Ja minä odotan

Mun kesä on ollut aikamoista kipuilua kriisien kanssa, kuten olette saattaneet huomata. Kesä valuu ohi, mitään ei tapahdu ja silti kuitenkin tapahtuu. En siedä tällä hetkellä yhtään sitä ajatusta, että kohta on syksy. Tää on taas tätä tämmöistä tuttua narinaa, joten sillä varauksella lukekaa eteenpäin.

Mulla on jotenkin ennätyspaha kuvotus nyt syksyä ja talvea kohtaan. Siis ennen se on tuntunut ihan normaalilta jatkumolta, että kesä loppuu ja tulee syksy ja muut surkeat vuodenajat. Nyt vaan jotenkin, en tiedä. Kesäkuun alkupuolella valittelin sitä, että kesä tuntuu valuvan sormien välistä, ja sen se toden totta on tosiaan tehnyt. Ollaan me tehty perheretkiä ja ne on pääsääntöisesti jäänyt hauskoina muistoina mieleen. Ja onhan meillä ollut muutamat illanistujaiset kavereidenkin kanssa, mutta silti musta tuntuu, että jotain vielä selvästi puuttuu.

Tää varmasti liittyy tähän mun kriiseilyyn nyt jotenkin. Haluaisin keretä tekemään kauheesti kesäjuttuja, mutta en edes tiedä mitä on kesäjutut? En mä koskaan tee mitään kesäjuttuja. Mun ainut kesäjuttu on tainnut aina olla pussikaljat, ja ne on kyllä jäänyt hyvin minimiin.. Voiko tämä muka johtua siitä? En usko.

Mutta siis, antakaa kun kerron. Oltiin yksi sateinen päivä metsässä, ja tultiin sieltä näkemään ystävää ja sen lasta, joka on meidän lapsien ystävä. Tää ei ole mitään henkilökohtaista lasta kohtaan, eikä lapsen isää kohtaan, vaan tää on vahvasti jotain mun omaa päänsisäistä hölmöilyä. Mutta siis mä sain semmosen puistatuksen tunteen, kun näin lapsella sade-/kuravaatteet päällä. Siis tottakai sadekelillä semmoiset pitää olla, mutta mun aivot yhdisti ne heti saapuvaan syksyyn ja siihen, että kesä on ohi. Kesä on ohi -hälytys lähti soimaan päässä heti.

Sen jälkeen on ollut sadetta ja huonoja säitä kokoaika. Ja joka kerta kun pihalla on huono sää, mulle tulee mieleen talvi. Talvi! Aargh! Mä en halua talvea. Mä en halua just nyt edes syksyäkään. Mä haluan vielä kesän!

Aina mä oon kesästä tykännyt. Oon tykännyt toisinaan myös syksystä, varsinkin niistä pimenevistä illoista ja kun voi lähteä kävelemään musat korvilla ilta-aikaan. Tai ennen tein sitä, ja se oli mulle syksyn huippukohta. Nyt mä en odota syksyä tai talvea ollenkaan. Tasan 0 %.

Se on joka kesä tuntunut hieman pahalta, että kesä loppuu. Mutta näin pahalta maailmanlopulta ei vielä ikinä.


Syksy tuo tullessaan niin paljon pahaa. Okei, ei varsinaisesti pahaa, mutta semmosta "ääh, en jaksa" -meininkiä. Pitää pukea vaatteita enemmän, pitää pukea lapsille vaatteita enemmän, pitää alkaa haravoimaan.. Ei haravoimaan! Aargh! Ei vaatteita enempää! Ei syksyä! Ei talvea!

Anteeksi. Pää ei pysy yhtään kasassa, kun edes ajattelen tulevia ajanjaksoja.

Yksinkertaisesti, mä en vaan halua luopua vielä kesästä. Tää kesä ei ole varsinaisesti tarjonnut minun minä-puolelle vielä oikein mitään. Enkä edelleenkään siis sano sitä, että lasten kanssa vietetty aika ei olisi minua, mutta tiedättekö mitä tarkoitan? Sitä mun kriisiäni, edelleen. Ei ole minä-minua, on vaan isä-minä. Ja kauheasti kokoaika menen puolustuskannalle kun sanon tämän, koska sen sanominen tuntuu itsestä väärältä.

