Älkääkä ymmärtäkö väärin; mä tykkään olla poikien kanssa kotona. Koti on mulle turvasatama ja täällä ei ole mitään vikaa olla. Mutta välillä, paino sanalla välillä, tuntuu siltä, että kesä vaan menee ohi. Mä koko pitkän talven taas odotin kesää, mutta nyt kun se on täällä, niin mä en osaa nauttia siitä. En edes tiedä mitä olisi se nauttiminen, mutta tiedättekö? Muut käy festareilla, mökeillä ja vaikka mitä. Minä olen kotona, herään poikien kanssa, selviän päivästä ja illalla valvon myöhään yöhön, koska otan omaa aikaa sieltä. Seuraavana aamuna taas sama rumba.
Mitä mä haluaisin tehdä? Niin, en tiedä. Ehkä mä eniten kaipaisin mökille. Mä kaipaisin kesäyön viettämistä kaveriporukassa. Mä kaipaisin vaan jotain, mikä erottaisi tän kesän jollain tavalla koko muusta vuodesta.
Me ei olla saatu edes juhannukseksi mökkiä. Eira yritti ehdottaa, että lähdetäänkö juhannuksena Puuhamaahan.. Tuota, tuota.. Mä vähän turhauduin siihen kysymykseen, vaikka eihän mulla oikeesti ole mitään syytä sille turhautumiselle. Olisihan se kivaa lapsille, mutta Puuhamaahan pääsee koska tahansa muulloinkin. Miksi se olisi juuri keskikesän juhlan aikaan? Ehkä mä turhauduin siihen siksi, että yleensä aina juhannuksena on ollut jotain, jolloin aikuinenkin voi olla aikuinen. Kyllä, kaipaan siis siinäkin vähän sitä kesäyötä ja vaikka vaan muutamaa olutta hyvässä seurassa. Puuhamaahan meno olisi sitä, että sosiaalisesti kuluisin siellä loppuun ihmisistä, jonka jälkeen tultaisiin kotiin ja elämä jatkuisi arkena.
Se mikä puoltaa taas mun omaa diagnoosiani siitä, että olen jollain tavalla kirjolla, niin se, että mä turhauduin näin pikkumaisesta asiasta. Turhauduin, koska ei ole suunnitelmaa. Turhauduin, koska ehdotettu suunnitelma ei ollut sellainen, jota olisin kaivannut. Eira kysyikin, että "No, mitä sitten?" johon osasin vastata vain, että "En tiedä."
Mä kaipaisin festareillekin, vaikka en ole koskaan ollut mikään festarikävijä. Viime kesänä kävin ensimmäisen kerran ja tykkäsin siitä ihan, vaikka ei siitä tullut sellainen, että olisi heti pakko päästä seuraavillekin festareille. Mutta ehkä kerran vuodessa olisi kiva? En tiedä, ei mulla ole edes rahaa. Sielläkään se itse festari ei ollut se mistä tykkäsin, vaan se, että sai viettää kivaa kesäistä päivää (ja yötä) kaveriporukassa.
Mulla on jotenkin, tiedättekö, ristiriitainen olo. Mä olen isä ja se on semmonen rooli, mitä mä suoritan kokoaika. Mulla on ehkä kerran kuussa sellainen hetki kun hetken saan olla jotain muuta. Mä en käy ikävä kyllä vieläkään edes töissä, jossa saisin hetken olla jotain muuta kun isä. Ja vaikka nyt valitan näin, niin silti se isän rooli on mulle kaikista tärkein asia maailmassa. Mä en vaan ehkä ole onnistunut löytämään mitään järkevää vastapainoa sille.
Nyt kun päästiin näin syvälle tähän, niin mitä mun oma aikani on? Se ei ole mitään. Mä teen ehkä sellaisia asioita, joista tykkään, mutta kun sekin edelleen tuntuu siltä, että vaan kulutan aikaa siihen, että voin taas jatkaa isänä olemista. Katson YouTubea, pelailen kännykällä tai tietokoneella, kirjoittelen blogia tai biisejä. Mutta tämänkin kaiken mä teen yksin. Ja vaikka yksinolostakin nautin todella paljon, niin jotenkin mä olen alkanut kaipaamaan ihmisiä. Varsinkin näin kesällä se puskee jotenkin enemmän pintaan.
