10 lokakuuta 2026

Meidän lemmikit

Tän blogimerkinnän piti olla vain sellainen, missä kerron teille, että minkälaisia karvakavereita meidän perheeseen kuuluu tai on kuulunut. Mitä pidemmälle tätä kirjottelin, niin sitä enemmän huomasin taas sen, että lemmikkieläimiin peilaa aika paljon. Mietin jopa, että jos olenkin heijastanut kaikki omat pelkoni ja epävarmuuteni Masan kautta? En pysty mitenkään sanomaan olevani paras lemmikinomistaja, mutta voin sanoa, että meidän lemmikit on saaneet pääsääntöisesti hyvän kodin, vaikka välillä elämäntilanteet ovatkin tehneet ikäviäkin muutoksia.

Eilen illalla pojat tuli mun viereen nukkumaan, koska Eira meni yövuoroon. Siinä ennen nukahtamista, niin Miio rupeaa juttelemaan meidän kuolleista lemmikeistä. Ei mitään ennakkovaroitusta, vaan ilmeisesti asia oli yhtäkkiä tullut mieleen ja niistä täytyi juuri nyt keskustella.

Ei se ollut mitään sen erikoisempaa, mutta mulla tuli hirveä kiire lopetella keskustelua, että siitä ei seuraa kummallekaan pojalle pahoja unia. Kuolema kun on ainakin itselleni joskus lapsena aiheuttanut pahoja unia ja jonkin verran unettomuutta. Nyt aiheesta keskusteltiin toki aika erilaisesta lähtökohdasta, että vaikea siitä tavallaan olisi ollut painajaisia saada, mutta mulla tuli vaan niin pahasti mieleen oma lähes uneton jaksoni lapsuudesta, kun vaan joka kerta sänkyyn mennessä rupesin päässäni pyörittelemään, että mitä on kuoleman jälkeen? Päädyin aina vaan ratkaisuun loputon pimeys. Ja se loputon pimeys, voin sanoa, että se oli semmonen asia mikä ahdisti pientä Vesa-Mattia.

Nyt onneksi puhuttiin lemmikeistä ja niiden kuolemasta – tai onneksi ja onneksi, lähinnä onneksi vain siksi, että ei puhuttu siitä mitenkään laajemmin. Ollaan puhuttu, että Sarppa ja Nella on nyt taivaassa ja ne vahtii meitä sieltä joka hetki. Mun mielestä se on semmonen aika lohdullinen ajatus, jonka haluaisin itsekin pystyä uskomaan täysin, jotta ei tuntuisi siltä, että syötän lapsillemme pajunköyttä. Tämmöisenä skeptisenä ateistina uskominen oikein mihinkään on vähän hankalaa. Tahtoisi aina vaan todisteet ja muuta, mutta toisaalta olen itsekin törmännyt ajatukseen, että jos edes pystyy ajattelemaan heidän olevan jossain tuolla ja vahtivan meitä, että heillä on nyt kaikki hyvin, niin se on lohdullinen ajatus. Ei mitenkään hörhö, vaan juurikin lohtua tuova asia. Ei sen ole pakko olla totta, kunhan se auttaa elämässä eteenpäin. Näin ainakin itse yritän ajatella ja sen takia haluan lapsillekin tätä sanomaa viedä eteenpäin.


En ole ihan varma, että mihin suuntaan lähden tätä blogimerkintääni viemään, koska tästä olisi kaksi aika luonnollista polkua eteenpäin. Toisaalta, tulin koneelle ajatuksenani kirjoittaa meidän edesmenneistä ja nykyisistä lemmikeistä, joten pysytelläänkö sillä tiellä? Kuolema on aiheena ehkä vähän liian, hmm, tiedättekös, hankala. Voisinhan mä joskus tuoda ajatuksia siitä esille, että miten vaikeaa sen miettiminen on joskus ollut ja varsinkin tällaisena ihmisenä, joka ei oikein osaa uskoa mihinkään ja epäilee kaikkea. Tällaisen ihmisen mielestä kuolema on hyvin lopullinen, ikävä ja vain negatiivinen asia. Mutta kun olen yrittänyt luoda itselleni sellaisen pienen "mitä jos"-mielentilan, niin siitä on hitusen hioutunut kantit pehmeämmiksi. Mitä jos jossain on paikka, jossa vielä porukalla nähdään?

