Kiusaaminen

Dokumenttien katsominen saattaa joskus potkaista liikkeelle pallon, jota on vaikea pysäyttää. Niin kävi nyt mulle ja tässä on aikamoinen purkaus aiheesta kiusaaminen. Varautukaa pitkään tekstiin, koska tämä jos joku sellainen on. Käydään mun kouluhistoriani läpi siltä ikävältä kantilta, jotta pääsette vähän paremmin mun pääni sisään.

Me ruvettiin eilen illalla katsomaan Sami Kieksin dokumenttisarjaa, koska siitä on ollut nyt jonkin verran juttua ympäriinsä. Pitäähän se katsoa, että mikä juttu? Aloitettiin kaudesta kaksi, koska se on nyt se mistä kaikki puhuu.

Pääsiin jaksoon S02E02, eli suomeksi kauden kaksi jaksoon kaksi. Tai siis ei vaan päästy siihen vaan katsottiin se myös läpi se jakso. Kyseinen jakso kantaa nimeä "Kiusaaminen" ja käsittelee, yllätys yllätys, kiusaamista.

Jakson alussa sanotaan jo todella viisaat sanat, jotka jokaisen pitäisi jollain tavalla ymmärtää ja ottaa elämäänsä. En sanatarkasti sitä tähän lainaa, mutta annan yhteenvedon: kiusaamista pitäisi alkaa kutsumaan sen oikeilla nimillä; henkinen ja fyysinen väkivalta.

Kun mietitte sanaa kiusaaminen, niin mitä teille tulee siitä mieleen? Eikö ensimmäisten asioiden joukossa ole ajatus, että "kaikkihan sitä nyt tekee"? Kaikkihan nyt vähän kiusaa jotain ja sen takia sanana tuo kiusaaminen on menettänyt kaiken mahdollisen auktoriteettinsa. Mutta jos mietitään väkivaltaa, fyysistä tai henkistä, niin onhan sillä paljon isompi painoarvo.

Ja sellainen ajatus: jos joku aikuinen kiusaa toista aikuista, niin silloinhan täyttyy lähes poikkeuksetta jonkinasteinen rikosnimike. Miksi sama ei päde lapsiin? Miksi lasten kohdalla kiusaaminen on vaan kiusaamista? Siksikö, että eivät ole rikosoikeudellisessa vastuussa? Kiusaamisesta pitäisi aina jäädä jonkinlainen merkintä johonkin rekisteriin ja lapsenkin pitäisi kantaa vastuu teoistaan. Pienimmilläänkin kiusaaminen pilaa ihmisen päivän, viikon tai vaikkapa kuukauden. Helposti vuodenkin. Pahimmillaan se voi pilata ihmiseltä useamman vuoden tai koko loppu elämän. Ja tästä ei ole vastuussa kukaan?

Kuka on vastuussa siitä, että mä olen kärsinyt jonkinlaisista arvista tähän päivään asti? Helposti voisi ajatella, että minä itse, koska en ole osannut käsitellä niitä. Miten mä käsittelen asian, joka ei ole minusta riippuvainen? Miten mä käsittelen sen, että mä muutin Riihimäeltä Hyvinkäälle ja en päässyt mihinkään kaveriporukkaan sisään siinä kolmannella luokalla? Olenko mä itse vastuussa siitä? En tiedä – ehkä.

Voi olla, että olen joskus jakanut koko historiani täällä, mutta kertaus on opintojen äiti. Eli käydään läpi tarinani siitä miten musta tuli tämmöinen kun olen. Siis ne huonot puolet, jotka on omalla tavallaan kasvattaneet ja omalla tavallaan tunkenut mua jonkinlaiseen kuoreen.


Kun mä alotin koulumatkani, niin mulla oli kaikki hyvin. Esikoulusta toiseen luokkaan oli kaikki aivan mahtavia, loistavia ja melkein parasta aikaa elämässäni. Mulla oli kavereita, mä tykkäsin opiskella ja siis mitä muuta olisi pieneltä koululaiselta vaadittu? Itse muistan sen hyvänä aikana.

Sitten muutettiin Hyvinkäälle ja kaikki mikä oli mahdollista kääntää päälaelleen käännettiin päälaelleen. Mä en ollut koskaan joutunut tällaiseen tilanteeseen, vaikka olin koulun jo kerran aikaisemminkin aloittanut. Vaikka en nollaluokallakaan tuntenut ketään, niin siinä oli se etu, että ei tuntenut muutkaan. Nyt oli tilanne, jossa tulin aivan uutena luokkaan, jossa tyypit olivat tunteneet toisensa jo sieltä ekalta luokalta asti, mahdollisesti jo esikoulusta. Vain minä olin uusi. Vain minä olin outolintu.

Koulunkäynti ei maistunut yhtään. Koulun käytävillä sain vain katseita. Kukaan ei lähestynyt mua, enkä mä osannut lähestyä ketään. Luokkalaiset jätkät oli tiivis kaveriporukka, eikä niitä kiinnostanut siihen ottaa mukaan ketään. Luokkalaiset likat oli tiivis kaveriporukka, eikä ne hengailleen silloin jätkien kanssa mitenkään. Siellä välissä olin minä, ilman ketään. Päivästä toiseen, viikosta toiseen ja kuukaudesta toiseen. Odotin viikonloppuja, jotta saisin olla vain kotona. Odotin lomia, jotta saisin olla vain kotona. Odotin aina jotain syytä olla poissa koulusta.

Kuten huomaatte, en ole sanonut, että mua olisi kiusattu millään tavalla, mutta jos osaatte lukea rivien välistä, niin sitä tapahtui tuossa kokoaika. Mut systemaattisesti jätettiin ulkopuolelle. Sitä kiusaamista ei suorittanut yksi tai kaksi, vaan sitä kiusaamista suoritti lähes koko koulu. Uhriudunko liikaa? No, ehkä siinä on sitäkin, mutta kiusaaminen on koko yhteisön juttu aina ja kaikilla on mahdollisuus siihen puuttua. Puuttumatta jättäminen on osa isompaa kuvaa.

Jossain vaiheessa sain ensimmäisen kaverini, mutta kyseessä oli yksi koulun tiedetyimpiä kiusaajia. Se tuntui alkuun tosi hyvältä kun oli joku ihminen, jonka kanssa jakaa koulupäivät. Nopeasti vain huomasin sen, että se toden totta tosiaan kiusaa muita. Mä en lähtenyt kiusaamiseen suoranaisesti mukaan, mutta en mä puuttunut sen käytökseen tässä kohtaa, joten muutuin itsekin osaksi ongelmaa vain sen takia, että mä hain tältä uudelta kaverilta hyväksyntää. Halusin kuulua johonkin. Halusin kuulua johonkin siitäkin huolimatta, että tämä uusi kiusaajakaverini kiusasi kokoaika myös minua. Haukkumista, tönimistä, tavaroiden viemistä ja kerran se jopa paukautti nyrkillä.

Mä jäin siihen kaverisuhteeseen silti, koska se oli ainut asia mitä mulla oli.

Myöhemmin tämän kaverin kanssa kokeiltiin myös pientä näpistelyä kaupasta, mutta kun siitä jäätiin heti kiinni, niin mun osaltani se oli sillä taputeltu. Näpistelyyn en enää ryhtyisi, mutta tämä kaveri on edelleen ainut mitä minulla on. Oltiin koulussa yhdessä ja vapaalla yhdessä ja vapaalla se kiusaaminen kohdistui usein vain ja ainoastaan minuun, mutta mulla ei ollut muuta. Mä olin koulussa ulkopuolinen ja vapaalla ainoan kaverini kiusaama.

Mä pyörin tässä tilassa luokkakuvien perusteella luokat 3a, 4a, 5a ja 6a, jona aikana multa oli kadonnut täysin into koulua ja oppimista kohtaan. Mä karkailin koulusta aina kun oli mahdollista ja jätin tekemättä lähes kaikki mahdolliset läksyt ja tehtävät. Mua ei kiinnostanut. Mä en ollut kellekään mitään, miksi mun olisi pitänyt jaksaa? Oli meidän luokalla muutama tyyppi, jotka ei mua silleen tavallaan ulkopuolelle jättänyt, mutta ei varsinaisesti ottanut mukaankaan. En mä ole kaikille vihainen tai katkera. Oli siellä ihan hyviäkin tyyppejä, mutta ne oli selkeä vähemmistö.

6a-luokalla meillä oli yksi koulun pahamaineisimmista opettajista, joka savusti oppilaita pois koulusta jo pelkän ihonvärin perusteella. Nuori, urheilullinen kaveri, mitä nyt luokkakuvasta pystyn päättelemään. Mutta sisältä vallan mätä omena. Meidän luokalla ei ollut sille helppoa silmätikkua, koska kaikki näytettiin kantasuomalaisilta tms. Luokalla oli näitä kovia jätkiä, jotka olisi pelleilynsä vuoksi voinut siihen joutua, mutta ei, silmätikuksi jouduin minä. Koulusta livahteleva, yksinäinen ja kiusattu kaveri. Olinhan mä nyt pahin kaikista. Se alkoi ajaa sellaista asiaa, että jos mä haluan päästä luokaltani ja päättää ala-asteen, niin mun on vaihdettava koulua.

Mut ohjattiin kaikenlaisiin palveluihin missä olisi selvinnyt syy sille, että miksi minä olen tällainen? Miksi minä olin sellainen? Jos olet lukenut tähän asti niin teillä alkaa olla jo kuva siitä, että miksi minä olin sellainen ja nykyään tällainen. Mä kuitenkin hain sitä hyväksyntää, enkä ehkä ole kertonut juurisyytä missään haastattelussa. Tutkittiin vain kuinka tyhmä minä olen – siltä se musta tuntui.

Lopulta sillä uhalla, että pääsisin yläasteelle, mut siirrettiin erityiskouluun. Tavallaan pienempään luokkaan, vaikka siis.. No, yhdessä luokassa oli aina kolme vuosiluokkaa samassa ja silti vain yksi opettaja ja yksi apuopettaja. Eli jos miettii onko tämmöisessä luokassa helppo ystävystyä ja löytää ilo koulunkäymiseen, niin, no, ehkä? En kuitenkaan muista muuta kun sen, että mun ilo koulunkäymiseen palasi vasta vuosiluokalla 9.

Tässä koulussa toki pääsi helpommin mukaan piireihin, mutta samaan aikaan mä en osannut enää kuulua mihinkään piireihin. Mä ystävystyin lähinnä yhteen vanhempaan poikaan, joka oli koulun kiusatuin. Sen kotiolot ei olleet kovin suotuisat ja hänen vaatteensa haisi aina tupakalle ja kaikkea muuta ikävää. Mä en välittänyt siitä, koska mä näin siinä ihmisessä ihmisen. Meillä oli kivoja välitunteja ja parhaiten jotenkin painunut mieleen musiikintunnit.

Tiedättekö mitä käy kun päätyy tavalla tai toisella sen koulun kiusatuimman kaverin kaveriksi? Jep, tottakai mä sain osani siitä. Tällä kertaa tavallaan olin myös valinnut sen paikan, koska mä halusin olla ihminen ihmiselle, joka ei sitä koulumaailmassa paljoa saanut kokea.

Tässä koulussa se ulkopuolelle jättäminen ei ollut niin systemaattista kun se oli ollut tavallisessa tavallisten ihmisten koulussa. Täällä kaikki sai olla lähes sellaisia kun oli, mutta ihan liikaa ei kannattanut tai saanut erottua muista. Tässä koulussa oli myös toinen luokka, jossa oli samanikäisiä kuin meidän luokalla. Luokat kutosesta kasiin. Tämä ns. rinnakkaisluokka oli taas täynnä enemmänkin semmoisia "kovia jätkiä" ja meidän luokka ehkä enemmän semmoinen väliinputoava malli – meistä osa pärjäsi koulussa tosi hyvin ja loput silleen omaa tahtiaan. Rinnakkaisluokan tyypit ei pärjänneet ehkä koulussa, mutta pärjäsivät välitunneilla siinä roolissa, jonka koulumaailmasta pitäisi kokonaan puuttua. Se oli se porukka, joka piti muita aina vähän varpaillaan.

Kun tää mun ystävä lopetti koulun ennen mua, niin mä jouduin taas hakemaan uutta kaveria. Löysin sen, mutta se oli semmoinen tyyppi, joka toisen osan ajasta kuului tähän rämäpää porukkaan ja toisen osan ajasta se oli oikein kiva kaveri. Mä rupesin tavallaan sen myötä saamaan enemmän osaa tästä rinnakkaisluokan jätkien toiminnasta, koska mun uusi kaverini oli "sisäpiiriä". Ei musta tullut sisäpiiriläistä, mutta mä rupesin saamaan enemmän ikäviä sanoja ja tekoja sieltä suunnalta.

Musta tuntui, että mua oli ajettu enemmän ja enemmän nurkkaan. Mä sain, jos en päivittäin, niin viikottain jonkinlaista huonoa kohtelua. Mä yritin nyt kuitenkin pärjätä koulussa, koska siitä oli tullut edes siedettävämpää, mutta silti oli tätä huonoa kohtelua välitunneilla ja valinnaisilla tunneilla. Siihen yritettiin puuttua tuossa koulussa paremmin, mutta ei sitä kaikkea koskaan saatu kitkettyä pois.

Tarpeeksi nurkkaan ajettuna tuli se päivä kun mulla napsahti ensimmäisen kerran. Olin ihan raivoissani käymässä välitunnilla toisen lapsen kimppuun, mutta mut vedettiin opettajan toimesta sisälle. Mut istutettiin toisen opettajan syliin ja mua lopulta piti siinä varmaan kolme opettajaa ja toiset kolme opettajaa katsoi lähistöltä ja rauhoitteli mua. Joku peto mussa oli vapautunut. Oon kuullut, että voi nähdä punaista kun on tarpeeksi vihainen, ja tämä muistikuva mulla on hyvin punainen. Kun palaan muistelemaan sitä hetkeä kun mut oli istutettu opettajan syliin, niin muistan ympäristön todella punaisena.

Lopulta mä kai rauhotuin ja pääsin jatkamaan koulupäivääni. Tämä napsahdus tapahtui jonkun ajan päästä uudestaan ja päättyi vielä erikoisemmin kun edellinen. Muistan kuinka juoksin yhden tyypin perässä niin kovaa kun jaloista lähti ja olisin halunnut tehdä sille jotain, mitä se itse teki mulle koko sen välitunnin. Se kuitenkin juoksi ja loikki karkuun, livahti sisään juuri kun olin saamassa sen kiinni ja mä juoksin päin metallista tolppaa. Se päättyi häpeään ja kipuun. Kyllä mä mietin silloin, että miksi tommonen napsahdus tapahtuu jos en koskaan edes saa viedä sitä loppuun? 

Päivät meni eteenpäin. Tämä mun uusi kaveri, joka oli kahdessa leirissä, toisinaan kiusasi mua ja toisinaan oli mulle kaveri. Tuttu asetelma ala-asteelta. Kaikki mun kertomat jutut levisi niille koville jätkille ja siitäkään en varsinaisesti pitänyt. Kaveri, ei kaveri, kaveri, ei kaveri.. Tää oli vaikeaa mulle, kuten se olisi ollut vaikeaa ihan kenelle tahansa.

Tietääkseni ja muistaakseni viimeinen napsahdus tuli koulun takapihalla, jossa oltiin tämän kaveri/ei kaverin kanssa heittelemässä koripalloa. En muista mikä asia johti mihinkin ja miksi, mutta yhtäkkiä havahduin siihen, että paukutin sen kaverin päätä semmoiseen betoniporsaaseen, joka piti liikennemerkkiä pystyssä. Olin sen jotenkin siihen kaatanut ja pauk pauk pauk. En kuitenkaan siis niin kovaa, että mitään verta olisi lentänyt tai mitään, mutta vallan väkivaltaisesti kuitenkin. En ole siitä todellakaan ylpeä, kerroin tämän vain, jotta tiedätte mihin kaikki se kiusaaminen minut ajoi.

