Laitan päivän kuvan tähän väliin ja kerron sen jälkeen mikä oli tarkoitukseni tänään.
Kuvaa ei kaiketi tarvitse kuvatekstin takia enempiä selitellä, joten päästään sitten päivän kuvaan täysin sopimattoman aiheen pariin. Nimittäin..
Joskus muutamia vuosia takaperin mun pikkuveli lähetti mulle pätkän tekstiä, jota se oli siis itsekseen kirjoitellut. Se oli semmosta Juoppohullun Päiväkirja -tyyppistä materiaalia, mutta se inspiroi mua. Mä olen siis suuri Juoppis -fani ja mä tykkään myös kirjoittaa, joten silloin mä sitten kokeilin hetken aikaa siipiäni kirjailijana. Kirjottelin tyhjinä hetkinä liki täysin mielikuvituksellista tekstiä semmoseen hieman hävyttömään sävyyn. Se meni ihan puhtaasti omaan pöytälaatikkoon, mutta kyllä mä sitä ihan muutamille ihmisille lähettelin luettavaksikin. Pikkuveli, Jouni, oli yksi, koska sehän sen lopullisen inspiraation mulle antoi ja toinen oli sitten isoveli, Arto, joka ei koskaan kerennyt mun tekstiä mitenkään kommentoimaan. Ajattelin, että näiltä parilta ihmiseltä olisin saanut tarpeeksi rohkaisua jatkaa sitä kirjoittelua, mutta se sitten erinäisistä syistä johtuen täysin jäi.
Tänään ajattelin, että voisin teille pätkän sieltä kaivaa, koska.. No, miksi ei? Varoittelen jo etukäteen, että teksti sisältää tähän blogiin sopimatonta kielenkäyttöä. Olen siis pyrkinyt välttämään täällä kiroilua, koska se ei ole mun mielestä kaunista. Tämä on ihan erikoistapaus, joten älkää kuvitelko, että tulisi täällä tavaksi asti. Ja sanotaan vielä sekin, että se on siis täysin fiktiivistä, mutta olen hakenut inspiraatiota mahdollisesti joskus joillekin sattuneista tapahtumista.
Työnimellä: Juttua tuleepi, osa 1
Torstaiaamu, herään taas aivan järkyttävään meteliin. Naapuri ilmeisesti taas remontoi, kuten se on
tehnyt viimeiset viisi viikkoa. Viisi viikkoa, joka aamu ja se lopettaa oikeestaan vasta lähempänä
neljää. En ole nukkunut viiteen viikkoon kunnon yöunia, koska menen nukkumaan vasta viiden
aikaan aamuyöllä ja joudun heräämään jo kello 8 tähän ainaiseen meteliin. Naapurilla on siis
kesäloma, mutta ei se siltä vaikuta.
Nousen sängystä ja laahustan kuselle. Ei sattunut yhtään tänään. Vedän pöntön ja katsahdan
itseäni peilistä vain todetakseni, että silmäni ovat taas punaiset, niin kuin ne on olleet oikeestaan
viimeiset viisi viikkoa. Pesen kädet, kuivaan ne ja jatkan matkaani keittiöön.
Keittiössä laitan vesihanan päälle ja menen lataamaan puruja kahvinkeittimeen. Noudan
kupillisen vettä ja kaadan sen vesisäiliöön. Laitan kahvinkeittimen päälle ja jään odottamaan
tuoretta aamukahviani. Puhelimeeni tulee viesti, avaan sen:
– Hei! Voit voittaa todella paljon rahaa vain tänään! Talleta vain...
Tiesin mistä on kyse, enkä jaksanut lukea loppuun. Tämä oli taas näitä iänikuisia kasino-viestejä. Enkä ole edes aikoihin enää voinut pelata millään nettikasinolla, koska ei mulla ole
ylimääräistä rahaa. Helvetti, miten saan nämä viestit loppumaan? Numeroa ei voi estää, koska
viestit eivät tule mistään numerosta, vaan ne tulee kasinon nimellä ja niitä nimiäkään ei voi estää.
Kahvi on valmis. Nousen keittiön pöydän ääreltä ja kaadan kahvin kuppiini. Kannan kupin
keittiön pöydälle ja kaadan kahvit puhelimeni päälle. En siis tahallani, se vain kaatui.
– No, nyt ei ainakaan tule kasino-viestejä.. tuumasin.
Miksi keitin taas vain yhden kupin kahvia? Tuntuu kuitenkin siltä, että kahvin kaataminen
on nykyään enemmänkin tapa kun poikkeus. Ei voi mitään, pitää keittää lisää. Käyn avaamassa
vesihanan, lataamassa purut kahvinkeittimeen, haen taas kupillisen vettä ja kaadan sen vesisäiliöön.
Laitan keittimen päälle ja jään odottamaan kahvia.
