Mä en muistakkaan mitä kaikkea mä olen tänne jo aikanaan Maxista kirjottanut, joten nyt saattaa tulla toistoa. Tai voi olla tulemattakin. Mä haluan kuitenkin aina välillä tulla kirjottamaan ylös vähän mitä Max on oppinut ja miten elämä noin muuten.
17. heinäkuuta 2021 kirjottelin Maxista merkinnän, jonka voi jokainen halutessaan käydä lukemassa täältä. Merkinnän nimi oli "Mahtava Max" ja siitä tämänkin merkinnän nimi juontaa juurensa. Mitähän sitten pitää tehdä kun superlatiivikin on käytetty? Kaivelen sieltä nyt kuitenkin lainauksia tähän.
Kääntymisestä konttaamiseen ja nyt uusimpana hittinä tukea vasten nouseminen. Ja mitä kaikkea on vielä edessä! Kävelemiseen ei mene enää kauaa, uskoisin, koska se on ihmisen avustamana juoksennellut jo monta kuukautta. Se on yksi sen lempiasioista.
Nythän tilanne on jo pitkään ollut se, että Max ihan kävelee. Tai, no, kävelisipä se joskus, mutta kun kundi tuntuu juoksevan paikasta toiseen aina. Käveleminen on siis hyvinkin varmaa jo, mutta on siinä yksi ongelma; aina se ei jaksa keskittyä siihen. Kompastumisia tulee ja sitten on se, että usein se pälyilee ihan kaikkialle muualle kuin eteensä. Mitä seuraa siitä jos ei katso mihin menee? Niin, yleensä se pää johonkin kolisee. Ja koliseehan se.
Mä asensin meidän ruokapöytään, melkein heti kun tänne muutettiin, semmoset kulmasuojat. Ne on ollut kovassa käytössä, joten niistä on ollut iso apu. Ei se lyö päätänsä siihen jos se kävelee normaalisti, mutta se lyö päänsä siihen kun se kävelee ja ihmettelee vaikka varpaitaan. Eli keskittyminen olisi kovinkin tärkeää.
Mä asensin meidän ruokapöytään, melkein heti kun tänne muutettiin, semmoset kulmasuojat. Ne on ollut kovassa käytössä, joten niistä on ollut iso apu. Ei se lyö päätänsä siihen jos se kävelee normaalisti, mutta se lyö päänsä siihen kun se kävelee ja ihmettelee vaikka varpaitaan. Eli keskittyminen olisi kovinkin tärkeää.
Ja se sen hymy, jestas.. Se tarttuu aina. Mun päivät ei nykyään lähde käyntiin ilman, että nään Maxin hymyn. Onneksi se yleensä hymyilee aina ensimmäisenä kun sille huomenet jollain tavalla toivotan. Jos yhtään sattuu heräämään väärällä jalalla, niin Max kyllä korjaa sen.
Tämä edelleenkin pätee. Aamun paras hetki on se kun poika hymyilee ensimmäisen kerran. Ja onneksi se hymyilee suhteellisen paljon muutenkin. Paljon on tullut myös ilmeikkyyttä noin muutenkin ja niitä ilmeitä on kiva ihmetellä ja kummastella. Hymyynkin on tullut erilaisia variaatioita. Joskus se on kovin kujeileva hymy ja joskus ihan perus hah, hah, hauskaa -hymy.
Usein kun itse menee mahdollisimman lähelle Maxin naamaa oman naamansa kanssa, niin sieltä tulee se kujeileva hymy ja sitten se puskee silleen hellästi oman naamansa kiinni mun naamaan. Sitten vähän hekotellaan ja jatketaan muihin askareisiin. Se on aika veikeää.
Mun mielestä tommosta roikkumista ja ripustautumista ei enää pahemmin ole – hyvä ja huono asia. Kyllä se pääsääntöisesti viihtyy omilla jaloillaan. Tuntuu, että nykyään se ei enää edes viihdy sylissä niin paljon kun se olisi silloin aikaisemmin halunnut. Onneksi kuitenkin niitä sylihetkiäkin vielä on, koska ne on vaan niin hellyyttäviä. Tänään viimeksi kateltiin olohuoneessa televisiota ja se tuli mun luokse, laski pään syliin ja katteli televisiota siitä. Mä siinä sitten silittelin sen päätä ja kaikki oli siinä hetkessä vaan jotenkin niin.. Mahtavasti.
