Kiusaaminen

Dokumenttien katsominen saattaa joskus potkaista liikkeelle pallon, jota on vaikea pysäyttää. Niin kävi nyt mulle ja tässä on aikamoinen purkaus aiheesta kiusaaminen. Varautukaa pitkään tekstiin, koska tämä jos joku sellainen on. Käydään mun kouluhistoriani läpi siltä ikävältä kantilta, jotta pääsette vähän paremmin mun pääni sisään.

Me ruvettiin eilen illalla katsomaan Sami Kieksin dokumenttisarjaa, koska siitä on ollut nyt jonkin verran juttua ympäriinsä. Pitäähän se katsoa, että mikä juttu? Aloitettiin kaudesta kaksi, koska se on nyt se mistä kaikki puhuu.

Pääsiin jaksoon S02E02, eli suomeksi kauden kaksi jaksoon kaksi. Tai siis ei vaan päästy siihen vaan katsottiin se myös läpi se jakso. Kyseinen jakso kantaa nimeä "Kiusaaminen" ja käsittelee, yllätys yllätys, kiusaamista.

Jakson alussa sanotaan jo todella viisaat sanat, jotka jokaisen pitäisi jollain tavalla ymmärtää ja ottaa elämäänsä. En sanatarkasti sitä tähän lainaa, mutta annan yhteenvedon: kiusaamista pitäisi alkaa kutsumaan sen oikeilla nimillä; henkinen ja fyysinen väkivalta.

Kun mietitte sanaa kiusaaminen, niin mitä teille tulee siitä mieleen? Eikö ensimmäisten asioiden joukossa ole ajatus, että "kaikkihan sitä nyt tekee"? Kaikkihan nyt vähän kiusaa jotain ja sen takia sanana tuo kiusaaminen on menettänyt kaiken mahdollisen auktoriteettinsa. Mutta jos mietitään väkivaltaa, fyysistä tai henkistä, niin onhan sillä paljon isompi painoarvo.

Ja sellainen ajatus: jos joku aikuinen kiusaa toista aikuista, niin silloinhan täyttyy lähes poikkeuksetta jonkinasteinen rikosnimike. Miksi sama ei päde lapsiin? Miksi lasten kohdalla kiusaaminen on vaan kiusaamista? Siksikö, että eivät ole rikosoikeudellisessa vastuussa? Kiusaamisesta pitäisi aina jäädä jonkinlainen merkintä johonkin rekisteriin ja lapsenkin pitäisi kantaa vastuu teoistaan. Pienimmilläänkin kiusaaminen pilaa ihmisen päivän, viikon tai vaikkapa kuukauden. Helposti vuodenkin. Pahimmillaan se voi pilata ihmiseltä useamman vuoden tai koko loppu elämän. Ja tästä ei ole vastuussa kukaan?

Kuka on vastuussa siitä, että mä olen kärsinyt jonkinlaisista arvista tähän päivään asti? Helposti voisi ajatella, että minä itse, koska en ole osannut käsitellä niitä. Miten mä käsittelen asian, joka ei ole minusta riippuvainen? Miten mä käsittelen sen, että mä muutin Riihimäeltä Hyvinkäälle ja en päässyt mihinkään kaveriporukkaan sisään siinä kolmannella luokalla? Olenko mä itse vastuussa siitä? En tiedä – ehkä.

Voi olla, että olen joskus jakanut koko historiani täällä, mutta kertaus on opintojen äiti. Eli käydään läpi tarinani siitä miten musta tuli tämmöinen kun olen. Siis ne huonot puolet, jotka on omalla tavallaan kasvattaneet ja omalla tavallaan tunkenut mua jonkinlaiseen kuoreen.


Kun mä alotin koulumatkani, niin mulla oli kaikki hyvin. Esikoulusta toiseen luokkaan oli kaikki aivan mahtavia, loistavia ja melkein parasta aikaa elämässäni. Mulla oli kavereita, mä tykkäsin opiskella ja siis mitä muuta olisi pieneltä koululaiselta vaadittu? Itse muistan sen hyvänä aikana.

Sitten muutettiin Hyvinkäälle ja kaikki mikä oli mahdollista kääntää päälaelleen käännettiin päälaelleen. Mä en ollut koskaan joutunut tällaiseen tilanteeseen, vaikka olin koulun jo kerran aikaisemminkin aloittanut. Vaikka en nollaluokallakaan tuntenut ketään, niin siinä oli se etu, että ei tuntenut muutkaan. Nyt oli tilanne, jossa tulin aivan uutena luokkaan, jossa tyypit olivat tunteneet toisensa jo sieltä ekalta luokalta asti, mahdollisesti jo esikoulusta. Vain minä olin uusi. Vain minä olin outolintu.

