17 vuotta bloggaajana

Mun blogini täyttää tänään 17 vuotta. Vastaillaan siispä blogiaiheisiin kysymyksiin, jotka on tavallaan personoitu minulle tekoälyn toimesta. Tekoälyä ei muuten ole käytetty tässä, joten ei kannata jättää lukematta vain tekoälyvastaisuuden vuoksi (vain 11,3 % sanoista on tekoälyn). Pääpaino vastauksilla, jotka on 100 % minä.

17 vuotta sitten tänä päivänä mä päätin, että siirrän kaikki kirjoitushommat yhteen paikkaan. Tai siis, ehkä mä aloitin sen prosessin, mutta eihän se heti tapahtunut. Mutta miettikää, päivälleen 17 vuotta sitten kirjoitin tänne ensimmäisen blogimerkintäni.

Aika hassua, mun blogistani on kasvamassa kovaa vauhtia täysi-ikäinen. Kuinka monta täysi-ikäistä blogia te tunnette? Ei, mun blogistani ei ole vielä tulossa aikuinen. Täysi-ikäisyys ja aikuisuus on täysin eri termejä. Itse koen, että aikuistuin vasta kolmekymppisenä, joten blogillani on vielä aikuistumiseen aikaa. Jaa, tämmöset jaarittelut.

Mä en löytänyt mitään valmista 10 kysymyksen patteria aiheesta "17 vuotta bloggaajana", joten jouduin taas kerran turvautumaan tekoälyyn. Vastaan sen esittämiin kysymyksiin parhaan osaamiseni mukaan ja samalla taas vähän tutustun myös itse itseeni.


1. Mikä on suurin ero 19-vuotiaan ja nykyisen itsesi välillä, kun katsot vanhoja tekstejäsi?

– Kirjottaminen on vuosien aikana kehittynyt siihen suuntaan, että kirjotan nykyään pidempiä tekstejä. Kirjotan myös ehkä vähän paremmin ja saan mun ajatukset paremmin esille. 19-vuotiaana mä ehkä purin tänne kaikki mahdolliset tunteeni ja se oli sitten semmosta kiroilua ja toisinaan huonoa käytöstä, että sitä joutuu nykyään lukea vähän sellasella "eiii, enkai mä tollasta.."-tavalla. Tavallaan merkinnät on nykyään paremmin harkittuja, vaikka samaan aikaan nämäkin on aika pitkälti tajunnanvirtaa.

2. Onko olemassa rajaa, jota et ole vieläkään uskaltanut ylittää kirjoittamisessa?

– On olemassa asioita, joista en tykkää edes puhua. Jos en jostain asiasta tykkää puhua, niin en siitä myöskään kirjoita. Ne on oikeastaan vaan sellaisia asioita, joista ei yleensäkään puhuta silleen avoimesti kaikille. Jotkut toki tekee sitäkin, mutta ei kuulu mun malliini jakaa ihan kaikkea. Se ei ole raja, jota edes yrittäisin uskaltaa ylittää. Jos on olemassa aihe, josta en ole kirjoittanut, niin olen jättänyt sen ihan tietoisesti pois. En koe, että kyseessä olisi uskalluksen puute. Ehkä enemmänkin opittu soveliaisuus.

Okei, on olemassa yksi asia, josta voisin kirjoittaa, mutta en ole vielä kirjoittanut. Haluan olla rehellinen. Mutta tää on asia, josta en ole kirjoittamassakaan ihan hetkeen, voi luultavasti mennä vuosiakin.

3. Merkitsevätkö ne 10–25 uskollista lukijaa sinulle nykyään enemmän kuin massojen huomio?

– Jokainen lukija merkitsee mulle todella paljon. Oli niitä 1, 5, 10 tai 25. Ehkä silloin 19-vuotiaana tai siinä paikkeilla olen saattanut miettiä, että määrä olisi tärkeää. Ja on välillä tullut kausia kun mietin, että lukisipa mua useampi ihminen, mutta sitten taas mietin, että miksi lukisi? Tulee välillä semmonen ajatus, joka ei kestä lopulta aikaa ja katoaa nopeasti. Joskus päätin, että kirjoitan tätä pääsääntöisesti itselleni, jolloin jokaisesta lukijasta tuli hyvin merkityksellinen.

4. Miksi pysyt uskollisena perinteiselle blogille aikana, jolloin kaikki muu muuttuu nopeaksi some-pätkäksi?

– Koska mä haluan purkaa mun ajatuksiani kunnolla. Jos lähtisin muokkaamaan tekstejäni siihen nopeen viihteen muotoon, niin menettäisin oman työkaluni. En saa purettua ajatuksiani pieneen merkintään. Mä tarvitsen tilaa ja aikaa. Tää ehkä opettaa omalla tavallaan myös kärsivällisyyttä, tai ei ainakaan tuhoa sitä. Mun blogini on mennyt tavallaan vastavirtaan; Mä alotin aika lyhyillä blogimerkinnöillä, mutta olen kasvanut kirjoittamaan pidemmin.

5. Miten bloggaaminen tai palaute on vaikuttanut siihen, mitä suostut enää jakamaan julkisesti?

– Mä lakkasin jakamasta täällä lapsista semmosta liian tunnistettavaa dataa silloin kun mun kaveripiirit hajosi. Olin aiemmin jakanut kaiken mahdollisen, koska en nähnyt sitä mitenkään vaarallisena. Kun vanhat kaverisuhteet meni, niin joku jakoi mun asioita ns. väärille ihmisille. Tai, tiedättekö.. Kun joku tietää susta jotain mitä et ole sille itse kertonut? Silloin mä heräsin siihen, että mä annan tavallaan tässä kaikki aseet vanhoille tutuille ja tuntemattomille, että jos joku haluaisi mua jollain tavalla satuttaa. Just se, että jos laitat nettiin jotain, niin sitä ei välttämättä enää saa pois. Mun lapset ei oo pyytänyt valokeilaa, joten en heitä siihen myöskään aseta. Suojeluvaisto ehkä on kasvanut. Itsestäni mä jaan aika arkaakin materiaalia, mutta sillä tekstillä mua ei voi enää vahingoittaa. Tai en ainakaan keksi miten mua voisi loukata sillä, että "haha, jätkä on alkanut tutustumaan itseensä!"