Kahvia odotellessani vilkaisen puhelimeeni tulleet vahingot. Isoin huolenaiheeni taitaa olla
se, että puhelin sammui eikä mene enää takaisin päälle. Olin oikeassa, ei tarvitse enää vastaanottaa
kasino-viestejä – ei kyllä paljon muitakaan viestejä. Huomaan hermostuvani, koska puhelin oli kyllä
kestänyt todella hyvin, mitä nyt näyttö oli hieman mennyt rikki.
– Tässä ei taida paljoa edes helvetti riisit auttaa, tuhahdin.
Uusi kupillinen kahvia on valmis. Haen sen itselleni suurta varovaisuutta noudattaen, koska
tämän kupillisen aion kyllä varmasti juoda.
Sain aamukahvin juotua. Seuraavaksi minulla on vain koko päivä aikaa tehdä ei mitään. On
tää työttömän arki kyllä ihan perseestä. Menen ensitöikseni kuitenkin vessaan, koska kahvi pistää
vatsan kyllä toimimaan. Istun pöntölle ja alan suoltamaan tavaraa ulos. Huomaan tupakka-askin ja
sytkärin altaan reunalla. Otan yhden savukkeen ulos askista ja asetan sen huulilleni, jonka jälkeen
sytytän tupakan palamaan.
– Ah, aamun ensimmäinen tupakka ja aamupaska yhdessä, voiko olla mitään parempaa?
pohdin ääneen, vaikka kukaan ei ole kuulemassa.
Saan tupakan poltettua ja jään istumaan vielä toviksi savuiseen vessaani. Mulla on nimittäin
palohälytin heti vessanoven ulkopuolella, joten en viitsi päästää sankkaa savupilveä leijailemaan
asuntooni. Annan sen haihtua vessasta omia reittejään. Ja, no, paskakin oli vielä kesken. Sitä jostain
syystä tuli ihan järkyttävästi. Pohdin jo saksien penkomista allaskaapista, jotta saisin operaation
mahdollisesti keskeytettyä. Ei tarvinnut mennä siihen, koska kyllähän se loppui ihan
luonnollisestikin.
Laahustin vessasta olohuoneen sohvalle. Sohvassani on veljeni jättämä muistomerkki. Se
kerran yksissä bileissä päätti näyttää, että osaa pieraista äänettömästi. No, äänetönhän se oli, mutta
se oli niin sanottu kiinteä pieru. Tai voidaanko niin märkää paskaa sanoa kiinteäksikään? Se
kuitenkin siis paskansi housuunsa ja sieltä se kerkesi hieman imeytyä vaalean sohvani päälysteisiin.
Se yritti sohvatyynyä hätäpäissään kääntää, mutta no.. Siellä oli minun oma, vähän isompi
muistomerkkini toisella puolella. Ei siis paskaa, mutta jonkinlainen oksennus minulta siihen joskus
pääsi. Ja koska uuteen sohvaan ei ole varaa ja päälisiä en jaksanut alkaa pesemään, niin päätin
silloin vain kääntää sohvatyynyn toisinpäin. Se on nykyään koristeltu molemmin puolin, joten pieni
paskatahra oli pienempi harmi kun laajalle purskahtanut oksennukseni. Kyllähän molempia tahroja
on yritetty hinkata pois, mutta ei ne siitä mihinkään lähde, ainakaan kokonaan. Haaleni kyllä, joten
minun puolestani se on ihan ok.
Laitoin television päälle ja rupesin selaamaan kanavia. Yleensä aina kun avaan television,
joltain kanavalta tulee Simpsoneita. Nyt ei tullut ja se suututti. Kaukosäädin putosi jossain
vaiheessa käsistäni ja televisioon jäi pyörimään joku hääohjelma. Voi jumalauta se oli tylsä.
Kerkesin melkein ilahtumaan sen loppumisesta, kunnes huomasin, että sitähän tulee lisää. Sitä tulee
vielä paljon lisää, koska kyseessä oli joku maraton. Voi helvetti. Kaukosäädin oli kaukana lattialla,
joten tyydyin vain kohtalooni ja jäin tuijottamaan ihmisten häitä. Hyvin monia häitä. Liian monia.
Havahduin taas samaan meteliin johon olin herännyt jo aamulla viimeksi. Naapuri siis taas
hakkasi jotain seinää. Hääohjelma oli ollut niin tylsä, että olin onnistunut kuin ihmeen kaupalla
nukahtamaan. Sieltä se kuitenkin vielä tuli televisiosta, vaikka olin onnistunut nukkumaan noin
kolme tuntia. Yritin nyt uudella energialla saavuttaa lattialla kaukana makaavaa kaukosäädintä.
Putosin sohvalta lattialle. Ajattelin, että nyt kun kerta täällä ollaan, niin voisin vilkaista mitä sohvan
alla on. Tai no, eihän sinne nähnyt, joten jouduin vain laittamaan käteni sinne – ja se oli virhe.