Mun on vaikea perustaa sitä minkään asian pohjalle. Mä vaan haluiaisin, että asia olisi niin. Se on ainut asia, mistä olen saanut lohtua todella vaikeina aikoina. Ja mut voidaan tuomita hörhöksi, jos joku niin tahtoo, mutta mun omasta mielestä ei ole mitään hörhöä siitä, että saa jostain edes hitusen lohtua vaikeisiin hetkiin. Kas, lähdin kuitenkin viemään tätä tähän suuntaan, joten palataan nyt äkkiä sille alkuperäiselle polulle.


Mun yliajattelijan aivot ovat luoneet mulle sellaisen pelillisen ajatuksen mun elämäni kehittymisestä sen jälkeen, kun muutin omaan kotiin. Se on oikeastaan aika semmosta raakaa tekstiä sellaisenaan, mutta sitä kai se elämä kaiken kaikkiaan on – raakaa. Se mun ajatus ei selittele mitään, vaan se näkyy mun silmieni edessä aina kun rupean pohtimaan elämääni siitä hetkestä kun muutin omilleni. Se menee näin:

    Minä.
    Minä ja Sarppa.
    Minä, Sarppa ja Masa.
    Minä, Sarppa, Masa ja Eira.
    Minä, Sarppa, Masa, Eira ja Nella.
    Minä, Sarppa, Masa, Eira, Nella ja Max.
    Minä, Sarppa, Masa, Eira, Nella, Max ja Miio.
    Minä, Sarppa, Masa, Eira, Max ja Miio.
    Minä, Masa, Eira, Max ja Miio.
    Minä, Masa, Eira, Max, Miio ja Olaf.

Miksi se on muka niin raakaa? No, koska tuossa ajatuksessa käytetään vaan nimiä. Nimiä tulee ja nimiä menee, ja niinhän se elämä kai kaiken kaikkiaan etenee. Nää on mulle tärkeimpiä nimiä, koska nämä nimet on luoneet mun itsenäistymisen jälkeisen elämän. Toki sieltä puuttuu Tico ja Oiva, joita tuskin teistäkään kovin moni muistaa, mutta tiedättekös mitä? Ne oli niin lyhyen ajan loppujen lopuksi, että mun aivot eivät kerenneet liittää heitä tuohon rimpsuun. Puuttuu sieltä myös Masan ja Sarpan pentueet, koska olihan nekin tavallaan meillä sen hetken, tavallaan osa meidän perhettä sen hetken, mutta joku siitä silleen puuttuu, että aivot ei leimaa nimiä listaan. 

Ei ne kuitenkaan siis merkityksettömiä olleet, eivät toki. Siksi haluankin aloittaa heistä.


Tico oli meidän hamsteri, jos en aivan väärin muista. Niin, tätä tää ikä teettää. Tico oli meillä joskus siinä 2012 vuoden hujakoilla, jos en aivan väärin muista. Tico oli ehkä enemmän semmonen Eiran lemmikki, jonka minäkin ehkä hieman pitkin hampain hyväksyin perheeseemme. Mä siis oon aina vähän jännittänyt jyrsijöitä, jonka takia mun oli hyvin vaikea luoda hamsteriin sellaista kauaskantoista sidettä. Ehkä aivoni eivät sen takia ole osanneet leimata sitä tuohon listaan. Mun mielestä kaikki oli hyvin silloin kun Tico oli terraariossaan, eikä vapaana puremassa mua. Mutta kyllä mä silti jotenkin muistelen, että kyllä mullakin tippa tuli linssiin silloin kun Tico kuolleena löydettiin. Siksi sanoisinkin, että ei se ollut vain pelkoa, eikä vain Eiran lemmikki.


