Eira sai tänään viestin Miion päiväkotikaverin äidiltä: "Pääsisikö Miio leikkimään meille?" tai jotain vastaavaa. Tottakai siinä oli mainittu myös tämä Miion kaverin nimi, mutta en mä sitä täällä ala jakamaan. Kaikilla olkoon oikeus yksityisyyteensä, tai jotain. Eirahan itse oli koko päivän töissä, mutta sovittiin sitten niin, että minä vien Miion sinne kaverin luokse leikkimään, jätän sen sinne vaikka tunniksi ja käyn hakemassa pois. Se kuulosti siltä, että se nyt onnistuu jopa minulta. Se on moikat, jotain pientä ohjetta ja heipat – mikä muka voisi mennä pieleen?
Koska olin tosiaan yksin lasten kanssa, lähti Max tottakai myös mukaan Miioa viemään. Päästiin vaivoin oikeaan osoitteeseen ja ensin pohdittiin pihalla, että missä tässä talossa on ovi ja mitä meidän pitäisi siis nyt tehdä? Onneksi perheen isäntä asteli juuri ulko-ovesta ulos ja opasti meidän takapihalle, jossa Miion kaveri siis jo trampoliinilla leikki.
No, siellähän sitten selkeni semmoinen asia, että perheeseen kuuluu muitakin lapsia ja yksi niistä lapsista on ollut joskus Maxin kanssa samassa ryhmässä. Tästähän seurasi luonnollisesti se, että nyt myös Max halusi jäädä sinne pihalle leikkimään. Tässä kohtaa mä mietin, että en mä voi kumpaakin lasta vain jättää tänne ja lähteä pois?
No, minä jäin sinne sitten myös itsekin.
Kaikki tietää minkälaista on alkukankeus kun ruvetaan juttelemaan jonkun ihmisen kanssa, jonka kanssa ei ole koskaan ennen jutellut? Ai ei kaikki tiedä? No, minä tiedän vallan hyvin. Se oli sellaista vähän kummaltakin suunnalta, joka oli siis iso onni. Kärjistetysti tilanne saattoi näyttää siltä, että katseltiin vaan kengänkärkiämme ja oltiin silleen, että "Moi", "Moi", "No, mitäs..", "Nii.. Mitäs mitäs.." ja niin päin pois. Semmosta hyvin vaivaannuttavaa keskustelun aloitusta, joka ei ota käynnistyäkseen.
Mä olen muutenkin vielä tosi varuillani aina, joten se ei todellakaan helpota tilannetta millään tavalla. Mulla oli kokoaika semmonen olo, että nyt pitää sanoa jotain tai kysyä jotain, että saadaan tämä tämmöinen kiusallisuus tästä pois. Mutta mun suusta ei tule mitään. Ei yhtään mitään. Jos mulle esitetään kysymys, niin siihen mä osaan vastata. Mutta mitään uutta en osaa keskusteluun tuoda, en ainakaan näin alkumetreillä.
Juteltiin siinä vain vaivoin mm. puiden kaatamisesta, trampoliinista ja oli siinä kai vielä jotain. Mutta kuten sanoin; onneksi toinen osapuoli, eli talon isäntä, oli ehkä myös yhtä hämillään ja kiusaantunut tilanteesta, niin tilanne oli puolin ja toisin vaikeahko. Tottakai se osasi paremmin pitää keskustelua yllä, mutta minä vastapelaajana osasin kyllä tyrehdyttää jokaisen hyvän startin vastailemalla pääsääntöisesti vaan jotain "joo" tms.
Mutta sellainen mä olen. Mun sosiaaliset taidot on tavallaan ihmiskohtaisia. Jos mä oon oppinut tuntemaan jonkun ihmisen paremmin, niin silloin saatan olla jollain tavalla sosiaalisesti lahjakaskin jopa. Mutta se vaatii todella pitkän ajan, että päästään sille tasolle.
Jossain vaiheessa tuli tilanne, kun Max halusi mennä katsomaan miltä heidän kodissaan näyttää. Talon isäntä antoi luvan ja sinne se Max luikahti. Vaan hetken päästä sinne tahtoi myös pikkuveli, jolle lupa myös myönnettiin. Tiedättekö, tässä kohtaa alkoi jonkinlainen hätätilanne päässä. Pojat on sisällä, isäntä käveli myös ovea kohti ja sitten tuli se: "No, kaipa siekin tuut sitten sisälle, vai?"
Kaipa minä sitten tulen, en mä tiedä mihin muuallekaan mä tästä lähtisin, ajattelin. Aivan uusia ihmisiä, aivan uusi paikka, aivan uutta kaikki. Paha tilanne, todella paha tilanne.