Koulunkäynti ei maistunut yhtään. Koulun käytävillä sain vain katseita. Kukaan ei lähestynyt mua, enkä mä osannut lähestyä ketään. Luokkalaiset jätkät oli tiivis kaveriporukka, eikä niitä kiinnostanut siihen ottaa mukaan ketään. Luokkalaiset likat oli tiivis kaveriporukka, eikä ne hengailleen silloin jätkien kanssa mitenkään. Siellä välissä olin minä, ilman ketään. Päivästä toiseen, viikosta toiseen ja kuukaudesta toiseen. Odotin viikonloppuja, jotta saisin olla vain kotona. Odotin lomia, jotta saisin olla vain kotona. Odotin aina jotain syytä olla poissa koulusta.

Kuten huomaatte, en ole sanonut, että mua olisi kiusattu millään tavalla, mutta jos osaatte lukea rivien välistä, niin sitä tapahtui tuossa kokoaika. Mut systemaattisesti jätettiin ulkopuolelle. Sitä kiusaamista ei suorittanut yksi tai kaksi, vaan sitä kiusaamista suoritti lähes koko koulu. Uhriudunko liikaa? No, ehkä siinä on sitäkin, mutta kiusaaminen on koko yhteisön juttu aina ja kaikilla on mahdollisuus siihen puuttua. Puuttumatta jättäminen on osa isompaa kuvaa.

Jossain vaiheessa sain ensimmäisen kaverini, mutta kyseessä oli yksi koulun tiedetyimpiä kiusaajia. Se tuntui alkuun tosi hyvältä kun oli joku ihminen, jonka kanssa jakaa koulupäivät. Nopeasti vain huomasin sen, että se toden totta tosiaan kiusaa muita. Mä en lähtenyt kiusaamiseen suoranaisesti mukaan, mutta en mä puuttunut sen käytökseen tässä kohtaa, joten muutuin itsekin osaksi ongelmaa vain sen takia, että mä hain tältä uudelta kaverilta hyväksyntää. Halusin kuulua johonkin. Halusin kuulua johonkin siitäkin huolimatta, että tämä uusi kiusaajakaverini kiusasi kokoaika myös minua. Haukkumista, tönimistä, tavaroiden viemistä ja kerran se jopa paukautti nyrkillä.

Mä jäin siihen kaverisuhteeseen silti, koska se oli ainut asia mitä mulla oli.

Myöhemmin tämän kaverin kanssa kokeiltiin myös pientä näpistelyä kaupasta, mutta kun siitä jäätiin heti kiinni, niin mun osaltani se oli sillä taputeltu. Näpistelyyn en enää ryhtyisi, mutta tämä kaveri on edelleen ainut mitä minulla on. Oltiin koulussa yhdessä ja vapaalla yhdessä ja vapaalla se kiusaaminen kohdistui usein vain ja ainoastaan minuun, mutta mulla ei ollut muuta. Mä olin koulussa ulkopuolinen ja vapaalla ainoan kaverini kiusaama.

Mä pyörin tässä tilassa luokkakuvien perusteella luokat 3a, 4a, 5a ja 6a, jona aikana multa oli kadonnut täysin into koulua ja oppimista kohtaan. Mä karkailin koulusta aina kun oli mahdollista ja jätin tekemättä lähes kaikki mahdolliset läksyt ja tehtävät. Mua ei kiinnostanut. Mä en ollut kellekään mitään, miksi mun olisi pitänyt jaksaa? Oli meidän luokalla muutama tyyppi, jotka ei mua silleen tavallaan ulkopuolelle jättänyt, mutta ei varsinaisesti ottanut mukaankaan. En mä ole kaikille vihainen tai katkera. Oli siellä ihan hyviäkin tyyppejä, mutta ne oli selkeä vähemmistö.