Tämä kaveri sai siitä valtavaa päänsärkyä ja hoitajalta lähetteen kotiin. Mä sain siitä puhuttelun, tosi pitkän puhuttelun. Mutta mä onnistuin varmaan ekaa kertaa ikinä selittämään asian siellä niin, että myös mun puoli tarinasta ymmärrettiin. Mä en tehnyt sitä pahuuttani, en satuttaakseni tai muutakaan. Mä tein sen, koska mut oli ajettu siihen tilanteeseen. Ei yksin hän, ei yksin kyseinen koulu, vaan oikeastaan pitkä pätkä mun kouluhistoriaa oli ajanut mut siihen tilanteeseen, että joskus tulee käymään näin.

Tää napsahdus myös varmaan muutti jotain musta. Mä rupesin inhoamaan entisestään kaikkea väkivaltaa, suuttumusta ja vihaa. Mä en halua tuntea niitä, mä en halua nähdä niitä ja mä haluan ne vaan pois mun ja kaikkien elämästä. Ainut asia mitä oikeasti voin sanoa vihaavani on se, että minä tai joku muu on vihainen. Mä en siedä ihmistä, joka on vihan vallassa. Mä varmaan näen aina siinä sen oman pohjakosketushetkeni siellä koripallokentällä.

Selvisin yläasteen loppuun. Ysiluokka oli tosi mukava, koska meille tuli ehkä maailman mukavin opettaja ja meillä oli aivan loistavat luokkakaverit. Me oltiin koulun vanhimpia, joten ei ollut ketään joka olisi meille lähtenyt aukomaan. Se oli rauhan aikaa ja siitä minä pidin.

Vaan ysiluokan jälkeen piti lähteä jatko-opintoihin. Tai siihen aikaan se ei olisi ollut pakollista, mutta ulkoiset paineet tottakai ajoi siihen. "Sinusta ei koskaan tule mitään jos et opiskele". Sanoisin kuitenkin, että vaikka musta ei vieläkään ole tullut yhteiskunnalle kovinkaan merkittävää ratasta, niin se ei johdu opiskelun vähyydestä. Se johtuu siitä, että mua ei nähty ihmisenä hyvin moneen vuoteen kun olin heikoimmillani. Mä onnistuin kasvattamaan suojan, jota en osaa ilmeisesti koskaan laskea.

Arvatkaapa miten alkoi ammattikoulu? Vaikka me oltiin kaikki uusia oppilaita uudessa paikassa, niin kouluun oli päässyt samalle oppilinjalle samaan aikaan tiivis kaveriporukka, jotka oli tuntenut peruskoulusta asti. Ja tämä tarkoitti tässä tapauksessa sitä, että sama rumba alkoi alusta. En päässyt mukaan, opiskeluintoni loppui ja lopulta sain opettajalta 10 sekuntia aikaa selittää, että miksi mun pitäisi jatkaa koulussa? Se alkoi laskemaan, 10, 9, 8... Ja päästyään nollaan se sanoi vaan, että "no, sun koulusi oli sitten siinä. Mene hakemaan tavarasi ja ei tarvitse tulla tänne enää."

Mun ammattikouluni loppui siihen, toisella vuosiluokalla, taisteltuani taas kerran liian pitkään vastaan sitä pahaa oloa, joka olisi halunnut vaan lamauttaa mut kokonaan. Sen jälkeen elämä on ollut aikamoista poukkoilua, enkä ole koskaan oikein tuntenut kuuluvani tähän yhteiskuntaan. Mä koen olevani tällä hetkellä syrjäytynyt ja sellaisessa kuplassa, johon pääsee vain tarkasti valitut ihmiset. Mä koen hyvin vahvasti olevani edelleen ulkopuolinen jostain – tai kaikesta.


Tämä on vain yhden ihmisen tarina. Minun tarinani. Tämä ei ikävä kyllä ole vain ainoa tarina kiusaamisesta, ei todellakaan. Tää ei kuulosta miltään rankimmalta kiusaamisen muodolta, mutta kiusaamisen muodolla ei ole mitään väliä sille, minkälaiseksi ihmiseksi se kasvattaa. Joissain kiusaamisen muodoissa se ajaa ihmisen siihen viimeiseen tekoon. En arvota henkistä tai fyysistä väkivaltaa eri tasoille, koska ihmiset on erilaisia ja kiusaamisessa kaikki muodot on nuorelle lapselle todella pahaa myrkkyä. Se voi olla pitkäaikaisesti vaikuttava syanidipilleri. Fyysinen toki varmaan inhottavampaa siksi, että siinä rikotaan ehkä enemmän rajoja, mutta henkisessä otteessa pitäminen on mielelle tosi raskas taakka kantaa ja useammin juuri tämä ajaa ihmisen surullisiin tekoihin.

Loppuun haluan ehdottomasti painottaa sitä, että sana "kiusaaminen" täytyy korvata sanoilla henkinen ja fyysinen väkivalta. Koulussa ei olisi enää kiusaamista – joka kuulostaa jo vähän leikiltä – vaan ihan oikeita tuomioita aiheuttavia termejä. Ei pelotteen vuoksi vaan siksi, että asioista pitää puhua niiden oikeilla nimillä. Jos rikosoikeudellista vastuuta ei ole, niin täytyisi tästä jäädä silti joku merkintä johonkin rekisteriin, koska ei näitä voi aina vaan perustella sillä, että "no se oli nuori ja se teki silloin vähän tyhmiä asioita". Nämä vähän tyhmät asiat on tappaneet ihmisiä. Olen puhunut. Argh!

Terveisin,
Vesa-Matti

Vain oikeita vastauksia

Mä otan kantaa tänään ikuisuuskysymyksiin, kuten kuuluuko ananas pizzaan? Mulla ei tässä niinkään ole mielipiteitä, vaan mulla on puhdasta faktaa. Okei, on siellä ehkä muutama mielipidekin, koska en mäkään ihan kaikkea voi täydellisesti tietää.

Mulla on taas mielenkiintoa kirjoittaa ja kirjoittaa. En vaan enää tiedä mitä kirjoittaa, joten otin apuun taas kerran tekoälyn. Tän olisi voinut tehdä täysin ilman sitäkin, mutta tekoäly helpottaa meitä monissa asioissa ja tämä on yksi sellainen. Pyysin ikuisuuskysymyksiä ja niitä pitkän litanian sainkin. Mä olen vastannut osaan näistä ennenkin, mutta siitä on jo aikaa.

Ei pohdita liikaa tähän alkuun. Kävin nimittäin toisen tekoälyn kanssa keskustelua siitä, että aloitan kuulema liian usein jaarittelemalla liian pitkään. Pitäisi kuulema päästä nopeammin asiaan, jotta ihmiset jaksaa pysyä mukana..

.. Mutta mä en lähdekään mukaan siihen kelkkaan. Tämä on mun blogi ja mä kirjoitan tätä pääosin itselleni, joten mä saan jaaritella tähän alkuun ihan niin paljon kun haluan, enkä tähän ota ohjeita keneltäkään. Tää on mun juttu ja jos kysyn neuvoja, niin päätän itse myös siitä otanko niistä minkäänlaista vaaria mukaani. Tää olkoon samalla myös taisteluni sitä tylsyyden suorittamista vastaan. Jos joku ei jaksa lukea mun jaarittelujani, niin hän ei ehkä ole millään tavalla kohdeyleisöäni. Kohdeyleisöni kun olen minä itse ja hän ei ole minä. Hmm. Okei, tämä on jaarittelua.


Nyt mennään aiheeseen. Vai mennäänkö? No, mennään vaan. Pyysin tosiaan läjän ikuisuuskysymyksiä, mutta en lukenut niitä etukäteen. Katsotaan onko ne oikeita ikuisuuskysymyksiä vai ei ja vastaillaan kaikkiin, vaikka niissä ei olisikaan mitään järkeä. Ensimmäisen katsoin ainakin olevan ikuisuuskysymys, joten mulla on luottoa. Aloitetaan!

Kuuluuko ananas pizzaan?
– Ananas kuuluu pizzaan silloin kun siinä on myös esim. Aura-juustoa. Se on ihan täydellinen pari pizzan päälle. Makea ja suolainen toimittaa tässä tilanteessa täydellisen maalin. Laittaisinko pizzaan pelkkää ananasta? Luultavasti en. Mutta koska on tilanteita kun ananas pizzaan sopii, niin silloin vastaus on, että ananas kuuluu pizzaan.

Kummin päin vessapaperirulla: yli vai ali?
– Ehdottomasti yli. Ei ikinä – ikinä – seinän puolelta. Tää on ehkä enemmän tottumuskysymys, mutta jos jossain ikinä näen vessapaperirullan väärinpäin niin käännän sen. Vaikka olisin kylässä jossain, niin tämän vääryyden korjaan aina.

Maito ennen muroja vai jälkeen?
– Harvemmin syön muroja, mutta jos syön, niin ensin murot ja sitten maito. Syytä siihen mulla ei tavallaan ole, mutta voin sellaisen maalaisjärjellä tähän kehitellä: muroja mahtuu enemmän kun murot laittaa ensin. Jos niitä rupeaa siihen maidon päälle pudottelemaan, niin kulho on nopeammin liian täynnä.

Laitetaanko ketsuppi jääkaappiin vai kaappiin?
– Meillä ketsuppi on jääkaapissa. Mä tykkään lämpimään ruokaan laittaa kylmää ketsuppia, koska se jäähdyttää sitä samalla hieman.

Onko hot dog voileipä?
– En ole kuullut tätä koskaan ennen. Mutta hod dog ei ole mun mielestä minkään logiikan mukaan voileipä. Sinne ei tule mitään mitä on normaalissa voileivässä. Mikä se sitten on? En tiedä, mutta ei ainakaan voileipä. Voiko hod dogista tehdä voileipäkakun? Niinpä, ei voi.

Onko muro keitto?
– Tämäkin on ihan outo. Sanoisin, että muro ei ole keitto, koska se on kylmä ja sitä ei valmisteta sen kummemmin mitenkään. Mikä keitto muka valmistetaan laittamalla yksi tuote toisen tuotteen päälle vaan? Jep, ei mikään.

Sukat ennen housuja vai housut ennen sukkia?
– Joka aamu poimin vaatteeni sänkyni vierestä lattialta tällaisessa järjestyksessä: ensin paita, sitten housut ja lopuksi sukat.

Saako pastan katkaista ennen keittämistä?
– Saa. Joskus teen spagetista pätkäspagettia, koska lapset haluaa välillä spagetin lyhyenä ja se on helpompi pilkkoa raakana. Mulle spagetissa ei ole mitään pyhää.

Ketsuppi pastaan – rikos vai ok?
– Ehdottomasti ok. Vieläkään spagetti tai pasta ei ole millään tavalla pyhää. Ketsuppi antaa oman pikantin makunsa ruokaan, jolloin se siis usein parantaa ruoan makua. Hyvään ruokaan kuuluu suolaisuus, happamuus ja makeus (ja umami). Usein ketsupilla hoidellaan se makeus siihen viimeisenä.

Pihvi kypsänä vai mediumina?
– Mä niin harvoin syön ravintolassa pihviä, mutta ne kerrat kun olen tätä päässyt tekemään, niin olen pyytänyt mediumina. Mun mielestä ruoassa täytyy olla makujen lisäksi myös erilaisia koostumuksia ja usein haluan, että pihvin kanssa on jonkinlainen tekemisen meininki.

Onko kebab parempi ranskalaisilla vai riisillä?
– Mä tilaan poikkeuksetta iskender kebabin, joka siis ei sisällä riisiä tai ranskalaisia. Jos joskus siitä poikkean, niin silloin kyseessä on ranskalaiset. Mä olen kerran elämässäni tainnut kokeilla riisillä ja se ei toimittanut yhtään.

Voiko pizzan syödä haarukalla ja veitsellä?
– Pizzan kaltaisia tuotteita voi syödä haarukalla ja veitsellä. Tarkoitan tällä siis niitä etäisesti pizzoja muistuttavia roiskeläppiä. Oikea pizza jaetaan kahdeksaan osaan veitsellä tai pizzaleikkurilla ja syödään käsin.

Onko kahvi hyvää ilman maitoa?
– Tässä hörppiessäni mustaa kahvia sanoisin, että kahvi on parempaa ilman maitoa. On hetkiä kun haluan lorauksen maitoa kahviini, mutta ne on vuosi vuodelta vähentynyt. Kahvi maistuu kahvilta vasta kun oppii juomaan sen mustana.

Laitetaanko juusto leivälle ennen kinkkua vai päinvastoin?
– Tähän ei ole oikeaa vastausta.. HÖPÖ HÖPÖ! Tähän ei ole kuin yksi oikea vastaus ja muut on niin väärin, että mikään muu ei voi olla enempää väärin. Leipä, levite, leivänpäällinen ja juusto. Eli jos siihen tulee kinkkua, niin kinkku ehdottomasti juuston alla. Tämä kysymys tuhoaa eniten kaverisuhteita, joten ei kannata tulla tarjoamaan mulle väärää vastausta.

Pedataanko sänky joka aamu vai ei koskaan?
– Pitäisi pedata joka aamu. Varsinkin siinä tapauksessa jos omistaa kissan, joka kantaa tassuissaan kasapäin kissanhiekkaa. Se kissanhiekka on mukavampi hiekkalaatikossa, ikävämpi päiväpeitolla, mutta kaikista ikävintä sen sekaan on nukkumaan mennä. Kyllä se päiväpeitto pitää sen sängyn puhtaampana ja siistimmän näköisenä.

Pestäkö hampaat ennen vai jälkeen aamupalan?
– Mä en ole vielä päässyt mukaan aamuiseen hampaiden pesuun, vaikka ehkä joo pitäisi. Mulla on ollut tekemistä siinä, että olen yrittänyt oppia pesemään ne iltaisin. Yleensä hampaiden pesu on viimeinen asia mitä päivän aikana tehdään, joten jos se suoritettaisiin aamulla myös, niin ehkä se olisi myös päivän ensimmäinen asia. Väitän siis, että ennen.

Käytetäänkö kotona kenkiä vai ei?

– Ehkä jotkut hullut käyttää, mutta meillä ei lähdetä tuohon touhuun. Tossut on toisinaan ok, mutta ulkokengät ei ikinä.  

Saako suihkussa käydä aamulla vai illalla (kumpi “oikein”)?
– Suihkussa käydään illalla, jotta pestään päivä pois iholta. Mutta rehellisesti voin sanoa, että joskus on niitä aamuja kun suihku tuntuu vaan todella hyvältä. Siellä herää jotenkin ihan erilaisella tavalla, mutta ei siitä mitään normia voi tehdä.

Laitetaanko astiat tiskialtaaseen vai suoraan koneeseen?
– Ei ikinä tiskialtaaseen jos on tiskikone. Yksi isoin asia mitä inhoan kotona on se, että löydän Eiran jäljiltä astioita jatkuvasti tiskialtaista – isosta, sekä pienestä. Se on semmoinen portti, johon pätee teoria: kun joku sinne laittaa yhden niin ne alkaa kasaantumaan siihen ja lopulta altaat on täynnä astioita. Mä olen tästä monesti maininnut, mutta kun mikään ei muutu niin olen päätynyt vain hiljaisen kärsijän rooliin. Jos niitä ei heti laiteta tiskikoneeseen niin ne lasketaan tiskipöydälle hetkeksi.