Tartuin ensimmäiseen käteeni osuneeseen asiaan ja se oli kuin muovailuvahaa. Toivoin myös, että
se olisi ollutkin sitä. Toin sen kädessäni valoon ja huomasin sen olevan paskaa. Mikä helvetti siinä
paskassa on kun sitä on joka puolella asuntoani? Heitin kokkareen pois kädestäni ja aloin
raivokkaasti pyyhkiä kättäni mattoon. Miksi mattoon? En tiedä. Nyt minulle tuli jostain jopa hyvin
paljon energiaa nousta lattialta ylös ja juosta vessaan hinkkaamaan kättäni puhtaaksi. Ja taisin minä
hieman oksentaakin siinä sivussa.
Palatasseni käsienpesureissulta pohdin kovin, että miksi sohvani alla oli ollut pökäle.. Yritin
miettiä, mutta en saanut mitään päähäni. Astuessani takaisin olohuoneeseen, astuin ensitöikseni
myös sukkani likaisiksi. Se helvetin nokare oli lentänyt sitten siihen, enkä nyt tajunnut edes varoa
koko asiaa. Helvetti, olisi vaan pitänyt nukkua koko päivän ohi. Otin molemmat sukkani pois jalasta
ja heitin ne olan yli taakseni, koska nyt ei vaan enää kiinnostanut. Otin kaukosäätimen maasta ja
palasin makaamaan sohvalle.
Muutama tunti meni rattoisasti, koska televisiosta tuli kuin tulikin Simpsoneita. Ensin pari
jotain todella vanhaa jaksoa yhdeltä kanavalta ja sitten hieman selattuani toiselta kanavalta tuli
hieman uudempaa tuotantokautta parin jakson verran. Yhtäkkiä ovikelloni soi. Nousin ylös ja
suunnistin avaamaan ovea, koska se kai kuuluu hyviin tapohin. Oven takana oli Jarkko.
– Moi Vellu! Oon koittanu sulle soittaa pari tuntia, mutta sun puhelin on kokoaika kiinni?
Voinks mä tulla sisään? Keitätkö kahvia? Jarkko aloitti hämmästyttävän puheripulinsa.
Päästin Jarkon sisään. Ei se yleensä puhunut noin paljoa, mikähän sitä vaivaa? Jarkko on
vähän vatsakas ja hyvin tuuhean parran omaava kaveri, johon tutustuin jossain työkkärin
järjestämällä työnhakukurssilla. Sillä on yleensä hyvin rauhallinen olemus, mutta nyt se oli kaikkea
muuta.
– Öö, olisko sulla ollu siis jotain asiaaki ku oot yrittäny soitella vai? kysyin.
– Ei, ei mulla mitään asiaa ole. Mä vaan oon vähä yksinäinen. Ja otin tossa vähän viinaa
ku en keksiny muutakaan tekemistä.. Keitätkö sitä kahvia? Vai onko sulla kaljaa? Jarkko
vastasi ja esitti lisää kysymyksiä.
– No.. Kai mä sit keitän.
Laitoin vesihanan päälle ja menin lataamaan puruja kahvinkeittimeen. Tällä kertaa jopa
kahteen kupilliseen. Hain ensin yhden kupillisen vettä ja sen jälkeen toisen, jotka siis kaadoin
vesisäiliöön. Laitoin kahvinkeittimen päälle ja jäätiin odottelemaan kahvia.
– Voinko kysyä yhtä asiaa, Jarkko aloitti, – miksi sulla on sukat tiskipöydällä?
– Öö, aivan.. Ne on siinä koska heitin ne siihen, vastasin.
– Niin tietysti!
Heitin sukat nopeasti pois tiskipöydältä, koska en olisi jaksanut alkaa selittämään, että miksi
kyseiset sukat ovat myös paskassa. Tai toinen niistä on. Onneksi otin molemmat sukat kuitenkin
pois kerralla, koska olisi myös ollut raskasta alkaa selittämään, että miksi mulla on toinen sukka
jalassa ja toinen taas tiskipöydällä. Istuttiin keittiön pöydän ääreen ja kyselin Jarkon kuulumisia.
– No, siis, mä kävin tänään työkkärissä, mutta ei niillä ollu mulle mitään töitä tarjota. Sit
ajattelin, että kai tän päivän voi jotenkin hyödyllisestikin käyttää ja marssin sit Alkoon ja
ostin vähän viinaa. Pysähdyin yhelle penkille juomaan sitä ja siinähän se sit meni. Yritin
kyllä soittaa sulle, että kiinnostaisko tulla mukaan.. Jarkko kertoi, – Oisko sua
kiinnostanu? Tai no, ei mul enää sitä viinaakaan ole, mutta jos haetaan lisää?
Kerroin Jarkolle mun aamusta, tai oikeestaan vaan siitä, että naapuri herätti ja nyt olin
yrittäny vaan nukkua. Ja että puhelin koki aamukahvin yhteydessä kovia.
– Ai sun puhelin on paskana.. No ei se mitään hei, mulla on sulle uus! Jarkko sanoi ja
alkoi kaivaa reisitaskuhousuistaan vanhaa Nokia-merkkistä puhelinta esille.
