Mä hieman muutenkin tutkailin noita luokkakuvia taas ja täytyy sanoa, että suhteellisen turhia asioita mä muistankin – mutta oleellisia ja tärkeitä en niinkään. Osasin melkein kaikki ihmiset luokkakuvissa nimetä.
Tänään oon sitten jatkanut ala-asteajan ajattelua, koska.. No, en edes tiedä. Kai näitä asioita voi välillä miettiä ilman pätevää syytä. Eihän siitä mitään hyötyä ole, mutta täytyykö kaikesta aina olla? Mä ajattelin kuitenkin, että kerron tänne blogiin nyt tarinan mun peruskoulusta, koska en varmaan ole sitä tänne koskaan kokonaisuudessaan kirjoitellut? Mun muistille tekee ehkä ihan hyvää välillä kaivella tämmösiä asioita, koska se on muutoin kovin huono. Voisiko tämä ehkä kehittää muistia? En usko, mutta kokeillaan.
Mä tosiaan kerron kaiken siten kun mä asiat muistan. En mä oikein muuhun pysty. Otan avukseni tähän vanhat luokkakuvat taas ja katselen niistä vähän vuosilukuja, koska niitä mä en ilman lunttausta muista. Noita luokkakuvia en voi teille tänne tuoda näytille, koska niissä esiintyy mun lisäkseni niin monia muitakin ihmisiä, eikä mulla ole niiltä lupaa.
Mun opintieni alkoi ilmeisesti vuonna -95, Riihimäellä pienessä kyläkoulussa, joka Hiivolan koulunakin tunnettiin. En tiedä tunnetaanko kyseistä koulua nykyään enää ollenkaan, mutta sieltä minä kuitenkin olen ponnistanut. Luokkalaisista muistan kuvan perusteella isoimman osan. Mun ensimmäisessä luokkakuvassa näkyy myös mun kaksi vuotta vanhempi isoveljeni, joka siis kertoo hyvin koulun koosta – kaikkia luokkia ei edes viitsitty kuvata erikseen, koska oppilasmäärät oli todella pienet.
Vuodet 1995-1998 tuli vietettyä tuossa kyseisessä koulussa. Mun muistikuvissa meidän koko luokka oli kavereita keskenään. Joskus tuli joitain uusia oppilaita, jotka otettiin sitten silmätikuksi ja niitä ikävä kyllä piti kiusata. Jotenkin mulla on vahvat muistikuvat siitä, että rehtorin puhuttelussa tuli käytyä tuon tuosta.
Muistan, että ton Hiivolan koulun takana oli metsä, johon ei käsitykseni mukaan olisi saanut mennä. Sinne kuitenkin aina mentiin välitunneilla, koska kiellettyhän kiinnostaa aina. Siinä oli muistaakseni joku puro välissä, mutta sen yli vaan hypättiin ja mentiin popsimaan metsästä ketunleipiä. Ton koulun pihalla, kuten varmasti kaikkien koulujen pihalla, oli kaikenlaisia leikkitelineitä. Mulla on itselläni sellainen muistikuva, että mä olisin joskus jäänyt joistain naruista kiinni semmoseen telineeseen ja meinannut kuristua. Joku luokkalainen mut sai siitä irti. Mun muistoissa on myös semmonen asia, että ton jalkeen mulla oli jonkin aikaa niskatuki. Mä olen kysellyt tästä perheeltä toisinaan, mutta kukaan ei muka muista, että tommosta olisi koskaan tapahtunut. En tiedä onko tää sitten jotain mun unimaailmaa, joka on sotkeutunut mun muistoissa oikeaan maailmaan. Niin joko kävi tai oli käymättä, mutta ärsyttäähän se muistaa asia, joka ei olisi oikeasti edes tapahtunut.
Muistan myös tuolta ajalta, että mä olin koulun parhaimpia pallon heittäjiä. Siihen asti, kun kouluun saapui uusi pahis, joka oli kaikessa urheilussa muita parempi – tai ainakin minua parempi.
Ja jotenkin päälimmäisenä noilta ajoilta muistuu mieleen aina semmonen, että kun koulun aikanaan alotin, niin sain ehkä ensimmäisenä päivänä paketillisen pieniä paketteja erilaisia muroja. En tiedä miksi mä tämmösen asian muistan, mutta ehkä se oli pikku-Veskun mielestä hieno asia.
