Pakko alkaa kävelemään

Hei, se on herra jojolaihduttaja täällä taas. Mä tässä eilen kävin läpi vanhoja kuvia, koska halusin kerätä Maxin jokaiselta kuukaudelta yhden kuvan mahdollista kollaasia varten. Siinä samalla tuli katsottua paljon myös omia kuvia parin vuoden takaa, koska siellä niitäkin seassa oli. Mä vaan huomasin viimeistään siinä kohtaa, että nyt on taas ihan pakko pysähtyä ja miettiä valintoja.

Mä olen taas täysin pullahtanut. Mä onnistun pääsemään tavoitteisiin, eli laihtumaan 20-30 kiloakin, mutta mä en onnistu pysymään siellä. Se on tosi pitkä rupeama kuitenkin kun tiputtaa sen melkein 30 kiloa, mutta se on yksi silmänräpäys kun se on jo takaisin melkein tuplana. En tiedä onko se takaisin kokonaisuudessaan, ei varmasti tuplana ainakaan, mutta semmonen fiilis kuitenkin on; ylensyönyt, turvonnut ja huono.

Tässä on ollut viimeinen niitti se, että päätin taas ryhtyä kesälomalle pätkäpaastosta. Niin.. No, me ollaan valehtelematta joka ilta herkuteltu jotain. Okei, pääosin se herkuttelu on ollut nugetteja ja majoneesia, mutta sekin on paha jos se tulee ihan tavaksi. Viikonloppuisin siihen päälle vielä sipsit ja karkit. Ei hyvänen aika! Miksi mä olen niin heikko? 

Ja kun se urheilu sitten.. Se on mulla todella kausittaista. Mä en saa siitä semmosta, että sitä olisi kiva joka päivä tai edes joka toinen päivä tehdä. Musta on kiva tehdä sitä silloin kun siltä tuntuu.. Ehkä siinä on se virhe. Mistä motivaatio? Peilissä on kyllä paljon motivoivaa materiaalia, mutta en silti osaa. Kesäisin tykkään pyöräillä, mutta kesäisin mä sitten olen myös pätkäpaastosta kesälomalla ja syön kaiken kuluttamani takaisin. Talvella mä sitten vaan istun, saatan pätkäpaastota, mutta en kuluta edes sitä mitä syön, koska en tee mitään.

Nykyään mä onneksi edes huomaan, että mä en jossain vaiheessa enää viihdy tässä kehossa. Peilikuva häiritsee, kaikki höllyvät käsivarret ja vatsa häiritsee. Silti, vaikka ne kuinka häiritsee niin en saa aikaiseksi mitään.

Mä tiedän, että paras keino olisi vaan nyt astua vaa'alle ja lähteä työstämään sitä tulosta paremmaksi. Se on toiminut pari kertaa. Mä en vaan, tiedättekö.. Siis, mulle on tullut kammo vaakaa kohtaan. Mä mielummin valehtelen itselleni, että "ei mulle ole tullut niin paljon takaisin, mä olen edelleen lähes yhtä kevyt kun silloin kun laihduin paljon". Se on vale, enkä halua kohdata totuutta. Mä kokeilen päälleni semmosia paitoja, jotka on ollut tosi mukavia päällä silloin.. "No, tää mahtuu vielä.. Ei tää niin hyvältä tunnu, mutta tää mahtuu vielä. Ei vielä oo mikään hätä".

Peilikuva on nyt kuitenkin taas alkanut hitusen ällöttämään mua itseäni. Ja mä en pidä siitä! Mä en pidä siitä, että mä en pidä siitä miltä mä näytän. Joskus pidin siitä miltä mä näytin vaikka olin lihava, mutta nyt en osaa pitää siitä yhtään. Mua ärsyttää se, että näen itsessäni epäonnistujan kerta toisensa jälkeen. 

Näillä saatesanoilla tahdon sanoa, että nyt taas muuttuu kelkan suunta! Mä en halua näyttää tältä, eikä mun ole pakko näyttää tältä. Mun on pakko alkaa tehdä jotain ja löytää se jokin tapa, jolla saan ylläpidettyä parempaa oloa ja vaakatulosta. Joo, ei se vaakatuloksen tuijottelu ole tässä nyt taas mitenkään se tavoite, mutta haluaisin päästä siihen kuntoon, että pystyisin taas katsomaan itseäni hyvillä mielin peilistä. Ja ehkä mä haluaisin lisää energiaa myös päiviin, koska.. No, nyt tää on ollut tätä sängystä sohvalle, sohvalta sängylle siirtymistä lähinnä. Ei riitä energia tekemään mitään vaikka hirveästi haluaisi.

Luultavasti helpoin tapa aloittaa muutos on ihan vaan kävelylenkit. Niitä on ehdottomasti lisättävä, koska nyt en välttämättä kävele 2000 askeltakaan päivässä. Jos kävelylenkit lähtee hyvin käyntiin, niin sitten haluan taas alkaa kokeilemaan juoksemistakin. Varmasti on otettu sillä saralla niin kauheaa takapakkia, että en taas jaksa juosta varmaan yhtä tolppaväliäkään.. Mutta sieltä löytyy sitten varmasti tavotteita, joita kohti on kiva mennä. Toivottavasti.

Päätin mielessäni, että "sunnuntaina on vielä semmonen päivä, että herkutellaan ja katotaan vaan teeveetä.." Mutta tiedättekö mitä? Mä haluan lähteä tähän nyt pettymisen kautta. Tänään loppuu kesälomailu pätkäpaastosta ja lojuminen, eikä sitä siirretä enää huomiselle! Pitää ottaa varmaan käyttöön motto: "huominen on tänään", josko sillä sitten lopettaisi asioiden siirtelemisen seuraavaan ajankohtaan. Siinä mä olen nimittäin aika loistava ollut.

Mä en taas haluaisi tehdä tästä blogista semmosta "laihduttajan käsikirja"-tyyppistä ratkaisua, mutta tiedättekö.. Te joudutte ehkä nyt kestämään sen. Ei tänne mitään ohjeita tule, koska minä jos joku on huono ketään neuvomaan, mutta mä olen aika varma, että ylläpitääkseni taas motivaatiota, mä tulen tänne tästä aiheesta taas kirjottelemaan enemmän tai vähemmän. Olisiko siis aika ottaa käyttöön taas otsikko "Minulla on nälkä"? Ehkä ei. Mun ei ole nyt tarkoitus näännyttämällä itseäni saavuttaa tuloksia. Mun on nyt tarkoitus pistää oikeesti asiat jollain tavalla jiiriin, jotta voisin mahdollisesti pidempään nauttia saavuttamistani tuloksista. Toivottavasti saavuttamistani tuloksista.

Pullero lähtee nyt varmaan lenkille, tai ehkä vasta illalla.. No, tänään kuitenkin, eikä vasta huomenna. Aloitetaan vaikka siitä, että 5 km on matka, joka vähintään pitää kyetä tänään kulkemaan. Eli nyt ei mulla muuta! Toivottakaa mulle onnea, koska onnea nää mun yritykset tuntuu aina vaativan. Heikko mieli ajaa aina takaisin vanhoihin kaavoihin. Katsotaan kauanko pullero tällä kertaa kestää..

Joo, ei mulla tosiaan muuta. Heippa!

Terveisin,

Vesa-Matti

Heinäkuulumisia

Laitoin tässä valokuvat siirtymään puhelimesta tietokoneelle. Yleensä oon tehnyt tän homman noin parin kuukauden välein, mutta jostain kumman syystä nyt on kertynyt vähän pidempi väli. Viimeisin tyhjennys ennen tätä on tapahtunut aika tarkalleen vuosi sitten. Hups. Puhelimelle oli tällä välillä kertynyt yli 3600 kuvaa. Toinen hups. Se käsittääkseni tarkoittanee sitä, että olen ottanut puhelimella noin 10 kuvaa päivässä. Pääosin väittäisin siellä olevan kuvia Maxista.

Ajattelin, että väkertäisin tässä aikani kuluksi semmosen kollaasin Maxin tähänastisista kuukausista, mutta toi kuvien siirtyminen tietokoneelle kestää ilmeisesti yli tunnin. Ajattelinkin siis, että taidankin tässä välissä ihan vaan kirjotella jotain. Katellaan sitä kollaasia sitten toiste.


Otsikoksi olen tälle todennäköisesti laittanut Heinäkuulumisia, joten eiköhän nämä sitten niitä tule olemaan. Kai. Hmm, mitähän te haluaisitte tietää? Mä taidan kokeilla ihan vaan taas sitä, että alan kirjottamaan ja katsotaan mihin tämä merkintä ajautuu.

No, työhönvalmentajan kanssa mulla oli tapaaminen 12. päivä. Mä sain taas hyviä vinkkejä siihen, että miten hion mun CV:stäni täydellisen. Ja miten teen parempia työhakemuksia. Mä oon elämäni aikana niin monta erilaista CV:tä ja työhakemusta tehnyt, että kyllä mä ne olen kokenut hallitsevani. Uskomatonta silti, että joku ihminen voi sanoa asiat niin, että asiat tavallaan kirkastuu entisestään. Aikasemmin kaikki on ollut niin kaavamaista ja puuduttavaa, mutta nyt jotenkin.. Ymmärrän selkeemmin mikä noissa on se juttu – siis aina oon ymmärtänyt miksi noita tehdään, mutta nyt se on viimeistään täysin selvää. Tästä syystä olenkin hiomalla hionut CV:täni vaikka ja kuinka. Okei, eniten aikaa on mennyt ulkoasuun, mutta kuitenkin. Haluan luoda siitä itseni näköisen, mutta silti semmoisen, joka on kuin nyrkki silmään työnantajalle. Se on muuten tärkee pointti, siis se, että aloitus on kuin nyrkki silmään lukijalle. Eihän se sitä muuten välttämättä kiinnosta, jos se ei ala kiinnostavasti.

Mä laitan teille tähän mun CV:ni, saatte lukea ja tuomita sitä niin paljon kun mieli tekee. Mä tiedän, että mun työkokemukseni on tosi vähäistä tähän ikään nähden, mutta minkäs teet.. Mä olen ollut käytännössä aika eksynyt kaikki nämä vuodet. En tiedä mitä haluan tehdä, enkä ole oikein viihtynyt missään. Enkä ole osannut sitoutua hommiin, jotka ei mua niinkään kiinnosta. Tämä on ollut yhdenlaista kokeilemista vaan tämä mun työelämä. Mutta kaikki kokemus on tärkeetä, eikö? Vähäistä, mutta tärkeetä kokemusta siis.