Nykyään poika tosiaan touhuaa niin paljon itsekseen. Se saattaa vaan hakea jonkun lelun huoneestaan ja touhuta sen parissa niitä näitä. Niitä hetkiä on hauska seurata, koska itsellä ei ole enää semmosta mielikuvitusta mitä noin pienellä jo alkaa olemaan. Tostahan se vielä varmasti toivottavasti kehittyy, joten vielä hauskempaa seurattavaa on varmasti luvassa.
Mä oon ehkä joskus tänne kirjottanut, mutta musta on joskus aikanaan tuntunut siltä, että jouduin lopettamaan leikkimisen liian aikaisin. Mä leikin vielä jonkin aikaa yläasteelle päästyäni, koska se oli mun mielestä kivaa ja mun mielikuvitus rullasi tosi hyvin. Vaan kun yläasteella tulee sitten kaikenlaisia paineita, niin leikin oli loputtava. "Mitä jos joku saa tietää, että mä vielä leikin leluilla?" Ei tullut kuuloonkaan enää leikkiä. Mulle jäi ikävä leikkimistä, ihan rehellisesti.
Tämä pätkä ehkä siksi, että mä haluan rohkaista Maxia leikkimään niin pitkään kun vaan siitä itsestä siltä tuntuu. Jos leikkiminen on omasta mielestä ok vielä vaikka yläasteella, niin kannattaa leikkiä. Mitä siinä kukaan ainakaan häviää? Toki siinä on sitten juurikin se varjopuoli, mitä itse pelkäsin, että jos joku saa tietää, niin lasta aletaan helposti kiusaamaan siitä kuinka "lapsellinen" on. Ja lapsellinenhan lapsen pitäisi olla, niin pitkään kun vaan kerkeää. Aikuisena sitä ei enää saa olla lapsi, vaikka kuinka joskus haluaisi. Lapsenmielinen kyllä, mutta kyllä sitäkin vähän katsotaan kieroon. Vaikkakin; miksi välittää siitä mitä muut on mieltä jostain mistä sä itse pidät? Helppoja sanoja, mutta vaikea välillä toteuttaa omassa elämässä.
Takaisin asiaan, vaikka ei me siitä tavallaan kyllä olla missään vaiheessa täysin poistuttukaan. Maxin lempiharrastus on vauva-agility. Ai mikäkö se on vai? Itseasiassa kun googlettelin, niin ei tuo olekaan uusi termi, on siitä ainakin hakutuloksia netissä. Me kuitenkin keksittiin se ihan itse! Max haluaa, että sille pystytetään kaikenlaisia, hmm, ratoja. Sohvatyynyistä ja patjoista saa kivoja liukumäkiä ja kiipeilyseiniä. Ja niissä sitten mennä möyritään semmosta tahtia, että heikompia hirvittää. Välillä kun sitä Maxin menoa on katsonut siinä sivussa, niin on miettinyt, että mistähän sitä itse saisi sitä energiaa niin paljon? Vaikka poikanen melkein huohottaa kaikesta siitä touhuumisesta, niin silti pitää vaan kiivetä uuteen esteeseen ja laskea se alas. Ja sitten taas uudestaan. Jossain kohtaa itse pitää alkaa vähän pienentämään esteitä, jotta poikakin alkaisi hieman rauhoittumaan. Ei se muuten varmaan rauhottuisi ikinä.
Jos vauva-agilityrataa ei sille pystytä, niin sitten se pystyttää sen kyllä itse. Se kiipeilee tosi paljon sohvan selkänojalla ja tönii sohvatyynyt siitä alas. Usein se jopa kaatuu sen sohvatyynyn kanssa sieltä selkänojalta alas ja se jos joku on pelottavan näköstä. Sitä ei voi estää, vaikka sen kuinka monta kertaa sieltä selkänojalta ottaisi pois.. Se menee aina takaisin. Luovuttaa vasta kun sohvatyynyt on nurin ja koira tippunut sohvalta. Sen jälkeen olisi hyvä vaan jättää ne tyynyt niin, koska jos ne uudelleen laittaa paikoilleen niin poikanen kiipeää kyllä sinne takaisin.
Ja nyt on tullut myös kuperkeikat. Se saattaa olla mun syytä. Ei se niitä vielä itsekseen tee, mutta se haluaa välillä, että tehdään niitä yhdessä. Se tulee mun luokse ja laskee pään lattiaan patjaa kohden, jonka jälkeen mun pitää jaloista avittaa se ympäri. Tumps kuuluu vaan ja poikaa hymyilyttää.