– Öö, vanha Nokia?
– Joo! Siis nää on nykyään haluttua tavaraa, Jarkko kertoi, – ja mulla on näitä lisääkin!
– Mistä sä oot näitä pölliny? nostin kulmiani ja kysyin.
– Hauskaa kun kysyit. Mä löysin näitä! Jarkko kertoi ja hymyili, – Ja näitä on vielä
oikeesti paljon lisää!
– Löysit? Mistä?
– Ammattisalaisuus! Jarkko pisti stopin kyselyilleni.
Tyydyin siihen, koska tiedän, että Jarkko ei tule sitä kertomaan vaikka jatkaisin. Vaikka se
on nyt vähän juonut, niin ei se vielä ihan niin kännissä ollut. Jarkossa on yksi hyvin ärsyttävä piirre
ja se on juuri toi; se saattaa alottaa jonkun jutun, mutta se ei välttämättä vie sitä koskaan loppuun.
Se jättää aina tarinansa jotenkin kesken. Monta kertaa on tehnyt mieli lyödä Jarkkoa siitäkin syystä.
Tartuin Jarkon tarjoamaan puhelimeen, koska olin sen tarpeessa. Otin siitä akun irti ja aloin
sovittelemaan sim-korttiani kapistukseen. Vittu, eihän se siihen mene. Sim-kortithan oli silloin
aikanaan niitä paljon isompia, kun taas nykyään ne hädin tuskin edes ovat näkyviä. Jarkolla oli
jostain syystä ratkaisu tähänkin, sillä oli nimittäin niissä pohjattomissa reisitaskuhousuissaan
semmonen isompi sim-kortti, josta puuttui keskeltä pala. Ikään kuin kehys mun sim-kortille. Tosin,
ihan liian iso kehys.
– Ei tää tota kyllä ihan vieläkään mene oikein, sanoin, – tästä puuttuu välistä joku pala?
– Sun sim-sim-kortistasi puuttuu palanen, ja uu-uu se on tän näköinen.. Jarkko rallatteli ja
kaivoi puuttuvan palan taskustaan.
Nyt mun sim-kortti oli sopivan kokoinen jopa vanhaan nokialaiseen. Käynnistin puhelimen
ja ihmeen kaupalla se lähtikin päälle. Siinä oli siis jopa vielä akkuakin, mistähän ihmeestä Jarkko
on tän vienyt..
Jarkko oli noussut ylös ja kaatoi meille juuri kahvia mukeihin.
– Onks sulla maitoa? Jarkko kysyi.
– Öö, kato sieltä jääkaapista.. vastasin.
Jarkko käveli jääkaapille ja otti käteensä maitopurkin. Hyvinkin tarkkana miehenä se ensin
tutki maitopurkin päiväykset ja huomasikin, että maito on mennyt vanhaksi noin kaksi viikkoa
sitten. Jarkko päätti juoda kahvin mustana ja laittoi maitopurkin takaisin jääkaappiin.
– Eiks sua muka oikeesti kiinnosta, että mistä mä ton puhelimen löysin? Jarkko kysyi.
– No siis sitähän mä aikasemmin kysyin, mutta sä et suostunut vastaamaan? ihmettelin.
– Enkä vastaa nytkään! Jarkko sanoi ja alkoi nauraa jutulleen.
Vittu se on ärsyttävä. Jopa niin ärsyttävä, että päätin sitten tarjota sille jopa pullaa kahvin
kanssa.
– Haluutsä pullaa? Aloitin.
– Joo! Pulla kelpais kyllä. Jarkko vastasi.
– Ei mul kyl oo. vastasin ja tajusin, että kostoni oli kyllä hyvin laimea.
Jarkkoa se kuitenkin nauratti. Se nauroi vedet silmissä, koska tarjosin sille jotain mitä mulla
ei ollut. Se ei meinannut saada henkeä ja mä olin aivan kuin puulla päähän lyöty, koska en
ymmärtänyt tilanteesta mitään.
– Siis, sulla ei ole pullaa.. Ja sä tarjosit sitä mulle.. Jarkko sai sanottua naurun seasta.
– Joo, ei ole.. sanoin, – mut ei se nyt noin hauskaa ollut.
– Ihan hulvaton juttu.. Mieti nyt jos mä oisin sanonu sulle äsken ton puhelimen kanssa
noin.. Sä olisit kyllä kans hajonnu täysin! Jarkko jatkoi naurunsa yli.
– Sovitaan niin..
Jarkko lopetti yhtäkkiä naurun kuin seinään ja vilkaisi rannekelloaan, josta oli patterit
loppuneet jo aikaa sitten:
– Hei! Nyt täytyy kyllä lähteä. Lähetkö mukaan? Mul on yks juttu, Jarkko sanoi.
– Kai mä voisin.
Lähettiin hirveellä hopulla mun kämpiltä eteenpäin. Mihinköhän sillä on tommonen kiire? Ja
miten se voi tietää, että se sen juttu on nyt kun ei sen kellokaan oo käynyt aikoihin? En vaan aina
ymmärrä.
