Olenko minä nyt aikuinen?

Mitä on aikuisuus? Selviääkö se tässä blogimerkinnässä? Tuskin, mutta ainakin pohdin sitä kovasti tässä. Yöllisestä herkkyydestä, siitä fiiliksestä kun tuntuu, että vihdoin alkaa olemaan aikuinen ja muuta mukavaa. Kyllähän sinne muutama sananen löytyi myös työelämästä, koska aikuisuus on myös sitä. Kirpputoreja, lasitavaraa ja viherkasveja, onko se myös sitä? Siis se aikuisuus? Kuinka monta kertaa edes yhden blogimerkinnän aikana voi sanoa aikuinen tai aikuisuus? Aika monta ilmeisesti.

Mä olen se tyyppi, joka iltaisin sänkyyn mennessä saa kaikki parhaat ajatukset. Tai siis ei ne paukahda mun päähän silleen kun vaan meen makaamaan, mutta sängyssä yötä viettäessäni mä mietin paljon kaikkea. Niin, jotkut käyttää sen ajan nukkumiseen, mutta en minä edelleenkään osaa. Siellä sängyssä sitten tulee aina jossain kohtaa yötä semmonen herkkä hetki kun tekisi mieli itkeä sitä kuinka onnellinen mä oikeastaan olenkaan. Kun se hetki tulee niin mä yleensä katselen kuvia meidän pojista, jotka on siis mulle nyt tärkeintä maailmassa. Mä tulen onnelliseksi siitä miltä ne näyttää ja miten ne kokoaika hirmuisen kamalalla vauhdilla kasvaa isommiksi ja viisaammiksi. Tulen onnelliseksi siitä, että ne vihdoin on. Kerkesinhän mä sitä odottamaan liki puolet elämästäni. Ja täytyyhän se myöntää, että kyllä mä aika usein olen onnellinen myös siitä, että Eira on mun elämässä. Ilman Eiraa ei olisi myöskään poikia, mutta ei se ole ainoa syy miksi mä olen onnellinen myös siitä. Eira on kumminkin kulkenut mun kanssa aika pitkän pätkän elämästään ja on yhä edelleen mun kanssa, vaikka mulla mun omat vikani onkin. Kaikillahan meillä on omat vikamme, mutta mun viat voi olla toisinaan aika raskaita jaksaa – koska ne on sitä ainakin mulle itsellenikin toisinaan. Mutta jos se toinen vielä näinkin monen vuoden jälkeen on rinnalla ja rakastaa, niin eihän siitä voi olla kuin onnellinen. Nää asiat muuttuu päässä jotenkin itsestäänselviksi, vaikka ei todellakaan pitäisi. 

Ja sitten kuitenkin nää asiat jää sinne yöaikaan. Mä mietin niitä, mutta en mä koskaan niistä kenellekään mitään sano. Miksi? En tiedä. Aamulla mulla ei enää ole sitä samallaista tunteellista oloa, vaikka mä edelleenkin olen onnellinen kaikesta tästä. Mä yritän halailemalla ja pusuttelemalla osoittaa tunteitani, mutta joskushan asiat olisi myös hyvä sanoa ääneen. Tätä mä just meinasin, musta tuntuu nyt oudolta kirjottaa tämmöstä, koska nyt ei ole yö ja mulla ei ole sitä fiilistä mikä on silloin yöllä. Mikään ajatus ei ole muuttunut mihinkään suuntaan, mutta mulla on jotkut defenssit päällä päivisin, enkä osaa jotenkin luontevasti ilmaista niitä tunteita mitä tunnen.

