31 maaliskuuta 2021
MON: Sipsiä ja salsaa
Mun pitäis varmaan pitkästä aikaa päivitellä teille vähän Minulla on nälkä -kuulumisia. Ei sen takia, ettäkö te sitä kaipaisitte, vaan lähinnä siksi, että mulla alkaa ote lipsumaan. Tästä ei nyt kuitenkaan tule mitenkään virallista MON-päivitystä, mutta mun on tosiaan ihan pakko päästä kirjottamaan, jotta saan paketin kasaan asian tiimoilta.
Mitenkö tämä on alkanut lipsumaan, sinä kysyt? No, mä olen alkanut sallimaan itselleni ihan liian monia herkkupäiviä. Tai huijauspäiviä, mitä ne nyt ikinä onkaan. Lauantai on hyvä pitää huijauspäivänä, mutta siitä mä olen lähtenyt soveltamaan; keskiviikko on pikkulauantai, eli pikkuhuijauspäivä. Tän päivän herkut mä vielä itselleni sallin, koska ne on jo suunniteltu etukäteen, mutta sen jälkeen loppuu keskiviikkona herkuttelu.
Eikä sekään olis paha jos yhtenä keskiviikkona herkuttelis, ei.. Mutta se alkaa muodostua jo tavaksi, joten siihen on äkkiä puututtava. Painon suhteen ei ole vielä tapahtunut mitään radikaalia, joten ei sikäli mitään hätää, mutta kyllä elämään pitää jonkinlaiset rajat asettaa.
Mun herkuttelupäivät pitää sisällään yleensä sipsiä ja salsaa (ei se tanssi). Sipsien suhteen mä olen ehkä taas eniten huolissani, koska eihän salsa ole mitenkään paha asia.. Ehkä. Mä olen monta kertaa tännekin kirjottanut, että sipsit on mun suurin heikkous, eikä se ole siitä mihinkään muuttunut. Mä olen hyvinkin heikko jos kaupassa tulee joku uutuus-sipsipussi vastaan; pakko ottaa testiin. Ja kun niitä sipsejä tuntuu taas tulevan uusia kuin sieniä sateella, niin kokoaika pitäisi olla ostamassa uutta sipsipussia kokeiluun.. Ja sitten siinä on se seuraava ongelma; niitä ei voi vaan maistaa, koska koko pussista on maksettu, se myös syödään. Ja sitä ei voi jättää kaapinpohjalle odottamaan vaikka seuraavaa lauantaita, koska ne menee kaapissa aina huonoksi. Ja muutenkin.. Seuraavana lauantaina pitää olla freshit herkut.
Mulle on aina ennenkin toiminut se, että tulen jostain asiasta kirjottamaan tänne. Joten josko nyt taas saisi itsensä kasaan herkkupäivien ja sipsien suhteen? Kerran viikossa herkkupäivä ja silloin pitää valita, että onko se sipsiä vai jotain muuta.. Ja vaikka tässä oonkin sipseistä paasannut, niin yleensä noi herkkupäivät on pitänyt sisällään myös jäätävän kasan irtokarkkia.. Eli tässä on mennyt sikäli aika huonosti.
Mutta kuten sanoin; painon kanssa ei ole tapahtunut mitään radikaalia. Että sikäli tässä ei ole mitään huolta.. Mä vaan mietin, että jos tämän antaa taas jatkua tämmöisenä, niin jonain päivänä huomaan, että syön sipsejä joka päivä ja paino on noussut takaisin sinne 130 kg tietämiin. Sitä mä en enää halua.
Me ollaan ruvettu kattomaan aika paljon telkkaria Maxin nukkumaanmenon jälkeen. Ja yleensä nykyään lähes aina silloin mussa herää se fiilis, että pitäisikö kuitenkin siirtää paastoa ja syödä vielä jotain.. Oon onnistunut sen välttämään hyvinkin monta kertaa, mutta jaksanko enää kauan? Toivon mukaan jaksan, mutta se vaatii tätä puuttumista nyt.
Mitä mä siis oikeesti haluan, on se, että mun paino tulisi vielä ainakin sen 10 kg alaspäin. Mä luulen, että se tulee tapahtumaan sitten kun rullaluistelukelit alkaa, koska sitten mä menen! Rullaan ja rullaan, niin paljon kun vaan kerkeän! Mä oon sitäpaitsi jo päättänyt, että aion panostaa tänä vuonna siihen hieman ja ostan täysin uudet rullaluistimet! Siis ihan uudet, semmoset mitä ei oo kukaan ennen mua käyttänyt!
Rullaluistelu on ehkä paras urheilumuoto. En tiedä edes miksi, mutta siitä minä vaan tykkään. Nyt ostin kyllä ihan normiluistimetkin, mutta niitä kokeiltiin vaan kerran ja sitten ne jäi sään ja muun takia vaan lojumaan.. Onneksi ne ei kutistu, eikä niissä ole parasta ennen -päivää, niin ehkä niitä voi hyödyntää joskus tulevaisuudessa.. Se luistelu ei ollut ihan niin mukavaa kun rullaluistelu, mutta se johtuu ehkä täysin siitä, että niillä ei pääse kiertämään kaupunkia, vaan niillä ollaan yhdessä ja samassa paikassa.
Hmm.. Kerrottakoon vielä se, että yleensä huijauspäivien jälkeen mulle tulee se 1-2 kg lisää, ja silloin mä taas aina herään ja päätän, että "tämä viikko syödään sitten tosi terveellisesti!" Yleensä sitten saan sen huijauspäivän aiheuttamat lisäkilot viikon aikana karistettua, mutta sitten on jo uusi huijauspäivä, että tämä on tämmönen kehä.. Sen takia nyt vaan odotan, että pääsisin harrastamaan mulle rakasta urheilulajia ja polttamaan niitä ylimääräisiä kaloreita silleen kivalla tavalla. Ja jos saisi taas muutenkin urheilusta enemmän kiinni kun ilma alkaa lämpenemään ja mahdollisuus lenkkeilyllekin taas aukeaa.
Kerrankohan mä kävin tänä talvena lenkillä.. Se oli semmosta varovaista taapertamista, että en oikein inspiroitunut.. Päinvastoin, kaikki liikunta jäi. Ainut mitä tässä nyt on lähiaikoina tehty on liittynyt Maxin kantamiseen, tai muuten ollut jonkinlaista hyötyliikuntaa. En mä sitä tuomitse, mutta on se tosi vähäistä jos haluaisi kalorien palavan.
Tähän päätän tämän itseni ripittämisen. Nyt otan opikseni siitä mitä olen taas kirjoittanut ja paranen taas ainakin hetkellisesti ihmisenä.
Lipsuminen, tai lupsuminen, on se mun pahin ongelma siinä kohtaa kun en enää kirjoittele joka kuukausi asian tiimoilta. Helppo antaa vaan olla ja tehdä asiat taas uudella, huonommalla tavalla. En tiedä pitäisikö kuukausiraportit ottaa taas käyttöön, vai mitä ihmettä mä teen.. Toisaalta kun ton painon kanssa just ei ole tapahtunut mitään, niin tuntuisi typerältä kirjoittaa joka kuukausi vaan "ei muutosta", tms. Mutta siinä olisi kuitenkin se muistutusaspekti, jota selvästi kaipaan..
No, ihmetellään sitä tulevaisuudessa.
Terveisin,
Vesa-Matti
P.S. Siis vieläkin mä alotin lopputervehdyksen "Terveisin, T..."
24 maaliskuuta 2021
Suunnitelmia
Mä oon nyt pyöritellyt ja miettinyt tätä mun kouluhommaani tässä jonkin aikaa.. Mä alan ehkä olemaan sitä mieltä, että tää jää tällä kertaa tasan 3 kuukauden mittaiseksi pätkäksi, joka siis on tän osatutkinnon pituus. Palaan jatkamaan siitä sitten kun korona joskus on mahdollisesti ohi. Tää koulutus nimittäin ei oo tarjonnut mulle vielä oikeestaan mitään, enkä usko, että tää tästä tällaisena aikana tulee hirveästi muuttumaan.
Opiskelu on lähinnä etäpainotteista, eli teen tehtäviä yksin kotona.. Kyllä, ihan yksin. Mun suuntani eroaa muiden suunnitelmista niin paljon, että mulle luotiin ihan oma polku. Toki se on hyvä, että yksilöidään, mutta tämä tyyli opiskella ei ole mua varten. Mä en pysty kotona keskittymään mihinkään, enkä mä oikein löydä oikeita hetkiä tehdä mun tehtäviäkään. En osaa aikatauluttaa itsekseni, vaikka ehkä pitäisi. Kotona kun opiskelee, niin sitä huomaa kokoaika jotain paljon mielenkiintoisempaa tekemistä ja sitten opiskelu taas jää. Tää tyyli enemmänkin tappaa mun mielenkiinnon tätäkin asiaa kohtaan. Mun pitäisi päästä tekemään ja oppimaan tekemällä, mutta nyt se ei ole mahdollista.
Ajatuksena oli alunperin, että käyn tän kolme kuukautta tätä koulutusta, opin joitain tärkeimpiä asioita alasta ja sitten suuntaan kohti oppisopimusta. Oppisopimus mua edelleenkin kiinnostaa, mutta mä haluaisin oikeesti oppia normaalia ravintolatyötä, enkä niinkään tätä tämmöstä poikkeusaikahommaa. Uskon kuitenkin, että normaalilla ravintolatyöllä ja pelkällä ulosmyynnillä on suuri ero. Vaikka toisaalta, ruokaahan mä vaan siellä tekisin, oli tilanne mikä tahansa.. Menekin ja kiireen kanssa varmaan se näkyvin ero. En tiedä, tää on vähä tämmöstä.
Muutenkin kun tässä ei koskaan tiedä, että koska se lähtö sinne Hyvinkäälle tulee. Mä olen ymmärtänyt, että meillä on mahdollisesti yksi potentiaalinen ostajaehdokas, joten tää kämppä voi mennä hetkenä minä hyvänsä – ja voi olla menemättäkin. Ei se Hyvinkäälle paluu mitenkään este ole opiskeluille, mutta.. Niin, mä haluan odottaa normaaleja aikoja, jos sellaiset joskus vielä koittaa. Mä uskon, että se on mun oppimisen kannalta parempi. Ja tavallaan olis kiva kyllä saada ensin ihan rauhassa taas tutustua Hyvinkää-elämäänkin – jos se siis tässä on tapahtuakseen.
Mun suunnitelmat nyt on siis seuraavanlaiset: koulutusjakso loppuu mun tietojen mukaan joskus 14.5. ja sen jälkeen jään taas vaan etsimään töitä alalta kun alalta, ja opiskelen kokkailua taas omalla tavallani ruoanlaiton merkeissä ja kokkailuvideoita katsellen. Kun korona joskus aikanaan on toivottavasti ohi, niin oli tilanteeni mikä tahansa, niin haluan lähteä uudestaan paremmalla menestyksellä kohti kokin ammattia. Ellei tossa välissä nyt käy jotain maailmaa mullistavaa, että työllistynkin kirjoituksen tai grafiikan puolella, jolloin siis mielelläni jäisin tekemään niitä hommia.. Mutta eipä noita voi etukäteen tietää.
Toivon kovasti, että kämppä nyt menee kaupaksi ja päästään palaamaan sinne Hyvinkäälle. Sitten toivon kovasti myös sitä, että noi koronarokotteet alkaa puremaan ja tartuntaluvut saadaan tipahtamaan mahdollisimman alas, jotta kaikki rajoitukset yms. voidaan purkaa. Ja vasta sen jälkeen mä toivon, että pääsisin oppimaan kokin ammatista kaiken.
Tämmösellä suunnitelmalla meikäläinen lähtee tästä sitten eteenpäin. Tää oli tämmönen vähän lyhkäsempi ja sitäkin sisältököyhempi merkintä. Tuntuu, että jaarittelin jokaisessa lauseessa vaan samaa asiaa.