Mikä on minä-minä? En tiedä vieläkään. Mitä se haluaa tehdä? Todennäköisesti pussikaljat olisi ensimmäinen askel, mutta en todellakaan tahdo, että minä-minään liittyy aina ja vain ainoastaan alkoholi.


Ollaan nyt kesänä muutamana käyty Ronin kanssa sen isäpuolen mökillä. Ollaan oltu siellä kaksin, vietetty kiireetöntä aikaa, toki siihenkin on omalta osaltaan alkoholi kuulunut, mutta muutoin olen saanut vain olla. Tehdään mun ja Ronin juttuja, jotka on.. No, me grillataan ja pelaillaan kaikenlaisia pelejä. Saunotaan, paljuillaan ja uidaan. Mä en tiedä onko se nyt ihan puhtaasti se, mitä mun kesä vielä kaipaa tullakseen jonkinlaiseen päätökseensä?

Me ollaan yritetty sitä sumplia. Ei saada aikatauluja vaan mitenkään sopimaan ja mä joudun vaan odottamaan. Odottamaan kesän loppumista. Aargh! Käytän tässä blogissa ennätyspaljon myös aargh-huutoa, joka on mulle varsin tavatonta. Ehkä se kertoo siitä turhautumisen määrästä sitten jotain.

Mä olen luonut itsestäni kodin vangin. Mä liikun täältä oikeastaan vaan lasten ja Olafin kanssa puistoon, kauppaan tai johonkin lähelle, ja siinä kaikki. Poikien kesälomakin loppuu kohta ja sekin vähän ahdistaa, koska sitten tilalle astuu niiden odottaminen ryhmistä kotiin. Aamulla vien pojat hoitoon, tulen kotiin tuhlaamaan aikaa tavalla tai toisella ja vain odotan, että kello on tietyn verran.

Siihen taas liittyy se mun yliajattelija puoli. Mä olen odotustilassa, joten en mä osaa tehdä mitään fiksua. Suurin ajatus koko ajan on se, että kohta on aika hakea pojat kotiin.


Mulla on onneksi työhönvalmentajan tapaaminen ensikuussa. Mä toivon, aivan todella tosissani toivon, että me saataisiin sen kanssa jotain aikaan. Joku ratkaisu siihen, että mun ei tarvitsisi olla vain kotona kokoaika ja vain odottaa jotain. Toki tiedän kokemuksesta, että jos johonkin pääsisinkin, niin siellä on pitkään se vaihe kun odotan vain pääseväni kotiin.

Miksi mä vaan odotan kokoaika jotain? Miksi en voi olla odottamatta? Miten pääsee odotuksesta eroon? Tällä hetkellä odotan vain sitä, että saadaan Ronin ja perheen aikataulut sopimaan niin, että päästäisiin Ronin kanssa edes muutamaksi päiväksi mökille olemaan. Ja jos saadaankin ne sopimaan joskus jotenkin, niin seuraavaksi odotan sitä mökkireissua niin kuumeisesti, että se lamauttaa mut seuraavaksi.

Mä olen jotenkin viallinen. En siis varmasti mitenkään peruuttamattomasti, mutta tällä hetkellä tuntuu siltä. Tai siis on tuntunut jo pitkään, koska tämä odotus on ollut elämässäni jo pitkään.


Jos jollain on joku resepti, lääke tai jokin siihen, että saan lopetettua jatkuvan odotuksen, niin maksan siitä mitä vain. Okei, ei mulla budjetti riitä ihan mihin vaan, mutta olisin vallan kiitollinen siitä, että osaisin vain tarttua hetkeen. Missä se hetki on, johon voisin tarttua?

Voi toki myös olla, että olen vain mökkihöperöitynyt. Joka siis ei tässä tapauksessa tarkoita ikävä kyllä mökkimökkiä, vaan neljää seinää, joiden sisällä mä olen. 

Ja seinät kaatuu päälle, mä niiden alle jään.

    – Klamydia - Tango Delirium

Ei mulla kai tässä vaiheessa ole muuta sanottavaa. Mun pitäisi vaan itse osata tehdä jotain, joka on niin paljon helpommin sanottu, kuin tehty.

Terveisin,
Vesa-Matti