Tätä kautta mä olen jotenkin myös ajautunut miettimään aikuisuutta. Mä en ole ihan hirveän pitkään vielä ollut aikuinen, se on pakko myöntää. Mä voisin väittää, että musta on kasvanut aikuinen vasta oikeastaan sen jälkeen kun Max syntyi. Sekään ei tapahtunut siinä hetkessä vaan oikeastaan pikkuhiljaa. Mikäkö on sitten muuttunut? Sanotaan näin, että ajatusmaailma hyvin vahvasti. Ennen lapsia mä odotin aina kaikkia juhlapyhiä, omia synttäreitä ja bileitä tosi innoissani. Oli kiva päästä itsensä vuoksi tekemään asioita. Oli muun muassa kiva olla synttärisankari ja kaikessa oli kyse aika paljolti vain itsestä. Lahjojen saaminen oli tosi kivaa, vaikka se oli vaikea näyttää ulospäin.

Vesku 2.0, eli aikuisempi versio Veskusta, ei ajattele enää niinkään asioita itsensä kannalta. Mä en odota omia synttäreitä tai juhlapyhiä sen takia, että mä saan mennä ja tehdä. Mä odotan kaikkea nyt sen vuoksi, että me saadaan näyttää meidän lapsille mitä kaikkea tämä elämä on. Mikä on vappu, mikä on pääsiäinen, mikä on joulu ja näin. Lasten synttärit on mulle tällä hetkellä noin 99 % tärkeämmät kun mun omat synttärit ja tälläkin hetkellä mä odotan tulevaa perjantaita kuin kuuta nousevaa, koska Max täyttää silloin 2 vuotta. Mä tulen onnelliseksi nykyään siitä kun mä nään, että lapset on onnellisia. Ja mä jotenkin ajattelen, että tämä on nyt sitä aikuisuutta. Vai onko tämä vanhemmuutta? No, niin tai näin.

Eiralla on ollut tapana ostaa mulle jopa liikaa lahjoja tässä aikaisempien vuosien aikana. Olen tykännyt, tottakai, vaikka se on usein tosiaan tuntunut liialta. Mutta nyt kun Eira kysyi multa, että mitä haluan isänpäivälahjaksi niin mun vastaus oli, että en mitään. Multa ei puutu mitään. Jatkoin kuitenkin: jos jonkun teidän tekemän isänpäiväkortin saan ja jos syödään vaikka jotain hyvää ruokaa silloin, niin mä olen erittäin tyytyväinen siihen. Mä en edes miettinyt muuta, vaikka aikaisempina vuosina olen ruvennut miettimään mitä voisin tarvita. Ja toisinaan keksinytkin kaikkea ja sitten Eira on hassannut rahansa kaikkeen.

Ja kun mietittiin jossain vaiheessa joulua, niin mä halusin myös, että siihen tulee pieni muutos; ei osteta toisillemme kuin jotain pientä (jos on pakko) ja laitetaan se mahdollinen lahjabudjetti lapsien joululahjoihin, koska sitä kautta saadaan se onnellisuus myös itselle. Tää kuulostaa siltä kun kaipailisin jotain mitalia uhrauksistani, mutta ei se sitä ole. Kun lapsesta näkee sen aidon ilon, se tekee ainakin minut tosi onnelliseksi. Ja se onnellisuus on sitä mitä mä toivon lahjaksi, jos on pakko jotain toivoa.


Aikuistumiseen, tai aikuisuuteen kuuluu hyvin vahvasti myös työt. Ja siis te ette edes tiedä kuinka paljon mä haluaisin löytää työpaikan, jossa mä voisin viihtyä. Mun työhistoriastani ei ole kovin paljoa mainittavaa, vaikka olen jo 33-vuotias. Mä olen pitänyt työtä aina tärkeänä, mutta mä en vaan ole löytänyt itselleni sopivaa työtä. Mä olen ajelehtinut kuntouttavasta työtoiminnasta pajoille, pajoilta kuntouttaviin työtoimintoihin ja jonkinlaisiin työkokeiluihin. Koulusta toiseen ja toisesta taas kolmanteen. Paljossahan mä tavallaan olen ollut mukana, mutta sitä semmosta työkokemusta mitä työnantajat nykypäivänä arvostaa niin ei ole kertynyt ihan kamalasti. Ja se kuulostaa pahalta omaankin korvaan, koska tässä iässä monet on tehnyt työtä jo vaikka ja kuinka kauan. Ajatellaan vaikka, että jos ihminen menee töihin 18-vuotiaana, niin mun olisi pitänyt olla työelämässä jo 15 vuotta.. Se on aika pitkä pätkä elämää "tekemättä mitään".