11 maaliskuuta 2021
Uusia & vanhoja heikkouksia
Mun täytyy sanoa, että tämä koulunkäynti ei tällä hetkellä ole mun mieleeni. Mä opiskelen käytännössä aivan yksin. Mulla on oppimateriaalit internetissä salasanojen takana, jotka siis sieltä päivittäin kaivan esiin ja opiskelen itselleni sopivan määrän. Tää on vaan just sitä mitä mä en tavallaan halunnut.. Mä opiskelen asioita, jotka ei pysy mun päässä kun vasta sitten, kun pääsen niitä käytännössä tekemään. Eli tavallaan tuhlaan aikaani.
Koen tämän tämmösen opiskelun yhtenä heikkouksistani. Päntätty tieto ei vaan jää mun päähän, vaikka mä aiheesta kuinka paljon tykkäisin. Luojan kiitos tuolla on myös jonkin verran tehtäviä, jotka jaksaa jollain tapaa pitää mun motivaation kasassa tätä hommaa kohtaan. Vaikka nekin perustuu lähinnä siihen tiedon oppimiseen, niin kai ne toimii paremmin kun pelkkä lukeminen. Haluaisin vaan tekemään, jos se ei vielä tullut jollekin selväksi..
Ja kun puhutaan heikkouksista, niin puhutaan nyt sitten oikein kunnolla. Koska niitä mä olen tässä pohtinut. On meinaan pari heikkoutta, jotka siis todellakin tiedostan, ja joihin oon yrittänyt alkaa puuttumaan.
Ensimmäisestä oon täällä joskus aikaisemminkin kirjotellut, törmäsin siihen merkintään ihan muutama päivä sitten kun selailin vanhoja merkintöjäni. Tämä merkintä käsittelee sitä hieman, ja tämä heikkous liittyy siis päivämääriin tai lähinnä niiden muistamiseen.
Jos et käynyt tuolla linkissä, niin lainaan tähän sieltä kohdan, jotta kenenkään ei tarvitse turhaan avata jotain melkein kolme vuotta vanhaa merkintääni.
Kun puhutaan synttäreistä ja päivämääristä, niin tiedättekös mitä? Mä olen tuomittu. Mä opin jo lapsena vain ja ainoastaan kaksi päivämäärää, ja ne on vieläkin lähes ainoat mitkä muistan sen enempiä miettimättä. Mä muistan mun oman syntymäpäivän (30.6.) ja mä muistan mun pikkuveljen syntymäpäivän (4.6.).
Mitkään muut päivämäärät ei ole mun päässä pysynyt. Okei, joulukuusta mä muistan itsenäisyyspäivän ja itse sen joulun, mutta esimerkiksi muita juhlapyhiä en osaa kalenteriin merkitä. Jos multa nyt kysyttäisiin, että "koska on vappu?" niin mä en osaisi sanoa edes kuukautta. "Koska on pääsiäinen?" niin ei mitään käsitystä.
Tämä tässä.. Mä en edelleenkään osaisi asettaa kalenteriin vappua tai pääsiäistä. Ainoat uudet päivämäärät mitä tässä vuosien aikana olen oppinut on Eiran ja Maxin syntymäpäivät. Nekin oikeestaan vaan itsekehittämäni muistisäännön avulla. Se on aika hauska, tai ainakin Eira nauraa sille aina.
Eiran syntymäpäivät mä olen jotenkin saanut vuosien saatossa taottua päähäni, mutta nyt pystyn tukemaan sen tiedon pysymistä päässä sillä, että Maxin kanssa niillä on tosiaan yhteinen muistisääntö. Eiran syntymäpäivä kertaa neljä on Maxin syntymäpäivä. Ai mitäkö tämä tarkoittaa? No, 7 x 4 = 28. Kuukaudet mun pitää sitten itse vaan muistaa ilman mitään sääntöjä, mutta tollein saan ainakin kaivettua päivät muistilokeroistani. Eiran synttärit on 7.12. ja Maxin 28.10. Muistan ne nyt oikein hyvin tämän säännön avulla – ehkä ne jossain vaiheessa siirtyy myös kunnolla mun aivojen kovalevylle, tai ainakin toivon niin.

Kuitenkin, muistan nykyään muutaman päivämäärän enemmän, se on saavutus itsessään. Haluaisin vaan oppia kaikki tärkeät päivämäärät, jotta ei aina tarvitsisi luntata. Ja mä kirjotin tuolla linkissä, että tässä ei ole mitään henkilökohtaista ketään kohtaan, mulla ei vaan pysy päivämäärät päässä. Mä nimittäin aikanaan yritin jopa sitä, että vaan hoin päässäni jatkuvasti Eiran syntymäpäivää, mutta ei se sinne jäänyt. Sanoin siellä linkin takana myös, että en halua Eiran syntymäpäivään mitään muistisääntöä alkaa keksimään, koska haluaisin pystyä muistamaan sen ilmankin, mutta nyt siinä on jonkinlainen muistisääntö tukemassa muistiani.
Mä haluan nyt varmistaa, että nää päivämäärät pysyy mun päässä ja opiskelen sen jälkeen pari seuraavaa tärkeetä päivämäärää. Ehkä tää on vaan todella hidas prosessi, mutta jostain syystä koen sen nyt hirveen tarpeelliseksi.
Tää toinen heikkous on sitten uudempi tuttavuus. Tai en ole aikaisemmin tajunnut, että mulla tämmönen heikkous on. En tiedä millä nimellä tätä nyt kutsuisin, mutta sanotaanko nyt vaikka ennakointi tai "seuraavat liikkeet". Tää on tullut tosi paljon esille nyt Maxin hoidon yhteydessä, mutta kai parempi myöhään kun ei milloinkaan.
Alustetaan tätä niin, että mä olin lapsena suuri strategiapelien ystävä. Niissä on hirveen tärkeetä ajatella pari askelta eteenpäin tai aina tulee turpaan. Mä en tiedä miksi mä tykkäsin niistä strategiapeleistä, koska yleensä mulle tuli aina turpaan. Mä keskityin vaan omissa oloissani rakentelemaan asioita ja yhtäkkiä huomasin vihollisen suuret sotajoukot mun pihamaallani. Mä en ollut yhtään miettinyt tulevia askelia, vaan keskityin siihen hetkeen.
Kai se liittyy jotenkin siihen, että mä muutenkin tykkään elää vaan tässä nykyisessä hetkessä. Siihen kai toi päivämäärien unohtaminenkin perustuu. En ajattele tulevaa aikaa kovinkaan paljoa siis oikeestaan missään tilanteessa.
Nyt vaan on alkanut huomaamaan sen, että se on iso miinus tässä kohtaa. Mä pystyn tekemään yhtä asiaa, mutta jos Eira ottaa vetovastuun siitä yhtäkkiä ja mun pitäisi lähteä tekemään muita asioita eteenpäin, niin yleensä mä jään vaan siihen katsomaan mitä Eira tekee. Nyt oon alkanut toisinaan havahtumaan siihen, että "nyt mä voisin kyllä tehdä joitain asioita eteenpäin!" joten kai sekin taito alkaa tässä pikkuhiljaa kehittymään.
Mutta tää periaatteessa voi selittää myös paljon sitä, että minkä takia mä muutenkin oon välillä aika hidas. Oottakaas, mikä se on se yksi sana.. Spontaani? Sitä mä en ole ilmeisesti lainkaan. Oon joskus kyllä nimittänyt itseäni oma-alotteiseksi, mutta ilmeisesti en sitä kovin hirveästi olekaan. Mutta en usko, etteikö olisi liian myöhäistä oppia, vai mitä?
Mä en enää edes tiedä, että minkä takia mä olen pienenä pitänyt strategiapeleistä.. Kun nyt oikeesti muistelen, niin mä olin niissä ihan uskomattoman huono. Mulla oli aina pienimmät sotajoukot. Hmm, mä kyllä tykkäsin niiden kylien rakenteluista ja muuta, että ehkä mä pelasin vaan vääriä pelejä.. Ehkä olis pitänyt pelata jotain kylänrakentelupeliä, jotta olisin saanut joskus tehdä kylät rauhassa loppuun, eikä joku sotaukkeli olisi tullut heti kaikkea pilaamaan.
Mun pitää nyt selvästi lähteä tähän oma-alotteisuuteen ja ennakointiin perehtymään lisää, koska olisihan se nyt kiva pystyä ajattelemaan vaikka yksikin siirto eteenpäin. Se auttaisi arjen pyörittämisessä aika paljon kun ei vaan olisi kiinni nykyhetkessä, ja pystyisi tekemään ennakoivasti joitain asioita pois alta.
Tiedostaminenhan on varmasti yksi askel parempaa kohti, eikö niin? Ainakin kovasti toivoisin niin, koska olishan se nyt oikeesti kiva pystyä tässä vielä kehittymään ihmisenä näilläkin osa-alueilla. Pari viimeistä vuotta on mennyt sikäli aika kivasti, että paljon on tultu ylöspäin ihmisenä, joten kyllä mä uskon potentiaalin riittävän vielä näidenkin heikkouksien parantamiseen. Tai kai sitä ihmisellä on potentiaalia vaikka mihin, jos vain haluaa, joten en mä olisi huolissani.
Mä en vaan tällä hetkellä muista mitä kaikkia projekteja mulla on käynnissä.. Mutta ehkäpä sekään ei haittaa. Kaikesta pitää tehdä semmosia ikuisuusprojekteja, kuten nyt vaikka vedenjuonnin lisääminen ja hampaiden pesu.. Kun ne ei vaan muodostu tavaksi, niin sitten niitä pitää vaan muistuttaa ja muistuttaa. Sama se on kai näiden uusien heikkouksien kanssa; niihin on hyvä puuttua silloin kun sen huomaa. Ei sitä kai nyt voi tässä suoraan päättää, että nyt ne on ohi ja kaikki hyvin..
Mä en tiedä onko tässä ollut enää hetkeen mitään järkeä ja olenko hirveesti toistellut itseäni tai jotain, koska jotenkin tuntuu, että tietokoneaika tuli tältä päivältä täyteen. Ei riitä keskittyminen taaskaan. Jotenkin kun noita kouluasioita selaa päivät pitkät, niin karsii se jotenkin täysin tätä tekstin luomistakin. Kaikki kirjaimet näyttää samalta, on ne sitten kouluasioissa tai sitten itsetuottamaa. Kaikki alkaa näyttämään tältä: "plää plää plää plää.."
Eli aika laittaa merkintä kiinni ja keskittyä johonkin aivan muuhun.
Terveisin,
Vesa-Matti
08 maaliskuuta 2021
Selektiivinen mutismi?
Mulle tuli tänne blogiin kommentti. Se on tosi hieno asia, koska ei niitä yleensä tule, joten siksi siitä pitää kirjoittaa ihan oma merkintänsä – ei vaan, on tässä muutakin. Tämä kommentti tuli minun Puhumisen vaikeus -merkintään, ja siinä esiteltiin minulle yksi mahdollinen diagnoosi.
Oon aina pitänyt itseäni vaan tosi ujona ja myöhemmin sosiaalisten tilanteiden pelkoisena, mutta nyt minulla saattaa olla uusi epäilys omasta "viastani". Kommentissa mainittiin sellainen kun selektiivinen mutismi. Mitä mä olen siihen nyt tässä kerennyt tutustumaan, niin tuntuu ihan multa.
Aikanaan kun muutettiin kesken mun ala-asteen Riihimäeltä Hyvinkäälle, niin multa jäi kaikki jo luodut ihmiskontaktit taakse. Ei siihen aikaan ollut mitään Facebookkeja tai Whatsappeja, joilla olisi voinut pitää yhteyttä vanhoihin kavereihin. Puhelimet oli, mutta.. No, ei niitä tullut siihen aikaan käytettyä, koska ne oli niitä pöytä- tai seinämalleja. Ei hirveen monella silloin vielä taskumallista ollut, ei ainakaan mulla.
Koulu sitten alkoi aikanaan Hyvinkään puolella, ja mä muistan jo silloin kuinka mua ahdisti aloittaa puhuminen vieraille ihmisille. Mun koulunkäynti oli pääasiallisesti sitä, että mä yritin vaan keskittyä tunneilla ja sitten välitunneilla mä.. Niin, vaan olin. Ei mulla kavereita ollut. Jossain vaiheessa joku halusi muhun tutustua ja siitä sain ihmisen, jolle puhua kouluaikana, siis välitunneilla. Koulunkäynti itsessään oli sitten sitä hiljaista oleilua.
Muistan hyvin yhden tapauksen kun mulle iski ihan uskomaton jano kesken oppitunnin. Mä olin ihan hiljaa ja mä en meinannut saada edes nielaistuksi.. Jossain vaiheessa multa tuli sitten itku ja sain viimein sanottua, että mun on ihan pakko päästä juomaan.. Todellisen pakon edessä pystyin siis sanomaan jotain, muistan kuinka mä pelkäsin, että kuolen sinne luokkaan.
Ala-aste oli kokonaisuudessaan siitä nelosluokasta lähtien oikeestaan täysin hiljaista opiskelua. Kotiin kun koulupäivän jälkeen pääsin, niin siellä mä pystyin avaamaan suuni ja purkaa päivän hiljaaolemisen. Se oli aina hirveen helpottava hetki.
Mä pystyin vastaamaan tunneilla jos multa kysyttiin jotain. Tämä on ehkä kohta joka ei välttämättä tohon mutismiin osu, mutta siis muuten. Joillakin se tuntuu olevan ihan semmosta, että niiden pitää kirjoittaa asiansa johonkin ja näyttää siten mitä haluaisi sanoa, mutta ei mulla ole koskaan moiseen ollut tarvetta. Vaikka välillä on tuntunutkin, että helpommalla sillein olis päässyt, koska se puhuminen on ollut niin vaikeeta.
Yläasteelle siirtyminen, uuteen kouluun.. Ei periaatteessa muuttanut mitään. Mä olin siihen mennessä jo jättänyt elämästäni pois sen ala-asteaikaisen kaverin, joka oli kaveri vain kun ei ollut muita läsnä. Kun muita oli läsnä, oli hän samallainen syrjijä kun kaikki muutkin; ei ottanut mukaan mihinkään ja sysäsi syrjään. Sitä se ala-aste mulle oli pitkälti Hyvinkäällä, että ei ihme jos pää on lähtenyt kehittymään kieroon.
Mutta tosiaan, yläasteen oppitunnit oli taas sitä, että opiskelin hiljaa. Ehkä jopa se opiskelu jäi vähemmälle, koska keskityin ehkä enenevissä määrin vaan vihkoihin piirtelyyn. Mut siirrettiin kyllä erityiskouluun, joten oppiminen oli sikäli sitten niin paljon helpompaakin, että pystyi vähän piirtelemäänkin.
Yläasteen välitunnit oli taas aikaa kun meikäläinen pystyi puhumaan. En kaikille, mutta tietyille ihmisille. Ihmisille, joita kavereiksi voisi kutsua. Opettajien kanssa en puhunut, paitsi pakon edessä – eli jos jotain kysyttiin. Ja joka päivä odotin vaan kotiinpääsyä, jotta saan avata suuni kunnolla, koska kotona mä olen hyvinkin puhelias ihminen vielä tänäkin päivänä. Tai no.. Ehkä oon puhelias semmosen turhan asian kanssa, joten en tiedä onko se hirveen hyödyllistä. Meteliä meikäläisestä lähtee yleensä jos oon joutunut jossain sitä ennen olemaan hiljaa. Sillä hiljaisuudella on tapana purkautua jollain tapaa.
Ammattikoulu oli ihan samaa jatkumoa tälle.. Ammattikoulussa vaan mulla ei ollut ainuttakaan kaveria ja mut jätettiin luultavasti mun hiljaisuuden takia tosi paljon sivuun. Ammattikoulun päätyttyä erottamiseen, halusin tietää mikä mussa on vikana. Diagnoosi oli paniikkihäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Ne varjostikin mun elämää ihan tänne melkein kolmekymppiseksi asti, että ei helpolla olla kyllä päästy.
Nyt koen päässeeni peloista yli, mutta edelleenkin mä olen vaan hiljaa, vaikka olisi hyviä tilaisuuksia puhua. Ja olisi kovin tärkeääkin puhua. Mua ahdistaa hyvin monet tilanteet sen takia, että mä en osaa puhua.
Mä tiedän, että mä osaan vastata kun on pakko, mutta esimerkiksi tilanteet, kuten nyt vaikka työssäoppimispaikan etsiminen, vaatisi sitä aloituskykyä mun puolelta. Mun pitäisi mennä paikkaan ja avata suu. Jos voisin mennä johonkin paikkaan ja joku kysyisi minulta: "haluutko sä tänne työssäoppimaan?" niin olisi se mulle harvinaisen helppo homma. Mutta kun tämä vaatii sitä, että mun pitää itse aloittaa keskustelu, niin ei.. Mä siirrän ja siirrän, keksin tekosyitä ettei tarvitse ja muuta mukavaa.
Mä en voi olla 100 % varma, että mulla on selektiivinen mutismi, mutta aikalailla sen kuvaus osuu meikäläiseen.
Noissa kaikissa asiaa käsittelevissä teksteissä mitkä oon lukenut, puhutaan lähinnä vaan lapsista, mutta oon mä nähnyt pari artikkelia aikuisistakin. Mun pitää vielä tutustua aiheeseen lisää, mutta nyt poimin tuolta ainakin pari kohtaa ja kerron teille vähän lisää.
Tässä mainitaan toi, että "vaikka he olisivatkin alkaneet puhua", niin joo.. Ehkä mä nykyään puhun herkemmin, mutta silti se on kerta toisensa jälkeen ahdistavaa. Oon ajatellut, että ehkä mun pitäisi vaan enemmän mennä ja puhua, mutta ei se ole niin helppoa. Kuten siinä aikaisemmassa merkinnässä sanoin, niin yritetty on, on yritetty. Sanat on vankina mun suussa tilanteissa kun haluaisin alkaa puhumaan.
Mä jään itse nyt tutkimaan tota aihetta enemmän, koska toi tosiaan rupesi mua kiinnostamaan. En tiedä miten tommonen voidaan tässä iässä diagnosoida, mutta olisi kyllä kiva saada joku selitys tälle omalle puhumattomuudelle. Tai no.. Niin, onhan noita syitä tossa ollut, mutta joku oikea.. En tiiä.
No, tämä kuitenkin tältä erää tässä. Mä luen aiheesta lisää ja jos löydän vielä asioita joihin haluan jollain tapaa jotain kommentoida, niin kommentoin tänne sitten uuden merkinnän muodossa.
Kiitos vielä sinulle salainen kommentoija! Ja ehdottomasti jos joku asiasta tietää lisää ja osaa mua näissä asioissa neuvoa, tai siis neuvoa löytämään kaiken mahdollisen tiedon, niin kommenttia saa jättää. Googlea osaan kyllä käyttää, olin siinä jo peruskoulussa superhyvä, joten aika paljon löydän kyllä itsekin, mutta kaikki linkit yms. on silti hyvin tervetulleita.
Terveisin,
Vesa-Matti
P.S. Mulla oli linkki kyllä kopioituna, mutta unohdin liittää sen tähän. Eli kaikki lainaukset on otetu Ohohanke.fi sivuilta, ja tarkempi linkki tässä.

