Kuulumisia tähän väliin

Huh, mulla on ollut aloitekyky täydellinen nolla. Okei, no sain mä laitettua hakemuksen kokkiopintoihin, mutta siihen on kyllä kaikki aikalailla jäänyt. Tuntuu, että elämä on tällä hetkellä vaan arjesta selviytymistä, vaikkakin vaan kotona päivät pitkät olenkin. Ja nyt kun mut on vielä äärimmilleen ärsytetty, niin tässä joutuu taistelemaan vielä hieman orastavaa masennustakin vastaan.

Mun on pitänyt tarttua tekemään sitä vuoden 2020 koostetta, mutta en mä ole oikeestaan avannutkaan tätä mun blogia nyt viime merkinnän jälkeen. Tuntuu todella vaikeelta alottaa se, joten en voi luvata sitä enää mitenkään tammikuuksi, ellei tässä tapahdu pian jotain käännöstä parempaan. Heti kun arki lakkaa olemasta vain selviytymistä, niin sitten lupaan palata asiaan.


Tulin nyt kuitenkin kirjoittamaan hieman kuulumisia, koska.. No, ehkä tämä jopa auttaa kasaamaan pakan uudestaan. 

Isoin asia mitä tässä nyt on oikeastaan tapahtunut on se, että meillä kävi asunnonvälittäjä ja se sai tehtäväkseen saada myytyä meidän asunnon. Nyt vihdoin alkaa pyörä pyörimään takaisin kohti Hyvinkäätä, ja se on ehkä paras asia hetkeen. Ollaan kateltu sieltä jo muutamaa kämppää, jotka vaikuttaa ihan potentiaalisilta. Me ei haluta mitään viimeisen päälle jo laitettua, ei uutta, mutta ei mitään ihan mahdottoman vanhaa ja hirveää työmaatakaan. Paras olis semmonen, missä on vähän laittamista, jotta saa siitä mahdollisimman itsensä näköisen.

Mun haaveissa olis ykskerroksinen, olohuone ja keittiö jollain tapaa yhteydessä toisiinsa ja oikeestaan keittiöstä vielä sen verran, että sen pitäisi olla silleen kivan kokonen, että siellä olis kiva kokkailla. Nyt oon alkanut innostumaan semmosesta kämpästä, missä olis lämmin varastohuone tai joku, mihin mä oon aatellut alustavasti jonkinlaista harrastehuonetta. Mun nyrkkeilysäkki sinne ja jotain muuta voimailukamaa ja sit vielä jonkinlainen mahdollisuus maalaamisen harrastamiselle olis kyllä huippua.

Ja sit mä toivon, että siihen huoneeseen mahtuu meidän toinen sohva tuolta vintiltä. Mä joskus siihen tykästyin niin paljon, että en oo antanut sitä poisheitettäväksi, enkä edes myytäväksi. Mä näen sen jossain tummassa huoneessa joskus, jossa keskitytään oleiluun. Eli kai se sopisi tonne harrastehuoneeseen jotenkin, jos sellainen nyt joskus tulee jossain olemaan.

Mutta siis.. Mitä nopeammin tää kämppä menee kaupaksi, niin sitä parempi oikeastaan. Sen verran iso ikävä on jo takaisin Hyvinkäälle, että en mä täällä enää kauaa jaksa vankina olla, varsinkaan kun ollaan laitettu jo hommat liikkeelle. Kärsivällisyys ei meinaan ole meikäläisen vahvuuksia.

Riihimäki ei siis ole huono paikka asua, ainakaan tää meiän alue ei ole ollut, mutta mulle itselleni tää on ollut toisinaan vankila. Sukulaisien näkeminen on aina vähintään tunnin, mutta useimmiten kahden tunnin päässä, plus siihen vielä toinen samallainen kotiinpaluuseen. Se on aika pitkä pätkä usein suoritettavaksi, vaikka kuinka sitä haluaisinkin. Hyvinkäälle paluu, oikeestaan ihan mihin tahansa sinne, lyhentäisi matkoja vähintään tunnilla, mutta parhaimmassa tapauksessa tärkeät paikat olisi jopa alle vartin päässä. Se olis ihan huippua. 

Jos meidän tarpeita vastaavaa omakotitaloa ei Hyvinkäältä ajoissa löydy, niin sitten se on palattava hetkellisesti vuokra-asuntoelämään. Se voi olla kyllä vaikea paikka taas, koska mm. Nella on kyllä niin omakotitaloeläjä, että kerrostaloissa vierailukin on välillä aivan mahdotonta mekastusta. Joten ideaaleinta olisi löytää se oma ns. loppuelämän asunto sieltä samoihin aikoihin, kun joku löytää tästä meidän Riihimäen asunnosta itselleen kodin. Kovasti toivon, että kun se asunnonvälittäjä saa asunnon nettiin, niin heti on ostajaehdokkaita jonoksi asti – tai edes yksi potentiaalinen, joka ostaa talon itselleen heti. No, sen näkee sitten.

Hmm.. No, eikai mulla tässä muuta..? Eipä kai, joten ihmetellään taas seuraavalla kerralla kun saan blogini auki ja fiilis on se, että jaksaa tai huvittaa kirjoittaa jotain.


Eipäs kun olipas mulla vielä vähän. Mä otin uuden tatuoinnin. Se on sama kun mun isoveljen kädessä oli. Se oli sen verran ikoninen, että mun oli pakko ottaa se sama muistoksi. Nyt mä kannan sitä jalassani vuosiluvuilla varustettuna.

Possut päällekkäin.

Toinen isoveli sen mulle nyt teki, ja se aika kylmiltään alkoi sitä työstämään, joten ei sitä voi vielä täysin valmiiksi sanoa. Ainakin toinen kerta vaaditaan, koska ainakin numerot on omaan silmään hieman miten sattuu ja jotkut viivat kuulema kaipaa parannusta. Mutta mitä mä olen sitä jalassani aina välillä vähän vilkuillut, niin mä tykkään siitä. Voihan se olla vähän semmonen selittelyä vaativa, mutta minkäpäs sille mahtaa.

Ja siitä päästäänkin semmoseen asiaan, että tarkotuksena olis vielä, että tässä lähiaikoina tulis toinenkin tatuointi lisää. Kattelin nimittäin yks päivä nimitatuointeja, mitä ihmiset on lapsistaan ottanut. Löysin yhen kivan tyylin ja päätin kokeilla piirtää semmosen itsekin. Mä kyllä tykkään lopputuloksesta niin paljon, että se on pakko käydä iholle jossain välissä ottamassa.

Itse tehty on parempi ku hyvä.

Tommonen se olis. Mä laitoin tosta jo tatskaliikkeeseenkin viestiä, mutta vielä ainakaan ei ole vastausta tullut. Mä haluan ton vielä tarkalleen sen kokoisena kun Maxin jalanjälki oli tossa mallissa, mistä sen piirsin. 8,2 cm pitkä. Tätä tyyliä on sitten kiva käyttää jos niitä lapsia alkaa useampikin ilmaantua, mutta kunhan kukaan ei vaan saa liian pitkää nimeä ja omaa kuitenkin liian pientä jalkaa..

No, siinä oli tämä merkintä nyt kuitenkin.

Terveisin,
Vesa-Matti