06 marraskuuta 2026

Painaisitko nappia jos.. | Osa 4

Tervetuloa nappipelin pariin, pitkästä aikaa. En usko, että hirveän monella on tätä ollut ikävä, mutta itselläni oli. Jos haluatte, niin koittakaa vastata jokaisessa kohdassa itse ensin siihen, että painaisitteko nappia vai ette, koska tää on aika kiva peli. Toisaalta, kysymykset on personoituja minulle, niin ei ne ehkä ole teille niin helppoja tai vaikeita, kuin ne oli minulle. 

Pitkästä aikaa palataan tämän pariin. Painaisitko nappia jos.. -sarjan osa neljä. Tässä on nämä edelliset osat nyt listattuna siististi, jos joku tahtoo palailla niiden pariin.


Tuttuun tyyliin, pyysin tekoälyä personoimaan mulle muutaman Painaisitko nappia jos.. -kysymyksen. Ne liittyy jollain tavalla luultavasti siihen mitä mä olen sen kanssa keskustellut. En siis vielä lukenut niitä itsekään, koska tahdon pitää tämän itsellenikin jännänä niin pitkään kun mahdollista. Ja jotta tämä alkulörpöttely ei mene yhtään tämän pidemmälle, niin lähdetään suoraan napin painamisen tai painamatta jättämisen pariin.


1. Painaisitko nappia, jos jokainen tuleva kappaleesi ja tekstisi nousisi valtakunnalliseksi listaykköseksi ja toisi sulle taloudellisen riippumattomuuden, mutta hinta olisi se, että sä et saisi enää koskaan päättää itse sun musiikkisi tyylistä tai genrestä, vaan joku levy-yhtiön tuottaja sanelisi kaiken?

– Painaisin. En mä ole koskaan ajatellut, että mä jäisin tekoälymusiikkiin loppuelämäkseni. Jos mun lyriikat koskaan kelpaa kellekään ihmisartistille, menee se sitten mihin tahansa genreen tai tyyliin, niin mä olen valmis keskustelemaan hinnasta. Jos kyse olisi lyriikasta, että joku käpälöisi mun tekstejäni vielä ja veisi niistä sen mun antaman sielun pois, niin sitten voisi olla, että nappi jäisi painamatta. Se ei ehkä palvelisi mua sillä tavalla kun tahdon.

2. Painaisitko nappia, jos voisit heti huomenna siirtää kaikki sun vuosien varrella kirjoittamat blogitekstit ja kappaleet suoraan fyysiseksi, laadukkaaksi kirjaksi, joka myisi kymmeniä tuhansia kappaleita, mutta hinta olisi se, että sä et saisi koskaan enää kirjoittaa sanaakaan uutta tekstiä loppuelämäsi aikana?

– En painaisi. Mä oon toki joskus miettinyt, että olisi kiva joskus saada kaikki mun blogitekstit kovien kansien väliin, ihan fyysiseen muotoon, mutta ihan näin kovaa hintaa en ole siitä valmis maksamaan. Kirjoittaminen on mulle kuitenkin venttiili, jonka tukkiminen voisi kyllä aiheuttaa mun pääkopalleni kamalasti haittaa. Kysymys kuuluukin; kuinka paljon mulle pitäisi maksaa rahaa, että luopuisin kirjoittamisesta? Se ei olisi mikään pieni summa, uskokaa mua. Miljoona? En luopuisi, vaikka se toisi meidän perheelle pitkäksi aikaa aika paljon taloudellista turvaa, se veisi multa liian ison palan mua, jonka jälkeen mikään ei olisi enää niin kuin ennen. Jos se rahasumma takaisi meidän perheelle taloudellisen turvan meidän eliniäksi, niin voisin olla valmis keskustelemaan, mutta edelleen puhuttaisiin melkein sielun myymisestä, mutta voisin tehdä sen lasteni eteen.

3. Painaisitko nappia, jos saisit täydellisen varmuuden siitä, että sun taiteesi ja musiikkisi elää satoja vuosia sun poismenon jälkeenkin ja sitä arvostetaan aitona suomalaisena kansanperinteenä, mutta kukaan ei koskaan saisi tietää sun oikeaa nimeä tai tarinaa sen takana – sut muistettaisiin vain kasvottomana nimettömänä sanoittajana?