Ja mä olen ihan tosissani ruvennut haaveilemaan siitä, että voisin tuoda omalta osaltani enemmän rahaa meidän pienelle perheelle. Mä elän taas kerran tukien varassa, joten ei sillä ihan kamalasti perheelle mitään tuoda. Toki ruokabudjettiin pystyn osallistumaan ja maksamaan joitain laskuja, mutta siinä se aika pitkälti on. Olisi kiva, että jotain voisi mennä säästöön johonkin kivaan yhteiseen juttuun tulevaisuudessa. Vaan kun ei. 

Tää asia on kanssa semmonen mitä mietin usein yöllä. Kuten myös; miksi mä en osaa puhua ja tulla toimeen vieraiden ihmisten kanssa? Miksi työelämä on mulle niin mahdottoman vaikea ajatus? Miksi mun pitää tulla toimeen tuilla, vaikka mulla olisi mahdollisuus saada rahaa tekemällä sitä mitä osaan? Miksi, miksi ja miksi? Miksi en saa aikaiseksi alottaa sitä ad/hd-tutkimusta? Miksi en voisi olla normaali? Tai, no, täysin normaali en halua olla, mutta normaali silleen sosiaalisilta taidoiltani joo. Puhumattomuus kuitenkin rajottaa niin paljon, uskokaa tai älkää.


Tää teksti on nyt kirjoitettu kolmessa osassa, koska mun on pitänyt ottaa hetki sieltä ja toinen täältä, jotta vaan saan tän joskus valmiiksi. Yhtään tarpeeksi pitkää väliä ei ole ilmennyt vielä. Mutta meneepä tämä näinkin. Tää kolmas, toivottavasti viimeinen, pätkä tulee meidän kirpputorireissun jälkeen. Siis nyt, kun siis äsken käytiin kirpparilla. Mutta onneksi käytiin, koska sieltä tarttui mukaan karahvi, jolla tuskin oikeasti mitään teen, mutta kun se oli niin hieno ja sen takia pakko ostaa. Sieltä tarttui myös hyvää jatkoa tälle blogimerkinnälle.

Mä olen aina tykännyt kirppareista, mutta mä en oo oikein koskaan etsinyt sieltä mitään – ja silti kaikkea. Mä olen vaan katsonut mitä kaikkea ihmiset myy. Harvoin ostan mitään. Oon kuitenkin huomannut tässä viime vuosina eron myös kirpparikäyttäytymisessäni, joten väitän sen olevan myös osa tätä aikuistumista. Tosiaan kun aikaisemmin en ole oikein etsinyt mitään, mutta olen etsinyt kaikkea, niin nykyään mä olen aivan pöhkönä lasituotteisiin. Mä käyn läpi kaikki Humppilan Lasin tuotteet, Riihimäen Lasin tuotteet, Arabian astiastoja ja kaikkea tätä tämmöistä. Mun silmät etsii kokoaika uusia lasituotteita. Mä ihastelen niitä ja mietin mielessäni, että pitäisikö mun aloittaa harrastus ja ruveta keräilemään lasituotteita? Miksi minua kiinnostaa lasituotteet? Ei mua ennen ole pahemmin kiinnostanut, koska lasitavara on ollut lähinnä semmoista missä poltetaan kynttilöitä, niistä juodaan tai syödään. Ei niillä ole ollut muuta käyttötarkoitusta. Eikä niillä ole vieläkään, mutta mun mieli on sitä mieltä, että lasituotteita olisi kiva kerätä pölyttymään kotiin johonkin hienosti esille. Ja jos sekään ei ole aikuistumista niin mikä on?