Kuvan saa kaiketi isommaksi klikkaamalla sitä.

Tämähän on siis semmonen versio minkä loin ennen työhönvalmentajan tapaamista. Mulla on ylhäällä muutosehdotukset, jotka tarjosi minulle työhönvalmentaja. Olen pohtinut niitä ja miettinyt, että haluanko kuinka paljon muuttaa aloitustekstiä? Koen tämän version aloitustekstin olevan semmonen mitä taiteilijasielu voisi kirjoittaa.. Tai siis kirjoittikin. Mutta sitten kun miettii justiinsa sitä, että ei toi ole semmonen välttämättä, mikä kiinnittää työnantajan huomion hyvällä tavalla.

Isoin ongelma mulla, ja ilmeisesti monella muullakin suomalaisella, on itsensä kehuminen. Mulla on kaikessa paljon semmosta negatiivista, jonka voisi ihan hyvin ottaa pois. Ei siis suoranaisesti valehdella, mutta ei kertoa huonoja puoliaan. Muuttaa sanoja ja lauseita niin, että asiat tuotaisiin ilmi positiivisesti. Siinä on harjottelemista, mutta ehkä mä seuraavasta versiosta olen poistanut kaiken negatiivisen jo.


Hmm, mitähän muuta.. No, viime viikonlopun vietin Sälinkäällä porukoiden, Heidin ja Aleksin kanssa. Kävi Ronikin siellä vähän korttia lätkimässä. Ensimmäisenä iltana saatiin tehtyä pientä muutosta yläkerran nukkumajärjestykseen ja.. No, ei siihen päivään oikein sitten muuta kovin työlästä mahtunut. Istuttiin pihalla, kuunneltiin musiikkia ja nautittiin Suomen kesästä, joka sattuu taas olemaan kovin sateinen. Sadekuurojen aikana aina siirryttiin äkkiä huvimajaan.

Seuraavana päivänä iskä keksi mulle tehtävän. Me istutaan Sälinkäällä aika paljon siinä semmosen tiiligrillin vieressä, joten se grillin ympäristö piti nyt pistää kuntoon. Okei, se iskän antama työtehtävä oli tehdä alusta semmoselle tynnyrintapaiselle laitokselle, mutta mä vein sen lopulta vähän pidemmälle. Grillin vieressä oli kasa vanhoja tiiliä, mitkä vaan oli. Ne olisi kaiketi pitänyt hävittää, mutta nyt ne otettiin hyötykäyttöön. No, laitan taas kuvan, koska kuva kertoo paljon.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Vesa-Matti Nikander (@tekkomus) jakama julkaisu

Ihan vasemmassa reunassa näkyy se ihme tynnyri, jolle alusta piti aluksi luoda. Se tynnyri meinasi jossain vaiheessa jäädä kokonaan pois siitä, koska tosta tuli niin kivannäköinen, että ei sitä meinannut viitsiä laittaa siihen takaisin. Löysin kuitenkin lisää tiiliä grillin toiselta puolelta ja sain tehtyä tonne vähän taaemmas jatkoa, jonne toi tynnyri sitten sijoitettiin. Voihan se olla, että se sieltä vielä lähtee kokonaan pois, koska käsittääkseni äiti ei sitä siihen enää takaisin halunnut.

Oikealla puolella grilliä näkyy tommonen.. Mä en ehkä edelleenkään täysin tiedä mikä toi on? Kai sekin on jonkinlainen grilli tai jotain. Sen alla on pari laattaa, jotka oli ennen mun työrupeamaa oikeastaan maan pinnalla. Mä upotin ne maahan, koska mun mielestä laatat pitää olla maassa, eikä maan pinnalla.

Ja siis toi tiiliviritelmä on tehty niin, että Heidi kantoi siihen ensin hiekkaa ja mä rupesin sitä sitten tasottelemaan. Sen jälkeen aloin latomaan tiiliä vieritysten ja tarkasti sommitellen. Ihan mikä tahansa tiilenpala ei sopinut toisen tiilenpalan viereen, joten piti tehdä tarkkaa sommittelua. Tiilien väliin siivilöityä hiekkaa ja pieni kastelu päälle. Kastelun jälkeen vielä lisää hiekkaa ja vähän päällä kävelyä, jotta ne asettuu ja löytää paikkansa. Toki mua hitusen häiritsee näin jälkikäteen se, että noi tiilet ei mennyt tasan ton putken kanssa.. Ihan kuvan vasemmassa reunassa, ensimmäinen tiili minkä edes laitoin maahan, on juuri semmosella korkeudella kun kaikkien muidenkin pitäisi olla. No, mutta tämmöstä jälkeä tulee kun lähtee vaan tekemään eikä pahemmin suunnittele etukäteen.

No, niin tai näin, siitä tuli ihan kiva. Tai siis.. Huomasitteko taas miten vähättelen itseäni? Pitäisi osata luopua sanasta "ihan". Tarkoitan siis, että siitä tuli ihan.. Ei! Siitä tuli kiva! 

Nyt mulla on pari päivää ollut semmonen olo, että olisi kiva päästä jatkamaan tommosta tiilien asettelua ja maisemointia muutenkin. Meillä ei vaan ole pihalla oikein mitään semmosta mitä voisi tehdä.. Kai? Ei ainakaan tiiliä. Tommonen pieni näpertely oli pitkästä aikaa oikeesti yllättävän kivaa ja palkitsevaa.


Ainiin! Olen aivan unohtanut kertoa teille, että käytiinhän me kylpylässäkin tässä heinäkuussa! Max jäi kotiin Eiran äidin kanssa, koska tämän reissun piti olla "viimeinen yhteinen lapsivapaa ennen uutta vauvaa". Kohteeksi valikoitui Break Sokos Hotel Flamingo. Käytiin tosiaan siellä kylpylöimässä, nukkumassa, syömässä ja vähän hohtogolfaamassakin. Oli kyllä kiva reissu! Siitä aikuisten kylpyläpuolesta pidin erityisesti, vaikka ei se mitenkään erityisen laaja ollut altailtaan. Siellä oli kuitenkin kiva valaistus ja kaikki sai olla omissa oloissaan.

Hohtogolfaaminenkin oli oikein hauskaa. En ole tainnut koskaan ennen edes minigolfata, joten tuli sekin koettua. Vaikutti alkuun hyvin vahvasti siltä, että Eira voittaa mut mennen tullen, mutta sitten tapahtui jotain ja mä tulin suhteellisen kaukaa ohi. Radat kai vaikeutuivat Eiralle liikaa tai sitten mun tuuri vaan vaihtui, koska oli ne radat vaikeita mullekin. Varsinkin jos piti yhtään lyödä ylämäkeen.. Mulla ei lähtenyt pallo koskaan oikeaan suuntaan.

Käytiin syömässä Hua Du -nimisessä paikassa, joka siis on siellä viihdekeskuksen sisällä. Se valikoitui paikaksi, koska siellä oli buffetti. Ja siis se ruoka.. Se oli pääosin ehkä parasta ikinä! Kaikki liha oli lähes täydellisesti paistettua ja kastikkeet ihan loistavia. Tulee ihan vesi kielelle taas kun edes ajattelee sitä valikoimaa.. Nam.

Seuraavana aamuna, ennen kun lähdettiin kotiin, niin käytiin kokeilemassa Taco Bell. Tai no, ostettiin sieltä jotain halpaa mukaan, koska hotelliaamiainen oli kyllä tehnyt tehtävänsä ja mitään ei olisi enää sisään mahtunut. Otettiin ranskalaiset ja pari jotain rullaa. Ja mun on ihan pakko sanoa, että ne ranskalaiset oli kamalimpia ikinä. Ne oli lössöjä, tavallaan kai raakoja ja vaikka luvattiin mausteisia, niin ne ei maistunut miltään. Eikä ne rullatkaan lopulta ollut oikein mitenkään erikoisia, toki niitä söi, mutta ei niiden takia ajaisi Vantaalle ja takaisin. En ehkä kävisi edes, vaikka kyseinen paikka rantautuisi Hyvinkäälle.. En ymmärrä minkä takia näitä firmoja aina ylistetään etukäteen? Burger King oli pettymyt ja niin oli Taco Bellikin. Pöh.


Ja sitten.. Hmm, en tiedä. Ehkä nämä kuulumiset oli tässä? Vai selvisikö tästä yhtään mitään mitä mulle kuuluu? Mitä se edes tarkoittaa se, että mitä jollekin kuuluu? Okei, tuntuu lähtevän laukalle jos enempää jatkan.

Lyhyesti; mulla menee siis hyvin. Välillä vähän raha-asiat ahdistaa, mutta muuten periaatteessa hyvin. Ai miksi ne raha-asiat ahdistaa? No, mä en tiedä, mutta mun tekisi mieli ostella jotain. En mä tarvitse mitään, mutta mulla on jostain syystä hirveä hinku ostaa jotain. Älyvaloja tai jotain. Ja kun ei ole ylimääräistä rahaa mihinkään, niin ei voi ostella mitään. Mä en tiedä mikä juttu tämä on, mutta kai se johtuu juurikin siitä, että kun ei ole rahaa, niin silloin sitä tekisi mieli törsätä. Onneksi sitä ei ole, niin ei tule tuhlattuakaan. Outoa.

Ja nyt ei mulla muuta. Seuraavaan kertaan ihmiset!

Terveisin,
Vesa-Matti

ADHD -testi netissä

Mä halusin jatkaa tätä ADHD-tutkimusta itselläni omatoimisesti. Oon lukenut paljon ja tutkinut keskustelupalstoja. Kirjotellutkin jopa johonkin ja mulle sanottiin, että mun kannattaa tehdä joku ADHD-testi internetissä. No, niinpä minä tein. 