Sä olit tyttö nimeltä Oiva. Niin, sukupuoli selvisi meille kaiketi aika myöhään vasta. Oiva ei ollut meillä muistaakseni edes pitkään, koska me todettiin hyvin nopeasti, että me ei ehkä olla kumpikaan pupuihmisiä. Oivankin läsnäolo taisi sijoittua sinne vuoteen 2012, jos en aivan väärässä taas ole. Se pieni pätkä mitä se meillä oli, niin toi esille semmosen puolen pupuista, että ne on aika itsekkäitä ja aikamoisia tuhoajia. Ja, koska olin kuullut näiden myös purevan ihmisiä, niin mä en osannut kiintyä siihen jotenkin ollenkaan. Mä olen siis aina inhonnut kaikista eniten sitä, että joku puree. Oiva tuhosi meiltä mm. mikron. Se oli hetken meidän pientä perhettämme ja pääsi sitten uuteen kotiin, jossa oli mahdollisesti enemmän pupuihmisiä, jotka tiesi mitä on elää pupujen kanssa. Ehkä se oli meille enemmän kokeilu.

Kuitenkin, ennen Ticoa ja Oivaa, meille, tarkemmin ottaen mulle, tuli kaksi kissaa. Sarppa ja Masa saapui elämääni ennen Eiraa ja kaikkea mitä sen jälkeen on tapahtunut. Ja aivan ensimmäinen oli..


Sarppa (S. 18.5.2010 – K. 2.12.2025). Sarppa saapui mun luokse muistaakseni isoveljeni Villen tuomana. Kyllä, aika on tehnyt tehtävänsä aika hyvin ja mä unohtelen isojakin yksityiskohtia. Mutta Ville sen mulle toi, siitä mä olen aika varma. Nimeä en meinannut keksiä niin millään, mutta jostain se sitten lopulta tuli; hänestä tuli Sara. Kukaan ei tosin varmaan ensimmäisen puolen vuoden jälkeen käyttänyt nimeä Sara, vaan kissalle oli aika vahvasti vakiintunut kutsumanimi Sarppa. Sanotaan näin, että Sarppana hän myös kuoli, 15 vuoden ikäisenä viime joulukuussa. Sarpasta on oma blogimerkintänsäkin täällä.

Mä koin, että vaikka mä en enää ollutkaan itse yksinäinen, koska mulla oli kissa, niin kissa on varmaan nyt yksinäinen ilman seuraa. Sattumalta sain kuulla, että meidän silloisen kerrostalon alakerrassa oli syntynyt kissapentue. Siellä oli yksi vaalea karvapallo, joka lopulta sai nimen..


Masa (S. 03.12.2010). Masa on ollut mun sellainen prinssi aina. Masa on herkkä poika, jonka puolesta mä olen aina vähän pelännyt yhtä jos toista. Jokaisen erilaisen muutoksen kohdalla olen aina miettinyt, että miten ihmeessä Masa tulee pärjäämään? Masa on vain jokaisessa tilanteessa myös osoittanut sen, että Masa pärjää missä ja milloin vain. Miten Masa tulee suhtautumaan Nellaan? Hyvin. Miten Masa tulee suhtautumaan vauvaan? Hyvin. Entä toiseen vauvaan? Hyvin. Entä sitten pitkäaikaisen kissakaverin poismenoon? Hyvin. Entä sitten uuteen koiraan? Hyvin. Mä olen aina miettinyt, että miten ihmeessä Masa tulee kestämään!? Ja Masa kerta toisensa jälkeen on osoittanut, että häntä ei paljoa asiat harmittele. Se on semmonen mun kultapoika, jos sallitaan tämmöset tittelit. Kissa, jonka kautta yritän kaiketi reflektoida omat pelkoni tulevien muutosten edessä. Mä olin aina varma, että elämänmuutos on Masalle niin suuri, että hänen pieni sydämensä ei kestä ja pelkäsin aina, että joku tällainen stressitilanne voisi päättää hänen elämänsä täällä. Vaan Masa on osoittanut, että Sarpankin jälkeen hän on kerta kerralta vaan vahvempi. Masa nimittäin otti talon täysin omakseen sen jälkeen kun Sarpasta aika jätti. Tavallaan tuntui, että Masa oli jopa odottanut sitä hetkeä, että hän saa olla ainoa kissa koko talossa. En minä voi sitä tietää, mutta omistajan silmään se vahvasti näytti se muutos siltä.

Masa kun oli saapunut ja sen jälkeen Eirakin elämääni, niin me otettiin Eiran toiveesta koira. Chihuahua nimeltään..