Tässä kohtaa mun muisti- ja luokkakuvat erkanevat toisistaan. Mä oon ollut ihan varma tähän asti aina, että mä vaihdoin koulua siten, että tulin uuteen kouluun neljännelle luokalle. Luokkakuva vaan väittää, että olen tullut uuteen luokkaan vuonna 1999 ja luokka on ollut 3 A. Olen siis tullut Hyvinkäälle kolmosluokkalaisena? En nelosluokkalaisena, niin kuin olen aina muistanut? Hmm, ehkä hyvä käydä näitä välillä läpi, jotta palaset loksahtelee paikoilleen.
Me siis muutettiin Riihimäeltä Hyvinkäälle ja mun uudeksi kouluksi tuli Hyvinkäällä semmonen koulu kun Hämeenkadun koulu. Ja ihan rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että tämä koulunvaihdos on varmasti ollut isoin syy kaikille ongelmille, joita jouduin ajansaatossa kohtaamaan (Paniikkihäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko).
Mähän siis käännyin aivan sisäänpäin tässä kohtaa. Kaikki kaverit jäi Riihimäelle ja Hyvinkäältä en uusia saanut. Uudet luokkalaiset oli kaikki keskenään jo kaverustuneet ja uutta ei siihen porukkaan otettu. Luokalla kuitenkin oli muutama "hylkiö" mun lisäkseni, joista sain sitten toisinaan jonkinlaista turvaa.
Yksi näistä hylkiöistä käytti mun ystävyyttä törkeästi hyväkseen, koska tiesi, että mulla ei muita oikeastaan ollut. Koulussa hengailtiin ja oltiin hyvää pataa, mutta koulun jälkeen siitä tuli välillä kuin toinen ihminen. Se haukkui, kiusasi ja kerran jopa pamautti mua nyrkillä naamaan. Silti mun piti aina palata sen ystäväksi, koska muita ei oikeastaan ollut. Se oli kuin mikäkin huono parisuhde, vaikkakin vain kaverisuhde. Tää tyyppi sai mut jopa kokeilemaan näpistystä, mistä onneksi jäätiin kiinni. Se oli tärkeä opetus mulle itselleni. Nykyään kun mä törmään tähän tyyppiin jossain päin Hyvinkäätä, niin mua vaan kuvottaa vieläkin. Se ei ollut mulle hyvä ihminen, joten ei mun tarvitse siitä edelleenkään pitää.
Toisen tyypin kanssa oltiin toisinaan välillä koulun jälkeen. Mä koin, että se saattoi olla mun ystävä. Tämäkin kuitenkin oli loppua kohden vain semmonen kaverisuhde, että mulle naljailtiin kaikesta. Tästäkin huolimatta, tästä tyypistä tuli joskus jopa mun Facebook-kaveri, mutta ilmeisesti mun jutut siellä ei sitten lopulta miellyttäneet sitä ja se haukkui mut yksityisviestillä ja poisti kavereista. Olin kuulema lihava ja laiska – joka toisaalta saattoi olla jopa totta, mutta ei sitä mulle itselleni olisi tarvinnut tulla kertomaan. Ja toisekseen, mitä sitten?
Oli kyllä vielä kolmas ihminen, joka taas oli lähinnä vain outo. Se oli meidän naapuri jossain vaiheessa, joten sen takia sen kanssa tuli hengailtua koulun jälkeen. Tämäkin tyyppi harrasti toisinaan näpistelyä ja yritti saada mut siihen mukaan. Koska olin saanut jo tärkeän opetuksen näpistelystä, niin en tähän suostunut. Muistan kuitenkin, kuinka tää tyyppi yritti tunkea mun taskuuni suklaarusinalaatikoita kaupassa, jotta olisin kuitenkin osallistunut tähän typeryyteen. Otin rasiat pois ja tein ostokseni kuten ostokset kuuluu tehdä.