Tää testi minkä mä tein.. Hmm, se väittää, että mulla ei olisi ADHD:ta. Sain 52 pistettä ja jäin siis niukasti alle vaaditun 60 pisteen. Mä haluan kuitenkin nyt käydä vähän läpi näitä kysymyksiä ja vastauksiani, vaikka tää ei siihen testiin enää mitenkään vaikuta. Haluan vain puida asiaa, koska.. No, mä olen alkanut ihan tosissani miettiä sitä, että menisin nettitestien sijaan testaamaan tätä oikean ihmisen pakeille.

Eli testissä oli 24 väitettä ja kysymys oli: kuinka hyvin väitteet kuvaavat minua? Vastausvaihtoehdot oli ei ollenkaan, vain vähän, jonkin verran, kohtalaisesti, melko hyvin ja täysin. Yritin olla täysin rehellinen vastausten kanssa, koska mitä hyötyä olisi valehdella nettitestille?


1. Kotona, työssä tai koulussa huomaan ajatuksieni vaeltavan pois tehtävistä, jotka eivät kiinnosta tai jotka ovat vaikeita.

– Vastasin tähän melko hyvin.Mä liian usein skippaan kotityöt, vaikka ne olisi tehtävä. Oon huomannut usein, että Eira on vihjannut jostain tehtävästä, mä olen miettinyt tarttuvani siihen, mutta en tartu. Vaikka ihan rehellisesti haluaisin olla mukana pyörittämässä arkea. Multa vaan jää todella helposti hoitamatta, koska on olemassa asioita, jotka kiinnostaa enemmän kun jonkun askareen tekeminen. En mä sitä ilkeyttäni tee tai sen takia, että haluaisin jättää kaikki hommat Eiralle.. Mä en vaan osaa tarttua.

Kouluhommista muistan vaan sen, että silloin kun sitä ravintola- ja catering-alaa hetken aikaa kävin, niin mä en todellakaan pystynyt keskittyä kuuntelemaan etäopetuksessa. Mulle jätettiin siinä se mahdollisuus tehdä kaikkea muuta ja silloinhan mä teen kaikkea muuta. Ja siis vaikka se ala ja aihe mua oikeesti kiinnostikin, niin silti löysin jotain kiinnostavampaa ja keskittyminen herpaantui.

Mun täytyy tosiaan keskittyä keskittymään tai muuten ajatus karkaa.


2. Minusta on vaikeata lukea kirjoitettua tekstiä, ellei se ole erittäin mielenkiintoista tai erittäin helppoa.

– Vastasin tähän kohtalaisesti. Taas pitää miettiä aikaa kun kävin ravintola- ja catering-alaa. Mun suunta siellä oli täysin eri kun muiden luokkalaisten, joten mut tavallaan irrotettiin ryhmästä tekemään tehtäviä itsekseni. Mun piti lukea, lukea ja lukea. Ala kiinnosti, mutta loputon määrä erilaisia aiheita alalta ei kiinnostanut, joten lukeminen oli vaikeeta. Mä muistan, että saatoin lukea lauseen sieltä ja toisen täältä. Tehtäviin vastasin niin, että etsin tekstistä silmämääräisesti sen kohdan missä mahdollisesti saatetaan aiheesta jotain sanoa ja vastasin nopeasti sen perusteella. 

Ja sitten taas muuten tykkään kyllä lukea. Just oon taas lukenut KK - Kuoleman kauppias -kirjan uudemman kerran ja nyt on Gösta Sunqvistin elämänkerta silmäiltävänä. Ja siis tykkään lukea, koska aihe kiinnostaa. Eli tykkään lukea huvikseni, mutta semmonen pakotettu lukeminen ei nappaa.


3. Erityisesti ryhmissä minun on vaikea pysyä tietoisena, ”kärryillä”, mistä keskusteluissa puhutaan.

– Tähän vastasin täysin. Hukkaan hyvin helposti ryhmässä sen punaisen langan ja sitten olen ihan ihmeissäni mitä tapahtuu. Tässä taas pätee se, että mun pitää keskittyä keskittymään, jotta pysyn kärryillä edes jotenkin. Ei tarvitse kun yksi lipsahdus ja sen jälkeen se on menoa. En saa enää kiinni ja se oli sillä selvä.


4. Minulla on kiivas luonne... ja lyhyt pinna.

– Tähän vastasin vain vähän. Olisin ehkä voinut laittaa jopa ei ollenkaan, mutta kyllä mulla toisinaan saattaa pinna mennä. Kiivas luonne en mielestäni ole lainkaan, mutta pinna menee toisinaan. En mä siitäkään silloin kiivastu, vaan vetäydyn pääosin olemaan yksin. En tykkää purkaa suuttumustani muihin, joten se on helpompi käsitellä yksin.


5. Olen ärtyisä ja tulen huonolle tuulelle vähäisestäkin harmista.

– Vastasin, että jonkin verran. Aamuisin jos on pakko herätä kesken unien, niin olen käsittääkseni ärtyisä. Mä en jaksaisi kuunnella silloin mitään. Hmm.. Itseasiassa.. Taisin vähän näköjään juksata tässä. Mä teen tän testin uudestaan tän analysoinnin jälkeen, koska tässä huomaa virheitä.

Mähän siis olen täysin ihminen, joka tulee huonolle tuulelle vähäisestäkin harmista. Voisin vastata tähän siis melko hyvin ellen jopa täysin. Jopa toisen ihmisen äänensävy tai ilmeet saattaa saada mut huonolle tuulelle. Mä tulkitsen hyvin paljon äänensävyjä ja ilmeitä ja mun oma mieli muuttuu sen mukaan miten toinen käyttäytyy. 

6. Sanon asioita ajattelematta ja myöhemmin kadun sanojani.

– Tähän voin rehellisesti vastata ei ollenkaan. Mä olen täysin tämän väittämän vastakohta. Mä puntaroin ja mietin aina kaikkea hyvin pitkään ennen kun saan mitään suustani. Ne jotka on mun kanssa joskus jutellut, niin on varmaan ihmetellyt välillä taukoja mun puheessa. Tai ainakin itse koen pitäväni kysymysten jälkeen taukoja, koska koneisto alkaa raksuttamaan ja ei voi sanoa mitään mitä ei olisi tarkkaan mietitty.

Jos multa joskus lipsahtaa jotain vahingossa ulos ennen miettimistä, niin silloin se on jotain hyvin epämääräistä ja sitä saatan miettiä joskus iltaisin. "Miksi sanoin kaupassa joskus myyjälle "kiitos, titi tyty?"" ja siihen päälle suuri häpeän tunne. Toi siis tapahtui joskus ja se johtui siitä kun mietin omia asioitani ja yritin sanoa, että ei kuittia.


7. Teen nopeita päätöksiä ajattelematta tarpeeksi niiden mahdollisia huonoja seuraamuksia.

– Tähänkin vastasin ei ollenkaan. Joskus mulla oli taipumusta lähteä ryypiskelemään sen suurempia miettimättä, mutta se on tosiaan meikäläiseltä karissut pois viimeistään Maxin syntymän jälkeen. Nykyään päätökset syntyy kyllä pitkän mietinnän ja yhdessä sopimisen kautta. 

Joskus kaupassa tulee semmosia, että mä ostan nyt kyllä jotain mitä muka tarvitsen. Saan asian käteeni ja pidän sitä tovin miettien tarvitsenko sitä oikeasti, ja yleensä jätän ostamatta. Tulee semmonen tahtotila ostaa jotain, mutta sitten järki voittaa. Liittyikö tämä tähän mitenkään? Ehkä, ehkä ei.


8. Taipumukseni puhua ensin ja ajatella myöhemmin on vaikeuttanut ihmissuhteitani.

– Kuten sanottu; ei ollenkaan. Ihan kaikissa tilanteissa mun täytyy miettiä ensin ja sanoa vasta sitten. No okei, semmoset perus kaupassa käymiset yms. niin niissä on kaava minkä mukaan toimitaan. Kiitetään ja hylätään kuitti. Ei sitä tarvitse miettiä, eikä se vaikeuta mitään ihmissuhteitakaan. Mutta keskustelut ilman minkäänlaista kaavaa mun täytyy aina ajatella loppuun asti.


9. Mielialani vaihtelee voimakkaasti laidasta laitaan.

– Vain vähän. En koe, että mun mielialat vaihtelee itsekseen kovin paljoa. Jos oon ihan omissa oloissani niin oon sillä fiiliksellä kun satun olemaan. Vastasin tähän vain vähän vain siksi, että toisinaan mulla tulee semmosia.. Öö.. Yhtäkkiä tulee jostain tosi hyvä olo ja melkein rupeaa hymyilyttämään ilman mitään syytä. En tiedä mikä se on, mutta ei se kauhean normaalilta kuulosta. Se ei toki ole laidasta laitaan, mutta vastasin nyt näin.


10. Minun on vaikea suunnitella, missä järjestyksessä hoidan tehtäväni ja toimeni.

– Tätä mä mietin tovin ja vastasin jonkin verran. Tässä ehkä mennään taas niihin kotiaskareisiin, jotka mun on vaikea hoitaa. Toisaalta.. Silloin kun teen kotiaskareita niin en mä paljoa mieti, että missä järjestyksessä. Sekin on niin kaavamaista hommaa, että se on helppo hoitaa ilman suunnittelua. Mä itseasiassa tarvitsen aika paljon kaavoja mun elämään.


11. Menen melko helposti pois tolaltani.

– Ei ollenkaan. Mä en edes muista koska olisin viimeksi mennyt pois tolaltani. Tai ehkä en vaan ymmärrä milloin olen pois tolaltani.. 


12. Olen melko herkkänahkainen, ja monet asiat huolestuttavat minua.

– Melko hyvin. Mä olen aikalailla semmonen ihminen, että mä olen huolissani jatkuvasti. Huolissani muiden puolesta, vaikka ei tarvitsisi. En kuitenkaan osaa hoitaa asioita niin, että kysyisin toiselta, että tarvitseeko mun olla huolissaan hänen puolestaan. Pyörittelen muiden asioita päässäni ja mietin, että onkohan niillä nyt kaikki hyvin.

Herkkänahkaiseksi en kuitenkaan itseäni kuvailisi, koska sillä viitataan usein kai äreään, ärtyisään ja riitaisaan persoonallisuuteen. Vaan jos sillä tarkoitetaan herkkää kaikkien muidenkin tunteiden osalta, niin kyllä mä sitten saatan herkkänahkainenkin olla.