Menin sisään, keräsin poikien lattialle jättämiä vaatteita ja seurasin omien lasteni ääntä. Löysin ne leikkimästä, joten menin sitten samaiseen huoneeseen vähän katselemaan päältäpäin, että kaikki menee hyvin. Yritin vältellä kaikkea mahdollista, koska mä en osaa olla.
Mua yritettiin jossain vaiheessa houkutella myös johonkin sanapeliin mukaan. Olisin mä siihen ehkä muuten osallistunutkin, mutta Miiolla oli sillä hetkellä (onneksi) jonkinlainen hepuli päällä. Se halusi olla mun sylissä, heittäytyä siitä tuetusti alas ja vaikka mitä. Sitten se sinkoili sinne, tänne ja tonne. Se oli mun pakokeinoni siitä, että olisin päätynyt sosialisoitumaan jonkun pöytäpelin ääreenkin vielä. En usko, että se olisi ollut huono, mutta sitten taas toisaalta.. Uusi paikka, uudet ihmiset, uusi peli, uutta aivan kaikki siinä hetkessä. Ehkä se olisi ollut vain huono vaihtoehto, vaikka arvostan elettä, että mua mukaan pyydettiin.
Ja siis, kaikki kunnioitus kyseiselle perheelle. Ne otti lapset todella hyvin vastaan ja ne yritti ottaa mutkin mahdollisimman hyvin vastaan, vaikka mulla oli jarrujalka lattiassa kokoaika. Ei se ollut millään tavalla niiden syy, vaan ihan puhtaasti omaa vaikeuttani.
Kyllä me loppua kohden löydettiin ihan semmosia asioita, jotka sai hymyn huulille tasapuolisuuden nimissä. He keräilivät siellä Pokémon-kortteja ja siinä oli ihan hyvä puheenaihe, joka sitten jatkui kaikenlaisiin muihinkin kortti-aiheisiin. Korttien hinnoista, joistain ennätyksistä ja muuta. Hyvä keskustelu, vaikka en edelleenkään osannut antaa itsestäni kuin ehkä 15 %. Ja näissä tilanteissa, kun osaan antaa itsestäni vain noin vähän ulos, niin mulle jää semmonen olo, että mä en ole jatkossa kaivattu kyseiseen tilaan. Tiedän, se on vain mun päässäni. Mä muodostan omassa päässäni heidän mielipiteensä musta.
No, oli miten oli. Tuli lasten iltapala-aika, joka oli mitä parhain syy poistua epämukavuusalueelta. Ja painotan vielä, että se talo, ne ihmiset tai mikään siellä ei ollut.. Miten sen nyt selittää? Siellä oli mukavaa, siellä oli mukavia ihmisiä, mutta mun omalle päälleni tuollainen tilanne on epämukavuusalue. Eli onko oikein sanoa, että mitään henkilökohtaista ei isäntäperhettä kohtaan ollut, vaan se ongelma on vain ja ainoastaan minun päässäni.
Tavallaan en usko, että minua edes tarvitaan siellä seuraavalla kerralla. Toi oli ihan hyvä skannaus silleen, että mä uskallan jatkossa luottavaisin mielin jättää sinne Miion ja miksei vaikka Maxinkin. Sen verran hyvän kuvan kuitenkin perheestä sain, vaikka itse olen mitä olen. Uskon olevani aika hyvä tulkitsemaan ihmisiä, ja tässä tein sellaisen tulkinnan, että he olisivat kyllä tutustumisen arvoisia, mutta en tiedä tuleeko sitä koskaan tapahtumaan. Lapset on kuitenkin kavereita keskenään, joten tulee heitä varmasti nähtyä silloin tällöin. Ja silloin on hyvä osata sanoa edes "moi", luulisin. Siihen mulla ei ole enää kynnystä. Ehkä.
Tultiin kotiin, ja tiedättekö minkälainen olo on introvertillä tässä kohtaa? Kyllä, mun patterit oli aivan loppusuoralla. Hyvä, että jaksoin lapsille edes iltapalaa tuoda pöytään, vaikka kyllähän nyt velvollisuudet hoitaa, vaikka akkua olisi noin 1 %. Mutta heti kun pääsin sänkyyn, niin jostain tuli joku lisäakku, joka päätti, että nyt ei kyllä nukuta, vaikka olisit kuinka kuluttanut akkusi.
Nousin ylös, tulin koneelle ja kirjoitin tämän. Tämä oli mielestäni ihan hyvä kirjoittaa ylös. Ehkä, hyvin suuri ehkä, tämä auttaa mua jollain tapaa seuraavassa vastaavanlaisessa tapauksessa. Ehkä he tulevat seuraavalla kerralla meille? Mitä sitten teen? No, silloin mulla on kotikenttäetu, joten voin.. Olla.. Taas.. Sanomatta mitään fiksua ja vaan katsella niitä kengänkärkiä.
Terveisin,
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoitelkaa mielummin omalla nimellä kun Anonyymina. Ihan vain varmuuden varalta. :)