29 lokakuuta 2026

Elämäni pelit

Tänään paneudutaan vaan siihen, että mitä pelejä mä olen elämäni aikana pelannut. Tai, no ei oikeastaan. Sanotaankin näin, että paneudutaan peleihin, jotka on tehnyt muhun jonkinlaisen vaikutuksen. Mukana on pelisarjoja niputettuna, mutta myös yksi pelisarja kulkee mukana useaan otteeseen, koska se on omalla tavallaan tehnyt vaikutuksen uudelleen ja uudelleen. Jos pelit ei kiinnosta, eikä pelaaminen, niin sitten tätä ei ehkä ole tarkoitettu juuri sinulle. Tai mistä minä tiedän?

Mä vaan jotenkin tällä hetkellä nautin blogaamisesta. Jotenkin mulle nyt vaan puskee näitä ajatuksia, joita on kiva lähteä avaamaan tänne. Tai avaamaan ja avaamaan, mutta siis kirjottelemaan erilaisia aiheita ylös. Tää alottaminen on näköjään vaikeampaa päivä päivältä, vaikka taustalla olisi kuinka kiva idea. Joten, jätetäänkö tää aloitus tähän? Mennään vaan suoraan idean pariin.

Mulla on siis tullut nyt paljon vastaan semmosia lyhytvideoita, joissa kerrotaan yleensä yhdeksän peliä, jotka on vaikuttanut eniten elämään. Mä olen pelannut koko ikäni kaikenlaisia pelejä, joten tää on ihan täydellinen aihe itsellekin kirjoittaa. Eihän tää välttämättä kiinnosta niitä, jotka ei itse pelaile, mutta mulla on teillekin koukku: mä en vaan näytä pelejä, joita oon pelannut, vaan mä myös kirjoitan niistä jonkinlaisen tarinan. Ehkä jotain siitä pelistä, ehkä jotain siitä ajanjaksosta tai ehkä jotain, mitä se on mulle opettanut. No, ehkä vähiten tätä viimeistä, mutta jotain tarinaa lupaan jokaisesta elämäni pelistä kirjoittaa.

En vielä tiedä, että otanko tähän jonkun järjestyksen, vai mietinkö vain, että mitä tulee ensimmäisenä mieleen? Olisihan se tavallaan kiva aloittaa sieltä jostain ensimmäisestä pelistä, mutta muistanko mä sitä tähän hätään? Hmm... No, katsotaan. Voihan se olla, että kirjottelen näitä ensin satunnaisessa järjestyksessä ja lopuksi vielä laitan ne johonkin järjestykseen. Tai ehkä en? Aloitetaan äkkiä, tai tää lähtee ihan käsistä.



Warcraft

En muista ihan tarkalleen, että onko tää niitä ihan ensimmäisiä semmosia säväyksen tehneitä pelejä, mutta tähän mulla ainakin tällä hetkellä kytkeytyy varhaisimmat muistot. Mä rakastin strategiapelejä, vaikka en osannut tuota peligenreä silloin edes lausua. Ja se toisinaan ärsytti isoveljeäni Artoa. Arton kautta tuli paljon samankaltaisia pelejä, ainakin KKnD ja Command & Conquer: Red Alert -pelisarja.

En mä näissä peleissä ollut hyvä. Mä vaan pelasin. Joskus pääsin jotain läpi, mutta yleensä en. Silti mä jatkoin, jatkoin ja jatkoin. Aina kun Arto oli kuullut jossain, että on uusi samantapainen peli, niin se kaivoi sen jostain ja toi mun kokeiltavaksi. Yleensä tykkäsin, mutta muistaakseni kuitenkin aika usein palasin alkuperäisen Warcraftin pariin silti.


Heroes of Might and Magic III

Tää on semmonen peli, josta mulla on lapsuudesta varmaan eniten pelitunteja. Peli, jossa pitää päivittää omaa linnaa ja samalla tuhota vastustajia ja vallata niiden linnoja. Seikkaillaan kartalla ja kerätään resursseja ja näin päin pois.

En muista missä ja miten sain ensikosketukseni tähän, mutta tästä tuli heti mulle tärkeä peli. Sit kun tähän tuli jotain lisäosia, niin mä olisin halunnut ostaa ne kaikki, mutta eihän mulla silloin ollut rahaa sellaiseen luksukseen. Nautin sitten vain tätä alkuperäistä ja yhtä jotain lisäosaa, jossa tuli muistaakseni joku metsälinna mukaan. Voi muuten olla, että ne lisäosat oli ihan itsenäisiä pelejä, eikä varsinaisesti mitään lisäosia, mutta kuitenkin.

En edes osaa selittää, että miksi tämä on niin hyvä. Tää on tavallaan tosi nopeesti pelattu ja kun sitä miettii, niin mistä se uudelleenpelaamisarvo siihen tulee? Ehkä siitä, että seuraava kierros ei ole samanlainen kun edeltäjänsä. Itseasiassa luulenkin, että se pelin viihdyttävyys mulle tuli siitä, että sai päivittää asioita. Mä oon aina nauttinut siitä, että näen minkälainen jonkun hirviön seuraava muoto on. Sen takia Pokémonitkin on varmaan ollut aina kovin mielenkiintoisia.

Kaiken muun hyvän lisäksi mä olin tässä pelissä vielä kertakaikkisen huono. En mä pärjännyt niille tietokonevastuksille ilman, että mä olin kikkaillut jotain kartan tai jonkun kanssa, joka helpottaa mun peliä. Mutta vaikka olin huono ja tarvitsin kaiken mahdollisen helpotuksen, niin silti mä pelasin tätä aivan uskomattoman paljon.



The Sims

Tän täytyy olla mun ensimmäinen sellainen peli, jonka pelaamiseen mä vaan katosin. Mä olisin voinut pelata tätä tunti tolkulla, päivä tolkulla ja silti vielä jatkaa. Mulla on semmonen muistikuva, että Arto olisi tän pelin joskus mulle infonnut. Mulla on jotenkin sellainen muistikuva, että se tuli joku päivä kotiin jostain ja kertoi, että on olemassa peli, jossa sä voit tehdä käytännössä ihan mitä vaan! Mä innostuin heti. Pyysin sitä lahjaksi, koska mun täytyi saada se jotenkin kun ei omaa rahaa kamalasti ollut. Mä sainkin, mutta sain ensimmäisenä jonkun lisäosan. Jos en ihan väärin muista, niin se oli The Sims: Livin' Large -lisäosa. Ja koska se oli lisäosa, niin enhän mä pystynyt sillä alkaa pelaamaan! Sitten alkoi kinuaminen siitä, että mä haluan sen alkuperäisen! Mun täytyy päästä pelaamaan sitä!

Ja kun sen sitten aikanaan sain, niin sittenhän se oli menoa. Mikään ei tulisi pysäyttämään mua ja The Simsiä. Ei mikään. Eikä ole pysäyttänytkään, koska siis... No, siitä lisää vielä tämän blogin aikana.

Mulla oli hyvin monta tämän ensimmäisen The Simsin lisäosia lopulta ja jokainen lisäosa toi peliin lisää kerroksia, joita piti tutkia ja tutkia. Mä olisin voinut vaan elää tuolla maailmassa. Mä en ehkä ihan rehellisesti voinut edes kuvitella, että mikään voisi olla parempaa kuin The Sims.

Mä uskallan väittää, että mä olen ollut The Sims -fani ihan sieltä vuodesta 2000 asti.



Hitman -pelisarja

Tää on semmonen pelisarja, että mä en todellakaan osaa tai voi valita vain yhtä. Mä olen tykännyt jokaisesta! Tää peli ei sillä tavalla muutu julkaisujen välissä, tulee vaan uusia kohteita, parempaa grafiikkaa ja pelimekaniikkoja. Käytännössä siis kun pelaisi vaan samaa peliä, joka menee vähän vaan eteenpäin seuraavassa osassa. Siksi sen voi niputtaa yhteen.

Tutkin noita kansikuvia ja jos joku silverballer mun ohimollani käskisi mun valita vain yhden, niin ehkä eniten nostalgiaa ja kaikkea muuta nostatti Hitman: Contracts. Se osuu johonkin sellaiseen aikakauteen kun olen tykännyt Hitman-peleistä ihan liikaa. Tässäkin on pakko tehdä sellainen paljastus, että mä en ole tässä pelissä erityisen hyvä, koska mä inhoan kaikkea missä pitää hiippailla. Miten kukaan, joka inhoaa hiippailua, voi tykätä Hitmanista? Niin, en tiedä. Tää vaan on yksi mun elämäni peleistä. 

En ole pitänyt siitä suunnasta mihin pelisarja lähti Hitman: Absolution -pelin jälkeen. Tarina putosi pelistä kokonaan pois ja keskityttiin vain palkkamurhaamaan joitain hahmoja ilman sen suurempaa ideaa. Tai minulle se ainakin esittäytyy ideattomana, koska mä olen pitänyt Hitman -pelisarjan tarinasta.



WWE SmackDown!- & WWE 2K-pelisarja

Jossain vaiheessa ruvettiin televisiosta seuraamaan showpainia. Naapurin poika sai sitten SmackDown! Here comes the pain -pelin ja mä olin siitä aivan pähkinöinä: siis voin itse ohjata showpainijaa!? Mä sain tän pelin jossain vaiheessa lainaan naapurista ja muistan kuinka tätä tuli pelattua yömyöhään, vaikka taisin olla iältäni vasta jotain kolmentoista? Sarjan ja pelin liikkeitähän ei saisi tehdä kotona, mutta ihan oikeasti; onko kukaan koskaan noudattanut sitä ohjetta? Väitä mitä väität, mutta mun lapsuuteen se kokeileminen kuului.

Tämän pelin jälkeen aloin itsekin ostelemaan painipelejä. Sen takia mun oli pakko laittaa tähän pelisarja, eikä mikään yksittäinen peli. Se on käytännössä joka vuosi sama peli, mutta sitä on aina jollain tavalla viety eteenpäin. Alkusysäys tuli kuitenkin muistaakseni juuri tuosta Here comes the pain -pelistä, ja viimeisin omistamani WWE-peli taitaa olla WWE 2K24.

Eihän tää lista olisi rehellinen, jos en olisi tätäkin tänne nostanut. Tää on kuitenkin ollut aika isossa roolissa loppujen lopuksi, vaikka showpainia ei ole tullut seurattua enää pitkiin pitkiin aikoihin. Sanotaanko tähän vielä näin, että Rey Mysterio ja Eddie Guerrero on päähahmot siltä aikakaudelta kun itse showpainia seurasin.



Habbo

Mä olin ihan kahden vaiheilla, että laitanko tätä tänne, koska mä olin Habbo Hotelissa juuri se kaveri, joka sanoi, että "ei tää mikään peli ole..." Eikä se tavallaan ollutkaan. Mulle se oli enemmän keskustelualusta, joka varasti lopulta mun elämästä aivan hirvittävän pitkän pätkän. Tai no, ei varastanut, mutta siis, tiedättekös? Mä vietin siellä uskomattoman pitkään.

Mä en muistaakseni koskaan kerennyt käymään Habbossa siihen aikaan kun se oli vielä Kultakala, että en ihan mikään OG siellä ole. Mun aloituksen aikaan se oli Habbo Hotel, mutta nykyään se taitaa olla ihan vaan Habbo. Mun vanhin mahdollisesti vielä olemassa oleva hahmo siellä taitaa tänä vuonna täyttää tai on täyttänyt 23 vuotta.

Mulla on edelleen kaverisuhteita siltä ajalta olemassa. Musta onkin hauskaa, että olen tuntenut yhden kaverin sieltä varmaan yli 15 vuoden ajan, mutta en ole koskaan nähnyt kyseistä ihmistä livenä. Ja siis me kyllä nykyäänkin vielä keskustellaan, ei ehkä niin usein, mutta silti. Se on semmonen kaveri, jolle mun on jotenkin tosi helppo kertoa jos mulla on vaikeeta. Onkohan se salaisuus juuri siinä, että on tuntenut toisen niin kauan, mutta ei ole koskaan nähnyt toista?

No, se ei kuulu tähän blogiin. Mutta Habbo, vaikka en ole koskaan sitä pelinä pitänyt, niin nyt päästän sen tälle listalle ansaitusti. Oli aivan mahtava paikka aikoinaan ja siellä tuli kyllä oltua luultavasti siihen kuuluisaan kyllästymiseen asti. Ja vähän sen jälkeenkin. Nykyään saatan pyörähtää siellä ehkä 1-5 kertaa vuodessa vain katsahtamassa, että onko siellä vielä jotain. Eipä siellä enää nykyään ole mitään sellaista, joka saisi sinne jäämään yhtä iltaa pidemmäksi ajaksi.



The Sims 2

Mikä voisi olla parempaa kuin The Sims? No, The Sims 2! Mun lempipelille kävi se, mistä tykkäsin HoMM-pelissä: se kehittyi paremmaksi! Mulla oli The Sims -peliin varmaan lähes kaikki lisäosat ja nyt mun piti ostaa kokonaan uusi peli, joka kuitenkin vie kaiken ihan uudelle tasolle! Ehdottomasti otan vastaan tämän päivityksen!

Mä väittäisin, että olen ollut siinä ensimmäisessä aallossa ostamassa tätä peliä. Mä oon ollut jo 15-vuotias, mutta edelleen The Sims -pelien vanki. Ja tämä peli vei taas mukanaan. Tunteja, päiviä, kuukausia ja lopulta vuosia tuli vietettyä tämän pelin seurassa. Jotenkin mulla on kyllä tässä kohtaa semmoinen muistikuva, että tähän en tullut hankkineeksi kaikkia tai edes läheskään kaikkia lisäosia. Mä olin iältäni ehkä vähän semmosessa siirtymäkohdassa, että vaikka peli kiinnosti, niin oli myös muita kiinnostavia asioita. Kuten nyt esim. internetissä ajan viettäminen ja toisinaan myös kavereiden näkeminen. The Sims 2 oli semmonen peli, että sitten kun ei ollut muuta, niin tämän pariin oli aina turvallista ja mukavaa palata. Tavallaan siis vähän semmonen, että palasi tavallaan kotiin kun tämän pelin sai auki.



Fable 1-3

Tähän en osaa nostaa vain yhtä Fable-peliä, koska mä tykkäsin niistä kaikista. Tää oli aivan uskomattoman hyvä peli, tai siis ne kaikki oli uskomattoman hyviä pelejä. Se, miten sä ohjaat hahmoa ja sä voit omilla teoillasi vaikuttaa siihen, että miltä hahmo tulee näyttämään lopulta. Oletko sä pelannut hyvän tyypin roolia vai ollut täysi ilkimys, vaikutti siis suoraan siihen miltä sä aloit näyttämään. Mä jotenkin vaan rakastin tätä ominaisuutta näissä peleissä. Vaikka se oli aika semmonen suoraviivainen peli muuten, niin tässä oli muistaakseni semmoisia jotain perheenmuodostamis-juttuja mukana myös. Siitä on ihan liian pitkä aika kun olen näitä pelannut, joten muistikuvat on vain hatarat.

Jostain Fablesta mä olen joskus kirjoittanut yhdelle kaverin kaverin verkkosivuille peliarvostelunkin. Se oli elämäni ensimmäinen ja samalla ainakin toistaiseksi viimeinen peliarvostelu. Muistaakseni se oli lähes pelkkää positiivista palautetta vain. Ja siis muistan mä tästä pelistä senkin, että olin joskus tosi väsynyt, mutta halusin silti pelata tätä hieman. Joten peli päälle ja menoksi. Jossain vaiheessa huomasin, että mä havahdun vähän väliä hereille ja mun hahmo juoksee siellä jotain aitoja päin. En malttanut lopettaa, joten hetken päästä taas havahduin hereille nojatuolilla ja hahmo juoksee jotain obstaakkelia päin. Jossain vaiheessa luovutin ja menin nukkumaan.