13. Olen aina menossa jonnekin tai touhuan jotakin.

– Ei ollenkaan. Tästä en löydä itseäni yhtään. Ajatustasolla ehkä olisin kokoaika menossa johonkin, mutta usein – eli lähes aina – tyydyn vain olemaan paikoillani. Sohva on liiankin mukava paikka viettää kaikki aika maailmassa. Mutta sitten taas toki.. Hmm, en mä sohvallakaan vaan istu. Ehkä tässäkin on virhe, koska en ajatellut sitä, että mä räpellän siinä kokoaika puhelinta = touhuan jotakin kokoaika. Ehkä mä tätäkin voisin kuitenkin nostaa pari astetta ylöspäin, jollen jopa ihan kohtalaiseen asti. En mä ole melkein hetkeäkään tekemättä mitään.

14. Minusta on mukavampaa olla liikkeessä kuin istua paikallaan.

– Ei ollenkaan. Kyllä minusta on mukavampaa olla paikallaan kun olla liikkeessä. Mä olen liian mukavuudenhaluinen, ja kaikista mukavinta on istua paikallaan.


15. Keskustelussa, aloitan vastaamaan kysymyksiin ennen kuin kysymys on kunnolla asetettu loppuun.

– Kuten sanottu, ei ollenkaan. Mä kuuntelen kysymykset aina loppuun asti ja vaikka kuinka hyvin kuulisinkin sen, niin saatan kysyä, että "mitä?" Pelaan tällä itselleni lisää aikaa miettiä vastaustani, koska en halua laukoa suustani ihan mitä sattuu. Tarkkaan pohdittuja vastauksia vain tai ei mitään.. No, en käsittääkseni kyllä koskaan jätä kysymyksiin vastaamatta.

16. Usein yritän hoitaa useata tehtävää yhtä aikaa ja harvoin onnistun saamaan tehtyä loppuun yhtään niistä.

– Jonkin verran. Sälinkäällä oon huomannut pari kertaa sen, että alotan uusia hommia, vaikka edelliset on vielä kesken. Saatan siivota siellä jotain rakennusta, yhtäkkiä olen trimmerin kanssa siistimässä nurmialueita ja sitten saatankin singahtaa tasottamaan hiekkaa jossain päin pihaa. Sitten taas seuraavaan hommaan kunnes muistan, että hei, munhan piti tehdä sitä semmosta hommaa ja palaan siihen. Harvoin kuitenkaan mikään on kesken jäänyt, vaan pyrin kyllä viemään kaikki maaliin.


17. Pääni sisällä tuntuu olevan paljon häiriöitä ja kolinaa.

– Vastasin tähän melko hyvin, koska mulle on hitusen hämärää toi kolina. Ei mun päässä kai mitään kolinaa ole, eikä kaiketi mitään suoranaisia häiriöitäkään. Ellei häiriöllä tarkoiteta sitä miten itse sen ajattelin, eli liiallista ajattelua. Mä ajattelen liikaa ja koen sen tietyllä tapaa häiriönä. Ja jos häiriöksi lasketaan myös muistin temppuilu, niin sitten siinä tapauksessa voin nostaa tämänkin kohtaan täysin.


18. Vaikka istuisin hiljaa, heiluttelen usein käsiäni tai jalkojani.

– Jonkin verran. Mä en ole itse aikoihin huomannut tämän tapahtumista, mutta muistan kyllä joskus kouluaikoina harrastaneeni tätä paljon. Havahduin usein siihen, että jalat vaan heiluu ja heiluu. Käsien en muista tehneen kyllä samaa, että kyllä ne on aina olleet jalat jotka on ollut menossa.


19. Minun on vaikea odottaa vuoroani ryhmätehtävissä.

– Vastasin tähän melko hyvin, koska en ole nyt ihan varma. Mun on vaikea odottaa vuoroani missään, koska mä haluaisin hoitaa kaiken alta pois nopeesti. Tai siis.. Semmoset pakolliset menot. Ne mä haluan hoitaa aina pois mahdollisimman nopeasti, että ei tarvitse miettiä niitä enää. Kouluajoilta muistan, että olisin halunnut usein olla ryhmätöissä ensimmäinen esittelijä, koska sitten se olisi hoidettu eikä tarvitsisi miettiä sitä enää. Mun ei ole vaikea odottaa sen takia, että se olisi musta niin kivaa ja haluaisin vaan päästä toteuttamaan itseäni, vaan musta on tosiaan vaan hyvä saada kaikki pakolliset pois alta nopeasti. Tää voi siis olla myös täysin, eikä vaan melko hyvin.


20. Ajatukseni menevät niin sekaisin, että tuntuu ettei järki kulje kunnolla.

– Kohtalaisesti. Nyt kun tätäkin mietin, niin kyllä tätäkin voisi periaatteessa nostaa. Melko hyvin kuvaisi ehkä vielä paremmin tässä kohtaa. Tätä tapahtuu kylläkin vain keskusteluissa ja sen takia laitoin kohtalaisesti. 

Antakaas kun kerron. Mulla oli tossa työhönvalmentajan kanssa tapaaminen. Tapaamisen lopulla se kysyi multa, että "millä fiiliksillä?" tms. Olin kuunnellut kaiken mitä oli puhuttu, eikä mulla ollut mitään kysymyksiä. Eikä ilmeisesti mitään muutakaan sanottavaa, koska yhtäkkiä mun pää oli jotenkin täysin jumissa. Mä olin ihan hiljaa ja kattelin vaan ympärilleni hämmentyneenä, vaikka mun olisi pitänyt vastata yksinkertaiseen kysymykseen. En tiedä käytiinkö siinä sitten liikaa asiaa läpi yhdeltä istumalta vai mitä, mutta jotenkin järki lakkasi kulkemasta kunnolla hetkeksi. Että tämmöisiä saattaa tapahtua keskusteluissa, mutta muuten järki kyllä kulkee.


21. Ajatukseni poukkoilevat ympäriinsä.

– Täysin. Varsinkin, jos on joku sovittu meno, jossa voi joutua keskustelemaan. Ajatukset käy läpi kaikki mahdolliset variaatiot tulevista keskusteluista ja syntyvistä mahdollisista sivukysymyksistä. Vastaan kysymyksiin, joita ei mulle ole edes vielä esitetty. Eikä ehkä tulla edes esittämään.

Iso kiitos siitä, että se ei ole ihan kokoaikaista. Yliajattelu on iso ongelma meikäläisellä, mutta onneksi sekään ei ole ihan täysin käsistä lähtenyt.


22. Aivoni ovat kuin televisio, jossa kaikki kanavat ovat yhtä aikaa päällä.

– Vain vähän. Kun mä yritin miettiä tätä kysymystä, niin huomasin välillä päässäni hyppääväni vastauksesta vastaukseen, mutta en tiedä onko se se televisio-efekti. Tavallaan päätin vastata tähän yhtä, mutta vastasinkin toista, koska ajatus vaihtui kuin kanava. En tiedä ottiko aivot vaan kopin tästä kysymyksestä, koska en mä osaa ajatella, että tätä tapahtuisi paljoa.

Tai siis joo, ei.. En tiedä. Yliajatellessa ehkä tämä kaikki kanavat päällä samaan aikaan toteutuu. En koe, että ihan hirveesti koskettaa omaa elämää, onneksi.


23. En pysty lopettamaan ajatusten harhailua.

– Melko hyvin. Mä oon yrittänyt joskus semmosia.. Öö, no YouTubestakin löytää semmoisia rentoutumisharjoituksia, niin niitä olen joskus kokeillut, koska on tuntunut, että en pysty pysähtymään päässäni. Rentoutumisharjoituskaan ei koskaan ota ensimmäiseen ehkä 15 minuuttiin onnistuakseen kun pitäisi keskittyä johonkin yhteen varpaaseen vaikka, niin; Varvas, toinen asia, varvas, kolmas asia, toinen asia uudestaan, varvas, neljäs asia, viides asia, ainiin, se varvas, oho, ollaankin jo polvessa, kuudes asia, varvas, eipäs kun polvi.. Se menee jotakuinkin noin. Ja mä oon huomannut, että harhailen ehkä kaikista eniten vielä just silloin kun pitäisi nimenomaan keskittyä miettimään yhtä asiaa. Voisiko tää siis jopa olla täysin?


24. Aivojen sekava toiminta ahdistaa minua.

– Melko hyvin. Nykyään kun on huomannut, että muistin kanssa on oikeasti jonkinlaisia ongelmia, niin on alkanut paljon ahdistamaan asia. Mitä jos alan kohta unohtaa tärkeämpiä asioita? Ja tottakai kaikki tommoset harhailut kun pitäisi keskittyä.. Ei ne mitenkään mukavalta tunnu. 

En tiedä, ehkä asiat ei sillein vielä täysin ahdistamalla ahdista. Vaan jos niitä miettii liikaa. Ehkä eniten ahdistaa se, että joku vika tuolla pääkopassa varmasti on, mutta ei tiedä mikä. Ja vaikea lähteä sitoutumaan mihinkään tutkimuksiin kun ei koe, että olisi aikaa semmoseen.. Hmm, outoa.


Ja nyt hyvät ihmiset mä teen sen testin uudestaan kun olen miettinyt asioita vähän paremmin. Katsotaan saanko sen vaaditun 60 pistettä vai miten miehen käy?

Nyt sain pistemääräkseni 59, joten jäin yhdellä pisteellä alle tuomion. Olen nentti, eli neurologisesti normaali, sanoo tuo testi. Mietimpä vain.. No, toi testi ei näe mitä olen tänne kirjoitellut, joten ehkä toi testi ei vaan tiedä kaikkea. Mä en jaksa uskoa, että näillä oireilla olisin mitenkään neurologisesti täysin normaali. Jotain vikaahan mussa selvästi on, vai väitättekö lukemanne perusteella muuta?

Nää on toki semmosia asioita mitä on pitänyt aina itsellään normaalina, koska ei ole ollut mitään mihin verrata. Tämmöistä elämä on, voisiko se olla jotain muuta? Kai se voisi, mutta se vaatii ponnisteluja. Tässä kohtaa alkaa kyllä vaakakuppi kallistumaan enemmän sille puolelle, että tämä asia pitäisi oikeasti käydä jossain tutkituttamassa.. Kunhan vain saisi aikaan ja pystyisi sitoutumaan johonkin hoitosuhteeseen.