Nyt oon alkanut iltaisin, Eiran nukahdettua, pohtimaan sitä, että ottaisin vaan pyörän pihavarastosta ja kävisin tekemässä jonkinlaisen lenkin kesäillassa tai -yössä. Montako kertaa olen sen tehnyt? En kertaakaan. Mä olen niin jämähtänyt tähän elämään, että en uskalla edes tuollaista irtiottoa tehdä. Se ei olisi sitä ainaista pelaamista, ruudun tuijotusta tai kirjoittamista. Vaikka todennäköisesti tekisin sen pyörälenkinkin yksin, niin siinä ehkä vaihtuisi edes maisemat. Onkohan tää taas sitä, että mä olen ollut vaan liikaa kotona ja alkaa vaan tuntua siltä, että seinät kaatuu päälle? Ehkä.
Ja siis, nyt on kesä. Kesäkuun 12. päivä kun tätä kirjoitan. Keskikesän juhlaan on viikko? Juhannuksen jälkeen alkaa taas päivät lyhenemään, ja vaikka kesä ei sen jälkeen heti olekaan ohi, niin se alkaa vaan tuntua siltä, että tämä kesä oli taas sitten tässä. Kohti synkkää syksyä ja talvea vauhdilla.
Mä olen ehkä vaikea ihminen, en ehkä lähtökohtaisesti muille, vaan ehkä enemmänkin itselleni. Sinä kysyt, mitä mä sitten haluaisin tehdä? Minä vastaan, että en edelleenkään tiedä varmaksi. Olenko mä puhunut tästä tunteesta kenellekään? No en. Mä kannan sitä vain itse, enkä tiedä edes itse vastauksia omiin kysymyksiini.
Kaipaan vaan.. Jotain. Jotain, mikä tekisi tästä kesästä jotain muuta kuin mitä tavallinen arki on. Mä tiedän, että kun Eiran loma joskus alkaa, niin sitten alkaa taas kesäloman suorittaminen. Pitää tehdä tätä, pitää tehdä tota, pitää käydä tuolla, siellä ja tuonnekin pitäisi ehtiä. Parissa viikossa tehdään kuukauden reissut ja jutut. Tavallaan se on ihan kivaa, että tulee jotain vaihtelua, mutta kun se ei tunnu millään tavalla sitten taas rennolta tekemiseltä. Se on varmaan vaan se, kun Eira painaa niin paljon duunia, että kun vihdoin pääsee lomalle, niin sitten myös tehdään lomajuttuja. Ja aina ne reissut on tietyllä tavalla ollut kivoja, varsinkin lasten kautta. Jokavuotinen Porvoo-reissu on ollut aina kesän huippuhetkiä, huvipuistoissa käyminenkin on ihan kivaa, mutta ne on mulle tosi kuluttavia reissuja. Mun pitää huomioida ympäristöäni aivan liikaa ja se kuluttaa mun paristot aivan loppuun. Sitten kun näitä tungetaan se 14 reissua kahteen viikkoon, niin siitä on se rentoutuminen aika kaukana mun akkujen kannalta. Akkujen, joita en osaa muutenkaan ladata.
En mä ole tästä pahemmin kotonakaan puhunut. Nyt on ensimmäinen kerta kun saan tämän jollain tavalla ulos itsestäni. Mä en ole osannut sanoittaa tätä, enkä tiedä osasinko nytkään. Mut voidaan nähdä isänä, joka ei halua olla lastensa kanssa tai isänä, joka ei halua reissata perheensä kanssa. Mutta sehän ei pidä paikkaansa.
Mulla on jotenkin, tiedättekö, ristiriitainen olo. Mä olen isä ja se on semmonen rooli, mitä mä suoritan kokoaika. Mulla on ehkä kerran kuussa sellainen hetki kun hetken saan olla jotain muuta. Mä en käy ikävä kyllä vieläkään edes töissä, jossa saisin hetken olla jotain muuta kun isä. Ja vaikka nyt valitan näin, niin silti se isän rooli on mulle kaikista tärkein asia maailmassa. Mä en vaan ehkä ole onnistunut löytämään mitään järkevää vastapainoa sille.
Nyt kun päästiin näin syvälle tähän, niin mitä mun oma aikani on? Se ei ole mitään. Mä teen ehkä sellaisia asioita, joista tykkään, mutta kun sekin edelleen tuntuu siltä, että vaan kulutan aikaa siihen, että voin taas jatkaa isänä olemista. Katson YouTubea, pelailen kännykällä tai tietokoneella, kirjoittelen blogia tai biisejä. Mutta tämänkin kaiken mä teen yksin. Ja vaikka yksinolostakin nautin todella paljon, niin jotenkin mä olen alkanut kaipaamaan ihmisiä. Varsinkin näin kesällä se puskee jotenkin enemmän pintaan.