Mutta niin hyvä pelisarja kyseessä, että oli se pakko nostaa tänne mukaan. Vaikka yhden pelin sijaan tässä onkin kolme, mutta mä en vaan osaa nostaa sieltä sitä yhtä parasta



The Sims 4

Ja siinä missä esim. Hitman, WWE ja Fable niputettiin yhteen, niin The Sims -pelisarjalle en voi sitä tehdä. Nää kaikki The Sims -pelit on vaikuttanut muhun erittäin vahvasti. Ja tarkkasilmäisimmät voi huomata, että hypättiin suoraan The Sims 2 -pelistä The Sims 4 -peliin. Sille on se syy, että The Sims 3 oli kyllä hyvä peli, aivan eri luokkaa kuin mitä edeltäjänsä, mutta sen pelin parissa mulle kertyi kaikista vähiten pelitunteja. Mä olisin halunnut sitä pelata enemmänkin, mutta mä olin ehkä sellaisessa elämänvaiheessa siihen aikaan, että mua ei kiinnostanut pelaaminen niin paljoa.

Vaan kun tuli The Sims 4, niin mua alkoi taas kiinnostamaan. Ja kiinnostaa vielä tänäkin päivänä. Mun on pakko myöntää, että olen tähän peliin, tai sen lisäosiin, upottanut tällä hetkellä useamman satasen tässä vuosien varrella. En ole ostanut yhtäkään lisäosaa muistaakseni edes normihinnalla, vaan odottanut aina tarjouksia, mutta silti siihen on uponnut kiitettävä summa rahaa. Ja uppoaisi vieläkin, mutta toistaiseksi on ollut pidempi "simsitön" kausi.

Tää on ihan siis mahtava peli. Se matka minkä itse olen tullut sieltä The Sims 1-pelistä tähän on ollut upea. Vaikka se kolmonen jäi vähemmälle, niin paluu neloseen oli ihan kuin uusi maailma taas. No, sitähän se tavallaan olikin. Kaikki oli mennyt eteenpäin. Hahmot näytti jo ihan oikeilta ihmisiltä (no, ehkä sekin ajatus on vanhentunut huonosti).

EA-sovelluksen mukaan mulla on The Sims 4:n parissa 2363 pelituntia. Se ei ole ehkä täysin rehellinen, koska joskus on ollut myös kausia kun olen jättänyt pelin vaikka yöksi auki, jotta on helppo taas aamulla jatkaa. Uskaltaisin väittää, että jos mietitään tuosta aktiivisia tunteja niin se on ehkä joku 1600-1800. Niin, on se silti aika monta tuntia. Aika monta päivääkin, jos miettii, että se olisi tuo 1800, koska se olisi päivissä 75. Mutta 12 vuodessa jos on pelannut 75 päivää yhteensä, niin eihän se ehkä kuulosta ihan kamalalta. Eihän?

Jos joskus tulee The Sims 5, niin mä olen mukana. Mä olin joku 11-vuotias kun rakastuin The Sims -pelisarjaan ja nyt vielä 37-vuotiaana, miehenä, voin todeta rakastavani kyseistä pelisarjaa edelleen.



The Binding of Isaac: Rebirth

Tarkkasilmäisimmät varmaan huomasivatkin, että tähämän on jo kymmenes! Kyllä, tämä on kymmenes. Mä en olisi voinut elää itseni kanssa, jos en olisi saanut nostaa tätä myös tänne. Steamin mukaan mulla on tämän parissa 969 pelituntia ja se on aika lähellä totuutta. Tätä en ole kovinkaan montaa kertaa jättänyt yöksi päälle, joten varmaan joku 900 pelituntia on todella lähellä totisinta totta.

Tää on peli, joka sai mut rakastumaan roguelike-peleihin. Peleihin, joissa aloitetaan peli ja jos pelissä kuolee, niin sitten menettää kaiken sen mitä sillä kierroksella sai. Mutta jokainen uusi peli voi aukaista uusia tavaroita tai hahmoja. Tää on täydellistä itsensä haastamista, koska koskaan ei tiedä mitä seuraava peli, eli runi, tuo tullessaan.

Mä en oo koskaan pelannut tän pelisarjan ensimmäistä osaa. Hyppäsin mukaan vasta tässä Rebirth -vaiheessa. Tämän jälkeen olen tykännyt tosi paljon monista samankaltaisista peleistä, joista pakko nostaa tähän ainakin Megabonk, joka on nyt uusin villiintymiseni kohde. Mä uskaltaisin väittää olevani tässä peligenressä jo aika hyvä. Toinen nosto on pakko tehdä tämän Isaacin alla, koska siis oon seurannut sellaisen pelin kehitystä kuin Tape to Tape. Se on roguelike-elementeillä varustettu jääkiekkopeli ja mä olen aivan myyty sille kun se juuri julkaistiin kokoversiona. Pelasin sen kaikkia demoversioita ja olin aivan pähkinöinä.

Ja olen ollut aikoinaan pähkinöinä myös Isaacista. Sekin on päivittynyt matkan varrella paljon ja olen aina ollut tosi innoissani, kun on tullut uusia esineitä, hahmoja tai mitä vaan. Kun onnistuu luomaan jonkun itselleen uuden synergian, niin silloin peli tarjoaa parastaan. Tää peligenre taistelee melko hyvin semmoista metapelaamista vastaan, koska koskaan ei tiedä mitä seuraava runi tuo mukanaan. Tykkään. Todella tykkään.


Sellainen pelaaja minä olen. Ei siinä ole kaikki pelit mitä olen elämäni aikana pelannut, mutta siinä on semmoiset mitkä muistui mieleen. Voi olla, että myöhemmin muistan vielä jonkun ja haluaisin sen tähän mukaan, mutta ehkä mä lukitsen nyt tämän kymmenen pelin listan tällaisenaan. Jos joku olisi muka vaikuttanut muhun jotakin enemmän, niin miksi en muistaisi sitä tässä ja nyt? Hitman oli ainut mikä meinasi unohtumalla unohtua listalta (joo, se on tuolla aika alkupäässä, mutta yritin lisätä sen jotenkin kronologisesti oikeaan paikkaan), mutta se oli ihan ehdottomasti pakko lisätä sinne. Olin aloittamassa kirjoittamaan Isaacista kun yhtäkkiä vaan tuli sellainen välähdys: miten olen voinut unohtaa Hitmanin? Kumpi on tärkeämpi, Isaac vai Hitman? Onko joku, jonka voin poistaa ja lisätä Hitmanin? Ei, ei, ei... Siksi mun oli pakko tehdä 10 pelin lista. Mun blogi, mun säännöt!

Heti tuli mieleen esimerkiksi Tony Hawk's -pelisarja, josta olen aikoinaan nauttinut todella paljon. Ja GTA -pelisarja, jota olen pelannut ihan sieltä Grand Theft Auto (tunnetaan siis kai myös nimellä GTA I tai 1) -pelistä asti, joka. Mutta jotenkin mä en vaan koe, että ne pystyisi korvata tuolta nykyiseltä listalta mitään. Postal, Fallout... No, nyt näitä taas lähti tulemaan, mutta vaikka ne on vaikutuksen aikoinaan tehnyt, niin ei ne vaan listalle yllä.

Niin, jos mietittäisiin vielä kännykkäpelejä, niin olisihan mulla tähän yksi nosto myös sieltä. Mä olen ihan liian kauan pelannut sellaista peliä kuin Mobile Legends: Bang Bang. En oo ihan hirveen suuri MOBA-pelien fani, mutta tämä on kyllä vienyt mukanaan aikoinaan ihan täysillä. Uskaltaisin väittää, että olen kyseisessä pelissä aika hyvä. Tankkina tai supportina olen omasta mielestäni aika kova.

No, eipä tähän enää lisättävää.

Terveisin,
Vesa-Matti

28 lokakuuta 2026

Tervetuloa keittiööni

Halusin vähän kevyemmän aiheen tälle päivälle. Tässä oli oikein mukavaa pohdintaa itselle ainakin. Ja mun mielestä ihan mukavaa tekstiä myös muille jaettavaksi. Viisi kysymystä ja viisi vastausta, aiheena keittiö/ruoanlaitto tai jokin siihen liittyvä ainakin. Mistä välineistä en voisi luopua? Mikä haju palauttaa minut lapsuuteen? Se selviää vain lukemalla.

Järkkäiltiin tossa keittiötä sellaseen kuntoon, että on mukavampaa kestitä Maxin syntymäpäivävieraita. Mä olen vähän semmonen tyyppi, jos joku ei vielä tiennyt, niin mietin koko ajan. Aina kun siirsin jotain keittiövälinettä tai tein mitä tahansa, niin mietin vaan erilaisia asioita. Rupesn pohtimaan sellaista asiaa, että mitä ilman en nykyään enää pärjäisi keittiössä?

Se oli sen verran mielenkiintoinen kela, että mä halusin haastaa itseäni. Keitin kahvia ja päätin pitää pienen paussin tuosta siivous- ja valmistelurumbasta. Ajatukset pois ajatusten kaikukopasta, eli blogimerkintää tulille. Taas. 

Mulla on aika hyvä vauhti näiden blogimerkintöjen kanssa nyt taas. Tämäkin on tämän kuun seitsemäs merkintä. No, mutta tätä kautta voi sitten seurata hiljaisuuden aikakaudet, joten nautitaan nyt tästä niin kauan kun tätä kestää.


Mietin, että miten vien loppuun tämän ajatuksen? Etsinkö Googlesta kysymyksiä keittiöön liittyen, vai mitä? No, minäpä en etsi, minä kysyn tekoälyltä. Laitoin, että haasta mua keittiöaiheisilla kysymyksillä. Syvällisillä kysymyksillä, jos sallinette pienen korjauksen. Ja mitä ei ystävällinen tekoäly tekisi pyytäjänsä eteen? No, ei se varmaan ainakaan valtaa kaappaisi pyynnöstä, mutta kysymykset se toimitteli. Mutta se toimitteli ne kysymykset vähän sellaisessa kryptisessä muodossa, että joudun niitä itse vähän fiksaamaan. Mutta tekoäly onkin parhaimmillaan silloin, kun se vähän vain tuuppaa eteenpäin. Paitsi, jos se tuuppaa eteenpäin Grand Canyonin reunalta.

No, mennään kysymyksiin.


    1. Onko ruoanlaitto sinulle enemmän ajanvietettä vai rutiinia?

Tossa oli ensin, että "taidetta vai rutiinia", mutta se olisi ollut käytännössä liian helppo kysymys, koska en harrasta ruoanlaittoa taiteenmuotona. Vaihdoin siihen ajanvietettä, koska se on ehkä maanläheisempi sana kuvaamaan sitä toista puolta ruoanlaitossa. Mutta; pääasiallisesti ruoanlaittoni on rutiinia. Ruoanlaitto on käytännössä mun vastuualuettani kotitöissä, koska mä pidän siitä. Vaan kun kotona on kolme suuta, jotka ei tykkää mauista, niin ruoanlaitto on muodostunut sellaiseksi, että tehdään vaan tuttuja ja turvallisia ruokia. Paista jauheliha, keitä spagetti, laita jauhelihan sekaan joku kastikepussi ja vesi ja ruoka on valmis. Rutiinia, hyvin vahvasti vain rutiinia.

Oon kuitenkin täälläkin joskus maininnut, että mulla on yleensä kerran viikossa sellainen hetki kun Roni tulee käymään. Ollaan se aika usein käytetty sitten ruoanlaittamiseen silleen, että viedään jotain hyvää sapuskaa eteenpäin. Tai siis, että yritetään saada esim. hampurilaiset maistumaan paremmalta kun edellisellä kerralla. Silloin voidaan puhua, että on se toinen puoli ruoanlaitosta; se, että se on ajanvietettä. Mukavaa puuhaa. Mä tykkäisin tehdä ruokaa enemmänkin semmosella intohimolla, mutta turhan usein se on vaan mentävä sieltä, missä on lähinnä vain ne rutiinit.

Mä oon ihan tosissani miettinyt, että mun pitäisi alkaa tekemään vaikka kerran kuussa joku semmonen oikein kunnon makumatka jonnekin. Eli kaivaa joku ihan täysin uusi resepti ja vaan kokeilla sitä. Vaikka oon huono noudattamaan reseptejä, niin uusia makuja olisi välillä kiva ihan kokeilemalla kokeilla. En vaan tiedä, että jos laitan rahaa johonkin erilaiseen reseptiin, ja sitä ei syö kukaan, että onko siinä sitten mitään järkeä? Tuskin. Pitäisi löytää joku ruokaa enemmän arvostava raati ja kokata enempi yhdessä jossain pienessä porukassa tai jotain.

Nyt kun mainitsin tuon, että en pahemmin nauti reseptien seuraamisesta, niin siinä on sellainen vinha totuus, että mä luotan enemmän omaan suuhuni kuin reseptikirjaan. Joten jos jotain uutta reseptiä joskus kokeilenkin, niin saatan tehdä sen ensin täysin ohjeen mukaan ja sitten ruveta pähkäilemään, että "tälleen siitä saisi kyllä paremman..." Kai se kertoo siitä, että nauttisin enemmän ruoanlaitosta ajanvietteenä kuin rutiinina.


    2. Jos keittiöstäsi pitäisi poistaa kaikki välineet, niin mitkä viisi asiaa ehdottomasti jättäisit?

Tän kysymyksen mä muokkasin täysin. Ensin se yritti antaa armoa, että keittiöön jää veitset ja paistinpannut, mutta mä en sellaisia armonpaloja ota. Ja toisaalta se sitten pyysi valitsemaan vain kolme, jonka mä vaihdoin viiteen.

Mä poistin noi helpotukset sen takia, että mun ensimmäinen asia minkä mä haluaisin keittiössä säästää on veitset. Terävät veitset. Eira osti mulle joskus semmoisen veitsitukin, jossa on... Olikohan siinä nyt viisi erilaista veistä, joista mulla on lähes jokapäiväisessä käytössä yksi. Se on semmonen iso santokuveitsi. Jos saisin jättää keittiöön vain yhden veitsen, niin jättäisin ehdottomasti sen. Sillä pystyy ihan oikeasti tekemään kaiken sen, mitä niillä neljällä muullakin, mutta sillä kaiken pystyy tekemään vielä paljon paremmin. Varsinkin silloin kun se on terävä.

Toinen asia onkin sitten se, mikä tekee veitsestä terävän. Mä haluaisin ehdottomasti toisena asiana säästää teroituspuikon. Jotkut Youtube-kokit sanoo, että sillä ei ole teroittamisen kanssa mitään tekemistä, vaan se on enemmänkin huoltoväline. Ja mä ostan kyllä sen ihan täysin, koska sillä lähinnä vaan oikaistaan se sellainen "mutka" sieltä veitsen terästä pois. Ja mä olen huomannut, että siitä on todella iso hyöty.