6a-luokalla meillä oli yksi koulun pahamaineisimmista opettajista, joka savusti oppilaita pois koulusta jo pelkän ihonvärin perusteella. Nuori, urheilullinen kaveri, mitä nyt luokkakuvasta pystyn päättelemään. Mutta sisältä vallan mätä omena. Meidän luokalla ei ollut sille helppoa silmätikkua, koska kaikki näytettiin kantasuomalaisilta tms. Luokalla oli näitä kovia jätkiä, jotka olisi pelleilynsä vuoksi voinut siihen joutua, mutta ei, silmätikuksi jouduin minä. Koulusta livahteleva, yksinäinen ja kiusattu kaveri. Olinhan mä nyt pahin kaikista. Se alkoi ajaa sellaista asiaa, että jos mä haluan päästä luokaltani ja päättää ala-asteen, niin mun on vaihdettava koulua.

Mut ohjattiin kaikenlaisiin palveluihin missä olisi selvinnyt syy sille, että miksi minä olen tällainen? Miksi minä olin sellainen? Jos olet lukenut tähän asti niin teillä alkaa olla jo kuva siitä, että miksi minä olin sellainen ja nykyään tällainen. Mä kuitenkin hain sitä hyväksyntää, enkä ehkä ole kertonut juurisyytä missään haastattelussa. Tutkittiin vain kuinka tyhmä minä olen – siltä se musta tuntui.

Lopulta sillä uhalla, että pääsisin yläasteelle, mut siirrettiin erityiskouluun. Tavallaan pienempään luokkaan, vaikka siis.. No, yhdessä luokassa oli aina kolme vuosiluokkaa samassa ja silti vain yksi opettaja ja yksi apuopettaja. Eli jos miettii onko tämmöisessä luokassa helppo ystävystyä ja löytää ilo koulunkäymiseen, niin, no, ehkä? En kuitenkaan muista muuta kun sen, että mun ilo koulunkäymiseen palasi vasta vuosiluokalla 9.

Tässä koulussa toki pääsi helpommin mukaan piireihin, mutta samaan aikaan mä en osannut enää kuulua mihinkään piireihin. Mä ystävystyin lähinnä yhteen vanhempaan poikaan, joka oli koulun kiusatuin. Sen kotiolot ei olleet kovin suotuisat ja hänen vaatteensa haisi aina tupakalle ja kaikkea muuta ikävää. Mä en välittänyt siitä, koska mä näin siinä ihmisessä ihmisen. Meillä oli kivoja välitunteja ja parhaiten jotenkin painunut mieleen musiikintunnit.

Tiedättekö mitä käy kun päätyy tavalla tai toisella sen koulun kiusatuimman kaverin kaveriksi? Jep, tottakai mä sain osani siitä. Tällä kertaa tavallaan olin myös valinnut sen paikan, koska mä halusin olla ihminen ihmiselle, joka ei sitä koulumaailmassa paljoa saanut kokea.

Tässä koulussa se ulkopuolelle jättäminen ei ollut niin systemaattista kun se oli ollut tavallisessa tavallisten ihmisten koulussa. Täällä kaikki sai olla lähes sellaisia kun oli, mutta ihan liikaa ei kannattanut tai saanut erottua muista. Tässä koulussa oli myös toinen luokka, jossa oli samanikäisiä kuin meidän luokalla. Luokat kutosesta kasiin. Tämä ns. rinnakkaisluokka oli taas täynnä enemmänkin semmoisia "kovia jätkiä" ja meidän luokka ehkä enemmän semmoinen väliinputoava malli – meistä osa pärjäsi koulussa tosi hyvin ja loput silleen omaa tahtiaan. Rinnakkaisluokan tyypit ei pärjänneet ehkä koulussa, mutta pärjäsivät välitunneilla siinä roolissa, jonka koulumaailmasta pitäisi kokonaan puuttua. Se oli se porukka, joka piti muita aina vähän varpaillaan.

Kun tää mun ystävä lopetti koulun ennen mua, niin mä jouduin taas hakemaan uutta kaveria. Löysin sen, mutta se oli semmoinen tyyppi, joka toisen osan ajasta kuului tähän rämäpää porukkaan ja toisen osan ajasta se oli oikein kiva kaveri. Mä rupesin tavallaan sen myötä saamaan enemmän osaa tästä rinnakkaisluokan jätkien toiminnasta, koska mun uusi kaverini oli "sisäpiiriä". Ei musta tullut sisäpiiriläistä, mutta mä rupesin saamaan enemmän ikäviä sanoja ja tekoja sieltä suunnalta.