No, tämä oli tämmöstä jatkoa sille aikaisemmalle ADHD-pohdinnalleni. Siis tälle. Enkä mä usko, että tämä tulee olemaan viimeinenkään. Mä tulen varmasti tekemään lisää testejä, lukemaan aiheesta ja yritän luoda itselleni semmoisen olon, että mun tarvitsee totaalisen varmasti käydä tutkimuksissa.

Nyt ei mulla kylläkään enempää. Seuraavaan kertaan siispä!

Terveisin,
Vesa-Matti

Fiiliksiä tulevasta

Mä en ihan mahdottomasti ole täällä jutellut siitä, että meille tosiaan tulee toinen lapsi. Yhden merkinnän verran vain, jos en aivan väärin muista. Nyt aattelin kuitenkin, että olisi kiva kirjoitella ylös näitä fiiliksiä, koska onhan ne jälkikäteen sitten kivaa luettavaa. Ja voihan nämä olla jollekin muullekin kivaa luettavaa, en minä tiedä.


Mä lueskelin vähän noita mitä oon kirjotellut silloin Maxia odotellessamme. Aikalailla jaan noita samoja tuntemuksia tämän uudenkin vauvan kohdalla.

8. lokakuuta 2020 oon kirjottanut, että en ole pystynyt ymmärtämään asiaa silloinkaan kun Maxia odotettiin. Eiran vatsa on ollut komea pallo, mutta en ole ymmärtänyt sen sisältävän uutta elämää. En ymmärrä nytkään. Vaikka sen on kerran kokenut, että sieltä komeasta pallosta tulee ulos ihan oikea ihmisvauva, niin silti.. Se on ihan yhtä outoa jälleen.

Jos ihan rehellisiä ollaan, niin mä oon ehkä vielä enemmän pihalla tässä kohtaa kun mitä olin ensimmäisen vauvan kohdalla. Siihen ei ole kerennyt jollain tavalla keskittyä niin paljon, koska Max on pitänyt kiireisenä.

Tällä kertaa mua ei oikeestaan vaan pelota niin paljon – ainakaan kaikki samat asiat. Mulla ei ole tullut mitään pakokauhua, mitä oli välillä kun Maxia odotettiin. Meillä oli silloin niin erilainen elämäntilanne. Ei ollut vielä yhtään vauvaa ja silloin pelotti miten paljon vauva muuttaa meidän elämää. Muuttihan se, mutta ei lainkaan huonoon suuntaan. Se oli justiinsa sitä mitä oli odottanut ja toisinaan vähän enemmänkin! Huonoja hetkiä, hyviä hetkiä ja kaikenlaisia hetkiä. Hölmöhän sitä olisi jos sanoisi, että voisi vaihtaa jonkin hetken pois. Kaikesta koetusta on todennäköisesti jotain opittu, joten mitä niitä vaihtamaan?

Tokihan sitä siis miettii, että mimmonen vauva sieltä nyt tulee? Eihän ne kaikki todellakaan ole samallaisia. Nukkuuko se miten, syökö se hyvin ja tämmösiä asioita? Ei ne siitä miettimällä mihinkään muutu, mutta kyllä näitä asioita on välillä mielessään pyöritellyt. Maxin kanssa meidän yöunet on olleet koetuksella melkein ihan tähän päivään asti ja nyt kun alkaa vihdoin olemaan helppoja öitä, niin.. No, toivoo kovasti, että seuraava kaveri osaisi nukkua yönsä. Olisiko tämä hyvä hetki koputtaa puuta?

Siis alle kuukausi laskettuun aikaan.. Uskomatonta. Sitten meillä on taas käsissämme uutta arvokasta elämää. Ei sitä vaan käsitä. Max on ollut niin paljon enemmän kun olisin koskaan voinut toivoa ja nyt sitten tulee vielä uusi!

Ja sitten taas toki.. Niin, nyt kun ajattelee. Tuleehan tässä sitten uudenlaisiakin pelkoja. Maxia odottaessamme mietin, että mitenhän meidän eläimet tulee suhtautumaan vauvaan? Silloin kaikki meni lopulta pääosin hyvin ja eläimet on ihan okei asian kanssa. Nyt mä uskon, että eläimet on ihan okei uudenkin vauvan kanssa, mutta mä en voi tietää, että mitä mieltä on Max? Suuttuuko se uudesta vauvasta? Rupeaako se pitämään siitä jossain vaiheessa? Tuleeko Maxista hyvä isoveli? Mä haluan uskoa, että Max omaksuu isoveljen roolin täydellisesti, mutta ei sitä voi koskaan tietää. Max on ollut ainoa lapsi ja tilanne muuttuu nyt täysin.

Entä me vanhemmat? Osataanko me antaa huomiota molemmille riittävästi? Mitään lempparilapsi-suhteita ei saa päästää rakentumaan. Kyllä mä siis uskon, että rakkautta riittää kummallekin ihan yhtä paljon, mutta.. Niin, aina on olemassa pelottavia ajatuksia. Mutta Max on ollut meillä pidempään. Me ollaan tutustuttu siihen jo tosi hyvin. Uusi lapsi on toistaiseksi vielä liki tuntematon. Tottakai siihen on side jo muodostunut kun sen kasvua on saanut Eiran vatsan muodossa seurata. Onko tämä asetelma kuitenkin otollisempi Maxin kannalta? Vai onko tämä otollisempi uuden vauvan kannalta ja jätetään Max vähemmälle huomiolle? Ja siis nämähän on vaan pohdintoja.

Mä itse uskon kyllä siihen, että Max saa sen kaiken haluamansa ja tarvitsemansa huomion ja varmasti enemmänkin. Ja niin tulee saamaan uusikin vauva. Mutta tiedättekö.. Ihmiset, ja varsinkin siis minä, pyörittelee asioita mielessään. Mitä, jos ja mutta kun.. Tai ei ehkä niinkään mutta kun, mutta silti.. Kyllä te varmasti tiedätte.

Asioita voi miettiä ihan niin paljon kun pää kestää ja ylikin, mutta tulevaa ei voi tietää. Jännittää, pelottaakin vähän, mutta päälimmäisenä vain odotan innolla! Kohta me saadaan tavata meidän uusi perheenjäsen!

Me ollaan viety asioita jo niinkin pitkälle, että mä uskon meillä olevan jo lapsen nimikin valmiina. Ja uskoisin, että meillä on kummitkin enää kysymistä vaille valittuna. Ja mitä kummiuteen tulee, niin tämä ei ole ollut mulle mikään helpoin paikka taaskaan. Maxinkin kohdalla mä olisin halunnut valita kaikki, mutta kun niin ei voi tehdä. Nytkin mä haluaisin valita kaikki, mutta mun täytyy taas vaan suoriutua intuitiolla.

Hmm.. Olikohan mulla vielä jotain? No, ei tule tähän hätään mieleen. Onneksi voin tulla kirjoittamaan lisää sitten jos uusia ajatuksia herää. Tämä oli siis tältä erää tässä.

Kohta nähdään uusi pikkuinen! ❤

Terveisin,
Vesa-Matti

Valvomisen peikko

Mulle on jostain tullut joku fiksaatio siitä, että mun pitäisi nyt kesällä vielä valvoa yksi kokonainen yö. Joka ilta sänkyyn mennessä oon miettinyt, että "olisiko se tämä yö vai vasta seuraava?" Mä luulen, että tämä juontaa juurensa lapsuuteen ja kesälomaan. Silloin piti vähintään yksi yö aina valvoa läpi, tai muuten kesäloma ei ollut täydellinen. Mutta siis.. Nykyään ei vaan pysty. Tai siis kyllä mä pystyisin olemaan hereillä sen jonkun parikymmentä tuntia mitä tämä homma periaatteessa vaatisi, mutta nykyään noin pitkän valvomisen jälkeen alkaa sattumaan joka paikkaan. Ja sitten pitäisi nukkua mahdollisesti aurinkoiseen aikaan, joka on nykyään huono juttu.

En tiedä pitäisikö yrittää vai odottaa, että tämä tunne menee vaan omalla painollaan ohi? En edes tiedä mitä mä tekisin yöllä hereillä ollessani? Tai siis joo, lapsena aika tuhlattiin pelaamalla tai muuten vaan pyörimällä jossain internetin syövereissä, mutta tietokoneella oleminen ei nykyään oikein ole mulle mikään juttu. Voisin mä periaatteessa katsella jotain sarjaa, mutta ei sitäkään loputtomiin jaksa. Ei riitä keskittyminen.

Jossain vaiheessa kesäyöt valvottiin yhden kaverin, Villen, kanssa kahvin voimalla ja hengailemalla jossain pihalla tai muuta. Pelattiin erinäisiä konsoleita ja pelejä. Ja juotiin kahvia. Ja sen jälkeen lisää kahvia ja lisää pelaamista tai hengailua. Siitä on jäänyt ihan kiva muistijälki aivoihin.

Mutta mä en ole pitänyt tota yhden yön valvomista mitenkään oleellisena asiana enää moniin vuosiin. Miksi se taas yhtäkkiä tuli? Ehkä sitä olisi kiva pitkästä aikaa kokeilla ja sen takia se nyt kummittelee aivoissa. 

Viime lauantaina käveltiin Ronin kanssa Hyvinkään keskustasta joskus yhden aikaan yöllä meille. Oltiin oltu pussikaljalla, vaikka oikeastihan me lonkeroa juotiin – eli oltiin pussilonkerolla. Se oli yllättävän hauska retki kokonaisuudessaan, mutta jotenkin taas se käveleminen yöaikaan jäi sillein kivasti mieleen.

Tää mun valvomis-juttu oli ollut jo ennen lauantaita mielessä, mutta tämä yökävely jotenkin vahvisti sitä tunnetta sen tarpeellisuudesta vielä entisestään. Siitä tuli jollain tapaa hyvin vahvasti nuoruus mieleen. Eli onko tämä sitten jotain kaipuuta sinne lapsuuteen ja nuoruuteen? Olenko minä nyt siis virallisesti vanha kun kaipaan joitain ihmeellisiä nuoruuden tapoja takaisin?