Ja se on ehdottomasti mainittava, että Max matkii nykyään tosi paljon kaikkea mitä tehdään. Sen lempparihomma oli jossain vaiheessa se, että se oli sylissä ja sitten se käännetään yllättäen toista ihmistä kohti ja toinen ihminen sanoo "pöö" tai jotain vastaavaa. Se hekottaa niin paljon sille. Yks päivä taas leikittiin sitä, mutta kun se lopetettiin, niin poika alkoi itse pyörittää päätään puolelta toiselle ja odotti, että joku säikäyttää sen. Eira leikki sitten Maxin kanssa sitä aikansa, ja esitti yllättynyttä aina nostaen kädet ylös. Hetken päästä Max alkoi itsekin nostaa aina kädet ylös käännyttyään taas Eiran suuntaan.
Ja tänään tossa sohvalla kun oleskeltiin, niin mä aina välillä taas taputtelin Maxin asioille. Tarjosin sille sitten jossain vaiheessa kättä ja se alkoi taputtaa omaa kättään mun kättä vasten. Sekin oli hauskaa hetken. Tarjosin molempia käsiä ja se taputti vuoronperää omilla molemmilla käsillään mun käsiä. Sitten se vahingossa taas siirtyi taputtamaan omia käsiään yhteen ja sitten me molemmat taas taputettiin. Ei taputtaminen ihan uusi juttu ole, mutta ei se sitä hirveästi tee, vaikka me tehdään. Se näytti itse taas jotenkin hämmästyneeltä, mutta hymyksihän sekin sitten taas muuttui.
Ja sitten se tuli keittiöön kun mä olin tekemässä siellä itselleni aamupalaa. Mä rupesin, hmm, silleen nopeesti tömistelemään lattiaa.. Se on vaikea selittää, mutta semmosta paikallaan kävelyä, mistä kuuluu kova ääni. Ehkä se on oikeesti tosi helppo selittää ja yksinkertainen asia muutenkin, mutta aivot meni jotenkin jumiin. Max kattoi mun jalkoja, naurahti ja rupesi itse tömistelemään samoin. Sekään ei ole uusi juttu, mutta aina se huvittaa kun Max alkaa matkimaan jotain mitä itse tekee.
Onhan tämä siis oikeesti ihan mahtavaa, että näkee toisen kehityksen alusta alkaen. Päivääkään en vaihtaisi, vaikka niitä vaikeita päiviäkin on ollut – ja tulee varmasti olemaan. Pitäis vaan itse pitää se pää viileänä tilanteessa kun tilanteessa, jotta ei synny mitään noidankehiä. Kun yksi on äkäinen, se siirtyy helposti toiseen, siitä sitten kolmanteen ja takaisin ensimmäiseen, aloittaen saman taas alusta. Tämä samahan toimii myös ilolla ja onnellisuudella helposti, joten mitäpä jos? Noin pieneltä lapselta ei kiukkuja voi pois saada, mutta vanhempien pitäisi se kuitenkin kunnialla hoitaa. Lapsi saa tuntea kaikkia tunteitaan vapaasti, eikä niitä kyllä tukahduttamaan kannata lähteä.
Okei, kaikki saa tuntea kaikkia tunteitaan ihan vapaasti. Jotkut tunteet kannattaa vaan purkaa sitten omissa oloissaan, jotta ei siirrä sitä muihin.
Usein kun itse menee mahdollisimman lähelle Maxin naamaa oman naamansa kanssa, niin sieltä tulee se kujeileva hymy ja sitten se puskee silleen hellästi oman naamansa kiinni mun naamaan. Sitten vähän hekotellaan ja jatketaan muihin askareisiin. Se on aika veikeää.
Ja sitten on se toinen puoli kolikossa, että vaikka se aika omatoimisesti asioita nykyään tekeekin, niin on se myös aikamoinen roikkuja ja ripustautuja.
Mun mielestä tommosta roikkumista ja ripustautumista ei enää pahemmin ole – hyvä ja huono asia. Kyllä se pääsääntöisesti viihtyy omilla jaloillaan. Tuntuu, että nykyään se ei enää edes viihdy sylissä niin paljon kun se olisi silloin aikaisemmin halunnut. Onneksi kuitenkin niitä sylihetkiäkin vielä on, koska ne on vaan niin hellyyttäviä. Tänään viimeksi kateltiin olohuoneessa televisiota ja se tuli mun luokse, laski pään syliin ja katteli televisiota siitä. Mä siinä sitten silittelin sen päätä ja kaikki oli siinä hetkessä vaan jotenkin niin.. Mahtavasti.