6. Mikä on ollut se kaikkein vaikein asia pukea sanoiksi näiden 17 vuoden aikana?

– Mä luulen, että menetykset. Mä olen halunnut ne jakaa ja mä olen halunnut niistä puhua, koska en niistä muuten puhuisi. Mä tukahduttaisin itseni aikalailla loppuun ilman tätä bloginmuotoista venttiiliä, jonka kautta pääsen päästämään vähän ylimääräistä höyryä ulos. Olipas runollista. Jokainen menetys on ollut raskas ja niistä kirjoittaminen on ollut vaikea, mutta tärkeä työ.

7. Jos kirjoittaisit elämästäsi kirjan, mikä olisi sen kantava teema – selviytyminen vai isyys?

– Eikö olisi hyvä kirja jos aihe olisi selviytyminen isänä? En mä osaa antaa mitään isyys- tai selviytymisvinkkejä, joten tuskin kumpikaan noista tulisi olemaan kantava teema. Mutta eikö 17 vuotta blogaajana olisi hyvä teema kirjalle? Pidentäisin näitä vastauksia kirjamuotoon? No, ehkä ei. Kirjan kirjoittaminen on haave, mutta se on kaukainen haave, joten en osaa oikein ajatella sitä sen pidemmälle.

8. Milloin tajusit ensimmäisen kerran, että tekstisi on oikeasti vaikuttanut johonkin toiseen ihmiseen?

– Blogin puolella mä en ole ehkä vieläkään sitä tajunnut. Ei kukaan ole koskaan tullut mulle sanomaan, että tekstini olisi auttanut missään millään tavalla. Toki se olisi kiva jos joku täältä olisi joskus tukea saanut. Mutta ylipäätään tekstien osalta mä osaan vastata. Kun Arto kuoli, mä kirjoitin kaikille lähimmille sukulaisilleni kirjeen käsin. Mä yritin sanottaa mun tunteeni tai ajatukseni niihin niin, että niistä olisi ollut ehkä apua surun keskellä tms. Se oli elämäni vaikein rupeama, mutta siitä mä sain palautetta. Varsinkin iskä kehui sitä, piti kirjettä tallessa ja sanoi lukeneensa sen useasti. Se oli.. Se oli se hetki kun tajusin, että mun kirjoittamisella voi olla merkitys. En muista itse noista kirjeistä mitään, kirjotin ne aika sumussa, tietystä syystä.

9. Mitä "Tekko"-nimimerkistä luopuminen ja omalla nimellä kirjoittaminen on opettanut sinulle?

– Muistaakseni nimimerkistä luopuminen alkoi silloin näiden mainittujen menetyksien aikaan. Kun kirjottelin menetyksestä, niin allekirjoitin sen aina Vesa-Mattina, vaikka muutoin allekirjoitinkin vielä Tekkona. Tajusin, että tätä kirjoitan minä eikä kukaan nettipersoona. Tekko toimii vieläkin toisinaan pelinimimerkkinä, mutta ei se edusta enää mun henkilökohtaisia ajatuksia. Mun ajatuksia edustaa Vesa-Matti. Ehkä se opetti, että nimimerkin taakse on helppo mennä ja sieltä huudella, mutta kun allekirjoittaa omalla nimellään niin ottaa kaiken vastuun sanomisistaan. Mä olen rehellisimmilläni Vesa-Mattina, vaikka voisi kuvitella olevan helpompaa nimimerkin takaa.

10. Mitä sellaista haluaisit sanoa seuraavan 17 vuoden aikana, mitä et ole vielä saanut sanotuksi?

– Tohon yhteen kysymykseen lisäsinkin pätkän, että on olemassa asia, josta en täällä ole vielä puhunut, mutta josta tulen joskus vielä puhumaan. Uskon, että se tulee tapahtumaan seuraavan 17 vuoden aikana, mutta ei kovin nopealla aikataululla. Se ei ole riippuvainen vain minusta, joten en sen takia lähde sitä tässä tämän enempää avaamaan. Ikävä tällä tavalla jättää tämmönen, mutta rehellisyys vaatii vastaamaan, vaikka vastaus on vähän kehnohko lukijan kannalta.


Noin, tämmöinen syntymäpäivä tällä blogilla. Kysymyksiin vastaaminen on aina vaan niin hauskaa, että voisin tehdä tätä päivät pitkät. Yleensä kun kirjoitan ihan puhdasta tajunnanvirtaa, niin mä en oikein joudu ajattelemaan sen enempää. Kun mulla on personoituja kysymyksiä, niin mun täytyy ihan vakavissani käyttää aivojani vastauksen saamiseksi. Vastaukset oli täysin rehellisiä ja mun mielestä pääosin ihan kysymykseen vastaaviakin.

Kiitos kaikille, jotka on ollut mukana 17 vuotta tai vaikka vaan 1 päivän. Uskaltaako joku siellä muuten väittää, että olisi lukenut mun blogia jo pidempään aktiivisesti? Olisi kiva kuulla sinusta.

Terveisin,
Vesa-Matti