Nella (S. 28.12.2012 – K. 21.10.2024). Nella oli äitin tyttö alusta loppuun. Mä kun en vielä silloin ollut juurikaan koiraihminen, niin mulle onkin jäänyt vähän ikävä tunnelma siitä, että en ehkä osannut olla Nellalle sellainen huoltaja kun olisi tarvinnut olla. Onneksi sillä oli sitten täysin minun vastakohtainen äitihahmo, joka piti kyllä huolen siitä, että Nellalla oli asiat kivasti. Kyllä mäkin osasin ruoan antaa ja viedä ulos, mutta ulkoiluttaminen tai koiran kanssa asioiden tekeminen ei missään vaiheessa oikein päässyt kamalan lähelle mun sydäntäni. En mä kuitenkaan usko, että omalla rajoittuneisuudellani olisin varsinaisesti onnistunut pilaamaan sen koko elämää. Onneksi oli Eira ja lapset, jotka kyllä piti Nellasta huolta ihan sinne loppuun asti. Mä olen Nellastakin kirjoittanut oman blogimerkinnän ja sen voit käydä lukemassa täältä. Siellä ehkä aukeaa se mun ja Nellan välinen synergia paremmin.

Nellan saapumisen jälkeen meidän perhe on kasvanut kahdella mahtavalla ja upealla pojalla. Pojilla, jotka rakastaa eläimiä. Pojat on olleet mukana näkemässä Sarpan ja Nellan matkan loppupäätä, ovat mukana Masan elämässä ja nyt pääsevät näkemään alusta alkaen, miten kasvaa ja kehittyy collie, nimeltään..


Olaf (S. 27.5.2026). Mulla oli jostan syystä aina itänyt päässä ajatus, että jos mä koskaan ikinä haluaisin koiran, niin sen olisi oltava collie. Se oli semmoinen tausta-ajatus vain, mutta muistan kyllä sen hyvin pitkän ajan takaa. Jo ennen Nellaa. Voi olla, että silloin kun ollaan Nellaa pohdittu, niin olen saattanut sen tuoda Eiralle esille jo silloin. Colliet on koirankokoisia koiria ja mä, no, ehkä mä tykkään koirankokoisista koirista. Mä haluan välttää Olafin kanssa niitä virheitä, joita toistin Nellan kanssa. Tästä jää nyt varmasti sellainen käsitys, että olen ollut täydellinen ihmishirviö Nellaa kohtaan, mutta ei se ihan niin ole mennyt. Mä vaan rajoitin sen elämää poikien vauvavuosina tosi paljon liikaa, ja mä en todellakaan ole tyytyväinen siihen. Mä vaan pyrin olemaan tekemättä samoja virheitä nyt Olafin kanssa. En halua rajoittaa sen elämää yhteen paikkaan, vaikka kurista tahdonkin pitää kiinni. Kaikille ihmisille ei sovi koira, ja mä voin ihan rehellisesti sanoa, että poikien ollessa vauvoja, mä olin yksi niistä. Mä priorisoin poikien turvallisuuden aina ykköseksi ja pidin pientä koiraa uhkana.

Tää näköjään koko ajan karkaa tuohon Nellaan, mutta ehkäpä juurikin siitä syystä, että tehtyä ei saa tekemättömäksi, mutta ehkä se on opettanut jotain. En mä olisi koskaan suostunut Olafin ottamiseen, jos en kokisi olevani kykenevämpi ihminen tänäpäivänä. Ja jos koen missään kohtaa Olafin millään tavalla uhkana pojille, niin silloin ei ala mikään koiran sysääminen yhteen nurkkaan, vaan sitten täytyy keskustella asiasta ihan vakavalta pohjalta ja miettiä, että sopiiko meille tässä kohtaa oikeasti koira?

Olaf on upea koira. Tottakai vielä pentu, jonka johdosta hermot on hetkittäin hyvinkin puristuksissa, mutta mä uskon, että kyllä tästä vielä hyvä tulee. Siis, tarkoitan lähinnä sitä, että saadaan mahdollisesti huonekalujen, lasten lelujen ja vaatteiden tuhoaminen kuriin, niin sitten voidaan taas hengähtää helpotuksesta.


