Pahaa oloa ulos

Laitoin Maxin justiinsa nukkumaan. Ajattelin ottaa hetken omaa aikaa ja kirjoitella. Päätin viedä sen oikein niin pitkälle, että keitin itselleni oikein vielä kupin kahviakin. Tyhjä sivu naaman edessä ja kupillinen kahvia, se on se, mimmosena mä nään blogaajat. Toki se tyhjä sivu alkaa siitä sitten täyttymään, toivon mukaan, mutta lähtökohta on tämä.


Mä oon pyöritellyt paljon mielessäni yhtä, hmm, pelkoa. Oon saattanut joskus aikaisemminkin tänne kirjottaa siitä, että mä pelkään jollain tavalla puheluita. En sen takia, että olen huono puhumaan.

Vaan suru-uutiset tuodaan, kaikki muu haetaan. – Paperi T

Pelko puheluita kohtaan syntyi kun Eira aikoinaan sai puhelun, jossa kerrottiin läheisen ihmisen poismenosta. Oli suhteellisen normaali ilta, mutta se muuttui suruntäyteiseksi yhden puhelun jälkeen.

Siitä asti lähes jokainen kerta kun puhelin on jossain pärähtänyt soimaan, niin mulla pyörähtää mielessä ajatus: "kuka nyt?" tai jotain vastaavaa. Se ei ole hirveen kiva, koska Eiralla esimerkiksi soi puhelin lähes päivittäin. No okei, on se pikkusen nykyään jo laantunut, ehkä juuri siksi, että Eiralla soi puhelin niin usein. Se on ollut semmoista siedätyshoitoa.


Viime joulukuussa sitten kävi se mitä eniten koko elämässäni pelkäsin. Oma läheinen nukkui pois. Meillä oli keskustelu kokoaika käynnissä Facebookin messengerissä, koska tilanne tavallaan oli kokoaika päällä ja kaikki mitä milloinkin tapahtui tiedotettiin meille muille sitä kautta.

Sitten tuli se viesti, että enää ei ole kipuja.. Paniikkikohtaus ja kivikasvoisuus. Siitä hetkestä lähtien alkoi jonkinlainen pelko viestintäsovelluksia kohtaan. Aina kun mun puhelimeen ilmestyy viesti yhteen tiettyyn ryhmään, niin mulla jättää sydän lyönnin välistä. Okei, jostain syystä se on pahin silloin kun se viesti on tullut yön aikana ja aamulla huomaan viestin tulleen. Oon nukkunut ohi jostain mistä ei todella olisi pitänyt nukkua ohi, ajattelen.

Onneksi toikin pelko on pikkusen jo hellittänyt, koska siellä ryhmässä on nykyään viestitelty tosi paljon. Mukavistakin asioista. Se ei ole semmonen suru-uutisten jakamiskanava, vaan se on enemmän kaikkea muuta.


Eipä mennyt tuosta montaakaan kuukautta eteenpäin kun uusia pelkotiloja alkoi syntymään. Aina kun kyselin kuulumisia, vastaus säikäytti. Syntyi pelko kysellä kuulumisia, koska ei tahtonut kuulla huonoja uutisia. Eikai kukaan halua?

Olisi kyllä tahtonut pysyä kokoaika tilanteen päällä, mutta ei uskaltanut. Sitten piti tännekin kirjoittaa siitä itseään niskasta kiinni ottamisesta ja se tavallaan onnistuikin sitten. Soitin, kyselin kuulumisia. Soitin uudestaan ja kyselin kuulumisia. Puhelut on vaikeita edelleen, mutta haluan silti jatkaa. 

Tilanne alkaa olemaan hieman eri nyt, onneksi. Asioita on saatu paremmalle mallille ja voi jo hiljalleen ajatella, että elämä alkaa voittamaan. Synkkyys häviää ja aika ei ehkä enää etene niin hitaasti. Koko tämä aika, viime joulukuusta tähän päivään asti, tuntuu jälkeenpäin ajateltuna tosi hitaalta. Paljon synkkää, mutta Max on pitänyt sen synkkyyden sikäli pois, että ei ole kokoaika tarvinnut olla siellä synkkyydessä.


Mä en halua elämään mitään negatiivista nyt. En pitkään, pitkään aikaan. Se vaikuttaa hyvin paljon siihen mitä mä itse jaksan ja en jaksa tehdä. Mulla on tavallaan jäänyt omasta hyvinvoinnista huolehtiminen täysin taka-alalle. Mulle on ollut tärkeetä, että kaikki muut voi hyvin. Vaikka samalla, en mä ole osannut sitä mitenkään näyttää tai edes tehdä asian eteen paljon mitään. Sitten oon vaan pyrkinyt siihen, että pyöritetään tätä arkea tässä. Mä olen paljon tuhlannut aikaani vaan räpeltämällä puhelinta, tavallaan siksi, ettei tarvitsisi olla tässä hetkessä. Sama kun joskus kun olen ollut masentunut; se näyttää ulkopuolisen silmään siltä, että mä vaan nautin olostani sohvalla maatessani ja puhelinta räpeltäessäni. Ei se näy helposti ulospäin musta jos mulla on jotenkin paha olla. Pitää muka olla jotenkin (yli)vahva ja olla näyttämättä pahaa oloaan ulos.

Mä en ehkä vieläkään ole osannut purkaa kaikkea sitä surua ja pahaa oloa ulos mitä elämä tässä on nyt eteen tuonut. Edelleen mä elättelen toiveita siitä, että tässä on nyt meikäläiselle tehty vaan hieman isompi pila. Mä en tiedä pitäisikö sitä harkita jonkinlaista ammattiapua? Vaikka tuleehan tää tällein hiljalleen itsekseenkin ulos ja käsittelen asiat sitten vaan vähän hitaammin, kun vaan saan aikaa sille.


Eilen viimeksi mulle iski ihan suunnaton ikävä. Mä mietin ja se sai mut kiroilemaan ääneen. Se tuli ihan vahingossa ulos. Mä olisin kovasti toivonut, että olisit täällä näkemässä kuinka mä olen isä. Isäksi tulemisesta me juteltiin joskus paljon ja sen takia mulle olis ollut tärkeetä.. Pfft.. Olis ollut tärkeetä, että sä olisit kerennyt näkemään tän, kuinka onnellinen mä olen tosta pienestä pojasta. Ehkä sä jossain näätkin, toivottavasti, ja oot ylpeä. 

"Keskity sinä nyt vaan tohon uuteen tulokkaaseen, äläkä musta huoli, kyllähän se nyt mut korvaa.." Hmm, vaikka tossa lopussa on toi sun perus hölmöily, niin ehkä mä silti olen onnellinen, että sä sanoit ton ensimmäisen osan lauseesta. Ehkä se pakotti ja pakottaa mut jatkamaan kävi miten kävi. Max kerkesi syntyä ja sä kerkesit antaa vielä yhden elämänohjeen siihen liittyen. Se merkitsee mulle paljon. Mä olen keskittynyt ja aion keskittyä meidän tulokkaaseen, joka kohta täyttää jo vuoden.


Huh, tämmönen merkintä sitten. Kirjotin tätä aikalailla hetkessä, että jos siellä on kohtia mitkä ei kuulosta järkeviltä tai lauseita, jotka ei sovi sinne, niin se johtuu ihan vaan siitä. Mä en suunnitellut, enkä jälkeenpäin mitään pyyhkinyt. Halusin tän nyt näin aitona ulos.

Nyt ei mulla muuta.

Terveisin,
Vesa-Matti