Pihahommista jaarittelua

Nyt on taas vaikea keksiä mitään tekemistä, joten nyt on aikaa kirjoitella. Me ollaan tosi paljon touhuiltu pihalla ja käytän sitä nyt tekosyynä merkintöjen vähäisyydelle. Tää koko vuosi on kyllä ollut aika hiljaista. Tai en tiedä.. Hmm, tää ois kuitenkin 17. merkintä tälle vuodelle. Jos mun tarkoitus on tänä vuonna yltää yli 100 merkinnän, niin sitten mulla tulee hieman kiire. Mutta mikäli teen tätä tälleen lepposasti määrästä välittämättä, niin.. No, niin tai näin, ei tätä vaan kannata pakottaa. Laitetaan sen verran merkintöjä ulos kun tuntuu hyvältä, eikö?

Voisin mä periaatteessa nytkin olla pihalla tekemässä pihatöitä. Niitä kun kuitenkin riittää.. Max vaan nukkuu ja Eira on kahvilla työkaverinsa kanssa, joten.. No, en jaksa leikkiä itkuhälyttimien kanssa.

Tosiaan, te jotka ette muka tienneet, niin muutettiin viime vuonna omaan ns. loppu elämän kotiin. Me remontoitiin tää sisältä tossa syksyn ja talven aikana, ja nyt kun kevät viimein koitti, niin päästiin tutkimaan tota pihaa. Siinä on ja tulee olemaan paljon laittamista. Meidän ensisijainen tarkoitus olisi saada piha täysin aidattua, jotta voidaan Maxin kanssa olla suhteellisen huolettomasti omalla pihalla. Toistaiseksi ollaan saatu pariin paikkaan tukkeet, mutta Maxilla on vielä yksi iso pakoreitti. Nimittäin; tän talon vanhoilla asukkailla ja naapurin asukkailla on ollut niin hyvät ja lämpimät välit, että näiden tonttien välissä ei ole aitaa. Rajalla sijaitsee yhteinen grillauspaikka, joka kaipaa pikaista kaatamista. Tätä ongelmaa varten meillä on kyllä jo ratkaisu ja se ratkaisu saatetaan tehdä jo tänään illemmalla.

Meillä on aitatolppia ja verkkoaitaa. Niistä me tehdään taas joku nopea viritelmä tohon esteeksi ja sen jälkeen pihan pitäisi olla täysin aidattu.. No, pari orapihlajapuskaa pitää siirtää turhasta paikasta vielä järkevämpiin paikkoihin ja sitten voidaan sanoa, että meillä on oma rajattu piha. Ja itseasiassa.. No, me ajateltiin, että me heitetään orapihlaja-aidan alareunaan vielä erillinen verkkoaita. Ai miksikö, sinä kysyt? Me halutaan, että meidän eläimet pysyy meidän pihalla ja villieläimet pysyy poissa meidän pihalta. Täällä liikkuu nimittäin paljon jäniksiä tai mitä lie pupuja onkaan, joita me ei haluta meidän tontille. Piha on täynnä papanoita ja ne on järsineet Maxin kirsikkapuuta – mutta toivottavasti ei pilalle asti..

Sit me ollaan tehty paljon muutenkin semmosta hommaa, että jos joku ei miellytä silmää niin pois vaan. Tuolta takapihalta esimerkiksi yksi kukkapenkki, joka oli kyllä mitä ihmeellisin viritelmä.. Ja etupihalta lähti yhdestä paikasta kasa tiiliä, koska niillä ei ollut mitään syytä olla siellä. Niistä tiilistä tulee semmonen polku terassilta paljun kaminan luokse, koska.. No, se maasto on tosi vetistä ja se selvästi tarvitsee fiksun polun.

Tommosen pihalaatotuksen tekeminen on kyllä ihan uusi juttu mulle, joten se etenee vähän hitaasti. Mulla on periaatteessa apuna vain Google. Oon kaivanut maata pois ja seuraavaksi olisi tarkoitus laittaa suodatinkangas kuopan pohjalle ja alkaa lapioimaan päälle mahdollisesti asennushiekkaa. Asennushiekan jälkeen alkaa se kaikista hermostuttavin asia kun pitää alkaa niitä tiiliä latomaan oikein. Mä olen suunnitellut hyvin, joten eikö se ole käytännössä jo puoliksi tehty?

Mua jää aina hirveesti harmittamaan jos en saa ennen ja jälkeen -kuvia. Tosta laatotushommasta olen kokoaika ottanut kuvia, mutta ympäri tonttia on semmoisia asioita, mihin on siirrytty puolivahingossa ja silloin ei ole kuvien ottamista mietitty. Etupihalle tein harjoitustyönä roskiksen alle pienen laatoituksen. Tai siis, upotin ne laatat. Siitä mulla ei ole ennen -kuvaa, eikä jälkeen -kuvallakaan enää mitään sitten tee. Sitten etupihalle tuli myös sitä aitaa, niin siitäkään ei taida olla kuvia.. Etupihalla parkkipaikan vieressä ollaan kaiveltu maata tasaisemmaksi, koska sinnekin laitetaan suodatinkangas ja kiveä, koska ihmeellinen kukkapenkki ihmeellisessä paikassa ei miellyttänyt meidän silmiä.

Tosta etupihalta kun siirretään vielä epämääräinen orapihlaja-aita pois, niin se prosessi täytyy muistaa kuvata. Se tulee nimittäin vaikuttamaan etupihan ulkonäköön huomattavasti. Ja tähän orapihlaja-aitahässäkän tilalle ollaan suunniteltu toista parkkipaikkaa – vieraille. Se on niin iso projekti lopulta, että siitä jos ei ole ennen ja jälkeen -kuvia, niin se harmittaa suuresti.

Hmm.. Takapihalle, siihen mistä otettiin pois epämääräinen kukkapenkki, siihen ollaan laitettu nyt ruohon siementä. Se kun siihen sitten ajallaan kasvaa, niin piha näyttää fiksummalta. Ja siihen nurkkaan on jossain vaiheessa tulossa Maxille trampoliini, koska pitäähän nyt lapsiperheen pihalla trampoliini olla. Ja Max tykkää – ainakin katsoa kun mä taitan siellä niskani.

Toi grillikatoshässäkkä tossa meidän tonttien välillä.. Se on riesa. Siihen on tehty oikein betonista pohjatyöt, joten sen räjäyttäminen atomeiksi ei olekaan niin helppoa kun voisi kuvitella. Katos itsessään on kaatumassa minä hetkenä hyvänsä, joten se ei olisi ongelma purkaa. Eira ehdottikin, että hyödynnettäisiin tätä betonipohjaa ja rakennettaisiin siihen päälle joskus jonkinlainen puuvarasto. Me tarvitaan puuta ihan vaan paljua varten, joten ei me ihan mahdottoman kokoista puuvarastoa edes tarvittaisi. Se voisi ihan hyvin toimia pohjana se toinen puolikas siitä betonialustasta. Mutta siis riesan siitä tällä hetkellä eniten tekee se, että kun toi meidän naapuri ei ole enää. Me käsittääkseni saatiin suullinen lupa katoksen purkamiseen, mutta kuka todistaa? Jos toi talo nyt menee jossain vaiheessa myyntiin ja siihen muuttaa joku toinen ihminen, joka haluaakin pitää meidän tonttien välissä lähes kaatuneen grillikatoksen.. Mitä me voidaan siinä kohtaa tehdä? Posauttaa vaan oma puoli? En tiedä, pitäisi ehkä yrittää käydä juttelemassa perikunnan kanssa, mutta onhan se ehkä hieman tökeröä tässä kohtaa..


No, en tiedä, tässä tuli jotain tekstiä. Mua harmittaa, että olen huono lisäämään kuvia tähän blogiin. Syy on yksinkertaisesti semmoinen, että kuvien siirtäminen puhelimelta tietokoneelle on mulla hyvin suurien ponnisteluiden takana. Tässä mun tietokoneen ympärillä kun ei ole hirveesti tilaa toimia, eikä toi tietokonepöydän ovikaan aukea kunnolla, jotta saisi liitettyä USB-johdon koneeseen.. Ja vaikka saisinkin johdon liitettyä koneeseen ja puhelimeen, niin sitten tuleekin seuraava ongelma; joko johto on surkea tai sitten se puhelin ei tahdo tehdä yhteistyötä tietokoneen kanssa kunnolla. Se ilmoittaa yhdistyvänsä, mutta sitten se saattaa ilman mitään järkevää syytä ilmoittaa irronneensa, vaikka olisi ollut kokoaika ihan paikallaan.

Oon todennut, että helpoin tapa on lisätä kuvia Instagramiin ja upottaa ne sieltä sitten tänne. Sitten taas siinä tulee seuraava ongelma, koska en tahdo tunkea Instagramiani täyteen turhanpäiväisiä, tai siis pikemminkin sinne mielestäni kuulumattomia, tekovaihekuvia. Tai siis.. Kun mä olen tavallaan aika tarkka siitä mitä nettiin laitan. Paino sanalla tavallaan. Mua ahdistaa tunkea materiaalia esim. juurikin kyseiseen Instagramiin, koska mua seuraa ihmisiä. Mun päässäni on jokin vika joka ajattelee, että mun pitäisi pystyä miellyttämään kaikkia, jotka on painanut haluavansa seurata mua. Ja sehän on mahdotonta, eikä siihen tarvitse edes pyrkiä. Olen kuitenkin täynnä ongelmia.

Tulen pihaprojekteista laittamaan kuvia Instagramiin, mutta vasta sitten kun saadaan jotain valmista. Eli kun mulla on ne ennen ja jälkeen -kuvat. En tykkää tuoda keskeneräistä näytille, vaikka sitä kuitenkin Instagramin Tarinani-osiossa teenkin.. No, se sopii niille, koska ne häviää näkyvistä 24 tunnin jälkeen. Ne ei jää sinne pällisteltäväksi.

Oho, mun piti ruveta päättämään tätä merkintää, mutta tähänhän tulikin vielä pätkä kuvien lisäämisen vaikeudesta.


No, nyt ei mulla muuta. Vaikka tavallaan aivoissa vielä pyöriikin juttuja, niin en halua tunkea yhtä merkintää täyteen eri aiheita. Ne saa jäädä odottamaan. Jos niitä enää myöhemmässä ajankohdassa edes enää muistan. Se riski täytyy kuitenkin ottaa.

Terveisin,

Vesa-Matti

Meikäläisen peruskouluaika

Eilen palasin taas ajatuksissani ala-asteelle. Jouduin kaivamaan vanhoja luokkakuviakin taas esille, koska piti etsiä yksi henkilö. Tai piti ja piti, halusin kokeilla muistanko oikein; siskon uusi työkaveri on siis mun vanha ala-asteluokkalainen ja mun piti tarkistaa, että osaanko yhdistää nimen naamaan. Osasin, kaiketi.

Mä hieman muutenkin tutkailin noita luokkakuvia taas ja täytyy sanoa, että suhteellisen turhia asioita mä muistankin – mutta oleellisia ja tärkeitä en niinkään. Osasin melkein kaikki ihmiset luokkakuvissa nimetä.

Tänään oon sitten jatkanut ala-asteajan ajattelua, koska.. No, en edes tiedä. Kai näitä asioita voi välillä miettiä ilman pätevää syytä. Eihän siitä mitään hyötyä ole, mutta täytyykö kaikesta aina olla? Mä ajattelin kuitenkin, että kerron tänne blogiin nyt tarinan mun peruskoulusta, koska en varmaan ole sitä tänne koskaan kokonaisuudessaan kirjoitellut? Mun muistille tekee ehkä ihan hyvää välillä kaivella tämmösiä asioita, koska se on muutoin kovin huono. Voisiko tämä ehkä kehittää muistia? En usko, mutta kokeillaan. 

Mä tosiaan kerron kaiken siten kun mä asiat muistan. En mä oikein muuhun pysty. Otan avukseni tähän vanhat luokkakuvat taas ja katselen niistä vähän vuosilukuja, koska niitä mä en ilman lunttausta muista. Noita luokkakuvia en voi teille tänne tuoda näytille, koska niissä esiintyy mun lisäkseni niin monia muitakin ihmisiä, eikä mulla ole niiltä lupaa.


Mun opintieni alkoi ilmeisesti vuonna -95, Riihimäellä pienessä kyläkoulussa, joka Hiivolan koulunakin tunnettiin. En tiedä tunnetaanko kyseistä koulua nykyään enää ollenkaan, mutta sieltä minä kuitenkin olen ponnistanut. Luokkalaisista muistan kuvan perusteella isoimman osan. Mun ensimmäisessä luokkakuvassa näkyy myös mun kaksi vuotta vanhempi isoveljeni, joka siis kertoo hyvin koulun koosta – kaikkia luokkia ei edes viitsitty kuvata erikseen, koska oppilasmäärät oli todella pienet.

Vuodet 1995-1998 tuli vietettyä tuossa kyseisessä koulussa. Mun muistikuvissa meidän koko luokka oli kavereita keskenään. Joskus tuli joitain uusia oppilaita, jotka otettiin sitten silmätikuksi ja niitä ikävä kyllä piti kiusata. Jotenkin mulla on vahvat muistikuvat siitä, että rehtorin puhuttelussa tuli käytyä tuon tuosta.

Muistan, että ton Hiivolan koulun takana oli metsä, johon ei käsitykseni mukaan olisi saanut mennä. Sinne kuitenkin aina mentiin välitunneilla, koska kiellettyhän kiinnostaa aina. Siinä oli muistaakseni joku puro välissä, mutta sen yli vaan hypättiin ja mentiin popsimaan metsästä ketunleipiä. Ton koulun pihalla, kuten varmasti kaikkien koulujen pihalla, oli kaikenlaisia leikkitelineitä. Mulla on itselläni sellainen muistikuva, että mä olisin joskus jäänyt joistain naruista kiinni semmoseen telineeseen ja meinannut kuristua. Joku luokkalainen mut sai siitä irti. Mun muistoissa on myös semmonen asia, että ton jalkeen mulla oli jonkin aikaa niskatuki. Mä olen kysellyt tästä perheeltä toisinaan, mutta kukaan ei muka muista, että tommosta olisi koskaan tapahtunut. En tiedä onko tää sitten jotain mun unimaailmaa, joka on sotkeutunut mun muistoissa oikeaan maailmaan. Niin joko kävi tai oli käymättä, mutta ärsyttäähän se muistaa asia, joka ei olisi oikeasti edes tapahtunut.