Lapsi voi puhua normaalisti pienelle lähipiirille (oma perhe, ystävät), mutta on vastaavasti täysin puhumaton esimerkiksi vieraiden ihmisten läsnä ollessa.– Niin, kuten jo kerroin; mä olen kotona yleensä hyvinkin sosiaalinen. Mutta jos vieraannun yhtään ihmisistä, niin mun täytyy aloittaa jollain tapaa se puhumisprosessi alusta. Tälleen käy jopa sukulaisten kanssa jos ei nähdä pitkään aikaan. Puhuminen on vaikeeta ja sen kyvyn löytäminen vie aina oman aikansa, mutta tämmösissä tutummissa tilanteissa se onneksi löytyy nopeammin, kun taas ihan vieraissa tilanteissa. Vieraissa tilanteissa sitä ei yleensä löydy lainkaan.
Taustalla ei ole myöskään laaja-alaisia kehityshäiriöitä, mutta erilaiset traumaattiset kokemukset, perinnöllisyys tai ongelmat lapsuusperheen kasvatuksessa voivat toimia osaltaan taustatekijöinä mutismille altiilla lapsella.– Mä väittäisin, että jos tän diagnoosin jotenkin saisin, niin kyseessä voisi olla toi traumaattinen kokemus. Uskon nimittäin, että tää kaikki alkoi siitä kun tosiaan muutettiin kesken mun ala-asteen toiselle paikkakunnalle ja olisi pitänyt pystyä aloittamaan ihmisiin tutustuminen alusta. Se ei onnistunut ja sain osakseni vaan syrjimistä ja kiusaamista, joten kai siitä sitten on trauma jäänyt tai jotain.
Myös muut kommunikaatioon liittyvät vaikeudet, kuten änkytys, artikulaatiovirheet sekä yleensäkin myöhästynyt kielen kehitys löytyvät tavanomaista useammin mutismin taustalta.– Monet ei tiedä, että mä änkytän, koska en mä änkytä aina. Usein silti huomaan, että jos ollaan ns. vieraalla maaperällä ja on pelko, että joku ylimääräinen saattaa kuulla mun puhumista, niin silloin alkaa änkytys. Mä en tiedä mikä siihen oikeesti ajaa, mutta sitä se nyt vaan välillä on. Se on luultavasti se kun mä otan niin hirveesti paineita puheen tuottamisesta, että sit se kärsii jollain tapaa.
Selektiivisen mutismin oireisiin kuuluu ahdistus, joka koetaan erilaisissa sosiaalisissa vuorovaikutustilanteissa; lapsi lievittää kokemaansa ahdistusta ja stressiä olemalla puhumaton eli pyrkii selviytymään itselleen vaikeista tilanteista vaikenemalla.– Lapsi, niin, tai aikuinen ehkä myös. Mua ei tosin helpota se, että mä oon hiljaa. Mulla se menee nykyään niin, että mua jopa ahdistaa itseäni se, että oon hiljaa enkä osaa puhua. Eli jos mä helpotan ahdistustani olemalla hiljaa, niin mä samalla myös lisään sitä mun omaa ahdistumista.. Että en kyllä tiedä miten sekaisin mä olen.
Valikoivasti puhumattomat lapset kokevat tavanomaista enemmän mm. sosiaalisten tilanteiden pelkoa, ahdistusta ja he ovat usein jo omalta perusluonteeltaan ja temperamentiltaan ujoja, varautuneita sekä vetäytyviä ollessaan vuorovaikutuksessa muiden kanssa – samoja piirteitä on havaittu näiden lasten lähisukulaisilla usean tutkimuksen mukaan.– Niin, tuo sosiaalisten tilanteiden pelkohan mulle on tosiaan diagnosoitu, että jos siitä lähdetään. Ja jos oikein lähdetään tätä kohtaa miettimään, niin kyllä; meiän suvussa on paljon vuorovaikutuksessa vetäytyviä ihmisiä. Ei meistä kai kukaan oikein osaa puhumalla puhua.. Ollaan semmosia suomalaisia ihmisiä, että ei paljoa puhuta tai pukahdeta. Tärkeet asiat yleensä saadaan ulos ja toisinaan se jopa riittää.
Mikäli kuntoutusta ei tarjota, näkyy tämä toimintakyvyn heikkeneminen myöhemmässä vaiheessa opinnoissa ja työelämässä, koska mutisteilla vaikuttaa olevan vielä aikuisiässäkin vaikeuksia sosiaalisissa tilanteissa (mm. sosiaalinen fobia) ja etenkin puhumista sekä keskustelua vaativissa tilanteissa, vaikka he olisivatkin alkaneet puhua.– Kuntoutusta ei ole tarjottu, koska en edes ole tiennyt tämmöisen olemassaolosta. Mä oon nyt muutamia kertoja päässäni, jo ennen tätä siis, pohtinut, että haluaisin johonkin vertaistukiryhmään. Mä luulen, että olis aika mielenkiintoista tavata ihmisiä, jotka ei puhu paitsi pakotettuna. Se vois olla alkuun hyvin mielenkiintoinen tilaisuus, mutta varmasti siellä muiden samanlaisten kanssa pystyisi lopulta suunsa avaamaan ja lähteä parantamaan omaa vaivaansa.
Tässä mainitaan toi, että "vaikka he olisivatkin alkaneet puhua", niin joo.. Ehkä mä nykyään puhun herkemmin, mutta silti se on kerta toisensa jälkeen ahdistavaa. Oon ajatellut, että ehkä mun pitäisi vaan enemmän mennä ja puhua, mutta ei se ole niin helppoa. Kuten siinä aikaisemmassa merkinnässä sanoin, niin yritetty on, on yritetty. Sanat on vankina mun suussa tilanteissa kun haluaisin alkaa puhumaan.
Mä jään itse nyt tutkimaan tota aihetta enemmän, koska toi tosiaan rupesi mua kiinnostamaan. En tiedä miten tommonen voidaan tässä iässä diagnosoida, mutta olisi kyllä kiva saada joku selitys tälle omalle puhumattomuudelle. Tai no.. Niin, onhan noita syitä tossa ollut, mutta joku oikea.. En tiiä.
No, tämä kuitenkin tältä erää tässä. Mä luen aiheesta lisää ja jos löydän vielä asioita joihin haluan jollain tapaa jotain kommentoida, niin kommentoin tänne sitten uuden merkinnän muodossa.
Kiitos vielä sinulle salainen kommentoija! Ja ehdottomasti jos joku asiasta tietää lisää ja osaa mua näissä asioissa neuvoa, tai siis neuvoa löytämään kaiken mahdollisen tiedon, niin kommenttia saa jättää. Googlea osaan kyllä käyttää, olin siinä jo peruskoulussa superhyvä, joten aika paljon löydän kyllä itsekin, mutta kaikki linkit yms. on silti hyvin tervetulleita.
Terveisin,
Vesa-Matti
P.S. Mulla oli linkki kyllä kopioituna, mutta unohdin liittää sen tähän. Eli kaikki lainaukset on otetu Ohohanke.fi sivuilta, ja tarkempi linkki tässä.
07 maaliskuuta 2021
Kahvihifistelijä
Mä en yleensä tänne hirveesti mainostele tekemiäni ostoksia, mutta nyt mä haluan tehdä poikkeuksen. Koska siis.. No, ollaan koulussa nyt opiskeltu kahveja ja mä olen jollain tapaa innostunut siitä, että kahvia voi valmistaa niin monella eri tapaa. Ei ole vain ja ainoastaan se Moccamaster, joka on tähän asti ajanut asiansa oikein mainiosti.
Joskus aikoinaan kun meille Moccamaster tuli, niin mullisti se jotenkin ihan täysin kahvielämykset kotona. Hyvin samanmakuista kahvia aina, tosi hyvääkin vielä. Siinä ilmeni vaan yksi ongelma, ainakin mun omaan makuhermoon; kaikki kahvit maistuu ihan samalta. Ennen Moccamasteria mä tykkäsin aina välillä hifistellä ja ostaa itelleni Pauligin Brazil-kahvia, joka on mun mielestä paljon pehmeempi kahvi kun mitä muut on. Juuri sopiva hifistelyhetkiin. Moccamasterin tultua taloon, päätti hän, että Brazil maistuu myös samalta kun kaikki muutkin. Hieman petyin. Sen jälkeen mun ainut hifistelytapa on ollut hieman pesasta kahvipannua, filtterisäiliötä, kastella filtteri ja käyttää oikein niin kylmää vettä kun hanasta tulee. Ei se kuitenkaan kovin suurta vaikutusta tee.
Koulussa oli sitten tunti kun käytiin erilaisia kahvin valmistustapoja läpi. Silloin mä kuuntelin oikein korva tarkkana, että mitä niillä on siellä tarjota oppeja kahvin suhteen. Innostuin ehkä lopulta eniten espressokoneesta, mutta ne on ymmärtääkseni aika järkyttävän hintaisia ja ei ehkä kovin oikeanlaisia välineitä kotikäyttöön. Kerran päivässä käytät, peset ja jätät lojumaan, hmm.. Ei kannata. Sitten tuli vastaan se mikä säväytti toiseksi eniten; pressopannu. Keitettiin siinä tosin vaan teetä koulussa, mutta se mekaniikka oli semmonen mukavan yksinkertainen yksinkertaiselle ihmiselle.
Kotona lähin tutkiskelemaan sitten pressopannujen hintoja. Ne ei ole ihan mahdottoman hintaisia, joten lähdin perustelemaan itselleni sen ostoa kaikin mahdollisin tavoin. Lopulta sitten sain itseni ylipuhuttua ja marssinkin Prismasta hakemaan melkein halvimman laitoksen meille kotiin. Ostin siinä sivussa myös sähköisen kahvimyllyn ja Brazil-kahvin papuja.
Eilen keitettiinkin sitten Ronin kanssa testikahvit siinä ja voin todeta, että en kadu ostoksia yhtään. Vähän päälle 40 euroa maksoin, mutta en kadu. Vähän tommoset ostokset aina riipasee sen rahankäytön takia pihia miestä, mutta mä koen saaneeni rahalle hyvää vastinetta. Kahvi ei ole ikinä ollut näin hyvää!
Teistä varmaan tuntuu, että hehkutan tätä turhaan, mutta ei. Mä juon nykyisin paastonikin takia aamukahvin mustana, ja mustana sen makueron huomaa kyllä kuin yössä ja päivässä. Moccamasterin kahvi on.. No, se on kahvia, sitä mihin on tottunut. Hieman kitkerähkö, mutta ihan hyvä kahvi. Nyt kun jauhaa pavut ensin itse, niin siitä saa sen tuoksuelämyksen ensin. Sitten vielä kun saa sen kupillisen mustaa kahvia – itse jauhamistaan pavuista – naaman eteen ja pääsee sitä maistamaan.. Huh!
Tätä kun ei suodateta minkään pussin läpi, niin tässä on mukana kaikki se kahvin maku. Ja nyt mä oikeestaan vasta tiedän miltä kahvi oikeasti maistuu, ja nyt mä voin vasta sanoa, että kahvi on hyvää!
Tota tekoprosessia pitää vaan vielä toistaa, muokata ja toistaa, jotta oppii sen oikean tavan valmistaa itseään miellyttävää kahvia. Purujen ja veden välinen täydellinen liitto pitää löytää. Tän aamukahvin perusteella mä olen kyllä aika lähellä, mutta ehkä vielä pitää hioa johonkin suuntaan.
Jos ikinä oot miettinyt pressopannun tai kahvimyllyn hankkimista, niin saat multa ainakin vahvat suositukset siihen! Todella hyvät välineet kahvihifistelyhetkiin. Ja hei, näillä halvoillakin pääsee ihan hyvin alkuun, voin luvata. Mä en jaksa kyllä edes uskoa, että kalliimpaan vaihtamalla se maku vielä voisi jotenkin siitä parantua, joten.. Halvat on todella hyvät, mutta kestävyydestä en vielä osaa sanoa mitään.
Niin, laitokset on seuraavanlaiset; House pressopannu 8 kupille teräs (21,90 €) ja OBH Nordican Easy Grind kahvimylly (19,95 €). Kirjotin noi nimet silleen kun ne lukee Prisman sivuilla, jos joku haluaa niitä lähteä vaikka Googlesta etsimään.
Terveisin,
Vesa-Matti
P.S. Oon katellut YouTubesta videoita ja nyt tiedän, että pressopannulla voi myös vaahdottaa lämmintä maitoa. Joten jos haluaa vaikka lattea tms. väsäillä, niin onnistuupa kai sekin. Pitää vaan vielä perehtyä, että miten tota espressoa saa tehtyä kotikonstein..