Android vai iPhone?
– Mulla on kerran ollut Applen tuote. Se oli semmoinen postimerkin kokoinen mp3-soitin. Ja se oli.. Nyt yritän kovasti välttää voimasanojen käyttöä, mutta siis.. Se oli maailman surkein kapistus! Se oli ensimmäinen ja viimeinen Applen tuote, jolle olen antanut minkäänlaista mahdollisuutta. Android ehdottomasti siis. Siihen on sellainenkin syy, että Androidin kanssa mun ei tarvitse maksaa kaikista oheistuotteista sitä järkyttävän korkeaa omenalisää. Applen kanssa eläminen vaatii lähes poikkeuksetta sen, että kaikki muutkin elektroniikkatuotteet on sitä Apple-perhettä. Apple on tavallaan kuin kalliit merkkivaatteet, joissa maksetaan isoin osa vain siitä merkistä.

Tumma vai vaalea tila?
– Olen siirtynyt lähes kaikessa hiljalleen tummaan tilaan. Tumma on jotenkin mukavampi silmälle kuin liian vaalea ja kirkas. Tätä blogia kirjoitan vaaleassa tilassa, koska teksti kuuluu kirjoittaa tummana vaalealle alustalle. Mutta muutoin yleensä vaihdan tummaan tilaan jos se mitenkään on mahdollista.

Onko ok jättää viesti “luetuksi” vastaamatta?
– Ei ole, mutta teen sitä silti itsekin. On olemassa viestejä, joihin ei tavallaan tarvitse vastata, koska muuten keskustelu voisi mennä muotoon "okei", "joo, okei", "jep, okei" ja "okei okei", koska kokoaika olisi pakko vastata toiselle. Usein jos en heti ehdi tai osaa vastata johonkin, niin en tee sitä myöhemminkään koska siihen kasvaa liian suuri seinä eteen. Koska muka ei ole jotenkin okei vastata myöhässäkään.

Pitääkö puhelimeen vastata heti?
– Heti kun mahdollista tai heti kun kerkeää. Jos sulla on puhelin kädessä ja näät kuka soittaa, niin tottakai siihen vastataan siitä sitten heti. Eikai siihen nyt tarkoituksella jätetä vastaamattakaan? Tai anneta toisen tahallaan odottaa? Kyllä siihen vastataan heti.

Voiko puhelinta käyttää ruokapöydässä?
– Me ollaan yritetty nyt lapsille opettaa, että ruokaa syödessä ei katsota tablettia tai puhelinta. Olen yrittänyt myös itse sisäistää sen, mutta yksin ollessa aika usein tulee puhelinta käytettyä ruokaa syödessä. Sääntönä se on hyvä, että syödessä keskitytään syömiseen, eikä johokin ohjelmaan. Voi käyttää, mutta mielellään ei.

Onko vesi märkä?
– Tää on vähän kun se leipänpäällisten järjestys, koska ei tähänkään ole kuin yksi oikea vastaus. Vesi on märkää. Vesi on märkää siinä missä juusto kuuluu kinkun päälle.

Montako reikää pillissä on?
– Niin, tämähän on kinkkinen. Jos pillissä on vain yksi reikä, jonka olisin siis vastannut heti, niin sittenhän se tarkoittaa, että myös paidassa on vain yksi tai vaihtoehtoisesti vain kolme reikää. Se yksi josta mennään sisään on sitä samaa reikää niiden mistä tullaan ulos kanssa. Siinä missä pillikin perustuu tähän samaan periaatteeseen. Haluaisin sanoa, että pillissä on vain yksi reikä, mutta haluaisin myös sanoa, että siinä on kaksi, koska en halua ajatella yksi- tai kolmireikäistä paitaa. Lukitsen silti vastauksen yksi.

Kumpi on oikea tapa leikata voileipä: diagonaali vai suora?
– Suora? Kuka hullu leikkaa leivän suoraan? Kulmasta kulmaan tehdään kolmioleipiä ja kolmioleivät on hyviä. Ja tiedättekö mitä muuta? Siinä leivän päällä on kinkku ja kinkun päällä juusto. Myös kinkku ja juusto leikataan diagonaalisesti leivän mukana, mutta tässä kyseisessä järjestyksessä. Eli kun leikataan leipää niin veitsi osuu ensimmäisenä juustoon.

Onko Jaffa keksi vai kakku?
– Aina on puhuttu Jaffa-kekseistä, ei koskaan Jaffa-kakuista. Se voi olla leivos, se voi olla kakku, mutta suussa se ei tule koskaan olemaan muuta kuin keksi.

Kumpi tulee ensin: maito vai kahvi kahvikuppiin?
– Vain hullu laittaa ensin maidon? Sehän on sama kun laittaisi juuston kinkun alle? Okei, alkaako tää vitsi menemään jo vähän liian pitkälle vai vieläkö toisto maistuu? Aina kun maitoa käytän kahvissani niin se maito tulee kahvin jälkeen sinne kuppiin, koska silloin on helpompi määritellä mittasuhteet. Itseasiassa muistan, että olen joskus laittanut maidon ensin, mutta silloin on ollut poikkeus: mä olen juonut kahvin tavallisesta lasista. Tavalliseen lasiin en halua kaataa kuumaa kahvia ensin, joten sen maidon on tarkoitus siellä pehmentää laskua.

Pitäisikö kumppanin tietää mitä ajattelet ilman että sanot?
– Ei. Ei se ole mahdollista. Helpottaa paljon siinä kohtaa kun alkaa muodostumaan yhteisiä pelisääntöjä, jolloin voidaan ehkä olettaa, että toinen tekee niin kuin ollaan hiljaisesti sovittu. Ei pidä olettaa kuitenkaan, eikä pitää itsestäänselvänä.

Onko myöhästely ok?
– Sanotaan näin, että myöhästely on mahdollista. Mua itseäni ei häiritse jos joku tulee myöhässä, mutta mä en itse halua koskaan olla myöhässä. Myöhästely ei muodosta mun päässä kenestäkään millään tavalla huonompaa ihmistä. Pidän sitä ihmisen erehtyväisyytenä ja inhimillisenä.

Jaetaanko kaikki raha vai pidetäänkö omat?
– Tämä varmaan liittyy parisuhteeseen? Mutta mä sanoisin, että pidetään omat rahat siinä tapauksessa jos on selkeitä tuloeroja. Mä en työttömänä halua mitään käyttöoikeutta Eiran työllä tienaamiin rahoihin. Jos molemmat tienaa kunnollisia rahasummia niin ehkä ne rahat on mahdollista yhdistää, mutta kyllä mä silloinkin luultavasti pitäisin rahat erillään. 

Saako exään olla yhteydessä?
– Intuitiolla sanoisin heti, että ei. Enkä mä tavallaan itse löydä mitään syytä olla yhteydessä yhteenkään exään. Jos olisi lapsia exien kanssa niin ymmärtäisin yhteydenpidon, tai jos on muita yhteisiä tuttuja, harrastuksia tms. niin en mä siitä pahaa verta kantaisi. Kyllä mä uskon, että exän kanssa voi pysyä kaverina. 


Ja jotta tää ei olisi vain kysymyksiä ja vastauksia, niin annoin nää samat vastaukset tekoälyille (Gemini ja ChatGPT) ja pyysin analyysia siitä, että millainen kuva musta tulee ihmisenä näiden vastausten perusteella.

Ensimmäisenä vastaa Gemini:

Olet suorapuheinen arjen pragmaatikko, joka arvostaa logiikkaa ja oikeudenmukaisuutta. Vedät tiukan rajan periaatteisiin, kuten leivänpäällisten järjestykseen, mutta suhtaudut ruokaperinteisiin rennosti. Olet tinkimätön laadun ja toimivuuden suhteen, mutta tunnistat inhimilliset heikkoudet niin itsessäsi kuin muissa. Arvostat aitoutta, kotioloissa siisteyttä ja elämässä selkeitä pelisääntöjä ilman turhaa hienostelua.

Ja seuraavaksi vastaa ChatGPT:

Olet käytännöllinen ja toimivuuteen nojaava ajattelija, joka ei välitä turhasta elitismistä, mutta pitää kiinni omista periaatteistaan. Vaikutat jyrkältä, mutta olet oikeasti joustava ja ymmärtäväinen. Arvostat arjen selkeyttä ja sujuvuutta, ja sinua ärsyttää eniten asioiden kasaantuminen. Ihmissuhteissa olet realistinen ja käytät huumoria pehmentämään suoraa ilmaisua.

Ja mä ostan nämä molemmat analyysit itsestäni täysin. Suorapuheisuus esiintyy minussa lähinnä vain muodossa kirjoittaminen, koska kyllä mä esim. täällä peran asian kuin asian. Käytännöllisyys on elämässä todella tärkeää ja jotta arki toimii, niin kaiken täytyy toimia kuten ne on suunniteltu toimivaksi. Ja jos ei ole suunniteltu toimivaksi, niin mä itse suunnittelen sen toimivaksi – ja suutun jos se ei toimi muille niin kuin olen sen suunnitellut toimivaksi.

Tämä oli hauskaa. Varsinkin kun sain lopuksi vielä analyysin vastausteni perusteella. Nyt tiedän minkälaisen kuvan ihmiset musta saa mun mielipiteiden ansiosta.

Terveisin,
Vesa-Matti

Oletko aina käyttäytynyt väärin?

Eilisessä blogissa mainitsin, että irtokarkkihylly tarvitsee oman postauksensa ja tässä se nyt tulee. Tosin se jakaa tämän nyt isosiskonsa, eli kirpputorin kanssa. Miksi ne muka on sisaruksia? Toisesta saa karkkia ja toisesta kaikkea muuta? Se kannattaa lukea tästä itse.

Mä oon muistavinani, että oon joskus täällä valittanut kirpputoreista. En kuitenkaan muista, enkä jaksa tutkia, että valitinko samaan syssyyn myös irtokarkkihyllyistä? No, ehkä voisin etsiä, että en suotta kirjoita kahteen kertaan samaa sanomaa.

Yritin hakutoimintoa, mutta en oikein millään hakusanoilla löytänyt valitustani edes kirpputoreista? Mulla on kai jonkinlainen valemuisto taas. Oon kuitenkin ihan varma, että olen joskus jossain merkinnässä varmasti maininnut inhoni kirpputorikulttuuria kohtaan. Ja kerta siitä ei omaa merkintäänsä ole, enkä haullakaan löytänyt, niin kertaus on opintojen äiti.

Aloitetaan kuitenkin irtokarkkihyllystä, koska se on kirpputorin pikkusisko – tavallaan. Ne toimii – tai siis ei toimi – samalla tavalla. Molemmissa ihmiset kadottaa samalla tavalla tavanomaisimmatkin käytöstavat.


Miksi mä inhoan irtokarkkihyllyjä? No, ensinnäkin, mä käyn siellä vain kun irtokarkit on tarjouksessa. Ja kun irtokarkit on tarjouksessa, niin siellä on silloin tottakai kaikki muutkin. Kaikki. Mä odotan aina sellaista hiljaisempaa hetkeä, että viitsin mennä sinne ärsyyntymään – mitä vähemmän ihmisiä, sitä vähemmän ärsyynnyn. Ja vaikka asia on näin, niin en muista olisinko koskaan päässyt tarjouskarkkien saralla ilman ärsyyntymistä? Luultavasti en. Jengi on ihan sekaisin siellä.

Käydään läpi tää niin, että mitkä kaikki asiat voi mennä pieleen niin menee pieleen, okei? Eli hyvin kärjistetty, mutta todella mahdollinen skenaario.

Menen hyllylle ja huomaat, että se on täynnä ihmisiä. Yritän pujottautua jostain välistä ottamaan kauhaa, mutta siellä ei ole kauhoja. Enkä mä oikeasti viitsi häiritä ihmisiä niin, että menisin niitä kauhoja sieltä kurottelemaan, joten todellisuudessa seison kaikkien takana ja odotan edes pientä hiljaista hetkeä, että voin napata kauhan itselleni. Nyt kun niitä ei ole, niin odotan. Kauha vapautuu ja olen itse omasta mielestäni ensimmäisenä jonossa – jonossa, jota ei ole olemassakaan irtokarkkihyllyllä. Kauhan edellinen käyttäjä laskee kauhan kädestään ja jostain ilmestyy joku, joka tarttuu siihen samalla sekunnilla ja näin olen menettänyt kauhani ensimmäisen kerran. Tämä tapahtuu vielä toistamiseen ja mahdollisesti vielä kerran jos toisenkin. Saat vihdoin kauhan, huh.

Paperiset karkkipussit ei mun kohdalla ole koskaan loppunut, joten en osaa sitä kauhuskenaariota tähän lisätä. Mutta uskon sen olevan mahdollista. Mutta tässä tapauksessa mulla on nyt kauha ja pussi, eli lähtökohdat on hyvät.

Katson hetken aikaa, että mihin suuntaan ihmismassa kulkee. Kyllä, se on tärkeä asia. Huomaan kuitenkin, että jälleen kerran kenelläkään ei ole mitään logiikkaa vaan kaikki, ihan jokainen, menee eri suuntaan keskenään. Katson kuitenkin mihin suuntaan enemmistö liikkuu ja hyppään mukaan hyllyn päädystä – odotettuani vuoroani ensin toki hyvän tovin, jona aikana mun ohi on kurvannut noin 7 lasta ja 2 aikuista. Niin, odotin taas jonossa jota ei ole.

Tässä kohtaa irtokarkkihyllyn puutelista on seuraavanlainen: kauhoja ei ole tarpeeksi tarjouspäivinä ja kulkusuuntatarroja ei lattiassa tai missään ole. Tämä tarkoittaa sitä, että kyseessä on aivan vallaton villi länsi.

Mä kuitenkin kuljen isoimman massan mukana tiettyyn suuntaan, mutta vastaan tulee ihmisiä, jotka kuvittelee kulkevansa juurikin oikeaan suuntaan ja ei anna tietä. Katsokaa enemmistöä ja lakatkaa olemasta väärässä! Mä olen joutunut väistämään aikuisia, lapsia ja vanhuksia irtokarkkihyllyllä, joten mitään ikärajaa epämääräisessä käyttäytymisessä ei ole. Taas jouduin väistämään aikuista ihmistä, jolla on muka enemmän kiire kuin muilla. Siirryin siis hetkeksi sivuun hyllyltä ja samaan aikaan jostain pamahtaa vanhempi rouva, joka ottaa paikkani jonossa. Niin, jonossa jota ei edelleenkään ole! Aloitan luultavasti hyllyrivin alusta, koska en mä lähde puskemaan kuten nämä huonommat ihmiset tekee. Joo! Ei se tee ihmisistä automaattisesti huonompia, enkä usko koko konseptiin, mutta tässä tapauksessa ne on huonompia ihmisiä.

Kuljen jonossa, jota ei siis edelleenkään ole, takaisin samoille paikoille, josta putosin pois. Ja taas joku puskee väärästä suunnasta ja tiputtaa mut pois jonosa. Tämä voi toistua ja toistua, joten toistetaan se. Yritän uudelleen ja pääsen tällä kertaa pidemmälle.

Tässä kohtaa huomaan ne pienimmät lapset siellä jaloissa pyörimässä. Ne pistelee nameja suoraan laareista suuhunsa. Toiset tiputtelee lattialle tahallaan, jotta ne saa muka jonkun ohjekirjan mukaan syödä ilmaiseksi. Karkkeja pyörii joka puolella ja niitä jää läjä kengänpohjaan kiinni. Ja joku lapsi käy niitä irrottelemassa sieltä ja tunkee suuhunsa. Just.