Muistan myös tuolta ajalta, että mä olin koulun parhaimpia pallon heittäjiä. Siihen asti, kun kouluun saapui uusi pahis, joka oli kaikessa urheilussa muita parempi – tai ainakin minua parempi.

Ja jotenkin päälimmäisenä noilta ajoilta muistuu mieleen aina semmonen, että kun koulun aikanaan alotin, niin sain ehkä ensimmäisenä päivänä paketillisen pieniä paketteja erilaisia muroja. En tiedä miksi mä tämmösen asian muistan, mutta ehkä se oli pikku-Veskun mielestä hieno asia.


Tässä kohtaa mun muisti- ja luokkakuvat erkanevat toisistaan. Mä oon ollut ihan varma tähän asti aina, että mä vaihdoin koulua siten, että tulin uuteen kouluun neljännelle luokalle. Luokkakuva vaan väittää, että olen tullut uuteen luokkaan vuonna 1999 ja luokka on ollut 3 A. Olen siis tullut Hyvinkäälle kolmosluokkalaisena? En nelosluokkalaisena, niin kuin olen aina muistanut? Hmm, ehkä hyvä käydä näitä välillä läpi, jotta palaset loksahtelee paikoilleen.

Me siis muutettiin Riihimäeltä Hyvinkäälle ja mun uudeksi kouluksi tuli Hyvinkäällä semmonen koulu kun Hämeenkadun koulu. Ja ihan rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että tämä koulunvaihdos on varmasti ollut isoin syy kaikille ongelmille, joita jouduin ajansaatossa kohtaamaan (Paniikkihäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko).

Mähän siis käännyin aivan sisäänpäin tässä kohtaa. Kaikki kaverit jäi Riihimäelle ja Hyvinkäältä en uusia saanut. Uudet luokkalaiset oli kaikki keskenään jo kaverustuneet ja uutta ei siihen porukkaan otettu. Luokalla kuitenkin oli muutama "hylkiö" mun lisäkseni, joista sain sitten toisinaan jonkinlaista turvaa.

Yksi näistä hylkiöistä käytti mun ystävyyttä törkeästi hyväkseen, koska tiesi, että mulla ei muita oikeastaan ollut. Koulussa hengailtiin ja oltiin hyvää pataa, mutta koulun jälkeen siitä tuli välillä kuin toinen ihminen. Se haukkui, kiusasi ja kerran jopa pamautti mua nyrkillä naamaan. Silti mun piti aina palata sen ystäväksi, koska muita ei oikeastaan ollut. Se oli kuin mikäkin huono parisuhde, vaikkakin vain kaverisuhde. Tää tyyppi sai mut jopa kokeilemaan näpistystä, mistä onneksi jäätiin kiinni. Se oli tärkeä opetus mulle itselleni. Nykyään kun mä törmään tähän tyyppiin jossain päin Hyvinkäätä, niin mua vaan kuvottaa vieläkin. Se ei ollut mulle hyvä ihminen, joten ei mun tarvitse siitä edelleenkään pitää.

Toisen tyypin kanssa oltiin toisinaan välillä koulun jälkeen. Mä koin, että se saattoi olla mun ystävä. Tämäkin kuitenkin oli loppua kohden vain semmonen kaverisuhde, että mulle naljailtiin kaikesta. Tästäkin huolimatta, tästä tyypistä tuli joskus jopa mun Facebook-kaveri, mutta ilmeisesti mun jutut siellä ei sitten lopulta miellyttäneet sitä ja se haukkui mut yksityisviestillä ja poisti kavereista. Olin kuulema lihava ja laiska – joka toisaalta saattoi olla jopa totta, mutta ei sitä mulle itselleni olisi tarvinnut tulla kertomaan. Ja toisekseen, mitä sitten?

Oli kyllä vielä kolmas ihminen, joka taas oli lähinnä vain outo. Se oli meidän naapuri jossain vaiheessa, joten sen takia sen kanssa tuli hengailtua koulun jälkeen. Tämäkin tyyppi harrasti toisinaan näpistelyä ja yritti saada mut siihen mukaan. Koska olin saanut jo tärkeän opetuksen näpistelystä, niin en tähän suostunut. Muistan kuitenkin, kuinka tää tyyppi yritti tunkea mun taskuuni suklaarusinalaatikoita kaupassa, jotta olisin kuitenkin osallistunut tähän typeryyteen. Otin rasiat pois ja tein ostokseni kuten ostokset kuuluu tehdä.

Noissa kuvissa on myös pari tyyppiä, jotka kaiketi edes yritti joskus olla mulle ystäviä. Tai ystävällisiä. Parin tyypin kanssa muistan muutamat hengailut, mutta ei niistä sitten koskaan käsittääkseni kehittynyt mitään pysyvämpää ystävyyssuhdetta. Toisen näistä tyypeistä näin joskus jonkun baarin edustalla, mutta koska olin silloin itse juonut stressiin, niin aloin sille avautumaan ja saatoin haukkua sen siinä täysin pystyyn. Syytin sitä muistaakseni koko huonosta koulukokemuksesta, vaikka se oli edes yrittänyt olla välillä ystävä. En tarkasti muista miten keskustelu meni, mutta mä olin silloin vihainen ja annoin kaiken tulla ulos. Oon monta kertaa halunnut pyytää anteeksi, mutta enpä mä ole tyyppiin enää törmännyt.

Muut luokkalaiset piti mua ilmana, tai niin mä ainakin ton ajan muistan. Eli heistä mulla ei ole sen enempää sanottavaa. Ei hyvää, eikä pahaa. Jos jotain pitäisi sanoa, niin, hmm.. Ei mua suoranaisesti kiusattu, joten ehkä sitten kuitenkin jotain hyvää. Tultiin me kai toimeen, mutta mut vaan jätettiin tosi vahvasti ulkopuolelle kaikesta ja se on jättänyt arvet. Eli onko se kuitenkin vain pahaa sanottavaa? En tiiä, en mä muistele sitä silleen ihan kamalalla vihalla.

Muita muistoja Hämeenkadun koulusta, hmm.. Joku muistikuva mulla on siitä, että oltiin meidän koulun musiikkiluokassa ja sen musiikkiluokan takaseinässä oli semmoset liukuovet, joista pääsi jonkinlaiseen tuolien säilytykseen tarkoitettuun tilaan. Muistan, että opettajan ideasta me mentiin aina välillä sinne ja luettiin siellä kirjoja ääneen. Muistaakseni siellä kuulin ensimmäistä kertaa Harry Potterista. Vuosi oli kaiketi 2000.

Toinen muisto kyseisestä luokasta on se, että jostain syystä mä en ollut muistanut juoda tai jotain ennen tunnin alkamista ja mulla kuivui kurkku täysin. Mä muistan kuinka tuskaisaa se oli, enkä mä muista, että olisin sitä ennen sitä tai sen jälkeenkään kokenut. Mun kurkkua vaan kuristi ja mä yritin kärvistellä siinä. Jossain vaiheessa aloin vaan itkemään ja halusin päästä juomaan, jota opettaja muistaakseni vastusti. En muista miten tilanne eteni, mutta toi hetki on jotenkin jäänyt mun päähän kummittelemaan.

Sitten mieleeni tuleekin yksi asia, jossa kiusaajasta tulikin kiusattu. Eli tämä minut näpistelyyn yllyttänyt henkilö sai maistaa omaa lääkettään minun toimesta. Sain välitunnille siirtyessä idean viedä kyseiseltä tyypiltä pipon ja juosta niin kovaa kun jaloistani pääsin. Esteenä oli yksi lasiovi, mutta etumatkani antoi minulle aikaa avata ja sulkea sen. Sitä samaa etua ei tällä toisella kaverilla ollut ja sieltä se tulikin lasioven läpi hienosti sirpaleiden päälle. Ei toki ole hyvä olla vahingoniloinen, mutta se kaikki mitä olin saanut kestää ja sain kestää sen jälkeenkin, niin olinhan mä nyt hitusen onnellinen tommosesta. Se oli periaatteessa ihan oikein, vaikka se ei oikeasti ihan oikein ollutkaan.

Jossain vaiheessa mulla alkoi sitten opintojen suhteen menemään vahvasti alaspäin. Mua ei kiinnostanut tehdä läksyjä ja sainkin lähes kokoaika jälki-istuntoa. Siellä mun olisi pitänyt joka päivä olla koulun jälkeen tekemässä jonkun aineen unohtuneita läksyjä. Muistan, että joitain läksyjä tein kielloista huolimatta jo tunnilla, jotta koulun jälkeen ei tarvitsisi olla niin pitkään. Ja jotkut jälki-istunnot jätin väliin ihan suosiolla. Meillä kun oli monia eri rakennuksia siinä koulussa ja jotkut aineet oli toisessa rakennuksessa, niin oli helppoa vaan jättää menemättä sinne toiseen rakennukseen koulun jälkeen. Yleensä siis tuli vaan lähdettyä kotiin. Englanti oli yksi aineista, josta sain lähes poikkeuksetta jälki-istuntoa ja se oli myös se, jonka lähes poikkeuksetta jätin väliin. Muistan ehkä, että jossain vaiheessa mulle laitettiin sitten jonkinlainen saattaja, jotta myös menen "ansaitsemaani" jälki-istuntoon.

Hmm.. Sitten tuli vielä mieleen semmonen juttu, että kun tosiaan elettiin sitä vuosituhannen vaihtumisen aikaa, niin silloinhan tuli semmoinen ilmiö Suomeen kuin Pokemon. Koulun pihalla niitä vaihdeltiin ja niillä pelailtiin runsaasti. Pokemon-kortit oli kyllä semmonen ilmiö siihen aikaan, että se sai minutkin juttelemaan ihan vieraille ihmisille, koska kortteja piti vaihdella. Mentiin ihmisen luokse, kysyttiin mitä kortteja sillä on ja sitten yleensä plärättiin vielä toisen kortit läpi. Jos sieltä löytyi joku kiinnostava, niin sitten ruvettiin hieromaan kauppoja. "Oliko mulla jotain mikä sua kiinnosti? Jos vaihat ton siihen?" ja muuta mukavaa. Mä sainkin sitten aikanaan vaihtelemalla ja ostelemalla kerättyä itselleni oikein hienon kasan kortteja, mutta nehän sitten varastettiin multa. Osaan nimetä henkilön luokkakuvan perusteella, koska muita vaihtoehtoja ei ole. Olin kuitenkin niin sisäänpäin kääntynyt, että en uskaltanut mennä sitä syyttämään siitä, vaikka olin tosi varma. Sille jäi hyvä läjä Pokemon-kortteja ja mun kiinnostus kortteja kohtaan katosi, koska olisi pitänyt aloittaa alusta.

Jossain kohtaa vuonna 2001 meidän opettaja otti sitten mut silmätikukseen. Meillä siis oli opettaja vaihtunut lukuvuoden vaihduttua ja tämä uusi opettaja tunnettiin siitä, että se savustaa oppilaita ulos. Yleensä oppilaat, joista tämä kyseinen kaveri ei pitänyt, oli tummaihoisia. Mä valikoiduin tähän ihan syystä, lähinnä sen takia, että mun koulumenestykseni ei ollut kovin hyvä lintsailun ja läksyjen tekemättä jättämisen takia. Muistan vaan jotenkin lauseen: "Joko sinä jäät luokallesi tai sitten sinä vaihdat koulua." Minä vaihdoin koulua.

Viimeinen muisto mulla tosta koulusta on semmonen iso kortti, johon nämä mun luokkalaiset saivat kirjoittaa hyvästit. Muistan, että kaikki oli kirjoittanut jotain positiivista. Tottakai mä olin silloin aika onnellinen siitä, että mut muistettiin niinkin hyvänä tyyppinä, mutta jossain kohtaa mä tajusin, että hei.. Eihän kukaan edes pitänyt mua minään silloin kun olisi ollut mahdollisuus viettää mun kanssa aikaa. Miksi siinä kortissa oli niin paljon hyvää, vaikka oltiin lähes kolme vuosiluokkaa oltu samaa porukkaa, mutta olin aina vaan ei kukaan? Sitä en käsitä tänäkään päivänä. Ehkä lapset osaa vaan olla sitten sen verran kieroja.


Vuoden 2002 luokkakuva onkin sitten koulusta, joka kantoi nimeä Martin erityiskoulu. Kantaakohan vielä, en tiedä? Se oli kuitenkin meille, joille ei opiskelu maistunut tai oppiminen oli muuten vain vaikeaa. 

Varhaisin muisto tosta koulusta on Gogot. Ne oli siis tullut käytännössä Pokemon-korttien tilalle. Niillä pelailtiin ja niitä vaihdeltiin välitunneilla. Gogot taisi tulla hitiksi juuri siihen aikaan kun minä vaihdoin koulua ja sen takia muistan ne paremmin kun itse koulun alkamisen. Mullakin oli Gogoja muistaakseni aikamoinen määrä, mutta kaikki ne taisi sittemmin mennä pikkuveljen laatikkoon.

Koulusta itsestään muistan sen, että meillä oli ns. pienemmät luokat. Todellisuudessa se oli kylläkin niin, että monta eri vuosiluokkaa oli tungettu samaan luokkaan. Meidän luokalla oli kuutosluokkalaisista kasiluokkalaisiin. Tää koulu oli kuitenkin hyvin erilainen noin kaikin puolin ja mä sain taas jopa kavereita. Tai siis se koko koulu.. Se tuntui siltä kun kaikki olisi olleet keskenään kavereita. Toki siellä sitten oli myös näitä pahiksia, jotka piti omaa rooliaan hirmusen tärkeänä. Mutta nekin oli lopulta sitten ihan ok-tyyppejä.