Nykyään poika tosiaan touhuaa niin paljon itsekseen. Se saattaa vaan hakea jonkun lelun huoneestaan ja touhuta sen parissa niitä näitä. Niitä hetkiä on hauska seurata, koska itsellä ei ole enää semmosta mielikuvitusta mitä noin pienellä jo alkaa olemaan. Tostahan se vielä varmasti toivottavasti kehittyy, joten vielä hauskempaa seurattavaa on varmasti luvassa.
Mä oon ehkä joskus tänne kirjottanut, mutta musta on joskus aikanaan tuntunut siltä, että jouduin lopettamaan leikkimisen liian aikaisin. Mä leikin vielä jonkin aikaa yläasteelle päästyäni, koska se oli mun mielestä kivaa ja mun mielikuvitus rullasi tosi hyvin. Vaan kun yläasteella tulee sitten kaikenlaisia paineita, niin leikin oli loputtava. "Mitä jos joku saa tietää, että mä vielä leikin leluilla?" Ei tullut kuuloonkaan enää leikkiä. Mulle jäi ikävä leikkimistä, ihan rehellisesti.
Tämä pätkä ehkä siksi, että mä haluan rohkaista Maxia leikkimään niin pitkään kun vaan siitä itsestä siltä tuntuu. Jos leikkiminen on omasta mielestä ok vielä vaikka yläasteella, niin kannattaa leikkiä. Mitä siinä kukaan ainakaan häviää? Toki siinä on sitten juurikin se varjopuoli, mitä itse pelkäsin, että jos joku saa tietää, niin lasta aletaan helposti kiusaamaan siitä kuinka "lapsellinen" on. Ja lapsellinenhan lapsen pitäisi olla, niin pitkään kun vaan kerkeää. Aikuisena sitä ei enää saa olla lapsi, vaikka kuinka joskus haluaisi. Lapsenmielinen kyllä, mutta kyllä sitäkin vähän katsotaan kieroon. Vaikkakin; miksi välittää siitä mitä muut on mieltä jostain mistä sä itse pidät? Helppoja sanoja, mutta vaikea välillä toteuttaa omassa elämässä.
Takaisin asiaan, vaikka ei me siitä tavallaan kyllä olla missään vaiheessa täysin poistuttukaan. Maxin lempiharrastus on vauva-agility. Ai mikäkö se on vai? Itseasiassa kun googlettelin, niin ei tuo olekaan uusi termi, on siitä ainakin hakutuloksia netissä. Me kuitenkin keksittiin se ihan itse! Max haluaa, että sille pystytetään kaikenlaisia, hmm, ratoja. Sohvatyynyistä ja patjoista saa kivoja liukumäkiä ja kiipeilyseiniä. Ja niissä sitten mennä möyritään semmosta tahtia, että heikompia hirvittää. Välillä kun sitä Maxin menoa on katsonut siinä sivussa, niin on miettinyt, että mistähän sitä itse saisi sitä energiaa niin paljon? Vaikka poikanen melkein huohottaa kaikesta siitä touhuumisesta, niin silti pitää vaan kiivetä uuteen esteeseen ja laskea se alas. Ja sitten taas uudestaan. Jossain kohtaa itse pitää alkaa vähän pienentämään esteitä, jotta poikakin alkaisi hieman rauhoittumaan. Ei se muuten varmaan rauhottuisi ikinä.
Jos vauva-agilityrataa ei sille pystytä, niin sitten se pystyttää sen kyllä itse. Se kiipeilee tosi paljon sohvan selkänojalla ja tönii sohvatyynyt siitä alas. Usein se jopa kaatuu sen sohvatyynyn kanssa sieltä selkänojalta alas ja se jos joku on pelottavan näköstä. Sitä ei voi estää, vaikka sen kuinka monta kertaa sieltä selkänojalta ottaisi pois.. Se menee aina takaisin. Luovuttaa vasta kun sohvatyynyt on nurin ja koira tippunut sohvalta. Sen jälkeen olisi hyvä vaan jättää ne tyynyt niin, koska jos ne uudelleen laittaa paikoilleen niin poikanen kiipeää kyllä sinne takaisin.
