Työttömyydestäni

Mä haluan kirjoittaa tänään vähän työttömyydestäni. Mihin suuntaan ollaan mahdollisesti menossa ja vähän myös siitä, että miksi tämä on ollut mulle vaikeaakin vaikeampi matka.

En tiedä kuinka monelle tulee yllätyksenä enää tässä kohtaa se, että mä olen pitkäaikaistyötön. Mä olen opiskellut, tehnyt muutamaa duunia, opiskellut ja opiskellut taas. Mä en ole löytänyt paikkaani tästä yhteiskunnasta. Mä olen ollut tavallaan liian vaativa, koska tiedän mihin musta on ja miten hyvä olen jos vaan pääsisin oikeaan paikkaan. Vaan olen nyt tullut siihen tulokseen, että tämä on vähän väärä lähtökohta.

Viimeisin työkokemukseni on vuodelta 2020, kun olin Riihimäen Nuorisoteatterilla talonmiehenä. Se on tähän mennessä ollut elämäni mukavin työpaikka. Sain työskennellä melko itsekseni, ja silloin olenkin vahvimmillani. Sen jälkeen olen opiskellut ravintola- ja caterin-alaa yhden ja verkkosivutuotantoa parin osatutkinnon verran.

Suurin syy sille, että en ole työllistynyt, on ehkä se, että mun aiemmat koulutukset meni lähes valmistumisvaiheessa vanhaksi. Puualaa aloin pelkäämään, koska luokkalainen menetti sormensa sirkkeliin ja pintakäsittelyala meni ajokortin puutteeseen. Kävin hetken logistiikka-alaa, joka mun kohdalla meni karikolle trukkiajoissa, jota en saanut sujumaan ja jätin leikin kesken.

Oon aina tykännyt kokkailla, mutta meinasin antaa kokkihommienkin jäädä kokonaan, koska työ Riihimäen Hesburgerissa oli liian hektistä ja hoksasinkin siellä, että paineen alla en ole vahvimmillani. Verkkosivutuotanto oli ehkä kaikista mukavin pätkä elämässäni, koska siinä pääsin näyttämään visuaalista osaamistani ehkä parhaiten ikinä.


Mä olen nyt pari kertaa nähnyt työhönvalmentajaa. Alkuun meinasin ohjautua lähes automaatiolla logistiikka-alalle, mutta sain lopulta sanottua, että se ei ole minua varten. Itseasiassa jos mietitään suurinta syytä työttömyydelleni, niin se on ehkä kuitenkin se, että en osaa puhua ja tuoda itseäni yhtään esille. Mä tavallaan vaan odotan, että joku tulisi mut täältä kotoota hakemaan ja pääsisin unelmatyöhöni heti.

Vaan sanoitettuani haluttomuuteni logistiikka-alalle, vaikka työelämään haluankin, niin löytyi uusi suunnitelma mun varalle. Mitä jos se olisikin se kokkiala, jollain tapaa? Työhönvalmentaja suositteli mua jonnekin, jossa pääsisin mahdollisesti aloittamaan tiskaajana. Ja tiedättekö mitä? Mä olen aivan valmis, ja olenkin yrittänyt parhaani mukaan viedä asiaa eteenpäin.

Mua vaan tiedättekös pelottaa niin moni asia tässä. Mä olen ollut tosi pitkään kotona. Harppaus tämmöisen kauden jälkeen johonkin on varmasti kenelle tahansa pelottavaa, mutta mulla on myös tää mun ongelma sosiaalisuuden kanssa. Mun pitäisi osata jotenkin tuoda esille osaamistani, vaikka en ole sitä koskaan ennenkään osannut, niin miten se onnistuisi näin pitkän tauon jälkeenkään?

Me harjoiteltiin työhönvalmentajan kanssa vähän, ja se buustasi kyllä tietyllä tavalla itsevarmuuttani, vaikka siinä vallan surkeasti pärjäsinkin. Mulla kun on vähän ikävä tapa, yliajattelijana, kuunnella kysymys ja käydä sitä päässäni hetki läpi. Mulle se on pitkältä tuntuva hetki, ja niin on varmasti aina myös vastapuolelle. Mä annan siinä jo varmasti tosi huonon kuvan itsestäni, kun jään vaan miettimään kysymystä.