Onneksi mun irtokarkkimaku on valtavirtaa vastaan, joten pääsääntöisesti mun nameja löytyy aina. Mutta tässä tapauksessa kun puhutaan vihoviimeisestä tilanteesta, niin tottakai lempikarkkini on loppu. Eikä niitä tuoda lisää. Saan pussin pohjalle kuitenkin jonkun verran jonkinlaisia nameja, huh. Pääsen punnitsemaan karkkipussia, mutta huomaan, että puntarille on kerrankin jonkinlainen jono. Vihdoinkin, vihdoinkin jossain on järkeä. Olen jonossa, mutta huomaan kuinka puntarille kimpoilee kokoaika jostain sivusta joku lapsi ja jono antaa sen kokoaika anteeksi. Odotan, odotan ja odotan. Vuoroni on juuri tulossa ja jostain pongahtaa taas lapsijoukko puntarille ja punnitsee karkkejaan siinä oman tovinsa.

Saan punnittua omat karkkini. Laitan paketin kiinni. Lähden pois. Huomaan, että olen repinut puolet hiuksistani irti, mutta nyt mulla on kuitenkin hieman halvempia irtokarkkeja noin 400-600 g. Kannattiko? En tiedä.


Nyt mä lähden sitten seuraavaksi kirpputorille. Yritän rentoutua ja rauhoittua siinä välissä, koska tämä turhautuminen ja ärsyyntyminen täytyy aloittaa alusta. Hengitän syvään, puhallan hitaasti ulos. Astun ovesta sisään.


Ihan ensimmäinen asia: tiedän vain yhden kirpputorin, jossa on kulkusuuntatarrat. Siitä saa aina 100 pistettä lisää. Onnea Riihimäen Femmatori, tässä kuvitteelliset 100 pistettä. En tiedä mitä niillä tekee, mutta ainakin saa maininnan noin 30 lukijan blogissa.

Tänään ei kuitenkaan astuttu sinne vaan johonkin muuhun näistä 99 %, joissa ei ole kulkusuuntatarroja. Ja tämä on isoin ärsytys ikinä. Katsotaan ensin hetki, että missä järjestyksessä suurin osa ihmisistä menee. Okei, tuolta ja tuohon suuntaan, selvä, tehdään niin. Valtavirran mukaan, koska nämä on semmoisia paikkoja, joissa eniten hermoja säästää kun menee valtavirran mukana. Muutoinhan valtavirran mukana meneminen ei ole minulle yleensä vaihtoehto.

Ensimmäinen hyllyväli ilman ongelmia, huh. Toisessa hyllyvälissä kulkee äiti tuplarattaiden kanssa ja kolme muuta lasta makaa pitkin pituuttaan käytävällä. Ymmärrän, että kirpputorilta löytyy halvalla lastenvaatteita ja nämä äidit mahdollisesti tarvitsee kaiken säästön mikä on mahdollista mistään ottaa. Ei tästä voi tavallaan suuttua, mutta suutun silti, koska se estää mun kulkuni. Joskus täytyy olla itsekäs ja mä olen itsekäs yleensä silloin kun haluan vain eteenpäin.

Ohitan lapsikatraan vain vaivoin ja seuraavaksi vastaan tulee vanhempi mieshenkilö, joka selvästi etsii jotain ja kulkee valtavirtaa vastaan mahdollisimman keskellä käytävää. On niin keskittynyt omaan asiaansa, että ei osaa väistää tai varoa. Ja se väistäminen on hänen tehtävänsä, koska hän kulkee valtavirtaa vastaan. Mä en väistä, mies ei väistä ja törmää muhun ja mä olen kuitenkin se, joka pyytää anteeksi. Miksi minä pyydän anteeksi? Minä kuljen oikeaan suuntaan ja olen hyvin tietoinen ympäristöstäni, mitä? No, jatketaan matkaa.

Tässä kohtaa voitaisiin tuoda mukaan asia, josta taas en Femmatorilla tykkää, luodaan se tähän kuvitteelliseen skenaarioon. Samassa rakennuksessa kirpputorin kanssa sijaitsee kuntosali, josta kuuluu kokoaika kovaa hevimusiikkia, rautatankojen ja levyjen pauketta ja kummallista ähinää. Tämä on taustaääni tälle kirpputorireissulle nyt, miettikää sitä. Sen pystyy suhteellisen hyvin ignooraamaan, mutta välillä kova ähähdys herpaannuttaa ja taas alkaa ärsyttämään.

Vihdoin löydän jotain ostettavaa, huh. Tutkin ja kääntelen tuotetta, mutta en löydä siitä hintalappua. Etsin pöydältä ja pöydän läheltä lattialta, mutta hintalappua ei vaan ole. Lasken tuotteen pöydälle, huokaan ja jatkan matkaani. Taas tulee valtavirtaa vastaan ihmisiä, tällä kertaa pariskunta. Kävellään, ei varota ja ollaan niin menevinään oikeaan suuntaan. Mä menen hieman sivuun ja jälleen kerran vaan alistun tälle vääryydelle.

Tulee toinen pöytä vastaan, jossa näyttää olevan mielenkiintoisia lasiesineitä. Siinä on vain yksi este: siinä edessä seisoo mieshenkilö lukulasit tai jotkin vastaavat silmillään ja tutkii tuotteita todella keskittyneesti. Nostaa tuotteen, tutkii ja laskee alas. Tekee sen uudestaan ja uudestaan. Odotan tovin, toisenkin, mutta lopulta annan periksi ja jatkan vain matkaa.

Seuraavaksi tulen pöydän kohdalle, jossa on nainen ostoskärryjen kanssa. Ostoskärryt on poikittain käytävällä, koska jostain syystä ne todella usein niin on. Ostoskärryt on täynnä tavaraa, joita hän hinnoittelee ja siirtelee omaan pöytäänsä. Ei mikään kiire, mä katselen hetken aikaa tätä yhtä pöytää, joka ei kiinnosta mua millään tavalla, ehkä se kohta kääntää kärryään edes vähän. Mä en suomalaisena miehenä sano tässä kohtaa mitään, koska ei suomalaiset miehet sano mitään, että voisiko tästä vaikka nopeasti livahtaa ohi tai jotain? Tutkin pöytää ja yritän näyttää siltä, että haluaisin ohi. Noin 5 minuutin jälkeen mä kuitenkin päätän, että nyt loppui ja menen siitä ohi. Siirrän sitä kärryä itse sivuun sanomatta mitään ja sitten rouva siinä pyytelee minulta anteeksi.

Toinen rouva on seuraavalla hyllyrivillä kärrynsä kanssa hinnoittelemassa tavaroitaan, kärry on kuitenkin oikein ja siitä pääsisi ohi, mutta joku tutkii juuri siinä kohtaa toisella puolella väylää toista pöytää. Ei mikään kiire, tutkikaa ja hinnoitelkaa. Jossain tapauksessa nää saattaa olla jopa kavereita keskenään, jolloin tilanne on vielä vaikeampi: kaksi ihmistä hinnoittelee vastakkaisia pöytiä ja tukkii käytävän näin. En pääse ohi, en niin millään.

Lopulta toinen siirtyy hieman ja kiiruhdan tähän väliin niin nopeasti kun vain kerkeän ja pääsen siitä ohi. Kierrän kirpputorin loppuun, tulen takaisin sen kiinnostavan lasitavarapöydän luokse – käyttäen valtavirran suosimaa kulkusuuntaa tietenkin – mutta se mies on siellä vieläkin. Edelleen se vaan tutkii niitä, eikä sillä mikään kiire ole. Siinä se nostaa lasituotteen, tutkii sitä, laskee sen takaisin ja siirtyy seuraavaan. Voi hemmetti. Kierrän kirpputorin taas loppuun ja lähden vaan menemään. En löytänyt mitään, mutta menetin hermoni – ja olinhan mä repinyt loput hiuksistani myös.

Astun ulos kirpputorilta. Vedän syvään henkeä. Katsahdan kirpputorin ovelle vielä, jolloin se mies, lukulasit nyt roikkuen kaulallaan, astelee sieltä ulos tyhjin käsin. No, takaisin en mene, vaikka ainut kiinnostava pöytä taitaisikin nyt olla tyhjillään.


Mä olen hiljaista vähemmistöä. Mä sanoisin, että ehkä 30-40 % kirpputorilla käyvistä ihmisistä ymmärtää kulkusuuntien tärkeyden. Irtokarkkihyllyllä se on varmaan noin 10-20 %. Ympäristönsä huomioi kummassakaan ehkä vain 20 % kaikista kävijöistä, joihin siis itse kuulun. Mitä se siis tarkoittaa? Sitä, että ei ajattele siellä vain omaa napaansa. Mä yritän aina ottaa muut huomioon parhaan kykyni mukaan ja se on ehkä mun heikkouteni. Mä en selviäisi maailmassa, jossa säännöt on vain suuntaa-antavia tai niitä ei ole ollenkaan. Mä menettäisin vihoviimeisetkin hermoni rippeet.

Jos joskus nuorena olen yhtään yrittänyt kapinoida sääntöjä vastaan, niin haluaisin vain sille nuorelle Vesa-Matille sanoa, että lopeta hyvä ihminen ajoissa. Säännöt on loppujen lopuksi todella tärkeä asia jos haluaa asioiden toimivan edes jollain tasolla. Sen huomaa heti kun selkeitä sääntöjä ei jossain ole, vaan kaikki suorittaa saman tehtävän vain ja ainoastaan omalla tavallaan – eli niin väärin kun sen vaan voi suorittaa.


Voitaisiin kai loppuun sanoa, että en mä ihmisiä vihaa. Yleensä sanotaan, että vihataan ihmisiä kun ihmiset ei osaa käyttäytyä, mutta mä en osta sitä. Kyllä ihmiset on ihan ok. Mä vihaan sitä, että asiat ei toimi siten kuin minä haluaisin – tai siis kun ei ole yhteisiä pelisääntöjä. Kun ei ole yhteisiä pelisääntöjä, niin ihmisistä tulee ärsyttäviä. Ja kun ihmisistä tulee ärsyttäviä, olisi helppo sanoa vihaavansa ihmisiä. Onko olemassa sitten tyhmiä ihmisiä? Varmasti. Mutta onko ne välttämättä näitä samoja toopeja, jotka menee irtokarkkihyllyllä tai kirpparilla miten sattuu? Ei välttämättä. Ne ei vaan näe maailmaa ehkä samalla tavalla kuin minä. Ne ei nää maailmaa oikein.

Olisin muuten voinut tähän kohtaan lisätä vielä, että "ihmiskunta on käynyt kuussa, mutta irtokarkkihyllyllä ei osata toimia", mutta kuulin juuri joku aika sitten fiksun lauseen: ne on eri ihmisiä. Ne jotka käy kuussa ei käy irtokarkkihyllyllä sekoilemassa. Mä voisin olla se, joka käy kuussa, mutta mä en usko, että siellä pätisi mitkään säännöt ja sekoaisin sukkiini.

Terveisin,
Vesa-Matti

Missä ulkoilutat koiraa?

Mä kirjottelin tänään tämmöisen jonkinasteisen epäpätevän pakinan. Mua ärsyttää moni asia arjessa, mutta harva asia pääsee oikeasti niin pahasti ihon alle kuin tämä. Miksi, oi miksi ei voida elää täällä kunnioittaen toisiamme? Omasta mielestäni tästä tuli aika hauska, mutta eihän kaikilla tietenkään ole samanmoinen huumorintaju. Jos ette jaksa kokonaan lukea, niin kokeilkaa edes selvitä tuo alun kilpailu läpi ja ottakaa siitä oppi elämäänne.

Mä lätkäisen tähän ihan ensimmäisenä kuva-arvoituksen. Se on hyvin vaikea – ilmeisesti – mutta mä uskon mun lukijoiden olevan niin viisaita, että selvittää sen kyllä heti. Okei, tässä se tulee:

Kuva on siinä ja arvoitus on seuraavanlainen: mitä tämä tarkoittaa? Usein tätä samaista kuvaa näkee myös tekstin kanssa ja teksti on useimmiten jotain tyyliin: "Koiran ulkoiluttaminen kielletty".

Eli, jos näet tämmöisen merkin, joka on varustettu mahdollisesti myös tuommoisella tekstillä, niin mitä teet tai et tee? Jos on vielä liian vaikeaa, kuten olen huomannut sen monesti olevan täällä päin, niin annan vielä oikein vaihtoehdot. Okei, tämä on kilpailu ja kysymys kuuluu, mitä et tee tämän merkin kohdalla?

A) En pysäköi autoani alueelle, jossa on tämä merkki
B) En tupakoi alueella, jossa on tämä merkki
C) En käytä koiraani alueella, jossa on tämä merkki
D) En käytä puhelinta alueella, jossa on tämä merkki

Siinä oli vastausvaihtoehdot. Teillä on käytössänne yksi oljenkorsi, joka poistaa kolme taatusti väärää vastausta. Haluatteko mahdollisesti käyttää kyseisen oljenkorren? Okei, käytetään oljenkorsi "poista kolme taatusti väärää vastausta" ja kone tekee sen nyt. Vastausvaihtoehtosi ovat seuraavat:

C) En käytä koiraani alueella, jossa on tämä merkki

Joten, miten on, mitä tehdään? Tiedän, tämä on edelleen joillekin hyvin vaikea kysymys, mutta jokin vastaus täytyisi jo hiljalleen lukita. Kysyt siis, että onko mahdollista soittaa kaverille ja kysyä yleisöltä? No, tehdään sellainen poikkeus, että saat suorittaa, kunhan vain saat tämän vastauksen oikein.

Soitit ystävällesi Matti Kattiselle (nimi muutettu) ja hän oli sitä mieltä, että vastaus on noin 50 % todennäköisyydellä vastausvaihtoehto C? Ja yleisö oli yksimielisesti samaa mieltä, joten miten on? Joko nyt lukitaan jonkinlainen vastaus? Haluat siis lukita vaihtoehdon C) En käytä koiraani alueella, jossa on tämä merkki?

Lukitaan vastaus. Ja vastaushan on.. No, se selviää tämän seuraavan mainoskatkon jälkeen.


Kyllä, tämä oli sarkasmia. Ja kyllä, oikea vastaus oli vastausvaihtoehto C. Mutta se sarkasmi luultavasti kumpuaa mun liian pieniä arkisia ongelmia sisältävästä elämästä. Ilmeisesti liian helposta elämästä, jos tahdotte niin ajatella.

Mutta mua är-syt-tää! Mä avaan vähän, että mikä on johtanut tilanteen siihen, että mun täytyi järjestää tämmöinen haluatko peruslukutaitoiseksi -ohjelmaosio.


Me asutaan talossa, jota ympäröi orapihlaja-aita. Meidän tontti päättyy siihen kyseiseen orapihlaja-aitaan, mutta samaisen aidan takana on vielä kaistale nurmialuetta. Tämä nurmialue kuuluu kaupungille. Tiedättekö kuinka monta kertaa olen nähnyt kaupungin työntekijän siivoamassa kyseistä nurmialuetta? Tekisi mieli tähänkin järjestää taas joku sarkastinen tehtävä, mutta ei käytetä samaa vitsiä toistamiseen. Olen nähnyt kaupungin työntekijän siivoamassa sen noin pyöreästi nolla kertaa – jollei lasketa sitä kertaa kun se käytiin tärvelemässä kaivuutöillä ja autoilla, ja sen jälkeen siihen istutettiin uutta nurmikkoa.

Mitä tapahtuu kaupungin alueelle, jota kaupungin työntekijät eivät käy siivoamassa? Kyllä, se menee vallan mahdottomaan kuntoon, jolloin kyseinen meidän taloa ympäröivä nurmialue ei olisi enää millään tavalla viihtyisän näköinen – ei meille, eikä ulkopuolisille. Joten mitä luulette, että kuka siivoaa kyseisen nurmialueen lehdistä, roskista ja kaikesta muusta mahdollisesti sinne päätyvästä tavarasta, kuten esim. koiran ulosteesta?