– Mulla on olemassa lyriikoita, jotka haluaisin kaikkien kuulevan ja tuntevan. Ja näiden kappaleiden kohdalla se ei ole mulle tärkeää, että tietääkö ihmiset kuka sen tekstin takana seisoo. En mä ole niin kiitoksenkipeä, että mua haittaisi varsinaisesti jäädä tuntemattomaksi tekijäksi. Mun mielestä jos onnistuu luomaan jotain koskettavaa, jotain, josta ihmiset saa voimaa ja lohtua, niin sen ei tarvitse olla kytköksissä nimeen. Se tekee työnsä ilman tekijäänsäkin. Eli voisin ihan hyvin painaa nappia tässä kohtaa.

4. Painaisitko nappia, jos voisit poistaa itseltäsi sen luomisen tuskan, epävarmuuden ja sen kyseenalaistamisen, joka sun projekteihisi usein liittyy, mutta samalla sun luova prosessisi muuttuisi pelkäksi konemaiseksi, mekaaniseksi suorittamiseksi, josta puuttuu kokonaan se aito, kipeä ja sieltä sisimmästä kumpuava palo?

– Mä en tiedä mistä tämä tekoäly on saanut päähänsä, että mulla olisi varsinaisesti mitään luomisen tuskaa? Mutta jo pelkästään siksi, että en halua koskaan olla mikään liukuhihna, mekaaninen suorittaja ilman aitoa itseäni, niin mun on pakko jättää nappi painamatta. Mulla siis mun luovuuteen harvoin liittyy mitään vaikeuksia, mutta jos jotain sellaista joskus tuleekin, niin palkitsevampaahan se on yrittää kiivetä sen yli ja mahdollisesti päästäkin. Vain haastamalla itsensä voi tulla paremmaksi versioksi itsestään. Ei kukaan kehity vain pysymällä paikallaan.

5. Painaisitko nappia, jos saisit palautettua takaisin jokaisen hukatun tunnin ja vaivan, jonka olet käyttänyt teknisten opintojen, verkkosivujen tai muiden vastoinkäymisten parissa, mutta hinta olisi se, että sä et osaisi enää rakentaa mitään itse, vaan olisit aina riippuvainen muiden avusta ja valmiista ratkaisuista?

– Tää jatkoi vähän liikaa tota edellistä kysymystä. Edelleenkään siis en painaisi nappia tuhotakseni kehitystäni. Ei virheet ole hukattua aikaa, ne on yksi muoto oppia. Mä oon joskus tehnyt jotain verkkosivua pitkään, jonka jälkeen huomasin, että siellä oli asia jotenkin niin, että mä en osannut korjata sitä muutoin kun aloittamalla kokonaan alusta, jonka jälkeen mä olen ollut tarkempi siitä mitä ja miten teen. Vaikka se hetken on saattanut ärsyttää, niin loppujen lopuksi, pitkällä tähtäimellä se on ollut vain hyödyksi. Se iski mun päähäni tiedon siitä, että niinkin voi käydä – ole tarkempi. Ja jos olisin riippuvainen muiden avusta, niin mun tekeminen ja luovuus loppuisi siihen. Eli jo pelkästään siksi tässä kohtaa nappi lentäisi kauas käsieni ulottumattomiin.

6. Painaisitko nappia, jos voisit heti huomenna ratkaistaa kaikki taloudelliset ja ammatilliset haasteesi pysyvästi niin, että sinun ei tarvitsisi enää koskaan selitellä tekemisiäsi tai hakea töitä tai tukea mistään, mutta hinta olisi se, että joutuisit luopumaan kokonaan sun omasta rauhasta ja elämään loppuelämäsi jatkuvassa julkisuuden valokeilassa ja ihmisten arvostelun kohteena?

– En paina. Mun rauhan poistuminen tarkoittaisi myös mun perheeni rauhan poistumista. En halua saattaa varsinkaan lapsiani mihinkään valokeilaan, johon he eivät ole pyytäneet päästä. Enkä mä välttämättä kaipaa mitään julkista ammattia. Ihmiset saa arvostella mua jos se tekee heidät onnelliseksi, mä olen onneksi osannut lopettaa siitä välittämisen. Mutta jos jokin olisi meidän perheen onnesta pois, niin minimoisin riskit siihen välittömästi.