![]() |
| Vähän hätänen kuva, mutta ajaa asiansa. |

02 maaliskuuta 2021
Mä haluan olla kokki
Meillä on ollut nyt kaksi keittiöpäivää ja mä olen ollut niistä eniten innoissani! Ensimmäisenä päivänä kokattiin makeita ja toisena suolaisia kahvilatuotteita.
Ekana päivänä tehtiin pareina, ja se oli mulle vähän semmonen.. No te tiedätte, mä en oikein osaa toimia vieraiden ihmisten kanssa. Se päivä sit vaan meni omalla painollaan, enkä oikein voi sanoa tehneeni mitään. Vaikka siis tein mä, tein kaiken mitä piti – ekstraakin jopa. Mutta kun asioita tehdään yhdessä, niin ei voi toteuttaa itseään niin paljoa, joten sen takia en voi ottaa kunniaa leivoksista mitä saatiin aikaan.
Toisena päivänä, tänään, päästiinkin sitten vähän pienemmällä porukalla keittiöön ja kaikki pääsikin toteuttamaan enemmän omaa itseään. Vaikkakaan mä en hirveesti uskaltanut.. Mulla on niin vahva epävarmuus kaikessa tekemisessä aina, että sen takia jää aina hirveen vaisuksi oma tekeminen. Eilen väsättiin parin kanssa focaccia-leipä kylmään kohoamaan tätä päivää varten, tänään pääsin tekemään sen loppuun ja täyttämään sen omatekemälläni täytteellä. Pääsin täytteen kanssa maistamaan ja maustamaan, joten siinä pääsin ns. loistamaan. Jos olisin ollut omalla maustekaapilla, niin olisin voinut tunkea sinne vaikka ja mitä, mutta nyt mentiin ihan sitruunalla ja pippurilla, koska.. No, niin, en uskaltanut lähteä säveltämään. Hyvää se oli silti ja keräsi kehuja.
Siellä keittiössä mulle vaan heräsi suurempi palo päästä oikeesti keittiöön töihin. Mä en oo ikävä kyllä yhtenäkään päivänä osannut keskittyä noihin tarjoilijahommiin, mitä tässä nyt on eniten opetettu.. Ne ei ole yhtään sitä mitä haluan tehdä, jolloin pää sitten jostain syystä päättää, että ei mun tarvitse niihin myöskään keskittyä. Oon yrittänyt, mutta aina aivot keksii niin paljon parempaakin tekemistä. Mä en näe itseäni salin puolella, en niin yhtään. Vaikka mä oon päättänyt, että nyt keskityn näihin opintoihin ja suoritan nää täysillä läpi, niin näköjään silti se halu sinne keittiöön on vaan paljon suurempi kun "jonninjoutava tarjoiluhomma". Jonninjoutava ja lainausmerkit siksi, koska en sano tarjoilijoita mitenkään huonoiksi tai mitään, vaan ne hommat ei vaan tosiaan ole mua varten. Ei nyt, eikä tulevaisuudessa, näin ainakin uskon.
Mä kyllä ymmärrän, että eduksi katsotaan jos kokki on valmis myös tuuraamaan salin puolella, mutta silti.. Mun on yksinkertaisesti mahdoton keskittyä. Mä haluaisin vaan keittiöön ja tekemään ruokaa! Oppimaan ruoanlaitosta kaiken! Huomenna mennään sitten ihan tarjoilemaan, ei enää pelkkää teoriaa, joten kai siellä viimeistään pitää yrittää taas pistää pää kasaan ja koittaa oppia jotain uutta. Toivon vaan kovasti, että ei tarjoilla oikeille ihmisille mitään, koska.. No, taas sanon, että te tiedätte.. Mä en ole se ihminen joka menee kysymään toiselta ihmiseltä mitä hän haluaa ja vielä veisin sen sille.. Vaikka edelleen tiedän, että poistuminen omalta mukavuusalueelta on uuden oppimisen kannalta erittäin tärkeä asia.. Silti.
Mä en ymmärrä, että miksi ihminen, joka haluaa kokiksi, ei vaan voi päästä kokiksi? Tai siis.. No, mulla on todennäköisesti mahdollisuus, tän noin kolmen kuukauden koulutusjakson jälkeen, lähteä suorittamaan tota koulutusta oppisopimuksella loppuun. Silloin mä luultavasti pääsen keittiöön ja opin siinä samalla. Mä en vaan tiedä miten todennäköistä on päästä näinä aikoina keittiöön oppisopimuksella, ja sen takia mua pelottaa, että jään taas vaan roikkumaan johonkin reunalle ja kaikki jää täysin kesken. Mä en muista, että mulla ois ollut tämmöstä innostusta puu- tai pintakäsittelypuolella, joten mä uskon tähän kokki-juttuun paljon enemmän kun oon uskonut mihinkään aikaisemmin, ja siksi mä ehdottomasti haluaisin nyt suorittaa tän ja olla tulevaisuudessa kokki!
Muistan aikanaan kun pintakäsittelypuolelle hain, että olin siitä tosi innoissani ennen koulun alkua. Mä olin ollut jossain maalaamassa jotain, huomasin ajan menevän siinä tosi nopeesti ja ajattelin sitten sen olevan helppo työ ja helpot rahat. Musta tuntuu, että se kolmen vuoden koulutus jokseenkin tuhosi mun mielenkiinnon niitä hommia kohtaan, samoin kun aikanaan puupuolella opiskelu tuhosi mun kiinnostuksen puutöitä kohtaan. Ammattikoulussa on niin paljon turhaa, mitä ei mun mielestä tarvitsisi opettaa.. Tai siis.. Ihminen – ainakin minä – oppii paremmin tekemällä. Nyt mä en haluaisi jäädä koulunpenkille tuhoamaan mun kiinnostusta kokinhommia kohtaan, vaan haluaisin päästä niitä toteuttamaan oikeesti johonkin oikeeseen paikkaan.
Mä en oikeesti enää tiedä mitä mä elämässäni haluan työkseni tehdä, jos tämäkin tavalla tai toisella poksahtaa karikolle. Tähän mulla on kuitenkin tähänastisista asioista isoin usko ja luotto, joten haluaisin viedä tämän kunnialla loppuun – eli työllistyä tälle alalle. Ja siksi haluaisin nyt pystyä keskittymään myös noilla teoriatunneilla ja muussa "jonninjoutavassa", jotta siis saisin vietyä tän tavalla tai toisella maaliin.
Musta tuntuu, että tää merkintä on ollut harvinaisen epäselvä. En oo jostain syystä osannut keskittyä tähänkään nyt. Onkohan mulla nyt joku keskittymishäiriö? Mä oon poistanut asunnosta kaiken melun ja silti tuntuu, että rivit on välillä hyppinyt silmille. Mä oon kyllä ollut aivan uuvuksissa näiden keittiöpäivien jälkeen, että kai siinäkin voi olla syynsä heikolle keskittymiskyvylle. Ja siis oon ollut uuvuksissa vaan sen takia, että en oo taas vaan tottunut tekemään mitään. Monta kuukautta ollut tekemättä oikeestaan mitään hirveen fyysistä, niin kyllähän sitä kenen tahansa mieli ja kroppa on yhtäkkiä hieman shokissa kun pitää jotain tehdä. Mieleistä hommaa tai ei, niin kyllä se uuvuttaa alkuun paljon enemmän kun sitten kun siihen taas tottuu. Uskoisin näin.