Mä oon aina ollut sitä mieltä, että lemmikit opettaa elämää. Mulle ne on opettanut todella paljon. Paljon jopa minusta itsestäni. Jokainen lemmikki on omalta osaltaan vienyt mua sitä kohti minkälainen ihminen olen tänään. En siis sano, että vain lemmikit olisi muokannut mua, mutta kyllä mä uskon, että olisin hyvin paljon erilaisempi ihminen, jos en koskaan olisi päätynyt ottamaan Sarppaa seurakseni. Mulla ei olisi ollut ketään kenestä mun piti olla vastuussa, joten olisin saattanut ajautua vaikka minkälaisiin tilanteisiin. Vastuun oppiminen lemmikkien kautta on varmasti auttanut mua tosi paljon siinä vastuun kantamisessa, joka mulla on lapsia kohtaan. Ja luultavasti se Nellan sohvakomentovaihe oli juuri sitä vastuuta niistä lapsista, mutta en silloin vielä osannut jakaa sitä kaikkia talon jäseniä kohtaan. Myönnettäköön, että lapset menee mulla edelleen lemmikkien edelle, mutta ei missään tapauksessa niin, että olisin valmis luopumaan niistä noin vain. Olisin valmis luopumaan lemmikeistämme vain sen edessä, että niistä koituisi liian suurta uhkaa jotain muuta perheenjäsentä kohtaan.

Ja nyt teitä varmaan kutkuttaa kysymys siitä, että tuleeko meille näiden jälkeen vielä lemmikeitä? No, mun täytyy sanoa, että todennäköisesti ei enää ikinä kissaa. Okei, en sano ei ikinä, mutta ei niin pitkään aikaan kun tätä vastuuta pitää tässä kantaa enempi pienistä lapsista. Sarppa ja Masa ovat olleet ja on edelleen todella rakkaita otuksia, mahtavia kissakavereita, mutta on ne opettaneet myös ne kissojen huonot puolet todella hyvin. Pikkulapsiarjessa siisteys ei ole itselle koskaan ollut mitenkään prioriteetti numero yksi, mutta luohan siis kissojen vaiheet oman pienen lisämausteensa semmoseen kaaokseen kotona. Jos on muuta stressiä jo päällä, niin siihen kun isketään vielä vaikka kissan raapima sohvan käsinoja, niin se siellä takaraivossa saattaa kasvattaa sitä ärtyneisyyttä kaikkea kohtaan. Pieniä asioita, jotka kasvaa lopulta aika kovaa virtaavaksi puroksi.

Miten sitten koirat? No, tavallaan näen koirat enemmän semmoisina hyödyllisinä otuksina. Siis jos mietitään kissojen ja koirien eroja. Masasta ei ole ollut sellaista varsinaista seuraa pojille ikinä, koska Masa on meidän kodin itsenäinen prinssi. Olaf taas on ilahduttanut monia aamuja, päiviä ja iltoja. En haluaisi ajatella jonkun olevan hyödyllisempi kuin toisen, mutta tätä elämäntilannetta koirat palvelee paremmin. Jos joskus tulee vastaan tilanne, että meille tahdotaan Olafin seuraksi toinen koira, niin en mä ole sitä vastaan. Mutta jos lapset nyt lähtisi toivomaan uutta kissaa, koska Masakin alkaa olemaan jo niin vanha, niin mun täytyy sanoa, että ehdottomasti ei tässä kohtaa elämää.


Meidän talon prinssit on nykyään sovussa keskenään ja se on mun mielestä hemsvetin hieno juttu. En halua lähteä tätä synergiaa, mikä meillä täällä nyt vallitsee, rikkomaan millään tavalla. Pidetään tämä näin seuraavaan mullistavaan elämäntilanteeseen asti.


Aika hassua, että musta tuntuu kun olisin ajanut tämän kirjoituksen kanssa itseni jonkinlaiseen peilitaloon, jossa näen joka puolella omat ja lemmikkiemme kasvot. Jokaisen virheen, jokaisen opitun asian ja jokaisen vaiheen. Se oli semmonen matka, että mulla tuli ihan rehellinen itku. Harvoin multa pääsee spontaanisti itku selvinpäin, mutta siellä peilitalossa seikkaillessani se vaan tuli kyselemättä. Se oli aikamoista, mutta ehkä tavallaan myös puhdistavaa.

Terveisin,
Vesa-Matti

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kirjoitelkaa mielummin omalla nimellä kun Anonyymina. Ihan vain varmuuden varalta. :)