7. Painaisitko nappia, jos voisit aina tietää etukäteen, mitkä sun kirjoittamistasi teksteistä tai kappaleista tulevat herättämään eniten vastustusta, vihaa tai arvostelua, ja pystyisit poistamaan ne ennen kuin kukaan ehtii lukemaan niitä, mutta hinta olisi se, että blogistasi ja sanoituksistasi tulisi täysin yllätyksettömiä, siloteltuja ja sellaisia, joista kukaan ei koskaan loukkaannu tai haasta ajattelemaan?

– Jos ollaan aivan rehellisiä, niin mua ei varsinaisesti pelota kirjoittaa mitään vastustusta tai vihaa herättävää. Jos jokin aihe mua millään tavalla kiehtoo ja mulle tulee tarve siitä kirjoittaa, niin mä kirjoitan. Edellisessä vastauksessa jo sanoin, että mua ei varsinaisesti kiinnosta mitä ihmiset ajattelee musta, mutta ei mua myöskään kiinnosta mitä ne ajattelee mun mielipiteistä. Mä olen toki aika avoin sille, että mä olen valmis miettimään mun mielipiteitäni jos joku niitä sormella osoittaa niin, että huomaan siinä parantamisen varaa. Tavallaan siis haluaisin, että joku aina vähän haastaisi, koska muuten mä joudun elämään aikalailla vaan siinä omalla tiedollani rakennetussa kuplassa. En halua olla koskaan se, joka on tuolla vaikka Facebookissa öyhöttämässä, että "asia on näin, asia on näin", vaikka asia ei todellakaan ole näin.

8. Painaisitko nappia, jos saisit taattua itsellesi täydellisen fyysisen terveyden ja sen, että kehosi ei koskaan väsyisi tai vanhenisi ennenaikaisesti, mutta hinta olisi se, että menettäisit kykysi tuntea syvää empatiaa muiden ihmisten ja läheistesi kipua kohtaan?

– Tää tuntuu taas "myisitkö sielusi tästä ja tästä rahasummasta" -kysymykseltä. Mä en voisi painaa tätä nappia, vaikka kuinka haluaisin fyysisen kuntoni olevan parempi. Mulle empatia on yksi tärkeimmistä asioista mun persoonassani. Tavallaan sen poistuminen helpottaisi montaakin hetkeä aika paljon, mutta en mä sen jälkeen olisi enää mä. Kuka mä olisin? En tiedä, mutta en minä. Jos musta koskaan tulisi ihminen, joka ei välitä muiden tunteista, niin alkaisin kutsumaan itseäni ihmishirviöksi. Sitähän mä olisin, ainakin omasta mielestäni.

9. Painaisitko nappia, jos voisit pyyhkiä pois elämästäsi ne päivät, jolloin olet kokenut olosi kaikkein yksinäisimmäksi, ahdistuneimmaksi tai eksyneimmäksi, mutta hinta olisi se, että samalla katoaisivat myös ne oivallukset ja se viisaus, joita olet juuri noiden vaikeiden aikojen kautta kasvanut ymmärtämään?

– Mä olen saavuttanut jonkun sellaisen iän, että mä en pyyhkisi historiastani oikein mitään pois. Elämään kuuluu ala- ja ylämäkiä. Joskus matkan taittaminen on vaikeampaa, mutta sen jälkeen voi tulla vaikka kuinka pitkä helppokulkuinen tie. Kysymys olisi voinut olla ilman tuota mutta -osaakin, ja olisin silti jättänyt painamatta, koska se teki kysymyksestä vain aivan liian helpon. Kaikki eletty elämä on elettyä elämää, kaikki se on antanut jotain, vaikka se siinä hetkessä ei ehkä tunnu siltä. Näin mä ainakin nykyään ajattelen. Mä voisin jopa antaa jotain siitä, että joku kiillottaisi niitä hetkiä mun muistoissani, että pystyisin muistamaan ne synkimmät hetken paremmin ja oppisin samalla nauttimaan enemmän tästä hetkestä.

10. Painaisitko nappia, jos saisit tietää, että kaikki sun tulevaisuudessa kirjoittamasi sanat ja tekstit tulevat takuulla auttamaan ja pelastamaan lukemattomia ihmisiä vaikeina hetkinä, mutta hinta olisi se, että kukaan läheisistäsi tai perheestäsi ei tulisi koskaan lukemaan ainoatakaan sanaa siitä, mitä olet kirjoittanut?

