24 lokakuuta 2026

Unen tuoma lohtu

Mä oon alkanut näkemään unta, joka on luokaltaan toistuvaa sorttia. En oo koskaan uskonut uniin silleen, että ne yrittäis varsinaisesti kertoa meille jotain, mutta nyt sitä on alkanut ymmärtämään sen puolen, että yrittämällä tulkita niitä, niin niistä voi saada yllättävän paljon lohtua.

Mä en kamalan usein näe unta, tai vaihtoehtoisesti en vain kamalan usein muista mun unistani mitään. Mutta ne unet mitkä mä aamulla muistan, niin ne on yleensä aina jotenkin ehkä ahdistavia. Ei silleen ahdistavia, että heräisin hikisenä huutaen tai mitään sellaista. Ne on ahdistavia lähinnä siksi, että ne jää mun päähäni pyörimään.

Muistan joskus nuorempana, että näin unta siitä, kuinka voitin jostain pelikoneesta paljon rahaa. Se oli itseasiassa hyvin toistuva uni. Mutta kerran se ajoi mut siihen tilanteeseen, että heti herätessä mun oli pakko etsiä mun lompakko ja katsoa, että paljonko mä sitä rahaa olin oikeasti voittanut? No, mitä ihmettä? En mitään? Niin, joskus ne unet tuntuu vaan liian todellisilta. Toinen todentuntuinen uni oli se, kun ajoin ajokortin, mutta herätessä sitä ei löytynytkään mistään. Inhottavaa.

Nykyään mun unet ei ole enää tota luokkaa. En mä voita mun unissani mitään tai saa jotain, mitä mun tarvitsisi herätessäni etsiä. Mun unet on sitä luokkaa, että niitä harvoin muistaa, mutta kun muistaa, niin sitten ne häiritsee vähintään yhden kokonaisen päivän.


Mun kaksi viimeisintä unta, jotka muistan, on liittynyt meiän edesmenneeseen kissaan, Sarppaan. Mä yritän kirjottaa sen kaavan tähän, koska ne molemmat unet on mennyt hyvin samalla tavalla, vaikka ne ovatkin olleet samaan aikaan hyvin erilaisia unia muutoin.

Siinä unessa mä elän mun elämää. On lapset, on Eira, on elossa olevat lemmikit vierellä. Sarppaa ei näy missään. Mä siinä unessa aina jotenkin tiedostan sen, että Sarppa on kuollut. Se on vaan niin tavallista elämää alkuun kun tavallinen elämä voi olla.

Ensimmäisessä unessa Sarppa yhtäkkiä vyöryää jostain. Se on tullut todella isoksi. Ei siis mitenkään epäluonnollisen isoksi, vaan siis lihonut semmoiseksi tosi isoksi kissaksi. Kaikki, jotka Sarpasta on kuvan nähneet, tietää Sarpan olleen hyvin pienikokoinen kissa. Se ei saanut itseään isoksi kissaksi edes odottamalla poikasia.


Okei, ei sitä ehkä kuvista niin helposti huomaakaan, mutta Sarppa oli siis hyvin pienikokoinen tyttökissa. Se sai ruokaa ja se söikin, mutta se ei koskaan saanut oikein lihaa luidensa ympärille. Ennen kun Sarppa piikille vietiin, niin olihan se silloin kuihtunut vielä entisestään, koska silloin se syöminen väheni huomattavasti ja loppuikin sitten jossain kohtaa kokonaan, joka meidät siihen hätään sitten lopulta ajoikin.

Niin pieni kun Sarppa oikeasti oli, niin teki mun unestani mulle tosi hämmentävän; miksi se ilmestyy mun uniini niin suurikokoisena, vaikka se ei koskaan sellainen ollut?

Siinä unessa se kuitenkin tulee isokokoisena takaisin meille. Ottaa paikan talosta uudelleen ja jää asustelemaan meidän luokse, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Meidän oma Sarppa on tullut takaisin, vaikkakin vähän isompana. Sitten se uni vain päättyi. Herätessä mulla on jäljellä vain suuri hämmennys. Miksi se oli niin iso? Mitä sille oli käynyt? Mitä mä yritän kertoa itselleni?


Silloin kun toi uni tapahtui, niin se pyöri mun päässä hyvin pitkälti koko päivän. Yritin miettiä ja miettiä, mutta en saanut mitään vastauksia. Seuraavana päivänä se ei ollut enää niin paljoa mielessä ja pystyin jatkamaan elämää taas suhteellisen normaalisti.

Vaan edellisenä yönä se toistui. Eletään meidän elämää, unessa on mukana kaikki, jotka on elämässäkin mukana. Sarppaa ei näy missään, ja tiedostan siinä, että Sarppa on kuollut. Vaan yhtäkkiä Sarppa hipsuttelee meidän luokse. Pienenä kissana, omana itsenään. Hurahtaa, kuten sillä oli tapana. Silitän sitä onnellisena, koska hän on tullut takaisin. Oikeasta elämästä poiketen, tässä unessa on jostain syystä pojilla jonkinlainen kerrossänky, jonka yläpetiin Sarppa menee nukkumaan. Mä käyn aina välillä epäuskoisena sitä silittämässä, koska meidän pieni kissa on tullut takaisin ja se on tottakai unessa suuri ihme.

