No, se siitä ja sitten sen asian pariin.
Mä oon kertonut, että mun peruskoulu ei ollut mitenkään kaveririkasta aikaa. Mulla oli muutamia kavereita ala-asteella, muutamia kavereita yläasteella ja siinä kaikki. Mutta se mikä mut kirvoitti tänään kirjoittamaan liittyy yhteen tällaiseen peruskoulun kaverisuhteeseen.
Mä siirryin aikanaan erityiskouluun, koska opettaja piti mua ongelmatapauksena lintsailujen takia. Mua ei kiinnostanut koulu ja sen takia mua ruvettiin sitten pitämään jollain tavalla hitaana oppilaana. Se opettaja oli semmonen, joka savusti lapsia pois koulusta ihan mielivaltaisesti, joskus jopa ihan ihonvärinkin perusteella. Ei vissiin ollut pahempia tapauksia siihen aikaan hänen mielestään, niin syyniin otettiin oppilas, joka oli yksin ja sen takia vallan epäkiinnostunut koulunkäynnistä.
Erityiskoulussa oli tavallaan helppoa. Pienemmät luokat, tehtäviä tehtiin oman kehityksen mukaan ja näin. Mä tokikin muistan tehneeni seiskaluokalla jo kasiluokan matematiikankirjaa, koska olin onnistunut tekemään kaikki muut jo. Osaanko silti matematiikkaa? No, en juurikaan. Ja se ei onneksi liity tähän blogimerkintään millään tavalla.
Mä tutustuin siellä yhteen poikaan. Tämä poika oli tavallaan koulun kiusatuin lapsi. Hänen piirustuksiaan sotkettiin koulun käytävillä ja hänestä puhuttiin aina pahaa, käänsi korvansa mihin tahansa suuntaan. Ja tämä poika oli hyväksynyt asian, koska ei hän yksin voinut mitään sellaiselle toiminnalle. Tää poika oli ehkä sympaattisin ihminen jonka olin koskaan siihen mennessä tavannut. Pari vuotta mua vanhempi, mutta meillä oli paljon yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Tykättiin musiikintunneista ja kuvaamataidosta, noin ainakin pari esimerkkia antaakseni.
Tän pojan lähtökohdat elämään ei olleet kovin vahvoilla kantimilla. Hänen kotonaan poltettiin tupakkaa sisätiloissa niin, että hänen vaatteensa haisi aina tupakalta. Jos niitä koskaan pestiin, niin ne kuivatettiin myös siellä tupakansavussa ja se haju oli vaan tosi vahva hänen läsnäollessaan. Annoin itseni myös ymmärtää silloin, että hän asui siskonsa ja äitinsä kanssa, ja heidän äitinsä olisi ollut kovinkin alkoholiin menevä. Kotiolot oli tällaiset ja sitten koulussa suurin osa muista lapsista kiusasi tai puhui hänestä ikävään sävyyn. Hän oli silti aina hymyileväinen, hauska ja tavallaan haluaisin uskoa, että ihan oma itsensä. Hän ei tavallaan enää kai välittänyt siitä mitä ympärillä kuiskitaan.
Muistan, että hän pari kertaa olisi menettänyt hermonsa ja huutanut jollekin kiusaajalle jostain, mutta silloin oltiin menty kiusaajan toimesta jo niin pitkälle, että sitä ei edes hiljaisin hyväksyjä voi hyväksyä. Mutta muutoin hän oli aina hyvin sellainen, että mitä väliä sillä, mitä ihmiset on mieltä. Tavallaan ihailtava asenne, mutta se, että se oli pitänyt oppia vain kovettamalla itsensä. Koulukiusaamistausta oli käsittääkseni jatkunut ihan läpi peruskoulun ja hän oli tässä vaiheessa muistaakseni vasta 8.-luokalla.
Musta tosiaan tuli hänen kaverinsa. Me vietettiin paljon aikaa yhdessä ja muistan, että mä joskus jopa kävin hänen perheensä asunnossa, joka tosiaan oli sellainen.. No, elämän kovan koulun näköinen. Pyykkiä lojui siellä täällä, kaljapulloja ja tuhkakuppeja joka puolella. Ei se mua haitannut, mä olin kaveri ihmiselle, joka oli kaveri minulle.
Mä takerrun epäkohtiin tässä lähinnä sen takia, että saatte jonkinlaisen käsityksen siitä, että millainen ihminen tämä lapsi, tai nuori, oli.