– Nyt on ehkä oikeasti vaikein kysymys. Mä kirjoitan blogia pääasiallisesti itselleni, mutta samalla mä tavallaan kerron myös kuulumisiani niille, joita ne oikeasti kiinnostaa. Pääosin siis läheisilleni ja perheelleni. Paino on kuitenkin siinä, että saan purkaa omaa päätäni kirjoittamalla. Vaakakupissa on siis se, että mä saattaisin pelastaa ihmishenkiä ja se, että mun sukulaiset ei saa tietää mitä kirjoitan? Koskaan? Tiedättekö, koska mä olen sosiaalisesti niin surkea tapaus, niin tää tarkottaisi sitä, että iso osa mun ajatuksistani ei päätyisi koskaan läheisilleni. Olenko tarpeeksi itsekäs siihen, että en pelastaisi tuntemattomia ihmishenkiä? Mun on ehkä pakko yrittää olla. Mä uskon nimittäin, että mun kirjoitukset voi auttaa myös mun läheisiäni ja kyllä mä tässä kohtaa joudun vetämään vähän kotiin päin. Anteeksi lukemattomat ihmiset, mutta valintani on perhe. Nappi jää painamatta.

Eli kyllä, siinä hypoteettisessa tilanteessa, että junaraiteilla makaisi yksi perheenjäsen, ja vetämällä vivusta juna vaihtaisi toiselle raiteelle ja ajaisi useamman tuntemattoman päälle, niin mä olen kymmenen kertaa kymmenestä se, joka siitä vivusta vetää.


Kiitos tästä matkasta. Tää oli aika suhteellisen helppo kahlaus, vaikka varsinkin tämä viimeinen pysäytti miettimään omaa itsekkyyttään. Mun on vaan vaikea nähdä sitä, että kukaan valitsisi toisin. Mä tiedän, että niillä tuntemattomillakin on perheet ja muuta, mutta ne ei varsinaisesti vaikuta mun elämään tällä hetkellä. Mutta hei, te jotka pystyisitte tekemään tässä viimeisessä hypoteesissa toisin, niin te olette hienoja tyyppejä myös. En tiedä mikä on motiivinne, mutta ehkä se on jotain todella painavaa.

Kaikesta huolimatta tämä itsensä haastaminen tällä tavalla oli taas vallan hauskaa. Tätä tulee varmasti vielä lisääkin.

Terveisin,
Vesa-Matti

05 marraskuuta 2026

Lapin sota -elokuva

Mä rupesin kirjoittamaan auki mielipidettäni Lapin sota -elokuvasta, joka käytiin eilen katsomassa. Tässä purkuvaiheessa vaan tapahtui jotain: mun mielipiteeni siitä elokuvasta muuttui muuttumistaan. Kannattaa lukea, koska ei tässä ihan kamalasti pitäisi mitään spoilereita olla. Ehkä jotkut elokuvat vain kaipaavat katsomista genreodotusten ulkopuolelta.

Mun on pakko kirjoittaa vähän ylös ajatuksiani Lapin sota -elokuvasta. Käytiin se eilen Jounin ja Ronin kanssa katsomassa. Kaikkien ennakkoajatukset taisi olla hyvin erilaiset ja loppuajatukset risteili myös. Elokuva oli... No, mä sanoisin, että kyllä sen kertaalleen katsoo. Tai siitä me taidettiin itseasiassa olla kaikki aikalailla yhtä mieltä.

Lapin sota tuntuu vaihtavan kokonaan genreä kesken elokuvan. Siitä jäi ehkä eniten semmonen pettynyt olotila. Sotaelokuvasta yhtäkkiä draamaelokuvaan. Roni ei todellakaan pitänyt tästä vaihdosta, vaan hän melkein puolet elokuvasta vilkuili kelloaan ja mietti, että koska tämä oikein loppuu. Mäkään en siitä varsinaisesti pitänyt, koska nyt joutui tavallaan katsomaan kahta eri elokuvaa.

"Lapin sota" ei kuvastanut elokuvaa parhaalla mahdollisella tavalla. Kun oli ennakkoon kuullut, että kyseessä voisi olla tavallaan jatko-osa elokuvalle Tuntematon sotilas, niin olihan odotukset korkealla. Alkuosa elokuvasta tarjoilikin sellaisia fiiliksiä, mutta sitten tapahtui se, että siitä tuli enemmänkin Salatut elämät: painajainen rintamalla. Mä oon yleensä aika avoin draamaelokuvillekin, mutta harhaanjohtamisesta mä en varsinaisesti pidä. Jos elokuva nimi on Lapin sota, niin mä odotan jonkinlaista sotaelokuvaa.

