Se kun ei tarvitse miettiä seuraavan viikonlopun juomista ja juomaseuraa on poistanut ison "taakan" harteilta. Voi keskittyä vaan olemiseen. Ja tää vaan oleminen on nyt viikonloppujen se isoin juttu.
Tänään mä heräsin, harvinaisen myöhään, kello 9 aikaan. Arkisin pyrin heräämään 6:15-7:00 välillä, joten nukkuminen kello yhdeksään asti on jo hurja suoritus ja toisaalta se on ihan mahtavaa. Näinä viikonloppuaamuina en pue ensimmäisenä vaatteita päälle, vaan hengailen mahdollisimman pitkään aamutakissa. Se jotenkin vaan kuuluu tähän asiaan.
Kahvia ja tosi tumma reissumies naamaan. Aamupalaa ei pidä unohtaa, vaikka onkin viikonloppu. Toinen kuppi kahvia mukaan ja sohvalle olemaan. Tv päälle ja pää tyhjäksi, tuijottelee vaan jotain todellista aivot narikkaan-ohjelmaa. Tätä voi jatkaa ihan huoletta vaikka kuinka pitkään.
Oon yrittänyt tavotella sitä lapsen huolettomuutta näillä pitkillä, hitailla aamuilla. Kaikki stressi vaan sivuun. Ja musta tuntuu, että oon aika hyvin siinä onnistunut. Mä en mieti mitään stressaavaa tälläkään hetkellä, joten mulla on aika hyvä fiilis.
Lapsena viikonloput oli ihan mahtavia. Pysty olee vaikka pelkillä kalsareilla koko päivän ja katella vaan piirrettyjä. Teininä viikonloput oli lähinnä tietokoneella istumista ja roskaruoan syömistä. Nuorena aikuisena löytyi alkoholi ja se alkoi viemään kaiken ajan viikonlopuilta. Ei se itse juominen tietenkään vienyt koko viikonloppua, mutta jälkitauti saattoi aiheuttaa yhden päivän "pyyhkiytymisen".
Sitä kestikin sitten kauan, n. 1/3 elämästä.. Nyt koen sen pahimman olevan takana, ja sen takia nää ns. uudet viikonloput on ollut ihan mahtavia.
Mä en tiiä hehkutanko mä täällä mun blogissani nykyään liikaa sitä, että mun elämäntavat on muuttunut aika paljon. Kuitenkin hei; oon lopettanut tupakoinnin, oppinut jonkinlaisen fiksun päivärytmin, opetellut syömään, priorisoinut alkoholin toisella tapaa ja alkanut hieman jo lenkkeilemäänkin. Kaikki kuitenkin oikeestaan vaan hyviä asioita.
Se miksi mä sitä hehkutan, on siinä, että tää ei ole tapahtunut itsestään. Nää on suorituksia, joiden eteen mä olen joutunut ponnistelemaan.
Mä mietin sillon tosiaan kun Riihimäelle muutettiin, että tää on ikäänkuin "uusi mahdollisuus". Mitään ei kuitenkaan silti tapahtunut ensimmäisenä vuonna. Se jatkui aikalailla ihan samallaisena ja mä olin vähän pettynyt siihen.
Isoin käännekohta taisi olla siinä, kun pääsin mukaan Nuorisoteatterin toimintaan. Kuntouttavaan työtoimintaan, jonka todella koen kuntouttaneen. Siellä pääsin tutustumaan ihmisiin, jotka ei tuominnut – tai ainakin ekaa kertaa musta tuntui siltä. Kun pystyin olemaan suhteellisen paljon oma itseni, niin pystyin luopumaan paniikkihäiriölääkkeistä, jonka jälkeen oonkin tullut lähinnä ylöspäin ihmisenä.
Ja vaikka tää nyt voisi vaikuttaa siltä, että eläisin jotenkin ihan huippumahtavaa elämää, niin ei. Vaikka iso osa elämästä onkin tällä hetkellä tosi hyvin, niin on yksi asia, johon en itse voi mitenkään vaikuttaa, mutta se latistaa silti. Anteeksi, että otin sen taas esille, enkä aio sitä vieläkään täällä sen isommin avata..
Nähtävästi tää kirjottaminen johti mut nyt kuitenkin hieman stressaamaan.. Pfft.
Mun alkuperäinen tarkotus oli tulla kertomaan teille siitä, että miten hienoja nää viikonloput nykyään on. Se johti sitten kertomaan siitä, miten mahtavaa elämä tällä hetkellä on. Sitten se johti ajattelemaan asiaa, joka palauttaa taas siihen, että ei elämä aina ole niin ruusuilla tanssimista.. Päädyin rentoutuneesta mielentilasta suhteellisen stressaantuneeksi.. Ei ollut ilmeisesti hyvä ajatus kuitenkaan tulla kirjoittamaan.
Nyt koitan palata takaisin rentoutumis-tilaan ja lopetan tän kirjottamisen!
Terveisin,
Tekko
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoitelkaa mielummin omalla nimellä kun Anonyymina. Ihan vain varmuuden varalta. :)