Meidän tiet erosi muutamassa vuodessa, koska hän tosiaan oli minua pari vuotta vanhempi ja päätti peruskoulunsa tietenkin ennen minua. En tiedä mihin tämä ihminen sen jälkeen lähti, koska ei siihen aikaan ollut mitään kunnon somea, jossa olisi voinut toista seurata ja kysellä, että miten menee ja mitä tonen elämässään tekee. Se oli tavallaan silleen, että oli hauska tuntea ja jos nyt joskus törmätään, niin moikataan tai jotain. Enempää ei oikein osannut edes ajatella silloin.
Nyt tässä muutama vuosi sitten sain häneltä Facebookissa kaveripyynnön. Hyväksyin sen tottakai, koska olisi mahtavaa kuulla, että miten hänellä on elämässä mennyt ja muuta tällaista. No, meidan juttelu oli hyvin pintapuolista. Hän yritti myydä kaikenlaista omaisuuttaan ja kyseli vain tavan vuoksi välillä, että mitä kuuluu ja jätti keskustelun siihen. En saanut sitä samaa lämpöä hänestä enää, kuin mitä sain silloin peruskoulussa. Ehkä elämä oli jatkanut kovettamista ja hänen ainoa tehtävänsä oli nyt vain selvitä päivä kerrallaan.
Yhtäkkiä hänen profiilinsa tavallaan sammui. Sai ehkä bannit tai jotain, mutta sen perään tuli heti uusi kaveripyyntö. Ei pitkä aika ja taas kävi samalla tavalla. Uusi kaveripyyntö, uusi kaveripyyntö ja uusi kaveripyyntö. Lakkasin jossain vaiheessa hyväksymästä näitä, koska en tiennyt, että johtaako se nyt lopulta mihinkään? Ehkä meidän polut tosiaan erosi silloin yläasteella ja sen ei kuulu jatkua pidemmälle, koska ei me löydetty keskusteluissa enää oikein mitään yhteistä. Se oli se aikakausi ja moikataan kun tavataan, tai jotain.
Nyt en ollut edes miettinyt koko ihmistä aikoihin. Miksi olisinkaan, koska tuon Facebook-tapauksen jäljiltä meidän välit oli kaiketi vain ja ainoastaan enää määriteltävissä "Facebook-kaveruudeksi", joka ei enää ollut edes Facebook-kaveruuttakaan.
Selaillessani tänä aamuna lyhytvideoita, niin vastaani tuli tutut kasvot. Hänestä pyörii netissä video, jossa joku komentaa häntä hyvin aggressiivisella sävyllä polvistumaan märkään maahan ja pyytämään anteeksi. Anteeksipyynnön syytä ei videolta selviä muutoin, mutta kuvateksti antaa ymmärtää, että hän oli mennyt tapaamaan alaikäistä tyttöä ja vastassa olikin täysi-ikäinen mies.
Muutaman kommentin luettuani ymmärsin, että hän oli harrastanut tätä "groomausta", eli kasvattanut luottamussuhdetta alaikäiseen tyttöön niin kauan, että tämä tyttö oli suostunut tapaamaan hänet.
Minun säälipisteitäni hän ei enää ansaitse millään mittarilla. Tuomitsen teon täysin. Ymmärsin kommenteista myös, että tämä kyseinen video ei ole ainoa video hänestä; hän on tehnyt tätä ennenkin ja tavannut täysi-ikäisiä miehiä alaikäisten tyttöjen sijaan, vaikka oli luullut toisin. Mikä siis kertoo vahvasti siitä, että tuollakaan anteeksipyynnöllä tai alistamisella ei ollut mitään merkitystä tämän entisen kaverini nykyiseen käytösmalliin. Hän tulee jatkamaan sitä luultavasti niin kauan, kun hän itse haluaa – tai vaikka ei haluaisikaan.
Ja vaikka hän ei säälipisteitäni enää ansaitsekaan, niin silti hän saa niitä minulta. Tiedättekö miksi? Siksi, että minä tiedän hänen tarinansa. Ei hän itse ole itseään tuohon tilanteeseen ajanut. Hänen turvallisuutensa oli uhattuna koko hänen lapsuutensa, koko hänen peruskouluaikansa. En tiedä, että kauanko se vielä sen jälkeen on jatkunut, koska usein nämä kiusatut kokee sitä kiusausta vielä ammattikoulussa tai työpaikallakin. Koska poikkeaa massasta ja on erilainen, niin se antaa aina 'hyvät puitteet kiusata'.