Tällä hetkellä noin 55 % musta on sitä mieltä, että mun pitäisi jostain syystä valvoa yksi kokonainen yö. Loput 45 % yrittää olla fiksu. En tiedä.


Tässä merkinnässä ei ehkä taas ollut mitään järkeä – mutta harvoinhan näissä muutenkaan. Oon vaan pyöritellyt tätä asiaa päässäni ja halusin sen jotenkin pois sieltä. Kuulostaa hirveen dramaattiselta. Nyt tämä on kirjotettu ylös, joten nyt tämä on toivottavasti poistettu kuormittamasta mun aivokapasiteettia. Nyt se joko tapahtuu tai on tapahtumatta, mutta ainakin sen liiallinen ajattelu täytyy loppua.

Ja tämä oli sitten tällä selvä. Eli nyt ei mulla muuta! Seuraavaan kertaan, josko silloin tulisi jotain asiaakin?

Terveisin,
Vesa-Matti

33 vuotta

Kaikki hyvä loppuu aikanaan ja niin on tämäkin kesäkuuputki tullut päätökseensä. Oliko se sitten hyvä? No, minun mielestäni ainakin. Tästä ei tullut turhaa stressiä, mutta tämä lisäsi päivään semmosen yhden rutiininomaisen toimenpiteen. Jossain välissä oli aina pakko kirjoittaa, mutta se oli hyvä pakko.

Kuvien lisääminenkin oli yllätävän kivutonta. Joka päivä tuli jotain ja se onnistuikin paremmin kun tämä blogiputki. Mä aina näiden putkien loputtua sanon, että "voi olla, että mä jatkan samaa tahtia edelleen", mutta en ole koskaan vielä jatkanut. Nyt en enää edes lupaa. Nyt palaan siihen vanhaan totuttuun tapaan, joka tarkoittaa siis sitä, että fiiliksen mukaan lisäillään asioita. Niin kuvien kun bloginkin suhteen.

Laitetaanko se kesäkuuputken viimeinen kuva tähän väliin? No, saitte ylipuhuttua.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Vesa-Matti Nikander (@tekkomus) jakama julkaisu

Se ei taaskaan ollut kuva, vaan se oli kuvat. Halusin tehdä vähän isomman päivityksen kun oli kuitenkin kyse viimeisestä päivästä. Ja samalla tosiaan mun synttäreistä. Tiesittekö, että mulla oli tänään synttärit muuten?

Mä todennäköisesti tulen nyt kirjottamaan paljon samaa mitä noiden kuvien alla jo lukee, mutta käytetään taas se vanha sananlasku: kertaus on opintojen äiti. 

Eli aamu alkoi tänään niin, että Eira halasi mut hereille. Toivotti hyvät huomenet ja kertoi tehneensä mulle aamupalaa. Mä en ole nopea heräämään, enkä paljon yleensä edes pidä heräämisestä, joten en ihan heti kyllä noussut. Kun vihdoin nousin, niin keittiössä tosiaan odotti aamupala ja kahvikin keitetty juuri ohjeideni mukaan. Ja aamupalan vieressä muutama lahjus! Eira oli ostanut mulle kumisaappaat ja uudet JBL:n nappikuulokkeet. Eiran äiti taas oli mennyt ostamaan mulle lihashuoltovasaran.. Huh huh. Kokeilin sitä ihan pienen hetken ja se kyllä tykittää aika kovaa.

Aamupalan jälkeen lähdettiin sitten siskoa auttamaan pienen muuttokuorman kanssa. Se tuli suhteellisen vikkelästi valmiiksi ja sitten mulla olikin tosiaan loppu päivä aikaa keskittyä olemaan 33-vuotias. No, ei tämä nyt niin erilaiselta tunnu.

Paljon on tullut onnitteluja ja olen niihin yrittänyt tavalla tai toisella reagoidakkin. Muutama vieras on tosiaan käynyt ja kakkuja on kehuttu. Toi voileipäkakku mitä tein.. Siis.. Se on uskomattoman hyvä. Se on heittämällä paras voileipäkakku mitä olen ikinä tehnyt. Harmi vaan, että mä en tosiaankaan osaa reseptiä kirjoittaa, koska maustaminen on mulla aina vähän semmonen, hmm, makuaisti edellä. En mittaile vaan laitan asioita asioihin ja maistan, totean yleensä hyväksi ja jatkan maustamista, kunnes maku on saavuttanut sen pisteen, että se muuttuu vaan pahemmaksi jos sinne jotain lisää. Sitten ei lisätä mitään. 

Tän kakun suhteen tää mun tyyli on nyt vähän ikävä, koska mä en osaa tehdä enää ikinä samallaista kakkua, vaikka toi oli aika hemmetin hyvä kakku.

Ja siis jotta ei menisi ihan oman kakun kehumiseksi, niin siis ette usko.. Toi Eiran bravuuri mansikkakakku.. Se vaan toimii joka kerta! Kyllä siitä on tullut vähän semmonen tuote, että se jo kuuluu kesään ja yleensä nimenomaan mun synttäreihin. Varma onnistuminen.

Hmm, mulla alkaisi olla kiire syömään rullakebabia. Kyllä, tilattiin iltapalaa. Nää juhlapäivät on aina ruokailujen suhteen semmosia, että tulee syötyä huonosti koko päivä ja sitten se pitää korjata sillä, että syö vielä huonomman iltapalan. Tosi rasvaista mättöä.. No, siitä tunnistaa nykyään onnistuneen juhlapäivän kun pyörii yöllä tuskissaan.

Toivon, että mulla ei jää mitään kertomatta.. Hmm, Eiran sisko toi mulle kukkia ja kaljaa. Ville toi mulle kortin. Roni toi itsensä. Kaikki riittää ja osassa on jopa liikaa! Oli huippu päivä, vaikka se ei ihan mahdottomasti normaalista eronnutkaan. 


Nyt ei mulla tosiaan muuta. Jos joku on oikeesti lukenut nämä kaikki ja jaksaisi vieläkin, niin iso kiitos! Ei se mulle näy kun numerona tilastossa, mutta mä olen otettu jos jotain on kiinnostanut lukea mun juttuja näin paljon. Varsinkin, kun näissä ei aina ihan hirveesti järkeä ole.

Tekisi mieleni sanoa, että huomiseen, mutta en sano. Sanon, että seuraavaan kertaan!

Terveisin,
Vesa-Matti

Voiko leipä olla kakku?

Heti alkuun; anteeksi otsikointi. Täällä käsitellään yhden pätkän verran voileipäkakkua ja innostuin sen mukaan otsikoimaan tämän. Otsikointi kuvastaa hyvin levottomuuttani taas.

Yöt on kyllä mahdottomia. On suhteellisen vaikea nukkua kun ei halua olla kiinni minkäänlaisessa kankaassa, mutta ei viitsisi nukkua kovalla lattiallakaan. En tiedä, kyllä nämä helteet on jo nähty. Mä oon yrittänyt vähentää valittamista kaiken suhteen, mutta liian kuuma on vaan yksinkertaisesti liian kuuma. Olisipa edes yöllä viileä, jotta saisi nukkua rauhassa, mutta ei..

Joo, mä tiedän, kohta sataa, on kylmä ja sitten tulee lunta. Nyt pitäisi ottaa ilo irti tästä, ja niin mä pääosin otankin. Mä vietän päivät pitkät ulkona ja nautin tosta paahteesta, mutta ongelma tässä on ainoastaan nämä yöt. Kuumia öitä mulla ei siis tule ikävä, vaikka tiedossa onkin seuraavaksi kylmät yöt. Ei nekään kivoja ole, mutta silloin voi mennä useamman peiton alle. Nyt kun ei ole mitään peittoja päällä, eikä oikeastaan edes vaatteitakaan, niin siinä on vaikea enää oloaan paremmaksi tehdä. Tiedättekö, mulla on pirun kova ikävä ilmalämpöpumppua.

No, lakataan valittamasta. Niissä ei silti mitään hyvää ole. Piste.


Päivän kuvan pariin, eiköstä vain? Mä yritin tossa äsken syödessäni lisätä Instagramiin kuvaa tänään tekemästäni voileipäkakusta, mutta se jäi kokoaika vaan lataamaan, eikä mitään tullut ulos. Kokeilin neljä kertaa, mutta koskaan en päässyt julkaisemaan sitä. Turhauduin, tulin koneelle ja latasin seuraavan kuvan koneeltani.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Vesa-Matti Nikander (@tekkomus) jakama julkaisu

Siinä on parikymppinen Vesa-Matti. Mitä osaan tähän hätään kuvasta kertoa, niin väittäisin istuvani siinä semmoisessa.. Öö.. Sanottiin niitä pienenä "vanhusten keinuiksi". Ilmeisesti kyseessä on kuitenkin vain puutarhakeinu, tai pihakeinu. No, semmonen missä istutaan vastakkain ja kiikutaan menemään.

Mun on vaikea sanoa olenko tossa oikeasti humalassa vai näytänkö siltä vaan, koska en muista. Mun huono muistini on oikeasti huono. Mutta ton paidan mä muistan! Ostinkohan mä sen Hyvinkään Jussintorilta joskus kun siellä oli jotkut markkinat? No, noin hyvin muistin sen. Toi paita kuitenkin taisi revetä, tai sitten se oli joku toinen paita joka repesi. Ehkä annoinkin tämän paidan pikkuveljelleni?

Näettekö miten parraton naamani on? Niin, mulla ei vielä tohon aikaan kasvanut kun karva siellä ja toinen täällä. Pitää mennä 3 vuotta tosta eteenpäin, että parta on kuvien perusteella ollut mainittavasti olemassa. Alkoiko mulla kasvamaan parta kunnolla vasta 23-vuotiaana? Jestas. Sen jälkeen sitä ei ole kyllä kauhean useasti leikattu kokonaan pois.

Toi lippis on edelleen olemassa ja tykkään siitä edelleen. Hassua, mun lippis on vanhempi kuin ne lapset, jotka nykyään käyttää noita samallaisia hattuja – räppikattiloiksikin kutsuttu.