Musta tuntui, että mua oli ajettu enemmän ja enemmän nurkkaan. Mä sain, jos en päivittäin, niin viikottain jonkinlaista huonoa kohtelua. Mä yritin nyt kuitenkin pärjätä koulussa, koska siitä oli tullut edes siedettävämpää, mutta silti oli tätä huonoa kohtelua välitunneilla ja valinnaisilla tunneilla. Siihen yritettiin puuttua tuossa koulussa paremmin, mutta ei sitä kaikkea koskaan saatu kitkettyä pois.

Tarpeeksi nurkkaan ajettuna tuli se päivä kun mulla napsahti ensimmäisen kerran. Olin ihan raivoissani käymässä välitunnilla toisen lapsen kimppuun, mutta mut vedettiin opettajan toimesta sisälle. Mut istutettiin toisen opettajan syliin ja mua lopulta piti siinä varmaan kolme opettajaa ja toiset kolme opettajaa katsoi lähistöltä ja rauhoitteli mua. Joku peto mussa oli vapautunut. Oon kuullut, että voi nähdä punaista kun on tarpeeksi vihainen, ja tämä muistikuva mulla on hyvin punainen. Kun palaan muistelemaan sitä hetkeä kun mut oli istutettu opettajan syliin, niin muistan ympäristön todella punaisena.

Lopulta mä kai rauhotuin ja pääsin jatkamaan koulupäivääni. Tämä napsahdus tapahtui jonkun ajan päästä uudestaan ja päättyi vielä erikoisemmin kun edellinen. Muistan kuinka juoksin yhden tyypin perässä niin kovaa kun jaloista lähti ja olisin halunnut tehdä sille jotain, mitä se itse teki mulle koko sen välitunnin. Se kuitenkin juoksi ja loikki karkuun, livahti sisään juuri kun olin saamassa sen kiinni ja mä juoksin päin metallista tolppaa. Se päättyi häpeään ja kipuun. Kyllä mä mietin silloin, että miksi tommonen napsahdus tapahtuu jos en koskaan edes saa viedä sitä loppuun? 

Päivät meni eteenpäin. Tämä mun uusi kaveri, joka oli kahdessa leirissä, toisinaan kiusasi mua ja toisinaan oli mulle kaveri. Tuttu asetelma ala-asteelta. Kaikki mun kertomat jutut levisi niille koville jätkille ja siitäkään en varsinaisesti pitänyt. Kaveri, ei kaveri, kaveri, ei kaveri.. Tää oli vaikeaa mulle, kuten se olisi ollut vaikeaa ihan kenelle tahansa.

Tietääkseni ja muistaakseni viimeinen napsahdus tuli koulun takapihalla, jossa oltiin tämän kaveri/ei kaverin kanssa heittelemässä koripalloa. En muista mikä asia johti mihinkin ja miksi, mutta yhtäkkiä havahduin siihen, että paukutin sen kaverin päätä semmoiseen betoniporsaaseen, joka piti liikennemerkkiä pystyssä. Olin sen jotenkin siihen kaatanut ja pauk pauk pauk. En kuitenkaan siis niin kovaa, että mitään verta olisi lentänyt tai mitään, mutta vallan väkivaltaisesti kuitenkin. En ole siitä todellakaan ylpeä, kerroin tämän vain, jotta tiedätte mihin kaikki se kiusaaminen minut ajoi.

Tämä kaveri sai siitä valtavaa päänsärkyä ja hoitajalta lähetteen kotiin. Mä sain siitä puhuttelun, tosi pitkän puhuttelun. Mutta mä onnistuin varmaan ekaa kertaa ikinä selittämään asian siellä niin, että myös mun puoli tarinasta ymmärrettiin. Mä en tehnyt sitä pahuuttani, en satuttaakseni tai muutakaan. Mä tein sen, koska mut oli ajettu siihen tilanteeseen. Ei yksin hän, ei yksin kyseinen koulu, vaan oikeastaan pitkä pätkä mun kouluhistoriaa oli ajanut mut siihen tilanteeseen, että joskus tulee käymään näin.

Tää napsahdus myös varmaan muutti jotain musta. Mä rupesin inhoamaan entisestään kaikkea väkivaltaa, suuttumusta ja vihaa. Mä en halua tuntea niitä, mä en halua nähdä niitä ja mä haluan ne vaan pois mun ja kaikkien elämästä. Ainut asia mitä oikeasti voin sanoa vihaavani on se, että minä tai joku muu on vihainen. Mä en siedä ihmistä, joka on vihan vallassa. Mä varmaan näen aina siinä sen oman pohjakosketushetkeni siellä koripallokentällä.