Saavuttiin keskustaan, yhen kahvilan nurkille. Jarkko käski mun odottaa pihalla kun sen
pitää piipahtaa äkkiä sisällä. Jäin sitten pihalle odottelemaan kun Jarkko asteli kahvilaan sisään.
Potkiskelin siinä kiviä aikani kuluksi ja hetken päästä Jarkko kiirehtikin kahvilasta ulos:
– Nyt on muuten sitten kiire! Juokse! Jarkko puhisi.
– Voi vittu jätkä! sain sanotuksi takaisin ja lähdin juoksemaan.
Melkein heti Jarkon jälkeen kahvilasta astui ulos mieshenkilö, joka jäi huutamaan meidän
perään, että ”pullat pitää maksaa!” Ei jumalauta, saiko se jonkun idean siitä, että kun mulla ei ole
pullaa niin sitä täytyy hankkia? Nyt en kyllä kerennyt sitä sen enempää miettiä, koska piti keskittyä
juoksemaan. Helvetti, viime kerrasta onkin aikaa. Jarkko meni musta hetkessä ohi, enkä ymmärrä
miten se juoksee niin kovaa niin isoksi mieheksi. Ehkä se on harjotellut enemmän.
Juostiin ja juostiin, vaikka ei olisi enää millään jaksanut askeltakaan. Sen verran kuitenkin
pelotti, että juoksin sen voimalla. Vaikka mä en itsekään mitään hirveen hohdokasta elämää
viettänytkään, niin ei mun ollut koskaan tarvinnut varastaa mitään. Nyt olin ajautunut tämmöseen
tilanteeseen tahtomattani, joten kyllähän se vähän jännitti. Vaikka siis enhän mä ollut mitään
varastanut, mutta kai ne pistäisi mut vankilaan avunannosta tai jotain.
Pysähdyttiin kirkon portaille, jossa Jarkko alkoi tyhjentää taskujaan. Sillä oli jumalauta
kaksi ihan perinteistä korvapuustia niissä saatanan reisitaskuhousuissaan. Noidenko takia mä olin
just juossut henkeni edestä? Mä olisin voinut vaikka maksaa noi..
– Mitä vittua mies? aloitin, – Ethän sä nyt saatana varasta kahta korvapuustia!
– No, ei tolla asenteella.. Jarkko vastasi, – Mutta haluutko toisen? Sullahan ei ollut.
– Voi vitun vittu.. Anna tänne se kusinen pulla, vastasin.
Taas Jarkko räjähti nauruun. Se oli just purassut palan omasta korvapuustistaan ja meinasi
nyt tukehtua siihen. Sai se sen kaottua ulos, onneksi. Olisi nimittäin ollut tosi paskamaista lähteä
avaamaan tilannetta virkavallalle. Vain muutaman korvapuustin tähden..
– Älä vittu enää tee noin, sanoin Jarkolle.
– Mitä? Jarkon ilme muuttui uteliaaksi, – Siis vie pullaa vai?
– No siis varasta mitään sillon ku mä oon paikalla ja pakota mua juoksemaan!
– Älä nyt, se oli ihan kivaa, jarkko kuittasi tuohtumukseni.
Jatkettiin kirkolta matkaa pois päin keskustasta. Kaupungin laidalla sijaitsee yksi kauppa,
jossa oli kahvi Jarkon mukaan hyvässä tarjouksessa. Voi vittu jos se tarkottaa tolla taskualennusta,
koska mä en kyllä ole valmis enää juoksemaan. Varsinkaan kun oon just sanonut sille asiasta.
Saavuttiin kaupalle. Kuljettiin just kaupan pullahyllyn ohi kun Jarkko katsoi mua vähän kuin
pahat mielessään.
– Vittu nyt lopetat, sanoin.
Jarkko vain naurahti. Päästiin pullahyllyn ohi, kun nurkan takaa siihen kaartaa tuttu
mieshenkilö.
– Helvetti! Pullavarkaat! mies huudahtaa.
Ei keretty sitten tarjouskahveja edes hakemaan kun taas pitää jo juosta. Miten helvetissä se
mies oli ehtinyt jo sinne? Ja miksi? Miten se tiesi mihin me mennään?
– Ensin viette minun viimeiset korvapuustit, mies jatkoi meuhkaamistaan, – Ja tulette
sitten vielä kaupasta varastamaan lisää? Mikä helvetti teitä vaivaa?
Se selittääkin jotain. Jarkko vei sitten sen viimeiset myyntiartikkelit, mutta eikai ne niitä
kaupasta hanki? Eikö tommoset kahvilat leivo itse lämpimäisensä? No, nyt ei ole aikaa miettiä,
koska taas pitää juosta. Päästiin kaupan ulko-ovista ulos kun kuulin takaani käskyn pysähtyä.