Kolmas asia, joka siis jäisi ehdottomasti kolmantena, jos en olisi antanut itselleni vielä kahta helpottavaa, niin on airfryer. Tämä jäisi ehdottomasti ennen kahta seuraavaa tavaraa, koska tätä meillä käytetään ja paljon. Se helpottaa siis sitä arkiruoanlaittoa aivan huomattavasti, kun ei tarvitse uunia kuumentaa joka päivä. Ja tällä saa paljon rapeampaakin ruokaa, kuin mitä uunissa. Mä en ollut airfryer-hypen perässä, että tää on pakko saada, koska kaikki muutkin ostaa, vaan mä uskoin tän tarpeellisuuteen ihan omilla aivoillani. Ensin meillä oli semmoinen Lidlin pieni laite, mutta sitten meille tuli kaksikorinen isompi laite, enkä enää koskaan voisi siitä luopua. Fun fact: kutsuin meidän airfryeria satisfryeriksi jo kauan ennen kun Russell Hobbs julkaisi Satisfry-mallinsa. Senkin nimivarkaat...

Vasta tämän jälkeen jäisi paistinpannu. Eli, jos olisin saanut säästää vain kolme, niin mulle ei olisi jäänyt keittiöön paistinpannua. Sen verran tärkeästä laitteesta on siis kyse kun puhutaan airfryerista. Mun mielestä keittiöön ei tarvita kuin yksi hyvä paistinpannu. Mutta tässä on tärkeää erotella se, että kallis pannu ei automaattisesti ole hyvä. Halpakin pannu voi olla hyvä pitkään, jos sitä käsittelee oikein. Meillä on ollut kalliitakin pannuja, joskus kun mä ihan tykästymällä tykästyin ruoanlaittoon, mutta kun ne kesti ihan yhtä pitkään kun halvempikin pannu, niin päädyttiin ratkaisuun: halvempi pannu on parempi. Siis jos pannu olisi vain yksin mun käytössäni ja olisin sen kunnosta täysin itse vastuussa, niin mä uskon, että kallis pannu voisi olla ihan järkevä sijoitus. Vaan kun meillä kukaan muu ei ole keittiössä niin tarkka välineistä, niin paistinpannut saa välillä vähän ikävämpääkin käsittelyä. Halpa on siksi hyvä. Se on helppo uusia.

Viides väline... Kahvinkeitintä tuskin viedään, koska se ei liity suoranaisesti ruoanlaittoon? Joo ei. Sitten viides juttu minkä tahdon säilyttää keittiössä on... No, niinkin tylsä kuin kattila. Tajusin, että jos ei ole kattilaa, niin ei ole oikein mitään lisukkeitakaan. Perunat, pastat ja muut yleensä keitellään kattilassa. Meillä on riisinkeitinkin, mutta ei se vielä mene kätevyydessään kattilan ohi. Riisinkeitin helpottaa arkea silloin jos syö paljon riisiä, mutta meillä oikeinvalmistettu riisikin on ei ei -listalla muun perheen toimesta. Pitää olla vain pikariisiä suoraan pussista. Ei semmoista ihanaa, hyvin pestyä, oikein keitettyä riisiä meillä syö minun lisäkseni kukaan. Kas, aloin paasaamaan riisistä. Mutta joo, kattila olisi viimeinen asia, jonka keittiöömme jättäisin. Se on tarpeeksi monipuolinen väline.


    3. Vetääkö keittiösi ihmisiä puoleensa vai saako siellä touhuta rauhassa yksin?

Mä tykkäisin kokata yhdessä. Odotankin, että pojat hieman kasvaa ja kiinnostuisi ruoasta ja ruoanlaitosta, että saisin jonkun arjessa mukana pyörivän keittiöapulaisen, jota kiinnostaa ruoka lähes samalla tavalla kuin minua. Mä saan touhuta yksin, ja vaikka yleensä aika hyvin yksin viihdynkin, niin ei se tässä ole se mun ideaalivalintani.

Ronin kanssa kokkailu on ihan rentoa puuhaa. Ehkä siitä kuitenkin puuttuu se tekemisen monimuotoisuus. Se on aikalailla sitä, että "paista sä toi, mä teen tän". Mutta onhan siinä sitten toki usein sitä neuvottelua, että miten tehdään majoneesi tms. Yhteistä tekemistä kuitenkin ja siitä mä tykkään. On mun näkökulmia ja on toisen kokin näkökulmia, vaikka harvoin Roni nyt itse tuo pöytään mitään hirveän villejä kortteja. Roni on itse enemmän semmonen riisi ja kana -henkilö, joten ehkä sekin arvostaa sitä, että pääsee mun kanssa kokeilemaan erilaisempia makuelämyksiä.

Mutta joo, kuten useasti jo sanottu; haluaisin, että ruoanlaitto olisi jotenkin yhteisöllisempää. Haluaisin laittaa ruokaa isommalle porukalle yhdessä. Voisin jopa tykätä sellaisesta illanviettotavasta, että tehdään joku kiva ruoka ja maistellaan vaikka vähän viiniä. Se on mielenkiintoinen konsepti, vaikka en viineistä tykkääkään. Mä luulen kuitenkin, että se voisi olla semmonen mun place to be. Tai ainakin se tuntuu ajatustasolla siltä.


    4. Mikä maku tai tuoksu vie sinut heti takaisin lapsuuden muistoihin?

Mulla ei varsinaisesti ole mitään yhtä sellaista hyvän ruoan tuoksua, joka palauttaisi mut heti lapsuuteen. Mulla on kuitenkin yksi keittiöstä usein kantautunut tuoksu, jota meillä ei siis omassa kodissa ole koskaan ollut. Äiti aika usein paisteli jotain vasikankieltä tai jotain. Ei, älkää ymmärtäkö väärin, ei semmosen vasikan, joka on taas laulanut poliiseille jotain ja saanut siitä koston. Siis se sellainen eläin. En edes ole varma, että oliko se vasikka vai joku muu, mutta jonkun eläimen kieltä äiti aina välillä keitteli ja siitä tuli semmoinen omanlaisensa tuoksu kotiin. Vaikka en ehkä koskaan uskaltanut sitä maistaa, niin silti mulla on hieman ikävä sitä tuoksua.

Makupuolella ehkä eniten lapsuuteen palauttaa lasagne. Ei sitä kaiketi kotona paljoa tehty, mutta mamma teki sitä lähes joka kerta kun tiesi meidän tulevan sinne. Siellä oli myös aika usein vastassa piimä ja talkkunajauho, jotka oli siis vallan hyvä jälkiruoka, vaikka ei ehkä siltä kuulosta. Mutta joo, vastaan lasagne. Sitäkään ei tule kamalan usein itse tehtyä niin suurella panostuksella, mutta silloin kun tekee, niin silloin se on kyllä lähellä jumaltenruokaa.


    5. Onko jämistä kokkaaminen inspiroiva haaste vai turhauttava tilanne?

Mä teen sitä ikävän vähän, koska arkiruoanlaitossa tehdään aikalailla vaan sen verran kun syödään. Ja se määrä mitä kuitenkin yleensä jää yli, niin on niin vähän, että siitä ei saisi enää varsinaisesti mitään.

Toissapäivänä kuitenkin tein perunamuusia kilosta perunaa. Sitä syötiin silloin ja se oli taivaallista. Seuraavana päivänä meinasin tehdä siitä perunakroketteja, mutta en jaksanutkaan alkaa säätämään mitään niin hienostoruokaa, joten päädyin tekemään perunarieskoja. Ensimmäistä kertaa ehkä elämässäni kokeilin jatkojalostaa ylijäämäperunamuusia. Ja siis niistä tuli hyviä! Sanoinkin perheelle, että pitää jatkossakin tehdä aina aivan liikaa perunamuusia. Maxilla on semmonen tapa, että kun se syö jotain mielestään oikeasti hyvää, niin siltä alkaa tulla suusta semmonen ääni, vähän niin kuin "nam nam nam", mutta ei ehkä kuitenkaan sanallisesti nam. Vaikeasti selitetty, mutta kuitenkin, sillä pääsee semmonen ääni kun se tykkää jostain. Ja sen perunarieskan kohdalla se ääni taas kuului, joten tiesin sen olevan hyvää. Tein muuten toisen setin niitä rieskoja niin, että laitoin niiden päälle juustoraastetta ja kinkkusuikaleita. Tavallaan siis semmosia perunarieskapizzoja, jotka oli myös aivan huippuhyviä!

Aikoinaan mun yksi lempiruoka, joka olisi siis vieläkin vallan tosi hyvää, oli sellainen, missä piti käyttää kanankoipien luut ja muut rieppeet liemen keittämiseen. Siitä liemestä tuli niin intensiivisen makuinen, että se ruoka oli aivan taivaallista. Keitin siis siinä kanaliemessä sitten riisin ja laitoin niistä kanankoivista irroitetut lihat sinne sekaan. Saatoin jopa lorauttaa tilkan kermaa päälle. Se oli aivan siis uskomattoman hyvää. Se oli tavallaan jämistä kokkaamista, koska siinä otettiin talteen kanankoivista ihan kaikki mahdollinen maku.

Kyllä mä ehkä siis tykkäisin hyödyntää jämiä enemmänkin. Mä en tykkää yhtään hävikistä, mutta tiedättekö kun ruokaa jää joskus sellanen puolikas annos? Mitä sillä tekee nyt? Entä huomenna? Ei mitään. Joko mä survasen sen väkisin suuhuni tai harvoissa tapauksissa se menee roskiin.

Sanoisin, että on se enemmän inspiroivaa kuin turhauttavaa. Turhauttavaa vain silloin, kun sitä on niin vähän, että ei tiedä pitäisikö se vain heittää kattoon kiinni vai mitä sillä tekee?


Sellainen oli se läpileikkaus meidän keittiöön. Okei, ehkä enemmänkin mun keittiöön. Siihen, millainen keittiö olisi jos se olisi täysin mun oma valtakuntani. Et tule minun keittiöön! Tai, no, tule vaan, kokataan jotain yhdessä.

Terveisin,
Vesa-Matti

27 lokakuuta 2026

Tapaus Pyhimys #2

Mun oli pakko palata tämän aiheen pariin, koska mä jatkoin sen läpikäymistä vielä hieman tekoälyn avulla. Ei mun blogini kerää kommentteja edelleenkään, joten mun oli pakko valita se nopeampi väylä. Tämän prosessin myötä mä oivalsin groomingin niin, että tuomitsen Pyhimyksen teot jyrkemmin kun edellisessä merkinnässäni. Näitä ei siksi ehkä kannata lukea kahtena irrallisena merkintänä, vaan jatkumona.

Siinä missä se ensimmäinen osa tätä oli aika puhtaasti vain omaa tajunnanvirtaani aiheen ympäriltä, fanilasit silmillä, niin tämä tulee olemaan erilainen. Mä syötin sen koko tekstin tekoälylle taas kerran ja sanoin sille, että kaivaa mulle esille siitä kaikki ne epäkohdat, joita en ehkä pysty itse ymmärtämään fanilasit silmillä. Sovitaanko, että tämä on nyt viimeinen kerta kun käytän sanaa fanilasit? Jes, hyvä.

Disclaimer: En voi varmasti tarpeeksi korostaa sitä, että tarkoitukseni ei ole syyllistää tyttöä, eli uhria, ollenkaan. Vastuu on aina aikuisella ja sen haluan teidän pitävän mielessä kun tätä luette, koska mun tajunnanvirta on toisinaan vähän sellaista, että se on helppo käsittää väärin. Mä yritän tässä ja edellisessä osassa vain ymmärtää asioita laajemmin ja paremmin, jotta voin muodostaa jonkinlaisen järkevän mielipiteen päässäni.

Ja siitä mitä mä julkaisen on vastuu täysin mulla. Mutta jos tämän disclaimerin jälkeen et kykene näkemään kokonaisuutta, niin silloin olkoon niin.

1. Fiksuus ei poista epäsymmetriaa
Vaikka 12-vuotias olisi kuinka älykäs tai taitava kirjoittamaan, hänen aivonsa, tunne-elämänsä ja elämänkokemuksensa ovat silti lapsen tasolla. Lapsen kypsyys ei tee suhteesta tasavertaista, eikä se siirrä vastuuta aikuiselta pois.
Mä en ole missään vaiheessa ollut sitä mieltä, että vastuu siirtyisi koskaan aikuiselta lapselle. Mun mielestä painotin kyllä sitä aika paljon, että tiedän vastuun olevan aina aikuisella, ei koskaan lapsella. Ei tietenkään suhde ole tasavertainen, jos sitä lähdetään miettimään siltä kantilta, että toisen päälle voitaisiin kaataa omia huolia. Keskustelukumppani voi olla fiksu, sen kanssa voi olla tosi mukavaa keskustella ilman, että siihen muodostaa mitään romanttista suhdetta. Valtasuhde? Niin, ehkä se on tässä se ongelmallisempi puoli, mutta en usko, että silloin varsinkaan voidaan käyttää nimitystä pedofiili.

Mietin sitäkin, että jos olisit vuosia keskustellut jonkun kanssa ilman, että tiedät hänen ikäänsä ja saisit yhtäkkiä tietää hänen olevan nyt 15-vuotias, niin tekeekö se kaikesta menneestä keskustelusta automaattisesti jotenkin epäreilun? Okei, paljon riippuu siitäkin, että mitä on puhuttu, mutta kuitenkin. Mä vaan pohdin.

Mä oon ollut aina itse sellainen, että mä viihdyn itseäni nuorempien kanssa. Ei tietenkään puhuta mistään 12-vuotias ja 30-vuotias -tason eroista, vaan silleen, että kun oon esim. ollut itse jotain 14-vuotias, niin olen saattanut hyvinkin kuluttaa aikaani 12-13-vuotiaiden kanssa. Joskus jopa nuorempien. Ehkä se kertoo jostain, että oon itse jäänyt tasoltani jotenkin alemmaksi, joka siis taas toisaalta taas tukee omia autismiepäilyjäni. Jos tässä iässä voidaan käyttää ilmaisua "paras kaveri", niin mun paras kaverini on mua 7 vuotta nuorempi. Mihinköhän mä olin menossa tän jutun kanssa? Unohdin. Mä tiedän, että tämä ei liity millään tavalla tähän, mutta se vaan lähti tulemaan. Mutta, öö... Joo ei, se ei vaan liittynyt mitenkään, sori.

Mutta siis ei se ole aina kiinni iästä. Okei, hälytyskellot soi, jos sielunkumppani on täysi-ikäisellä 12-vuotias. Mä vaan siis nään sen, että miten joku keskustelu voi viedä mukanaan ja ihmisestä voi tulla tärkeä, ilman romanttisia ajatuksiakin. Tätä mun puolta ajatuksesta on siis hyvin vaikea kirjoittaa niin, että en kohta itsekin kanna jotain pedofiili-leimaa. Tämä tapaus Pyhimys, niin joo, järkeä siinä ei ole ollut. Täysi vastuu on ollut aikuisen. Tunne-elämä ja elämänkokemus varmasti hyvin eri molemmilla. Mä nään silti, että yhteisiä keskustelunaiheita voi löytyä, jos löytyy joku mielenkiinnonkohde. Kuten tapaus Pyhimyksessä oli kirjoittaminen.