Hmm, mitähän sitä.. No, ette ole voineet välttyä siltä tiedolta, että huomenna täytän 33. Mä olen sen verran synttäri-ihminen, että koen jostain syystä jatkuvasti tarpeelliseksi mainostaa syntymäpäivääni. Se on huomenna, jos ette tienneet. Siis huomenna ikäännyn.

No, mun oli tarkoitus ensin tehdä juustokakku, mutta Eira tekee sen verran hyvää mansikkakakkua, että päätin antaa makean osuuden Eiralle. Halusin silti jotain tehdä, joten otin vastuulleni voileipäkakun. Pyysin Eiralta sen perinteistä ohjetta, koska se on hyvä pohja. Sillä saa todella toimivan voileipäkakun niinkin, mutta enhän minä olisi minä, jos en lähtisi sitä jotenkin muokkaamaan.

Otin metwursti/salami/mikälie-täytteen kokonaan pois ja tein toiseen väliin zaz.. Tzaz.. Tzatziki-täytteen. Kinkkutäytettäkään en voinut jättää sellaiseksi, vaan maistelin ja maustoin sitä vähän enemmän kun pyydettiin. Siihen tuli perinteisen lisäksi vähän hunajaista balsamicoa, sitruunan mehua, pippuria.. Öö.. Semmosta pientä ylimääräistä, jolla saa siihen vähän enemmän makua. Ripautin aina jotain, sekotin ja maistoin. Totesin kokoaika meneväni oikeaan suuntaan ja sitten se oli jossain vaiheessa valmis.

Tzatziki-täytekkään ei ole semmonen mitä netistä luin, koska kyllähän siihenkin piti antaa oma panoksensa. Tylsää vaan seurata ohjetta. Meinasin ohittaa vaiheen, jossa pyydettiin laittamaan turkkilainen jugurtti siivilöitymään pariksi tunniksi, mutta sitten totuus iski vasten kasvoja.Tein soossin valmiiksi ja olin ihan huuli pyöreänä, että "minkä ihmeen takia tää on näin juoksevaa?" Siivilöin kastikkeen valmiina ja kyllähän siitä tuli huomattavasti parempi koostumus. Niin, siis siivilöin harson läpi, koska siivilästähän toi koko mömmö olisi vaan valunut pois.

Huomenna vielä koristelu ja sitten pääsee maistamaan tuotostaan. Uskon sen olevan hyvää, koska tein tosiaan makuaisti täysin edellä ne täytteet. Tai sitten käy niin, että mikään ei sovi minkään kanssa ja koko kakku on kuraa. Ei voi tietää vielä.


Huomenna pitäisi aamulla ensitöikseen käydä auttamassa siskoa muutossa. Toivon, että keretään ennen korkeimpia asteita, koska mä en osaa kuvitella mitään tuskallisempaa kun muuttaminen helteellä. Sen muuton jälkeen voin keskittyä loppupäivän olemaan 33-vuotias. Niin, tiesittekö, että täytän huomenna 33?

Teidät kaikki on kutsuttu! Tai, no.. Jos siellä lukijoissa on ihan mulle tuntemattomia sankareita, niin ehkä me vielä mietitään sitä. 

Ja nyt ei mulla muuta! Huomiseen! Menee varmaan aika myöhäiseksi kirjottaminen huomenna, koska siis ajatelkaa, minulla on huomenna.. Ei mennä siihen enää, ehkä te tajusitte jo.

Terveisin,
Vesa-Matti

Vaateongelma ja saavutus

Mun on pakko jakaa nyt mun pettymykseni. Olen kaiketi maininnut täälläkin siitä, että viime kesänä mulla oli kaksi lempparipaitaa, joita käytin taukoamatta? Musta ja valkoinen, samalta valmistajalta ja samaa kokoa. Ja sitten se, että en kesän alussa mahtunut mustaan paitaan. Olisi silloin kannattanut kokeilla myös valkoista, koska.. No, tänään petyin.

Mä en siis ole kokenut mun vartalossani mitään muutosta tän kesän aikana. Toisinaan olen ollut enemmän turvoksissa kun taas toisessa hetkessä, mutta ei muuten mitään. Eilen kuitenkin ajattelin, että nyt kokeilen, että mahdunko mun lempparipaitaan, että jos muutos on ollut salakavalaa.. Mahduin mun valkoseen paitaan ihan heittämällä! Tai no, ihan vähän puristaa hihat, mutta ei mitenkään häiritsevästi. Ajattelin eilen, että muutos toden totta on ollut salakavalaa, mutta selvästi sitä on tapahtunut!

Tänään mun päälle olisi sopinut se musta samallainen paita, mutta.. Se oli päällä ihan samallainen kun kesän alussa. Hihat aivan liian tiukat ja nappeja ei uskaltanut edes kokeilla kiinni. Yhdessä yössäkö oli taas tullut kaikki takaisin? Ei, mutta jotain on tapahtunut jollekin, koska valkoinen paita sopi edelleen hyvin päälle ja näyttää hyvältä.

Mä en tiedä mitä tässä nyt syyttää. Molemmat paidat on tosiaan liki identtisiä, mutta toinen on musta, jossa on valkoisia palmuja ja toinen on valkoinen, jossa on mustia palmuja. Molemmat kokoa XL. Molemmat ostettu viime kesänä ja molemmat oli viime kesänä hyviä päällä, ja sen takia niistä tulikin mun lemppareita. Nyt yhtäkkiä toinen on ihan hyvä päällä ja toinen ei ole hyvä ei niin mitenkään.

No, musta paita saa toistaiseksi jäädä sitten tavoitepaidaksi. Mä en ymmärrä.. Toki mä myönnän turvonneeni, mutta minkä takia en ole turvonnut liian suureksi valkoiseen samallaiseen paitaan? Eira ehdotti, että toista paitaa on pesty väärin ja se on kutistunut.. No, niin tai näin, valkoinen paita toimii edelleen.


Päivän kuvan pariin kaikesta huolimatta:

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Vesa-Matti Nikander (@tekkomus) jakama julkaisu

Tämähän tarkoittaa tosiaan sitä, että tänään päästiin kesäkuulle asettamaani tavoitteeseen. 200 kilometriä pyörällä kesäkuun aikana! Tiedän, tiedän, ei se kaikille ole paljon, jotkuthan polkee ton muutamassa päivässä. Tämmöselle kesäliikkujalle toi kuitenkin on iso saavutus.

Tälle kesälle jää enää vain yksi tavoite. Tiedättekö mikä se on? No, tietysti kehittyä 33-vuotiaaksi. Tai siis täyttää sen verran.. En tiedä miten tässä kerkeää enää mitenkään kehittyä, mutta täyttämään vuosia kerkeää. Jostain syystä tämäkin piti nyt selittää näin vaikeasti.

Ai mitäkö teen synttäreilläni? Kiva kun kysyit. Meiän ois tarkotus tehdä kakkua, syödä kakkua ja syödä lisää kakkua. Kakkuhan on hyvää, eikö niin? Yleensä ainakin. Jotenkin tuntuu, että on hieman levoton olo ja sen takia selitän kaiken nyt jotenkin epämääräisen epämääräisesti.

Ja olisihan se tokikin kiva jos täällä kävisi ihmisiä kahvilla ja kakulla. Tällä hetkellä vaan tuntuu, että kaikilla on jotain muuta. Pari kaveria on ilmaissut halunsa tulla kahvittelemaan, ja muita kavereitahan mulla ei edes olekaan. No, enemmän kakkua meille.


En tiedä, mä haluan taas vaan pois täältä toimistosta. En valita vieläkään, mutta sanon, että kyllä täällä kopissa ainakin tarkenee. Tiedättekö, kun siis.. Hiki alkaa valumaan kun edes näppäilee näppäimistöä? Taidan taas vaan mennä pihalle makaamaan aurinkotuoliin. Jos kuumuutta ei pääse pakoon, niin eikö silloin mennä sitten sitä kohti? Eikö tässäkin päde sääntö: "jos sitä ei voi peittää, sitä pitää korostaa"?

Tekisi taas niin mieli sanoa "no, niin tai näin", mutta musta tuntuu, että käytän sitä aika paljon nykyään. No, niin tai näin, nyt ei mulla muuta ja huomiseen.

Terveisin,
Vesa-Matti

Vielä vähän juhannuksesta

Ei saisi valittaa, mutta.. On kuuma! Ei tarvitse kun pikkuvarvastaan hitusen liikauttaa ja jo joka paikasta valuu hiki. Ja voitteko kuvitella, mun pienessä toimistossa (vaatekaappi) on myös aivan uskomattoman kuuma. Kylmällä säällä tämä on jääkaappi ja kuumalla säällä näköjään sauna.

Eira on nyt jostain taas lukenut, että pitämällä ikkunat ja sälekaihtimet kiinni, niin sisällä on viileämpi. Voin ehkä ostaa ajatuksen, mutta tää on hitusen ärsyttävää. Kokoaika näyttää siltä kun olisi ilta, vaikka on vasta aamupäivä. No, ehkä tämän on valmis kestämään ja menee sitten vaikka pihalle, jos haluaa nähdä päivää. Ja itseasiassa niin menenkin, kohta. Menen tämän merkinnän jälkeen lepäilemään aurinkotuoliin ja otan kaiuttimen mukaan. Se se on jotain se.

Tänään mä halusin ehkä vähän kirjotella lisää tosta juhannuksesta, koska mulle jäi semmonen fiilis, että en kertonut tarpeeksi. Tulihan sitä juttua nyt parina päivänä ihan hyvin, mutta joitain kohtia jäi uupumaan. En kertonut melkein mitään edes Maxin juhannuksesta, vaikka tottakai olisin halunnut.


Maxihan siis pääosin viihtyi todella hyvin mökillä. Se riensi siellä ilman paitaa kokoaika jossain. Paitaa ei oikein voinut pitää päällä, koska jätkä vaikutti aina tosi tuskaiselta paidan kanssa. Ja kun hattua ei silloin suostunut pitämään, niin jotenkinhan sitä oloa oli helpotettava.