Helvetti, se äijä sai vartijat kiinnostumaan meistä. Eikä me edes varastettu kyseisestä kaupasta
mitään! Nyt ei vaan auta pysähtyä.
Vartijat olivat ilmeisesti syöneet oikeessa suhteessa herkkuja, koska eivät jaksaneet kauaa
meidän perässä juosta. Meillä kun oli hyvä etumatkakin, niin ne jäi sinne kun tikut paskaan. Hyvä
niin, en olisi meinaan jaksanut yhtään mitään ylimääräistä enää.
– Multa on kyllä kahvi loppu kotoota, Jarkko aloitti, – Olis tullut tosi tarpeeseen se
tarjous.
– No, nyt saat toistaseks hakea kahvis muualta, koska tonne meillä ei ole hetkeen mitään
asiaa. Ei ne meitä ihan heti unohda.
– Mut jos mä tuun sun luo kahville viel tänään? Ja käyn sitten hakee kahvia jostain
pikkukaupasta ku lähen sun luota?
– Ihan sama, eikai mulla muutakaan oo, vastasin.
Lähettiin siispä kävelee mun kämpille.
Saavuttiin mun luokse. Laitoin vesihanan päälle ja menin lataamaan puruja
kahvinkeittimeen. Sitten hain kupilla kaksi kertaa vettä ja latasin ne vesisäiliöön. Laitoin
kahvinkeittimen päälle ja jäätiin odottelemaan iltakahveja.
– Mä en kyl yleensä enää tähän aikaan juo kahvia, sanoin.
– Mä juon! Ja viel paljon myöhemminkin. Muhun se ei vaikuta mitenkään, Jarkko
innostui, – Mä oon kerran juonu kolme pannullista kahvia ja menin siitä suoraan
nukkumaan, ajattele!
– Minäpä ajattelen..
Jarkko kävi taas kaatamassa kahvit meille, sitten se teki tutun reissun jääkaapille ja totesi,
että maito on kaksi viikkoa vanhaa.
– Miks sul on tääl kaks viikkoa vanhaa maitoa?
– Jaa-a, et tainnu heittää sitä viimeks pois sieltä, vastasin, – Voitko heittää nyt?
– En, eikai se mun tehtävä ole heittää sun vanhoja maitoja pois, Jarkko sanoi ja laittoi
maidon takaisin jääkaappiin.
Voi helvetti se on kyllä raskas ihminen.
– Eikai sua muuten haittaa jos Otso tulee käymään täs? Jarkko kysyi.
– Öö, mitä vittua jätkä? Kuka Otso? Miksi tulee käymään? Tuohduin taas, koska pitää
säätää tämmösiä mun selän takana.
– Otso, kyllä sä Otson muistat. Se oli meiän kanssa siellä työnhakukurssilla. Se pieni mies,
Jarkko kertoi, – Se on kans kahvia vailla ja haluais nähä ihmisiä, pistin sille sit viestiä et
voi tulla tänne, haittaakse?
– Ihan sama sit..
Jarkko meni lataamaan kahvinkeittimen vielä kertaalleen. Oltiin juotu jo omat kuppimme
tyhjiksi, mutta nythän sitä oli tulossa lisää. Helvetti, hyvästi yöunet, oikeesti. Vaikka mä nyt en
muutenkaan yleensä nukahda kun vasta joskus aamuyöllä, niin nyt ei tarvii kyllä varmaan haaveilla
siitäkään.
Hetken päästä ovikello soi ja oven takana seisoi lyhyt mies. En muistanu että se on noin
pieni, ihan kuin hobitti. Päästin Otson sisään. Otso on, kuten sanottu, hyvin lyhyt ja sillä on
keltaiseksi blondattu puolipitkä tukka. Parta sillä ei selvästikään kasva. Sen puheääni on kyllä
yllättävän miehekäs, vaikka sen ulkonäöstä sitä on vaikea uskoa. Jos se puhuisi, enkä näkisi kuka
puhuu, niin en kyllä ikipäivänä kuvittelisi puhujaa ton näköseksi.
– Moi Vellu, kiitti kutsusta, Otso aloitti, – Jarkko kerto et olisit ite laittanu viestiä, mutta et
kuulema uskaltanu. Mut ei se mitään, menihän tää näinkin.
Mitä vittua Jarkko nyt taas? Sehän ton hobitin tänne kutsui? Tää on taas näitä hetkiä kun en
ymmärrä Jarkon ajatuksenjuoksua.
– Joo, moi vaan.. Joo, mulla on vähän semmosia paineita noiden sosiaalisten tilanteiden
kanssa, valehtelin, – Oli helpompaa laittaa kutsu Jarkon kautta..
Jarkko löntysteli eteiseen hymy kasvoillaan.
– Otso, minun mies! Jarkko huudahti.
Minun mies? Mitä vittua? Ei mulla siis ole mitään homoja vastaan, mutta tää oli aika
yllättävä tilanne tulla kaapista. Jarkko tosiaan kävi vielä halaamassa Otsoa ja saattoi tämän sitten
keittiöön. Päivä vaan menee oudommaksi ja oudommaksi, mutta onneksi se on kohta ohi.