Ja nyt on tullut myös kuperkeikat. Se saattaa olla mun syytä. Ei se niitä vielä itsekseen tee, mutta se haluaa välillä, että tehdään niitä yhdessä. Se tulee mun luokse ja laskee pään lattiaan patjaa kohden, jonka jälkeen mun pitää jaloista avittaa se ympäri. Tumps kuuluu vaan ja poikaa hymyilyttää.
Ja se on ehdottomasti mainittava, että Max matkii nykyään tosi paljon kaikkea mitä tehdään. Sen lempparihomma oli jossain vaiheessa se, että se oli sylissä ja sitten se käännetään yllättäen toista ihmistä kohti ja toinen ihminen sanoo "pöö" tai jotain vastaavaa. Se hekottaa niin paljon sille. Yks päivä taas leikittiin sitä, mutta kun se lopetettiin, niin poika alkoi itse pyörittää päätään puolelta toiselle ja odotti, että joku säikäyttää sen. Eira leikki sitten Maxin kanssa sitä aikansa, ja esitti yllättynyttä aina nostaen kädet ylös. Hetken päästä Max alkoi itsekin nostaa aina kädet ylös käännyttyään taas Eiran suuntaan.
Ja tänään tossa sohvalla kun oleskeltiin, niin mä aina välillä taas taputtelin Maxin asioille. Tarjosin sille sitten jossain vaiheessa kättä ja se alkoi taputtaa omaa kättään mun kättä vasten. Sekin oli hauskaa hetken. Tarjosin molempia käsiä ja se taputti vuoronperää omilla molemmilla käsillään mun käsiä. Sitten se vahingossa taas siirtyi taputtamaan omia käsiään yhteen ja sitten me molemmat taas taputettiin. Ei taputtaminen ihan uusi juttu ole, mutta ei se sitä hirveästi tee, vaikka me tehdään. Se näytti itse taas jotenkin hämmästyneeltä, mutta hymyksihän sekin sitten taas muuttui.
Ja sitten se tuli keittiöön kun mä olin tekemässä siellä itselleni aamupalaa. Mä rupesin, hmm, silleen nopeesti tömistelemään lattiaa.. Se on vaikea selittää, mutta semmosta paikallaan kävelyä, mistä kuuluu kova ääni. Ehkä se on oikeesti tosi helppo selittää ja yksinkertainen asia muutenkin, mutta aivot meni jotenkin jumiin. Max kattoi mun jalkoja, naurahti ja rupesi itse tömistelemään samoin. Sekään ei ole uusi juttu, mutta aina se huvittaa kun Max alkaa matkimaan jotain mitä itse tekee.
Onhan tämä siis oikeesti ihan mahtavaa, että näkee toisen kehityksen alusta alkaen. Päivääkään en vaihtaisi, vaikka niitä vaikeita päiviäkin on ollut – ja tulee varmasti olemaan. Pitäis vaan itse pitää se pää viileänä tilanteessa kun tilanteessa, jotta ei synny mitään noidankehiä. Kun yksi on äkäinen, se siirtyy helposti toiseen, siitä sitten kolmanteen ja takaisin ensimmäiseen, aloittaen saman taas alusta. Tämä samahan toimii myös ilolla ja onnellisuudella helposti, joten mitäpä jos? Noin pieneltä lapselta ei kiukkuja voi pois saada, mutta vanhempien pitäisi se kuitenkin kunnialla hoitaa. Lapsi saa tuntea kaikkia tunteitaan vapaasti, eikä niitä kyllä tukahduttamaan kannata lähteä.
Okei, kaikki saa tuntea kaikkia tunteitaan ihan vapaasti. Jotkut tunteet kannattaa vaan purkaa sitten omissa oloissaan, jotta ei siirrä sitä muihin.
Laitoin nyt vielä tuoreimman kuvapäivityksen tuolta Instagramista, koska.. No, miksipäs ei? Ja sopii aiheeseenkin. Max on alkanut pitämään ulkoilusta vielä enemmän nyt kun se pääsee itse siellä myös kävelemään. Mahtavalla tarmolla se menee siellä eteenpäin eikä anna kaatumisien haitata. Sieltä noustaan ja jatketaan matkaa. On se kyllä tyyppi!
Ja nyt ei mulla muuta.
Terveisin,
Vesa-Matti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoitelkaa mielummin omalla nimellä kun Anonyymina. Ihan vain varmuuden varalta. :)