisten kuulumisia, koska ei voi koskaan tietää, että tuleeko nyt huonoja uutisia.

Mä oon kuitenkin nyt petrannut siinä ja mä soittelen äitin kanssa aina välillä. Yritän toki päästä mahdollisuuksien mukaan myös käymään paikan päällä, koska se on vähän helpompaa kun puhelimeen puhuminen. Haluaisin oppia soittamaan myös iskälle, mutta se on jokseenkin hankalaa. Äitin kanssa mulla on aina ollut suhteellisen hyvät puhevälit, mutta iskän kanssa ne on alkanut muodostumaan oikeestaan paremmiksi vasta aikuisiällä. Meillä oli mun nuoruudessa, hyvin todennäköisesti mun käytöksestä johtuen, aika heikot välit. Äiti sanoo aina, että me ollaan iskän kanssa niin samallaisia, että ei sovittu saman katon alle. Se voi olla juurikin näin, koska kyllä meidän isä-poika-suhde muuttui jotenkin heti kun muutin omilleni. 

Sitten on tietenkin nämä sisarukset. Kuulumisia kysellään aina välillä Facebookissa semmosessa perhe-ryhmässä, mutta yleensä tulee vastaukseksi vain "oravanpyörää". Kaikilla on oma arki, jota pitää pyörittää. Sitähän se elämä kaiketi sitten loppupeleissä on.

Haluaisin nähdä enemmän ja kuulla enemmän, että miten oikeasti menee. Meiltä kaikilta vaan tuntuu puuttuvan kyky semmosen tilanteen luomiseen. Ne ihan muutamat kerrat kun tässä parin vuoden sisällä ollaan nähty, niin on ollut semmosta suhteellisen hiljaista kahvittelua. Ei me osata puhua, ei ilmeisesti kukaan meistä. Onneksi siinä hetkessä on kuitenkin ollut jonkinlainen läsnäolo, että se ei ole ollut vaan ihan pelkkää kahvinjuontiakaan. Siitä olisi helppo lähteä rakentamaan jotain, jos osaisi.

Miksei voida esimerkiksi järjestää jotain kahvihetkeä joskus johonkin niin, että siellä olisi vanhemmat ja sisarukset. Silleen, että aluksi olisi vaikka vaan pakko avata suunsa ja toivoa, että keskustelu lähtee etenemään ja saadaan oikeasti tietää miten kelläkin menee. Se voisi olla ihan loistava irtiotto myös siitä paljon mainitusta oravanpyörästä. En tiedä. Me nyt kuitenkin tarvittaisiin tähän joku ratkaisu ennen kun ollaan täysin vieraita toisillemme, koska sitä mä en yksinkertaisesti halua. Jos joku ulkopuolinen voi lähteä jotain tämmöstä järjestämään? Kerää meidän perhe koolle ja pakota meidät jonkinlaiseen uuteen alkuun. Painota meille miten tärkeä tämä tukiverkko on.

Mähän koen siis tällä hetkellä taas kovin usein yksinäisyyttä. Oon siitä kirjotellut aiemminkin, että ei ihmiselle riitä se, että on kokoaika kotona ja näkee puolisoaan ja lastaan. Seinät alkaa hyvin nopeasti kaatumaan päälle, vaikka tästä arjesta todella paljon tykkäänkin. Tarvii vaan jotain muuta välillä.

Mä oon siitäkin puhunut, että ollaan etäännytty nuoruuden kavereidenkin kanssa suunnattomasti. Nyt se eskaloitui niin, että mä jätin sen keskusteluryhmän taakseni. Olin yrittänyt omasta mielestäni ihan tarpeeksi saada sitä porukkaa näkemään toisiaan, mutta koskaan ei tullut vastakaikua. Huomasin, että vaikka kuinka yritin illanistujaisia järjestää, niin aina paikalla oli vain minä ja Roni (harvoin kukaan muu). Muita ei ilmeisesti kiinnostanut, joten mulla tuli seinä vastaan. Toki mä ymmärrän, että kaikilla näilläkin ihmisillä on nykyään oma arki ja sen pyörittämisen vaikeus, mutta mä yritin aina ihan hyvissä ajoin. Eira on painottanut mulle sitä, että asiat pitää järjestellä hyvissä ajoin. Mä yritin sitä kikkaa, mutta ei sekään toiminut. Yleensä jo kuukautta ennen kyselin, että kiinnostaisiko ketään, mutta ei niin ei.

Nyt sitten kun tässä on tämä Venäjän ja Ukrainan välinen sota, niin mulla ei ole oikein ollut ketään kenen kanssa siitä jutella helpottaakseen omaa oloaan. Oon välillä yrittänyt Eiran kanssa avata keskustelua aiheesta, mutta mä luulen, että Eiraa ei hirveesti jaksa kiinnostaa. Varmasti se sitäkin stressaa, mutta Eira on aika taitava siirtämään tommosen stressin taka-alalle. Mä yritän kuitenkin aina vähän jotain kertoa siitä, mutta eihän se keskustelu mene kun siihen, että mä kerron mitä olen taas lukenut. Helpottaahan se toki vähän sitä kuormitusta minkä itselleni aiheutan lukemalla noita uutisia, joten onneksi jaksaa kuunnella edes sen hetken verran.

Lopputulema on siis se, että tässä ollaan aikalailla taas aika yksin. Tai siis yksinäinen. Näin se elämä vaan meitä ihmisiä kuljettaa, koska mä muistan hyvin ajat kun en koskaan kokenut yksinäisyyttä. Mä poikkeuksetta aina nautin yksin olemisesta jos semmonen tilaisuus siunaantui. Nyt en voi aina sanoa nauttivani. Nyt mä kaipaan todella usein jotain, en tiedä välttämättä mitä, mutta jotain. Olisipa Arto täällä, koska siitä sai aina juttelukaverin kun sitä eniten tarvitsi..

No, nyt ei mulla muuta. Ehkä mulla on taas kerran vaan niin kamala ikävä isoveljeä, että olo on suhteellisen alakuloinen ja se aiheuttaa mussa tämmösiä fiiliksiä.

Terveisin,
Vesa-Matti