Jarkko meni kaatamaan meille kahvit. Toi kahvikupit meidän eteemme pöytään ja lähti
löntystämään kohti jääkaappia. Se otti kaapista maidon ja toi sen pöytään.
– Käytätkö, Otso, maitoa? se kysyi.
– Mä juon mustana, Otso vastasi.
– Hyvä, koska Vellun maito on vanhaa ja se säilöö sitä silti tuolla jääkaapissa.
Jarkko nousi ylös penkiltään ja vei maidon takaisin jääkaappiin. Ihan uskomaton tyyppi, siis
ihan uskomaton.
– Mut hei Vellu, Jarkko kertoi, että sulla on jotain ihan asiaakin, Otso aloitti, – se sanoi,
että sä haluat sanoa sen ihan face to face?
– Ai.. O-on vai? kaoin ja katsoin kysyvästi Jarkkoa.
– On, Jarkko aloitti, – Siitä kun sinä tunnet vetoa tähän meidän Otsoon.
Purskautin kahvit pitkin pöytää ja osan jopa Otson naamaan. Suutuin:
– Mitä vittua nyt oikeesti? Sinä helvetin homopetteri ton Otson tänne kutsuit ja nyt yrität
sanoa, että minä olisin jotenkin kiinnostunut? Tämmönen loppuu tähän paikkaan. Ja nyt
molemmat vittuun täältä!
Jarkko ja Otso ratkesivat nauruun.
– Homopetteri, Jarkko sai sanotuksi ja molempien nauru vain yltyi.
Olin taas aivan kuin puulla päähän lyöty. Mitä helvettiä täällä tapahtuu? Onko tämä taas
joku näitä Jarkon tosi hauskoja juttuja vai? Ymmärtäisin jos oltaisiin vielä peruskoulussa, mutta
mielestäni tässä ollaan jo lähes kolmekymppisiä karjuja kaikki.
– Mitä vittua te siinä nauratte? kysyin, – Ja alkakaa oikeesti jo painua helvettiin täältä, mä
en jaksa.
– Älä nyt leikistä suutu, Jarkko nauroi, – Täähän oli vitsi!
– Toi olisi ollut hauskaa ehkä ala-asteella, mutta että nyt? luovutin.
– Onhan tää hauskaa, Jarkko sanoi, – Katso nyt vaikka kääpiötä, kuink...
Kuului vain kova pamaus ja Jarkko putosi lattialle. Sinne se tosiaan tipahti, iso mies. On
muuten ilmeisesti aika kova tuo tuon pienen ihmisen nyrkki, mutta mistähän se noin suuttui?
– Eikö me Jarkko olla käsitelty tämä asia jo, Otso aloitti, – Et käytä minusta noita
alentavia ilmaisuja. Olen mielestäni varoittanut jo tarpeeksi monta kertaa.
Jarkko virkosi ja nousi istuma-asentoon lattialle ja piteli otsaansa.
– Mistä se tuli? Jarkko kysyi.
– Mikä? kysyttiin Otson kanssa kuin yhteen ääneen.
– Se, mikä minuun nyt ikinä osuikaan. Varmasti murskauspallo, Jarkko jatkoi.
Ajattelin, että tässä on minun tilaisuuteni kostaa tältä päivältä.
– Muistatko yhtään, että mitä sanoit juuri ennen kun sinuun osui? virnistelin.
– No, muistan, että sanoin kääpiö ja sit...
Siellä se taas oli, iso mies selällään lattialla. Ja tällä kertaa Otso oli muuttunut jo lähes
punaiseksi. Siitä tuli ihan mieleen jokin Lapin noita kun se hyppeli siinä tasajalkaa ja muuttui vaan
punaisemmaksi ja punaisemmaksi. Se ei selkeästikään tykkää jos joku sanoo mitään sen
pienikokoisuudesta. Tämä tieto on minulle tärkeä.
– Nyt nouset sieltä lattialta ja sitten tapellaan! Otso meuhkasi, – Katotaan kuka on kuka!
Jarkko virkosi taas, nousi istuma-asentoon ja oli nyt vuorostaan kuin puulla päähän lyöty, jo
toistamiseen. Se katseli vieressään punaisena hyppelehtivää Otsoa ihmeissään.
– Otso, rauhoitu, se sanoi, – minä tässä vähän pyörtyilen, ei sinulla ole mitään hätää.
– Muistatko Jarkko nyt mitä kävi juuri ennen kuin kolahti? lisäsin vettä myllyyn.
– Muistan toki, Jarkko kertoi, – Sanoin, että muistan sanoneeni kääpiö..