Kaikista luokkalaisista mulla on vaan hyviä muistoja. Toki koulun jälkeen kaikki kasvoi erilleen, eikä oikein minkäänlaisia kaverisuhteita jäänyt jäljelle. Paitsi, no, ysiluokalta jäi käteen yksi kaveruus, joka on olemassa vielä tänäkin päivänä. Yhden tyypin kanssa ollaan vaihdettu toki kuulumisia, mutta muuten en ole pahemmin tyypeistä kuullut. Eikä se kyllä periaatteessa mua harmita, ne kaverit kuului siihen ajankohtaan ja kun ne ei pidemmälle kantanut niin sille ei voi mitään. Toki oli toinen kaveri myös, jota aina silloin tällöin näin peruskoulun loppumisen jälkeenkin, mutta tää kaveri ei ole enää olemassa muualla kuin muistoissa.

Jotenkin mulla on semmonen muistikuva, että tässä kohtaa tapahtui taas jonkinlainen käänne mun käytöksessä. Ei musta varsinaista kiusaajaa tullut, koska toi koko koulu oli keskenään kavereita, mutta mä muistan, että mulla oli jonkinlaisia raivokohtauksia välillä. Muistan nimittäin, että joltain välitunnilta mut haettiin muutaman opettajan voimin sisään ja sitten mua rauhoitteli käytännössä koko koulun henkilökunta. Mä istuin tyyliin meidän oman opettajan sylissä, koska se piti mua kiinni, etten taas livahtaisi riehumaan ja loput opettajat kävi toinen toisensa jälkeen siinä sanomassa mulle pari rauhoittavaa sanaa.

Sitten oli toinen suuttuminen, jossa toinen osapuoli täysin ignoorasi mut ja se suututti mua vielä enemmän. Se kävi ensin ärsyttämässä mua, sen jälkeen piti mua ilmana kun puhuin sille takaisin, ja sitten mulla kilahti. Tää tyyppi lähti kävellen karkuun kun mä vielä mietin, että teenkö mä nyt jotain.. Lopulta kun päätin rynnätä sen päälle niin tää oli jo ulko-ovilla kovasti matkalla sisään. Muistan kuinka ryntäsin sitä kohti, tää vaan väisti mut ja mä juoksin päin tolppaa. Näin, ärsytetty ja lopuksi vielä nöyryytetty oppilas makasi ulko-oven edessä lyötynä. Se on ehkä viimeinen muistikuvani tämmösistä raivokohtauksista.

Meidän rinnakkaisluokalla oli tyyppi, joka toi mulle vahvasti mieleen sen ala-asteaikaisen tuttavuuden. Sen, joka yllytti mut näpistämään. Tässä oli vaan tilanne niin, että koulussa tämä tyyppi halusi olla kaveri näiden pahisten kanssa ja mä olin koulussa sille kuin ilmaa, mutta vapaa-ajalla me oltiin ihan hyviä kavereita. Vierailtiin toistemme luona ja kaikkea mitä nyt lapset tekee. Koulussa sen piti kovettua takaisin siihen muottiin, jonka pahikset hyväksyi. Se oli hitusen ikävää, mutta toimi ihan hyvin kai. Itseasiassa tästäkin tyypistä muistuu nyt sitten yksi raivokohtaus mieleen, mutta sen on täytynyt tapahtua ennen tota tolppaan juoksemista.

Jossain vaiheessa mua ilmeisesti ärsytti se, että se halusi olla mun kaveri koulun jälkeen, mutta ei pystynyt olemaan edes ystävällinen kouluaikana. Mulla sitten ilmeisesti kilahti ja muistan kun tää tyyppi oli heittelemässä koripalloa koulun takana. Mä kävelin sinne, herjasin jotain ja lopulta kaadoin sen sinne maahan. Siinä oli lähellä semmonen betoniporsas, johon mä muistaakseni sen päätä kolauttelin pariin kertaan. Älkääkä ymmärtäkö väärin, mä en todellakaan ole ylpeä tästäkään. Mä vaan kerron asiat kuten mä ne muistan. Hirveä tekohan toi oli, mutta siitä onneksi selvittiin sillä, että kaverilla tuli pää kipeäksi ja se sai loppupäivän vapaata koulusta. Mä sain puhuttelun tottakai ja se on ihan varmasti auttanut mua kehittymään semmoseksi mitä mä olen nykyään. Ja siis mähän en nykypäivänä hyväksy väkivaltaa missään muodossa, joten.. Ehkä tämäkin on näitä kantapään kautta opittuja asioita. Tiedän, että siinä olisi voinut käydä paljon pahemminkin ja sitä mä muistan miettineeni kauan ja hartaasti.

Koulusta itsestään.. No, siellä mua alkoi taas opiskelu kiinnostamaan ja mä menestyinkin oikein hyvin käsittääkseni. Tein matematiikan tehtäviä niin suurella intohimolla, että menin jopa muista luokkalaisita ohi kirjojen suhteen. Muut teki oman vuosiluokkansa matematiikkaa kun taas minä saatoin tehdä jo seuraavan vuosiluokan kirjaa. Kaikki aineet mua yhtäkkiä alkoikin kiinnostamaan ja mä muistan myös, että mä piirtelin paljon noihin aikoihin. Kaikki mun vihkot oli täynnä erilaisia piirustuksia. Uskonto mua ei kiinnostanut, mutta piirsin niitä kuvia siitä kirjasta mun vihkooni ja meidän uskonnon opettaja ilmeisesti piti siitä ja antoi mulle siitä syystä hyvän numeron. Ruotsi ei kiinnostanut, kopioin kotiläksyt kaverilta ja sain lopulta sitä paremman numeron todistukseen. Siihen vaikutti kai se, että käyttäydyin tunneilla sitten muka kuuntelevasti ja muutenkin hyvin.

Sen koulun opettajat oli kyllä kaikki jotenkin, hmm, parempia kun ns. normaaleissa kouluissa. Ne kuunteli ja ne ymmärsi jokaisen oppilaan ehkä paremmin yksilötasolla. Noissa ns. normaaleissa kouluissa kaikki oppilaat oli siihen aikaan massaa ja paremmin ymmärrettiin vaan niitä, jotka oli keskivertoa parempia. Jos sä olit hyvä, niin sitten sä olit jotain.

Peruskoulu päättyi mulla ihan oikeassa ajassa. En jäänyt luokalleni kertaakaan, vaikka niin välillä uhkailtiin. Päättäreihin saavuin krapulassa, koska.. No, en edes tiedä. Muistan sieltä semmosen hetken kun opettaja jakoi todistukset ja ruusut oppilaille. Muiden kohdalla opettaja onnitteli ja halasi, mutta mun kohdalla se ilmeisesti haistoi mun eilisen päivän, joten se tyytyi vaan suoristamaan mun paidan kauluksia ja antamaan oleelliset asiat mulle käteen. Koulusta ulos ja vapauteen!


Ja siinähän se sitten oli. Mä en käsikirjotellut tätä mitenkään, vaan mä kirjottelin oikeestaan hetkessä. Kaikki tää tuli siis ulos semmosena kun se mun päässä oli. Siellä on paljon mistä ei voi olla ylpeä, mutta kai sinne mahtuu myös niitä hetkiä, mistä voi olla ylpeä. Niitä ei vaan tullut ehkä kirjoiteltua niin paljoa, koska ei semmoset hetket mulla ilmeisesti jää päähän. Muistan itteni jostain syystä aika pahana poikana, johtuen viimeisistä peruskouluvuosista, jolloin käytös oli toisinaan ala-arvoista.

Ja nyt ei mulla muuta. Toivottavasti teillä oli kivaa tämän parissa, koska mulla oli ainakin.

Terveisin,
Vesa-Matti

Huhtikuulumisia

Mun on ollut nyt vaikea löytää semmosta väliä, että olisin kerennyt tai mua olisi kiinnostanut kirjoittaa jotain. Toisinaan mua kiinnostaisi hirveesti päivitellä tänne asioita, mutta silloin ei tunnu löytyvän aikaa. Sitten taas kun olisi aikaa, niin se tuntuu menevän kaikkeen muuhun. Nytkin tavallaan vaan pakotin itseni tänne tietokoneluolaan – joka myös vaatehuoneena tunnetaan – jotta saan kirjoitettua edes pienet kuulumiset.

Tää ei nyt jotenkin yhtään lähde käyntiin tämä kirjoittelu. Mä oon kirjotellut tässä jo pitkiäkin pätkiä, mutta pyyhkinyt aina kaiken. Tuntuu tulevan ulos kaikkea turhaa, jota ei tähän merkintään tarvita. Jos kokeilen siirtyä siihen tilaan, että annan vaan mennä, enkä välitä mitä ulos tulee. Tässä tulee siis toivottavasti nyt kuulumiset.


Mun on ollut tänään jotenkin harvinaisen vaikea herätä. En tiedä miksi. Mä olen siis ollut pystyssä jo useita tunteja, mutta mun silmiä vieläkin väsyttää. Aivoja myös. Ei vaan jotenkin meinaa lähteä käyntiin, enkä ymmärrä missä vika. 

Voiko unien näkeminen vaikuttaa vireyteen? Mä en taas muista koska ennen tätä olisin unia nähnyt, mutta nyt kolmena edeltävänä yönä olen. Niistä ei aamulla ole oikein mitään mainittavaa, mutta joka yö on mennyt seikkaillessa unimaailmassa. Ensimmäisestä yöstä muistan sen, että vietin koko yön jonkinlaisessa, hmm, koulun liikuntasalissa kai. En muista mitä siellä tapahtui, mutta muistan paikan. Seuraavan yön unesta en taas muista mitään, mutta muistan heränneeni kesken jonkinlaisen unen. Ja viime yönä mun uni oli täynnä vanhoja tuttuja. En muista mitä kaikkea tehtiin, mutta muistan tuttuja hahmoja.

Tänään aamulla mä vaan muistan heränneeni silmät kiinni. Yleensähän siis aamut menee niin, että herään ja sillä samalla sekunnilla silmät on jo auki. Tänään mä heräsin ja mulla oli silmät kiinni vielä tovin heräämisen jälkeen, koska en saanut niitä jotenkin vaan auki. Ei ne siis mitenkään jumissa ollut, mutta mun aivot kaiketi oli. Ja on sitä toki vieläkin, mutta nyt silmät on sentään auki.

Sitten on taas touhuttu Maxin kanssa ja luettu sotauutisia. Hmm, mun ongelmani ei ole poistunut mihinkään. Edelleen harrastan tätä kokoaikaista uutisten lukua ja siitä huolestumista. Nykyään en vaan huolestu enää ihan kokoaika ja niin pahasti kun silloin Venäjän ja Ukrainan sodan alussa. En toki vieläkään tykkää lukemastani, mutta oon kai oppinut vähän suodattamaan sitä pois siten, että se ei enää normaalia elämää niinkään vaikeuta. Onneksi, koska alkuun se oli kyllä yhdenlaista stressaamista ja joka käänteestä huolestumista, että jäin vähän pahemmin siihen puhelimen maailmaan tutkimaan kaikkea ylimääräistä. Kokoaika piti kaivaa kännykkä esille ja katsoa jokainen uusi käänne.

Onneksi se on tosiaan jäänyt se jatkuva puhelimen räpeltäminen, jotta on taas enemmän aikaa olla poikasen kanssa. Eilenkin oltiin noin 1 tunti ja 40 minuuttia pihalla touhuamassa kaikenlaista. Max rientää, tutkii ja leikkii kun taas minä vaan seuraan ja autan leikkien kanssa minkä ehdin. Mutta se on ihan huippua! Mä jotenkin vaan tykkään niin paljon poikasen kanssa ulkoilusta. Pitäisi vaan löytää joku vähän turvallisempi paikka, koska nyt meidän touhut on ollut tässä meidän lähistöllä näillä kaduilla ja parkkipaikoilla. Toi viereinen puisto voisi tosta jo sulaa, jotta päästäisiin vaikka sinne pakoon autoteiltä. Toki me ollaan paljon omalla pihallakin, mutta Maxille se ei aina riitä ja silloin pitää rientää tonne vähemmän turvallisimmille alueille. Sielläkin toki pärjää, kun muistaa itse vaan olla kokoaika hereillä ja valppaana.

Max tykkää paljon rynnätä jalkakäytävältä autotielle.. Mä oon yrittänyt sille toitottaa, että autotielle ei saa mennä, eikä varsinkaan juosten. Varovainen pitää olla. Eihän ton ikänen toki vielä sitä jakeluunsa saa, mutta pitäähän se silti toitottaa, josko se sitten joskus sinne korvien väliin jäisi. Eilenkin se yritti kokoaika rientää autotielle, mutta mä hypin siinä sen edessä, jolloinka siitä tulikin yhtäkkiä hauska leikki sen mielestä. Max nauraa räkätti ja yritti ohittaa mut kun taas mä yritin estää sen pääsyä autotielle.

Onni on toki se, että noilla meidän lähikaduilla ei nyt ihan mahdottomasti autoja mene. Yksikin auto voi silti olla liikaa, joten ehdottomasti pitäisi keksiä jo uusi leikkipaikka. Tänään, jos sää sallii, mennään tohon leikkipuiston läheisyyteen. Siellä ei autot liiku, mutta siellä ei myöskään ehkä ole mitään mikä Maxia kiinnostaisi. Maxin lemppariasioita on kaivot, koska niistä kuuluu kiva ääni kun niihin tiputtaa kiviä. Ja sitten on tietenkin lätäköt, joita on yleensä autotien reunustalla, juuri vaarallisella alueella. Mitä on lumisessa puistossa, jossa ei oikein voi leikkimiseen tarkoitettuja laitteitakaan käyttää? Siellä ei oikein ole mitään.


Sittenpähän tämä arki koostuukin lähinnä selvitytymisestä. Ei kuitenkaan tällä hetkellä epämiellyttävästä sellaisesta, mutta siis.. No, arki koostuu arjesta. Kyllähän te tiedätte mitä se on. On asioita, joita pitää tehdä, sitten pitää muistaa syödä ja muuta.

Jos jotain kiinnostaa mitä mun paastolle kuuluu, niin sille kuuluu vaihtelevaa. Mä pyrin elämään pätkäpaastossa, mutta toisinaan tuntuu, että ei se vaan onnistu. On hetkiä kun ei vaan kerkeä itse syömään ja sitten on hetkiä, kun ei vaan tee mieli syödä. Mikä on sikäli mulle uutta, koska mulla on aina ollut hyvä ruokahalu. Nyt on ihan liian usein mennyt aikataulut niin pieleen, että on pitänyt syödä myöhemmin kun olisi enää saanut, mutta mä olen antanut sen tapahtua.