Yksi asia mitä mä myös mietin tässä kohtaa on se, että mitä jos tuo tyttö olisi ollut sukulainen? Tässä tapauksessa se ei ollut sitä, tiedän, mutta kaivan vaan tämmösen hypoteesin. Silloin tuo olisi ollut täysin hyväksyttävää, koska se olisi ollut sukulaissuhde. Mutta miksi mä kaivan tän esille on se, että miksi se ei olisi voinut tuntua keskustelijoista siltä, että kyseessä on jonkinlainen siskon-/veljentyttö ja setä/eno-tyylinen ratkaisu? Mä tiedän, että mä olen aika huteralla pohjalla tämän kanssa, mutta kun tämä on vaan tää mun tahtotilani ymmärtää tätä asiaa. Mutta ajan takaa sitä, että jos suhde olisikin ollut semmoinen turvallinen, opastava ja tavallaan kai isoveljellinen? Ei se sitä ehkä ollut, eikä viimeisimpien otsikoiden perusteella ainakaan voida sille polulle lähteä, mutta se oli puhdas hypoteesi, sellainen ihan mahdollinen mahdollisuus.

Mulla on siskonlapsi, jonka kanssa meillä on aina sanottu olevan joku erityinen yhteys. Ollaan tykätty samoista asioista ja aina meillä on lähtenyt keskustelut käyntiin silleen tosi hyvin, oli hän ollut 13 tai 20. Tässä on sukulaissuhde pohjalla, kyllä. Mutta tämän kautta mä jotenkin pystyn näkemään ton, vaikka edelleenkin ne sosiaaliset normit heittääkin sitä punaista lippua ja ehkä se on ihan hyvä vaan.

2. Grooming ei vaadi fyysisiä tekoja
Grooming eli houkuttelu on prosessi, jossa aikuinen sitoo lapsen emotionaalisesti itseensä. Puheet "sitten kun olet täysi-ikäinen" -odotteista ovat vaarallisia riippumatta siitä, oliko aikuisella mielessään "tavoitteita" vai ei. Lapsen mielen lukitseminen odottamaan tulevaa on itsessään vallan väärinkäyttöä.
Mä nostan tässä kohtaa käden ylös virheen merkiksi. Mä olen itse puhunut siitä, miten kaikki asiat ei liity siihen, että niiden pitäisi olla mitenkään romanttisia, mutta en ole pysähtynyt kertaakaan ajattelemaan, että myös groomingia voidaan toteuttaa epäromanttisesti. Mä luulin, kyllä, luulin, että grooming on alaikäisen valmistelua seksuaaliseen tekoon. Tässä tapauksessa varmastikin kyseessä on ollut jonkinlainen toinen vallankäytön muoto, tai jotain.

Ymmärrän, se tekee tosi paljon vahinkoa lapselle. "Sitten kun..." varmasti lukitsee nuoren mielen aivan vääränlaiseen tilaan. Nuoren, jonka aivot kehittyy nyt jatkossa tämän ajatuksen kanssa kulkien. Tämä oli ehkä se kaikista pysäyttävin ymmärryksen hetki itselle, jonka jälkeen pystyn tuomitsemaan teon vieläkin paremmin. Tässä on tehty lapselle häkki ja pidetty lasta siellä häkissä aivan liian pitkään. Jos tämä olisi selitetty mulle alussa selvästi, tai jos olisin ottanut itse asiasta paremmin selvää, niin ehkä mä en olisi selitellyt kaikenlaisia selityksiäni tänne.

Mutta edelleen mua harmittaa se, että tässä tapauksessa käytetään niin estoitta nimityksiä seksuaalirikollinen ja pedofiili. Käytän taas lausetta, joka nostaa ilmeisen monella niskakarvat pystyyn: puolustelematta tekoa yhtään, niin grooming ei ole rikos, vaan moraalisesti aivan väärä tapa toimia. Tuon oman häkki-ajatusmallini tajuttuani mietin kyllä sitäkin, että groomingin pitäisi ehdottomasti olla rikos. Ei ehkä varsinaisesti seksuaalirikos, mutta jonkinlainen henkinen väkivaltarikos ehdottomasti.

Tää on juurikin se syy, miksi mä kirjoitan tästä tajunnanvirtaa. Ilman tätä mä varmaan edelleenkin miettisin, että ihmiset on ihan liian nipoja ja tuomitsee toisen aika hepposesti. Onneksi kirjoitan, onneksi alan ymmärtämään. En kuitenkaan silti lähde siihen soihdut ja talikot -joukkoon, koska musta tuntuu, että siellä syyllistytään oikeisiin rikosnimikkeisiin koko ajan enemmän ja enemmän. Kunnianloukkauksia on tullut varmasti jo sadoilta ihmisiltä, ellei jopa tuhansilta. Aivot ei saisi sumentua, vaikka kuinka kiukuttaa.

3. Taiteen erottaminen tekijästä ja puolustelun vaara
Nuoruuden tärkeän artistin musiikin kuunteleminen ja tekojen tuomitseminen joutuvat ristiriitaan. Vaarana on, että fanituksen säilyttämiseksi tulee huomaamattaan vähätelleeksi tai pehmitelleeksi tekoja, joita ei pitäisi puolustella millään tavalla.
Mä lähdin eilen iltalenkille Olafin kanssa ja jo kotiovella laitoin Youtube Musicista Pyhimyksen Salainen maailma -albumin soimaan. Kuuntelin sitä, räppäilin mielessäni mukana ja tykkäsin. Se on osa mun nuoruuteni soittolistaa, enkä mä ole siitä luopumassa tämänkään jälkeen kun tajusin, että kyseinen ihminen on pitänyt lasta henkisessä häkissä läpi tämän nuoruuden. Tuomitsen teon jyrkemmin nyt, mutta ei se multa tätä musiikkia pilaa.

Mä huomaan, että edellisessä merkinnässä mä pehmentelin kulmia hyvin paljon. Se oli puhtaasti sitä, että mä yritin ymmärtää, mutta en pystynyt ymmärtämään koko kokonaisuutta. Edelleenkin mä yritän ymmärtää, ymmärrän, mutta en edelleenkään täydellisesti koko kokonaisuutta. En usko, että mikään lopullinenkaan ahaa-elämys saisi pilattua multa Pyhimyksen musiikkia, enkä sitä aio tässä keneltäkään anteeksi pyydellä.

Voitte pohtia sitä sitten miksi en, kun kuulette Roope Salmista tai Jari Sillanpäätä taas radiosta.

4. Mustasukkaisuus aikuisen ja lapsen välillä
Aikuisen ja lapsen välisessä suhteessa minkäänlainen mustasukkaisuus nuoren muista ihmissuhteista tai kavereista ei kuulu asiaan. Jos aikuinen kokee mustasukkaisuutta lapsen menoista, suhde on ylittänyt selvästi turvalliset rajat ja muistuttaa erehdyttävästi parisuhdetta.
Joo, tämänkin ymmärrän nyt paremmin sen henkinen häkki-teorian tajuamisen myötä. Tuo on helppo sana heittää, että ihminen (lapsi) ei poistu siitä häkistä omatoimisesti enää. Mä vaan itse ymmärrän sanan "mustasukkainen" paljon laajempana ja sen takia lähdin sitä siinä edellisessä merkinnässä selittelemään. En siltikään osta tuota "muistuttaa erehdyttävästi parisuhdetta"-lausetta tuolla lopussa. Sitä se ei mielestäni tässä tapauksessa muistuta.

Mun mielestä se muistuttaa ihan vaan sitä, että pelätään sen jonkun tärkeän ihmisen menettämistä. Tässä tapauksessa siis tärkeän valtasuhteen menettämistä. Mä pystyin näkemään sen hetken myös siltä kantilta, että Pyhimys ei olisi varsinaisesti ollut mustasukkainen tästä tytöstä, vaan tästä kenen kanssa tämä tyttö oli tehnyt asioita, koska se henkilö oli kuitenkin myös mitä ilmeisemmin ollut Pyhimyksen tuttu. En ole nähnyt missään, että tämä mustasukkaisuus olisi kohdistettu suoraan tähän tyttöön. Voi olla, että jossain tähänkin todisteita on, mutta on jäänyt multa vaan näkemättä. Mutta tässä oli vain se pointti, että se mustasukkaisuus on loppujen lopuksi niin laaja käsite ja sitä edelleenkin voidaan pitää epäromanttisena myös.

Enkä edelleenkään puolustele Pyhimyksen tekoa, mä vaan yritän pitää mahdollisimman laajan ymmärryksen asian ympärillä ja välttää sitä, että kaivaisin oman soihtuni ja talikkoni naftaliinista – ja samalla yritän vähän rauhoitella niitä, joilla talikko on jo terotettunakin. Media kaivaa sanan sieltä, sanan tuolta ja käyttää niitä otsikoissa, koska ne tuo klikkejä. Ne on yleensä niitä sanoja, jotka kaikki ymmärtää hyvin yksinkertaisesti ja saa jengin nousemaan varpailleen.

5. Miksi ihmiset reagoivat niin jyrkästi?
Internetin jyrkkyys ja "soihdut ja talikot" turhauttavat, mutta syy tiukkaan linjaan on historian kantapää: lasten hyväksikäyttöä ja rajanvetojen hämärtämistä on vähätelty vuosikymmeniä. Siksi harmaan alueen etsiminen tai selittely koetaan helposti vanhana kaavana, jolla väärinkäytökset lakaistaan maton alle.
Mä ymmärrän ja mä olen asiassa myös sitä mieltä, että lapsia täytyy pystyä suojelemaan. On pakko suojella. Mutta sitä mä en ymmärrä, että mitä se muka palvelee, että lapsia ruvetaan suojelemaan sillä, että nimettömänä heitellään tappouhkauksia netissä? Syyllistytään itse rikoksiin samalla, kun yritetään estää rikoksia? Mä ymmärrän täysin sen, että tällainen aihe menee tunteisiin. Sen pitääkin mennä. Mutta maltti täytyisi pystyä säilyttämään.

Tässä ei kuitenkaan ole edelleenkään tapahtunut rikosta. Ja mä sanon sen varmaan aika monetta kertaa jo, että netissä on tämän uutisoinnin jälkeen tapahtunut vaikka kuinka monta rikosta. Kunnianloukkauksia, tappouhkauksia ja mitä vielä? Jos tällaisia tapauksia halutaan välttää jatkossa, niin näihin pitää määritellä tuomiot. Missä on kansalaisaloitteet? Miksi on vain soihdut ja talikot, vaikka ne eivät auta ketään tässä kohtaa? Missä on järki? Minä kysyn vain, että missä on se järki, jonka käyttöä myös Pyhimykseltä vaaditaan?

Mä en ole koskaan tykännyt internetin jyrkkyydestä. Mua inhottaa se. Kaikille internetiin käyttöön omat nimet ja omat naamat, jotta saataisiin myös nämä rikolliset kiinni, koska rikollisiahan me tässä kiinni halutaan. Mua siis... Argh! Mä huomaan, että mun ajatus kiertää tässä vain kehää.

Tulee huolta herättävä uutinen ja sen myötä tulee aina uusia kunnianloukkauksia ja laittomia uhkauksia. Ketä se palvelee? Ihan tavallisen näköiset ihmiset Facebookissakin toivovat toiselle kuolemaa ja tästä jengi tykkää? Tämän jengi sallii? Välillä ihmettelen sitä, että miten voidaan vaatia toiselta moraalia jos samaan aikaan oma moraali on tuota luokkaa. Kaksinaismoralismia vai mitä se nyt sitten ikinä onkaan. Tämä nyt ei suoranaisesti liittynyt tähän tämä paasaus, mutta se nyt vaan tuli ulos tällaisena.

Tottakai ymmärrän erittäin hyvin, että lapsia halutaan suojella, mutta mä ymmärrän myös sen, että se ei tapahdu tällä tavalla kun sitä nyt yritetään. Se ei tapahdu toivomalla netissä jonkun kuolemaa. Se ei tapahdu syyttämällä ihmisiä väärillä nimikkeillä. Ehkä sitä voisi ruveta tekemään jotain oikeaa ja käyttää sen saman energian siihen oikeasti lapsien hyvinvointia tukevaan toimintaan? Ihan vaan ehkä?


Se mitä olen nyt itse lukenut keskusteluja, niin mun kohdallakin varmasti käytetään nyt nimitystä "hyi, sairas!" kirosanojen saattelemana. Se on jokaisessa keskustelussa, jossa joku uskaltaa esittää minkään eriävän mielipiteen tai näkökulman tästä Pyhimyksen tapauksesta. Ihmiset ei kuuntele, ihmiset ei ota vastaan, koska ihmiset haluaa vain päätä vadille. Ja minä olen sairas, koska yritän nähdä asian vain laajemmin? Jep, jep.

Ehkä tämä tapaus on nyt käsitelty loppuun. Mä ymmärrän nyt paremmin ja siihen tämä blogaaminen oli todella hyvä apuväline taas kerran. Kirjoittakaa niitä asioita jonnekin muualle kuin keskustelupalstoille raivopäissänne. Ehkä tekin joskus ymmärrätte asioita vähän laajemmin. Paino sanalla ehkä. Öyhöttäjät on öyhöttäjiä, vaikka voissa paistaisi.

Enkä mä niputa tähän niitä, jotka perustelee omaa näkökantaansa hyvin. Voi olla täysin Pyhimystä vastaan, vaikka ei olisikaan tuolla öyhöttämässä. Olen nähnyt todella hyviä tekstejä uhrin puolesta ja se on mun mielestä vain hyvä asia. Vaan aika usein, paino sanalla todella usein, näidenkin kirjoitusten kommenttikentät täyttyvät "Pyhimys on pedari"-tyyppisistä kommenteista. joka juurikin saa mun aivoni hieman enemmän sykkyrälle.

Terveisin,
Vesa-Matti

26 lokakuuta 2026

Tapaus Pyhimys

Mä oon lukenut, lukenut ja lukenut lisää. Mä olen miettinyt, miettinyt ja sen jälkeen taas vähän miettinyt. Mun mahdollisesti autistinen mieleni ei osaa jättää asiaa rauhaan, jos en saa kirjoittaa aihetta pois päästäni. Tämä on varmasti jonkinlainen sohaisu muurahaispesään, mutta tavallaan sitä haluankin, jotta joku tulisi ja selvittäisi asioita mulle perusteellisemmin.

Mä luulin, että mä oon kirjottanut tästä aiheesta jo jotain, mutta en ainakaan löytänyt? Mä oon kyllä todella surkea nimeämään näitä blogimerkintöjä, että voihan se olla, että se on tuolla vaan jonkun hyvin väärän otsikon alla. (Korjaus: Löysin sen, se oli nimetty nimellä CANCELLED) Mutta tämä aihe, hmm, ehkä olen yrittänyt välttää ampumasta itseäni polveen, mutta teen sen nyt. Mutta teen sen vain siksi, että en ymmärrä ihan kaikkea, enkä siksi osaa oikein näe sitä jyrkintä näkökulmaa.

Disclaimer: Haluan korostaa tässä sitä, että vaikka kutsun tyttöä älykkääksi ikäisekseen ja puhun aika paljon fanilasit silmillä, niin en todellakaan missään nimessä halua syyllistää uhria yhtään mistään. En todellakaan. Mä ymmärrän, että vastuu on aina aikuisella. Mä olen voinut valita sanojani väärin tässä ja siellä on varmasti paljon asioita, joihin tarttua ja piiskata minua, mutta lapsen syytä ei ole ollut mikään. Mikään lapsen käytöksessä ei oikeuta koskaan aikuista toimimaan mitenkään lasta vastaan.

Ja siitä mitä mä julkaisen on vastuu täysin mulla. Mutta jos tämän disclaimerin jälkeen et kykene näkemään kokonaisuutta, niin silloin olkoon niin.