Me. Jos me halutaan, että meidän taloa ympäröivä nurmialue näyttää millään tavalla siistiltä, niin me olemme vastuussa sen siivoamisesta. Ei meidän varmaan mikään pakko olisi, mutta ei me haluta asua talossa, joka muutoin näyttää ulospäin ihan kivalta, mutta ulommaisin nurmialue on pelkkä rytöläjä. Rytöläjä täynnä tupakantumppeja, ohikulkijoiden heittelemiä muoviroskia tai niitä surullisenkuuluisia koiran jätteitä. Me siivotaan se alue, koska me halutaan pitää se siistinä.


Vielä ennen tätä kevättä siinä alueella ei ollut selviä indikaattoreita siitä, että ei haluta siihen koiria. Pidin sitä itsestäänselvänä, että siihen ei koira tuoda. Hölmö minä. Mä en itse veisi koiraa koskaan tekemään tarpeitaan kenenkään pihamaalle – joo, ei se ole meidän pihamaata edelleenkään, mutta ymmärtänette pointin? Se on vaan liian lähellä jonkun KOTIA, jotta voisin tuollaiselle alueelle koskaan mahdollista koiraani viedä.

Ennen tätä kevättä mä aloitin semmoisen vanhenevan miehen mutinan. Jos näin, että siinä kulki joku koiran kanssa, niin sisäpihalla puhuin itsekseni hölmöjä: "On kyllä olemassa hölmöjä ihmisiä kun käyttää koiraansa niin lähellä toisten pihoja.." tai jotain vastaavaa. Yleensä puhuin siis itsekseni, mutta semmoisella äänenvoimakkuudella, että kyllä se sinne aidan toiselle puolelle kuului jotenkin. Tällä tavalla sain yhden koiranulkoiluttajan vaihtamaan lenkkipaikkaansa, kutsuin sitä punatakkiseksi pelleksi. Kyllä, tämä on ollut ja on edelleen hyvin vakavaa.

Jossain vaiheessa se mutina muuttui siihen, että huusin puskan yli ihan suoraan, että "Se ei ole mikään koirapuisto" tai muuta nokkelaa. Olin oikein konfliktihakuinen, vaikka samalla tiesin, että mulla ei ole mitään keinoja puolustautua jos joku olisi ruvennut nokkaansa koputtamaan takaisin. Ei se koiran käyttäminen tuolla alueella laitonta ole, vaikka sen itse hyvin epäkunnioittavaksi koenkin.

Ihmiset on kuitenkin jatkaneet koiriensa kanssa kulkemista kyseisen alueen läpi. Monet antavat koiransa myös lorottaa siihen ihan vapaasti. Ei se koiran urea mua silleen häiritse, mutta tämä alkaa olemaan tavallaan arvovaltakysymys, koska olen lähtenyt tähän yhden miehen sotaan ihan ns. laillista asiaa vastaan.


Eira kävi ostamassa siihen kieltokyltit. Kaksi kylttiä, joissa on tuo hyvin monimutkainen vaikeaselkoinen kuva ja hyvin kryptinen teksti: "Koiran ulkoiluttaminen kielletty". Ja kyllä, siinä lukee nimenomaan koiran ULKOILUTTAMINEN kielletty. Mun mielestä sana "ulkoiluttaminen" pitää sisällään myös sen, että siinä ei sen koiran kanssa kuljeta, vaikka se koira ei siihen mitään hätiään laskisikaan. Kieltomerkki ei ole mikään lainvoimainen kielto, eikä sitä tarvitse kenenkään noudattaa, mutta kertoohan se toki enemmän kyseisen ihmisen arvomaailmasta jos tällaisen merkin noudattaminen on hankalaa. Tai en tiedä arvomaailmasta, mutta kyllä se mulle kertoo ihmisestä vain ja ainoastaan huonoa.

Varsinkin tällaisella alueella, jossa on todella hyvät ja runsaat ulkoilutusmaastot. Tässä on metsää todella lähellä ja sinne on todella helppo tästä meidän alueelta kenen tahansa lähteä koiransa kanssa. Koirakin viihtyisi varmasti paremmin metsässä kun alueella, jossa on kieltomerkki. Uskon siis, että monet koirat ymmärtävät tuon merkin paremmin kuin omistajansa. Kyllä, tämä oli taas tämmöinen viilto.

Eilen illalla menin pihalta vielä etsimään jotain. Makkarapaketti taisi olla kyseessä, vaikka se ei tarinan kannalta olekaan kovin oleellinen tieto. Mutta siinä tutkiessani terassia huomasin, kuinka alueelle astelee juurikin kieltomerkin kohdalta mies tumman koiransa kanssa. Siis tulee tien toiselta puolelta juuri siihen merkin kohdalle ja alkaa kävelemään koiransa kanssa siinä. Siis mitä ihmettä ihmiset? Mikään, ei siis yksinkertaisesti mikään, olisi estänyt kyseistä ihmistä ja koiraa kulkemasta siellä tien toisella puolella, mutta jostain syystä se tie pitää ylittää sellaisesta kohtaa, johon se kieltokyltti näkyy, ja se koira on tuotava vartavasten siihen? MITÄ!?

Mä katsoin sitä miestä ja sen koiraa kävellessäni takaisin ulko-ovea päin ja sanoin kerrankin ihan suoraan ihmiseltä ihmiselle: "Ne kieltomerkit ei muuten ole siinä sitten mitenkään varsinaisesti koristeena." Mies ei heti sanonut mitään. Oli kai ihmeissään, että joku viitsii puuttua tällaiseen vääryyteen, että ei muka saisi koiraa ulkoiluttaa kieltomerkkialueella? Sen jälkeen se aloitti sanoin "Joo, ei tää mun koira tähän mitään tarpeitaan tee.." ja yritti ilmeisesti vielä elämäntarinansa siihen perään kertoa, koska kuulin sen vielä jatkavan puhettaan, vaikka mua ei kiinnostanut kuunnella. Menin sisään kesken sen vuodatuksen ja pistin oven kiinni. Siitäs sai. Oli se siitä jo aamuun mennessä kadonnut jaarittelemasta elämäänsä.

Joten, jos tästä vielä jäi epäselväksi mistä alun sarkastinen tietovisa tuli, niin ehkä.. Ehkä olet samaa kastia ihmisten kanssa, jotka ulkoiluttaa koiraa suoraan kieltomerkin kohdalla. Enkä siis halua sanoa, että he olisi mitenkään huonompia ihmisiä, mutta onhan ne nyt. Vitsi!

Kaikista vaikein ihminen on meidän naapuri. Heidän meteli- ja valohaitat muulle naapurustolle on liian suuri ja häiritsevä. Enkä edes mene siihen, että miltä heidän niin kauniisti valaistu piha näyttää muuten? Tai menen sen verran, että se piha näyttää usein aikalailla siltä kun joku olisi laittanut jouluvalot kaatopaikalle. Boom! Siitäs sait.

Kyllä, olen oikeassa mielentilassa jatkamaan tätä. Tämä naapuri on käyttänyt koiraansa tuolla meidän kaistaleella aina. Omalla kaistaleellaan ei. Miksi? Niin, kysyn vain, miksi? Se lähtee koiran kanssa tuolta niin, että se ylittää tien ennen oman tonttinsa ympäröivää ruohokaistaletta, jolloin koira ei siis tee mitään tarpeitaan vahingossakaan sille omalle ei-niin-omalle alueelle. Käy koiran kanssa lenkin ja palaa takaisin niin, että kulkee kaikkien muiden ruohoalueiden läpi, mutta menee heti omasta sivuportistaan sisään, eikä siis palaa sen oman nurmialueensa läpi, ei vahingossakaan. Miksi? Eikö hän mahdollisesti halua koiran tuottavan tuolle alueelle mitään ylimääräistä? Niinpä. Oma napahan se on kaikille meille vallan tärkeä reikä tai kukkula – kenenkään napaa yhtään pilkkaamatta siis – mutta olisiko mitenkään liikaa vaadittu, että kohdeltaisiin muita niin, kuin halutaan itseämme kohdeltavan?

Mä olen oikeasti pitänyt tätä liian pitkään sisälläni. Toivottavasti saan tällä avautumisella loppumaan sen, että lasten kuullen manailen pihalla koiranulkoiluttajia. Koirat on ihan kivoja, eikä se koirien vika ole, että ihmissaasta tuo koiriaan vääriin paikkoihin. Okei, okei, ei ne ihmissaastaa ole, okei! Maailmassa on pahempiakin ongelmia, mutta mulla on olemassa aina pieni mutta taskussani, koska mä olen muuttumassa kärttyiseksi vanhaksi mieheksi. Kohta kuljeskelen kädet selän takana tuolla ja huomauttelen nuorisolaisia siitä, että näkyy liikaa nilkkaa, vaikka pihalla on kylmä.. Hui! Onko musta tulossa sellainen?

Itseasiassa nyt kun sanoin, niin olen huomannut merkkejä siitä. Se, että olen huomautellut koiranulkoiluttajille tuosta alueesta, ei ole ainoa huomautteluni aihe. Mä mumisen näitä samoja asioita myös mm. kaupassa. En siis silleen samoja asioita, että sanoisin jollekin opaskoiralle kaupassa, että älä sitten tee tarpeitasi tänne.. Vaan siis mä olen semmoinen itsekseni mumisija, joka päivä päivältä lisää enemmän ja enemmän äänenvoimakkuutta siihen möläyttelyyn. Irtokarkkihylly on toinen paikka, jossa teen tätä hyvin paljon, koska en pidä siitä villinlännentunteesta, mikä irtokarkkihyllyllä vallitsee. "Ja ottaa sieltä sormillaan..", "Muut kulkee täällä tähän suuntaan ja yksi tulee sieltä vastavirtaan.." ja muuta tämmöistä.

Minusta on tulossa.. Minusta on tulossa hirviö!

Irtokarkkihyllyistähän mulla olisi myös vaikka ja kuinka paljon sanottavaa, mutta ei mennä siihen nyt. Se vaatii ihan oman aikansa ja ihan oman blogimerkintänsä.

Terveisin,
Vesa-Matti

Hyvä menee eteenpäin

Mulla on kerrottavanani teille opetus eiliseltä, joka on tuottanut mulle vielä tänäänkin hyvää mieltä. Jos ette jaksa lukea niin lyhyesti: tehkää pienikin hyvä asia toiselle, niin voin melkein vannoa, että se muistetaan. Näin ainakin tämä kauppareissu meille todisti.

Mä kirjoitin tästä jo eilen henkilökohtaiseen Facebookiini, mutta mun täytyy kirjoittaa tää vielä paremmin ulos, koska.. Mä olen ymmyrkäisenä edelleen. Mä tiedän, että maailmassa tapahtuu myös hyviä asioita kaiken sodan ja muun ikävän sivussa, mutta niistä ei ihan kamalasti uutisoida. Hyvät teot vaan on, niitä joko tapahtuu tai ei tapahdu, mutta ei ne palstatilaa saa. Eikö ketään oikeasti muka kiinnostaisi lukea tarinoita ihmisistä, jotka tahtoo hyvää?

En tiedä miksi dramatisoin tätä alkua nyt. Tai, no, tiedän. Mulla on käynnistymisvaikeuksia. Mä en voi muutaman sanan jälkeen vaan lähteä suoraan kertomaan tarinaa, koska se taistelee jotain mun aivosolua vastaan. Sen takia mulla on aina kamalat jaarittelut ennen asiaan pääsyä.


No, asiaan. Me lähdettiin eilen poikien kanssa illalla kauppaan. Oltiin käyty paljussa ja mulle tuli semmonen olo, että haluan poikien maistavan Pätkis-suklaasta tehtyä minttukaakaota, joten mentiin siihen aineksia hakemaan. Kyseinen kaakao oli joskus mun teini-iässä yksi lempijuomistani, ja oon pitkään halunnut kokeiluttaa sitä myös pojille.

Maxilla on semmonen Pikachu-asu, joka on ollut pitkään tallessa semmosessa naamiaisasulaatikossa, mutta se kaivettiin toissailtana esille, koska Maxin ryhmä oli menossa virpomaan hotellille aamupalan toivossa. Siitä asusta tuli taas semmonen, että se ei olisi halunnut riisua sitä missään tilanteessa. Joten me laitettiin Maxille takki sinne Pikachu-asun alle, jotta poika ei pelkässä ohuessa naamiaisasussa lähtisi liikenteeseen. Ja kun sen asun siis piti ehdottomasti näkyä kaikille. "Mitähän se myyjä sanoo minun asustani?" se mietti jo aiemmin päivällä kun käytiin ryhmäpäivän jälkeen nopeasti kaupassa piipahtamassa.

Pojilla on kaupassa semmoinen ikävä tapa, mitä siis ilmeisesti moni muukin lapsi tekee, että sieltä tahdotaan kaikenlaista. Pitäisi ostaa suklaamunia, tikkareita, välipalapatukkaa ja toisinaan jopa maitoa ihan vaan siksi, että siinä on kuva lehmästä. Mutta siis kaikkea pyydetään. Mä oon onnistunut jo pikkasen kovettamaan itseäni siinä asiassa, enkä osta koko kauppaa aina kun siellä käydään.

Kaupoissahan on, lähes kaikissa, semmoinen viimeinen mahdollisuus ostaa heräteostoksia juurikin se kassan ympäristö: siihen on pakattu karkkia, tikkaria, patukkaa ja toisinaan jopa juomia. Että jos lapset ei kinunneet kiertäessä vielä tarpeeksi, niin kassalla on vielä hyvä viimeinen tilaisuus. Totesin kaikkeen vaan rauhassa, että "ei tänään" tai "ei tarvita nyt".

Siinä kassalla kun pojat hamusivat karkkipussia ja muuta ja mä sanoin viimeisen sanani ja se oli ei, niin meidän takaa kuului miehen ääni: "Niin hieno on puku pojalla, että minä voin ostaa ne karkit!" Mä katsoin äänen suuntaan, sitten taas hymyilemään alkaneita poikia ja takaisin äänen, eli miehen, suuntaan ja sain suustani vain sanan "Meinaatko?"

Mies siihen, että joo joo ja pyysi poikia laittamaan karkit koriinsa. Mä siinä kohtaa jo kiittelin, mutta mies sanoi, että "älä vielä kiittele, enhän minä tiedä riittääkö mulla edes raha" ja naurahti perään. Se vaikutti mukavalta ja huumorintajuiselta mieheltä, joten mun tuntosarvet ei aistineet tilanteessa mitään vaaraa.

Me maksettiin omat ostokset ja jäätiin kassan päätyyn odottamaan, että mies saa maksettua omat ostoksensa. Sen rahat riittivät kuin riittivätkin ja kassan päässä se lahjoitti lapsille tosiaan lapsien valitsemat karkit. Mä kysyin pojilta, jotka oli hämmentyneitä ja iloisia, että mitä sanotaan? Pojat siihen hiljaisesti kimpassa "kiitos". Mies taas oli sitä mieltä, että mitään kiitosta ei tarvita.

Jatkettiin matkaa yhdessä ulos ja juteltiin vähän miehen kanssa, joka on siis itselleni vaikea kynnys – siis puhua tuntemattoman kanssa!? Mies oli hauska, vilpittömän oloinen ja sen sanoma koko jutussa oli se, että "Mitä meillä muka on jos ei auteta toisiamme?"

Sen jälkeen se tokikin korjasi, että "Vaikka eihän tää nyt tavallaan mitään auttamista ollut, mutta.. No, mulle riittää, että nään hymyn jollain!"

Mä vielä huikkasin sille kiitokset kun se lähti autoaan kohti, mutta edelleen se vaan oli sitä mieltä, että mitään kiitosta ei tarvita, että hän vaan tahtoi tehdä jotain hyvää. Ja se oli hyvää. Se oli uskomattoman hyvää.