Nyt oon alkanut iltaisin, Eiran nukahdettua, pohtimaan sitä, että ottaisin vaan pyörän pihavarastosta ja kävisin tekemässä jonkinlaisen lenkin kesäillassa tai -yössä. Montako kertaa olen sen tehnyt? En kertaakaan. Mä olen niin jämähtänyt tähän elämään, että en uskalla edes tuollaista irtiottoa tehdä. Se ei olisi sitä ainaista pelaamista, ruudun tuijotusta tai kirjoittamista. Vaikka todennäköisesti tekisin sen pyörälenkinkin yksin, niin siinä ehkä vaihtuisi edes maisemat. Onkohan tää taas sitä, että mä olen ollut vaan liikaa kotona ja alkaa vaan tuntua siltä, että seinät kaatuu päälle? Ehkä.
Ja siis, nyt on kesä. Kesäkuun 12. päivä kun tätä kirjoitan. Keskikesän juhlaan on viikko? Juhannuksen jälkeen alkaa taas päivät lyhenemään, ja vaikka kesä ei sen jälkeen heti olekaan ohi, niin se alkaa vaan tuntua siltä, että tämä kesä oli taas sitten tässä. Kohti synkkää syksyä ja talvea vauhdilla.
Mä olen ehkä vaikea ihminen, en ehkä lähtökohtaisesti muille, vaan ehkä enemmänkin itselleni. Sinä kysyt, mitä mä sitten haluaisin tehdä? Minä vastaan, että en edelleenkään tiedä varmaksi. Olenko mä puhunut tästä tunteesta kenellekään? No en. Mä kannan sitä vain itse, enkä tiedä edes itse vastauksia omiin kysymyksiini.
Kaipaan vaan.. Jotain. Jotain, mikä tekisi tästä kesästä jotain muuta kuin mitä tavallinen arki on. Mä tiedän, että kun Eiran loma joskus alkaa, niin sitten alkaa taas kesäloman suorittaminen. Pitää tehdä tätä, pitää tehdä tota, pitää käydä tuolla, siellä ja tuonnekin pitäisi ehtiä. Parissa viikossa tehdään kuukauden reissut ja jutut. Tavallaan se on ihan kivaa, että tulee jotain vaihtelua, mutta kun se ei tunnu millään tavalla sitten taas rennolta tekemiseltä. Se on varmaan vaan se, kun Eira painaa niin paljon duunia, että kun vihdoin pääsee lomalle, niin sitten myös tehdään lomajuttuja. Ja aina ne reissut on tietyllä tavalla ollut kivoja, varsinkin lasten kautta. Jokavuotinen Porvoo-reissu on ollut aina kesän huippuhetkiä, huvipuistoissa käyminenkin on ihan kivaa, mutta ne on mulle tosi kuluttavia reissuja. Mun pitää huomioida ympäristöäni aivan liikaa ja se kuluttaa mun paristot aivan loppuun. Sitten kun näitä tungetaan se 14 reissua kahteen viikkoon, niin siitä on se rentoutuminen aika kaukana mun akkujen kannalta. Akkujen, joita en osaa muutenkaan ladata.
En mä ole tästä pahemmin kotonakaan puhunut. Nyt on ensimmäinen kerta kun saan tämän jollain tavalla ulos itsestäni. Mä en ole osannut sanoittaa tätä, enkä tiedä osasinko nytkään. Mut voidaan nähdä isänä, joka ei halua olla lastensa kanssa tai isänä, joka ei halua reissata perheensä kanssa. Mutta sehän ei pidä paikkaansa.
Pääpointti on kai se, että mä en edelleenkään uskalla ottaa liiemmin sitä aikaa itselleni. Vaikka sanoin, että Eiran lomailu tuntuu vähän ylisuorittamiselta, niin pakko mun on myöntää, että mä ylisuoritan rooliani isänä. Mä haluaisin olla kokoaika lasteni ulottuvilla. Ei se ole sellaista suorittamista, että kokoaika pitäisi tehdä sitä ja tätä, vaan se on enemmänkin suorittamista mun päässä. "En mä voi lähteä tuonne, koska mua voidaan sillä aikaa tarvita täällä" -tyyppisesti. Ei tule varmaan yllätyksenä, jos nostan tähän taas taipumukseni yliajatteluun? Niin, sitä se kuitenkin aika pitkälti on. Vaikka mä en kokoaika olisi tekemässä lasten kanssa juttuja, niin mä kokoaika käyn päässäni läpi sitä prosessia. Yleensä se vähän helpottaa silloin kun Eira tulee töistä kotiin, mutta kyllä se silti jatkuu siellä taustalla.