Noissa kuvissa on myös pari tyyppiä, jotka kaiketi edes yritti joskus olla mulle ystäviä. Tai ystävällisiä. Parin tyypin kanssa muistan muutamat hengailut, mutta ei niistä sitten koskaan käsittääkseni kehittynyt mitään pysyvämpää ystävyyssuhdetta. Toisen näistä tyypeistä näin joskus jonkun baarin edustalla, mutta koska olin silloin itse juonut stressiin, niin aloin sille avautumaan ja saatoin haukkua sen siinä täysin pystyyn. Syytin sitä muistaakseni koko huonosta koulukokemuksesta, vaikka se oli edes yrittänyt olla välillä ystävä. En tarkasti muista miten keskustelu meni, mutta mä olin silloin vihainen ja annoin kaiken tulla ulos. Oon monta kertaa halunnut pyytää anteeksi, mutta enpä mä ole tyyppiin enää törmännyt.
Muut luokkalaiset piti mua ilmana, tai niin mä ainakin ton ajan muistan. Eli heistä mulla ei ole sen enempää sanottavaa. Ei hyvää, eikä pahaa. Jos jotain pitäisi sanoa, niin, hmm.. Ei mua suoranaisesti kiusattu, joten ehkä sitten kuitenkin jotain hyvää. Tultiin me kai toimeen, mutta mut vaan jätettiin tosi vahvasti ulkopuolelle kaikesta ja se on jättänyt arvet. Eli onko se kuitenkin vain pahaa sanottavaa? En tiiä, en mä muistele sitä silleen ihan kamalalla vihalla.
Muita muistoja Hämeenkadun koulusta, hmm.. Joku muistikuva mulla on siitä, että oltiin meidän koulun musiikkiluokassa ja sen musiikkiluokan takaseinässä oli semmoset liukuovet, joista pääsi jonkinlaiseen tuolien säilytykseen tarkoitettuun tilaan. Muistan, että opettajan ideasta me mentiin aina välillä sinne ja luettiin siellä kirjoja ääneen. Muistaakseni siellä kuulin ensimmäistä kertaa Harry Potterista. Vuosi oli kaiketi 2000.
Toinen muisto kyseisestä luokasta on se, että jostain syystä mä en ollut muistanut juoda tai jotain ennen tunnin alkamista ja mulla kuivui kurkku täysin. Mä muistan kuinka tuskaisaa se oli, enkä mä muista, että olisin sitä ennen sitä tai sen jälkeenkään kokenut. Mun kurkkua vaan kuristi ja mä yritin kärvistellä siinä. Jossain vaiheessa aloin vaan itkemään ja halusin päästä juomaan, jota opettaja muistaakseni vastusti. En muista miten tilanne eteni, mutta toi hetki on jotenkin jäänyt mun päähän kummittelemaan.
Sitten mieleeni tuleekin yksi asia, jossa kiusaajasta tulikin kiusattu. Eli tämä minut näpistelyyn yllyttänyt henkilö sai maistaa omaa lääkettään minun toimesta. Sain välitunnille siirtyessä idean viedä kyseiseltä tyypiltä pipon ja juosta niin kovaa kun jaloistani pääsin. Esteenä oli yksi lasiovi, mutta etumatkani antoi minulle aikaa avata ja sulkea sen. Sitä samaa etua ei tällä toisella kaverilla ollut ja sieltä se tulikin lasioven läpi hienosti sirpaleiden päälle. Ei toki ole hyvä olla vahingoniloinen, mutta se kaikki mitä olin saanut kestää ja sain kestää sen jälkeenkin, niin olinhan mä nyt hitusen onnellinen tommosesta. Se oli periaatteessa ihan oikein, vaikka se ei oikeasti ihan oikein ollutkaan.
Jossain vaiheessa mulla alkoi sitten opintojen suhteen menemään vahvasti alaspäin. Mua ei kiinnostanut tehdä läksyjä ja sainkin lähes kokoaika jälki-istuntoa. Siellä mun olisi pitänyt joka päivä olla koulun jälkeen tekemässä jonkun aineen unohtuneita läksyjä. Muistan, että joitain läksyjä tein kielloista huolimatta jo tunnilla, jotta koulun jälkeen ei tarvitsisi olla niin pitkään. Ja jotkut jälki-istunnot jätin väliin ihan suosiolla. Meillä kun oli monia eri rakennuksia siinä koulussa ja jotkut aineet oli toisessa rakennuksessa, niin oli helppoa vaan jättää menemättä sinne toiseen rakennukseen koulun jälkeen. Yleensä siis tuli vaan lähdettyä kotiin. Englanti oli yksi aineista, josta sain lähes poikkeuksetta jälki-istuntoa ja se oli myös se, jonka lähes poikkeuksetta jätin väliin. Muistan ehkä, että jossain vaiheessa mulle laitettiin sitten jonkinlainen saattaja, jotta myös menen "ansaitsemaani" jälki-istuntoon.