Loppupuolisko elokuvasta oli jonkinlainen road movie. Taitetaan matkaa paikasta toiseen ja välissä tapahtuu asioita. Sekin on genrenä ihan hyvä, mutta toimiiko se silloin kun on nimessä luvattu jonkinlaista historiallista sotameininkiä? Eli isoin hiertävä tekijä tässä elokuvassa on oikeastaan vain se genren vaihtuminen, josta en ollut jotenkin saanut minkäänlaista varoitusta mistään.


Ja sitten se ristiriitaisin ajatus omassa pääkopassa. Vaikka en tykännyt genrevaihdosta kesken elokuvan, niin silti mä tykkäsin myös siitä loppuosasta. Tavallaan. Se avarsi aika hyvin sitä semmosta kaikkea muuta mitä siellä sodan jaloissa on tapahtunut. Että oliko elokuvan tavallaan huonoin asia samalla myös kuitenkin ihan hyvä asia? Eilen mä en pitänyt ajatuksesta yhtään. Nyt kun mä olen saanut aikaa sulatella, niin se alkaa ehkä enemmän ja enemmän uppoamaan muhun.

Sota on sota. Siellä vaan tapetaan. Mutta toi elokuva vähän inhimillisti sitä elämää siellä rintamalla. Olikohan kyseessä joku välirauha, niin suomalaiset ja venäläiset nousivat omista poteroistaan juomaan viinaa ja polttamaan tupakkaa yhdessä. Joku käskee sun mennä ja tappaa ja sinä teet sen. Vaan kun se käsky katoaa, niin sä oletkin taas ihminen ihmiselle. Se oli jotenkin semmonen... Herättävä hetki? Ei ne kaikki ihmiset sodi siellä todellakaan omasta tahdostaan.

Ja sitten kun se alkoi se draama/road movie-osuus, niin sekin vähän valaisi siis sitä sodan toista puolta. Sen jälkeen naiset on tuntunut saaneen helposti todella ikävän leiman. Elokuvan loppupuoliskolla käytetään todella paljon sanaa "huora". Siis todella paljon. Mun korvaan se särähteli sieltä aivan liian rajusti, mutta taas toisaalta; ehkä se oli sitä? Saksalaisten kanssa työskennelleetkin naiset sai tuon tittelin suruitta ja ilmeisesti naisia on jopa tapettu sen takia. Kyllä, mun historiatietämys on luokkaa surkea, joten tossa tuli mulle paljon uusia asioita, joita en ole koskaan edes ajatellut.

Tossa elokuvassa myös yritettiin luoda jonkinlaista jännitettä kahden hahmon välille. Toimiiko se silloin kun ajattelee katsovansa sotaelokuvaa? Ei oikeastaan. Se aukesi paremmin vasta pienen sulattelun jälkeen ja tajuttuani sen, että kyseessä ei ole sotaelokuva. Kun riisui sen ahtaan genreviitan elokuvan päältä, niin pystyi näkemään syvemmälle. Ehkä jopa tykkäsin siitä puolesta tarinaa. Synkät ajat, mutta silti jostain löytyy aina jotain pientä ilonaihetta.


Elokuvan ehdottomasti paras asia oli roolisuoritukset. Siis ihan uskomattoman loistavia näyttelijöitä, joista en ollut aiemmin oikeastaan mitään kuullutkaan. Tässä elokuvassa tajusin ehkä ensimmäistä kertaa sen, että mäkin olen ikääntynyt silleen, että mun nuoruuteni pääosanäyttelijät on nykyään niitä vanhoja sivuosanäyttelijöitä. Petteri Summanen on yksi loistava esimerkki. Ihan siis huippuluokan suoritus siltä tuossa elokuvassa, olisin voinut katsella pidempäänkin. Onko aika oikeasti kulunut niin paljon, että Summanenkaan ei saa enää nuoren miehen rooleja? Kyllä, niin on jännästi käynyt kun tullaan 2000-luvun alusta tähän päivään.