Yksi mikä on jotenkin jäänyt todellakin tavaksi on se, että mä en osaa syödä ennen kun kello tulee 10 aamulla. Se johtuu siitä, että asetin itselleni ruoka-ajaksi 10-18. Toisinaan voin joustaa loppupäästä, mutta alkupää on pysynyt kyllä kuin kallio. Monesti mulla on aamupala valmiina jo vaikka 9:40, mutta sitten se odottaa kiltisti sitä hetkeä kun kello on tasan 10, koska sitten saa vasta syödä.

Ennen kello kymppiä saan juoda kahvia, mustana. Se taas on tehnyt nyt sen, että mä en enää tykkää yhtään suodatinkahvista jos sinne tunkee jotain maitoa tai maidonkaltaista. Suodatinkahvista tehdään sen verran vahvaa, että sinne voidaan lorauttaa vähän kylmää vettä viilentämään sitä ja nauttiminen voidaan aloittaa välittömästi.

Sitten toisinaan tulee semmosia hetkiä kun haluan jotain spesiaalimpaa kahvia. Silloin jauhan pavut itse, kiehautan veden keittimessä ja teen pressopannussa viimeisen päälle kahvin, johon saatan lisätä makusiirappia ja kauramaitoa. Se meneekin sitten jo jälkiruoasta. Tämä tapahtuu siis vasta kello 10 jälkeen, koska tässä on niin paljon asioita sitten jo mitkä pilaisi paaston.

Täytyy se vielä syömisestä sanoa, että vaikka pääosin paastoankin, niin voisin kyllä alkaa taas hieman enemmän kiinnittämään huomiota siihen mitä syön. Jokainen aamu alkaa käytännössä kahdella leivällä, joidenka päällä on paistetut kananmunat. Näin on jatkunut varmaan jo.. Öö, no, ainakin toista kuukautta. Joka aamu. Muistaakseni kananmunilla oli jonkinlainen taipumus nostaa kolestelolia.. Korestelolia.. Kolesterolia.. Joten sitä pitäisi ehkä vähentää. En tiedä onko mun arvot korkealla, mutta voisin kuvitella tämmösellä kananmunien popsimisella.

Vastapainoksi sille mä olen yrittänyt alkaa tekemään vähän terveellisempiä päiväruokia. Toki meillä on kaikki perus jauhelihakastikkeet ja muut listalla vielä, mutta mä lisään niihin nykyään enemmän väriä. En elintarvikeväreillä vaan erilaisilla kasviksilla, juureksilla tai mitä nämä nyt ikinä onkaan. Nyt ollaan ehkä saatu vakiinnutettua porkkana lähes kaikessa ruoassa, ja siihen rinnalle ollaan nyt yritetty vielä purjoa. Ollaan aika huonoja ostamaan mitään kasviksia, joten pitäisi keksiä just joitain semmosia mitkä säilyy pitkään hyvänä jääkaapissa. Eli jos tähän on ideoita niin saa antaa, lupaan kokeilla erilaisia asioita.

Purjo on muuten aika jännä kapistus. Mä luulin, että mä vihaan sitä. En vieläkään ole sitä uskaltanut sellaisenaan maistaa, mutta ruokiin se tuo kyllä ihan uudenlaisen kulman. Eikä se kulma ole huono, vaan päinvastoin. Se purjo ei itsessään siellä ruoassa yleensä maistu, mutta se tuo koko ruokaan käytännössä uuden maun, joka on hyvä. Porkkana ei yleensä myöskään itse maistu sieltä ruoasta, mutta se käsittääkseni tekee ruoasta hitusen edes täyttävämpää. Tai siis, että tulee syötyä jotain muutakin siinä sivussa kun pelkästään esim. jotain pastaa ja lihaa.

Hyviä lisäyksiä ja pitää vaan ylläpitää tätä. Tuoda vielä lisääkin erilaisia kasviksia tms. ruoanlaittoon. Mä haluaisin mennä ehkä enemmän ja enemmän sitä kohti, että ruoassa olisi enemmän jotain muuta kun lihaa. En tosiaankaan pysty siirtymään miksikään kasvissyöjäksi, koska rakastan lihaa, mutta haluaisin silti ruokaani enemmän kasviksia tms. Jos sitä salaattia ei jaksa ruoan kylkeen tehdä, niin sitten se terveellisyys pitää piilottaa siihen itse ruokaan. Helppoa ja kivaa, eikö?


Hmm, eikai mulla sitten muuta. Ei ainakaan tule mieleen mitään. Jos mä koen jotain unohtaneeni, niin onpahan ainakin hyvä syy tulla kirjoittamaan uutta blogimerkintää myöhemmässä ajankohdassa. Toki tähän elämään kuuluu tällä hetkellä myös stressiä ja sen päälle vähän myös stressiä, mutta en jaksa niitä nyt lähteä täällä puimaan. Äiti mulle sanoikin, että mä olen vähän semmonen huolehtija. Mua huolettaa kaikkien muiden tilanteet niin paljon, että välillä unohdan itse hengittää. En silti osaa asioille mitään tehdä, joten.. No, sitten mä vaan olen huolissani täällä kotona..

Mutta tosiaan, mun ei pitänyt siihen mennä. Eli tämä merkintä oli tässä.

Terveisin,
Vesa-Matti

Kihloihin!

Oli 30.3.2022, Max oli juuri saatu nukkumaan. Vesku meni pimeään suihkuun istumaan ja käymään mielessään menneitä paria viikkoa läpi. Eira touhusi asunnossa kasaantuneita juttuja. Jossain vaiheessa Eira avasi suihkun oven ja saapui myös suihkuun. Eiran oli tarkoitus vaan nopeasti peseytyä, mutta Vesku keskeytti tilanteen ja avasi keskustelun. Asioita keskusteltiin läpi uudestaan ja keskustelu jatkui:

– Kun me tästäkin taas selvittiin.. Niin, mitä jos.. Tuota.. Haluaisitko sä.. Hmm.. Mahdollisesti joskus meidän sukunimen, Vesku takelteli sanoissaan.
Vesku jatkoi: 
– Siis, ei sun oo pakko sitä sukunimeä.. Mutta siis.. Jos vaikka mentäis ensin kihloihin ja mietittäisiin vaikka naimisiin menoa..?

Eira suostui.
Seuraavana päivänä Vesku ja Eira kävi ostamassa sormukset.


Hei ihmiset. Ajattelin tulla tännekin vielä erikseen ilmoittamaan, että me mentiin eilen (tai siis sormukset vaihdettiin silloin) kihloihin Eiran kanssa. Se ei tapahtunut mitenkään romanttisesti se meikäläisen kosiminen, koska.. No, minä olen minä, enkä mä osaa olla semmonen romantikko. 

Meillä oli tässä pari viikkoa suhteellisen tulehtunut meininki kotona, joka johtui pääosin siitä, että me kumpikaan ei osata oikein puhua ajoissa. Päästetään asiat patoutumaan ja kaikki tietää, että mitä siitä seuraa; se purkautuu sitten jotenkin huonolla tavalla jossain tilanteessa. Tuli tilanne, joka johti toisenlaiseen tilanteeseen ja sitten oltiinkin melkein pari viikkoa vihaisia toisillemme.

Mä olen kyllä monesti aikaisemminkin miettinyt, että olisi kiva ns. mennä seuraavalle tasolle. Nyt kuitenkin koin hetken jotenkin oikeaksi kun saatiin asiat puhuttua läpi ja luvattiin toisillemme parempaa puheyhteyttä.

Mä olen siis kyllä kerran aikaisemminkin yrittänyt ehdottaa kihloja, mutta silloin tilanne oli vielä jotenkin ehkä katastrofaalinen, jos niin voidaan sanoa. Silloin Eiran kieltäytymiselle oli ihan ymmärrettävä syy, koska mulla oli silloin tapana tavallaan vaan kadota ryypiskelemään. Sen tavan mä olen jättänyt aikaa sitten hyvin vahvasti pois ja keskittynyt muutenkin enemmän olemaan poissa alkoholin parista. Mutta voitte varmasti kuvitella, että Eiran luottamus muhun ei ollut silloin kovin vakaalla pohjalla. Kieltäytymisen myötä mä tavallaan kai jäin odottamaan, että ehkä Eira sitten itse kertoo kun on valmis.

Siitä on tosiaan tultu monen monta vuotta eteenpäin ja mä olen yrittänyt parhaani mukaan olla parempi mies. Ja nyt kun toivottavasti avattiin parempi puheyhteys, mitä siis kovasti ainakin toivon, niin mä tosiaan ajattelin, että enää en odottele, vaan nyt minä toimin ja kysäisen.

Ja siis kyllä, mulla on mielenkiintoa ihan naimisiin asti. Paljon tehdään sitä, että mennään kihloihin ja jäädään siihen, vaikka kihlaushan on lupaus avioliitosta. Tai oli ainakin joskus. Aikataulusta juteltiin kyllä, mutta mitään ei lyöty vielä lukkoon. Eiralla on omia ajatuksiaan sen suhteen, joten mennään Eiran ajatusten mukaan. Eihän tässä mihinkään kiire ole.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Vesa-Matti Nikander (@tekkomus) jakama julkaisu

Sormukset ovat tuossa. Me kun ei mitenkään varakkaita ihmisiä olla, niin eihän me nyt mitään timantteja. Mä olin määritellyt semmosen budjetin mihin kykenen omista pienistä säästöistäni venymään, mutta Eira tosiaan alitti sen. Se ihastui tuohon ja se sitten ostettiin. 

Hyvin kertoo myös meidän yhteiselosta se, että naureskeltiin sormuksille, jotka maksaa +500 euroa. Kai jollain on niihinkin varaa, mutta ei meillä, eikä meillä ole edes mielenkiintoa maksaa rinkulasta niin suuria summia. Mä ehkä muutenkin koen, että ei noi sormukset ole semmonen, hmm, näyttämisen väline. Enemmän merkitsee se, että se on semmonen, mitä tykkää sormessaan katsella – oli hinta mitä oli. Ja siis muutenkin se symboliikka, eli se, että nyt noi sormukset on tavallaan pari, mikä me ollaan valittu ja me nyt ollaan oikeat ihmiset kantamaan niitä.

Jos se jotain kiinnostaa, niin mulla on titaaninen ja Eiralla on hopeaa. Semmosiin me nyt venyttiin, koska jos Eiran sormukseen olisi materiaalin vielä jotenkin päivittänyt, niin hinta olisi melkein 10 kertaistunut. Voin alkaa tässä nyt sitten säästämään ja jos Eira naimisiinmentäessä tahtoo timantteja ja muuta, niin ehkä mulla sitten on mahdollisuus Eiralle semmoinen järjestää. No, tuskin mitään isoja timantteja, mutta jos edes jotain.

– Yhteiseloa 29.8.2011 lähtien.
– Max syntyi 28.10.2020.

– Kihloissa 31.3.2022 lähtien.
– Poika numero 2 on hyvällä mallilla, kasvaa hyvää vauhtia valmiiksi kohtaamaan maailman.
– Naimisissa, hmm, no, se jää nähtäväksi.


Onnellisuutta onneksi mahtuu tähän maailmaan, vaikka tilanne toisaalla on aika kurjakin. Ja nyt ei mulla kai muuta.

Terveisin,

Vesa-Matti

Avautuminen

Korona, Arton poismeno, läheisen ihmisen vakava sairastuminen ja nyt tämä lähelle osunut sota. Näitä asioita mä mietin eilen yöllä, koska olin päivällä soittanut äitille ja juteltiin niitä näitä. Miten tämä kaikki negatiivinen ryöppy tässä muutamassa vuodessa on aiheuttanut sen, että me ei enää hirveesti olla tekemisissä oman lähisuvun kanssa.

Arto oli yhdistävä linkki. Eikä vaan sitä, Arto oli paljon muutakin. Se näki meitä kaikkia ja oli aina jonkun meistä luona kun tarvittiin sitä. Arto piti käytännössä meiän perhettä kasassa. Tämä linkki kun katosi, niin kaikki on alkanut valumaan toisistaan kauemmas ja kauemmas – tai siltä musta nyt on alkanut hyvin vahvasti tuntumaan. Moni on siitä puhunut jo aiemminkin, mutta nyt vaan jotenkin näen sen itsekin selkeästi.

Korona taas on antanut siihen oman lisämausteensa, koska ne vähäisetkin yritykset nähdä läheisiä ihmisiä peruuntui jossain vaiheessa aina siksi, että ei haluttu levittää tai saada koronaa. Media pelotteli hyvin ja sehän meihin tepsi. En silti siis vähättele tautia vieläkään, en, mutta kyllähän sitä olisi voinut terveenä nähdä ihmisiä – ja voi siis vieläkin. Toki tää on omalta osalta mennyt hyvin vahvasti siihen, että olen aika täysin linnottautunut kotiin. Korona on yksi hyvin suuri osasyy siihen miksi.

Sitten tähän kaiken keskelle osui vielä tapaus syöpä. Ei minulle, mutta tähän ihan lähelle. En paljastele täällä asiasta enempiä. Tämä syöpä onneksi saatiin kuitenkin pois, jonka ansiosta tippui kyllä iso huoli harteilta. Pelkäsin kovasti todella pahojakin skenaarioita. Vaan tutkimuksetpa jatkuu. Syöpä löytyi käytännössä vahingossa kun tutkittiin toista oiretta, mutta onneksi löytyi. Toiseen vaivaan etsitään vielä syitä, joka taas aiheuttaa itsessä epätietoisuutta ja se taas lisää ahdistusta. 

Ja mä olen ihminen, joka ei halua kuulla huonoja uutisia. Tai tuskin kukaan haluaa, mutta mä olen alkanut vähän kammoamaan niitä. Voitaisiin kai puhua jo jonkinasteisesta fobiasta. Mun on siis hyvin vaikea kysyä ihmisten kuulumisia, koska ei voi koskaan tietää, että tuleeko nyt huonoja uutisia.