Ja kolmas osuma, tällä kertaa se ei ollut nyrkki, vaan tällä kertaa se potkaisi Jarkkoa keskelle
naamaa. Jarkon nenä alkoi vuotamaan verta. Perkele, olisi ehkä pitänty lopettaa ajoissa. Menin
auttamaan Jarkkoa ylös ja toin sille kasan paperia. Otso oli tällä välin laittanut kengät jalkaansa ja
oli juuri paiskannut ulko-oven kiinni takanaan. Sille ilmeisesti riitti. Tein Jarkolle paperista tupon,
jonka se sulloi nenäänsä edelleenkään tietämättä mitä oli tapahtunut.
– Mun pitää mennä huomenna lääkäriin, se sanoi.
– Joo, sun on varmasti hyvä käydä näyttämässä tota sun nenääsi siellä, sanoin, – ehkä jo
tänään.
– Nenästä viis! Mun pitää käydä kysymässä siellä, että voiko jollekin sanalle olla todella
pahasti allerginen, se jatkoi, – Toivottavasti ne ei vaan pyydä mua sanomaan sitä siellä,
koska en haluaisi taas tippua lattialle..
– Totta, totesin, – Ehkä sitten niin.
– Minne muuten Otso meni? Ja miksi se oli noin raivoissaan?
– En tiedä, en totisesti tiedä.
Saatiin kahvit juotua ja sanoin Jarkolle, että voisin alkaa hipsimään jo nukkumaan. Se oli
Jarkolle ok, koska hänenkin piti ehtiä vielä kauppaan. Jarkko laahusti eteiseen laittamaan kenkiään
jalkaan ja minä huokaisin helpotuksesta – vihdoinkin rauha on saapumassa. Jarkko avasi ulko-oven
ja astui siitä ulos.
– Moikka kulta, nähdään huomenna, se vielä huusi.
– Haista vittu, vastasin takaisin.
Ovi meni kiinni. Vihdoinkin rauhassa, vain minä ja tv. Hain peittoni ja tyynyni sängystä
sohvalle, laitoin television päälle ja jäin hetkeksi sitä tuijottelemaan. Pitkästä aikaa nukahdin
nopeasti ja vaivatta, ja vaikka olin koko illan lutkuttanut kahvia. Liian pitkältä tuntuva päivä takana.
Näin, hyvät ihmiset, olette lukeneet yhden osan erittäin hävytöntä projektiani. No ei se nyt ihan erittäin hävytön ole, mutta sisältää runsaasti epämääräisiä juttuja ja kirosanoja.
Mä laitoin tän tänne kai siinä toivossa, että joku voisi mahdollisesti kommentoida ja pyytää sitä lisää, koska se oli niin hyvä. Sitä on mulla koneella lisää vielä kolmen luvun verran, mutta mä en yhtään muista minkälaista materiaalia se lopulta onkaan. Voi olla hävyttömämpää tai kiltimpää, en muista. Tota tiedostoa on päivitetty viimeksi syyskuussa 2020, joten onhan siitä hetki vierähtänyt. Jos joku kuitenkin ton lopun tahtoopi lukea niin laittakaa mulle jotain kautta viestiä niin lähetän ton lopunkin, ehkä.
Mä olen ihmisenä vähän semmonen, että mua hyvin runsaasti hävettää antaa kenellekään nähtäväksi tai luettavaksi mun oman pääni tuotosta, koska.. No, onhan se toisinaan aika.. No, tommosta. Mä en halua, että ihmiset ajattelee, että "mitä se toikin ajattelee?" Mä olen ihan normaali ihminen, kai. Mutta nyt kun tämä on tänne tungettu niin nyt se on luettavissa täältä, vaikka kuinka hävettääkin.
Näin, hyvät ihmiset, olette lukeneet yhden osan erittäin hävytöntä projektiani. No ei se nyt ihan erittäin hävytön ole, mutta sisältää runsaasti epämääräisiä juttuja ja kirosanoja.
Mä laitoin tän tänne kai siinä toivossa, että joku voisi mahdollisesti kommentoida ja pyytää sitä lisää, koska se oli niin hyvä. Sitä on mulla koneella lisää vielä kolmen luvun verran, mutta mä en yhtään muista minkälaista materiaalia se lopulta onkaan. Voi olla hävyttömämpää tai kiltimpää, en muista. Tota tiedostoa on päivitetty viimeksi syyskuussa 2020, joten onhan siitä hetki vierähtänyt. Jos joku kuitenkin ton lopun tahtoopi lukea niin laittakaa mulle jotain kautta viestiä niin lähetän ton lopunkin, ehkä.
Mä olen ihmisenä vähän semmonen, että mua hyvin runsaasti hävettää antaa kenellekään nähtäväksi tai luettavaksi mun oman pääni tuotosta, koska.. No, onhan se toisinaan aika.. No, tommosta. Mä en halua, että ihmiset ajattelee, että "mitä se toikin ajattelee?" Mä olen ihan normaali ihminen, kai. Mutta nyt kun tämä on tänne tungettu niin nyt se on luettavissa täältä, vaikka kuinka hävettääkin.
Terveisin,
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoitelkaa mielummin omalla nimellä kun Anonyymina. Ihan vain varmuuden varalta. :)