Hmm.. Sitten tuli vielä mieleen semmonen juttu, että kun tosiaan elettiin sitä vuosituhannen vaihtumisen aikaa, niin silloinhan tuli semmoinen ilmiö Suomeen kuin Pokemon. Koulun pihalla niitä vaihdeltiin ja niillä pelailtiin runsaasti. Pokemon-kortit oli kyllä semmonen ilmiö siihen aikaan, että se sai minutkin juttelemaan ihan vieraille ihmisille, koska kortteja piti vaihdella. Mentiin ihmisen luokse, kysyttiin mitä kortteja sillä on ja sitten yleensä plärättiin vielä toisen kortit läpi. Jos sieltä löytyi joku kiinnostava, niin sitten ruvettiin hieromaan kauppoja. "Oliko mulla jotain mikä sua kiinnosti? Jos vaihat ton siihen?" ja muuta mukavaa. Mä sainkin sitten aikanaan vaihtelemalla ja ostelemalla kerättyä itselleni oikein hienon kasan kortteja, mutta nehän sitten varastettiin multa. Osaan nimetä henkilön luokkakuvan perusteella, koska muita vaihtoehtoja ei ole. Olin kuitenkin niin sisäänpäin kääntynyt, että en uskaltanut mennä sitä syyttämään siitä, vaikka olin tosi varma. Sille jäi hyvä läjä Pokemon-kortteja ja mun kiinnostus kortteja kohtaan katosi, koska olisi pitänyt aloittaa alusta.
Jossain kohtaa vuonna 2001 meidän opettaja otti sitten mut silmätikukseen. Meillä siis oli opettaja vaihtunut lukuvuoden vaihduttua ja tämä uusi opettaja tunnettiin siitä, että se savustaa oppilaita ulos. Yleensä oppilaat, joista tämä kyseinen kaveri ei pitänyt, oli tummaihoisia. Mä valikoiduin tähän ihan syystä, lähinnä sen takia, että mun koulumenestykseni ei ollut kovin hyvä lintsailun ja läksyjen tekemättä jättämisen takia. Muistan vaan jotenkin lauseen: "Joko sinä jäät luokallesi tai sitten sinä vaihdat koulua." Minä vaihdoin koulua.
Viimeinen muisto mulla tosta koulusta on semmonen iso kortti, johon nämä mun luokkalaiset saivat kirjoittaa hyvästit. Muistan, että kaikki oli kirjoittanut jotain positiivista. Tottakai mä olin silloin aika onnellinen siitä, että mut muistettiin niinkin hyvänä tyyppinä, mutta jossain kohtaa mä tajusin, että hei.. Eihän kukaan edes pitänyt mua minään silloin kun olisi ollut mahdollisuus viettää mun kanssa aikaa. Miksi siinä kortissa oli niin paljon hyvää, vaikka oltiin lähes kolme vuosiluokkaa oltu samaa porukkaa, mutta olin aina vaan ei kukaan? Sitä en käsitä tänäkään päivänä. Ehkä lapset osaa vaan olla sitten sen verran kieroja.
Vuoden 2002 luokkakuva onkin sitten koulusta, joka kantoi nimeä Martin erityiskoulu. Kantaakohan vielä, en tiedä? Se oli kuitenkin meille, joille ei opiskelu maistunut tai oppiminen oli muuten vain vaikeaa.
Varhaisin muisto tosta koulusta on Gogot. Ne oli siis tullut käytännössä Pokemon-korttien tilalle. Niillä pelailtiin ja niitä vaihdeltiin välitunneilla. Gogot taisi tulla hitiksi juuri siihen aikaan kun minä vaihdoin koulua ja sen takia muistan ne paremmin kun itse koulun alkamisen. Mullakin oli Gogoja muistaakseni aikamoinen määrä, mutta kaikki ne taisi sittemmin mennä pikkuveljen laatikkoon.