Me lähdettiin kotiin, minä hymyssä suin tämmöisestä ihmiskohtaamisesta ja pojat ehkä enemmän hymyssä suin karkista. Me puhuttiin kotimatkalla hyvyydestä, jota maailmassa vielä ilmeisesti on. En muistaakseni siis käyttänyt mitään "maailmassa on vielä hyvyyttä jäljellä"-lausetta, koska en mä halua tässä kohtaa lasten elämää jo vetää sitä mattoa alta ja sanoa, että maailmassa on paljon pahaakin. Halusin vain painottaa sitä, että maailmassa on hyvää, hyviä ihmisiä ja hyvyyttä. Totta kai elämässä tulee sekin hetki, kun täytyy kohdata myös sitä negatiivista, mutta mä en jotenkin halunnut sotkea näin kivaa tapahtumaa kauhukuvilla.

Matkalla kotiin meidän naapuri ajoi parkkiin tienviereen ja avasi autonsa takaikkunan, jossa oli hänen poikansa, joka on siis nykyään myös meidän poikien kaveri. Mä kerroin tätä tapahtumaa naapurille siinä ja pojat touhusi jotain omaansa, kunnes Max tarjosi osaa karkeistaan kaverilleen. Mä olin, että mikähän juttu? Kaveri ei tahtonut mitään, mutta Max yritti ja yritti edelleen. Jossain vaiheessa sekin sitten uskoi, että ei saa patukkaa tarjotuksi, mutta ei se sitä harmittamaan suoranaisesti jäänyt.

Kun päästiin jatkamaan matkaa, niin mä kysyin, että "Mistäs moinen avokätisyys?" ja Max totesi siihen vaan, että olisi halunnut pistää hyvän eteenpäin. Ja tässä kohtaa mulla vähän tipahti leuka lattiaan. Tämä kohtaaminen, jossa mies hyvää hyvyyttään tarjosi meidän pojille mahdollisuuden saada karkkia ilman karkkipäivää, tarjosikin nähtävästi ison opetuksen karkin muodossa. Hyvä täytyy pistää eteenpäin. Max kohtasi hyvää ja olisi tahtonut laittaa sitä hyvää myös eteenpäin.

Mä sanoin, että "sä teit oikein ja se hyvä välittyi varmasti, vaikka se karkki ei nyt kaverille kelvannutkaan".


Kotona toki sitten puhuttiin vielä siitä, että tuntemattomilta ei sitten koskaan yksin millään koulumatkalla tms. oteta karkkia vastaan. Vaikka tästä jäi hyvä muistijälki, niin kaikki ihmiset ei välttämättä ole hyvällä asialla. Tässä kohtaa oli vähän pakko jo repiä sitä mattoa pois alta, mutta mun mielestä sitä hyvää asiaa oltiin jo saatu hyvä tovi sulatella. Maailmassa on hyvää, mutta myös sitä pahaa. En edelleenkään lähtenyt sitä pahuutta mitenkään hieromaan lasten naamaan, mutta ei tässä mitään kiiltokuvaa olla maailmasta maalaamassa. Ei siinä olisi mitään järkeä.

Eilinen koko ilta oli mulle yhtä hymyä. Vaikka mä tänään heräsin vähän väärällä jalalla ja kotona oli aikamoinen show käynnissä, niin kun mä taas muistin ton eilisen tapahtuman niin mulle tuli taas se omituinen hyvä mieli. Maailmassa on vielä hyvyyttä jäljellä. Kyllä, täällä mä käytän sanaa "vielä", koska kyllähän te lukijat nyt tiedätte, että aika paljon rankkoja asioita tapahtuu koko ajan. Mutta ajatelkaa miten pienellä eleellä joku tuntematon ihminen vaikutti ainakin kahteen mun päivään? Enkä usko, että se jää näihin kahteen. Tätä hetkeä tullaan varmasti muistelemaan useamminkin.


Ja tämä blogimerkintä ei pääty siihen. Muistin tämän tapauksen myötä myös oman "tähtihetkeni".

Oli yksi kesä kun pyörittiin ehkä vähän turhankin paljon pussikaljalla. Joo, ikävä ottaa olut tähän tarinaan nyt mukaan, mutta se liittyy tähän tarinaan. Törmättiin varmaan joka kerta kaupungilla naiseen, joka pyöränsä kanssa meni paikasta toiseen ja keräsi ihmisten maahan heittämiä tölkkejä. Monet kerrat sille omat tyhjät tölkkimmekin lahjotettiin ja toivottiin hyvää saalista. Se kertoi joskus jopa tarinansa, mutta ikävä kyllä en siitä paljoakaan muista. Jotenkin se oli pudotettu työelämästä ja sitten oli pakko alkaa vaan selviytymään.

Sitten tuli yksi ilta kun oltiin siskon kanssa menossa käymään baarissa. Mulla oli laukussa muutama kalja ja niitä ei baariin saanut ottaa mukaan, joten kiirehdittiin äkkiä nurkan taakse ne vielä juomaan. Se samainen nainen tuli paikalle juuri kun saatiin ne tyhjäksi ja ne tölkit naiselle siinä sitten annettiin. Jäätiin myös juttelemaan.

Jossain vaiheessa mut valtasi joku outo kihelmöinti, että nyt olisi hyvä paikka tehdä hyvää. Mun rahatilannehan on aina kehno, mutta silti, silti mä päätin siinä hetkessä kun pizzerian nurkalla oltiin, että mä tarjoan tuolle naiselle iltapalan. Sanoin sille, että käydään tossa pizzeriassa ja saat valita mitä haluat, että minä maksan.

Nainen otti ruoan mukaansa ja kiitteli. Mä otin kyllä kiitoksen vastaan ja toivottelin hyvää illanjatkoa ja hyvää elämään.

En oleta, että tämä tapaus olisi naisen mielessä vielä tänäkin päivänä, mutta toivon, että se on jättänyt sen mieleen edes jotain. En todellakaan edes vaadi sitä, mutta nyt kun tämä hyvä palautui mulle tämän aikaisemman tarinan muodossa, niin huomaan, että ainakin se pieni ele meille merkitsee meille tosi paljon. Mulla on semmonen olo, että haluaisin tehdä lisää jotain hyvää, ja varmasti tilanteen tullen tulen niin tekemäänkin.


Mutta ajatelkaapa sitä. Tai siis näitä. Ei sen oikeasti tarvitse olla paljon, että sä voit jäädä jonkun ihmisen mieleen hyvällä tavalla. Tai siis, en tarkoita, että sun pitäisi jäädä hyvänä kenenkään mieleen silleen suoranaisesti, mutta että se hyvä teko jää jonkun mieleen. Se palauttaa uskoa johonkin tässä sodan ja pahuuden täyttämässä maailmassa.

Tää laittaa mut miettimään paljon. Siis kaikkea. Vau.

Pyrkikää ihmiset hyvään ja jokainen pienikin teko voi merkitä jollekin todella paljon. Ei se ole oletusarvo, mutta katsokaa nyt tätäkin tarinaa, mitä tässä olen kirjoittanut. Mä olisin jatkanut elämää kuten ennenkin, mutta nyt mä täällä hymyilen hölmönä itsekseni sille, että on ihmisiä, jotka tahtoo hyvää toisille ihmisille. Jumankauta! Tehdäänkö hei kaikki jotain hyvää jollekin? Kokeilkaa. En vaadi, mutta kokeilkaa jos tilanne tarjoutuu.

Kiitos vielä vieras mies kaupassa, joka paransit meidän päiväämme. Nyt jos mä saan tällä tarinalla jonkun tarttumaan johonkin pieneen ystävälliseen tekoon, niin voidaan huomata se Maxin heti nappaama opetus: hyvä menee eteenpäin.

Terveisin,
Vesa-Matti

Maustetytöt - Itken jos mua huvittaa

Mä käyn läpi tässä blogimerkinnässä Maustetyttöjen uuden albumin kappale kappaleelta. Lopuksi vielä listaan ne jonkinlaisiin kategorioihin, jotta tiedätte mitkä ainakin kannattaa kuunnella ja mitä ei ehkä välttämättä. Tämä on mun ensimmäinen pysähtymisharjoitus, joten älkää ihmetelkö mahdollista töyssyistä matkaa.

Nyt testissä pysähtyminen. Mulla ei ole mikään kiire mihinkään. Mulla on kaikki aika maailmassa. Mä en ole suorittamassa tässä mitään, mä vaan olen tässä hetkessä. Näin ainakin yritän uskotella itselleni nyt, mutta saapahan nähdä onnistuuko se.

Haluaisin sanoa, että laitetaan ensimmäinen kappale soimaan, mutta eipä laitetakaan. En tee sitä minkään paineen alla. Hengittelen ensin hetken.


Tarkoituksenani on siis pitkästä aikaa elämässäni pysähtyä hetkeen ja olla siinä. Haluan kuunnella Maustetytöt -bändin uuden Itken jos mua huvittaa -albumin alusta loppuun ja kirjoittaa niistä biiseistä jotain jos jonkinlaisia ajatuksia herää. Tahtoisin laittaa ne myös jonkinlaiseen paremmuusjärjestykseen.

Muistan kun kuulin ensimmäistä kertaa Maustetyttöjen musiikkia, että tykkäsin siitä todella. Biisi taisi olla "Tein kai lottorivini väärin", mutta se ei rehellisesti ole edes parasta antia kyseiseltä bändiltä. Se on ehkä hitti, mutta se ei ole semmonen mikä iskee itselle koviten. Mä harvoin tykkään hiteistä, koska mun aivot on vähän semmoset, että jos valtavirta tykkää jostain niin minä en osaa tykätä siitä.

Maustetyttöjä verrataan usein Leevi and the Leavingsiin. Mä löydän ne yhtymäkohdat, mutta en osta tätä ajatusta silti täysillä. Leevi and the Leavings on itselleni niin pyhä asia, että en pidä ketään lähelläkään samaa tasoa. Vaikka itsekin joissain teksteissäni yritän jäljitellä Göstan tyyliä sanoittajana, niin ei, en ole itsekään lähelläkään sitä tasoa. Ja jos en minä, ykkösfani, ole lähelläkään sitä tasoa niin ei ole kukaan muukaan.

Mun mielestä Maustetytöt on tosi hyvä Maustetytöt, eikä mikään vain yritys olla Leevi and the Leavings. Ei kai kukaan ole niin väittänytkään, mutta mä halusin tehdä sen selväksi syystä tuntemattomasta.


Albumin avaa kappale Oslo Helsinki Berliini Kokkola. Tää on mulle hyvä tämmönen taustamusiikki. Ei levyn paras kappale, mutta ei ehkä huonoinkaan. Teksti ei ehkä aukea mulle vielä täysin, joten se voi olla se mikä tässä eniten ns. tökkii. Tavallaanhan tää voi nimenomaan juuri kertoa tosta tavasta olla kykenemätön pysähtymään. Vapaus on meidän vankila, sanotaan kertosäkeessä. Se on juurikin sitä, mitä mä edellisessä blogimerkinnässäni kävin läpi – tavallaan. Käytännössä on ihan sama missä on, koska silti on kiire toisaalle. Kilpailuasetelmat. Vau, tää ehkä aukeaa koko aika enemmän ja enemmän ja mä olen itsekin käsitellyt näitä aiheita paljon. Laulujen kirjoittamisessa on juuri se hieno puoli, että ne sanat ei välttämättä aukea kaikille tai edes kerralla. Tän kappaleenkin sanat parani jo tämän kuuntelun jäljiltä. Tämä on itse asiassa hyvä kappale sanomansa perusteella.

Seuraava kappale kantaa nimeä Hapentuhlaaja. Tästä biisistä olen tykännyt ihan ensikuuntelusta lähtien. Tää on jotain, jonka sanoma pitäisi iskeä kaikkien peruskoululaisten päähän tavalla tai toisella. Ja jokaisen aikuisenkin. Ja mä jotenkin rakastin sitä kohtaa missä mukaan liittyi lapsikuoro ja päälaulajan ääni hiljalleen häviää ja lapset jää keskenään laulamaan sitä loppua. Ehkä paras kohta mitä olen missään biiseissä pitkään aikaan kuullut. Vaikka se lopun toisto on tavallaan vähän puuduttava, mutta silti se on samaan aikaan todella nerokas. Koulukiusatuksi – kiusatuksi ylipäätään – tuleminen ei ole kenenkään oma vika, mutta niin sitä vaan alkaa syyllistämään itseäänkin siitä. Tämä on todellakin jokaisen kuunneltava edes kerran elämässään.

Entä jos en pärjääkään soi seuraavaksi. Tässä on jotain sitä semmosta miksi tätä bändiä verrataan Leevi and the Leavingsiin. Siis tässä melodiassa ja meiningissä. Mutta mistä mä itse eniten tässä biisissä tykkään on se miten käytetään riimejä. Helposti käytetään riimejä, jotka on samanmittaisia keskenään. Jotenkin mun korvaan särähtää aina hyvällä tavalla se jos käytetään lyhyttä ja pitkää sanaa keskenään. Kuten "loputtomalta" ja "alta" ja vielä parempi on "tummat" ja "tujummat". Mä en tiedä miksi noi on itselle jotenkin nerokkaita, vaikka on aika simppeleitä, mutta tykkään. Hyvää sanojen käyttöä. Ja biisin sanoma? Mielestäni kuvaa hyvin juurikin sitä automaatiota, johon meidät on asetettu ulkoisen paineen myötä. Meidät mielletään ulkopuolelta jonkinlaiseksi, jollaiseksi me sitten yritetään kai tullakin ja sitten mietitään, että entä jos en pärjääkään? 


Tässä kohtaa, hyvät ihmiset, mä käyn keittämässä lisää kahvia. Teille se ei näy muuten kun tällaisena välinoottina täällä, mutta mulle tämä on suorittamisen pakoilua. Saatan ehkä tarkoituksella jäädä jopa katselemaan ikkunasta pihalle hetkeksi. Sitten palaan kuuntelemaan kun palaan – jos palaan.


Seuraavaksi kappale Luiden päällä vihaa. Tästä hauska huomio heti alkuun: mä oon pyöritellyt itse biisi-ideaa siitä, että kun on pitkähihainen paita, että jos olisi pitkävihainen paita tai jotain vastaavaa. En ole saanut sitä vaan vielä toimimaan mitenkään, mutta sanaleikkiä siis, kuten luiden päällä vihaa. Kappaleena tämä ei jotenkin lähde itselläni. Tavallaan tää sama teema toistuu ja mietin vaan, että toistuuko se tälläkin albumilla taas liikaa? Tässä toki on päähenkilönä ylisuorittaja, joka puskee eteenpäin siitäkin huolimatta, että luiden päällä on jäljellä enää lihan tilalta vihaa. Sanaleikki hyvä, teema hyvä, mutta jotenkin tämä ei vaan lähde.

Mitä sitten teen? on seuraavan kappaleen nimi. Tää kappale taas on liian vaikeaselkoista itselleni. Kai tässä on joku apokalyptinen teema, että mitä sitten tehdä kun ei oikein voi tehdä enää mitään. Liian hidas, liian vaikea, en tykkää. Ehkä tämä vaatii muutaman kuuntelun vielä, mutta tästä aiheesta on tehty mielestäni parempiakin kappaleita. Lyriikoissa on hyvät hetkensä, mutta liian hitaasti tarjoiltuna se ei nyt vaan.. Niin – itselleni se ei vaan lähde. Ehkä tää joskus toisessa hetkessä löytää paikkansa mun elämästä, mutta juuri nyt ei. Enkä tiedä miksi pyytelen sitä tälleen tavallaan anteeksi? Ei kaikesta ole pakko pitää.