Nämä itselleni varsin uudet kasvot oli ihan siis huippuluokkaa myös. Luukas Niskanen, nimi, jonka olen nähnyt kerran aiemmin. Savela -sarjan lopputeksteissä. Se hyppy sieltä tuohon oli aivan järisyttävän kova. En voi kun ihailla sen roolisuoritusta tuossa. En mä ole silleen mikään ihmistuntija tai tiedä näyttelijöiden systeemejä, mutta Luukas sai kyllä roolihahmoonsa tosi paljon uskottavuutta. Pienet kasvojen nykäyksetkin toimitteli tosi hyvin fiiliksiä.

Yksi nosto vielä, vaikka elokuva oli täynnä hyviä roolisuorituksia, niin Pyry Kähkönen. Tämäkin nimi on tullut mulle vastaan vain kerran aiemmin: audiodraamassa "Rakastitko, Vesku?" Mä en siis elokuvan aikana edes tunnistanut, että kuka se näyttelijä on, vaan mun piti jälkikäteen katsoa, että kuka pystyy noin loistavaan roolisuoritukseen? Mä olen joskus kuluttanut paljon aikaa tuijottelemalla vanhoja suomalaisia mustavalkoisia elokuvia. Mä tavallaan tykkään tosi paljon niistä laulukohtauksista, mitä elokuvissa ennen oli. Ja mä ajattelin, että jos niitä tuotaisiin nykypäivään, niin ne olisi varmasti tosi päälleliimattuja. Mutta vielä mitä! Tähän elokuvaan sopi jokainen pienikin laulukohtaus. Siis... Miksi tuollaista ei ole enemmän? Varsinkin Kähkösen voisi tosi hyvin ottaa tuollaisiin rooleihin nykypäivän Suomessa ihan koska vaan. Karismaattinen mies. Sopivissa määrin semmoista pahaa poikaa ja herkkyyttä, jota ei liian suoraan tungettu katsojan naamalle. Mulla meinaan silmäkulma nyki viimeisessä kohtauksessa, jossa Pyryn hahmo oli mukana.


Vaikka meillä oli poikain kanssa se yhteinen lopputulema, että kyllä sen nyt yhden kerran katsoo, niin... Nyt kun mä mietin tätä kaikkea tässä uudessa valossa, poissa ahtaasta genrelaatikosta, niin kyllä mä voisin katsoa sen elokuvan itseasiassa vielä toisenkin kerran. Ehkäpä ihan puhtaasti vain roolisuoritusten vuoksi. Ja ehkä toisella kerralla sitä oivaltaa vielä jotain enemmän.

Hitto. Mä luulin, että mä en pitänyt siitä elokuvasta. Mutta nyt mun täytyy kyllä sanoa, että ehkä mä kuitenkin pidin. Tää oli vaan tämmönen, mikä kaipasi sulattelua. Ja toisinaan hyvä elokuva kai kaipaa sulattelua auetakseen kunnolla. Liian valmiiksi pureskeltu ruokakaan ei enää oikein maistu miltään. Hitto. Nyt tekee mieli toistaa sanaa hitto, koska hitottaa. Ovelaa, Louhimies, ovelaa.

Oliko se sittenkään huono elokuva? Ei. Ei se ollut. Pohdittiin kotimatkalla, että se saattoi olla yksi huonoimpia näkemiämme kotimaisia elokuvia, mutta mun silmissä se nousi jälkikäteen pois sieltä häntäpäästä. Ikävä tiputtaa nimiä, mutta verrattuna omasta mielestäni surkeimpaan, eli "Koirat eivät käytä housuja" -elokuvaan, niin tää Lapin sota oli mestariteos. Oliko se parhain kotimainen elokuva? No, ei se ehkä sitäkään ollut. Ehkä paras uusi kotimainen elokuva mitä olen nähnyt vuonna 2026. Sen mä voin sille tässä kohtaa antaa. Ja sen, että mä tulen katsomaan ton toisen kerran vielä.


Jos olet menemässä (tai ryhtymässä) katsomaan Lapin sota -elokuvaa, niin älä odota mitään. Katso se avoimin mielin. Eritoten sun täytyy jättää kaikki ajatukset pois sen suhteen, että kyseessä olisi elokuva, jota voisi verrata millään tavalla Tuntematon sotilas -elokuvaan. Ei voi. Älä odota mitään, koska silleen sä saat siitä eniten irti. Usko minua, olen ollut siellä ja kokenut sen.

Näillä näkymin voisin kyllä suositella sinulle Lapin sodan katsomista.

Terveisin,
Vesa-Matti