Koulusta itsestään muistan sen, että meillä oli ns. pienemmät luokat. Todellisuudessa se oli kylläkin niin, että monta eri vuosiluokkaa oli tungettu samaan luokkaan. Meidän luokalla oli kuutosluokkalaisista kasiluokkalaisiin. Tää koulu oli kuitenkin hyvin erilainen noin kaikin puolin ja mä sain taas jopa kavereita. Tai siis se koko koulu.. Se tuntui siltä kun kaikki olisi olleet keskenään kavereita. Toki siellä sitten oli myös näitä pahiksia, jotka piti omaa rooliaan hirmusen tärkeänä. Mutta nekin oli lopulta sitten ihan ok-tyyppejä.
Kaikista luokkalaisista mulla on vaan hyviä muistoja. Toki koulun jälkeen kaikki kasvoi erilleen, eikä oikein minkäänlaisia kaverisuhteita jäänyt jäljelle. Paitsi, no, ysiluokalta jäi käteen yksi kaveruus, joka on olemassa vielä tänäkin päivänä. Yhden tyypin kanssa ollaan vaihdettu toki kuulumisia, mutta muuten en ole pahemmin tyypeistä kuullut. Eikä se kyllä periaatteessa mua harmita, ne kaverit kuului siihen ajankohtaan ja kun ne ei pidemmälle kantanut niin sille ei voi mitään. Toki oli toinen kaveri myös, jota aina silloin tällöin näin peruskoulun loppumisen jälkeenkin, mutta tää kaveri ei ole enää olemassa muualla kuin muistoissa.
Jotenkin mulla on semmonen muistikuva, että tässä kohtaa tapahtui taas jonkinlainen käänne mun käytöksessä. Ei musta varsinaista kiusaajaa tullut, koska toi koko koulu oli keskenään kavereita, mutta mä muistan, että mulla oli jonkinlaisia raivokohtauksia välillä. Muistan nimittäin, että joltain välitunnilta mut haettiin muutaman opettajan voimin sisään ja sitten mua rauhoitteli käytännössä koko koulun henkilökunta. Mä istuin tyyliin meidän oman opettajan sylissä, koska se piti mua kiinni, etten taas livahtaisi riehumaan ja loput opettajat kävi toinen toisensa jälkeen siinä sanomassa mulle pari rauhoittavaa sanaa.
Sitten oli toinen suuttuminen, jossa toinen osapuoli täysin ignoorasi mut ja se suututti mua vielä enemmän. Se kävi ensin ärsyttämässä mua, sen jälkeen piti mua ilmana kun puhuin sille takaisin, ja sitten mulla kilahti. Tää tyyppi lähti kävellen karkuun kun mä vielä mietin, että teenkö mä nyt jotain.. Lopulta kun päätin rynnätä sen päälle niin tää oli jo ulko-ovilla kovasti matkalla sisään. Muistan kuinka ryntäsin sitä kohti, tää vaan väisti mut ja mä juoksin päin tolppaa. Näin, ärsytetty ja lopuksi vielä nöyryytetty oppilas makasi ulko-oven edessä lyötynä. Se on ehkä viimeinen muistikuvani tämmösistä raivokohtauksista.
Meidän rinnakkaisluokalla oli tyyppi, joka toi mulle vahvasti mieleen sen ala-asteaikaisen tuttavuuden. Sen, joka yllytti mut näpistämään. Tässä oli vaan tilanne niin, että koulussa tämä tyyppi halusi olla kaveri näiden pahisten kanssa ja mä olin koulussa sille kuin ilmaa, mutta vapaa-ajalla me oltiin ihan hyviä kavereita. Vierailtiin toistemme luona ja kaikkea mitä nyt lapset tekee. Koulussa sen piti kovettua takaisin siihen muottiin, jonka pahikset hyväksyi. Se oli hitusen ikävää, mutta toimi ihan hyvin kai. Itseasiassa tästäkin tyypistä muistuu nyt sitten yksi raivokohtaus mieleen, mutta sen on täytynyt tapahtua ennen tota tolppaan juoksemista.