Mä olin nuori poika kun mä rupesin kuuntelemaan Pyhimyksen musiikkia. En oo ehkä niitä ihan ensimmäisen aallon faneja, mutta siis väittäisin oman fanitukseni alkaneen joskus 2006 ja kappaleesta Sammakko ja skorpioni. Mä oon ollut silloin 17-vuotias kloppi, suomiräppi oli parasta ja laitoinkin aika usein kuulokkeet päähäni ja lähdin vaan päämäärättömästi kävelemään pitkin Hyvinkäätä ja kuuntelin räppiä – usein juurikin Pyhimystä. Isot vaatteet, lippis hieman vinossa ja toisinaan jopa huivi lippiksen alla, koska se kuului siihen kulttuuriin. Hip hop-kulttuuriin.

Pyhimyksen musiikkia ei saa pois musta. En usko, että mikään teko voisi sitä minulta myrkyttää. Mä osaan silleen erottaa henkilön ja musiikin toisistaan, vaikka en tiedä onko se hyvä, mutta mä teen sen silti. Mulle Pyhimyksen musiikki tulee aina olemaan osa mun nuoruuttani. Jos se on asia, jonka vuoksi minut voidaan kivittää, niin olen valmis sen kestämään.

28. Lokakuuta on myös yksi Pyhimyksen kappale, joka on mulle merkityksellinen. Se oli ennen vain hyvä kappale, mutta siitä tuli jotenkin vielä isompi juttu kun Max sattui syntymään samaisena päivänä. Eihän sillä ole Maxin kanssa mitään tekemistä, mutta kuitenkin. Ja siis kyllä, Max on syntynyt samana päivänä kuin Pyhimys, ja olen siitä usein heittänytkin vitsiä: Olen niin suuri fani, että piti lapsikin tehdä samalle päivälle.

Sitten on kappaleita kuten Prinsessa ja Nyt, jotka on edelleen hyviä. Varmasti paljon muitakin, mutta tässä nyt vain tämmöinen pintaraapaisu. En ehkä ole niin suuri uudemman Pyhimyksen musiikin fani, mutta ei sekään siis niin huonoa ole kun mitä nykyinen autotune-poppi-suomiräppi-edustus.

Mutta joo, se siitä musiikkipuolesta. Se on ja se pysyy, oli siitä kuka mitä tahansa mieltä.

Isompi asia on tämä mitä nyt on kovasti puitu lehdissä. Pyhimys vastaan 12-vuotias tyttö. Uskokaa tai älkää, niin pitkästä aikaa mä olen lukenut pitkiä uutisartikkeleita ja katsellut kaikenlaisia haastatteluita, koska mä olen halunnut perehtyä tähän asiaan. Mun on hyvin vaikea katsoa tätä tapausta ilman fanilaseja, joten sen takia mä en osaa ymmärtää ihan sitä terävintä kulmaa siitä, että miksi ihmiset on nyt soihduin ja talikoin Pyhimyksen perässä.

Kyllä, Pyhimys on myöntänyt viestitelleensä aluksi fanin kanssa. Fanin, joka on osoittanut kirjoittanut paremmin kuin moni 12-vuotias kirjoittaa. On ollut ilmeisen älykäs, mutta samaan aikaan elämässä on myllännyt kaikenlaiset tuulet. Pyhimys on jossain vaiheessa maininnut, että he ovat sielunkumppaneita tai jotain. Ja mä ymmärrän tonkin pointin, vaikka kyseessä on alaikäinen lapsi. Nähkääs, harva minunkaan ikäinen kirjoittaa pitkästi ja fiksusti mitään. Jos jostain löytää fiksunoloisen keskustelukumppanin, jonka kanssa juttu luistaa, niin mä en ihmettele jos siitä tulee sellainen olo, että on löytänyt sielunkumppanin. Sielunkumppani ei mun mielestä ole mitenkään sellainen sana, että se viittaisi millään tavalla mihinkään romanttiseen. Kaksi ihmistä, joiden kemiat pelaa yhteen. Joo, kyllä, ikäero on ollut valtava ja hyvin kyseenalainen, mutta Pyhimys on itse sanonut, että hänellä ei ollut tavotteita tuossa ystävyydessä.

Lähtökohtaisesti joo, tommonen vanhempien selän takana tapahtuva aikuisen miehen ja lapsen ystävyys, ei kuulosta todellakaan hyvältä. En katsoisi omien lasteni kohdalla hyvällä, en todellakaan. Mutta mä pystyn näkemään Pyhimyksen puheiden kautta sen, että vaikka kyseessä on ollut epäsopiva ystävyys, niin mitään tavotteita ei ole ollut alaikäisen ihmisen suhteen. Eikä mitään pedofiliaan viittaavaa ole koskaan tapahtunutkaan. Isoin virhe on tottakai se, että on puhuttu siitä, että "sitten kun olet täysi-ikäinen, niin ei voi koskaan tietää mitä tapahtuu". Siinä on sitä groomausta pahimmillaan, mistä Pyhimystä syytetään, vaikka tavoite ei ole edelleenkään saada alaikäisestä itselleen mitään romanttista kumppania.

Ja kun mä sanoin, että mä olen lukenut paljon tästä aiheesta, niin joo, mä olen eksynyt myös keskustelupalstoille. Sen takia tiedän, että kun kirjoitan tästä aiheesta, niin ammun itseäni polveen. Mä olen nyt pedofiilin suojelija, hirveä ihminen ja kaikki muut kamalat sanat mitä voitte vaan keksiä. Mutta ei, en mä suojele pedofiilia. Pyhimys ei ole pedofiili, vaikka siitä semmoista nimitystä hyvin runsaasti käytetäänkin. Knoppina: ne, jotka sitä käyttää, eivät ilmeisesti tajua syyllistyvänsä itse kunnianloukkaukseen. Tiedän, tiedän: "Mitä sitten?!" Joo, mä tiedän miten netti-ihmiset käyttäytyy.

Enkä mä suojele edes groomaajaa. Se mitä Pyhimys on tehnyt, on absoluuttisen väärin. Vaikka mä kuinka pyöristelisin kulmia, fanilasit päässä, niin en mä kiellä itseltäni sitä tosi asiaa, että se mitä se on tehnyt, on todella väärin. Ei virallinen rikos, mutta moraalisesti hyvin väärin.

Mun mielestä on silti erittäin väärin sekin, että jengi ei ota selvää. Joku sanoi tuota pedofiiliksi, joten se on pedofiili ja sitä voi sellaiseksi kutsua. Ja tämä jatkumo jatkuu ja jatkuu, kunnes se ostetaan pelkkänä totuutena. Mikä on pedofiili? Pedofiili tarkoittaa henkilöä, jonka seksuaalinen mielenkiinto kohdistuu lapsiin. Niin, se ei vaadi sitä, että on täytynyt tehdä mitään seksuaalista lasta kohtaan, mutta se vaatisi seksuaalisen mielenkiinnon sitä lasta kohtaan. Tämän Pyhimys on moneen otteeseen kieltänyt, mutta sitä ei enää tässä kohtaa usko kukaan. Ja mielestäni tämä entinen 12-vuotias on sen myös kieltänyt, että mitään sellaista ei ole tapahtunutkaan. On "vain" se, että on mahdollisesti pedattu sitä, että kun hän tulee täysi-ikäiseksi, niin sitten voisi olla jotain. Pedofiili tuskin jäisi odottamaan, että lapsesta tulee täysi-ikäinen, koska se ei palvelisi enää hänen mieltymyksiään suoranaisesti. Voin toki olla väärässäkin, joten anteeksi siitä.

Pyhimys puhuu tosi hyvin tosta asiasta. Kiertelemättä ja kaartelematta. Toki, se voi olla joku opeteltu taktiikka, koska Pyhimys on mun ymmärrykseni mukaan myös vallan fiksu ihminen. Joka siis mun mielestä voi luoda sen sielunkumppanuuden tunteen: kaksi fiksua ihmistä, joiden puheenaiheet mätsää keskenään, oli sitten iältään mitä oli. Ja siis joo, ehkä mulla on ne fanilasit liian syvällä nokassa, koska mä koen Pyhimyksen puhuvan totta. On sanottu, että Pyhimys syyllistää tätä entistä 12-vuotiasta tästä asiasta, mutta mä olen kokenut sen niin, että syyllistämisessä on kyse lähinnä siitä mitä on tapahtunut sen jälkeen kun tyttö on tullut täysi-ikäiseksi. Se on myöntänyt viestittelyn alaikäiselle, myöntänyt sen virheenä ja näin, mutta jengi haluaa lisää! Ihmisen pitää mädäntyä, koska se on tehnyt noin.

Ymmärtäkää edelleen, että Pyhimys on ollut mullekin tärkeä hahmo, musiikkinsa vuoksi. Sen takia mun puheeni saattavat kuulostaa puhtaasti Pyhimyksen puolustelulta ja uhrin syyttelyltä, mutta ei se sitä ole. Mä tavallaan ehkä haluan, että joku tulee ja haastaa mun ymmärrystäni aiheesta, jotta pääsen syvemmälle siihen miten ei-fani tämän tilanteen näkee ja kokee. Järkevä keskustelu on ihan tervetullutta tuonne kommenttiosioon, mutta mä pidän oikeudet siivota sieltä kaiken törkyisen pois, jos sinne sellaista tulee.

Tuli vielä mieleen toinen yksittäinen sana, johon vedotaan tosi usein. Pyhimys on puhunut jossain yhteydessä mustasukkaisuudesta. Jengi vetää senkin heti vain romanttiseksi ajatukseksi, vaikka mustasukkaisuuskaan ei varsinaisesti ole niin yksiselitteinen homma. Se tiivistetään usein siihen, että mustasukkaisuutta voi olla vain romanttisessa suhteessa, mutta minäkin olen kokenut epäromanttista mustasukkaisuutta monesti. Minä olen tuntenut sitä kavereista. Kaveri tutustuu toiseen kaveriin, ja mä tunnen mustasukkaisuutta siitä, että se kaveri, joka oli ensin mun kaveri, viettääkin nyt aikaa tän mun toisen kaverin kanssa enemmän kuin mun. Mustasukkaisuus on siis tunnetta siitä, että pelkää menettävänsä jotain, joka on itselleen arvokasta. Jos sielunkumppanuus ei ole arvokasta, niin mikä sitten on? Joo, se konteksti missä tuo mustasukkaisuus on vedetty esille, niin kyllä siinä oli romanttisia piirteitä, koska tämä uhri oli käynyt vehtaamassa jonkun Pyhimyksen tutun kanssa. Niin, kaksi Pyhimykselle mahdollisesti tärkeää ihmistä viettää aikaa keskenään, niin mä ymmärrän sen mustasukkaisuuden siinä oikein hyvin.

Pyhimys on myös itse sanonut, että hän on täysin valmis käsittelemään asiaa oikeudessa. Mun mielestä se on aika suoraselkäistä toimintaa, koska siellähän sitten asiaa pengottaisiin hyvin läpikotaisin. Vaan miksi sitä syytettä ei tule? Miksi asiaa puidaan vaan lehdissä? Ei edes keskenään, vaan joidenkin toimittajien kautta? Uhri ilmeisesti itselleen tutun toimittajan kautta ja Pyhimys puolueettoman toimittajan kautta. Joo, toki, mulla ei ole tässä kuin se mitä Pyhimys on sanonut.

Kyllä, monesti mainittu asia: mä näen asian vain fanilasien takaa. En silti hyväksy tai yritä puolustella ketään suoranaisesti, mutta mä halusin porautua tommoisiin sanavalintoihin, mitä paljon näkyy. Jos tästä tulee sellainen puolusteleva fiilis, joka siis varmasti tuleekin, niin haluan edelleen sanoa, että se ei ole pointti. Sanotaan, että se on vain provokaatiota sille, että joku tulisi ja oikeasti haastaisi minua ilman fanilaseja nokallaan. Mä voin olla tyhmä tässä asiassa, todennäköisesti olenkin, mutta sen takia mä tämän teenkin.

Joku sanoi muuten myös, että jos lähtee keskusteluun aloituksella "puolustelematta tekoa yhtään, niin..." on sama kuin "en ole rasisti, mutta...", joka ei mun mielestä myöskään pidä paikkansa. Mä en todellakaan puolustele groomausta millään tavalla, mä tuomitsen sen täysin. Mä voin silti jäädä pohtimaan tiettyjä kulmia, koska ne ei ehkä aukene mulle samalla tavalla kun jollekin netinkasvattamalle. Paljon on sanavalmiita ihmisiä netissä, mutta mun silmään on osunut vain ja ainoastaan sitä miten joku pitäisi lähes tappaa tekojensa vuoksi. Ja jos joku sattuu olemaan eri mieltä, eli omistamaan niin sanotun unpopularin opinionin, niin hänen pitäisi myös kuolla. Kaikki, jotka yrittää ymmärtää asiaa laajemmin, on käytännössä tuhoontuomittuja. On vain yksi oikea polku, ja se polku on soihdut ja talikot kädessä Pyhimyksen ovelle.


Mä syötin tämän tekstin tekoälylle, koska haluan aina varmistua kirjoitusvirheistä ja muusta sellaisesta. Mä sain ChatGPT:ltä kysymyksen: Miksi sinä tarvitset niin monta vaihtoehtoista selitystä Pyhimyksen toiminnalle, vaikka tunnistat itsekin toiminnan olleen väärin?

Kuten olen monesti sanonut, niin mä katson tapausta hyvin vahvasti fanilasien läpi. Mä tiedän, että tapauksessa ei ole järkevää aikuista ollut mukana. Mä en oikeastaan kaipaa mitään selitystä Pyhimyksen toiminnalle, mä vaan kaipaan sitä, että joku haastaa mun näkökulmiani asiasta, koska mä koen itseni väärinymmärtäjäksi – jos semmoista termiä on edes olemassa. Mä ostan liian helposti kaiken, mitä Pyhimys sanoo. En ehkä luota omaan kykyyni muodostaa tässä tapauksessa oikeaa käsitystä.

Mun täytyy siis vielä sellainen paljastus tehdä, että mä en ole fanittajaluonne. Mun elämääni on kuulunut vahviten vain Leevi and the Leavings ja hyvin kaukana siitä seuraavana sitten Pyhimys. Mun on jotenkin vaikea ymmärtää yhtäkkiä se, että en yhtäkkiä saisi fanittaa toista, koska se on toiminut väärin. Se on 50 % pois mun elämäni kaikista suurista musiikillisista fanituksista. Tiedättekö? Jos osaisin fanittaa asioita samalla tavalla kun ehkä joku normaali ihminen, niin ei tää ehkä olisi mulle niin iso diili. Ehkä joku saa kiinni mitä yritän sanoa, ehkä ei.

Mä kai siis tavallaan kaipaan sitä viimeistä naulaa siihen arkkuun, että joku mulle henkilökohtaisesti kertoisi kaiken tämän, että en vain joutuisi yhdistelemään lankoja toisiinsa. Se kaiketi vastaa tuohon kysymykseen, jonka ChatGPT minulle esitti. 

Senkin sanoin, että olen lukenut paljon öyhöttämistä asiasta. Siellä esiintyy vain ja ainoastaan se yksi näkökulma, koska jos joku on yhtään muuta mieltä, niin hänet tuomitaan myös. Toistan joo aika paljon sitä, mitä olen jo sanonut, mutta tämä kysymys sai mut miettimään tätä vielä lisää. Mä en pääse mistään lukemaan ajatuksia kuin vain siitä, että Pyhimys on pedofiili ja siinä kaikki. Mä kaipaan keskusteluun jotain lisää, mutta se jokin lisä tuomittaisiin heti puolusteluna. Näkökulmia, tarttumapintaa, jotain! Mun mahdolliset jotkut autistipiirteet ei nauti siitä, että Pyhimyksestä on vain enää yksi oikea näkökulma. Ja siksi minä tämän kirjoitin.