Seuraavan kappaleen nimi on jo loistava Itken jos mua huvittaa. Tää nimi on niitä oivalluksia mitä olisi halunnut itse oivaltaa – vallan nerokasta. Tää on vähän semmonen, että riisutaanko naamio vai laitetaanko se naamalle? Koska siis mä käsitän tän niin, että tässä juodaan itselle se lupa olla juuri sellainen kun halutaan olla. Juodaan ne muiden odotukset ja muotit pois. Mutta tavallaan; eikö ihminen ole toisinaan humalassa juurikin rehellisimmillään? Että onko tämä naamion riisuminen vai sellaisen taakse piiloutuminen? Tää on hyvä.

Seuraavaksi Sadan vuoden yksinäisyys. Tässä on jotenkin taas hyvin vahva Leevi and the Leavings -leima, vaikka en tykkää sitä antaakaan. Ja itse asiassa satun muistamaan semmoisen faktan, että Sadan vuoden yksinäisyys oli Göstan lempiromaani. Mä löydän tästä biisistä paljon itseäni, taas kerran, että sen takia tämä varmaan iskee aika kovaa. Mä en ole yksinäinen sillä perinteisellä tavalla, mutta löydän itsestäni yksinäisen piirteitä. Tää on ehkä parisuhdestatuksen saavuttamisesta kertova kappale enemmän, mutta tässä on hienoja kohtia, jotka tosiaan itsekin voin omaan elämääni sieltä poimia.

Ja sitten Rotankolo. Mä en ole ihan varma, että puhutaanko tässä itsemurhasta? Pienen kyläpahasen aiheuttama ahdistus nuoressa ihmisessä välittyy kyllä vahvasti, mutta en ole ihan varma mihin tuo loppu viittaa. Tähän kappaleeseen en osaa oikein itse samastua, koska olen aika vapaasti saanut elää suhteellisen isoissa paikoissa, enkä ole niinkään päässyt näkemään moista rotankolon aiheuttamaa ahdistusta. Vaikka taas tavallaan voihan tän viedä sille tasolle, että olihan mun ensimmäinen oma koti semmoinen rotankolo, jossa päivät toisiaan aina vaan toisti. Ja sitähän se elämä tavallaan aina on kun on jonkinlaisessa oravanpyörässä.

Vielä muutama kappale ja seuraava kantaa nimeä Kuolema lähestyy. Tää ei avaudu mulle. Tää on vaan puhtaasti kuolemasta jauhamista. Mä en löydä sitä sanomaa tästä silleen sen syvemmin ja se vähän jää harmittamaan. Vääjäämätön totuus joo, mutta miksi tässä kappaleessa on vaan tämä pinta, eikä mitään syvempää? Tää on ehkä albumin huonoin kappale.

Albumin viimeinen kappale on nimeltään Styroksi. Tässä on taas paljon sitä tarttumapintaa. On ollut aikoja kun ainoa ratkaisu kaikkiin pettymyksiin on ollut huolien hukuttaminen alkoholiin, mutta eihän ne mihinkään ole hukkunut vaan ne on kellunut kuin styroksi. Tykkään, ehkä siitäkin syystä, että olisin ihan hyvin voinut kirjoittaa vastaavanlaisen itsekin. Se styroksi täytyy tuhota jollain muulla tavalla kun hukuttamalla, ja se on semmonen asia mitä olen joutunut itse opiskelemaan hyvin paljon. Hyvää lyriikkaa, tykkään todella.


Siinä oli ajatukset kirjoitettuna hetkessä samalla kun kappale soi taustalla. Seuraavaksi olisi tarkoitus laittaa ne jonkinlaiseen listaan. Koitan keksiä kolme kategoriaa, joihin tulen albumin kappaleet nyt jakamaan, hmm.. Käytetään kahvia jotenkin, joten tässä tulee omat kategoriani: Aamukahviainesta = Hyvä. Mikrossa lämmitetty = keskiverto. Pannuun palanut = huono.

Aamukahviainesta:

• Hapentuhlaaja
• Styroksi
• Itken jos mua huvittaa
• Sadan vuoden yksinäisyys

Mikrossa lämmitetty:

• Entä jos en pärjääkään
• Oslo Helsinki Berliini Kokkola
• Rotankolo

Pannuun palanut:

• Luiden päällä vihaa
• Mitä sitten teen?
• Kuolema lähestyy

Ja näin meidän listamme on valmis. Kyllä albumilla oli siis selkeästi enemmän hyvää kuin huonoa ja siihen mä olen itse asiassa tottunut kyseisen bändin kohdalla. Maustetytöt on loistava bändi, se on semmosta musiikkia mitä ei nykyään enää tehdä. Se on semmosta musiikkia, jota haluaisin itse myös tehdä. Sanomaa, sanomaa ja sanomaa, eikä mitään hienoa kikkailua musiikillisesti. Siis en sano, että tää olisi musiikillisesti huonoa, mutta tässä turvaudutaan melko turvalliseen ja se on semmonen mikä itselleni toimii.

Voi olla, että Maustetyttöjen kolmas albumi oli vähän semmonen, johon en jaksanut uppoutua. Kuulin sieltä ehkä yhden biisin ja se kuulosti liian samalta kun kaikki edeltävätkin kappaleet. Mä luulen, että mun täytyy antaa sillekin nyt uusi mahdollisuus, koska tämä uusin albumi oli ainakin pääosin voittoa. Pelkäsin sen edellisen albumin kohdalla, että on turvauduttu vain ja ainoastaan siihen omaleimaiseen tyyliin, enkä sen takia antanut mahdollisuutta lyriikoille.

En lupaa, että tulen tekemään siitä tämmöistä, mutta lupaan ottaa kuunteluun.

Itken jos mua huvittaa -albumia suosittelen kuitenkin kaikille!

Terveisin,
Vesa-Matti

Yritän suorittaa myös tylsyyden

Mun piti tulla tekemään semmonen pysähtymisharjoitus: kuunnella musiikkia ja kirjottaa siitä jos tulee mieleen mitään kirjoitettavaa. Teksti alkoi kuitenkin viemään mua aivan eri suuntaan ja huomasin, että tammikuussa kaipaamani tylsyys on itse asiassa myös asia, johon yritän päästä, eli jota yritän suorittaa. Tää on tajunnanvirtaa taas parhaimmillaan, koska tää tosiaan lähti sivujuonteelle.

Kirjottelin tammikuussa tänne siitä, että haluaisin osata palata semmoseen hetken pyhittämiseen (Tylsyys on normaalia). Mä en oo tavallaan osannut mennä sitä kohti vielä millään tavalla, koska edelleen tuntuu siltä, että vaan odotan ja odotan jotain. Aina on joku asia, jota odottaa. Illalla odottaa aamua, aamulla odottaa lapsia päiväkodista, päivällä odottaa jo nukkumaan pääsyä. Näin niin kuin kärjistetysti. Siis hyvin kärjistetysti. Mä en vaan osaa pysähtyä, jäädä johonkin asiaan ja rentoutua sen parissa.

Voisi helposti kuvitella, että kun mulla on aikaa tekoälymusiikkiin, aikaa pelaamiseen ja aikaa vaikka mihin, niin rentoutuisin sen ajan parissa.. Mutta ei, mä en oikein osaa. Syytän edelleenkin kännykkää, koska se vie meiltä kaiken ajan, keskittymisen ja jopa sen tylsyyden. Mä olen mielestäni osannut vähentää kännykän käyttöä tammikuusta tähän päivään, mutta en edelleenkään vielä tarpeeksi. Se on liian helppo ottaa käteen ja sitä on helppo alkaa selaamaan. Mä sanoin pojille joskus, että: "jos teillä ei ole ruutuaikaa, niin jos näätte isillä silloin kännykän kädessä niin siitä saa sanoa. Ei isilläkään ole ruutuaikaa jos teillä ei ole". Max on sanonut sen noin pari kertaa ja mä olen aina silloin laittanut kännykän heti pois. Olen alkanut sitä sisäistämään itsekin, eikä se kännykkä silleen lasten aikana ilmesty kokoaika käteen. Oon alkanut ihan tietoisesti jättämään sitä kauemmaksi itsestäni, ettei siihen olisi niin helppo turvautua heti kun iskee pienikin ns. tyhjä hetki.

Mä oon yrittänyt aamuisin kahvikupin kanssa kulkea ympäri asuntoa ja etsiä sitä tylsyyttä. Katson ikkunasta pitkiä aikoja ulos ja vaan olen siinä. Pysähtyneenä. Mutta jossain kohtaa se keskittyminen herpaantuu ja kaivan puhelimen esiin ja teen sillä jotain. En edelleenkään iltaisin edes tiedä mitä olen puhelimella päivän aikana tehnyt, mutta silti tiedostan, että se puhelin on taas kädessä ollut. Se on todella typerää.

Mä yritän muutenkin tehdä joitain asioita vähän hitaammin, jotta opettaisin itselleni, että ei ole kiire mihinkään seuraavaan asiaan, koska mitään seuraavaa asiaa ei välttämättä ole. Mä suoritan siis toisinaan syömisenkin niin, että vaan seison keittiössä tiskipöydän ääressä ja tungen ruokaa suuhuni jotenkin kiireellä. Mä haluan oikeasti pysähtyä. Mihin mulla on kiire? Ei mihinkään. Pysähtymällä, ilman puhelinta tai muita aktiviteetteja, mulla olisi mahdollisuus palata siihen tylsyyteen. Ja jos tästä jaarittelusta ei ole käynyt jo ilmi, niin tylsyys on edelleen se mitä mä tavoittelen.

Nyt olen juonut aamukahvia varmaan 40-50 minuuttia, syönyt aamupalaksi proteiinirahkan oikein hitaasti, mutta silti mulla tuntuu olevan kiire johonkin. Mihin? Kertokaa mulle hyvät ihmiset, että mihin mulla on kiire? Ja miksi odotan kokoaika jotain? Mulla on kiire siis jotain kohti jota odotan, vaikka en edes välttämättä tiedä mitä odotan? Tämä jos jokin on oikeasti typerää.

Tää on todennäköisesti se joku dopamiini-juttu, josta saa toisinaan lukea uutisista. Mä olen totuttanut mieleni siihen, että kännykästä saa niitä "palkintoja" nopeasti ja helposti. Nyt mun aivot vissiin vaan odottaa niitä nopeita ja helppoja palkintoja kokoaika ja sen takia mulla on muka kiireentuntu kokoaika mukana. Odotan mielelleni palkintoa, seuraavaa palkintoa ja seuraavaa palkintoa..

Mä en halua tätä. Mä haluan pysähtyä. Ja koska pidän pysähtymistä palkintona niin odotan sitä. Se ei ole helppo palkinto, joten ehkä mä sen takia vaan vellon tässä odottamisessa kokoaika.


Tämäkään ei mennyt niin kuin tämän piti mennä. Mun piti ihan oikeasti tulla ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tekemään se pysähtymisharjoitus tämän blogin kanssa. Mun piti kuunnella Maustetytöt -bändin Itken jos mua huvittaa -albumi alusta loppuun ja laittaa ne kappaleet jonkinlaiseen järjestykseen omien mieltymysteni mukaan. Koska tämä on jo täyspitkä blogimerkintä, niin voi olla, että joudun tämän perään heti tekemään uuden. Ja se on nyt se ensimmäinen pysähtymisharjoitus. Kuuntelen musiikkia, mietin mitä mieltä olen biisistä ja kirjoitan siitä jotain ylös. Olen siinä hetkessä, en missään muualla. En yritä olla tulevaisuudessa, odotuksessa tai missään muualla kun siinä hetkessä.

Tämä blogimerkintä on hyvä esimerkki siitä, että ei vaan osaa pysähtyä. Piti lyhyesti sanoa pari sanaa siitä missä nyt mennään tammikuuhun nähden, mutta yhtäkkiä mulla onkin tässä kasapäin asiaa, jonka mä tavallaan kirjottelin jonkinlaisessa kiireessä, koska odotin sitä, että pääsen tekemään tähän loppuun sen pysähtymisharjoituksen. Onko tämä nyt sitä kuuluisaa ironiaa?


Eli tänään tulee todennäköisesti toinenkin blogimerkintä. Ja se on harvinaista herkkua se, koska mä olen liian perfektionisti siihen normaalisti. Tää blogin etusivu näyttää oudolta jos samalta päivältä on kaksi blogimerkintää ja sen takia en sitä kovin helposti tee. Ja tavallaan tää mun taipumukseni jonkinlaiseen perfektionismiin on luultavasti myös jonkinlainen juurisyy tälle mun odottamiselle. Vaikka enhän minä mistään mitään tiedä, mutta voisin kuvitella näin.

Nyt yritän tiputtaa paineen pois. Vaikka sanoin, että tänään tulee toinen blogimerkintä niin en edes lupaa sitä teille. Mä teen sen jos mua huvittaa, koska yritän välttää sen paineen siitäkin. Koska mä en halua, että teen senkin ajatuksella "haluan tämän vain pois alta". No, tässä voitaisiin kai jaaritella iät ja ajat tätä samaa asiaa, joka olisi tavallaan hyvää pysähtymistä, mutta ette te jaksaisi sitä lukea. Enkä minä välttämättä jaksa rehellisesti enää kirjoittaa samasta aiheesta enää uudessa muodossa. Joten jätetäänkö tämä vain tähän?

Terveisin,
Vesa-Matti

Täydellinen majoneesi?

Mitä tulee täydelliseen majoneesiin? Entä mitä täytyy tietää hampurilaisista juuri tänään? Tiedätkö mitä on majoneesipaisto? No, lue tämä niin tiedät. Tässä paljastetaan vähän tutkimustietoja, jotka on pidetty salassa jo jokusen tovin.

Mä en hirveen usein enää kirjoita tänne mitään reseptejä, koska mun ruoanlaittoni on muuttunut siihen, että yritän tehdä vaan lapsiystävällistä ruokaa – eli pelkästään simppeliä kotiruokaa. Kaikki osaa tehdä spagettikastikkeen pussijauheesta, joten niistä en ole viitsinyt lähteä numeroa tekemään.

Meillä on kuitenkin Ronin kanssa semmoinen tapa, että kerran viikkoon, kun Roni vaan ehtii, niin tehdään yhdessä jotain sapuskaa. Se on usein pizzaa, tortillaa tai burgeria. Pizzat on mun mielestä joskus käsitelty täällä mun blogissa, koska niissähän mä koen olevani jo aika etevä. Mulla on pizzakivi ja -lapio, jotka lähes aina takaa täydellisen pizzan. Tortillat taas on omassa yksinkertaisuudessaan yksinkertaista ruokaa, jonka tekemisessä ei oikein voi tulla paremmaksi ja paremmaksi. Voihan siinä kokeilla erilaisia täytteitä, mutta se on silti vaan sitä samaa.

Mä olen siispä päättänyt, että nyt luodaan täydellinen burgeri. Koska en syö mitään pikaruokaketjujen burgereita, niin mun burgerinsaantini riippuu ihan vaan siitä miten niitä jaksaa kotona tehdä.

Mitä mä olen tähän mennessä oppinut? Sen, että täydellinen burgeri perustuu täysin sille, että siihen saa tehtyä täydellisen majoneesin. Kaupan majoneesit, eh, tuota.. On siellä hyviä, mutta ei täydellistä – ei lähelläkään. Joku joskus sanoi, että majoneesin tekemistä ei tarvitse opetella, koska kaupoista saa kyllä ihan toimivat majoneesit, mutta mä olen tästä erittäin eri mieltä. Kotona tehty majoneesi on kotona tehty majoneesi ja kaupasta ostettu majoneesi on kaupasta ostettu majoneesi. Siinä on selkeä ero.