Mä tavallaan tunnen sääliä sitä nuorta kohtaan, jonka joskus tunsin. Mä jotenkin näin siinä videossa miehen, joka oli joskus se nuori, mutta näin siinä myös kaikki ne sen kouluvuodet, jotka on koulinut hänestä ulos tuollaisen puolen.
Mä rupesinkin miettimään, että mä olen aina tuominnut kaikki rikolliset heidän rikoksiensa perusteella. Toimin varmasti jatkossakin niin, mutta ehkä olisi tavallaan hyvä alkaa miettimään myös sitä, että mitä nämä nykyiset rikolliset ovat kokeneet lapsina tai nuorina. Rupesin tuntemaan pahaa oloa kaikkien niiden lasten puolesta, jotka saavat osakseen sen syrjinnän ja kiusaamisen. Se rikkoo heidät sisältä pala palalta ja lopulta ei ehkä ole mahdollisuutta 'normaaliin' elämään.
Tiedän omasta nuoruudestani myös ihmisiä, jotka oli silloin jo täysiä idiootteja ja ovat jatkaneet sitä linjaa myös aikuisena. Että ei se aina ole se kiusaamisen kohteeksi joutuminen se syy, mikä saa käyttäytymään lainvastaisesti. Useimmiten luulen, että kyseessä on kasvatus – tai oikeastaan sen puute. Ilkeistä lapsista kasvaa helposti ilkeitä aikuisia, jos sitä ilkeyttä ei saada siitä lapsesta ulos silloin lapsena opettamalla.
Mutta tämä kela pyörii päässäni nyt repeatilla. Mietin, mietin ja mietin. Miksi lapset on niin ilkeitä toisilleen, eikä siihen osaa kukaan puuttua tarvittavalla tavalla? Mikä se tarvittava tapa on? Niin, sepä se. Ei sekään ole mitenkään yksiselitteinen homma. Ei kaikkia voi, eikä pidäkään kasvattaa samaan malliin, mutta tietynlaiset järjenäänet olisi hyvä lapseen saada ajoissa.
Mä olen huomannut omissa lapsissani jo sen, että sama ohjenuora ei päde samalla tavalla molempiin. Max on ollut suhteellisen helppo lapsi, kun taas vastaavasti Miio on hyvin itsepäinen ja tekee mitä tahtoo. En mä sitä silti sormien läpi katso, vaan yritän löytää koko ajan uusia keinoja kasvattaa se huono itsepäisyys pois ilman, että veisin kaiken sen itsepäisyyden pois, koska voihan siitä joissain tapauksissa olla hyötyäkin.
Huomaankin tässä semmoisen asian, että ehkä liian usein mennään useamman lapsen kanssa vain ja ainoastaan sitä samaa polkua. "Tämä toimi tuohon, niin se toimii myös tähän". Ja jos ei toimikaan, niin silti sillä linjalla jatketaan loppuun asti. Koen, että tämä on sellaista mukautumista, eikä mitään suoraviivaista työtä. En koskaan tahdo, että omat lapseni joutuu kiusatuiksi, tai päätyy kiusaamaan muita. Mä olen puuttunut kotona kiusaamisen alkeisiinkin hyvin vahvasti, enkä hyväksy sitä kattomme alla missään muodossa. Mutta riittääkö se lopulta? Ei tarvita kun yksi 'väärä kaveri' ja kaikki mun työ voi olla hukkaan heitettyä. Ei tarvita välttämättä edes sitä. Liian usein riittää sekin, että lapsi vaan liian usein sysätään syrjään, koska ei itse ehditä juuri nyt mukaan sen juttuihin. Syyllistyn tähän itselin liian usein ja mä olenkin pyrkinyt sitä lopettamaan. Ei aina voi keretä, mutta aika usein mun syyni on niin turhia, että ei sen kuuluisi mennä lapsen edelle. "Isi nyt siivoaa tämän keittiön tason, laittaa tiskit koneeseen ja tulee sitten." Tätä mantraa kun lapselle toistelee liian usein, niin kohta se ei edes pyydä mukaan juttuihinsa.
Ja kun lapsi ei saa haluamaansa/tarvitsemaansa huomiota, niin sitten se lähtee hakemaan sitä muilla keinoin. Ja ne keinot on sitten taas niin moninaisia.
