Huutaminen?

Max sai mut taas kerran pysähtymään ja miettimään omia valintojani. Ja mä sanon, että se on vain ja ainoastaan hyvä juttu. Joskus tulee vastaan sellaisia asioita, joissa toimii tavallaan autopilotilla ja niitä ei osaa kyseenalaistaa ennen, kun joku siihen jollain tavalla puuttuu. 

Mä en muista koska ja miksi mä aikoinaan aloin suoranaisesti vihaamaan suuttumista ja huutamista, mutta se on yksi iso asia yli muiden mitä oikeasti voin sanoa vihaavani. Vihaan sitä kun muut on vihaisia ja vihaan sitä, että se muiden vihaisuus joskus tarttuu minuun. Vihaisuus tuo mukanaan hyvin usein huutamisen ja huutamista mä en voi sietää. En muilta, mutta en myöskään itseltäni.

Pikkulapsiarjessa suuttumiselta ja äänen korottamiselta ei jotenkin voi välttyä. Lapset ei kuuntele, lapset kuuntelee, mutta ei tottele, tai lapset ei tottele muuten vaan, joten kyllähän siinä on tekemistä välttää mitään ylilyöntejä omalta osaltaan. Mutta kyllä, korotan joskus ääntä lapsille, mutta sanoisin, että en koskaan turhaan. Vaikka samaan aikaan koen, että äänen korottaminen on aina turhaa. No, tästä nyt ota itsekään selvää.


Meillä oli tässä yksi ilta keskustelu Maxin kanssa. Max on tosi herkkä lapsi, joka osaa kyllä sitten kertoa kun joku todella painaa mieltä. Ja se on semmonen piirre, jota haluan Maxissa korostaa, joten puhutaan usein, että on hyvä kertoa jos joku painaa mieltä. Miiolle on vielä vähän vaikea saada mitään varsinaisesti perille, mutta Max on hyvin vastaanottava ja vuorovaikutteinen. Täytyy kyllä enenevissä määrin yrittää myös jutella Miion kanssa, koska poikahan täytti juuri 4 vuotta. Kyllähän sekin jo ymmärtää paljon asioita ja varmasti siemen minkä kylväisi jo tässä vaiheessa, saattaisi jossain vaiheessa tuoda satoa.

Alustus ohjaa blogimerkintää siihen suuntaan siis, että meillä oli pitkä keskustelu Maxin kanssa huutamisesta. Max ihan suoraan sanoi, että häntä pelottaa jos ihmiset huutaa. Se iski mun sydämeen kuin tikari: olenko minä omalta osaltani aiheuttanut lapselle pelkoa omassa kodissaan? Mä rupesin entistä enemmän vihaamaan vihaisuutta ja huutamista, varsinkin omalla kohdallani. Mä en halua olla lapsille vihainen, mä en halua huutaa lapsille.

Mua kuvottaa ajatus siitä, että Max on pelännyt kotona. Kyllä, kuvottaa. Eikä siis sen takia, että Max ei saisi tuntea kaikkia tunteita kotona, vaan sen takia, että mä olen omalla toiminnallani aiheuttanut sitä pelkoa.

En mä sano, että mä muutenkaan huutaisin mitenkään paljon. Yleensä vain äärimmäisen väsyneenä, jos lapset ei ihan oikeasti kuuntele ja usko mitään – ja joku on jo valmiiksi vihaisena lähistöllä. Se on se hetki kun minä, jolla on sanottu olevan "buddhamaisen rauhoittava aura", menetän malttini. Korotan ääntäni, huudan.. Käsi virheen merkkinä ylös, kyllä.

Tämä avoin keskustelu Maxin kanssa lähti muuttamaan mussa jotain. Okei, kirjoitin väärin. Tämä avoin keskustelu Maxin kanssa pakotti mut miettimään mun omaa toimintaani ja pisti mut miettimään mun tulevia valintoja vähän tarkemmin. Mä asetin itselleni säännön: Aina ennen kun tuntuu, että huuto on tulossa, niin mieti Maxin pelkoa.

Eikä se ole niin, että jättäisin korottamatta ääntäni vain Maxille, vaan pyrin sitä myös tekemään Miion kohdalla tottakai. Silloin pyrin miettimään, että: Älä huuda, Miio ei saa ruveta myöskään pelkäämään minua.