Mutta mä haluan oikeasti muutosta. Mä haluan työelämään. En tiedä olenko joka vuosi täälläkin kirjoitellut sitä, että "ehkä tämä on se vuosi kun työllistyn", mutta mitään ei ole koskaan tapahtunut. Mä en oo varmaan vaan halunnut sitä tarpeeksi, koska mua on pelottanut. Ja kuten sanottu, ei se pelko ole vieläkään mihinkään haihtunut, täällä se on vielä hyvin vahvana. Mutta ehkä joku mun asenteessa on muuttunut niin, että olen valmis kokeilemaan melkein mitä vain. Ehkä kesällä koetut monet monituiset kriisit on muuttanut mun ajatusmaailmaani, tai ehkä tämäkin on taas vain joku vaihe. Mä vaan haluan pois kotoota, edes joskus. Mä haluan laajentaa omaa identiteettiäni, joka on kutistunut niin pieneksi, että en tiedä kuka olen.


Mä olen ehkä viimeiset 6 vuotta ollut myös aikamoisessa myllytyksessä, joka on vienyt multa kaiken pohjan. Maxin syntymästä Arton kuolemaan, siitä Miion syntymään ja iskän kuolemaan. Tiedättekö, on ollut aika rankka kontrasti. Just kun on onnellisimmillaan, niin isketään takaisin syvälle lattianrakoon. Mun täytyi tehdä vain se valinta, että mä jaksan poikien vuoksi, tuli mitä tuli. Ja poikien vuoksi mä olen jatkanut ja ehkä poikien vuoksi mä en ole myöskään haluamalla halunnut jättää kotia. Mulla on ollut semmoinen olo, että mun täytyy olla täällä koko ajan poikia varten. Se on ollut mun työ.

Siitä työstä ei vaan rahallista korvausta saa, joten se on kiristänyt hyvin paljon ilmapiiriä kotona jo pitkään. Mulla on ollut kauan jo se olo, että koska en tienaa rahaa, niin en saa minkäänlaista arvostusta kotona. Mua ei nähdä, eikä mun työpanosta täällä kotioloissa arvosteta kovinkaan korkealle – ja siis tää on vaan se, miltä musta tuntuu. Mä olen elänyt poikia varten ja siinä oikeastaan kaikki mitä olen jaksanut tehdä. Mun mieli myllertää lähes koko ajan ja syö valtavan määrän mun jaksamisesta.


Mutta pitkästä aikaa mä olen oikeasti jopa vähän innoissani mahdollisuudesta palata työelämään. Mä tarvitsen sitä. Ja mä toden totta toivon, että tämä kortti mikä nyt käännettiin, johtaisi mut johonkin. Oli se sitten alkuun vaikka vaan kuukauden pätkä jossain, mutta mikä tahansa tässä kohtaa näyttäisi hyvältä CV:ssä. Ja kun joku kohta näyttää hyvältä CV:ssä, niin ehkä voisi saada useammin jonkinlaisen vastauksen työhakemuksiin. Niitä on kuitenkin tässä aika paljon lähetetty, ja en valehtele yhtään jos sanon, että mun työhakemuksista on vastattu ehkä noin yhteen kahdestakymmenestä, jos sitäkään. Ja jos onkin vastattu, niin se on ollut se ainainen "valitettavasti valintamme ei kohdistunut sinuun".


Mä olen katsellut noita sähköposteja, mitä olen saanut nyt tuolta potentiaalisesta paikasta, aina pitkään. Mä katson niitä pelonsekaisin tuntein. Mä haluan tarttua tähän, mutta mä olen tosi peloissani. Jos yritän kuvailla sen näin: mä roikun viimeisillä voimillani jonkun kielekkeen reunalta, ja mua auttamaan tullut hahmo on joku kauhuelokuvan kauhuhahmo. Tartunko sen käteen? Auttaako se mua oikeasti, vai pudottaako se mut? Pelottaa.

Niin, ei sitä voi tietää, ellei siihen tartu. Mulla on 2.9.2026 jonkinlainen alustava etähaastattelu, jonka jälkeen mahdollisesti selviää lisää.

Toivottakaa mulle onnea, koska sitä mä nyt ehkä tarvitsen valtavan määrän.


Ja jos tämäkään polku ei johda mua mihinkään, niin ottakaa toki yhteyttä, jos teillä on tarvetta tällaiselle visuaaliselle kotikokille. No, ehkä toi sanapari ei ole paras mahdollinen, mutta ehkä se on kuitenkin aika kuvaava mun tapauksessa.

Terveisin,
Vesa-Matti