Alakuloa syntymäpäivänä

Vaikka luulin toista, niin tapahtuikin toista ja päättyikin toisella tapaa. Sellainen on syntymäpäivä, joka ei mene suunnitellusti – vai menee juurikin suunnitellusti? Tässä kerron vähän, että minkälainen oli mun syntymäpäiväni 30.6. kun täysin 37.

Mun on pakko palata aiheeseen vielä uudemman kerran. Mä olin päättänyt silloin ennen syntymäpäivää, että ei mua harmita yhtään jos en nyt voikaan järjestää mitään kakkukahvisysteemiä. Täytin kuitenkin 37 ja minä olen jo iso poika.

Vaan tiedättekö, minkälainen tunne mulle siitä tuli? Mulle tuli semmoinen alakuloinen, yksinäinen ja unohdettu olo. Ja siis vaikka mä olin hyvissä ajoin yrittänyt ajatella, että ei tarvitse tulla mitään tollaisia fiiliksiä, mutta niin vaan kävi. 

Aamulla heräsin siihen, että Eira tuli kysymään otanko jotain ruokaa kun he hakevat kylpyhuoneremppaeväitä, ja samalla Eira toivotteli mulle hyvää syntymäpäivää pienen halin kera. Sen jälkeen hakivat ruoat ja katosivat takaisin kylpyhuoneeseen remppaamaan. Mä yritin keksiä kaikkea mahdollista tekemistä, joka siis mun tapauksessa tarkoittaa pelaamista joko tietokoneella tai puhelimella. Kaikki pelaaminen tuntui tylsältä, enkä jaksanut sitä yhtään. Yritin kokoaika avata jotain uutta peliä ja pelata sitä, mutta en vaan jotenkin saanut siitä nyt mitään irti. Mulla oli semmoinen.. No, alakulo kuvastaa sitä olotilaa ehkä parhaiten. Mikään ei varsinaisesti kiinnostanut yhtään.

Ja se oli outoa. Vaikka mä olin yrittänyt varautua siihen henkisesti jo ainakin viikon, koska ainakin viikon tiesin, että remppapäivä oli asetettu syntymäpäiväni päälle, niin silti. Silti se olo vaan tuli, vaikka kuinka yritin sitä vastustaa. No, ehkä se kertoo vain ja ainoastaan siitä, että vaikka kuinka yrittäisin, niin se synttäri-ihminen minussa on vaan liian vahva.

Päivä oli todella hidas. Pojat oli edelleen mummolla, kylpyhuoneremppa täysillä käynnissä ja minä vaan mietin, että miksi tunnen tällaista tyhjyyttä?


Yksi kaveri, Ville, oli ilmoittanut halunsa tulla käymään, vaikka täällä remontti olisikin käynnissä. Mä mietin moneen kertaan jo tapaa sanoa sille, että "ei mua tänään oikeestaan edes huvita", koska mulla oli sellainen olo. En kuitenkaan laittanut sitä viestiä, koska kai mä salaa kuitenkin uskoin siihen, että sillä voisi olla alakulon poistava vaikutus.

Päädyttiin siihen, että Ville tulee joskus kuuden jälkeen.

Lapset tuli jossain vaiheessa myös kotiin. Ne riensivät etsimään minua ja onnittelivat halauksien kera. Max halusi antaa mulle heti lahjoja, mutta Miio halusi mennä heti trampoliinille. Sain perheeltä pari pehmeää pakettia ja Maxilta kortin. Maxin kortin nähtyäni mun alakulo alkoi kaikkoamaan enenevissä määrin – ehkä tämä tästä vielä hyväksi kääntyy.

Availin paketit ja sain mitä tarvitsinkin: pari t-paitaa ja todella hyväntuntuiset mustat collarihousut. Mä oon tosi huono ostamaan itselleni vaatteita. Pääosin rahatilanteeni vuoksi. Mä käytän aika pitkälti kaikki huosut aina siihen pisteeseen, että ne on ihan puhkikuluneet. Sama oikeastaan kaikissa vaatteissa. Siksi nämä lahjat oli lähes elintärkeät, vaikka ajattelenkin, että "ei minua varten olisi tarvinnut".

Päivä jatkui siitä kovin arkisena. Jossain vaiheessa huomasin, että Max meni omaan huoneeseensa ja laittoi oven perässään kiinni. Max tekee niin yleensä silloin kun sitä joku suuresti harmittaa. Annoin sille ensin hetken rauhaa ja menin huoneeseen kysymään, että mikä poikaa oikein vaivaa? Arvatkaa mitä Max vastasi? No, se sanoi: "Ei nämä ole mitkään synttärit. Synttäreillä pitäisi olla ihmisiä, syödä kakkua ja pitää kivaa."

Niin, niin minustakin. Yritin selittää, että nyt kun tämä remontti osuu tähän ja näin, niin ei oikein voitu viettää mitään perinteisiä synttäreitä. Me harmiteltiin siinä sitä hetki yhdessä, mutta saatiin molemmat vähän iloa elämään siitä, että sovittiin menevämme joku päivä johonkin kahvilaan tms. synttärikakkukahveille (lapsille mehua tokikin).


Hetken päästä tästä Ville alkoikin pommittaa mua kuvilla, joka on Villen sellainen tapa; Se nappaa kuvan matkaltaan ja tavallaan vihjailee mulle sillä, että missä kohtaa hän on tulossa. Ymmärrän laittaa kahvinkeittimen tulille ja tällaista. Niin, kerkesin jopa hakea mutakakun lähikaupasta, vaikka Villellekin sanoin, että ei olla tehty tai hankittu mitään tarjottavaakaan, koska tänään piti olla synttäreiden sijaan remppapäivä. Ajattelin nyt kuitenkin, että koska joku päättää remonttia vastustaa, niin kyllähän siitä pitää palkkioksi jotain saada. Vaikka nyt ei olekaan mitään itseleivottua, niin on edes jotain.

Vaikka mahdollisesti pahin alakulo oli jo tavallaan voitettu tässä kohtaa päivää, niin kyllä, jollain kummallisella tavalla Villen saapuminen piristi sitä vielä lisää. Ystävä vuosikymmenten takaa, jonka kanssa nykyään ehkä liian harvoin nähään, mutta aina se tuntuu siltä kun keskustelu jatkuisi siitä mihin se on viimeksi jäänyt.

Siinä sitä istuttiin meidän terassilla lämpimässä kesäillassa ja juteltiin niitä näitä. Ville joi kupillisen kahvia, minä lasillisen olutta ja vaan höpistiin. Aika kiva päätös lopulta kuitenkin synttäripäivälle, vaikka aamulla olin sitä mieltä, että voisin vain mennä peiton alle ja pysyä siellä koko päivän.

Okei, ei se siihen päättynyt. Mä lähdin saattamaan Villeä kotiin, vaikka tuskin se mitään saattamista tarvitsisikaan, mutta jatkettiin jutustelua vielä ja mä pääsin samalla tekemään pienen iltalenkin. Ja se iltalenkki tuli jotenkin tosi tarpeeseen. Oli kiva vielä jatkaa juttelua ja kun lähdin takaisin kotiin, niin vaikka olin aamulla kammoksunut yksin olemista, niin nyt kesäillassa musiikit korvissa kävely oli parasta mitä pystyi tapahtumaan. Aurinko laski jossain horisontissa ja kuulokkeissa soi hyvä musiikki. Mietin, että ehkä tämä kuitenkin oli ihan kiva päivä.

Maisemakuva iltalenkiltä.

Terveisin,
Vesa-Matti