Mä oon huomannut vajoavani taas aika usein vaan makaamaan johonkin puhelimeni kanssa, koska Eira ottaa niin hyvin kopin pojista siinä kohtaa. Mä muka hetken "rentoudun", vaikka ei se sitä ole. Mulla on vieläkin se ongelma, että jos multa joku heti puhelimen pois laitettuani kysyisi, että mitä siellä oli, niin joutuisin vastaamaan, että en kyllä yhtään tiedä. En mä tee sillä mitään. Se on vaan.. Jotain ajantuhlausta? Joka ei edes jää millään tavalla mieleen. Pidän sitä itsekin tosi turhana, joten oon yrittänyt taas kaikin keinoin lopettaa sen. Yritin alkaa vähän piirtämään. Se olisi kiva harrastus, mutta kun se ei ole kuulunut tapoihini, niin ei siitä ole helppoa sellaista tehdä. Piirtämisestä jäisi joku konkreettinen asia sen jälkeen, jolloin osaisin vastata kysymykseen, että mitä jäi käteen viimeisestä rentoutumishetkestä? Mun nykyisistä rentoutumishetkistä ei jää käteen mitään. Ei yhtään mitään. Ei edes sitä rentoutumista. Olen puhelimella, kuuntelen mitä perhe tekee ja olen kokoaika valppaana tekemään mitä tahansa muuta kun sitä mitä teen siinä maatessani.
En tiedä voisiko tässä olla jonkinlaisia merkkejä loppuunpalamisesta? Vai onko se vaan se FOMO? Kertokaa joku? Huhuu? Pitäisiköhän mun taas ihan vakavissani alkaa miettimään sitä, että puhuisin tästä jollekin? Mutta mitä mä sille jollekin puhuisin? No, se olisi taas uusi kierros yliajattelijan aivoille. Mutta jotain pitäisi kaiketi keksiä. Tai voisi ainakin olla hyvä keksiä jonkinlainen venttiili itselleni. En tiedä.
Terveisin,
Vesa-Matti
Mä oon huomannut vajoavani taas aika usein vaan makaamaan johonkin puhelimeni kanssa, koska Eira ottaa niin hyvin kopin pojista siinä kohtaa. Mä muka hetken "rentoudun", vaikka ei se sitä ole. Mulla on vieläkin se ongelma, että jos multa joku heti puhelimen pois laitettuani kysyisi, että mitä siellä oli, niin joutuisin vastaamaan, että en kyllä yhtään tiedä. En mä tee sillä mitään. Se on vaan.. Jotain ajantuhlausta? Joka ei edes jää millään tavalla mieleen. Pidän sitä itsekin tosi turhana, joten oon yrittänyt taas kaikin keinoin lopettaa sen. Yritin alkaa vähän piirtämään. Se olisi kiva harrastus, mutta kun se ei ole kuulunut tapoihini, niin ei siitä ole helppoa sellaista tehdä. Piirtämisestä jäisi joku konkreettinen asia sen jälkeen, jolloin osaisin vastata kysymykseen, että mitä jäi käteen viimeisestä rentoutumishetkestä? Mun nykyisistä rentoutumishetkistä ei jää käteen mitään. Ei yhtään mitään. Ei edes sitä rentoutumista. Olen puhelimella, kuuntelen mitä perhe tekee ja olen kokoaika valppaana tekemään mitä tahansa muuta kun sitä mitä teen siinä maatessani.
En tiedä voisiko tässä olla jonkinlaisia merkkejä loppuunpalamisesta? Vai onko se vaan se FOMO? Kertokaa joku? Huhuu? Pitäisiköhän mun taas ihan vakavissani alkaa miettimään sitä, että puhuisin tästä jollekin? Mutta mitä mä sille jollekin puhuisin? No, se olisi taas uusi kierros yliajattelijan aivoille. Mutta jotain pitäisi kaiketi keksiä. Tai voisi ainakin olla hyvä keksiä jonkinlainen venttiili itselleni. En tiedä.
Terveisin,
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoitelkaa mielummin omalla nimellä kun Anonyymina. Ihan vain varmuuden varalta. :)