Jossain vaiheessa mua ilmeisesti ärsytti se, että se halusi olla mun kaveri koulun jälkeen, mutta ei pystynyt olemaan edes ystävällinen kouluaikana. Mulla sitten ilmeisesti kilahti ja muistan kun tää tyyppi oli heittelemässä koripalloa koulun takana. Mä kävelin sinne, herjasin jotain ja lopulta kaadoin sen sinne maahan. Siinä oli lähellä semmonen betoniporsas, johon mä muistaakseni sen päätä kolauttelin pariin kertaan. Älkääkä ymmärtäkö väärin, mä en todellakaan ole ylpeä tästäkään. Mä vaan kerron asiat kuten mä ne muistan. Hirveä tekohan toi oli, mutta siitä onneksi selvittiin sillä, että kaverilla tuli pää kipeäksi ja se sai loppupäivän vapaata koulusta. Mä sain puhuttelun tottakai ja se on ihan varmasti auttanut mua kehittymään semmoseksi mitä mä olen nykyään. Ja siis mähän en nykypäivänä hyväksy väkivaltaa missään muodossa, joten.. Ehkä tämäkin on näitä kantapään kautta opittuja asioita. Tiedän, että siinä olisi voinut käydä paljon pahemminkin ja sitä mä muistan miettineeni kauan ja hartaasti.
Koulusta itsestään.. No, siellä mua alkoi taas opiskelu kiinnostamaan ja mä menestyinkin oikein hyvin käsittääkseni. Tein matematiikan tehtäviä niin suurella intohimolla, että menin jopa muista luokkalaisita ohi kirjojen suhteen. Muut teki oman vuosiluokkansa matematiikkaa kun taas minä saatoin tehdä jo seuraavan vuosiluokan kirjaa. Kaikki aineet mua yhtäkkiä alkoikin kiinnostamaan ja mä muistan myös, että mä piirtelin paljon noihin aikoihin. Kaikki mun vihkot oli täynnä erilaisia piirustuksia. Uskonto mua ei kiinnostanut, mutta piirsin niitä kuvia siitä kirjasta mun vihkooni ja meidän uskonnon opettaja ilmeisesti piti siitä ja antoi mulle siitä syystä hyvän numeron. Ruotsi ei kiinnostanut, kopioin kotiläksyt kaverilta ja sain lopulta sitä paremman numeron todistukseen. Siihen vaikutti kai se, että käyttäydyin tunneilla sitten muka kuuntelevasti ja muutenkin hyvin.
Sen koulun opettajat oli kyllä kaikki jotenkin, hmm, parempia kun ns. normaaleissa kouluissa. Ne kuunteli ja ne ymmärsi jokaisen oppilaan ehkä paremmin yksilötasolla. Noissa ns. normaaleissa kouluissa kaikki oppilaat oli siihen aikaan massaa ja paremmin ymmärrettiin vaan niitä, jotka oli keskivertoa parempia. Jos sä olit hyvä, niin sitten sä olit jotain.
Peruskoulu päättyi mulla ihan oikeassa ajassa. En jäänyt luokalleni kertaakaan, vaikka niin välillä uhkailtiin. Päättäreihin saavuin krapulassa, koska.. No, en edes tiedä. Muistan sieltä semmosen hetken kun opettaja jakoi todistukset ja ruusut oppilaille. Muiden kohdalla opettaja onnitteli ja halasi, mutta mun kohdalla se ilmeisesti haistoi mun eilisen päivän, joten se tyytyi vaan suoristamaan mun paidan kauluksia ja antamaan oleelliset asiat mulle käteen. Koulusta ulos ja vapauteen!
Ja siinähän se sitten oli. Mä en käsikirjotellut tätä mitenkään, vaan mä kirjottelin oikeestaan hetkessä. Kaikki tää tuli siis ulos semmosena kun se mun päässä oli. Siellä on paljon mistä ei voi olla ylpeä, mutta kai sinne mahtuu myös niitä hetkiä, mistä voi olla ylpeä. Niitä ei vaan tullut ehkä kirjoiteltua niin paljoa, koska ei semmoset hetket mulla ilmeisesti jää päähän. Muistan itteni jostain syystä aika pahana poikana, johtuen viimeisistä peruskouluvuosista, jolloin käytös oli toisinaan ala-arvoista.
Ja nyt ei mulla muuta. Toivottavasti teillä oli kivaa tämän parissa, koska mulla oli ainakin.
Terveisin,
Vesa-Matti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoitelkaa mielummin omalla nimellä kun Anonyymina. Ihan vain varmuuden varalta. :)