Hmm, eikai mulla muuta. Mun pitänee lukea tämä teksti itsekin jossain välissä uudestaan, jotta tiedän oliko tässä järkeä vai ei. Nyt tuntuu, että oon antanut päästäni asioita kyllä ulos, mutta että onko ne tullut tänne ymmärrettävässä muodossa, siitä en ole vielä täysin varma. Jos koen, että tätä tarvitsee joskus vielä selitellä ymmärrettävämmäksi (olipa vaikea sana), niin palaan asiaan uuden merkinnän muodossa. Mutta jos tämä on ymmärrettävissä ja tuntuu ihan asialta, niin suotta kai vaivautua.
Nyt, hei hei!
Terveisin,
Vesa-Matti
23 helmikuuta 2021
Meidän kylpyläloma!
Mainitsin viime merkinnässä, että käytiin viikonloppuna paikassa nimeltä Scandic Aulanko, joka on siis hotelli Hämeenlinnassa. Se oli mun käsittääkseni mun ihan ensimmäinen yöni hotellissa, vau. Hotellissa yöpyminen ei sikäli itsessään tarjonnut mitään uutta ja mullistavaa, mutta oli se silti kovin mahtava reissu.
Se oli siis kylpyläloma. Ja kyllä, se oli myös ensimmäinen kerta kun vierailen kylpylässäkään. Tai en ainakaan muista, että olisi tullut hirveemmin pyörittyä.. Kylpylänä se paikka ei mun mielestä mitenkään ollut kovin kummoinen, koska musta se oli enemmänkin uimala. Tai no, ei mulla ole mitään mihin verrata, joten ehkä se oli enemmän kylpylä kun uimala, mutta en vain tiedä sitä. Siellä oli vettä, siellä uitiin ja sitten siellä oli erilaisia altaita – aivan kuten uimaloissakin.
Se miksi mä halusin siitä nyt kirjottaa ihan merkinnän, hmm.. No, ensinnäkin juuri se, että nyt on koettu hotelli sekä kylpylä, mutta myös toiseksi se, että olihan se nyt vaan ihan mahtava reissu! Ja itseasiassa vielä isoin syy merkinnälle on se, että mä kuitenkin voitin itseni.
Mä olen hyvin pitkään – vaikka en sitä myönnä – hävennyt omaa kehoani. Mä olin tosiaan vielä viime vuonna melkein 130-kiloinen kaveri, jolla oli erittäin huono itseluottamus. Nyt mä olen sen noin 30 kiloa pienempi kaveri, jolla on vieläkin hyvin huono itseluottamus, mutta mä olen yrittänyt petrata. Ja yksi iso askel tällä petraamisen tiellä on juurikin se, että uskaltauduin olemaan julkisesti pelkissä uimahousuissa. Miettikää, pelkissä uimahousuissa! Miettikää, julkisesti!
Sillon kun Eira tota lomaa meille varaili, niin mä sanoin jotain tyyliin "en kyllä aio tulla sinne kylpyläpuolelle ollenkaan.." ja Eira sanoi vaan jotain, että "ei meidän sinne tarvitse mennä". Sillä mä sitten suostuin sille reissulle lopulta. Pyörittelin sen jälkeen usein päässäni sitä, että uskaltaisko sitä kuitenkin sinne kylpyläpuolelle mennä ja kokea senkin nyt vihdoin, tulematta oikeestaan minkäänlaiseen tulokseen sen kanssa; ehkä mieli edelleen sanoi enemmän ei.
Eira kuitenkin kävi vielä mun pähkäilyjen päätteeksi ostamassa mulle varmuuden vuoksi uudet uikkarit, joka sitten löi naulan siihen arkkuun: mä aion käydä kylpyläpuolella. Ehkä eniten sen takia, että Eira oli laittanut nyt tosi paljon rahaa tähän koko hommaan ja mä en halunnut olla ilonpilaaja. Ja onneksi en ollut, kylpylässä oli mahtavaa! Vaikka se on vaan sitä lillumista siellä eri altaissa ja muuta, niin silti se on yllättävän rentouttava tapa viettää aikaa. Suostuisin ihan koska tahansa uudestaan!
Mä jopa innostuin kyvystäni olla julkisesti niinkin vähissä vaatteissa niin paljon, että aion ryhtyä alusvaatemallliksi! No ei, se oli semmonen vitsi. Todellisuudessa siis ajattelin, että voisin ryhtyä käymään uimalassa harrastamassa jonkinlaista uintia sitten kun se taas on mahdollista. Muistaakseni uimalassakin voi vaan lillua jossain altaassa jos ei jaksa kauhoa allasta päästä päähän.. Joten se voisi olla ihan mukava harrastus noin muutenkin. Ehkä joku vesijumppa tai jotain? Voi olla, että mä hehkutan nyt vähän turhaan ja mun innostus tän osalta vielä laantuu pahasti, mutta tällä hetkellä ainakin itseluottamukseni kestäisi uimalassa uimahousuissa olemisen, joka on siis iso askel paremman itseluottamuksen tiellä. Ja siitä mä olen kovin onnellinen.
Hmm, me tosiaan käytiin siellä myös syömässä pariin otteeseen; illallinen ja sitten buffetaamiainen. Illallisella tilattiin ruokaa, ja se ruoka oli tosi hyvää! Mulla on sikäli taas uusi elämänmuutos meneillään, että mä oon pyrkinyt vähentämään suolaa ja löytämään ruoista myös muita makuja. Tuolla ravintolassa ei oltu onneksi suolan kanssa leikitty, joten löytyi paljonkin uusia makuja, joista mä vähän jopa innostuin! Mä kiinnostuin ehkä vähän enemmän taas siitä, että ruokaa voi laittaa monellakin eri tavalla, ja monellakin eri tavalla ruoka voi olla hyvää.
Syötiin siellä siis lohta, joka maistui lempeän savuiselta. Suolaa oli luultavasti juuri täydellinen määrä, koska se suola ei maistunut siinä yhtään, vaan siinä maistui savu ja se kala. Mä oon ite kotona monta kertaa tehnyt semmosia ihme lohijuttuja, joihin oon ottanut maun suolasta, pippurista, sitruunasta ja voista – välillä joistain kuivatuista yrteistä, jos on sattunut olemaan. Sekin on hyvän makuista, mutta se on sitä eri tavalla kun mitä toi ravintolan kala oli. Mua kiinnostaisi kovin tietää, että miten se savunmaku oltiin saatu siihen? Ehkä joku kevyt savustus? Ei se mun mielestä meinaan ihan täysin savustetulta näyttänyt.. Tai sitten en vain ole nähnyt savustettua kalaa.
Tarkistin tuolta paikan ruokalistasta, että se oli lämminsavustettua lohta. Savustus on mulle itselleni kovin vieras tapa valmistaa ruokaa, mutta haluan siihen jossain vaiheessa tutustua ja oppia siitäkin kaiken.
Lämminsavustettu lohi, sen seurana oli Skånen punajuuria, persiljakastiketta ja perunakroketteja. Skånen punajuuret ja persiljakastike oli kyllä mielenkiintoinen tuttavuus myös; se oli vähän kuin makkarakastiketta, mutta makkara oltiin korvattu punajuurikuutioilla. Mun mielestä se oli parin haarukallisen jälkeen oikein mainiota, mutta Eira ei siitä jokseenkin välittänyt, sillä se jäi lautaselle, mä söin oman osuuteni ja olisin halunnut vielä nuolla lautasenkin. Ja sitten tosiaan siinä oli vielä pieni kulhollinen perunakroketteja, jotka kyllä tiesin nimeltä, mutta en ollut ehkä koskaan maistanut. Tai en ainakaan ajatuksen kanssa. Ne oli jotain todella hyvää! Ne oli just oikein rapsakoita ja maut oli kohdillaan – eikä edelleenkään liikaa suolaa. Maistui se leivitys tai miten ne nyt ikinä tehdäänkään, ja maistui se sisältö. Ja mä olisin voinut syödä niitä vaikka ja kuinka, mutta harmikseni ne loppui kesken. No ei oikeesti loppunut kesken, annos oli juuri sopivan kokoinen viemään nälkä ja ihan pikkusen ylikin.
Mua rupes vähän kiinnostamaan ravintoloissa ruokailu enemmän kuin ennen. Haluaisin päästä ja kokea uusia makuja ja ehkä oppia niistä. Mun mielestä se on vaan hirmu kallista touhua, eikä mulla moiseen ole varaa. Mutta ehkä sitä vois ajatella, että lisäis kuukauteen edes yhden ravintolakerran? Kävis kokeilemassa uusia paikkoja ja uusia makuja. Tällä hetkellä mä oon just niin inspiroitunut, että mä haluan oppia ja kokea paljon uutta ruoan suhteen! Ihmiset – ainakin minä itse – helposti jämähtää vaan syömään sitä samaa mitä on aina syönyt, eikä uskalla kokeilla uusia elämyksiä. Ruoan kanssa uudet kokemukset on kuitenkin aika vaarattomia, joten pitäisi uskaltaa enemmän. Toki jos lähtee pallokalaa syömään, niin siinä täytyy tietää yhtä jos toistakin.
Hmm, mä alotin kirjottamaan meidän kylpylälomasta, mutta päädyin taas kirjottamaan ruoasta. Voitaisiinko siis ajatella, että kouluttautuminen kokiksi on ihan kutsumus tai jotain?
Pakko palata vielä hotelliin, koska se oli se alkuperäinen ajatus. Oikeastaan sinne kylpyläosastolle, koska se oli hyvin outo hetki itselle.
Käytiin siis tosiaan vaihtamassa huoneessa uimahousut jalkaan, siihen päälle kylpytakki ja sen jälkeen lähdettiin hortoilemaan hotellin käytäville etsien kylpylää. Opasteet oli onneks siinä kohtaa vielä kunnossa ja löydettiinkin kylpyläosastolle hyvin nopealla aikataululla. Sieltä sitten löydettiin pukuhuoneet, jossa siis meidän tiet erosi hetkeksi – ehkä vähän pidemmäksikin hetkeksi. Eira oli joutunut mua odottelemaan ja etsimään, koska tämä ensikertalainen oli aivan totaalisen hukassa siellä.
Mä menin pukuhuoneeseen ja kävelin sen pari kertaa päästä päähän miettien, että mitä mun pitää täällä tehdä.. Tai, no, siis joo, tiesin, että mun pitäisi löytää paikka mun tavaroille. Tulin välillä ulos sieltä pukuhuoneesta toivoen, että bongaisin Eiran yhtä eksyneenä sieltä, mutta ei se koskaan siellä ollut vastassa, joten palasin aina uudestaan pukuhuoneen puolelle. Jossain vaiheessa päätin, että nyt mä suoriudun ja laitoinkin joitain tavaroita lukolliseen kaappiin, otin avaimen mukaani ja astuin yhdestä maitolasisesta ovesta sisään vain nähdäkseni kasan miehiä vehkeet paljaana. Mä menin jotenkin ihan jumiin siitä taas, koska hyvin vieras tilanne. Mä marssin viemään mun pyyhkeen johonkin ihme telineeseen ja sen jälkeen kävelin maski naamalla suihkuun ja aloin huuhtautumaan. Jossain vaiheessa viereisen suihkun tyyppi katsoi mua oudosti ja tajusin, että joo, ehkä maskin ois voinut ottaa pois.
Suihkun jälkeen mä otin mun pyyhkeen telineestä, kävelin edestakaisin suihkua hetken aikaa, vein pyyhkeen takaisin telineeseen. Kävelin takaisin lukkokaapille, katsoin sitä hetken, kävelin takaisin suihkuun ja otin pyyhkeen itselleni. Miksi, te kysytte.. Niinpä, en tiedä. Sitten mä huomasin, että oli yksi nurkka jonka takana en ollut vielä käynyt ja lähdin päättäväisesti sitä kohti ja sen takaa vihdoin paljastuikin allasosasto – voitin! Siitä sitten pystyi alkamaan kylpyläloma, mutta piti vielä hakea lukitun kaapin takaa mun kylpytakki, koska sen jostain syystä olin sinne laittanut. Kaappiin ei olisi jäänyt mitään, niin nostin tossut lattialta ja laitoin ne sinne. En tiedä miksi mulla piti olla kaappi siellä kun ei sinne ollut mitään tärkeää laitettavaa, mutta olin sen verran juminen, että se vaan piti tehdä niin.
Tähän kaikkeen haahuiluun meni niin kauan, että Eira oli kun olikin joutunut mua etsimään. Vaikka se kuulema itsekin hieman hukassa oli, niin sillä on kuitenkin enemmän rohkeutta kokeilla asioita ja täten oppia nopeammin miten asioissa toimitaan. Mä olin ihan jumissa ja peloissani yksin alastomien miesten keskellä, joka on edelleenkin hyvin outo lähtökohta mihinkään. Tulevaisuudessa kuitenkin ehkä osaan toimia hieman nopeammin ja jotain..
Yleensä on helppo vaan tehdä sitä samaa kun muutkin, mutta pukuhuoneessa ei ollut ketään. Kaikki miehet oli suihkussa, joten en voinut seurata niitä ja oppia miten siellä olisi pitänyt käyttäytyä. Siksi hirveä haahuilu ja pelkotilat. Suihkussa en alkanut niitä matkimaan vaan kävin uhkarohkeasti suihkussa tosiaan maski päässä ja uimahousut jalassa.
Voi olla, että tommonen eksymiskertomus ei ole hauska tällein kirjoitettuna, mutta jälkeenpäin sille on itse tullut naureskeltua. Se olis ihan hyvin voinut olla joku Mr. Bean-sarjan hetki, koska sen verran aivotonta meininkiä se välillä oli.
Sitten meidän hotellihuoneessa oli myös kylpyamme. Haaveiltiin siitä koko päivä, mutta sitten kävi ilmi, että se pitää ihan ihmeellistä hirveetä meteliä. Saatiin se täyteen, liiankin täyteen, ja sitten kun sinne astui alkoi kuulua kamala humina. Mä en pystynyt olemaan siinä kun tovin, koska mua alkoi ärsyttää naapurihuoneiden puolesta. Se siitä kylpyammeesta sitten..
Hmm, eiköhän tässä nyt ollut jo jotain? Mutta kyllä, voisin lähteä kylpylään eksymään uudestaankin. En ehkä oikeesti enää haluaisi eksyä, mutta muuten se kaikki oli kyllä oikein, olenko jo sanonut, että mainiota? No, se oli mainiota, loistava reissu. Hyvä miniloma. Mitä vielä?
Tähän päätän raporttini.