Mä oon kuitenkin nyt petrannut siinä ja mä soittelen äitin kanssa aina välillä. Yritän toki päästä mahdollisuuksien mukaan myös käymään paikan päällä, koska se on vähän helpompaa kun puhelimeen puhuminen. Haluaisin oppia soittamaan myös iskälle, mutta se on jokseenkin hankalaa. Äitin kanssa mulla on aina ollut suhteellisen hyvät puhevälit, mutta iskän kanssa ne on alkanut muodostumaan oikeestaan paremmiksi vasta aikuisiällä. Meillä oli mun nuoruudessa, hyvin todennäköisesti mun käytöksestä johtuen, aika heikot välit. Äiti sanoo aina, että me ollaan iskän kanssa niin samallaisia, että ei sovittu saman katon alle. Se voi olla juurikin näin, koska kyllä meidän isä-poika-suhde muuttui jotenkin heti kun muutin omilleni. 

Sitten on tietenkin nämä sisarukset. Kuulumisia kysellään aina välillä Facebookissa semmosessa perhe-ryhmässä, mutta yleensä tulee vastaukseksi vain "oravanpyörää". Kaikilla on oma arki, jota pitää pyörittää. Sitähän se elämä kaiketi sitten loppupeleissä on.

Haluaisin nähdä enemmän ja kuulla enemmän, että miten oikeasti menee. Meiltä kaikilta vaan tuntuu puuttuvan kyky semmosen tilanteen luomiseen. Ne ihan muutamat kerrat kun tässä parin vuoden sisällä ollaan nähty, niin on ollut semmosta suhteellisen hiljaista kahvittelua. Ei me osata puhua, ei ilmeisesti kukaan meistä. Onneksi siinä hetkessä on kuitenkin ollut jonkinlainen läsnäolo, että se ei ole ollut vaan ihan pelkkää kahvinjuontiakaan. Siitä olisi helppo lähteä rakentamaan jotain, jos osaisi.

Miksei voida esimerkiksi järjestää jotain kahvihetkeä joskus johonkin niin, että siellä olisi vanhemmat ja sisarukset. Silleen, että aluksi olisi vaikka vaan pakko avata suunsa ja toivoa, että keskustelu lähtee etenemään ja saadaan oikeasti tietää miten kelläkin menee. Se voisi olla ihan loistava irtiotto myös siitä paljon mainitusta oravanpyörästä. En tiedä. Me nyt kuitenkin tarvittaisiin tähän joku ratkaisu ennen kun ollaan täysin vieraita toisillemme, koska sitä mä en yksinkertaisesti halua. Jos joku ulkopuolinen voi lähteä jotain tämmöstä järjestämään? Kerää meidän perhe koolle ja pakota meidät jonkinlaiseen uuteen alkuun. Painota meille miten tärkeä tämä tukiverkko on.

Mähän koen siis tällä hetkellä taas kovin usein yksinäisyyttä. Oon siitä kirjotellut aiemminkin, että ei ihmiselle riitä se, että on kokoaika kotona ja näkee puolisoaan ja lastaan. Seinät alkaa hyvin nopeasti kaatumaan päälle, vaikka tästä arjesta todella paljon tykkäänkin. Tarvii vaan jotain muuta välillä.

Mä oon siitäkin puhunut, että ollaan etäännytty nuoruuden kavereidenkin kanssa suunnattomasti. Nyt se eskaloitui niin, että mä jätin sen keskusteluryhmän taakseni. Olin yrittänyt omasta mielestäni ihan tarpeeksi saada sitä porukkaa näkemään toisiaan, mutta koskaan ei tullut vastakaikua. Huomasin, että vaikka kuinka yritin illanistujaisia järjestää, niin aina paikalla oli vain minä ja Roni (harvoin kukaan muu). Muita ei ilmeisesti kiinnostanut, joten mulla tuli seinä vastaan. Toki mä ymmärrän, että kaikilla näilläkin ihmisillä on nykyään oma arki ja sen pyörittämisen vaikeus, mutta mä yritin aina ihan hyvissä ajoin. Eira on painottanut mulle sitä, että asiat pitää järjestellä hyvissä ajoin. Mä yritin sitä kikkaa, mutta ei sekään toiminut. Yleensä jo kuukautta ennen kyselin, että kiinnostaisiko ketään, mutta ei niin ei.

Nyt sitten kun tässä on tämä Venäjän ja Ukrainan välinen sota, niin mulla ei ole oikein ollut ketään kenen kanssa siitä jutella helpottaakseen omaa oloaan. Oon välillä yrittänyt Eiran kanssa avata keskustelua aiheesta, mutta mä luulen, että Eiraa ei hirveesti jaksa kiinnostaa. Varmasti se sitäkin stressaa, mutta Eira on aika taitava siirtämään tommosen stressin taka-alalle. Mä yritän kuitenkin aina vähän jotain kertoa siitä, mutta eihän se keskustelu mene kun siihen, että mä kerron mitä olen taas lukenut. Helpottaahan se toki vähän sitä kuormitusta minkä itselleni aiheutan lukemalla noita uutisia, joten onneksi jaksaa kuunnella edes sen hetken verran.

Lopputulema on siis se, että tässä ollaan aikalailla taas aika yksin. Tai siis yksinäinen. Näin se elämä vaan meitä ihmisiä kuljettaa, koska mä muistan hyvin ajat kun en koskaan kokenut yksinäisyyttä. Mä poikkeuksetta aina nautin yksin olemisesta jos semmonen tilaisuus siunaantui. Nyt en voi aina sanoa nauttivani. Nyt mä kaipaan todella usein jotain, en tiedä välttämättä mitä, mutta jotain. Olisipa Arto täällä, koska siitä sai aina juttelukaverin kun sitä eniten tarvitsi..

No, nyt ei mulla muuta. Ehkä mulla on taas kerran vaan niin kamala ikävä isoveljeä, että olo on suhteellisen alakuloinen ja se aiheuttaa mussa tämmösiä fiiliksiä.

Terveisin,
Vesa-Matti

Maaliskuulumisia

Ajattelinpa tulla taas hieman päivittämään kuulumisia. On tehnyt pari päivää mieli kirjottaa, mutta kun ei oikein tiedä mitä kirjottaa, niin pitää kirjottaa nyt edes jotain. Ei nää kirjoistushimot muuten mene menojaan.

Viime päivityksessä kerroin olevani kipeä. Mä olen sitä ehkä hieman vieläkin. En luota enää siihen, että tämä olikin vain pieni vilustuminen. Tikkua en nenääni silti työnnä, se on vissi. Mä olen sen kerran kokenut ja toista kertaa en siihen aio suostua. Mun nenään se tikku ei vaan yksinkertaisesti sovi. Jos tämä nyt sitten on korona, niin olkoon. Mä olen muutenkin hyvin paljon kotona ja jos täältä johonkin liikun, niin en yleensä koske mihinkään ja käytän maskia. Tiedän, olen osa isompaa ongelmaa.

Mulla on siis vielä yskää, hyvin vähäistä, mutta sitä on. Pientä päänsärkyä välillä, joka voi johtua ilmeisesti nousseesta verenpaineesta. Sen huomaa myös siitä, että mulla humisee päässä välillä. Olen lueskellut, että flunssa voi jälkioireenaan nostaa verenpaineita, joten en ole vielä huolissani. Heti kun yskä häviää ja jos humina päähän jää, niin sitten voin huolestua. Toi humina alkoi itseasiassa yksi päivä kun niistin nenääni raivokkaasti, kuulin kuinka oikea korva tavallaan räsähti ja sen jälkeen on välillä kuulunut huminoita. Että voihan se olla, että mulla on vaan joku korvaoirekin, eikä kohonnut verenpaine. Mene ja tiedä, odotan vain täydellistä tervehtymistä ennen kun panikoin.

Se humina on vähän semmosta kun.. No, tiedättekö kun joku on autollaan pysähtynyt teidän talon viereen? Auto käynnissä ja sisälle kuuluu semmosta tasasen epätasasta huminaa? Kai te nyt tiedätte. No, se humina on sitä semmosta. Aluksi mun pitikin ihan ikkunoista katella, että missä se piinaava auto oikein on, mutta kun ei löytynyt ja Eira ei samaa kuullut, niin ajattelin sen kuuluvan omasta päästäni. Mä en sitä kokoaika kuule, mutta välillä pysähdyn kuuntelemaan, että joko se on loppu, mutta sitten se tulee taas ihan yks-kaks-yllättäen jostain. Mmm-mmm-mmm-mmm.. Rasittavaa, mutta toistaiseksi ihan siedettävää.


Seuraavaksi haluaisin sanoa muutaman sanasen herra Maxista. Eilen illalla kun laitettiin poikaa nukkumaan, ilmestyi jostain ihan yks-kaks-yllättäen mahdoton kiukku. Poika oli ensin aivan väsynyt, mutta yhtäkkiä kaikki viittaukset väsymykseen oli tiessään ja tilalla vain itku. Mä kannoin poikaa sylissäni taloa ympäri, hetkeksi se aina rauhoittui, mutta sitten pillahti taasen itkuun. Eira kantoi poikaa sylissään taloa ympäri ja poika rauhottui, mutta pillahti itkuun taas. Eira piti kättään Maxin rintakehällä ja silitteli poikaa sängyssä, hetken se sitä rauhoitti ja sitten se taas pillahti. Minä tein saman perässä, mutta itkuksihan se meni taas.

Mikään ei auttanut, itkua vaan jatkui. Varmaan tunnin poika itki ja yritettiin kaikin tavoin olla tukena. Lopulta itkeminen oli ilmeisesti väsyttänyt poikasen niin, että nukahti viimein. Huh, rauha maassa ja poikasella uni.

Yö meni nukahtamisen jälkeen käsittääkseni suhteellisen normaalisti. Ei ollut itkukohtauksia, vaan unta ja välillä pieniä heräämisiä. Max ei siis vieläkään nuku kokonaisia öitä, joten voidaan puhua normaalista yöstä. Aamu meni käsitykseni mukaan myös aivan normaalisti. Max oli herännyt seitsemältä ja se tietää sitä, että päikkäreille mennään viimeistään 11 maissa. Eira lähti niihin aikoihin töihin ja mä itse aloin laittaa Maxia nukkumaan 11:15 muistaakseni.

Poikanen joi maidon sängyssään normaaliin tapaansa, mutta sen jälkeen alkoi taas itkeminen. Nyt ei saa edes laittaa kättä rauhoittavasti rintakehän päälle, vaan nyt se suututtaa ja lisää itkuun tehoa. Itkee, mutta mikään mitä mä voin tehdä ei auta. Melkein puolitoistatuntia myöhemmin poika nukkuu.

Tää on hyvin järkyttävää siksi, että Max on aina tähän asti mennyt nukkumaan helposti. Ollaan nostettu se sänkyyn, annettu pullo maitoa ja sen jälkeen huone on hiljentynyt. Välillä on saattanut kuulua kun tutti lentää sängystä lattialle, mutta muuten huoneesta ei ole enää yleensä kuulunut mitään, korkeintaan pientä kuorsausta. Noin 5 minuutin operaatio on muuttunut nyt pariin kertaan yli tunnin operaatioksi.. Tämä ei saa jatkua näin.

Toisaalta mä olen itse samallainen. Mä saatan olla todella väsynyt, mutta kun menen vaaka-asentoon sänkyyn niin olenkin taas aivan virkeä, enkä nukahda kun pakottamalla. Max ei saa nyt omaksua multa tätä typeryyttä, koska meille on ollut iso onni se, että Max on ollut niin helppo nukutettava. Toivotaan, että tää on vaan joku hyvin todella nopeasti ohi menevä kausi.

Muutenhan tämä arki on ollut tässä taas kovin toimivaa. Päivät on kulunut, mutta niitä ei ole tarvinnut kuluttaa. Vielä kun tuo lumi tuolta oikeasti poistuisi, tai ainakin liukkaus, niin sitten ruvetaan olemaan päivät pitkät pihalla. Ainakin toivon niin. Ulkoilu Maxin kanssa on ollut nyt ehdottomasti yksi omista lempparihommista, mutta sitä varjostaa vaan pari seikkaa. Toinen on tuo liukkaus ja toinen se, että Max viihtyy pihalla niin hyvin, että kun sieltä sisälle joskus on pakko tulla, niin siitä tulee taas ihan kamala show.

Kevättä odotetaan siis nyt ihan oikeasti oikeasti. Tai no, tammikuusta lähtienhän mä olen odottanut, että nurmikko alkaisi näkyä ja ilmat lämmetä.


Mä haluaisin paljon kirjotella taas tosta Venäjän ja Ukrainan sodastakin, mutta en mä voi tarjota siihen mitään uutta. Me, jotka asiaa stressataan, tiedetään liikaa faktaa ja fiktiota. Ja sitten taas ne, jotka välttelee uutisointia aiheesta, niin ei tarvitse minkäänlaista pakettia aiheesta multakaan. Joten luetaan tai ollaan lukematta uutisia. Jatketaan näillä.

Mua todella suuresti vaan ärsyttää, että Venäjä kohdistaa iskujaan siviileihin. Toisaalta kaikkihan tuolla Ukrainassa on viattomia, mutta se, että aletaan tuhoamaan sairaaloita ja muita siviilikohteita.. Se saa veren kiehumaan. Eniten kiehuttaa sodan alle jääneet lapset.. Miksi pitää lopettaa pienten ihmisten elämä ennen kun se on edes kunnolla alkanutkaan? Yks päivä luin, että nuorin sodassa kuollut on ollut silloin about Maxin ikäinen lapsi.. Suututtaa niin! Mikään ei oikeuta tohon mitä Venäjä tällä hetkellä tekee, ei mikään! Päättäjät vaihtoon ja sota seis.

No, tulihan sitten kuitenkin pieni avautuminen aiheesta, vaikka yritin pidätellä. Nyt ei mulla muuta.

Terveisin,
Vesa-Matti

Sota, sairaus ja Sarppa

Tämä Ukrainan ja Venäjän tilanne, hmm.. Suututtaa ja ahdistaa edelleen. Nyt en kuitenkaan ihan kokoaika ole lukemassa uutisia aiheesta, jotta pystyn keskittymään muuhunkin elämään. Toki mua kiinnostaa edelleen kokoaika, että mitä tapahtuu ja missä tapahtuu, mutta yritän mahdollisimman paljon pitää silmäni pois uutisista.

