Huomenna 37

Mitähän lähestyvät syntymäpäivät tuo mieleeni? No, se selvinnee vain lukemalla tämän. Tämä oli tämmöinen, että lähdin taas kirjoittamaan ilman mitään suurempaa ajatusta ja päädyin taas yliajattelemaan kaikenlaista.

Se olisi huomenna, eli 30.6. sellainen päivä, että meikäläinen täyttää vuosia. Taasko? No, ilmeisesti kyllä. Minun kohdallani se tekee sitten jo hurjat 37 vuotta. Jos joku aikoo kysyä minulta huomenna, että "no, miltä nyt tuntuu?" niin voin vastata täällä kaikille yhteisesti: tuskin kovinkaan erikoiselta tai erilaiselta.

Toi on muuten jännä lause toi, että "no, miltä nyt tuntuu?" Koska sitä kuuli nuorempana aina kun tuli lisää vuosia mittariin. Nykyään ei ehkä niinkään. Mutta siis, se minkä se on minulle tehnyt, niin mä olen nykyään se, joka kysyy "no, miltä nyt tuntuu?" Se on ikävästi tartutettu minuun. Ja kun mä tiedän jo aika pitkällä kokemuksella sen, että ei se syntymäpäivä itsessään muuta mitään, niin miksi sitä pitää silti kysyä? Tuntuuko taas vuoden vanhemmalta? Ei. Tuntuuko taas, että ollaan vuoden lähempänä hautaa? No ei varsinaisesti. Voitaisiinko yhdessä siis todeta, että se on aika turha kysymys? Hyvä, päätetty. En sen käyttöä kiellä – enkä todennäköisesti itsekään lopeta – mutta nyt kaikki tietää, että se on turha kysymys.

Tää lähti heti vähän sivuluisuun.


Mulla oli lauantaina ns. kaverisynttärit. Tiedättekö miten vaikea ne oli järjestää? Ei kovinkaan vaikea. Vaikein osuus oli se kun piti sovitella kavereita eri elämän osa-alueista yhteen. Siis tiedättekö silleen, että piti miettiä tarkkaan, että ketkä voisivat tulla toimeen ja ketkä eivät? No, onnistuin haalimaan ympärilleni 8 ihmistä, joista osa tunsi toisensa entuudestaan, osa tunsi jollain tavalla ristiin ja osa taas oli täysin uusia tuttavuuksia keskenään. Ja meillä oli kivaa! Ilman mitään isompia selkkauksia selvittiin koko ilta. Ja vaikka sain paikalle jopa 8 ihmistä, niin mulla jäi semmoinen olo, että olisi pitänyt kutsua muitakin, koska muitakin olisi vielä ollut. Mutta kun yliajattelin senkin. "No en voi tuota nyt kutsua, koska se ei tule ehkä tuon kanssa toimeen ja sitten muodostuu kuppikuntia ja mun pitää miettiä missä mä milloinkin olen.." Tällä porukalla me saatiin pidettyä meininki yhdessä ja samassa paikassa koko illan ja se toimi. Olisi se voinut toimia isommallakin porukalla, mutta yliajattelijan aivot ajatteli kaiken etukäteen. Anteeksi siis siitä kaikille, jotka eivät kutsua saaneet. Yritin ajatella myös teidän parastanne.

Sukulaissynttäreitä, tai mitään ns. virallisempaa, en kykenekään sitten järjestämäänkään. Meillä on kylpyhuoneremontti ja suurin melusaaste kohdistuu juurikin huomiselle. Aamusta iltaan vissiin jonkinlaista mökää. Ei siihen sovi oikein sovitella kakkukahveja kenenkään kanssa. Lapsetkin menee mummolleen yökylään, jotta eivät joudu olemaan mekastuksen keskellä. Ja se on tavallaan aika harmi, koska oishan se ollut kivempi herätä silleen rauhassa ja saada mahdollisesti jotain pientä lahjaa siihen aamuhartauteen, mutta ehkäpä sitä yhden vuoden menee näinkin. Pidän ehkä tärkeämpänä tällä hetkellä sitä, että tuo kylpyhuone ja sauna saadaan joskus kuntoon.


Olikohan mulla mitään oikeaa pointtia edes tämän blogimerkinnän suhteen? Taisin ehkä vain aloittaa ja katsoa, että mihin suuntaan mahdollisesti lähetään. 

No, mä tiedostan itsessäni sen, että mä olen synttäri-ihminen. Mä tykkäisin viettää synttäreitä. Vaikka olenkin sosiaalisesti haastava tapaus, niin toisinaan mä tykkään kun ympärillä on ihmisiä. Olisi kiva kutsua ihmisiä kakkukahvillekin, mutta tosiaan tilanne on mikä on. Synttärit on ehkä joulun ohella semmoinen juhla mistä pidän. Eikä se liity lahjoihin, vaan ehkä jonkinlaiseen yhteisöllisyyteen. Tavallaan mua nykyään jopa vähän kammoksuttaa saada lahjoja, koska mun mielestä kaikkien lahjabudjetit pitäisi käyttää mielummin meidän lapsiin, kuin minuun. Mutta en mä niitä vastaan ole vielä täysin kääntynyt, koska onhan niitä sitten toisaalta myös ihan kiva saada. Yleensä parhaat tulee lapsilta, jotain itseaskarreltua, joku jolla on vähän syvempi merkitys kuin maallisella mammonalla. Ja nyt kun lähden tätä taas yliajattelemaan tässä, niin tuntuu, että pitää pyytää anteeksi kaikilta, jotka on mulle joskus jotain ostanut.. No, en pyytele anteeksi vaan sanon, että kiitos. Kaikesta mä olen ja olen ollut kiitollinen, koska mitään en oikeasti tarvitse ja silti aina jotain saan.

Hm, olenkohan yliajatellut jo tarpeeksi? Ehkä. Miten sitä ihminen osaa ajatella itsensä aina sellaisiin tilanteisiin, että joutuu alkaa pyytelemään anteeksi sellaista, jonka on itse vaan ajatellut ehkä liian pitkälle? No, sellainen minä olen. Huomenna olen samanlainen, eikä todennäköisesti tunnukaan erilaiselta.


Pienenä cliffhangerina sanon tänne loppuun, että meidän perhe kasvaa tässä jokusen viikon kuluttua. Voi nimittäin olla, että yksi pitkäaikaisimmista haaveistani käy toteen. Tavallaan se on ollut vain semmoinen pitkäaikainen sivuhaave, jota kohti en ole aktiivisesti pyrkinytkään, mutta nyt se ehkä sitten kuitenkin tapahtuu! Paljastan sen verran vielä, että jos kyseessä olisi ihmisvauva, niin se ei olisi sivuhaave.

Terveisin,
Vesa-Matti