Mä olen nyt parina viime kertana tehnyt pieniä ostoksia. Muutamia tuikkukippoja ja nyt tosiaan toi karahvi. Ne on ostettu muuten vaan, eikä niinkään siis keräilytarkoituksessa. Mutta mä mietin kyllä hyvin kuumeisesti sitäkin vaihtoehtoa, että alkaisin jotain tiettyä lasitavarasarjaa keräilemään. Mä oon ollu huono keräilijä koko ikäni, mutta jos se tulisi nyt?

Ja jos lasituotteetkaan ei ole merkki aikuisuudesta niin onko se, että on alkanut tykkäämään viherkasveista? Mun tekisi niitäkin mieli ostaa kokoaika, mutta toistaiseksi olen saanut maltettua mieleni. En tiedä mikä niissä kiehtoo? Voisin kuitenkin kuvitella, että se on se kun on muutamaa kasvia tässä onnistunut pitämään elossa, että tekee mieli ottaa vastuulleen vielä useampia ja useampia kasveja. Semmosen onnistumisen tunteen hakemista kai? Vastuullisuuden kasvatusta? Mitä? Kertokaa, mitä se on?


No, niin tai näin, ehkä mä olen vihdoin oikealla tiellä? Elokuvassa nimeltään "Pussikaljaelokuva" mainitaan seuraavanlaisesti: Nuoruuttaan voi jatkaa kolmekymppiseksi asti. Ehkäpä mä olenkin ottanutkin sen liiankin kirjaimellisestikin ja tehnytkin sitten juurikin niinkin. Anteeksi tosta, oli pakko(kin). Toisaalta mitään en historiassani muuttaisi, koska kaikki se mikä on tehty on tehty ja se on tehnyt minusta sen mitä olen tänään. Mulle tämä on muutoin hyvä, mutta sinne työelämään olisi korkea aika jo päästä mukaan. Ja tietenkin pitäisi saada pää enemmän kuntoon, mutta no.. Ehkäpä mä vielä joskus aikuistun senkin verran, että otan itseäni niskasta kiinni ja raahaudun vastaanotolle tai johonkin.

Tietynlainen pilke silmäkulmassa pitää edelleen pitää, joten toivon, että tässä ei muututa ihan täysin siihen, että herään aina kello 6 aamulla, keitän kahvia ja luen sanomalehteä silmälasit nenänpäässä tunnin verran keittiön ruokapöydän ääressä. En siis sano, ettäkö se olisi paha tapa viettää elämää, mutta sanon, että se ei kuulosta omalta. Ei ainakaan vielä. Kuka tietää mihin tämä elämä meitä kuljettaapi?

Eipä mulla tässä nyt muuta. Tämä oli tämmöinen päivitys ja seuraava päivitys on sitten taas sellainen kun se on. Mitäpä minä siitä vielä tiedän? Yksi ajatus mulla tässä tätä merkintää kirjoittaessa heräsi tota blogiputki-joulukalenteria silmällä pitäen, että pitää ihan ruveta miettimään. Mietin vaan nimittäin, että kun ihmisistä kirjoitetaan kauniita sanoja vasta kun ne on poissa, että mitä jos yrittäisi joulukuussa muutamaan luukkuun saada kauniita sanoja läheisistä ihmisistä muuten vaan? Yrittää löytää se yöllinen herkkyys ja haavoittuvaisuus ja kirjoittaa siinä mielentilassa jotain? Ikään kuin kirjeen muodossa, mutta kuitenkin tänne blogiin anonyymisti? Mitäs pitäisitte semmoisesta ajatuksesta? Itse pidän kovasti.

Jäädään tätä pohtimaan, mutta kommenttia saa aina laittaa jos niin mielii. Minkä tahansa asian tiimoilta siis. Nyt ei mulla muuta, joten seuraavaan kertaan!

Terveisin,
Vesa-Matti