Noi uutiset kun on ollut sitä, että välillä mulle tulee hyvä olo niistä, koska Venäjälle on tullut paljon sanktioita ja tappioita. Seuraavassa hetkessä Putin – tuo itse itsensä nurkkaan ajanut reppana – pistää ydinasejoukot valmiustilaan tai muuta yhtä typerää. Siinä kohtaa on taas hyvin turvaton olo.

Ukraina pistää hienosti vastaan, mutta riittääkö se? Putin on jo nyt ilmeisesti alkanut ihan huvin ja urheilun vuoksi ampumaan siviileitäkin. Mikään ei ilmeisesti saa enää tulla sen tielle, tai siltä se ainakin alkaa vaikuttaa.

Kun mä itse olen niin kova spekuloimaan, niin on monesti käynyt mielessä, että mitä vaihtoehtoja Putinilla enää on? Onko sillä enää mitään hävittävää? Mitä noita uutisia on lukenut, niin ei sillä taida hirveesti hävittävää enää olla, joten.. Miksi se ei alkaisi niitä ydinaseitakin käyttämään? Tyyppi on niin nurkassa kun kukaan tyyppi voi olla. Sitä vihaa lähes koko muun maan lisäksi myös iso osa omasta kansasta.

Mä odotan vaan kokoaika semmosta elokuvamaista käännettä tähän, että koko sen ykkösnyrkkikin kääntää sille takin ja hoitelee sen pois päiviltä. Sen jälkeen Venäjää ryhtyy hallitsemaan joku, jota ei kiinnosta tulkita historiaa harhaisesti ja lähteä sen perusteella valtaamaan "omia alueitaan" takaisin.

Koko tämän tilanteen ajan on kokoaika peloteltu myös sillä, että se Venäjä vyöryy kohta myös Suomeen. Se on ajanut enemmistön tukemaan ajatusta NATOon liittymisestä. Mä oon tässä asiassa Niinistön kanssa aika samaa mieltä, että nyt ei kannata hosua. Jos me nyt yhtäkkiä päätetään liittyä NATOon ja Putin on semmosen raivon vallassa kun se onkin.. Eiköhän se siinä kohtaa ole automaattisesti ydinpommi Suomeen, koska sotilaat on kiinni Ukrainassa – tai ainakin iso osa sotilaista ja kalustosta. En usko, että Putinillakaan riittää kapasiteettia sotia kahta maata vastaan samaan aikaan.

Mitä hyötyä siitä on meille, jos me päästään NATOn ydinasearsenaalin "suojaan", mutta meidän päälle ensimmäisenä semmonen mäjähtää?

Venäjä haluaa Ukrainaltakin vaan käytännössä neutraaliutta. Ja poistaa sieltä sotilaat ja natsit.. Köh.. Mun mielestä meidän kannattaisi olla tässä kohtaa neutraaleja, vaikka nyt aika paljon Suomestakin on lahjoituksia lähtenyt Ukrainaan. Mä en jaksa uskoa, että Venäjä ihan heti on tulossa Suomeen, koska ei sillä mene hyvin tuolla Ukrainassakaan. Venäjän omat sotilaatkin on epätietoisia ja peloissaan, koska ne on lähetetty kuulema sotaharjoitukseen, mutta tilanne onkin ollut ihan oikea sota. Tai mihin tässä nyt nykypäivänä kannattaa uskoa..

Mä haluan lopulta kuitenkin aina uskoa hyvän voittoon.

Ja hei, mä oon oikeesti ihminen, jota ei kiinnosta politiikka. Joten jos mun ajatukset NATOsta tai muutenkaan näistä asioista on naiiveja tai jotain, niin johtuu ihan siitä, että mä keskityn elämässä pääosin vaan siihen, että omassa kuplassa olisi hyvä olla. Kannattaisi keskittyä muidenkin. Tarkotan tässä tapauksessa kuplalla ihan vaan tätä omaa arkea ja elämää. Sitä, että itellä olisi hyvä olla ja mun läheisillä olisi hyvä olla. Siinä on tarpeeksi ajateltavaa, joten voisi typerät sodat ja muutenkin typeryys maailmasta kadota.

---

Muita kuulumisia ehkä tähän väliin myös. Mitenköhän helppoa on lähteä jauhamaan arkisia asioita sen jälkeen kun on juuri jauhanut sodasta? No, kokeillaan ainakin.

Mähän olen ollut tässä kipeä. Mä itse uskon ihan viimeiseen asti, että tämä on ihan puhdas vilustuminen. Tätä on kestänyt kolme päivää ja tällä hetkellä olo on lääkittynä ihan normaali. Aikaisempina päivinä lääkittynäkään olo ei ole ollut täysin terve, vaan on ollut kaikenlaista vaivaa. Kuumeinen olo on käynyt välillä, mutta se on poistunut ihan yhtä nopeasti kun on saapunutkin.

Oireisiini kuuluvat; nenän tukkoisuus, nenän vuotaminen ja yskä. Ennen näitä oireita mulla tuntui nielussa semmonen pieni pisto aina nielastessa, mutta se hävisi heti muiden oireiden ilmestyttyä. Tällä hetkellä mulla on jatkuvasti vähän kuuma, mutta muuten ei mitään tosiaan. Aamuisin aina täysi annos lääkkeitä, päivän aikana pari kertaa kuumaa juomaa (joka sisältää särkylääkettä) ja yöksi taas täydet dropit. Ehkä vielä ensi yöksi otan kasan särkylääkkeitä ja huomenna väitän olevani taas kunnossa. Mä en oikein jaksa sairastaa, koska se ei ole hirveen kivaa.

Niin, tosiaan, eilen aina välillä oli semmosia.. Tiedättekö niksat? Siis, hmm, onko sen oikea termi nyt nikotiinivajaus? Aina on puhuttu vaan niksoista. Kun tupakoit tupakkaa ja yhtäkkiä sulla ei olekaan tupakkaa, mutta sun keho tarvitsisi tupakkaa. Sitä tarkoitti niksat ennen ja sitä tarkoitan tässä nyt. Eilen mulla tuli jatkuvasti semmonen olo, vaikka en tupakkaa enää sillä tavalla kulutakkaan, että sitä mitenkään tarvitsemalla tarvitsisin. Viihdekäyttöön, eikä sen jälkeen yleensä edes tule niksoja. Oikeat niksat mulla on varmaan ollut viimeksi silloin kun tupakoinnin lopetin.

Ja eilen illalla mulla sitten taas oli pari kertaa olo kun olisin unohtanut ottaa lääkkeet. Söin siis joskus paniikkihäiriölääkkeitä ja ne jos aamulla unohdin ottaa, niin illalla huomasin päässä semmosia humahduksia. Eilen illalla jostain syystä tapahtui näitä humahduksia taas, vaikka en mitään lääkkeitä tällä hetkellä popsikkaan. Tai siis särkylääkkeitä joo, mutta mitään vakituista lääkitystä mulla ei ole. Niitä humahduksia tapahtui pari kertaa sohvalla maatessani, mutta sitten ei taas mitään. En tiedä mistä johtui.. Eikai särkyllääkkeisiin voi jäädä sillä tavalla koukkuun, että se aiheuttaisi vierotusoireiden kaltaisia oireita? Enkä mä niitä särkylääkkeitäkään mitenkään säännöllisesti ole syönyt muuten, koska mä en haluaisi syödä niitä nytkään. Oon yrittänyt päästä eroon, mutta vaikeeta se on. Ehkä tälleen "oikean hädän edessä" voin myöntyä niitä syömään, mutta krapulaan tms. en niitä enää ikinä vedä.

Tänään aamulla heräsin ja huomasin, että pientä nenän tukkoisuutta vielä on ja välillä pieniä yskäkohtauksia. Muuten koen olevani taas terve. Yskä tekee hieman rintakehän kipeäksi ja sen takia mä kai ne särkylääkkeet tänään aamulla latasin naamaan. Mutta tän päivän jälkeen en taas lääkkeitä enää tarvitse, siihen mä uskon.


Ja vielä sitten vähän asiaa meidän toisesta kissasta, Sarasta, joka myös Sarppana tunnetaan. Mä olen täällä saattanut joskus mainita, että Sarppa on tavallaan jatkoajalla. Mä koen sen itse niin, koska eläinlääkäri antoi meille vain kaksi vaihtoehtoa, joista me tietenkin valittiin se, jossa kissa jää vielä henkiin. Rakkautta on myös osata luopua ajoissa, mutta eläinlääkäri ei täysin poissulkenut sitä vaihtoehtoa, etteikö Sarppa voisi vielä leikkauksen jälkeen elää normaalia elämää, joten valittiin kuitenkin silloin vielä vaihtoehto elämä. Ja en ole katunut päivääkään.

Se oli siis jonkinlainen tukos vatsassa, joka Sarpalle silloin diagnosoitiin. Sieltä sen vatsasta saatiin silloin järkyttävä määrä ylimääräistä möhnää pois, ja meitä käskettiin ruveta antamaan kalliimpaa ruokaa. Kalliimpaa ruokaa on nyt mennyt, mutta täysin terveeksi toi kissa ei ole tullut. Ei se siis vaikuta sairaalta tai mitään, mutta aina välillä tulee semmosia, hmm, tukoskohtauksia.

Tämmösinä tukospäivinä olisi hyvä saada kissa kylpyhuoneeseen niin pitkäksi aikaa, että tukos tulee ulos. Me ei kuitenkaan aina huomata sitä, että koska sillä semmonen tukos on, koska se käyttäytyy suhteellisen normaalisti. Se on nimittäin ihan järkyttävä sotku minkä se saa aikaan jos sitä ei saa ajoissa vangittua yhteen tilaan. Se kulkee ympäri asuntoa kokoajan tiputtaen sotkua takapuolestaan. Yhdestä tilasta se siivoaminen olisi ihan helppoa, mutta miettikää nyt kun sillä on sotkettavanaan koko asunto.. Niin, niitä kovettuneita tippoja saa pyyhkiä kaikkialta. Oikeesti, kaikkialta. Menee käytännössä kaikki kankaat pesuun, jotka on ollut millään tavalla esillä.

Maanantain ja tiistain välisenä yönä oli taas ollut tämmöinen tukoskohtaus ja meidän koko kämppä oli peittynyt laikkuihin. Tiistaina kissa oli tosi apaattinen ja mä olin ihan varma, että nyt sillä on tullut kilometrit täyteen.. Se kyhjötti omissa oloissaan keittiön pöydän alla, ei liikkunut syömään tai edes juomaan. Mä aina välillä kannoin sitä juomakupille ja kyllä se sieltä aina lipitti sitä vettä, joten toistaiseksi ei vielä kiire eläinlääkäriin. Illalla Eira haki sille sitten vielä semmosta märkäruokaa, josta se todella paljon tykkää; sitä kun se alkoi syömään, niin huoli oli aikalailla poissa.

Seuraavana päivänä, eli keskiviikkona kissa oli taas oma itsensä. Ja on sitä edelleen. Syö, juo ja hiekkalaatikolla asiat toimii. 

Tätä tukosshowta tää nyt sitten mahdollisesti on niin pitkään kun Sarppa on. Jos muuttuu kivuliaaksi tai käytös muuttuu muuten tosi radikaalisti, niin sittenhän se on mentävä eläinlääkäriin. Mutta niin kauan kun tämä menee tämmösellä totutulla rutiinilla, niin pidetään vaan huoli kissan hyvinvoinnista. Kissan kun ottaa, niin siitä täytyy kyetä huolehtimaan ja sille täytyy tarjota paras mahdollinen koti. Siihen me edelleen tähdätään. Välillä se voi olla sotkuista puuhaa, mutta sittenpähän siivotaan.


Ja näin ollaan saavuttu blogimerkinnän päätepisteeseen. Tässä kohtaa vielä mietin, että mitenköhän jaan tämän blogimerkinnän fiksusti.. Ehkä tähän tarvitsee kansikuvan lisäksi jonkinlaiset väliotsikot, koska ainakin ensimmäisen ja toisen aiheen välillä on niin suuri ero, että ne pitää erottaa toisistaan. Teillehän tämä loppuhöpinä on taas turhaa, koska te jo tiedätte minkälaiseen tulokseen olen tässä tullut.

No, nyt ei mulla muuta.

Terveisin,
Vesa-Matti

Sota ahdistaa

Mä olen päästäni ehkä jotenkin enemmän viallinen kun olen aikaisemmin ajatellutkaan. Tää Venäjän ja Ukrainan sotatilanne on mun mielestä todella ahdistava, enkä mä haluaisi tietää siitä mitään. Mä haluaisin elää täydessä uutispimennossa, mutta jokainen media tuuttaa aiheesta toinen toistaan erilaisempia juttuja. Siltä ei voi välttyä. Ainut vaihtoehto olisi varmaan, että sulkee puhelimen, television, tietokoneen tai kytkee päältä koko internetin.

Vaan mitä tekee täydellistestä uutispimennosta haaveileva Vesa-Matti? No, se ottaa puhelimen noin 5 minuutin välein käteensä, avaa Iltalehti-sovelluksen ja lukee maailmanmenosta. Uusimpien käänteiden lukemisen jälkeen tämä samainen Vesa-Matti alkaa googlettelemaan asioita; Ukrainan ja Venäjän historiasta, Putinin valtakaudesta, ydinaseista ja kaikesta tämmösestä pienestä.

Mä tiedän asiasta paljon enemmän kun mä ikinä koskaan olisin halunnut tietää – paljon faktaa, mutta varmasti myös hyvin paljon fiktiota. Mä lataan päähäni kokoaika kaikkea turhaa tietoa ja ahdistukseni vain kasvaa. Toisinaan lukeminen myös helpottaa, koska välillä lukemani artikkelit on myös ihan positiivisiakin. Tykkään runsaasti uutisista ja artikkeleista, joissa kerrotaan ketkä kaikki on jo kääntäneet takkinsa Venäjälle. Ja ehkä eniten pidin siitä kun luin, että hakkeriryhmä Anonymous on alkanut tekemään hyökkäyksiä Venäjää kohtaan.