Maxin kanssa keskustelusta on nyt alta viikko ja mä olen joka kerta, suuttumuksen hetkellä, ruvennut miettimään näitä asioita. Ja sanoisin, että se on tällä hetkellä vienyt mahdollisuuden noin 70 % potentiaaliselta raivonpurkaukselta.

Juteltiin Maxin kanssa eilen illalla ennen nukkumaan ryhtymistä. Kysyin: "Onko meillä mennyt sun mielestä paremmin?" johon poika vastasi: "On. Jos tämä jatkuu, niin kohta meillä ei huuda enää kukaan."

Joka siis on erittäin tavoiteltava asia. Mitä vähemmän huutoa, sitä vähemmän pelkoa huutamisesta. Mun mielestä kenenkään, varsinkaan lapsen, ei kuulu pelätä kotonaan mitään.


Eilisen keskustelun aikana myös totesin Maxille taas kerran ääneen sen, että hyvä kun otti asian puheeksi. Ilman sitä mä en ehkä olisi osannut ruveta miettimään valintojani. Jatkoin, että aina saa ja mielellään myös pitäisi kertoa jos jokin painaa mieltä. Ja, että vain puhumalla toisillemme me saadaan tietää miltä toisesta tuntuu, koska meillä ei ole mielenlukutaitoja tai muitakaan taikakonsteja sen selvittämiseen.

Max hymyili, antoi halin ja pussasi poskelle. Sitten jokailtainen ihana traditio: Hyvää yötä. Rakastan sinua. Ja lentopusu ovelta vielä.


Mä en todellakaan siis sano, että olisin aina mitenkään ihanteellinen isä. Mullakin, kuten varmasti kaikilla muillakin, on ne heikot hetkensä. Ja silloin sitä purkaa omaa heikkouttaan semmoisilla keinoilla, jotka tietää. Ei niitä osaa pysähtyä miettimään, koska niin se on vaan aina ollut. Mutta tämä oli hyvä kasvun paikka taas kerran, kun lapsi itse sanoi, että jokin asia voisi olla vielä paremmin.

Mä yritän aina arjessa muistaa, että ne ei ole vielä täysin valmiita ihmisiä. Siis tottakai ihmisiä, mutta ne vasta opettelee tätä maailmaa ja elämää. Ne ei voi osata vielä kaikkea, koska ei me aikuisetkaan välttämättä osata. Tässähän me sitten kasvetaan samaa matkaa ja tavallaan voisin sanoa, että siinä missä minä yritän kasvattaa omia lapsiani, niin myös lapset kasvattavat minua.


Mä haluan yrittää omalta osaltani pitää tämän keskusteluväylän auki aina. En koskaan halua sanoa lapsilleni, että en nyt kerkeä kuuntelemaan. Jos on tilanne, että ei ihan oikeasti kerkeä, niin pyrin sanomaan, että jutellaan kohta ja pidän siitä kiinni. Nimittäin jos siitä ei pidä kiinni, niin lapsi alkaa todennäköisesti ymmärtämään sen niin, että häntä ei haluta kuunnella. Se on nähty aika liian monta kertaa mitä siitä seuraa, kun lasta ei kuunnella ajoissa tai koskaan. En siis halua tuomita ainuttakaan vanhempaa, vaan haluan herättää oikeasti kuuntelemaan mitä niillä lapsilla on sanottavaa. Okei, haluan myös tuomita tietynlaista vanhemmuutta, koska on oikeasti olemassa myös täydellisen vääriä tapoja, vaikka aina yritetään sanoa, että "tapoja on niin monta kun on vanhempiakin." Ei se ihan niin mene, mutta tää olisi aihe, mistä voisin varmaan jaaritella seuraavan tunnin, joten en mene siihen nyt.

En oikeasti haasta tässä ketään, mutta kysyn: koska olet viimeksi kuunnellut lastasi ajatuksen kanssa? Koska olet viimeksi saanut jonkinlaisen ahaa-elämyksen lapsesi puheista?

Meillehän lapset ei ollut sellainen, että tehtiin ja siinä ne nyt on. Mulle jäi niiden vaikeuksien kautta takaraivoon yksi iso ajatus: Ne ei olleet itsestäänselviä. Ne ei ole sitä vieläkään.

Menipä tämä syvälle, mutta siinä on nyt jokaiselle vähän mietittävää.

Terveisin,
Vesa-Matti