Selvisin yläasteen loppuun. Ysiluokka oli tosi mukava, koska meille tuli ehkä maailman mukavin opettaja ja meillä oli aivan loistavat luokkakaverit. Me oltiin koulun vanhimpia, joten ei ollut ketään joka olisi meille lähtenyt aukomaan. Se oli rauhan aikaa ja siitä minä pidin.

Vaan ysiluokan jälkeen piti lähteä jatko-opintoihin. Tai siihen aikaan se ei olisi ollut pakollista, mutta ulkoiset paineet tottakai ajoi siihen. "Sinusta ei koskaan tule mitään jos et opiskele". Sanoisin kuitenkin, että vaikka musta ei vieläkään ole tullut yhteiskunnalle kovinkaan merkittävää ratasta, niin se ei johdu opiskelun vähyydestä. Se johtuu siitä, että mua ei nähty ihmisenä hyvin moneen vuoteen kun olin heikoimmillani. Mä onnistuin kasvattamaan suojan, jota en osaa ilmeisesti koskaan laskea.

Arvatkaapa miten alkoi ammattikoulu? Vaikka me oltiin kaikki uusia oppilaita uudessa paikassa, niin kouluun oli päässyt samalle oppilinjalle samaan aikaan tiivis kaveriporukka, jotka oli tuntenut peruskoulusta asti. Ja tämä tarkoitti tässä tapauksessa sitä, että sama rumba alkoi alusta. En päässyt mukaan, opiskeluintoni loppui ja lopulta sain opettajalta 10 sekuntia aikaa selittää, että miksi mun pitäisi jatkaa koulussa? Se alkoi laskemaan, 10, 9, 8... Ja päästyään nollaan se sanoi vaan, että "no, sun koulusi oli sitten siinä. Mene hakemaan tavarasi ja ei tarvitse tulla tänne enää."

Mun ammattikouluni loppui siihen, toisella vuosiluokalla, taisteltuani taas kerran liian pitkään vastaan sitä pahaa oloa, joka olisi halunnut vaan lamauttaa mut kokonaan. Sen jälkeen elämä on ollut aikamoista poukkoilua, enkä ole koskaan oikein tuntenut kuuluvani tähän yhteiskuntaan. Mä koen olevani tällä hetkellä syrjäytynyt ja sellaisessa kuplassa, johon pääsee vain tarkasti valitut ihmiset. Mä koen hyvin vahvasti olevani edelleen ulkopuolinen jostain – tai kaikesta.


Tämä on vain yhden ihmisen tarina. Minun tarinani. Tämä ei ikävä kyllä ole vain ainoa tarina kiusaamisesta, ei todellakaan. Tää ei kuulosta miltään rankimmalta kiusaamisen muodolta, mutta kiusaamisen muodolla ei ole mitään väliä sille, minkälaiseksi ihmiseksi se kasvattaa. Joissain kiusaamisen muodoissa se ajaa ihmisen siihen viimeiseen tekoon. En arvota henkistä tai fyysistä väkivaltaa eri tasoille, koska ihmiset on erilaisia ja kiusaamisessa kaikki muodot on nuorelle lapselle todella pahaa myrkkyä. Se voi olla pitkäaikaisesti vaikuttava syanidipilleri. Fyysinen toki varmaan inhottavampaa siksi, että siinä rikotaan ehkä enemmän rajoja, mutta henkisessä otteessa pitäminen on mielelle tosi raskas taakka kantaa ja useammin juuri tämä ajaa ihmisen surullisiin tekoihin.

Loppuun haluan ehdottomasti painottaa sitä, että sana "kiusaaminen" täytyy korvata sanoilla henkinen ja fyysinen väkivalta. Koulussa ei olisi enää kiusaamista – joka kuulostaa jo vähän leikiltä – vaan ihan oikeita tuomioita aiheuttavia termejä. Ei pelotteen vuoksi vaan siksi, että asioista pitää puhua niiden oikeilla nimillä. Jos rikosoikeudellista vastuuta ei ole, niin täytyisi tästä jäädä silti joku merkintä johonkin rekisteriin, koska ei näitä voi aina vaan perustella sillä, että "no se oli nuori ja se teki silloin vähän tyhmiä asioita". Nämä vähän tyhmät asiat on tappaneet ihmisiä. Olen puhunut. Argh!

Terveisin,
Vesa-Matti