Me ollaan tämä tiedetty siis jo jokusen tovin, mutta meille on tärkeintä varmistua asioista ennen kun ruvetaan juhlimaan. Ollaan pidetty tämä hyvin pienen piirin tietona tähän asti, mutta tänään vihdoin sain alkaa siitä kailottamaan!
Mä olen onnellinen, voitteko uskoa? Max oli meille jo niin iso onnenpotku, ja nyt kun tulee vielä toinen.. Huh, ei sanat riitä. Tämä on erittäin toivottu lisä meidän kokoonpanoon. Kuten itseasiassa tokaisin tässä Instagram-julkaisussakin:
Mä varmaan aiheutin tänään Eiralle yövuorojen päälle vielä lisää stressiä, kun rupesin oikeestaan häsläämään tätä julkaisua eteenpäin. Otettiin kuvia, väännettiin lavasteita, otettiin lisää kuvia, yritettiin saada Max pysymään kuvissa ja taas otettiin lisää kuvia. Mikään kuva ei ollut Eiralle semmonen, että "tästä haluan sen julkaisun tehdä." Mutta mulle sieltä tuli heti yksi suosikki. Mä keksin siihen sillä samalla sekunnilla myös oikein hyvän kuvatekstin. Eira epäröi, mutta minä laitoin kuvan jakoon. Sen jälkeen Eira sanoikin: "Hauska ja osuva teksti!". Se toimi sille vasta kokonaisuutena, mutta hyvä kun toimi.
Mulla on paljon samoja tunteita kun Maxinkin kohdalla. Varmaan ne kaikki; ilot, surut, pelot. Hyvin tunnepitoinen tila siis. Se, että en ehkä osaa vielä käsittää täysin. Mä tiedän, mä olen nähnyt kuvia, mutta silti se on kovin utopistinen ajatus. Meitä on kohta neljä? Samaan aikaan, vaikka en ymmärräkkään, niin olen tosi innoissani ja onnellinen, kuten olette saattaneet huomata.
Sitten on myös tosiaan se pelko. Pelottaa yhtä lailla kun pelotti Maxinkin kohdalla. Meneehän kaikki hyvin, onhan lapsi terve, miten me pärjätään uudella kokoonpanolla ja lukuisia muita kysymyksiä pyörii mielessä. Ja sitten muistan kuitenkin taas sen, että kaikki meni loistavasti myös Maxin kohdalla, niin miksi ei menisi nyt? Me pärjätään varmasti, koska me kasvettiin hyvin rooliin jo ensimmäisen kohdalla.
Mutta se pelko kissojen sopeutumisesta on muuttunut nyt semmoiseksi, että miten Max sopeutuu? Ei enää olekaan ainut lapsi talossa. Huomio pitää jakaa. Mä oon kuitenkin nähnyt sisaruksien ja Eiran sisarusten lapsista, että hyvinhän ne lapset yleensä toisiinsa sopeutuu. Ja olenhan mäkin joskus sopeutunut tilanteeseen, jossa pikkuveli otti mun paikan. Eli varmasti tämäkin pelko on sikäli aika turha, koska mä uskon kaiken menevän hyvin tälläkin saralla, koska niin se tuntuu menevän järjestään muullakin lähisuvulla. Mutta koskaan ei kuitenkaan voi tietää ja olla täysin varma, siksi mukana kulkee myös se pelko.
Mutta ehkäpä se suurin tunteista on se onnellisuus! Se on totta ja se tulee vielä konkretisoitumaan kunnolla ja silloin se vasta alkaa se kunnon tunnemyrsky.
Mä halusin tästä vielä tännekin kirjottaa, koska koko maailman tulee tietää tämä! Eihän se varmasti muita ihmisiä edes kiinnosta niin paljon kun meiän perhettä, sukulaisia ja muita, mutta nyt kun mä saan siitä kailottaa niin sitten minä kailotan. Sitä on sen verran pidetty sisällä, että pitää se päästää jo täysillä ulos.
Mä varmasti tulen tästäkin aiheesta jossain tulevaisuudessa lisää kirjottamaan, mikäli löydän sopivia välejä ja sanoja. Mutta tähän hätään mulla ei muuta, paitsi..
Saavu jo pieni uusi ihminen. ❤ Okei; kasva ja kehity ensin vahvaksi ja saavu sitten. Täällä me kovasti jo odotellaan!
Mulla on paljon samoja tunteita kun Maxinkin kohdalla. Varmaan ne kaikki; ilot, surut, pelot. Hyvin tunnepitoinen tila siis. Se, että en ehkä osaa vielä käsittää täysin. Mä tiedän, mä olen nähnyt kuvia, mutta silti se on kovin utopistinen ajatus. Meitä on kohta neljä? Samaan aikaan, vaikka en ymmärräkkään, niin olen tosi innoissani ja onnellinen, kuten olette saattaneet huomata.
Sitten on myös tosiaan se pelko. Pelottaa yhtä lailla kun pelotti Maxinkin kohdalla. Meneehän kaikki hyvin, onhan lapsi terve, miten me pärjätään uudella kokoonpanolla ja lukuisia muita kysymyksiä pyörii mielessä. Ja sitten muistan kuitenkin taas sen, että kaikki meni loistavasti myös Maxin kohdalla, niin miksi ei menisi nyt? Me pärjätään varmasti, koska me kasvettiin hyvin rooliin jo ensimmäisen kohdalla.
Mutta se pelko kissojen sopeutumisesta on muuttunut nyt semmoiseksi, että miten Max sopeutuu? Ei enää olekaan ainut lapsi talossa. Huomio pitää jakaa. Mä oon kuitenkin nähnyt sisaruksien ja Eiran sisarusten lapsista, että hyvinhän ne lapset yleensä toisiinsa sopeutuu. Ja olenhan mäkin joskus sopeutunut tilanteeseen, jossa pikkuveli otti mun paikan. Eli varmasti tämäkin pelko on sikäli aika turha, koska mä uskon kaiken menevän hyvin tälläkin saralla, koska niin se tuntuu menevän järjestään muullakin lähisuvulla. Mutta koskaan ei kuitenkaan voi tietää ja olla täysin varma, siksi mukana kulkee myös se pelko.
Mutta ehkäpä se suurin tunteista on se onnellisuus! Se on totta ja se tulee vielä konkretisoitumaan kunnolla ja silloin se vasta alkaa se kunnon tunnemyrsky.
Mä halusin tästä vielä tännekin kirjottaa, koska koko maailman tulee tietää tämä! Eihän se varmasti muita ihmisiä edes kiinnosta niin paljon kun meiän perhettä, sukulaisia ja muita, mutta nyt kun mä saan siitä kailottaa niin sitten minä kailotan. Sitä on sen verran pidetty sisällä, että pitää se päästää jo täysillä ulos.
Mä varmasti tulen tästäkin aiheesta jossain tulevaisuudessa lisää kirjottamaan, mikäli löydän sopivia välejä ja sanoja. Mutta tähän hätään mulla ei muuta, paitsi..
Saavu jo pieni uusi ihminen. ❤ Okei; kasva ja kehity ensin vahvaksi ja saavu sitten. Täällä me kovasti jo odotellaan!
Terveisin,
Vesa-Matti
Vesa-Matti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoitelkaa mielummin omalla nimellä kun Anonyymina. Ihan vain varmuuden varalta. :)