22 helmikuuta 2021
"Meidän ala näin korona-aikaan"
Tänään tehdään sitten jotain hieman normaalista poikkeavaa, koska meillä on siis koululta etätehtävä, joka tulee tehdä tänne Bloggeriin. Kyllä mä aina vastaanotan aiheita ja niistä mielelläni kirjottelenkin, joten ei tää nyt silleen mitenkään hirveen uutta ole. Aihe, jota tämän merkinnän tulisi käsitellä on "meidän ala näin korona-aikaan".
Mulle tää ala on sikäli täysin uusi asia, että en ole tätä koskaan mitenkään virallisesti opiskellut, saati ollut alalla töissä, joten en oikein tiedä miten korona näkyy ja tuntuu ravintoloiden takahuoneissa tai oikeestaan muuallakaan. Voisin kuvitella, että kokkien vuoroja on varmasti jotenkin vähennetty, koska asiakkaita ei varmastikaan ihan liikaa ole.
Mitä hygienia-asioihin tulee, niin toivon kovasti, että jo ennen koronaa siihen on panostettu, koska keittiössä koen sen olevan aika tärkeä asia. Ei likaisessa ympäristössä voi, tai ainakaan kannata, pahemmin kokkailla. Toivon, että siihen on ehkä kuitenkin alettu panostamaan vieläkin enemmän, vaikka haluaisin samalla uskoa, että hygienisyys on ollut keittiöissä aina yhtä tärkeässä roolissa.
Keittiön ulkopuolella taas uskon, että asioita on alettu enemmän desinfioimaan, koska sillä kai ne pahimmat bakteerit saadaan jotenkin edes kuriin. Mahdollisesti kaikki alituisessa käytössä olevat esineet desinfioidaan tai pestään monta kertaa päivässä, jotta niiden mukana ei kulkeudu pöpöjä mihinkään suuntaan. Ei salista keittiöön, ei keittiöstä saliin, eikä edes salista pihalle. Olettaisin siis, että ovenkahvatkin desinfioidaan usein. Uskonkin siis, että varmaan tarjoilijoilla on jokseenkin muuttunut työnkuva enemmän siivouspainotteisemmaksi kun ennen? Ehkä, en tiedä, voin vain spekuloida.
Käytiin tossa viikonloppuna Scandic Aulangossa, hotellissa ja kylpylässä. Käytiin siinä paikan ravintolassa syömässä illalla oikein mainiota ruokaa, ja mitä kerkesin siinä silmäilemään, niin ravintola oli itsessään aika hiljainen. Mun mielestä tarjoilijoiden tekeminen ei poikennut mitenkään siitä mihin olen aikaisemmin tottunut. Toki olen aika vähän ravintoloissa käynyt, mutta mun mielestä palvelu oli sitä samaa vanhaa. Ihmisiä ohjattiin pöytiin, toki valittiin paikkoja kauas muista, mutta muuten se oli sitä samaa rallia.
Aamupalalla tosin.. Sitä oltiin porrastettu, en tiedä onko se normaali tapa, voi olla, mutta porrastuksesta huolimatta mun mielestä siinä oli paljon petrattavaa – asiakkaiden puolesta lähinnä. Ensinnäkin se paikka oli täynnä, ihmisiä jokaisessa pöydässä ja mun mielestä siellä ei ollut minkäänlaista hajuakaan turvaväleistä. Varsinkin ruoanhaku oli sellaista sekoilua, että ei tosikaan; kaikki haki ruokaa ihan omalla tahdilla ja jokainen tunki jokaiseen mahdolliseen väliin vain ajatellen omaa napaansa. Se ei ole mitenkään työntekijöistä kiinni, vaan tämmösen voisi välttää vain sillä kun kaikki tottelisi niitä rajoituksia ja määräyksiä.
Toki siis ravintola olisi voinut laittaa sinne jonkinlaiset suuntakyltit ja kieltää sen jokaiseen väliin hyppelyn, mutta kyllä nyt kuvittelisi ihmisillä sen verran järkeä olevan päässä, että itse osaisi näistä asioista huolehtia.
Käsidesiä siellä oli ihan joka nurkalla, joten siitä ei varmasti jäänyt mikään kiinni. Ihmiset vaan vaikutti käyttävän sitä vain silloin kun ravintolaan tultiin, mutta muuten kaikkia näperöitiin samoilla käsillä. Kyllä siellä on varmasti joitain pöpöjä levinnyt.
Yksi siivouskärry kulki siellä ihmisten seassa, mutta tämä työntekijä osasi kyllä jättäytyä paikkoihin, joissa ei hirveästi ihmisvilinää ollut. Ja sitten se aika tarkasti vahti ja haki tavaraa vain pöydistä, joissa ei enää ketään ollut. Kumihanskat jatkuvasti käsissä, joten en näe mitään ongelmaa. Se ei vaarantanut ketään ja hommat tuli hoidetuksi.
En kertaakaan nähnyt, että ruokaa oltaisiin tuotu lisää, mutta kyllä sitä sinne jatkuvasti jostain ilmestyi. Ehkä ne osasi ainakin tuolla tehdä sen niin, että ne katsoi ja toimi sen mukaan, että paljonko ihmisiä milläkin hetkellä missäkin oli. En usko siis, että ruoantuojat ainakaan tunki minnekään väliin, vaan toimi mun mielestä hyvin salaisesti jopa, koska en tosiaan niitä kertaakaan nähnyt. Olettaisin kuitenkin, että nämä ruoantuojat ovat myös siivoilleet ja toivottavasti vaihdelleet ottimiakin siellä, koska sillähän tuohon sekoiluun voi ravintola itse jotenkin vaikuttaa.
Mun mielestä siis porrastusta oltaisiin voitu tehdä jotenkin paremmin, mutta muuten aamupala meni oikein mallikkaasti. Ehkä väkeä oli vain liikaa, eikä voitu porrastaa enempää, mutta siinä se virhe sitten on. Pitäisi pystyä porrastamaan enemmän, jotta ei tulisi ihan mielipuolisia joukkoaltistumisia.
Palatakseni itse asiaan, siis niihin työllistymismahdollisuuksiin näin korona-aikana.. En usko niiden ehkä olevan ihan mahdottoman hyvät. Ravintolatkin on saaneet niitä kaikenlaisia rajoituksia, joten kyllä niiden on jotenkin vaikutettava myös ravintolassa samaan aikaan työskentelevien määrään. Ja jos päivässä tehdään paria vuoroa, niin eihän ravintolan palkkalistalle ihan mahdottomasti työntekijöitä enää mahdu. Voin toki olla aivan väärässäkin. Ehkä asioita on vaan porrastettu enemmän, tehdään lyhyempiä vuoroja ja näin saadaan kaikille työntekijöille tehtävää.
Kun tämä korona tästä joskus katoaa, niin uskon työtilanteen paranevan niin tällä kun monilla muillakin aloilla. Ravintolaan pääsee kerralla enemmän asiakkaita, joten tarvitaan enemmän tekijöitä asiakkaita palvelemaan, ja jos tilauksia satelee kokoaika, niin tottakai sitä tarvitaan enemmän kokkejakin. Ja kun ne rajoitukset voidaan täysin purkaa, niin ihmiset sekoavat täysin ja ravintoloihin tulee ihan kamala piikki, jolloin tarvitaan tosi paljon ylimääräistä työvoimaa, ja toivottavasti sitä silloin on saatavilla. Ihmiset on niin heikkopäisiä välillä. Tästä hyvänä esimerkkinä Lidl-vaatemerkki, joka aiheutti käsittääkseni jonkinlaisen kaaoksen aikanaan, ja ihan turhaan.
En kyllä tiedä haluanko olla ravintolassa töissä vielä silloin kun rajoitukset täysin puretaan.. Se voi olla aivan mahdoton kaaos! Silloin varmaan työskennellään aika pahasti paineen alla, jossa olen kyllä itse vielä aika noviisi.
Paineen alla työskentelystä tuli mieleen se, että se on ehkä yksi tärkeimmistä asioista mihin kokin täytyisi pystyä. Tai ainakin mitä olen televisiosta nähnyt, niin kyllä se välillä hirveän hektistä hommaa tuntuu olevan. Jos otetaan esimerkiksi joku juhlapäivä vaikka, jolloin kaikki haluavat ravintolaan ja ruokaa on kokin pystyttävä tunkemaan ulos lähes mahdottomalta tuntuvalla tahdilla.. Ei siinä kohtaa voi ihmisellä hirveesti pää pettää, vaan on pystyttävä pitämään se kasassa ja tehtävä kaikkensa. Se on ehkä semmonen asia, mitä arvostan monissa kokeissa, koska se itseltäni vielä tosiaan toistaiseksi puuttuu. Uskon kuitenkin, että tekemällä siinäkin kehittyy.
Eikä se varmasti koske vain kokkeja, vaan on siinä varmasti tarjoilijatkin aikamoisella koetuksella. Joten kyllä, kiireen alla toimiminen on asia jota täytyy ihmisissä arvostaa. Ja monet muutkin piirteet toki, mutta toi nyt on nostettava esille. Okei, jos kokki ei osaa kokata, mutta pystyy työskentelemään paineen alla, niin ei se silloinkaan kovin hyvä kokki ole.. Että kaikessa kannattaa muistaa asioiden tasapainokin.
Mä olen itse tämmösenä kotikokkina hyvin reseptivastainen, mutta mä olen alkanut nyt hieman opiskelemaan mittasuhteita omissa kokkailuissani. Kaappaus keittiössä-ohjelmasta tuttu "mausta ja maista"-meininki on ollut lähimpänä sitä mun omaa tekemistä. Mä oon aina tykännyt mennä mun oma makuaisti edellä, mutta ehkä nyt on opeteltava myös tottelemaan hieman reseptejäkin.
Ja siis kyllä mä olen reseptejä katsonut, mutta en yleensä osaa niitä täysin noudattaa. Mun tyyli on ollut se, että googletan jonkun ruoan, katson siitä varmaan kymmenen ensimmäistä linkkiä ja yhdistän niistä semmosen ns. oman version. Otan kaikista resepteistä semmosia hyviä asioita ja teen sen pohjalta. Se on toiminut mulle tähän asti ja tulee varmasti toimimaan jatkossakin, mutta uskoisin, että ravintolan keittiössä en voi ihan näin tehdä. Siellä on osattava olla reseptien ystävä.
Mä pystyn seuraamaan reseptiä niin vaadittaessa, en mä sitä sano. Joskus kun teen ensimmäistä kertaa jotain haastavampaa ruokaa, niin silloin mä yritän seurata jotain yhtä ja tiettyä, mutta jos sitä samaa ruokaa tulee tehtyä toiste, niin lähtee säveltäminen yleensä aivan käsistä ja kaivetaan kaikista resepteistä vain ne parhaat jutut ja tehdään uusi, täydellinen versio. Ei sekään aina kyllä niin varmaa ole, että siitä nyt täydellinen tulisi, mutta kokeilemallahan sitä oppii. Ja virheistä. Pari kertaa voi epäonnistua helposti ja sitten jo tietää mitä tekee.
Eilen mä esimerkiksi tein kasvissosekeittoa. Netistä oppimani ohje on se, että jokaista 100 grammaa kohden tulee 1 desilitra nestettä. Kaiken muun mä sävellän. Kasviksia ja juureksia yhdistelen ihan testimielessä ja teen soseesta aina vähän erilaista. Maustan mausteilla ja maistan välissä. Pitää vaan ehkä ruveta jatkossa tekemään pienempiä satseja, koska syön noita soseita aikalailla vaan yksin. Toki opin tänään jatkojalostamaan soseita, joten ei ne liialta tuntuvat määrät lopulta ole kovin iso ongelma. Tänään tein siis eilisestä bataatti-porkkanasosekeitosta bataatti-porkkanarieskaa, ja nyt mulla on uunissa ihan viimesistä soseista valmistettua bataatti-porkkanasämpylää. Jämäruoan käyttö kun on mulle aika tärkeä asia, koska ruokaa ei sovi heittää pois!
Hyvä vinkki on se, että yleensä eilisestä ruoasta tulee toisena päivänä ihan hyvää kun sen paistaa voissa pannulla. Saa käyttää, mut ei oo pakko hei!
Nyt en enää tiedä miten jatkaisin. Kuvien lisäilyäkin suositeltiin tehtävänannossa, mutta mä oon itse aika kriittinen niiden kanssa. Yleensä lisään kuvia vaan jos siltä tuntuu, ja nyt ei tunnu siltä. Yleensä muutenkin lisään ensin kuvan ja kirjotan vasta sitten, koska se on mulle helpompi niin. Koskaan en ole käsittääkseni kirjottanut ensin ja katsonut, että "jaahas, tuo teksti vaatii kuvan selittämään mistä on kyse". Toki ymmärrän, että näitä merkintöjä olisi mukavampi lukea kun saisi välillä katsoa kuviakin, mutta tämmönen mä nyt vaan olen bloggaajana.
Nyt tosiaan vahtaamaan sämpylää ja toivottavasti pääsen niitä uunituoreena maistamaankin! Monikaan asia ei ole parempaa kun uunituore sämpylä!

16 helmikuuta 2021
Puhumisen vaikeus
Eilen illalla taas kerkesin hetken pyörimään sängyssä ja miettimään. Se on kyllä melkein joka iltaista, öistä ja muuta, mutta nyt mietin ihan aiheita blogille. Vai mietinkö? Oikeestaan ehkä mulle pilkahti aihe päähän ja kirjottelin sitä päässäni valmiiksi. Aamulla heräsin, mutta en muistanut hitustakaan siitä aiheesta, vaikka kuinka yritin pinnistää. Äsken se onneksi palasi! Nukutin Maxia – joka oli taas vaihteeksi melkein mahdoton projekti – ja siinä samalla se muistui. Aihe lienee teille jo todennäköisesti otsikosta tuttu, mutta aihe tosiaan on puhumisen vaikeus.
Tää tuli mun mieleen eilen alunperin siksi, että käytiin yhen kaverin kanssa etsimässä sille työssäoppimispaikkaa. Mentiin sen suunnitelma A:n mukaan ja käveltiin kahvilaan, johon hän oli päättänyt mennä. Siellä hän marssi tiskille, avasi suunsa ja poistui paikalta työssäoppimispaikkaa rikkaampana. Mä katsoin sitä tilannetta taka-alalta ja olin aivan, että "mitä ihmettä tässä juuri tapahtui?"

Mulla on tämä työssäoppimispaikan metsästys myös ajankohtainen, koska ollaan siis tän yhen kaverin kanssa samalla luokalla käytännössä. Tai no, me suoritetaan samasta tutkinnosta ilmeisesti samoja osia tai jotain. Vaikka siis hän haluaa kaiketi tarjoilijaksi tai jonkinlaiseksi baarityöntekijäksi, ja minä taas itse haluaisin kovasti kokiksi. Kai tästä jossain kohtaa pääsee sitten erikoistumaan sinne kokkipuolelle tai jotain, en tiedä. Mutta siis, mun pitäisi myös etsiä työssäoppimispaikkaa.
Muistan miten vaikeeta se oli aikaisempien koulutusten aikaan. Mä en koskaan saanut mitään itse hoidettua ja olinkin aina työssäoppimispaikkaa vailla. Pari kertaa opettaja hommasi mulle paikan ja pari kertaa jouduin jäämään kouluun suorittamaan sitä. Tämä vain siksi, että en osaa avata suutani oikeissa tilanteissa.
Aikaisemmin esteenä oli paniikihäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko, johon mulla oli siis ihan lääkityskin, mutta ei se auttanut kun käymään yksin kaupassa yms. Ei se musta sosiaalista tehnyt. Mä kärsin tästä mun ongelmasta oman käsitykseni mukaan varmaan jostain ala-asteen neljännestä luokasta lähtien, sieltä asti ainakin olen ollut hiljaa.
Nyt mä koen, että mä olen päässyt paniikkihäiriöstä eroon, enkä mä oikeestaan enää sosiaalisia tilanteita pelkää – jännitän kyllä aivan vietävästi! Kuitenkin, uskon jännityksen olevan terveempää kun suoranaisen pelkäämisen. Aikasemmin mä saatoin jättää asioita hoitamatta, koska en saanut suutani auki, nykyään en usko asioiden menevän ihan niin pitkälle. Nykyään saan suuni auki tilanteen vaatiessa, mutta ulosanti ei välttämättä ole mitään kovin älykästä. Mä olen hyvin huono sosiaalisilta taidoiltani. Haluaisin olla parempi, paljon parempi.
Mä eilen selitin tälle mun yhdelle kaverille sitä, että kun mä joudun sosiaaliseen tilanteeseen niin mun päässä on tavallaan jonkinlainen sumu. Vähän kun masennuskaudet muistaa harmaana, niin mä muistan sosiaaliset tilanteet sumuna. Mä kuulen kaiken, ymmärrän osan, saan ulos asioita joita ajattelen, mutta kaikki on hyvin vajavaista. Multa menee ihan valtava määrä energiaa siihen sosiaaliseen hetkeen, vaikka se hetki kestäisi vaan vaikka muutamia minuutteja.