Jos joku tietää asiasta enemmän kuin minä ja lehdet, niin help me! Jos joku edes ymmärtää miten mä tätä ajattelen, niin olisi kiva kuulla siitäkin, koska tuntuu, että oon aika yksin tässä.

Terveisin,
Vesa-Matti

24 lokakuuta 2026

Unen tuoma lohtu

Mä oon alkanut näkemään unta, joka on luokaltaan toistuvaa sorttia. En oo koskaan uskonut uniin silleen, että ne yrittäis varsinaisesti kertoa meille jotain, mutta nyt sitä on alkanut ymmärtämään sen puolen, että yrittämällä tulkita niitä, niin niistä voi saada yllättävän paljon lohtua.

Mä en kamalan usein näe unta, tai vaihtoehtoisesti en vain kamalan usein muista mun unistani mitään. Mutta ne unet mitkä mä aamulla muistan, niin ne on yleensä aina jotenkin ehkä ahdistavia. Ei silleen ahdistavia, että heräisin hikisenä huutaen tai mitään sellaista. Ne on ahdistavia lähinnä siksi, että ne jää mun päähäni pyörimään.

Muistan joskus nuorempana, että näin unta siitä, kuinka voitin jostain pelikoneesta paljon rahaa. Se oli itseasiassa hyvin toistuva uni. Mutta kerran se ajoi mut siihen tilanteeseen, että heti herätessä mun oli pakko etsiä mun lompakko ja katsoa, että paljonko mä sitä rahaa olin oikeasti voittanut? No, mitä ihmettä? En mitään? Niin, joskus ne unet tuntuu vaan liian todellisilta. Toinen todentuntuinen uni oli se, kun ajoin ajokortin, mutta herätessä sitä ei löytynytkään mistään. Inhottavaa.

Nykyään mun unet ei ole enää tota luokkaa. En mä voita mun unissani mitään tai saa jotain, mitä mun tarvitsisi herätessäni etsiä. Mun unet on sitä luokkaa, että niitä harvoin muistaa, mutta kun muistaa, niin sitten ne häiritsee vähintään yhden kokonaisen päivän.


Mun kaksi viimeisintä unta, jotka muistan, on liittynyt meiän edesmenneeseen kissaan, Sarppaan. Mä yritän kirjottaa sen kaavan tähän, koska ne molemmat unet on mennyt hyvin samalla tavalla, vaikka ne ovatkin olleet samaan aikaan hyvin erilaisia unia muutoin.

Siinä unessa mä elän mun elämää. On lapset, on Eira, on elossa olevat lemmikit vierellä. Sarppaa ei näy missään. Mä siinä unessa aina jotenkin tiedostan sen, että Sarppa on kuollut. Se on vaan niin tavallista elämää alkuun kun tavallinen elämä voi olla.

Ensimmäisessä unessa Sarppa yhtäkkiä vyöryää jostain. Se on tullut todella isoksi. Ei siis mitenkään epäluonnollisen isoksi, vaan siis lihonut semmoiseksi tosi isoksi kissaksi. Kaikki, jotka Sarpasta on kuvan nähneet, tietää Sarpan olleen hyvin pienikokoinen kissa. Se ei saanut itseään isoksi kissaksi edes odottamalla poikasia.


Okei, ei sitä ehkä kuvista niin helposti huomaakaan, mutta Sarppa oli siis hyvin pienikokoinen tyttökissa. Se sai ruokaa ja se söikin, mutta se ei koskaan saanut oikein lihaa luidensa ympärille. Ennen kun Sarppa piikille vietiin, niin olihan se silloin kuihtunut vielä entisestään, koska silloin se syöminen väheni huomattavasti ja loppuikin sitten jossain kohtaa kokonaan, joka meidät siihen hätään sitten lopulta ajoikin.

Niin pieni kun Sarppa oikeasti oli, niin teki mun unestani mulle tosi hämmentävän; miksi se ilmestyy mun uniini niin suurikokoisena, vaikka se ei koskaan sellainen ollut?

Siinä unessa se kuitenkin tulee isokokoisena takaisin meille. Ottaa paikan talosta uudelleen ja jää asustelemaan meidän luokse, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Meidän oma Sarppa on tullut takaisin, vaikkakin vähän isompana. Sitten se uni vain päättyi. Herätessä mulla on jäljellä vain suuri hämmennys. Miksi se oli niin iso? Mitä sille oli käynyt? Mitä mä yritän kertoa itselleni?


Silloin kun toi uni tapahtui, niin se pyöri mun päässä hyvin pitkälti koko päivän. Yritin miettiä ja miettiä, mutta en saanut mitään vastauksia. Seuraavana päivänä se ei ollut enää niin paljoa mielessä ja pystyin jatkamaan elämää taas suhteellisen normaalisti.

Vaan edellisenä yönä se toistui. Eletään meidän elämää, unessa on mukana kaikki, jotka on elämässäkin mukana. Sarppaa ei näy missään, ja tiedostan siinä, että Sarppa on kuollut. Vaan yhtäkkiä Sarppa hipsuttelee meidän luokse. Pienenä kissana, omana itsenään. Hurahtaa, kuten sillä oli tapana. Silitän sitä onnellisena, koska hän on tullut takaisin. Oikeasta elämästä poiketen, tässä unessa on jostain syystä pojilla jonkinlainen kerrossänky, jonka yläpetiin Sarppa menee nukkumaan. Mä käyn aina välillä epäuskoisena sitä silittämässä, koska meidän pieni kissa on tullut takaisin ja se on tottakai unessa suuri ihme.

Siinä kun käyn sitä silittelemässä aina välillä, niin en edes alkuun huomaa, mutta se on alkanut turpoamaan. Se turpoaa hiljalleen siinä nukkuessaan kerrossängyn yläpedissä. Jossain kohtaa kun käyn taas silittelemässä sitä ja ihmettelemässä sen paluuta, niin huomaan sen kasvaneen. Se kasvaa edelleen. Uusi kasvuaalto lähtee niskasta ja kissasta tulee taas isompi, ja isompi. Ei edelleenkään epäluonnollisen suuri möykky, vaan iso, lihavanpuoleinen kissa. Ja sitten minä herään.

Mä olen kerennyt tänään vasta käymään vessassa ja keittänyt kahvia, mutta mun mieli on kokoajan siellä unessa ja Sarpassa. Miksi se tulee takaisin niin isona? Tai kasvaa niin isoksi? Mitä mä yritän kertoa itselleni? Tää tulee todennäköisesti häiritsemään koko mun tätä päivää.


Mulla on oikeasti ihan uskomaton ikävä Sarppaa. Mä en tiedä mitä se pieni kissa on mun mielelleni tehnyt aikoinaan, mutta se oli mulle aivan uskomattoman tärkeä. Mä olen Sarppaa itkenyt paljon, jopa niin paljon, että olen ollut hämilläni siitä miten paljon mä oon sitä itkenyt. En edes tiennyt, että osaan itkeä, koska sitä ei ihan kamalan helposti tapahdu. Se tulee ihan rehellisinä kyyneleinä ulos jos sitä joskus iltasella satun miettimään.

Sen takia mun teki mieli alkaa selvittelemään tätä paisumisjuttua. En lähde soittelemaan mihinkään unenselitystoimistoon, tai tutkimaan muutenkaan mitään unikirjoja, koska meillähän on käytössä nykyään tekoäly. Mä selitin sille tilanteen ja se antoi mulle kolme asiaa, joita kannattaa kuulema miettiä.

    1. Unissa asiat ja hahmot saattavat "paisua" tai näyttää isommilta siksi, että niiden merkitys tai niihin liittyvä tunneside on sinulle valtava.

    2. Se voi heijastaa sitä, miltä menetys tai ikävä tuntuu – jotain, mikä on jättänyt turvonneen, painavan jäljen.

    3. Kun joku menneisyydestä palaa uneen toistuvasti tietyllä tavalla, alitajunta saattaa yrittää työstää jotain kesken jäänyttä tunnetta, lohdutusta tai kaipuuta, jolle ei arjessa muuten tahdo löytyä paikkaa.

Ja tavallaan mä ostan nämä kaikki. Sarpan jättämä aukko on valtava, ehkä se sen takia yrittää täyttää sitä valtavaa aukkoa paisumalla mun unissa niin isoksi. Samaan aikaan mun ikävä Sarppaa kohtaan on aika valtava, joten se valtavuus esiintyy mun unessa sitten noin. Ja kyllä, vaikka mä olen Sarppaa itkeskellyt, niin osaako tai kerkeääkö noita asioita koskaan käsittelemään pikkulapsiarjessa?

Mä en oo koskaan silleen uskonut uniin. Enkä usko vieläkään. Tai siis siihen, että unet voisi jotenkin ennustaa jotain tai varsinaisesti mitään muutakaan. Unet on vain unia, alitajuntamme tuotetta. Mutta se mihin kerta toisensa jälkeen havahdun on se, että mä luon tällaisilla asioille itselleni lohtua. Mä saan lohtua siitä, että Sarppa palaa mun uniin isona ja yrittää täyttää sen aukon, jonka se on jättänyt. Unen ei tarvitse olla totta, sen ei tarvitse kertoa mulle rehellisesti mitään, mutta jos sitä miettimällä mä saan lohtua mun elämään, niin mä otan sen.

Tää on niitä asioita, joita oon itse pitänyt joskus hieman kahelina. Näitä ei ole selitetty mulle varmaan koskaan lohdun kautta, mutta nyt kun sen kokee itse, niin sen myös näkee täydellisesti itse. Miksi jengi uskoo johonkin hömppään? Taivaaseen? Uniin? No, koska niistä saa lohtua. Jos jokin auttaa jaksamaan huomiseen taas paremmin, niin miksi siihen ei saisi uskoa? Tämä on aikamoista puhetta tälleen ateistiksi ja järjen ihmiseksi itsensä määrittelevältä ihmiseltä, mutta nyt mä vasta alan ymmärtämään. En uskoa, mutta ymmärtämään. Lohtu, ennen tavallaan niin vieras käsite, mutta nykyään rakentaa itse itseään.

Terveisin,
Vesa-Matti

21 lokakuuta 2026

Rappiostriimaus?

Viime päivinä on tullut uutisia niin kutsutuista rappiostriimaajista. Ainakin kaksi on nyt lyhyen ajan sisällä satuttanut itseään; toinen ilmeisesti jopa kuolettavasti. Miksi ihmiset tykkää katsoa kun toisella menee huonommin? Ei mulla mitään vastauksia oikeastaan mihinkään ole, mutta mulla heräsi kaikenlaisia ajatuksia, jotka oli hyvä kirjoittaa ylös. Kaivoin jopa hieman omaa blogihistoriaani, jotta saisitte selkeämmän kuvan siitä, että mä ymmärrän, vaikka samalla en ymmärrä mitään.

En tiedä kuinka monelle teistä on tuttu tuo rappiostriimaus? Mä itse en ole seurannut ainuttakaan striimiä kokonaisuudessaan, mutta mä olen jostain syystä hyvin tietoinen niin kutsutuista rappiostriimaajista. En varmastikaan tiedä kaikkia, mutta on paljon nimiä, jotka jostain syystä pyörii paljon esillä kaikkialla.

Rappiostriimaushan on lyhykäisyydessään sitä, että ihminen käynnistää livelähetyksen kännykästään tms. ja ryyppää tämän livelähetyksen aikana. Juttelee katsojien kanssa ja vetää siis kännit, joka tavallaan kuulostaa harmittomalta hauskalta. Rappio vaan ei pidä sisällään pelkästään alkoholia, vaan aika monella mukaan astuu myös huumeet.

Ns. ihanteellisessa tilanteessa se on varmasti vain sitä, että juodaan ja jutellaan katsojien kanssa. Pahimmassa tilanteessa se on sitä, että ollaan aivan kännissä ja/tai huumeissa ja kuunnellaan, kuinka katsojat pyytää sua tappamaan itsesi.

Jengi yllyttää striimaajaa tekemään mitä tyhmempiä juttuja, ja mitä pahemmassa kännissä/aineissa striimaaja on, niin sitä todennäköisemmin syntyy niin kutsuttua kontenttia = striimaaja tavalla tai toisella pilaa oman tai jonkun toisen elämän. Kyllä, sitä kutsutaan siksi varsinaiseksi sisällöksi, että saadaan ihminen tekemään itselleen tai toiselle jotain ikävää.

Ja iso osa katsojista on varmasti sitä mieltä, että he eivät ole osallisia mihinkään mitä liveissä tapahtuu. Mä oon taas sitä mieltä, että jokainen, joka katsoo, mutta ei puutu, on osa ongelmaa. Tulee mieleen vaan taas oma ala-asteaikainen kiusaaminen; yhtä kiusataan ja muut katsoo sivusta ja hiljaisesti hyväksyy, koska ei puutu siihen mitenkään. Sitä se käytännössä on tämäkin, ja koskee ihan joka ikistä yksittäistä katsojaa. Te annatte hyväksyntänne sille, jos olette siellä katsomassa, ettekä varsinaisesti yritä tehdä mitään mikä auttaisi striimaajaa.

Ne muutamat livet, joita olen vahingossa eksynyt seuraamaan ehkä 5 tai 10 minuutiksi, oikeastaan vaan kommentteja lukeakseni, niin kyllä; mä olen ollut sen 5-10 minuuttia osa sitä ongelmaa. Mä kävin katsomassa, että mitä siellä puhutaan, jotta ymmärtäisin mitä tämä homma on, mutta samalla en tehnyt mitään auttaakseni rappiolla olevaa. Olin hetken osa sitä ongelmaa.


Mutta pääsyy sille, että miksi olen nyt kirjoittamassa tästä aiheesta on se, että tää ilmiö on alkanut vaatimaan jo ihmishenkiä. Se olikin oikeastaan vain ajan kysymys. Nuoria ihmisiä, jotka syystä tai toisesta ovat päätyneet juomaan tai käyttämään huumeita. Onhan nuoria alkoholisoituneita tai muuten addiktoituneita kuollut ennenkin, mutta harvoin niitä on ollut katsomassa sata- tai tuhatpäistä yleisöä, joka vielä yllyttää tekemään jotain hölmöä. Jos vedettäisiin mutkat oikein suoriksi, niin tällaisissä rappiostriimauskuolemissa kyse ei ole itsemurhasta, vaan jonkinlaisesta avustetusta itsemurhasta, jossa osasyyllisiä ovat katsojat. Myös he, jotka ei siellä varsinaisesti mitään puhu, vaan tyytyy katsomaan sivusta.

Mä en jaksa uskoa, että niitä edes katsotaan minkään muun takia, kun vain siksi, että nähtäisiin toinen pilaamassa elämänsä lopullisesti. Onko muita syitä, ihan oikeasti? Mun on vaikea nähdä, että kukaan täysjärkinen aikuinen käyttää omaa vapaa-aikaansa katsoakseen tuollaista ilman, että siellä taustalla on joku halu nähdä tämän ihmisen mokaavan tavalla tai toisella. Mä en oikeasti pysty näkemään, että olisi ihmisiä, jotka pitkän työpäivän päätteeksi rentoutuakseen nappaa lasillisen punaviiniä ja rupeaa katsomaan ilman mitään ajatuksia sitä, kuinka joku nuori taas tekee suorana hidasta kuolemaansa. Oikeesti? "Tämän parissa minä rentoudun. En siksi, että nuori voi huonosti, enkä siksi, että se tulee kuolemaan tuohon. Vaan vain siksi, että tätä on kiva katsoa." Ei sitä pitäisi olla kiva katsoa? Miten sitä on kiva katsoa? Miten sitä voi katsoa vaan sivusta? Mä en löydä vastauksia, en ainakaan omasta päästäni.