Mä haluaisin lukea paljon enemmän artikkeleita myös siitä, että mitä Venäjän kansa tästä koko touhusta ajattelee. Käsitykseni mukaan suurin osa venäläisistä ei pidä tätä sotaa hyvänä juttuna, koska kansahan siitä eniten kärsii. Tai, enitenhän tässä koko touhussa kärsii Ukraina ja sen kansa, mutta tottakai kaikki pakotteet ja muut kohdistuu Venäjälle ja se saa venäläisetkin voimaan vielä huonommin. Se on periaatteessa niille aivan oikein, vaikka en haluaisi koko kansaa tuomita huonojen hallitsijoiden perusteella. Toivon, että jossain vaiheessa siellä alettaisiin ajattelemaan omaa kansaa ja laitettaisiin stoppi tuolle turhempaakin turhemmalle verenvuodatukselle.


Sitten aina silmääni iskee artikkeli siitä, että Ukrainan tilalla voisi ihan hyvin olla Suomi. Se saa mun vatsani aina kääntymään lähes ympäri ja mulle tulee todella paha olo. Tottakai mulla on paha olo myös Ukrainan puolesta, mutta mua oksettaa silti enemmän ajatus siitä, että mun läheiset ihmiset joutuisi sotaan. Toiset pakenemaan ja toiset rintamalle. Taas kouristi pahasti.

Pelottelua on paljon suuntaan jos toiseenkin. Toisaalta mä haluan uskoa tällä hetkellä niin, että Suomen ja Venäjän välit ei ole yhtään samanlaiset kun Ukrainan ja Venäjän. Niillähän toi meno on jatkunut käsitykseni mukaan jo vaikka ja kuinka kauan. Olin lukevinani, että Ukrainan rajat on muuttuneet kokoaika tässä vuosien saatossa ja Venäjän ja Ukrainan välit on olleet pitkään jo huonot. Venäjä on vissiin ainakin vuodesta 2014 asti kuumotellut Ukrainan rajoilla ja vallannutkin ainakin yhden alueen, Krimin niemimaan. Älkää tuomitko mua, mä luen nyt näitä asioita tosi paljon, mutta mä en ole vielä sisäistänyt kaikkea, joten tulee varmasti paljon väärääkin tietoa multa nyt tässä. Tai ainakin hyvin vajavaista tietoa.

Suomen ja Venäjän rajoilla ei ole ollut käsitykseni mukaan mitään tällaista, joten se antaa mulle ainakin henkilökohtaisesti semmosta turvaa, että ei se iso paha Venäjä sieltä ainakaan ihan heti niskaan tule. Sitten taas toisaalta kun skenaarioita on monia. Mitäpä jos nälkä kasvaa syödessä? Yhtäkkiä ei riitäkään vaan Ukraina, vaan pitää ottaa helpot pois kuleksimasta ja sitten tullaan väkisin Suomeen.

Putinin valtakausi loppuu käsitykseni mukaan 2024 (saatte korjata mua jos olen oikeasti aivan väärässä), jolloin siis järjestettäisiin uudet vaalit. Mä uskon, että tämä Ukrainassa järjestetty show ei ainakaan kasvata Putinin kannatusta, joten; tuleeko Putinille kiire? Valtakausi on lopuillaan ja pitää äkkiä vallata lisää ja lisää. Tehdä kaikkea mitä voi hirmuhallitsijana tehdä. Voin kuvitella, että tulee pakokauhu ja on pakko toimia vailla järjenhiventäkään – kuten se toimii tälläkin hetkellä.

Putin pitäisi ehdottomasti saada vallastaan ja se pelko pois myös Venäjän kansalta. Mä uskon, että siellä on paljon ihmisiä, jotka haluaisi vaan ihan perus tylsän arjen mielummin, mitä mäkin tällä hetkellä toivon ja odotan.


Maxin syntymän jälkeen mä olen alkanut ajattelemaan paljon enemmän myös muiden lasten turvallisuutta. Ukrainassa on paljon lapsia sodan jaloissa. Venäjän sotilailla ja Ukrainan sotilailla on varmasti lapsia, joiden turvallisuus on varmasti kaikkien ensimmäinen asia – kaikkien muiden, paitsi Putinin. Olen lukenut, että Ukrainassa on tällä hetkellä kuollut ainakin yksi lapsi, ja se saa mut erityisen vihaiseksi.

Mä en halua, että Max ja meidän tuleva pienokainen joutuu pakenemaan sotaa. En halua edes, että ne joutuu koskaan pelkäämään sotaa. En haluaisi minäkään, mutta vielä vähemmän haluan sitä, että mun läheisille ihmisille käy mitään.

Mä jouduin puolet mun elämästä odottamaan lasta ja nyt kun mulla semmonen on, kohta toinenkin, niin mä haluaisin pystyä elämään heidän kanssaan turvallista elämää. Kasvattaa niitä ilman minkäänlaista ylimääräistä pelkoa. Haluaisin, että ainut pelko olisi sängyn alla tai kaapissa majaileva hirviö, jota ei edes oikeasti ole olemassa. Tiedättekö?

Mä koen, että vaikka tässä on sattunut ja tapahtunut vuosien aikana paljon negatiivistakin, niin mä voisin nyt elää silti elämäni onnellisinta aikaa. Se vaan otetaan multa nyt pois kun maailmassa on kokoaika kiristyvä ilmapiiri.

Ukrainassa ja varmasti Venäjälläkin on perheitä, jotka ajattelee samalla tavalla. Juuri on saavutettu jotain jota on kauan odotettu ja sitten tulee tämä. Ensin korona ja sen jälkeen sota. Voitaisiinko jossain vaiheessa oikeesti vaan siirtyä siihen yleensä ei niin toivottuun tylsään arkeen?

Miksi maailmassa pitää olla sotahulluja? Miksi niitä ei saada virastaan? Miksi elämä on niin epäreilua nyt? Miksi Venäjän kokoinen alue ei voi tyytyä siihen mitä jo on? Paljon kysymyksiä, paljon ahdistusta.

Mulle olisi tällä hetkellä aivan se ja sama, vaikka koko maa olisi yhtenäinen. Kukaan ei haluaisi toiselta maita, vaan kaikki olisi yhtä ja suurta perhettä periaatteessa. Ei olisi Venäjää, ei Suomea, ei Ukrainaa tai edes USA:ta – olisi vain maapallo, tai miksi sitä ikinä kutsuttaisiinkaan. Olisi vain tämä oma pieni kupla mihin keskittyä ja minkä kanssa elää. Se riittäisi mulle aivan hyvin.

Ja nyt ei mulla muuta. Mä ajattelin, että puran hieman tätä mun ahdistusta tänne ja tässähän tätä tuli.

Terveisin,
Vesa-Matti

Putous 2022 – Sketsihahmot

Nyt siellä sitten syttyi se sota. Voi hemmetin hemmetti. Mä nyt vaan kovasti toivon, kuten varmasti moni muukin, että se saataisiin nopeasti alta pois ja Venäjä tuomittua toimiensa perusteella oikein kunnolla.

En kuitenkaan tullut tänään siitä kirjottamaan, vaan huomasin, että taas on se aika vuodesta kun mun vanhat Putous-merkinnät alkaa pompahtelemaan "Suosituimmat"-osioon. Tarkoittaa siis sitä, että ihmiset löytää tänne Googlen kautta googleteltuaan Putousta.

Ajattelin ihan vaan huvin ja urheilun.. No, ei tässä kyllä mitään urheilua ole, mutta ainakin huvin vuoksi kirjoittaa noista tän kauden sketsihahmoista. Tästä ei tule sarjaa, mä perkaan nää kaikki hahmot nyt ja kerron oman suosikkini, koska sitä jotkut kuitenkin odottaa löytäessään tänne.


Ihan alkuun on pakko sanoa, että kolmen jakson perusteella edessä on kyllä suhteellisen surkea kausi sketsihahmojen osalta. Ja ehkä muutenkin, koska mun keskittyminen jaksojen aikana on ollut luokkaa nolla. Se ei ole saanut mua siis vielä mitenkään mukaansa. Uhkasin, että katson vaan yhden jakson ja tuomitsen sen perusteella, mutta kyllä mä varmaan koko kauden tulen katsomaan, koska oon tainnut katsoa kaikki muutkin kaudet. Putous-aiheisia merkintöjä en ole vaan vuosiin jaksanut tehdä, koska se taso on oikeasti aika paljon alempana kun oli silloin, kun jaksoin näitä merkintöjä viikoittain tehdä.

Mennään vaan suoraan asiaan.


Die-Harri – Pilvi Hämäläinen

Tää hahmo sijoittuu mun ranking-listalla ehkä sijalle 2. Aikalailla taattua Hämäläinen-laatua. Puhetyyli ja ulkonäkö ei sovi yhtään samaan pakettiin, mutta siinäpä se piilee hahmon hauskuus. Tarpeeksi kaukana toisistaan, jotta toimii yhdessä. Toi kun asteli lavalle niin odotin jotain möreää ääntä, mutta sitten se olikin tommonen hissukka. Monotonisesti tokaistu "tuhoa, kaaosta, kärsimystä" aiheutti nenätuhahduksen, joka on jo aika paljon nyky-Putousta katsoessa.

Hahmo kehittyy mun mielestä hyvin, mutta sitä osasin odottaakin, koska kyseessä kuitenkin jo hiljalleen Putous-konkari-titteliä nauttiva Pilvi. Ja tärkeintähän on tuoda hahmolle joka jaksossa jotain uutta, eikä vaan jämähtää siihen hokemaansa ja mennä sen turvin niin pitkälle kun vaan kykenee.

Jos tämä hahmo pudotetaan aikaisessa vaiheessa, niin sitten pitää taas kerran syyttää katsojia, jotka ei ymmärrä hyvän päälle.

Kape Virallinen – Pihla Maalismaa

Mulla tuli hyvin vahvat JVG-fiilikset tästä hahmosta kun se asteli lavalle. Jotenkin siitä tulee hyvin vahvasti mieleen Jare. Meinasin sanoa, että muhun ei enää hirveen vahvasti toimi se kun nainen pukeutuu mieheksi – tai päinvastoin – mutta iskihän muhun toi Die-Harrikin. Tää Kape ei vaan lähe.

Jutut on ihan toimivia, mutta joku tossa hahmossa häiritsee mua hyvin paljon. Kehityksestä en oikein osaa sanoa, koska ei ollut viime jaksossa mukana kun vain jonkun klipin verran, joka ei tarjonnut mitään uutta. Tuntuu, että hahmo pyörii samoissa jutuissa ja se tökkii.

Mun puolesta voidaan pudottaa aikaisessa vaiheessa, ellei sitten seuraavassa jaksossa tarjoa jotain erityistä.

Plussapisteet kuitenkin siitä, että hahmo on noinkin valmis, vaikka tämä on Pihlan ensimmäinen Putous-kausi. Siihen pitäisi vaan vielä tuoda nopeasti sitä tarinaa lisää ja kehitystä, josta mä jaksan valittaa ihan loppuun asti.

Hannu Gandhi – Aku Sipola

Tää hahmohan vissiin nauttii jostain yleisön suosikki-tittelistä. Mulle tää taas on eniten semmonen hahmo, että kun tämä astelee lavalle niin mä kaivan puhelimen esille ja teen jotain muuta. En siis voi sanoa hirveästi pitäväni. Ärsyttävyys ei ole mulle tae hyvästä sketsihahmosta – ja ärsyttävä tämä hahmo todella on.

Nyt kun katson uusintana tota ensiesiintymistä, niin.. No, on se sketsihahmo ja on sillä ihan hauskoja juttuja. Kaikki muu siinä hahmossa vaan jotenkin.. No, ei toimi mulle. Ei kaikki voi toimia kaikille.

Aku tekee myös ensimmäistä Putous-kauttaan ja siitä pakko antaa tällekin hahmolle ne plussapisteet, että hahmo on noinkin valmis. Mä vaan luulen, että tää hahmo ei tule kehittymään mihinkään suuntaan, koska se on käytännössä jo nähty. Eli jotain repäisevää tarvitaan, jotta mä voisin alkaa hahmosta pitämään.

Limu-Miska – Maaria Nuoranne

Ei, ei ja ei. Tämä hahmo, ulos, heti. Mä en pysty tähän.. Mä en usko, että hahmo tulee missään kohtaan tarjoamaan mitään muuta kun ärsyttävyyttä.

Mua pelottaa, että tän hahmon kohdalla käy sama kun kävi joskus Christoffer Strandbergin hahmon Nöpö-Felixin kanssa. Se menee pitkälle vain olemalla ärsyttävä, mutta vetoamalla joidenkin äiti-henkilöiden ja niiden lasten tunteisiin niin samaistuttavilla piirteillään. Ja mä inhosin yli kaiken Nöpö-Felixiä, mutta silti sitä hahmoa piti katsoa koko kauden verran kun ei siitä eroonkaan päästy. Mä toivon, että tätä virhettä ei toisteta Limu-Miskan kohdalla.

Maaria ei ollut hauska edelliselläkään Putous-kaudellaan. Tää on muistaakseni siis sen toinen hahmo, ja näillä näytöillä voisi näyttelijä mennä vaihtoon. Hahmo tuskin kehittyy mihinkään suuntaan vaan on koko kauden yhtä räkäinen, monin eri tavoin.

Niin, siis muutenhan Maaria suoriutuu pestissään hyvin, mutta sketsihahmot – jotka on Putouksen suola – ei vaan lähde.

Kaisla Sose – Mikko Töyssy

Tää oli mulle ehkä suurin henkilökohtainen pettymys. Mikko on ollut hyvä luomaan sketsihahmoja ja aikaisemmat hahmot on jopa jaksaneet naurattaakin, mutta tämä.. Tää oli ihan puhtaasti vaan kaikin puolin huono.

Hannu Gandhin tavoin tää saa mut ottamaan puhelimen käteen ja katselemaan mielummin vaikka videoita liikenneruuhkista, koska jopa se on mielenkiintoisempaa.

Mulla on kuitenkin pieni odotus, koska Mikko osaa yleensä kehittää hahmojaan. Tai siis luoda sitä tarinaa sinne pohjalle, joka on tärkeää. En vaan tiedä.. Tää hahmo ei edes luo mulle semmosta fiilistä, että haluaisin tietää siitä lisää tai edes nähdä mihin se kehitty.. Joten aika ristiriitaisissa fiiliksissä. Ei harmittaisi siis jos hahmo putoaisi aikaisessa ajankohdassa.