Se saa taas miettimään sitä, että onko ihminen oikeasti koskaan valmis vanhemmaksi? Tuskin. Okei, nyt mennään liikenneympyrästä läpi, mutta antakaa kun yritän selittää. Sä voit olla lukenut kaikki mahdolliset kasvatusoppaat ja olla sitä mieltä sen jälkeen, että osaat olla vanhempi. Uskot, että olet valmis kaikkeen siihen, mitä kasvatusoppaassa luki. Mutta mitäpä sitten, jos lapsi ei mene yhtään kasvatusoppaan mukaan? Entä jos lapsi ei mene yhtään sitä polkua, mitä on esimerkiksi vaikka lähipiirissä nähnyt? Sä uskoit olevasi valmis, koska sä olet nähnyt millaisia muut vanhemmat on. "Noi tekee sen noin, niin kyllähän minäkin siihen pystyn."
Mä odotin isyyttä enemmän kuin mitään. Mä en lukenut oppaita, mutta mä olin nähnyt miten lapsia kasvatetaan. Mäkin koin olevani todella valmis. Max syntyi ja meillä meni tosi hyvin alkuun. Okei, se ehkä itki enemmän kun olin osannut varautua, mutta kyllä siitäkin selvittiin. Jotkut lapset itkee, tiesin sen, joten osasin varautua.
Max varttui ja on ollut varsin helppo yksilö. Miio syntyi, ja meillä oli kokemus Maxista, joten tottakai me ollaan enemmän valmiita siihen, kun mitä oltiin Maxin kohdalla. Vai oltiinko sittenkään? Aivan erilainen lapsi. Perustoiminnot vauva-aikana hyvin samanlaisia, mutta muutoin hyvin, hyvin erilainen. Luonteenpiirteet, joita voi vaan vahvistaa, mutta ei täysin kenellekään antaa, oli niin erilaiset kun Maxilla.
Tässä kasvatetaan monikossa kahta lasta, ei yksikössä kahta lasta, jos ymmärrätte. Maxille riittää usein se, että asian ilmaisee vain selkeästi ja se ymmärtää asiat. Miio taas kyseenalaistaa ja uhmaa lähes kaikkea, jos saa taas vähän oikoa. Pitää käyttää erilaisia menetelmiä. Pitää oppia erilaisia menetelmiä. Pitää oppia lapsen meininki ja soveltaa.
En tiedä miksi rupesin yhtäkkiä kirjoittamaan jotain kasvatusopasta, koska kasvatusoppaat on aina vähän kaksipiippuinen juttu, kuten varmaan jo mainitsin. Se mikä pätee meidän lasten kohdalla, ei välttämättä päde juuri sinun lastesi kohdalla. Mutta tärkeimpänä pointtina pitäisin sitä, että täytyy mukautua. Lapsesta ei saa missään tilanteessa tehdä itsestäänselvää. "Se nyt on tossa ja tälleen me nyt vaan eletään". Hyi, ei ikinä.
Alkuperäinen pointtini ei edes ollut puuttua kasvatukseen, vaan puhua ehkä lähinnä siitä, että miten paljon se koulukiusaaminen tekee hallaa 'normaalia' elämää silmällä pitäen. Rikottua lasta ei välttämättä koskaan saa palautettua ehjäksi ja sen takia meillä on näitä yksilöitä, jotka tekee typeriä asioita.
Voi myös olla, että olen jaaritellut samoja asioita taas monta kertaa ja hukannut punaisen langan yhtä useasti, mutta antakaa se anteeksi. Nukuin viime yönä ehkä noin 3 tuntia. Tein taas sen virheen, että nukahdin liian aikaisin ja aivoni kokee ne vain päiväunina ja herään vähintään kolmen tunnin päästä nukahtamisesta. Niin kävi ja tässä olen ollut hereillä taas yli 9 tuntia, vaikka kello ei ole aamuyhdeksää enempää.
Mutta toivottavasti tästä jäi jollekin jotain käteen. Mukautukaa. Jutelkaa niiden lastenne kanssa. Älkää pitäkö niitä itsestäänselvinä. Nämä on ohjenuoria, jotka todennäköisesti pätee lähes jokaisen lapsen kanssa.
Voi olla, että menen nyt nauttimaan toiset ns. päiväunet, jotta jaksan yrittää taas olla isä kun lapset tulee päivätoiminnoistaan.
Terveisin,

Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoitelkaa mielummin omalla nimellä kun Anonyymina. Ihan vain varmuuden varalta. :)