Ainut selitys mitä omilla aivoillani pystyn keksimään on se, että näitä katsoo vain ihmiset, jotka tahtoo oikeasti nähdä, kuinka jollain menee huonommin kuin itsellä. Enkä mä pidä sitä lähtökohtaisesti mitenkään viisauden merkkinä.


Mä muistan, kuinka peruskouluaikainen kiusaaminen teki musta hieman elitistisen. Koska mä selviydyin aika paljosta, niin mulle tuli semmonen olo, että olen parempi kuin muut. Olen viisaampi kuin muut. Se oli joku vika mun päässä sen hetken, kunnes tajusin, että ei se mee niin ollenkaan. En mä ole viisaampi kuin muut. En mä ole parempi kuin muut. Mutta mä voin hyvin kuvitella, että jos koskaan olisin pystynyt rappiostriimaamista seuraamaan, niin tuo ajanjakso elämästäni olisi voinut olla otollinen siihen. Mikähän mun pointti tässä oli? No, ehkä se, että se ainut syy tuommoisen toiminnan seuraamiselle ja hyväksynnälle on se, että katsoja kokee olevansa parempi kuin se, jota hän ruudun takaa yrittää ohjailla (tai vain katsoa).

Mä ehdottaisinkin, että mitä jos jokainen lähtisikin miettimään sitä omaa elämäänsä ensin? Mä pääsin siitä mun elitismistäni eroon vain kohtaamalla sen. Tajuamalla sen, että en mä varsinaisesti ole ketään parempi. Tottakai on aihealueita, jotka voin osata jotain toista paremmin, mutta ei se tee musta ihmisenä mitenkään parempaa. Ei tämän blogimerkinnän kirjoittaminenkaan tee musta parempaa kuin he, jotka esim. tuijottavat näitä rappiostriimaajia. Mä vaan kirjotan, en puutu itse ilmiöön mitenkään. Ainut syy kirjoittaa tätä on se, että nää ajatukset pyörii mun päässä ja mä yritän vain ymmärtää. Yritän ymmärtää, että miksi taas yksi nuori, parikymppinen nainen, on striimannut oman kuolemansa? Oliko hänellä asiat hyvin striimien ulkopuolella? En tiedä, mutta ei ne varmasti paremmaksi muuttuneet siitä, että hänestä oli tullut tavalla tai toisella tavallaan katsojien sirkuspelle. Käytän sanaa sirkuspelle vain siksi, että sitähän tuo tavallaan on: sun elämäsi on vain joidenkin, mieleltään sairaiden, viihdettä.

Ja kyllä, nyt lipsautin sen. Olen antanut itseni ymmärtää, että tällaisten striimien seuraajat ovat mieleltään jollain tavalla sairaita. Kuten olin varmasti minäkin silloin, kun kuvittelin olevani muita jotenkin parempi. En käytä sanaa mielisairas, vaan mieleltään sairas, jotka ovat kaksi erilaisen klangin omaavaa asiaa. Kaikki ei vaan sitä mielensä sairautta ehkä itsessään vielä tunnista. Kaikki ei tutkiskele itseään niin paljon, kuin esimerkiksi minä. Mä en käytökseltäni osaa joka päivä olla parempi versio itsestäni, mutta mä yritän aika usein ymmärtää omaa mieltäni enemmän ja paremmin. Ja mä suosittelen sitä ihan jokaiselle teistäkin; en näe tilannetta, että siitä voisi olla koskaan kenellekään haittaa, että ymmärtää itseään taas hieman paremmin.


En tiedä onko tässä blogimerkinnässä taas varsinaisesti mitään järkeä tai punaista lankaa, koska tämä on kirjoitettu taas tajunnanvirtana. Ja tämäkin jokaisen tekstin päättävä fraasi voisi joskus jäädä kirjoittamatta, koska tätähän tää mun blogini lähes aina on muutenkin; vain omaa ajatusta, joka saa tulla ulos sellaisena kuin se on. Silti, en tiedä miksi, mun täytyy tää joka kerta erikseen vielä selittää kirjoituksen loppuun. Tulee tavallaan semmoinen tarve pyytää anteeksi sitä, että en osaa kirjoittaa niin, että säilyttäisin sen ajatuksen kristallin kirkkaana koko ajan. Koskahan osaisin luopua tästä? Niin, enpä tiedä.


Mun mielestä, kyllä, vain minun mielestäni, anonymiteetin poistaminen tuollaisilta alustoilta olisi oikein hyvä lähtökohta kohti parempaa huomista. Mä uskon, että harvempi lähtisi mukaan tuollaisiin 'sirkushuveihin' omalla nimellään. Jos noilla alustoilla vaadittaisiin joku vahva tunnistautuminen tms. niin uskoisin, että semmonen suoranainen "tapa ittes" -meininki kutistuisi aika minimiin.

Mä muistan tän mun blogini alkuajoilta sen, että mä kirjottelin aika paljon juomisesta, koska se oli se, mistä mun elämä silloin pääosin koostui: viikonloppuisin kaljaa ja baariin, arkena valittelin sitä kuinka köyhä olen. Tässä oli paljon tarttumapintaa kaiken maailman huutelijoille, ja kommenttikentät olikin silloin tavallaan aika vilkkaat. Olinko mä tavallaan siis rappiobloggaaja? Ei mua kukaan koskaan pyytänyt tappamaan itseäni, mutta muistan vallan värikkäitä keskusteluja juurikin siitä, että "mistähän se sun köyhyytesi johtuu?"

Ei se ollut sitä, että mua oltaisiin yritetty auttaa. En ainakaan pysty näkemään sitä vieläkään niin. Se oli jotain sellaista, että lukija pääsi tuntemaan olevansa parempi kuin minä. Anonymiteetti, helppo kohde ja pam.

Se miksi kaivoin tän, niin siksi, että ymmärtäisitte miten pienestä se voi joskus olla kiinni. Vaikka menisit tuollaiseen striimiin harmittomasti kyseenalaistamaan toisen tilaa ja valintoja, niin sä samalla menet ja heität bensaa liekkeihin. Ei tommonen, ehkä itsestä harmittoman kuuloinen ohjaava kommentti, ole mitenkään paha, mutta se voi tulla sille sen kommentin lukijalle aivan väärään saumaan. Saatteko kiinni, vai höpötänkö aivan puuta heinää? Mulle toi esiintyy ihan puhtaasti vain oman itsensä pönkittämisenä, sellaisena, että "mulla on varaa sanoa näin, koska ei mulla ainakaan noin huonosti mene" ja sitten se pitää hieroa jonkun toisen naamaan.

Jos sinä, vuoden 2012 aktiivisin kommentoija, satut tätä jostain syystä vielä lukemaan, niin miten sulla menee nykyään? Toivottavasti paremmin, koska niin menee mullakin. Nykyään tiedän syyt sille, että miksi mulla meni silloin niin kuin meni. Mä elin nuoruuttani ja tein omia valintojani. Ei ne fiksuja aina todellakaan olleet, mutta ilman niitä mä varmaan tänä päivänä suhtautuisin moneen asiaan hyvin eri tavalla. Tavallaan mun kohdalla kommentit on toimineet myöhemmässä vaiheessa peilinä, mutta ei se näin aina mene ja sen takia en voi suositella tuollaisia ohjaavia kommentteja laittamaan. Jos yksi kymmenestä osuu, niin yhdeksän vahinkoa on jo tapahtunut.

Nyt tämä vasta eksyikin raiteilta, joten tähän on hyvä päättää tämä.

Terveisin,
Vesa-Matti

20 lokakuuta 2026

⇝ Toistuva kirjoitusvirhe

Mä oon yleensä kamalan tarkka äidinkielellisissä asioissa, mutta täällä blogissa mulla on toistunut yksi ja sama kirjoitusvirhe vuodesta toiseen. Se on jatkunut, vaikka tiedän, että se on väärin. Te myös tiedätte, että mä olen varsin visuaalinen ihminen, joka juurikin on pääsyy sille, että edelleen tulen todennäköisesti tekemään sen saman virheen uudelleen ja uudelleen.

Tiedättekö mikä se on? Annan teille hetken aikaa.. Ja pienen vihjeen.. No, keksittekö? Jos ette, niin se liittyy noihin pisteisiin. Noihin kahteen pisteeseen, jotka kirjoitan silloin, kun jään pohtimaan tai ajatus jää kesken. Mä olen varmaan aina käyttänyt kahta pistettä, koska mun mielestä kolme pistettä peräkkäin näyttää hölmöltä. Oikeaoppisesti ne on siis kolme pistettä. Ei kaksi pistettä, kuten minulla.

Mä yritän opetella tuon kolme pistettä, koska kaksi pistettä on väärin. Mutta sanon tässä kohtaa, että jos niitä kahta pistettä jatkossakin tulee, niin tiedätte kuitenkin, että tiedostan sen olevan väärin. Tässä vaan kamppailee visuaalisuus ja oikeinkirjoitus. Mä olen tiennyt tän tosi pitkään jo – en varmastikaan blogini alkuajoilta asti – mutta visuaalinen puoli minussa on ollut tähän asti se vahvempi puoli. 

Jos mä meinaan täällä koskaan kritisoida kenenkään oikeinkirjoitusta, niin minun tulisi itse kirjoittaa edes hieman paremmin. Ei tää ole mitenkään verrattavissa siihen, että nykyään isoja alkukirjaimia pidetään uhkaavina ja niitä jätetään pois, mutta virhe se on silti tämäkin.

Halusin tehdä tämän lyhyehkön merkinnän – vaikka sekin sotii perfektionismiani ja visuaalisuuttani kohtaan – koska halusin vain teidän tietävän sen, että tiedän toistavani samaa virhettä postauksesta toiseen. Jos ihan rehellisiä ollaan, niin tuommoinenkin asia voi ajaa muuten kiinnostuneen lukijan pois blogini parista. Jätän itsekin usein lukematta tekstiä, jos siitä tarkoituksenmukaisesti jätetään isot alkukirjaimet ja välimerkit pois.

Terveisin,
Vesa-Matti

10 lokakuuta 2026

Meidän lemmikit

Tän blogimerkinnän piti olla vain sellainen, missä kerron teille, että minkälaisia karvakavereita meidän perheeseen kuuluu tai on kuulunut. Mitä pidemmälle tätä kirjottelin, niin sitä enemmän huomasin taas sen, että lemmikkieläimiin peilaa aika paljon. Mietin jopa, että jos olenkin heijastanut kaikki omat pelkoni ja epävarmuuteni Masan kautta? En pysty mitenkään sanomaan olevani paras lemmikinomistaja, mutta voin sanoa, että meidän lemmikit on saaneet pääsääntöisesti hyvän kodin, vaikka välillä elämäntilanteet ovatkin tehneet ikäviäkin muutoksia.

Eilen illalla pojat tuli mun viereen nukkumaan, koska Eira meni yövuoroon. Siinä ennen nukahtamista, niin Miio rupeaa juttelemaan meidän kuolleista lemmikeistä. Ei mitään ennakkovaroitusta, vaan ilmeisesti asia oli yhtäkkiä tullut mieleen ja niistä täytyi juuri nyt keskustella.

Ei se ollut mitään sen erikoisempaa, mutta mulla tuli hirveä kiire lopetella keskustelua, että siitä ei seuraa kummallekaan pojalle pahoja unia. Kuolema kun on ainakin itselleni joskus lapsena aiheuttanut pahoja unia ja jonkin verran unettomuutta. Nyt aiheesta keskusteltiin toki aika erilaisesta lähtökohdasta, että vaikea siitä tavallaan olisi ollut painajaisia saada, mutta mulla tuli vaan niin pahasti mieleen oma lähes uneton jaksoni lapsuudesta, kun vaan joka kerta sänkyyn mennessä rupesin päässäni pyörittelemään, että mitä on kuoleman jälkeen? Päädyin aina vaan ratkaisuun loputon pimeys. Ja se loputon pimeys, voin sanoa, että se oli semmonen asia mikä ahdisti pientä Vesa-Mattia.

Nyt onneksi puhuttiin lemmikeistä ja niiden kuolemasta – tai onneksi ja onneksi, lähinnä onneksi vain siksi, että ei puhuttu siitä mitenkään laajemmin. Ollaan puhuttu, että Sarppa ja Nella on nyt taivaassa ja ne vahtii meitä sieltä joka hetki. Mun mielestä se on semmonen aika lohdullinen ajatus, jonka haluaisin itsekin pystyä uskomaan täysin, jotta ei tuntuisi siltä, että syötän lapsillemme pajunköyttä. Tämmöisenä skeptisenä ateistina uskominen oikein mihinkään on vähän hankalaa. Tahtoisi aina vaan todisteet ja muuta, mutta toisaalta olen itsekin törmännyt ajatukseen, että jos edes pystyy ajattelemaan heidän olevan jossain tuolla ja vahtivan meitä, että heillä on nyt kaikki hyvin, niin se on lohdullinen ajatus. Ei mitenkään hörhö, vaan juurikin lohtua tuova asia. Ei sen ole pakko olla totta, kunhan se auttaa elämässä eteenpäin. Näin ainakin itse yritän ajatella ja sen takia haluan lapsillekin tätä sanomaa viedä eteenpäin.


En ole ihan varma, että mihin suuntaan lähden tätä blogimerkintääni viemään, koska tästä olisi kaksi aika luonnollista polkua eteenpäin. Toisaalta, tulin koneelle ajatuksenani kirjoittaa meidän edesmenneistä ja nykyisistä lemmikeistä, joten pysytelläänkö sillä tiellä? Kuolema on aiheena ehkä vähän liian, hmm, tiedättekös, hankala. Voisinhan mä joskus tuoda ajatuksia siitä esille, että miten vaikeaa sen miettiminen on joskus ollut ja varsinkin tällaisena ihmisenä, joka ei oikein osaa uskoa mihinkään ja epäilee kaikkea. Tällaisen ihmisen mielestä kuolema on hyvin lopullinen, ikävä ja vain negatiivinen asia. Mutta kun olen yrittänyt luoda itselleni sellaisen pienen "mitä jos"-mielentilan, niin siitä on hitusen hioutunut kantit pehmeämmiksi. Mitä jos jossain on paikka, jossa vielä porukalla nähdään?

Mun on vaikea perustaa sitä minkään asian pohjalle. Mä vaan haluiaisin, että asia olisi niin. Se on ainut asia, mistä olen saanut lohtua todella vaikeina aikoina. Ja mut voidaan tuomita hörhöksi, jos joku niin tahtoo, mutta mun omasta mielestä ei ole mitään hörhöä siitä, että saa jostain edes hitusen lohtua vaikeisiin hetkiin. Kas, lähdin kuitenkin viemään tätä tähän suuntaan, joten palataan nyt äkkiä sille alkuperäiselle polulle.