Heimo Herkkä – Jyri Ojansivu

Onneksi tämä hahmo on jo ulkona. Okei, ennen tätä olisi kyllä saanut tippua semmoiset hahmot kuin Limu-Miska ja Kaisla Sose. Vaikka Heimo Herkkäkään ei ollut hyvä hahmo, niin oli siinä ehkä enemmän sitä jotain kun näissä mun ehdottomissa inhokeissa.

Nyt on vaikea sanoa, että olisiko Jyri osannut viedä hahmoa vielä jotenkin eteenpäin. Hahmo oli tarpeeksi sekopäinen, että siitä olisi voinut vielä kehittyäkin jotain. 

Kattelen tässä tosiaan aina samalla ton noiden ensiesiintymisen ja nyt on pakko sanoa, että toi hahmo olisi voinut mennä pitkällekin jos sitä ei olisi tiputettu tässä kohtaa. Hyi teitä äänestäjät! Alkakaa äänestämään oikeasti huonoja hahmoja pois ja jättäkää ne potentiaaliset vielä kasvamaan.

Ihmettelen ihmisten kriteereitä hyvälle sketsihahmolle. Monilla kausilla on käynyt niin, että ne potentiaalisimmat on äänestetty heti alussa pois, koska ne on siinä vaiheessa tylsiä. Ne on alkanut kehittyä johonkin suuntaan, mutta sitten on tullut lähtöpassit. Jyrin hahmo oli näistä huonoista hahmoista se potentiaalisin, koska en luota Kaisla Soseeseen.

En nauranut hahmolle, mutta odotuksia oli.

Alvari Perätorvi – Aapo Oranen

Arvoisat ihmiset, tässä on mun suosikkini! Hahmo on niin huono, että se on aivan loistava. Tää vetoaa muhun ehkä sen takia, että tässä on jotain historian havinaa. Tää tuo mieleen paljon hyviä vanhoja sketsihahmoja, joita Putouksessa on ajansaatossa nähty.

Mua vaan pelottaa, että tää hahmo ei vaan kehity eteenpäin. Tää on käytännössä täysin valmis sketsihahmo, joten mihin se voi siitä enää mennä? Toisaalta mä olin huomaavinani viimeisimmässä jaksossa, että hahmo alkoi tekemään jo tuttavuutta jonkun toisen hahmon kanssa. Se miten kemiat toisen sketsihahmon kanssa toimii tuo lisää ulottuvuutta hahmoihin. Tää voi siis kehittyä toisten hahmojen kautta, ja sitä mä ehkä odotankin.

Aapo on onnistunut kyllä ensimmäisellä kaudellaan kerrassaan loistavasti. Paras hahmo. Kiitos.


Ja siinähän se sitten olikin. En ruvennut tässä sen enempää niistä juttelemaan, mutta kerroinpahan ainakin, että mitä nää hahmot on mussa herättäneet tähän asti. Hirveän paljon en kaudelta odota, mutta josko sen edes jaksaisi loppuun asti katsoa, niin olisihan sitä jo siinäkin.

Eli tl;dr: Voittaja Alvari Perätorvi, toisena Die-Harri ja kolmantena.. Hmm, jos on ihan pakko valita, niin ehkä se on sitten Kape Virallinen.

Ja nyt ei mulla muuta. Pahoittelut niille, joita nämä tämmöset Putous-merkinnät ei kiinnosta, mutta onneksi nämä voi aina ohittaa. Tää oli pieni paluu jonnekin mun juurille, koska aikoinaan näitä tuli tosiaan tehtyä aika runsaastikin. Seurasin kovin tiiviisti Putousta ja kirjottelin joka viikko uusimmat käänteet ja mielipiteeni.

Terveisin,
Vesa-Matti

Omaa aikaa ja stressiä maailmanmenosta

Mun on nyt jostain syystä todella vaikeeta löytää itelleni aikaa kirjottaa blogia. Ai miksikö? No, ns. oma aika on kovin vähäistä. Ja tämä vähäinenkin oma aika kuluu kaikkeen muuhun.

Mitä on tämä oma aika, jota on niin vähän? No, se on sitä aikaa periaatteessa kun Max nukkuu. Päiväunien aikaan meillä vanhemmilla on 1-3 tuntia omaa aikaa ja lopun oman ajan mä joudun ottamaan yöunista, 19-02 väliltä. Ilta-aikaan mä en yleensä enää jaksa koneelle tulla, joten se aika kuluu sitten televisiota katsellessa tai puhelinta räpeltäessä.. Tai siis.. En tiedä, ehkä mä jaksaisin vielä koneellekin tulla, mutta meillä on jotenkin jo semmonen.. Hmm, vakiintunut kaava päivien suhteen. Kello 19, toisinaan kello 20 jälkeen saa mennä pehkuun ja yleensä se lupa käytetään vikisemättä. Yleensä sitä siis ollaan pehkussa jo reippaasti ennen kello 21. Tuntuisi siis kovin oudolta yhtäkkiä olla menemättä pehkuun ja tulla vaikka tietokoneelle.. Vaikka oon mä silleenkin pari kertaa tehnyt, yleensä jos on ihan hirveä pelikausi ollut meneillään ja on tahtonut vaan pelata..

Mihin mä sitten kulutan tän mun oman ajan? Aikaisemmin mainittu pelaaminen on ollut nyt jotenkin tosi vahvasti läsnä. Mä olen pelannut puhelimella paria eri peliä, jonka lisäksi mä olen yrittänyt mahdollisimman paljon pelata The Sims 4 -peliä taas kerran. Tai en ehkä ole yrittämällä yrittänyt pelata, mutta kun olen taas aivan koukussa.. Pää vie aina takaisin pelien pariin.

Mä oon yrittänyt välillä yksin ollessani alottaa joitain uusia kausia joistain seuraamistani sarjoista, mutta mä olen jaksanut keskittyä ehkä 15 minuuttia kerrallaan. Tämän 15 minuutin jälkeen jakso on pakko pysäyttää ja siirtyä pelaamaan jotain. Kuka edes tekee niin? Kuka katsoo 15 minuuttia jotain jaksoa, jättää jakson kesken ja siirtyy tekemään jotain muuta? Ei kukaan, paitsi joku joka on hyvin koukussa pelaamiseen.

Iltaisin me sitten Eiran kanssa katellaan ns. meidän sarjoja, joita siis seurataan vaan yhdessä. Silloin jaksaa keskittyä, koska siinä saa toisen kanssa rupatella niitä näitä sarjan etenemisestä. Jossain vaiheessa Eiralla on jo sen verran kauhea väsy, että laitetaan nukkuohjelma pyörimään ja ihan hetken päästä kuuluukin jo Eiran pieni kuorsaus. Sitten alkaa mulla YouTube-maratoni.

Mä olen kuulunut YouTubeen vuodesta 2008 ja mä olen varmaan aikalailla sieltä lähtien tottunut siihen, että mun pitää kerran päivässä päästä katsomaan seuraamieni henkilöiden videoita. Se hetki on aikalailla vakiintunut sinne Maxin ja Eiran nukahtamisen jälkeiseen ajankohtaan. Toisinaan kyllä tällä hetkellä kun on tämä hyvin vahva pelikausi meneillään, niin olen joutunut joitain videoitakin keskeyttämään ja siirtyä pelaamaan. Sehän on ihan todella huippu-super-iso virhe ilta- tai yöaikaan. Vaikka se YouTube-videoidenkin katselu varmasti aktioi jotenkin, niin kyllä se pelaaminen on paljon isompi paha. Videoiden aikana pystyn nukahtamaan, mutta pelaamisen jälkeen silmät näkee jonkinlaista pelikuvaa vielä huonossa lykyssä tunninkin verran, joka ei mahdollista nukkumista laisinkaan. Pitäisi siis ehdottomasti olla pelaamatta enää silloin.

Mutta sitten on myös nämä hetket kun Eira lähtee Maxin kanssa tekemään jotain. Nyt esimerkiksi uimalaan, koska Max tykkää uimisesta tosi paljon ja ne on nyt ottaneet tavaksi käydä tyyliin kerran viikossa uimalassa. Ovi meni kiinni ja mietin: "Mitähän nyt pelaisin?"

Nää hetket on semmosta ns. extra omaa aikaa, joka tekee tämmöselle itsensä enemmän introvertiksi mieltävälle ihmiselle todella hyvää. Nää hetket on yleensä semmosia kun mulle tulee helpoiten ajatus, että voisin ihan blogin kirjoittaa. Nää hetket tulee periaatteessa yllättäen ja näille ei ole mitään sovittua aikaa. Mä voin joko ehtiä tekemään jotain, tai sitten en mitään – yleensä en kyllä mitään järkevää ainakaan. Jos tämän blogimerkinnän saan nyt aikaiseksi tänä aikana, niin koen ajan hyvin käytetyksi. Toisin olisi, jos olisin ruvennut pelaamaan jotain, koska siitä nyt ei oikeesti hyödy kukaan mitään. No, minä viihdyn, mutta siinä kaikki.


Hmm, mun on ehkä pakko puhua vielä toisestakin aiheesta. Nimittäin mua huolettaa tämä maailman tilanne tällä hetkellä. Tai oikeestaan mua ehkä enemmänkin ärsyttää.

Me ihmiset ollaan tässä joulukuusta 2019 lähtien rämmitty läpi covid-19-helvetin. Anteeksi kirosana, ei ole tapaistani. Tässä alkaa olemaan – oman käsitykseni mukaan – semmonen tilanne käsillä, että ehkä jo vihdoin näkyisi valoa tunnelin päässä ja päästäisiin elämään normaalia vähän huolettomampaa elämää. Paluu normaaliin siis, joka olisi tässä kohtaa jo oikeasti todella mahtavaa. Kuka enää jaksaa uusia rajoitteita tai variantteja? Kättä ylös rohkeasti, jos jaksat vielä uuden esimerkiksi tappavamman virusvariantin? En usko, että hirveän monta kättä nousi.

Paitsi ehkä yksi käsi nousi, mutta sekin naapurimaassamme. Niin, kyllä, jos korona ei ollut vielä tarpeeksi, niin seuraavaksi tulee suuri ja mahtava Putin. Mä en paljoa politiikasta ymmärrä, eikä se mua niinkään kiinnosta, mutta kyllähän nyt varmasti tyhminkin ihminen tietää, että tappamalla muita ihmisiä ei ratkaista mitään. Miksi siis pitää suunnitella sotaa? Venäjä on ennestään jo aika hemmetin valtava alue, joten mihin ne edes muka tarvitsee lisää maata? Mä en ole ihan mahdottomasti lukenut uutisia, pääosin vain otsikoita, joten en täysin kärryillä ole tässäkään. Oliko kuitenkin niin, että Putin haluaisi ns. maansa takaisin?

Ja jos niin, niin eiköhän se seuraavaksi halua myös Suomen takaisin Venäjän vallan alle? Mä en vaan oikeesti jaksa.

Tiedättekö kun maailmassa ei ole Maxin elämän aikana ollut semmosta järjestystä, kun oli vielä ennen vuotta 2019. Haluaisin, että voitaisiin jo palata oikeasti semmoseen perusturvalliseen elämänmuotoon, jossa ihmisen ei kokoaika tarvitsisi miettiä mitä seuraavaksi putoaa niskaan.. Tai siis tottakai semmoset perus arkiset asiat olen valmis ottamaan niskaani, koska sitähän elämän rämpiminen on, mutta mä en jaksaisi sen päälle kantaa vielä huolta tommosista asioista, joille mä en edes voi mitään. Mä en jaksaisi stressata enää näitä asioita, mutta en mä voi olla stressaamattakaan.

Mä huomasin stressini siinä kun tuli se uutinen, että Venäjä vetää joukkojaan Ukrainan rajalta, eikä mitään sotaa ole tulossakaan. Mulle tuli semmonen jännä aaltomainen hyvänolontunne koko kehoon. Silleen kun olisi kantanut jotain raskasta asiaa hartioillaan ja se olisi nyt pudonnut sieltä. Se helpotuksen tunne, tiedättekö? Mä ajattelin, että luojan kiitos ei mitään sotaa tullutkaan ja ehkä Venäjän johdolla onkin jonkinlainen kyky käyttää aivojaan.. Vaan sitten onkin tullut uutista jos jonkinlaista ja se painolasti on tullut takaisin jopa suurempana. Mua ahdistaa avata iltapäivälehtien sovelluksia, koska siellä on aina mitä todennäköisemmin herra isoherran naama ja jotain tyyliin "Venäjä vyöryy Ukrainaan".

Mun puolesta Venäjälle voitaisiin asettaa kaikki mahdolliset rangaistukset ja rajoitteet. Voisko joku siellä Venäjällä kysyä kansalta, että haluaako ne sotaa? Mä en usko, että venäläiset sotilaatkaan on hirveän innoissaan asiasta, koska siellä on varmasti myös perheellisiä miehiä eturintamalla, jotka ei tulekaan enää takaisin. Miksei kukaan ajattele yksilöä? Mä haluan tulla ajatelluksi, koska mä haluaisin vaan elää rauhallista elämää oman pienen perheeni kanssa, koska musta on pitkän, pitkän odotuksen jälkeen vihdoinkin tullut isä. Mä en haluaisi tähän nyt mitään ylimääräistä, ymmärrättekö?

Sota ei koske Suomea, vielä. Kuka uskoo, että Putin vallattuaan Ukrainan tyytyy siihen? Se ei ehkä tapahdu tänään, eikä huomenna, mutta varmasti sekin tulee ajankohtaiseksi jossain vaiheessa, että Suomikin pitää haltuun ottaa. Mua ärsyttää, koska en voi tehdä asialle mitään! Lopettakaa! Eletään kuitenkin vuotta 2022 ja asiat voidaan varmasti hoitaa myös ilman verenvuodatusta.

Päättäjät vaihtoon Venäjällä ja kansalle mahdollisuus vaikuttaa asioihin. Kaikki ei voi olla yhden sotahullun käsissä..


Nyt ei mulla muuta. Toivon vaan kovasti rauhaa koko maailmaan ja sitä, että saisin nyt vaan nauttia tästä ajasta.

Terveisin,
Vesa-Matti

P.S. Mä jouduin jälkikäteen korjata taas extrovertin introvertiksi, koska käytän itsestäni aina väärää termiä. Koskahan mä opin?