Aikasemmin mulla meni ihan valtava määrä energiaa jo ennen sosiaalista tilannetta, koska mä pyöritin kaikki mahdolliset ja mahdottomat keskustelun kulkusuunnat läpi päässäni, ja vastasin vaikka minkälaisiin keksimiini kysymyksiin, jotka siis keksin vastapuolen puolesta itselleni. Se olisi ollut hyvää valmistautumista, mutta sekin ajatteluprosessi on yleensä jälkeenpäin sumua, eikä siitä ole mitään hyötyä.
Nyt mä en ehkä prosessoi asiaa etukäteen niin paljoa, koska mä oon kaiketi oppinut sen, että siitä ei ensinnäkään ole mitään hyötyä ja toiseksi, yleensä keskustelu menee omalla painollaan ja suhteellisen rennosti – vaikkakin pää on aika pahasti sumussa. Yleensä mun energia loppuu jo kesken keskustelun, ja sen jälkeen se on vieläkin enemmän epämääräistä sössöä.
Kavereiden kanssa jutustelu ei vie mun energiaa niinkään. Ainakaan siis niiden lähimpien. Ehkä mä olen siinä tilanteessa jotenkin enemmän omalla mukavuusalueellani. Mä haluaisin vaan jotenkin, että olisi mahdollista jutella myös ihan vieraassa tilanteessa niinkuin juttelisi kavereille. Mä haluaisin osata puhua! Mua on jäänyt ärsyttämään hyvin monet tilanteet jälkikäteen kun en ole vaan saanut suutani auki. Joitain vanhoja teatterilaisiakin kun on välillä nähnyt, niin ei, Vesku ei puhu. Vesku kyllä kovasti haluaisi kertoa vaikka kuulumisia, mutta ei, Vesku ei puhu. Sitten mä poistun tilanteesta ja keskustelen sen ihmisen kanssa päässäni miten mun olisi pitänyt keskustella sen ihmisen kanssa siinä kun oli tilaisuus. Ne jää aina harmittamaan.
Ja nyt olisi tosiaan tilanne, jossa mun pitäisi soittaa tai marssia johonkin paikan päälle juttelemaan, että tahtoisin työssäoppimispaikan. Mun ei tarvitsisi sitä stressata, koska en mä voi tietää miten keskustelut menee. En edelleenkään. Mun pitäisi vaan mennä, avata suu ja poistua paikalta työssäoppimispaikkaa rikkaampana.
Ja hei, tää on käsittääkseni vielä asiakaspalvelutehtäviin perustuva jakso, joten olisi hyvä omata jonkinlaiset taidot ihmisten kanssa. Miksei voi ajatella kaikista ihmisistä, että ne olisi vaikka mun hyviä kavereita, joiden kanssa keskustelu on helppoa? Miksi pitää jännittää puhumista? Miksi?
Mä oon siis monet kerrat mielessäni päättänyt, että "hei, nyt mä vaan alan puhumaan! Meen puhumaan kaikille, koska mä voin!" ja seuraavassa sosiaalisessa tilanteessa; Vesku ei puhu. Vesku kyllä haluaisi, mutta ei, Vesku ei puhu. Mä oon siis tullut tulokseen, että ei se ole omasta päätöksestäkään välttämättä kiinni.. Tai sitten en vaan osaa pitää kiinni päätöksistäni.

Pointti on siis tässä seuraavanlainen; jos tiedät tapoja oppia puhumaan, tai edes tulemaan toimeen sosiaalisissa tilanteissa paremmin, niin auta minua! Jos joku on koskaan kamppaillut tämmösen ongelman kanssa, niin avaa nyt taas suusi ja kerro miten nousit tästä kuopasta ylös? Minä olen nyt ollut hiljaa, hmm, ehkä noin parikymmentä vuotta kohta. Tai en siis täysin hiljaa, mutta tilanteissa joissa täytyisi osata jotain sanoa, niin en ole osannut oikein sanoa juuta enkä jaata.
Toinen pointti on se, että jos sulla on täällä Riihimäellä työssäoppimispaikkaa jonkinlaisesta asiakaspalveluhommasta, niin tule hakemaan mut kotoota, jooko? No ei tarvitse tulla hakemaan, mutta pliis, tarjoa sitä mulle. Ei kuulema maksa mitään. Voisin kertoa itsestäni sen verran, että en ole kovin puhelias, mutta työni pyrin kyllä hoitamaan – kykyjeni mukaan. Ja kyvythän kasvaa tekemällä ja mulla on iso halu oppia uutta! Kirjottamisessa koen olevani keskivertoa parempi, mutta siitä tuskin on apua asiakaspalvelutehtävissä.
Ja ehkä vielä yhtenä pointtina se, että jos oot koskaan kokenut olosi vaivaantuneeksi mun seurassa koska en puhu, niin toivottavasti tämä merkintä vähän avasi jotain. Vesku kyllä haluaisi, mutta ei, Vesku ei puhu.
Hmm, ehkä se oli siinä? Tää tuli tämmösenä purkauksena nyt, mutta toivottavasti se on silti ymmärrettävissä, eikä tullut multa ulos sillein kun sosiaalisissa tilanteissa yleensä, eli sumun takaa epäselvästi. Koska joskus se voi tarttua ehkä kirjottamiseenkin..
Itseasiassa tuli vielä mieleen! Mun aivoilla on myös paha tapa unohtaa mistä olin puhumassa. Varsinkin humalatilassa se on paha. Mutta siis vaikka ihan kesken lauseen saattaa käydä niin, että mä en tiedä mitä mä just sanoin. En vaan enää muista. En tiedä miten paha vika mulla on aivoissa, että pitäisikö tässä ihan lääkäriin mennä, mutta toi häiritsee mua hyvin paljon. Oon kuitenkin pistänyt sen aina huonojen sosiaalisten taitojen piikkiin, ja laitan toistaiseksi vieläkin.
En tiedä, ehkä, joo tai ei. Oli miten oli, niin tämä merkintä oli tässä.

15 helmikuuta 2021
Epäonnistunut Nutrilett-kuuri
Ensimmäinen koulupäivä tässä meneillään, mutta täällä sitä vaan kotona heilutaan. Ai miksi? No, ollaan alkuviikko etäopetuksessa. Mä oon tässä kuunnellut jostain 8:30 asti asioita siivoomisesta ja kirjotellut vähän jotain ylöskin, josko se auttaisi muistamaan asioita. Täytyy kyllä sanoa, että silti on välillä ollut vaikea keskittyä, koska.. No, niin, kotona ollaan kotona eikä koulussa, vaikka nyt ollaankin kotona koulussa, niin siihen on vaikea asennoitua.
Ajattelin kuitenkin tulla tässä ruokatunnilla vähän kirjottamaan, koska mulla on vähän asiaa tosta MON-projektista, jonka uusin juonenkäänne oli tuo Nutrilett-kuuri. Ja siitä siis mä haluan puhua nyt ainakin muutamalla lauseella.
Tämä Nutrilett-kuuri mikä nyt oli, oli hyvin todennäköisesti mun elämäni viimeinen. Mä en enää koskaan aio vapaaehtoisesti sitä alottaa. Mä ilmeisesti sain kamalat traumat siitä vuodentakaisesta kuurista, ja edelleen se jauhon maku vaan kummittelee suussa.
Tää ei ees ollut täydellinen jauhokuuri nyt, vaan mä keksin kokoajan uusia tapoja vähentää jauhojen syömistä ja lisätä jotain kiinteetä tai edes kiinteämpää. Mä oikeesti vaan pidän ruoasta niin paljon, että mä en voi enää ikinä olla syömättä oikeaa ruokaa. Korvasin yhden jauhopussin päivästä kasvissosekeitolla ja toisen semmosella Nutrilettin ateriankorvauspatukalla. Silleen mä sain siitä kuurista edes jotenkin siedettävän.
Paino ei kuitenkaan tullut toivomallani tavalla alas. Luultavasti menin jotenkin säästöliekille tai jotain, koska kyllä multa pitäisi paino pudota jos syön alle 1000 kcal päivä.. Kuitenkin mun paino putosi vaan joka toinen päivä, joten ei se nyt mennyt ihan nappiin.
Painon kanssa pääsin lukemaan 100,3 kg, joka on siis ihan ok. Ei lähelläkään 95 tai 96, mutta oikea suunta. Ja nyt kun ollaan taas siirrytty syömään oikeaa ruokaa, niin paino oli äsken kun punnitsin niin 101,0 kg. Nyt kuitenkin aion jatkaa semmosta kevyttä ruokailua ja todellakin pitää päivästä poissa ne turhat närppimiset, eli herkuttelut. Kasvissosekeiton aion jotenkin upottaa arkiruokalistalle, koska se on kuitenkin aika hyvää, mutta myös kevyttä ja terveellistä.
Nyt aion myös siirtyä siihen käytäntöön, että viikossa on vain yksi herkkupäivä. Sen saan valita, onko se perjantai vai lauantai, mutta se ei voi olla molemmat, eikä varsinkaan koko viikko. Isoja rajoituksia pitää tehdä. Sokerin kanssa aion myös kokeilla nyt semmosta diiliä, että en sitä ylimääräsiä hirveesti syö. Se mitä sitä sokeria joistain ruoka-aineista mahdollisesti tulee, niin sen hyväksyn. En kuitenkaan ala ahtamaan sitä itseeni enää esim. karkkien muodossa viikottain. Täytyy vähän tutkailla, että mitä sen kanssa tekee.. Onko joka toinen viikonloppu lupa syödä karkkia ja joka toinen taas vaikka sipsiä tms. Vahvat rajotukset nyt kuitenkin turhan herkuttelun suhteen!
Emmä tiedä, tää oli taas tämmöstä. Ei virallinen MON-päivitys, mutta vähän jaarittelua siihen liittyen. Nyt pitää äkkiä lähteä jatkamaan opiskelua! Heippa!

08 helmikuuta 2021
MON: Vuoden ensimmäinen
![]() |
| Heh, vuoden ensimmäinen nälkä. |
Multa ei ole tänä vuonna vielä tullut lainkaan Minulla on nälkä -päivitystä, joten olisiko nyt sen aika? Mun motivaatio ylläpitää mun tilastoja on ollut katkolla, siinä missä motivaatio oikeestaan kaikkea muutakin kohtaan. Joka päivä oon kuitenkin käynyt vaa'alla ja ottanut kuvan, joten kyllä mulla niitä tuloksia on tallessa.
Tänään ei kuitenkaan käydä niitä tuloksia mitenkään erityisemmin läpi, vaan mä kerron vähän missä mennään.
Tää mun projekti alkoi yli vuosi sitten, 1.2.2020, joten aika pitkä pätkä tätä on nyt tässä harrastettu. Tää alko mulla aikanaan tosiaan sillä, että päätin aloittaa kahden viikon Nutrilett-kuurin. Se kuuri jäi silloin kyllä yhteen viikkoon, koska mun mielenterveys alkoi kärsiä pelkän nesteen syömisestä. Koen, että mielenterveys on tärkeämpi asia kun painon nopea putoaminen, joten en lähde siitä tinkimään.
Erinäiset asiat pysäytti mun projektin etenemisen käytännössä kokonaan joulukuussa. Mieli on ollut niin apeana tässä, että ei ole vaan jaksanut keskittyä ja panostaa itseensä. Ainut mikä on pitänyt jokseenkin pinnalla on ollut Max ja sen kehityksen seuraaminen. Jossain vaiheessa ihmisen on kuitenkin pistettävä päänsä takaisin kasaan ja alettava taas elää, vaikka se kuinka vaikeeta olisikin. Ehkä se hetki olisi nyt, vaikka isoveljeä vieläkin aivan järkyttävä ikävä on – eikä se varmasti koskaan katoa. Tahdon kuitenkin edelleen uskoa, että elämän jatkamista se meille kaikille läheisille toivoisi, vaikka se kuinka vaikealta tuntuisikin.
Mä oon ajatellut, että nyt olisi hyvä pitää taas viikon mittainen Nutrilett-kuuri ja sen jälkeen taas alkaa vähän paremmin tarkkailemaan sitä mitä suuhunsa laittaa, ja ehkä vähän lisäämään sitä täysin taka-alalle jäänyttä liikuntaakin. Maxin kanssa kärrylenkit on olleet ehkä ainut liikuntamuoto tässä, eikä nekään kerrat ihan jokapäiväisiä ole olleet.
Mä uskon, että kun toi koulu tosta mahdollisesti seuraavana maanantaina alkaa, että jokaiseen päivään tulee vähintään se melkein 2 kilometriä kävelyä, koska koulumatka on about kilometrin. Siihen jos vielä saisi alustavasti lisättyä vaikka yhdenkin lenkkikerran viikkoon lisää, niin oltaisiin jo menossa oikeaan suuntaan.
Ja tosiaan, tää Nutrilett-homma.. Tää on vähän tämmöstä itsensä rääkkäämistä kyllä, mutta mä oon kokenut sen hyväksi aluksi. Se pienentää sitä ravinnontarvetta, joten kuurin loputtua sitä tulee automaattisesti syötyä vähän vähemmän ja todennäköisesti fiksummin. Tiedän kyllä, että kun tämä viikko tästä taputellaan kasaan, niin mä todellakin haluan jotain todella hyvää kiinteää ruokaa, mutta on se mitä tahansa, niin mä nautin siitä enemmän kun koskaan. Pitää vaan toivoa, että nautin sitä myös vain sopivan määrän, enkä heti venäytä vatsalaukkuani pilalle.
Painosta sanottakoon sen verran, että en mä sitä enää häpeile. Mun aamupaino oli tänään 102,3 kiloa, joka on 2,3 kiloa enemmän kun sen tällä hetkellä pitäisi olla. Mä tähtäsin aikanaan sinne alle sadan ja siellä käytiin, mutta tämä elämäntilanne tässä nosti ton painon tonne 102-103 paikkeille, jossa mä olen aikalailla viimeisen kuukauden pallotellut.
Eiran kanssa mietittiin, että paljonkohan painan Nutrilett-kuurin jälkeen, ja Eira taisi sanoa 96,3 kg ja itse veikkaan vielä pienempää ja sanonkin, että painan viikon jälkeen enää 95,3 kiloa. Toi perustuu vaan siihen miten paljon mun paino putosi sillon vuosi sitten sillä viikon kuurilla. Toki painoin viime kuurilla paljon enemmän, mutta silti mä haluaisin uskoa todella runsaaseen pudotukseen, josta olisi hyvä lähteä eteenpäin.
Tavoite olisi tässä kohtaa päästä pysyvästi sinne 90 kilon tietämiin. Tai siis silleen pysyvästi, että siitä ei ainakaan ylös enää tultaisi. Saa se mennä allekin sen, mutta tossa painossa mä olisin varmasti paljon tyytyväisempi kroppaani ja itseeni, joten sitä kohti tässä nyt mennään tavalla tai toisella.
179 cm ja 90 kg saattaa kuulostaa ihmisten korviin vieläkin isolta mieheltä, mutta semmonen mä olenkin ja tulen varmasti olemaankin. Oon joskus aikasemminkin sanonut, että en mä halua koskaan olla mitenkään erityisen laiha. Olisin varmasti hyvin oudon näköinen, enkä varmasti tyytyväinen itseeni sellaisena.
Mutta tämmösiä kuulumisia MON-projektin suhteen. Eihän nää ketään kiinnosta, mutta motivoi minua itseäni menemään eteenpäin, ja siksi näitä tänne tulee. Toki jos joku muukin näistä joskus motivoituu, niin ei sekään paha asia ole. Ei muuta kun Nutrilettia ostamaan ja pätkäpaastoa harrastamaan niin hyvä tulee!