Mun yliajattelijan aivot ovat luoneet mulle sellaisen pelillisen ajatuksen mun elämäni kehittymisestä sen jälkeen, kun muutin omaan kotiin. Se on oikeastaan aika semmosta raakaa tekstiä sellaisenaan, mutta sitä kai se elämä kaiken kaikkiaan on – raakaa. Se mun ajatus ei selittele mitään, vaan se näkyy mun silmieni edessä aina kun rupean pohtimaan elämääni siitä hetkestä kun muutin omilleni. Se menee näin:

    Minä.
    Minä ja Sarppa.
    Minä, Sarppa ja Masa.
    Minä, Sarppa, Masa ja Eira.
    Minä, Sarppa, Masa, Eira ja Nella.
    Minä, Sarppa, Masa, Eira, Nella ja Max.
    Minä, Sarppa, Masa, Eira, Nella, Max ja Miio.
    Minä, Sarppa, Masa, Eira, Max ja Miio.
    Minä, Masa, Eira, Max ja Miio.
    Minä, Masa, Eira, Max, Miio ja Olaf.

Miksi se on muka niin raakaa? No, koska tuossa ajatuksessa käytetään vaan nimiä. Nimiä tulee ja nimiä menee, ja niinhän se elämä kai kaiken kaikkiaan etenee. Nää on mulle tärkeimpiä nimiä, koska nämä nimet on luoneet mun itsenäistymisen jälkeisen elämän. Toki sieltä puuttuu Tico ja Oiva, joita tuskin teistäkään kovin moni muistaa, mutta tiedättekös mitä? Ne oli niin lyhyen ajan loppujen lopuksi, että mun aivot eivät kerenneet liittää heitä tuohon rimpsuun. Puuttuu sieltä myös Masan ja Sarpan pentueet, koska olihan nekin tavallaan meillä sen hetken, tavallaan osa meidän perhettä sen hetken, mutta joku siitä silleen puuttuu, että aivot ei leimaa nimiä listaan. 

Ei ne kuitenkaan siis merkityksettömiä olleet, eivät toki. Siksi haluankin aloittaa heistä.


Tico oli meidän hamsteri, jos en aivan väärin muista. Niin, tätä tää ikä teettää. Tico oli meillä joskus siinä 2012 vuoden hujakoilla, jos en aivan väärin muista. Tico oli ehkä enemmän semmonen Eiran lemmikki, jonka minäkin ehkä hieman pitkin hampain hyväksyin perheeseemme. Mä siis oon aina vähän jännittänyt jyrsijöitä, jonka takia mun oli hyvin vaikea luoda hamsteriin sellaista kauaskantoista sidettä. Ehkä aivoni eivät sen takia ole osanneet leimata sitä tuohon listaan. Mun mielestä kaikki oli hyvin silloin kun Tico oli terraariossaan, eikä vapaana puremassa mua. Mutta kyllä mä silti jotenkin muistelen, että kyllä mullakin tippa tuli linssiin silloin kun Tico kuolleena löydettiin. Siksi sanoisinkin, että ei se ollut vain pelkoa, eikä vain Eiran lemmikki.


Sä olit tyttö nimeltä Oiva. Niin, sukupuoli selvisi meille kaiketi aika myöhään vasta. Oiva ei ollut meillä muistaakseni edes pitkään, koska me todettiin hyvin nopeasti, että me ei ehkä olla kumpikaan pupuihmisiä. Oivankin läsnäolo taisi sijoittua sinne vuoteen 2012, jos en aivan väärässä taas ole. Se pieni pätkä mitä se meillä oli, niin toi esille semmosen puolen pupuista, että ne on aika itsekkäitä ja aikamoisia tuhoajia. Ja, koska olin kuullut näiden myös purevan ihmisiä, niin mä en osannut kiintyä siihen jotenkin ollenkaan. Mä olen siis aina inhonnut kaikista eniten sitä, että joku puree. Oiva tuhosi meiltä mm. mikron. Se oli hetken meidän pientä perhettämme ja pääsi sitten uuteen kotiin, jossa oli mahdollisesti enemmän pupuihmisiä, jotka tiesi mitä on elää pupujen kanssa. Ehkä se oli meille enemmän kokeilu.

Kuitenkin, ennen Ticoa ja Oivaa, meille, tarkemmin ottaen mulle, tuli kaksi kissaa. Sarppa ja Masa saapui elämääni ennen Eiraa ja kaikkea mitä sen jälkeen on tapahtunut. Ja aivan ensimmäinen oli..


Sarppa (S. 18.5.2010 – K. 2.12.2025). Sarppa saapui mun luokse muistaakseni isoveljeni Villen tuomana. Kyllä, aika on tehnyt tehtävänsä aika hyvin ja mä unohtelen isojakin yksityiskohtia. Mutta Ville sen mulle toi, siitä mä olen aika varma. Nimeä en meinannut keksiä niin millään, mutta jostain se sitten lopulta tuli; hänestä tuli Sara. Kukaan ei tosin varmaan ensimmäisen puolen vuoden jälkeen käyttänyt nimeä Sara, vaan kissalle oli aika vahvasti vakiintunut kutsumanimi Sarppa. Sanotaan näin, että Sarppana hän myös kuoli, 15 vuoden ikäisenä viime joulukuussa. Sarpasta on oma blogimerkintänsäkin täällä.

Mä koin, että vaikka mä en enää ollutkaan itse yksinäinen, koska mulla oli kissa, niin kissa on varmaan nyt yksinäinen ilman seuraa. Sattumalta sain kuulla, että meidän silloisen kerrostalon alakerrassa oli syntynyt kissapentue. Siellä oli yksi vaalea karvapallo, joka lopulta sai nimen..


Masa (S. 03.12.2010). Masa on ollut mun sellainen prinssi aina. Masa on herkkä poika, jonka puolesta mä olen aina vähän pelännyt yhtä jos toista. Jokaisen erilaisen muutoksen kohdalla olen aina miettinyt, että miten ihmeessä Masa tulee pärjäämään? Masa on vain jokaisessa tilanteessa myös osoittanut sen, että Masa pärjää missä ja milloin vain. Miten Masa tulee suhtautumaan Nellaan? Hyvin. Miten Masa tulee suhtautumaan vauvaan? Hyvin. Entä toiseen vauvaan? Hyvin. Entä sitten pitkäaikaisen kissakaverin poismenoon? Hyvin. Entä sitten uuteen koiraan? Hyvin. Mä olen aina miettinyt, että miten ihmeessä Masa tulee kestämään!? Ja Masa kerta toisensa jälkeen on osoittanut, että häntä ei paljoa asiat harmittele. Se on semmonen mun kultapoika, jos sallitaan tämmöset tittelit. Kissa, jonka kautta yritän kaiketi reflektoida omat pelkoni tulevien muutosten edessä. Mä olin aina varma, että elämänmuutos on Masalle niin suuri, että hänen pieni sydämensä ei kestä ja pelkäsin aina, että joku tällainen stressitilanne voisi päättää hänen elämänsä täällä. Vaan Masa on osoittanut, että Sarpankin jälkeen hän on kerta kerralta vaan vahvempi. Masa nimittäin otti talon täysin omakseen sen jälkeen kun Sarpasta aika jätti. Tavallaan tuntui, että Masa oli jopa odottanut sitä hetkeä, että hän saa olla ainoa kissa koko talossa. En minä voi sitä tietää, mutta omistajan silmään se vahvasti näytti se muutos siltä.

Masa kun oli saapunut ja sen jälkeen Eirakin elämääni, niin me otettiin Eiran toiveesta koira. Chihuahua nimeltään..


Nella (S. 28.12.2012 – K. 21.10.2024). Nella oli äitin tyttö alusta loppuun. Mä kun en vielä silloin ollut juurikaan koiraihminen, niin mulle onkin jäänyt vähän ikävä tunnelma siitä, että en ehkä osannut olla Nellalle sellainen huoltaja kun olisi tarvinnut olla. Onneksi sillä oli sitten täysin minun vastakohtainen äitihahmo, joka piti kyllä huolen siitä, että Nellalla oli asiat kivasti. Kyllä mäkin osasin ruoan antaa ja viedä ulos, mutta ulkoiluttaminen tai koiran kanssa asioiden tekeminen ei missään vaiheessa oikein päässyt kamalan lähelle mun sydäntäni. En mä kuitenkaan usko, että omalla rajoittuneisuudellani olisin varsinaisesti onnistunut pilaamaan sen koko elämää. Onneksi oli Eira ja lapset, jotka kyllä piti Nellasta huolta ihan sinne loppuun asti. Mä olen Nellastakin kirjoittanut oman blogimerkinnän ja sen voit käydä lukemassa täältä. Siellä ehkä aukeaa se mun ja Nellan välinen synergia paremmin.

Nellan saapumisen jälkeen meidän perhe on kasvanut kahdella mahtavalla ja upealla pojalla. Pojilla, jotka rakastaa eläimiä. Pojat on olleet mukana näkemässä Sarpan ja Nellan matkan loppupäätä, ovat mukana Masan elämässä ja nyt pääsevät näkemään alusta alkaen, miten kasvaa ja kehittyy collie, nimeltään..


Olaf (S. 27.5.2026). Mulla oli jostan syystä aina itänyt päässä ajatus, että jos mä koskaan ikinä haluaisin koiran, niin sen olisi oltava collie. Se oli semmoinen tausta-ajatus vain, mutta muistan kyllä sen hyvin pitkän ajan takaa. Jo ennen Nellaa. Voi olla, että silloin kun ollaan Nellaa pohdittu, niin olen saattanut sen tuoda Eiralle esille jo silloin. Colliet on koirankokoisia koiria ja mä, no, ehkä mä tykkään koirankokoisista koirista. Mä haluan välttää Olafin kanssa niitä virheitä, joita toistin Nellan kanssa. Tästä jää nyt varmasti sellainen käsitys, että olen ollut täydellinen ihmishirviö Nellaa kohtaan, mutta ei se ihan niin ole mennyt. Mä vaan rajoitin sen elämää poikien vauvavuosina tosi paljon liikaa, ja mä en todellakaan ole tyytyväinen siihen. Mä vaan pyrin olemaan tekemättä samoja virheitä nyt Olafin kanssa. En halua rajoittaa sen elämää yhteen paikkaan, vaikka kurista tahdonkin pitää kiinni. Kaikille ihmisille ei sovi koira, ja mä voin ihan rehellisesti sanoa, että poikien ollessa vauvoja, mä olin yksi niistä. Mä priorisoin poikien turvallisuuden aina ykköseksi ja pidin pientä koiraa uhkana.

Tää näköjään koko ajan karkaa tuohon Nellaan, mutta ehkäpä juurikin siitä syystä, että tehtyä ei saa tekemättömäksi, mutta ehkä se on opettanut jotain. En mä olisi koskaan suostunut Olafin ottamiseen, jos en kokisi olevani kykenevämpi ihminen tänäpäivänä. Ja jos koen missään kohtaa Olafin millään tavalla uhkana pojille, niin silloin ei ala mikään koiran sysääminen yhteen nurkkaan, vaan sitten täytyy keskustella asiasta ihan vakavalta pohjalta ja miettiä, että sopiiko meille tässä kohtaa oikeasti koira?

Olaf on upea koira. Tottakai vielä pentu, jonka johdosta hermot on hetkittäin hyvinkin puristuksissa, mutta mä uskon, että kyllä tästä vielä hyvä tulee. Siis, tarkoitan lähinnä sitä, että saadaan mahdollisesti huonekalujen, lasten lelujen ja vaatteiden tuhoaminen kuriin, niin sitten voidaan taas hengähtää helpotuksesta.


Mä oon aina ollut sitä mieltä, että lemmikit opettaa elämää. Mulle ne on opettanut todella paljon. Paljon jopa minusta itsestäni. Jokainen lemmikki on omalta osaltaan vienyt mua sitä kohti minkälainen ihminen olen tänään. En siis sano, että vain lemmikit olisi muokannut mua, mutta kyllä mä uskon, että olisin hyvin paljon erilaisempi ihminen, jos en koskaan olisi päätynyt ottamaan Sarppaa seurakseni. Mulla ei olisi ollut ketään kenestä mun piti olla vastuussa, joten olisin saattanut ajautua vaikka minkälaisiin tilanteisiin. Vastuun oppiminen lemmikkien kautta on varmasti auttanut mua tosi paljon siinä vastuun kantamisessa, joka mulla on lapsia kohtaan. Ja luultavasti se Nellan sohvakomentovaihe oli juuri sitä vastuuta niistä lapsista, mutta en silloin vielä osannut jakaa sitä kaikkia talon jäseniä kohtaan. Myönnettäköön, että lapset menee mulla edelleen lemmikkien edelle, mutta ei missään tapauksessa niin, että olisin valmis luopumaan niistä noin vain. Olisin valmis luopumaan lemmikeistämme vain sen edessä, että niistä koituisi liian suurta uhkaa jotain muuta perheenjäsentä kohtaan.

Ja nyt teitä varmaan kutkuttaa kysymys siitä, että tuleeko meille näiden jälkeen vielä lemmikeitä? No, mun täytyy sanoa, että todennäköisesti ei enää ikinä kissaa. Okei, en sano ei ikinä, mutta ei niin pitkään aikaan kun tätä vastuuta pitää tässä kantaa enempi pienistä lapsista. Sarppa ja Masa ovat olleet ja on edelleen todella rakkaita otuksia, mahtavia kissakavereita, mutta on ne opettaneet myös ne kissojen huonot puolet todella hyvin. Pikkulapsiarjessa siisteys ei ole itselle koskaan ollut mitenkään prioriteetti numero yksi, mutta luohan siis kissojen vaiheet oman pienen lisämausteensa semmoseen kaaokseen kotona. Jos on muuta stressiä jo päällä, niin siihen kun isketään vielä vaikka kissan raapima sohvan käsinoja, niin se siellä takaraivossa saattaa kasvattaa sitä ärtyneisyyttä kaikkea kohtaan. Pieniä asioita, jotka kasvaa lopulta aika kovaa virtaavaksi puroksi.

Miten sitten koirat? No, tavallaan näen koirat enemmän semmoisina hyödyllisinä otuksina. Siis jos mietitään kissojen ja koirien eroja. Masasta ei ole ollut sellaista varsinaista seuraa pojille ikinä, koska Masa on meidän kodin itsenäinen prinssi. Olaf taas on ilahduttanut monia aamuja, päiviä ja iltoja. En haluaisi ajatella jonkun olevan hyödyllisempi kuin toisen, mutta tätä elämäntilannetta koirat palvelee paremmin. Jos joskus tulee vastaan tilanne, että meille tahdotaan Olafin seuraksi toinen koira, niin en mä ole sitä vastaan. Mutta jos lapset nyt lähtisi toivomaan uutta kissaa, koska Masakin alkaa olemaan jo niin vanha, niin mun täytyy sanoa, että ehdottomasti ei tässä kohtaa elämää.


Meidän talon prinssit on nykyään sovussa keskenään ja se on mun mielestä hemsvetin hieno juttu. En halua lähteä tätä synergiaa, mikä meillä täällä nyt vallitsee, rikkomaan millään tavalla. Pidetään tämä näin seuraavaan mullistavaan elämäntilanteeseen asti.


Aika hassua, että musta tuntuu kun olisin ajanut tämän kirjoituksen kanssa itseni jonkinlaiseen peilitaloon, jossa näen joka puolella omat ja lemmikkiemme kasvot. Jokaisen virheen, jokaisen opitun asian ja jokaisen vaiheen. Se oli semmonen matka, että mulla tuli ihan rehellinen itku. Harvoin multa pääsee spontaanisti itku selvinpäin, mutta siellä peilitalossa seikkaillessani se vaan tuli kyselemättä. Se oli aikamoista, mutta ehkä tavallaan myös puhdistavaa.

Terveisin,
Vesa-Matti