Siinä kun käyn sitä silittelemässä aina välillä, niin en edes alkuun huomaa, mutta se on alkanut turpoamaan. Se turpoaa hiljalleen siinä nukkuessaan kerrossängyn yläpedissä. Jossain kohtaa kun käyn taas silittelemässä sitä ja ihmettelemässä sen paluuta, niin huomaan sen kasvaneen. Se kasvaa edelleen. Uusi kasvuaalto lähtee niskasta ja kissasta tulee taas isompi, ja isompi. Ei edelleenkään epäluonnollisen suuri möykky, vaan iso, lihavanpuoleinen kissa. Ja sitten minä herään.

Mä olen kerennyt tänään vasta käymään vessassa ja keittänyt kahvia, mutta mun mieli on kokoajan siellä unessa ja Sarpassa. Miksi se tulee takaisin niin isona? Tai kasvaa niin isoksi? Mitä mä yritän kertoa itselleni? Tää tulee todennäköisesti häiritsemään koko mun tätä päivää.


Mulla on oikeasti ihan uskomaton ikävä Sarppaa. Mä en tiedä mitä se pieni kissa on mun mielelleni tehnyt aikoinaan, mutta se oli mulle aivan uskomattoman tärkeä. Mä olen Sarppaa itkenyt paljon, jopa niin paljon, että olen ollut hämilläni siitä miten paljon mä oon sitä itkenyt. En edes tiennyt, että osaan itkeä, koska sitä ei ihan kamalan helposti tapahdu. Se tulee ihan rehellisinä kyyneleinä ulos jos sitä joskus iltasella satun miettimään.

Sen takia mun teki mieli alkaa selvittelemään tätä paisumisjuttua. En lähde soittelemaan mihinkään unenselitystoimistoon, tai tutkimaan muutenkaan mitään unikirjoja, koska meillähän on käytössä nykyään tekoäly. Mä selitin sille tilanteen ja se antoi mulle kolme asiaa, joita kannattaa kuulema miettiä.

    1. Unissa asiat ja hahmot saattavat "paisua" tai näyttää isommilta siksi, että niiden merkitys tai niihin liittyvä tunneside on sinulle valtava.

    2. Se voi heijastaa sitä, miltä menetys tai ikävä tuntuu – jotain, mikä on jättänyt turvonneen, painavan jäljen.

    3. Kun joku menneisyydestä palaa uneen toistuvasti tietyllä tavalla, alitajunta saattaa yrittää työstää jotain kesken jäänyttä tunnetta, lohdutusta tai kaipuuta, jolle ei arjessa muuten tahdo löytyä paikkaa.

Ja tavallaan mä ostan nämä kaikki. Sarpan jättämä aukko on valtava, ehkä se sen takia yrittää täyttää sitä valtavaa aukkoa paisumalla mun unissa niin isoksi. Samaan aikaan mun ikävä Sarppaa kohtaan on aika valtava, joten se valtavuus esiintyy mun unessa sitten noin. Ja kyllä, vaikka mä olen Sarppaa itkeskellyt, niin osaako tai kerkeääkö noita asioita koskaan käsittelemään pikkulapsiarjessa?

Mä en oo koskaan silleen uskonut uniin. Enkä usko vieläkään. Tai siis siihen, että unet voisi jotenkin ennustaa jotain tai varsinaisesti mitään muutakaan. Unet on vain unia, alitajuntamme tuotetta. Mutta se mihin kerta toisensa jälkeen havahdun on se, että mä luon tällaisilla asioille itselleni lohtua. Mä saan lohtua siitä, että Sarppa palaa mun uniin isona ja yrittää täyttää sen aukon, jonka se on jättänyt. Unen ei tarvitse olla totta, sen ei tarvitse kertoa mulle rehellisesti mitään, mutta jos sitä miettimällä mä saan lohtua mun elämään, niin mä otan sen.

Tää on niitä asioita, joita oon itse pitänyt joskus hieman kahelina. Näitä ei ole selitetty mulle varmaan koskaan lohdun kautta, mutta nyt kun sen kokee itse, niin sen myös näkee täydellisesti itse. Miksi jengi uskoo johonkin hömppään? Taivaaseen? Uniin? No, koska niistä saa lohtua. Jos jokin auttaa jaksamaan huomiseen taas paremmin, niin miksi siihen ei saisi uskoa? Tämä on aikamoista puhetta tälleen ateistiksi ja järjen ihmiseksi itsensä määrittelevältä ihmiseltä, mutta nyt mä vasta alan ymmärtämään. En uskoa, mutta ymmärtämään. Lohtu, ennen tavallaan niin vieras käsite, mutta nykyään rakentaa itse itseään.

Terveisin,
Vesa-Matti

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kirjoitelkaa mielummin omalla nimellä kun Anonyymina. Ihan vain varmuuden varalta. :)