04 helmikuuta 2021
Jatkoa eiliseen
Eiliseen merkintään on pakko tulla tänään lisäämään asiaa, koska tapahtui jotain. Toki en siis lähde tätä editoimaan siihen eiliseen merkintään, vaan teen täysin uuden merkinnän, mutta tämä on kuitenkin jatkotarina sille. Ihme selitystä, mutta kuitenkin.
Se koulupaikka-asia.. No, mä sain sen paikan. Kannatti olla heti yhteydessä sähköpostiviestillä ja kertoa tilanne. Ne kyllä sanoi, että mun pitäisi hakeutua koronatestiin, mutta mun koulutus alkaa vasta 15. päivä, joten kerkeen olemaan tässä hyvin omaehtoisessa karanteenissa. Plus mun oireet alkaa olemaan jo ohi, joten en näe testille tarvetta. Toivon vaan kovasti, ettei ne vaadi siellä sitten jotain todistusta asiasta, koska semmosta mulla ei sitten ole näyttää..
Mä en siis tarkalleen ottaen edes tiedä mihin mä olen nyt menossa.. Tai siis tiedän, että se on ravintola- ja cateringalan koulutus, ja että se suoritetaan ilmeisesti ammattikoulussa.. Mutta mun käsittääkseni menen sinne ehkä vain kolmeksi kuukaudeksi ja sen jälkeen mahdollisesti työharjotteluihin tai jotain? Toivon ehkä, että se olisi näin, koska työelämä on se mihin mä tässä oikeesti jo haluan – en koulunpenkille. Oon valmis käymään tota koulua ton hetken, jos se vaan jotain auttaa, ja sitten olis kyllä hirmu hyvä päästä jo kokeilemaan siipiä kokkina jossain.
Ehkäpä tästä nyt vihdoin lähtee se polku, jolle mä olen halunnutkin päätyä. En mä voi koko elämääni etsiä itseäni, tai edes sitä mitä haluaisin tässä elämässä tehdä.
Mulla on nyt tämän takia hieman ristiriitaiset fiilikset tästä kämpän myymisestä. Siis ehdottomasti haluan, että tämä myydään ja päästään Hyvinkäälle mahdollisimman nopeasti, mutta sitten taas se, että jos tää asunto menee myydyksi nyt ja päästäisiin lähtemään vaikka heti, ja mulla on koulu kesken.. Toisaalta voisin kyllä kuvitella, että koska Riihimäellä ja Hyvinkäällä kummassakin nää koulut on Hyriaa, niin on helppoa vaikka siirtyä koulusta toiseen. Haluaisin ainakin uskoa näin, ja stressaan varmaan ihan turhaan. Ja luultavasti stressaan muutenkin ihan turhaan, koska ei tää kämppä tunnu menevän.
Tänään oli taas näyttö. Turhauttava tapaus taas. Tää ihminen halusi vaan tulla katsomaan tätä ja ilmeisesti halusi vaan päästä välittäjälle avautumaan jostain omasta kämppähässäkästään. Ei sillä ollut ilmeisesti minkäänlaista kiinnostusta tätä asuntoa kohtaan, mutta päättipä varata ajan.
Niin, täällä asutaan. Me joudutaan aina tekemään hirvee homma, että saadaan asunto ns. esittelykuntoon. Eira stressaa näyttöjä aina, ja käy kämpän kymmeneen kertaan läpi ja tutkii, että paikat on viimesen päälle. Sitten tulee peruutus, tai vaihtoehtoisesti joku, joka haluaa vain katsoa ja jutella välittäjän kanssa, ilman ostoaikeita. Se on vähintäänkin turhauttavaa. Me joudutaan kasaamaan auto täyteen eläimiä ja ihmisiä ja olemaan noin tunnin verran aina poissa kotoota.. Ja jos se kerta toisensa jälkeen on turhaan tehtyä työtä, niin kyllä tässä ihminen saa hieman turhautua ja suutahtaa. Että jos koskaan olet varannut asuntoesittelyaikaa ihan vaan omaksi huviksesi, niin häpeä varjoas. Toki jos asunto on tyhjä, eikä siellä asuta, niin sitten ei mitään väliä, jatkakaa. Muuten haluan, että kukaan ei enää koskaan tee kenellekään niin – se on hyvin rasittavaa.
Mutta näillä mennään nyt. Odotan koulun alkua innolla ja toivon, että siitä ura urkenee! Ja toivon kovasti, että kaikki tämä tapahtuisi Hyvinkäällä, koska sinne mun mieli kaipaa nyt enemmän kun mitään muuta.
Terveisin,
Vesa-Matti
P.S. Mä huomaan vieläkin aina kirjottavani "Terveisin, T", sit muistan aina, että eipäs se Vesa-Matti alakaan T-kirjaimella. Ehkä tässä vielä menee ennen kun täysin tottuu.

03 helmikuuta 2021
Tähän väliin kuulumisia
Tässäpä on nyt kerennyt kuukausikin vaihtumaan, ja multa on tullut jokseenkin vähän tekstiä ulos. Pääsyynä ehkä se, että arki on edelleen päivästä toiseen selviämistä. Lievästä masennuksesta ollaan aikalailla selvitty, mutta tilalle tuli joku flunssa – toivottavasti ei sentään korona. Mut ei tässä oikein ole aikaa sairastellakaan (omaehtoinen karanteeni toki), koska Maxissa riittää tekemistä. Tosin se on ihan mieluisaa tekemistä, joten kyllä sen parissa jaksaa. Ja jaksaisi vielä paremmin jos oltaisiin kaikki terveitä, nimittäin Maxilla on luultavasti sama pöpö kun mulla, ja sen päivät koostuu nukkumisesta ja kiukuttelusta. Hyviä hetkiäkin on, mutta toistaiseksi hieman vähemmän, mutta onneksi edes on. Onneksi se sentään – kop kop kop – yöt nukkuu suhteellisen hyvin. Vaan nukkuisimpa minäkin.. Jokseenkin on ollut vaikea palauttaa fiksua unirytmiä, joten yössä sitä tulee ehkä hyvässä lykyssä nukuttua semmoset 5-6 tuntia. Niin, hyvässä lykyssä. Viime yön unet jäi vain kolmeen tuntiin, mutta onneksi aamulla sai vielä pari lisää.
Mä tulin nyt ikäänkuin päivittelemään vähän kuulumisia tänne ja tossa ne aikalailla tulikin. No, ei täysin, koska siis mähän hain kouluun, tai ehkäpä koulutus olisi oikea termi. Mä sain kutsun haastatteluun ja se haastattelu olisi ollut huomenna.. Niin, en voi sinne mennä, koska lapussa ja kaikkialla painotetaan sitä, että liikutaan vaan terveenä. Tää on jotenkin niin tätä meikäläisen tuuria (ajatusvääristymä, tiedän).. Yli vuosi työttömänä ja lähes terveenä, mutta sitten kun alkaisi jotain tapahtua, pam, tauti päälle ja pysy kotona. Mua ärsyttää oikein suunnattomasti kun jouduin haastattelun perumaan.. Kyselin sähköpostissa kyllä, että miten tässä nyt käy, että onko mahdollista saada uutta haastatteluaikaa viikon–parin päähän.. Vastausta ei vielä tänään ole tullut, mutta ehkäpä tuo selvinnee. Käsittääkseni noi koulutukset juoksee tossa aikalailla kokoaika, joten ei toi varmasti viimeinen mahdollisuus ollut, mutta kyllä se silti harmittaa suuresti. Eniten kyllä ärsyttää se, että miksi tämä tauti juuri nyt? Miksei vaikka viikko sitten kun olisi ollut aikaakin sairastella?
Ja pitäähän minun kertoa vähän siitäkin, että miten tää meidän paluu Hyvinkäälle etenee, koska onhan se nyt aika pinnalla tässä elämässä. Se etenee huonosti. Näyttöjä on kyllä riittänyt, mutta puuttumaan on jäänyt se joka haluaa tämän talon ostaa. Pari tosi potentiaalista oli varannut edelliselle sunnuntaille näytön, mutta molemmat peruuntui. Toinen perui, toinen jätti tulematta. Ärsytti suuresti toi tulematta jättäminen, koska me lähdettiin pois kotoota suhteellisen pitkäksi aikaa, ja ihan turhaan. Täällä kun ei saa olla itse paikalla kun katsojia tulee, niin tää on ollut aikamoista pakomatkaa toisinaan tää elämä täällä nyt.
Ja meillä oli kiikarissa yksi asunto Hyvinkäältä, mutta sekin kerkesi mennä tässä jo. Miksei tämä voinut mennä ennen sitä ja oltaisiin päästy heti muuttamaan suhteellisen pätevän näköiseen kämppään.. Tai siis remonttiahan se olisi vaatinut, mutta niin ne vaatii kaikki. Ei me haluta valmista pakettia, vaan tosiaan semmosen, mistä saa tehdä meidän näköisen. Oltiin suunniteltu jo seinien kaatoja ja kaikkea, mutta, no, se meni sitten siinä..
Uskon kyllä silti, että tästä ihan hyvä tulee. Tämä kämppä menee kaupaksi ja me päästään muuttamaan takaisin Hyvinkäälle, aluksi sitten vaikka vuokralle, mutta pääasia, että päästään takaisin. Sitä mä haluaisin nyt hyvinkin paljon. Monet illat on mennyt haaveillessa paluusta, mutta odottaahan tässä pitäisi jaksaa.. Eikä odottaessa auta paljon haaveilla, koska tulee vaan paha mieli kärsimättömälle.
Hmm, no, tässä vähän jotain kuulumisentynkää tämän kuukauden alkuun. Jos multa ei muita merkintöjä tältä vuodelta tule (uskon kyllä, että tulee), niin voin luvata ainakin kerran kuukaudessa kertoa, että miten hommat etenee ja elämä makaa. Vai petaa? Mikä ikinä se sanonta nyt onkaan. Niin makaa kuin petaa? Mutta eikai se liity tähän? Kai? En minä tiedä.
Hei, Maxista on pakko vielä kertoa sen verran, että herra on löytänyt kätensä! Tai siis, se osaa nykyään tarttua asioihin. Ei se semmosta suunnitelmallista "otanpa tuosta kiinni"-meininkiä vielä ole, mutta jos sille laittaa asian käden ulottuville niin se tarraa siihen kiinni. Tai oikeastaan kaikki mikä eksyy käteen kokee Maxin otteen. Ollaankin nyt kokoaika laittamassa Maxin käteen lusikkaa, koska neuvolatäti sanoi, että kohta on hyvä opetella ruokajuttujakin jo.. No, ei ehkä ihan vielä, mutta lusikka pysyy kauniissa kädessä, joten siitä on hyvä lähteä liikkelle! Nää on näitä vanhemmille tosi suuria hetkiä kun huomaa oman lapsen kehityksen, ja haluaisi julistaa sitä koko maailmalle! Toisille se on ehkä vaan tarraamista, mutta meille se on uskomatonta tarraamista!
No, ihmetellään mahdollisessa seuraavassa merkinnässä lisää! Nyt vielä viettämään hetki aikaa Maxin kanssa ennen sen yöunia. Heippa!

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)