Siellä mökillä oli otettu tosi hyvin huomioon lapsiperheet. Se pieni lampi mikä siinä oli, niin oli ympäröity hyvin tarkasti aidalla. Lapset ei pääse juoksemaan lampeen aivan pää kolmantena jalkana. Ja sitten siellä oli paljon leluja – todella paljon leluautoja itseasiassa. Autot on Maxin tän hetken isoin mieltymyksen kohde, jos siis voi jotain päätellä siitä millä leluilla se haluaa eniten leikkiä. Niitä kun oli tuolla mökillä vaikka kuinka ja paljon erilaisia, niin kyllä Maxilla kiirettä piti.

Maxin mielestä ehkä kivoin – vanhempien mielestä ehkä huonoin – leikki oli se, kun otetaan iso leluauto ja halutaan liukumäen päälle päästämään auto liukumaan. Se liukumäki kun ei ollut kaikista lapsiystävällisin.. Tai siis, ehkä se ei ollut pikkulapsiystävällisin. Siellä oli ylhäällä semmonen puinen kädensija, johon Max jatkuvasti löi päänsä. Ja se tila siellä ylhäällä oli niin pieni, että Maxilla meni monta kertaa hermot kun ei mahtunut kääntymään siinä kunnolla. Ja silti sitä leikkiä piti leikkiä. Pojan hermot meni kokoaika ja se teki siitä leikistä meille vanhemmille päänvaivan.

Toinen hauska juttu oli kun sai työnnellä ärsyttävyyskärryä joka paikkaan. Siellä oli suhteellisen pitkä pihatie, jossa ei autot pahemmin liikkuneet. Sitä mentiin monet kerrat edes ja takasin. Se olisi ollut ihan kivaa jos se olisi jäänytkin siihen. Mutta kun ärysttävyyskärryyn nimenomaan kuuluu se, että se pitää kantaa joka paikkaan, vaikka se ei edes mahtuisi. Niin tapahtui paljon myös tuolla mökillä. Kärry ei mahtunut penkin ohi saunaan, joten siitä raivostuttiin ihan huolella. Sitä yritettiin kuitenkin monta kertaa uudestaan, mutta ei mahtunut, joten hermot menee taas. Sitten isi puuttui peliin ja vei ärsyttävyyskärryn pois, jolloinka Maxin hermot meni täysin riekaleiksi.

Mutta siis.. Vaikka kirjotan näköjään aika paljon aina siitä, että Maxilla menee hermot ja kaikki loppuu aina hermojen menetykseen, niin ei se sitä kokoaika ole. Ne hetket vaan jää ärsyttävyytensä puolesta todella hyvin muistiin ja ne tulee sitten helpoiten ulos.

Paljon se tosiaan leikkii ilman hermojen menetystäkin, ja silloin sitä touhua on tosi kiva seurata sivusta. Se on vaan niin huippua katsoa mihin pienen ihmisen mielikuvitus riittää. Tuolla mökilläkin se leikki tosi paljon niillä autoilla myös ihan kaikessa rauhassa. Aina kun pääsi mökin ovesta ulos, niin pienet jalat alkoivat viemään heti leikkipaikalle. Siellä meni sitten usein pitkiäkin pätkiä.

Mutta yöt.. Ne ei ollut hyviä. Ja kun ne ei ole hyviä Maxilla, niin ei ne voi olla hyviä meilläkään. Ja tottakai sen ymmärtää, että uusi paikka saa aikaan vähän levottomat yöt, mutta olisi se voinut vähemmän levotontakin olla. Vähintään noin tunnin välein Max päästi kesken kuorsaamisenkin ihan kamalan rääkäisyn. Ja koska me kaikki nukuttiin käytännössä samassa tilassa, niin kaikkihan siihen aina heräsi. Minä vielä aina säikähtäen ja sen jälkeen ei uni tullutkaan enää helposti. Ei se tule koskaan helposti, mutta säikähtämisen jälkeen kaikista huonoiten. Molemmat yöt meni näin, eikä Max siis kerennyt tottumaan nukkumapaikkaan. Se oli huono juttu, mutta.. No, siitä selvittiin.

Toisena päivänä keksittiin, että hei, miksi Max ei leikkisi veden kanssa? Se kun on kuitenkin aina ollut Maxin lemppari elementti. Ja sen veden kanssahan se leikkikin sitten oikein kiltisti! Se touhusi ja touhusi, kunnes.. No, tarvitseeko sanoa? Ärsyttävyyskärry löytyi jostain, mutta se ei mahtunut vesiastiaan.. No, ei mennä siihen. Vesileikit kuitenkin itsessään oli pitkä ja mukava ajanviete, ne olisi periaatteessa pitänyt keksiä jo ensimmäisenä päivänä. Olisi Maxin aika saatu pidettyä kiireisenä, jolloin ei olisi niin paljon aikaa leikkiä ärsyttävyysleikkejä.


Sitten mä olisin halunnut eilen kirjottaa jotain vielä tosta Sälinkäällä käynnistä. Tuntuu, että niinkin oleellinen asia käytiin läpi parissa sivulauseessa. Jos edes niissä.

Mutta tosiaan, silloin lauantaina saavuttiin kotiin, kerkesin siinä välissä sen blogimerkinnän kirjottaa ja sitten tulikin Roni jo noukkimaan minua seuraavalle reissulle. Mun tarkoitukseni oli ehtiä käymään siinä välissä suihkussa, mutta se sitten unohtui. Mutta tiedättekö, seuraavana päivänä se tuntui sitten vieläkin paremmalta, vaikka kävinkin ihan vaan pikasuihkussa. Iho tuli kuitenkin puhtaaksi siitä kaikesta juhannuksesta.

Sälinkäällä sitten alkoi aikuisten juhannus. Minä, äiti, iskä ja Roni istuttiin iltaa grillipaikalla ja huvimajassa. Alkuun se oli hitusen hämmentävä kokoonpano, mutta kyllähän siihen ihmiset tottui. Roni tottui mun vanhempiin ja mun vanhemmat tottui Roniin.

Siinä sitä sitten tosiaan istuskeltiin, juteltiin ja niin kuin aina, naurettiin paljon. Jossain vaiheessa innostuttiin jopa pelaamaan ristiseiskaa. Ristiseiska taisi olla tän juhannuksen hittituote, koska ensin pelattiin ristiseiskaa mökkireissulla ja sitten pelattiin ristiseiskaa vielä Sälinkäällä. Mutta! Me opittiin iskältä ja äitiltä se, että me ollaan pelattu ristiseiskaa aina väärin. Nyt pelattiin pantti-säännöllä ja pisteillä, ja peli oli periaatteessa mielenkiintoisempi. Se kuka sai ensimmäisenä 200 pistettä hävisi. Arvatkaa kuka sai? Arvaatteko? No minä! Mä mietinkin, että minkä takia huonoin häviäjä häviää aina? Iskä taisi sanoa, että: "mä voisin olla myös yhtä huono häviäjä, ellen huonompikin, mutta en ole vielä koskaan kokeillut häviämistä." Auts.

Roni ja iskä on molemmat tosi kilpailuhenkisiä ja välillä tuntui, että se peli oli niiden välillä. Me äitin kanssa yritettiin parhaamme, mutta ei me pärjätty, koska pelissä oli kaksi, joista kumpikin oli päättänyt voittaa vaikka väkisin. Iskähän lopulta voiton vei.

Korttipelien jälkeen istuttiin pihalla, kuunneltiin musaa ja juteltiin. Iskä meni nukkumaan ekana ja me loput sitten vasta kahden maissa perässä. Oli kyllä kaikinpuolin taas hauska reissu!

Ja kun tehtiin lähtöä sunnuntaiaamuna, niin iskä huikkasi vielä perään jotain, että Roni on tervetullut häviämään uudestaankin. Roni otti haasteen vastaan, joten eiköhän me taas joku päivä käydä siellä vähän korttia lyömässä. Pitäisi vaan taas löytää joku sopiva rako.


Päivän kuvat on tänään seuraavanlaiset:

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Vesa-Matti Nikander (@tekkomus) jakama julkaisu

Tosiaan, siinä on melkein kaikki meidän kukat. Olisi tuolla ollut vielä muutama paikka, mutta ne ei jotenkin.. No, ne ei ole niinkään mun juttu. Näitä minäkin hoidan ja näistä minä halusin kuvan julkaista.

Palmuvehka tuli tosiaan joskus äitiltä ja iskältä tuparilahjaksi kun muutettiin Riihimäelle. Se on ollut aika helppohoitoinen kaveri, joten se on kulkenut mukana ihan näihin päiviin saakka. Ja kulkee edelleen, jos ei Max keksi tehdä sille jotain ikävää. Peikonlehti taitaa olla Eiran ostama, mutta! Se peikonlehti minkä Eira osti niin kuoli. Eira oli heittämässä raatoa roskiin, mutta mä sanoin, että mä haluan kokeilla jotain. Rupesin pitämään siitä huolta ja vein sen aurinkoisimpaan paikkaan. Sieltä alkoi yksi toisensa perään kasvamaan uusia lehtiä! Se herätti mussa ehkä jotenkin sen semmosen viherpeukalon, koska sain pelastettua kasvin, joka olisi muuten mennyt roskikseen.

Ja älkää kysykö multa muiden kasvien nimiä. Tai no okei, persiljan, tomaatin ja chilin voin teille vielä kertoa, mutta mun nimitietämys loppuu aikalailla siihen. Me saatiin kaikenlaisia kasveja siskolta, Jaanalta, ja kyllä se silloin esitteli ne mitä se meille antaa. Vaan.. No, mä olen joskus maininnut jotain mun muististani, se on hyvin valikoiva. En vaan muista. Hmm.. Rönsylilja? Hetkinen, se saattaa olla joku noista. Ja pakko myöntää, että tunnistan mä oikeesti ton orkideankin tuolta. Eli aika hyvin kuitenkin.

Mulla ei ole mitään tietoa mitä mä teen, mutta mä kuljen täällä tosiaan nykyään päivittäin kastelukannun ja suihkepullon kanssa. Kastelen, jos koen tarvetta kastella. Mutta päivittäin mä jostain syystä suihkepullolla suihkutan kaikki lehdet. En tiedä onko siitä mitään hyötyä, mutta mulle tulee siitä semmonen olo, että minä teen jotain. Joten antakaa mun tehdä niin.


Ja nyt ei mulla muuta. Haluan vielä aurinkoon makaamaan kun Max nukkuu! Eli huomiseen!

Terveisin,
Vesa-Matti