Majoneesin tekeminen on tosi, tosi helppoa. Se tapahtuu ihan kädenkäänteessä tosta noin vaan ja väittäisin, että teistäkin jokainen siihen pystyy. En ole tutkinut netistä mitään majoneesiohjeita sen jälkeen kun opin tekemään sen majoneesipohjan, koska mä olen halunnut metsästää sitä täydellistä majoneesia itse – ja toisinaan Ronin kanssa.

Kokeiltiin aluksi ihan vaan perusmausteita, maustekastikkeita ja muuta tämmöstä mitä kotoota löytyi. Joka kerta majoneesi oli parempi ja parempi. Jossain vaiheessa meiltä löytyi kaapista semmoinen dippimaustepussi. Tiedättehän te ne semmoset, mitä kaikki on tottunut sekoittamaan kermaviiliin? No, se samainen tavara toimii myös popcornin maustamiseen ja sitä toisinaan myös harrastan (noin 10 g dippimixiä pussilliseen popcornia). Ja viimeisin löytöni on nimenomaan se, että nämä dippipussit sopii myös kotitekoisen majoneesin maustamiseen.

Tässä teille tämänhetkinen täydellinen majoneesiresepti:

1 kpl kananmuna

n. 2 tl soijaa

n. 1 tl omenaviinietikkaa

n. 2-3 tl kotisinappia

1 pss (16 g) Taffel kolme sipulia dippi

2 dl rypsiöljy

Kananmuna tungetaan semmosen sauvasekotinmukin pohjalle, jonka päälle tungetaan kaikki muut myös, paitsi öljy. Tässä kohtaa laitetaan sauvasekotin sinne mukin pohjalle niin, että se peittää sen mitä siellä pohjalla on (ei sen oikeesti tarvii sitä peittää, mutta se tavara ei sais vissiin sekottua siihen öljyyn heti). Kaadetaan öljy siihen sauvasekottimen sekotinkärjen päälle niin, että ne ei tosiaan menis hirveesti vielä sekasin ne kaikki ainekset keskenään. Sitten sauvasekotin päälle ja hitaasti lähdetään nostaa sitä sauvasekotinta ylöspäin sieltä sauvasekotinmukista. Ylös, ylös ja ylös. Ja tadaa, teillä on valmiina tämänhetkinen täydellinen majoneesi.

Ja siis, toi majoneesi.. Se sopii tosi, tosi hyvin ainakin Kabanossin savupekoni grillimakkaran päälle. Jopa niin hyvin, että kun viimeksi tehtiin hampurilaisia, niin Roni oli kerennyt syömään sen majoneesin makkaroiden kanssa melkein jo loppuun.


Tässä ei tule täydellistä hampurilaisohjetta, vielä, koska se on vielä kesken. Mutta tärkein asia mitä voitte tällä majoneesilla (kaikilla majoneeseilla) tehdä on ns. majoneesipaisto sämpylälle. Ihan ohut kerros mitä tahansa majoneesia hampurilaissämpylän sisäpinnalle ja paistaa sen pannulla siihen leipään kiinni. Leipä pois, sen jälkeen vielä lisää majoneesia siihen ja täytteet. Ja toi majoneesipaisto kannattaa tehdä sekä pohja- että kansiosalle. Voin meinaan luvata, että kun sen majoneesin saa siihen tavallaan kahdella eri tavalla niin se makumaailma on taas aivan erilainen ja uusi.

Majoneesihan on käytännössä pitkälti vain öljyä, kuten reseptistä jo voitte varmaan päätellä. Ja öljyssä paistaminen tarjoaa usein rapsakkaa pintaa. Majoneesissa paistaminen paistaa rapean pinnan ja paistaa sen maun siihen kiinni jotenkin ihan – mm.. Kuola alkaa valua.. – uudella tavalla. Jos ette ole kokeilleet, niin suosittelen kokeilemaan enemmän kuin mitään.

Viimeinen ohje mikä on omissa kokeiluissa varmistunut: jauhelihalle ei tehdä mitään erikoista. Otetaan se paketista, mitataan tai ollaan mittaamatta siitä oikean kokoinen pala ja laitetaan kuumalle pannulle. Otetaan kattila ja sillä kattilan pohjalla liiskataan se siihen pannuun joko ihan ohueksi tai sitten silleen vaan kun tahtoo. Ite tykkään nykyään ihan smäshätyistä, joten liiskaan sen yleensä siihen pannuun kiinni niin kovaa kun vaan uskallan painaa.

Käännön jälkeen paistopinnalle vain suola ja pippuri, ei mitään muuta. Paistetaan toinen puoli vielä ja käännetään nopsakasti ympäri, toiselle puolelle vain suola ja pippuri, eikä mitään muuta. Siinä on pihvi, joka ei selittelyjä kaipaa. Siinä on the pihvi. Sinne ette mene tunkemaan mitään korppujauhoja tai kananmunaa, ei, ette todellakaan. Vain noin se on pihvi, jonka hampurilainen ansaitsee.


Näillä ohjeilla kuka vaan voi onnistua. Muilla ohjeilla voi vaan epäonnistua. Vielä ei olla tutkimuksissa niin pitkällä, että osattaisiin kertoa täydelliset täytteet, mutta lidlissä myytävä englantilainen cheddar-viipale on kyllä todella potentiaalinen aines. Ja pekoni. Ja tomaatti. Jo pelkästään näillä ohjeilla teillä on todella, todella hyvä hampurilainen.

Roni jopa joskus sanoi, että kyllä se olis voinut tommosesta burgerista ravintolassakin maksaa 8-10 euroa. Miettikääpä sitä ja tehkää niitä burgereita. Kertokaa sitten, että miltä maistui? Kiinnostaa, koska tää kaikki on meidän tutkimusten tulosta, eikä mitään ole suoranaisesti netistä otettu haltuun.

Kiitos.

Terveisin,
Vesa-Matti

Kilpailuasetelmat?

Tää on tajunnanvirtaa parhaimmillaan. Mä lähdin kirjottamaan lauseesta, joka pysäytti mut, mutta huomasin meneväni syvemmälle ja syvemmälle jopa omaan lapsuuteeni saakka. Lelupäivän pitäisi olla kertakaikkisen kiva päivä, mutta onko se sitä nykypäivänä? Siitä ja sen vierestä kirjottelin tänään.

Mä halusin tulla kirjottelemaan, koska mua oikeasti vähän harmittaa eräs asia.

Maxilla oli perjantaina päiväkodissa lelupäivä. Se on aina semmonen tosi odotettu päivä, koska saa viedä oman lelun päiväkotiin ja saa näyttää vähän muille, että mimmosia leluja omistaa ja mimmosista leluista tykkää. Ja saa samalla vähän nähdä, että mimmoisista leluista päiväkotikaverit tykkää. 

Yleensä lelupäivän lelun valinta on käynyt helposti. On ollut joku suosikkilelu, jonka on halunnut ehdottomasti viedä näytille. Vaan nyt asiat oli toisin, ja se on se mitä en saa jostain syystä mielestäni jos en kirjoita siitä jotain.


Torstai oli aika kiireinen päivä. Meillä oli vieraita ja meillä oli lettuja, joidenka seurauksena illalla rauhoittuminen oli vaikeaa. Oli myös unohtunut se lelun valitseminen, kaiken kiireen keskellä. Siinä sitten aivan ylivirittynyt ja samaan aikaan myös yliväsynyt poika rupesi miettimään leluvalintaansa. Siitähän ei tullut mitään. Mä yritin rauhallisesti pyytää, että miettisi aivan rauhassa, mutta ei. Poika ei vaan tiedä ja sanoo, että ei osaa miettiä. Mä yritin pysyä mahdollisimman rauhallisena, vaikka introverttinä se on vaikeaa semmoisen päivän jälkeen kun on ollut vieraita kylässä.

Rauhoittelin ja yritin pitää itsenikin rauhallisena. Tilanne oli siis vallan vaikeahko, koska poika ei suostunut yhtään kuuntelemaan mitä yritin sanoa, itki vain hysteerisesti. "Ei meidän ole pakko valita sitä nyt, valitaan se aamulla?" Ja vastauksena: "minä en tiedä mitä minä otan!"

Jossain kohtaa Maxin suusta tuli lause, joka aiheutti siis tämän kaiken pohdinnan mun omassa päässäni. Seuraavassa lauseessa oli kaverin nimi, mutta käytettäköön tässä vaan muotoa kaveri: "Kaverilla on kuitenkin parempi lelu kuin minulla!"

Tämä lause, tämä sai mut jotenkin.. Olenko liian herkkä jos sanon, että tämä lause sai mut vähän järkyttymään jopa? Tai siis, vaikka olisinkin liian herkkä, niin sitä minä olen, enkä lähde sitä tässä mitenkään puolustelemaan. Ja yritän sitä samaa tilaa tunteiden kanssa suoda myös lapsilleni. Mutta siis: viisivuotias päiväkotilapsi miettii lelupäivää kilpailutilanteena? Täytyy tuoda parempi lelu kun kaverilla on? Ei, ei, ei.

Mä keräsin kaiken jäljellä olevan tyyneyteni ja lähdin kertomaan omaa näkökantaani asiaan, joka menee siis jotakuinkin näin:

Lelupäivä ei ole kilpailu. Lelupäivän tarkoitus on viedä päiväkotiin lelu, josta itse tykkää, joka itselle tuottaa hyvää mieltä. Lelun ei ole tarkoitus olla hienoin, kovaäänisin tai kallein – ei todellakaan. Lelun on tarkoitus olla sellainen, joka tuottaa itselle, lelun omistajalle, hyvää mieltä ja mielikuvituksellisia leikkejä.

Maxin itku oli jo vähän rauhoittunut. Kysyin vielä, "Eikö niin?" ja odotin vastausta. Max katsoi hetken peittoon, sitten mua ja sanoi, "Joo".  En usko, että sanomani meni perille vielä, mutta mä aion viedä tämän läpi, koska mä en pidä siitä kilpailuasetelmasta mikä ihmiselle tulee näköjään jo tossa iässä.


En varsinaisesti muista miten omat lelupäiväni aikoinaan meni. Muistan kuitenkin, että niitä oli. Muistan sieltä yhden lelun, joka jäi mieleen, eikä se ollut omani. Kyllä mä muistan, että mä jäin sitä miettimään ja toivoin vanhemmiltani samanlaista. Se oli semmoinen Turtles-lelu, joka oli neljällä jalalla oleva kilpikonna, jonka kuori aukesi ja siellä oli jonkinlainen tukikohta ja pieniä Turtles-figuureja. Se oli mun kaverini lelu ja muistan vaan kuinka se oli niin hieno. En ainakaan muista, että olisin ajatellut, että "se on hienompi kuin mun" vaan enemmänkin "se on upea!" Siinä on selvä ero, eikö niin?

Mutta siis, onko tosiaan niin, että tämä kilpailuasetelma tulee kokoaika vaan nuoremmalle ja nuoremmalle ihmiselle eteen? Mitä elämästä tulee jos kaikessa pitää olla jo pienestä pitäen parempi kuin toinen? Ei, tämä ei käy. Ei minun vahtivuorollani. Mä aion tavalla tai toisella istuttaa omiin lapsiini sen ajatuksen, että tärkeintä on se mitä itse tekee. Tekee parhaansa ja se riittää. Lelupäivässä ei voi tehdä parastaan siis siinä tavallisessa merkityksessä, mutta parhaansa siten, että vie sinne vain semmoista mistä itse tykkää, eikä ajattele niin, että mistä muut voisi tykätä.

Kun hain Maxin ja Miion päiväkodista niin Maxin ensimmäinen lause oli: "Tää lelu oli tylsä.." ja se oli tylsä siksi, että sen kaikki ominaisuudet ei ollut kuulema toimineet päivän aikana. Lelu jäi ns. piippuun ja se oli seuraava harmin aihe. Hoitajat otti tilanteen siinä hienosti haltuun ja kehui Maxin lelua ja mä uskon, että siitä saatiin kuitenkin ihan hyvä semmoinen pieni aikaleima tälle tarinalle. Vaikka lelu oli omasta mielestä tylsä, kun ei toiminut ihan niin kuin piti, niin ainakin hoitajat kertoi tykänneensä lelusta. Tämä jos jää millään tavalla Maxin takaraivoon niin se on aivan loistava asia.

Koska siis tässä oli se asetelma, että lapsi piti omaa leluaan tylsänä, mutta toivottavasti huomasi, että lelusta piti kyllä muut. Vaikka en sitä kilpailuasetelmaa yhtään suosikaan ja muiden mielipiteillä ei pitäisi olla niinkään väliä, niin positiiviset kommentit on aina yleensä kasvattavia. Nämä hoitajien kehut eivät olleet mikään kilpailun voitto, vaan myötätuntoa ja nähdyksi tulemista. Mä toivon, että se jättää Maxiin sen ajatuksen, että lelu, oli se millainen tahansa, riittää juuri sellaisena kuin se on. Ja sama pätee myös ihmisiin: ihminen riittää juuri sellaisena kuin ihminen on. Ei tarvitse olla enempää muiden takia. Ei ainakaan mun mielestä.


Mä meinasin tän merkinnän jo lopettaa tohon, mutta sitten mä rupesin ihan miettimällä miettimään sitä hetkeä kun kilpailuasetelma astui mun elämään. Mä väittäisin, että se tapahtui joskus silloin 3. luokalla kun muutettiin Riihimäeltä Hyvinkäälle ja mun entinen elämä jäi kokonaan taakse. Mulla ei ollut enää kavereita, joiden kanssa oltiin kasvettu ja löydetty se yhteinen sävel. Joiden kanssa ei tarvinnut käytännössä kilpailla – vaikka tokikin leikkimielisesti kilpailtiinkin usein. En vaan muista, että se olisi ollut sellaista suorituskeskeistä.

Hyvinkäällä mä jouduin hakemaan paikkaani. Mä muistan, että välitunneilla oli Pokémon-kortit ja muut jutut, joiden piti olla itsellä parempia kuin muilla. Yhden liikuntatunnin muistan kun luokan jätkät mittaili, että miten laihoja ne on.. Tiedättekö siis silleen, että ne kädellä kokeili vatsansa sivusta, että miten pieneen väliin ne mahtuu? Ja jokainen mahtui toinen toistaan pienempään väliin ja siinäkin oli sitten voittaja. Mä muistan ton hetken ehkä siksi, että siitä alkoi mulla semmonen tiedostava laihistaminen. En mä silloin vielä edes ollut mitenkään erityisen iso, mutta en ollut luokan pieninkään, joten tavoite oli asetettu muiden puolelta.

Mitä tämä sitten tarjosi mulle? No, ei sen enempää eikä vähempää kuin paniikkihäiriön ja sosiaalisten tilanteiden pelon. Voin kertoa, että se on semmosta mitä en toivo kenellekään. Ei se ole vakavista vakavin asia, mutta ei sen kanssa elämä ollut koskaan mitenkään erityisen kivaa. Niin, siinäkin oli kilpailuasetelma taas: aina löytyy joku, joka on vielä enemmän rikki. Mutta tässä se juuri on se mun isoin ristiriita ehkä: mä yritän parhaani mukaan kasvaa, mutta samaan aikaan mä osaan kyllä kertoa lapsille sen, että mitä ei kannata tai mitä kannattaa tehdä. Mutta jo aikoinaan sanoinkin, että "tietoisesti kasva ja rakkaudella kasvata". Mä teen asioita oikeastaan sen takia, että voisin opastaa pojat pois semmoselta polulta, jonne itse joskus pyytämättäni ajauduin. Ja tässä samalla yritän päästä takaisin sille päätielle, pois niiltä inhottavilta sivupoluilta.


Ja tässä tämä ehkä nyt oli. Mun mielestä tästä tuli ihan ehyt kokonaisuus ja jopa todella tärkeä blogimerkintä jatkoa ajatellen. No, nyt eteenpäin elämässä! Hop hop!

Terveisin,
Vesa-Matti