Nää yöt oikeesti, nää on.. Äh, huonoja. Mä en muista, että Maxin kanssa olisi ollut tämmöistä. Miio siis nukkuu tosi nopeita päikkäreitä ja sen lisäksi kun se illalla laitetaan yöunille, se kuvittelee, että nekin on vain päikkärit. Nopeat päikkärit. Se nukkuu alkuillasta aina 20-60 minuuttia ja on sen jälkeen taas hereillä vaikka ja kuinka kauan. Kun se sitten vihdoin taas nukahtaa.. Äh, nekin on semmosia tosi lyhyitä syklejä. Se ähisee vatsaansa, piereksii, kiljahtelee, itkahtelee.. Tämähän siis turhauttaa, hyvin paljon. Mulla olisi toki mahdollisuus siirtyä nukkumaan vierashuoneeseen, mutta mä jotenkin ajattelen, että mun täytyy kärsiä kanssa, koska Eirakin kärsii huonoista öistä. Miio on toistaiseksi siis vielä ainakin 98 prosenttisesti rintaruokinnassa, joten musta ei sillein ole hirveesti apua noissa öissä.
Tässähän siis isoin ongelma on se, että kaikki on kiukkuisia. Mä siis sikäli pärjäisin noillakin yöunilla, mutta mä en pärjää sitten sen väsymyksen kanssa jos kaikki muut kiukuttelee. Tässä kun kuuntelee koko hereilläoloajan kaikkien muiden kiukuttelua, niin kyllä se alkaa vaikuttamaan omaankin mielialaan. Vaikka mä kuinka haluaisin niin en mäkään voi pysyä tyynenä aina. Ja se huomattiin taas hyvin tossa eilen tai toissailtana kun mulla vaan paloi kiinni tähän kaikkeen ääneen, väsymykseen, kiukutteluun ja kaikkeen. Mä sain Miion nukahtamaan mun syliini, sain siirrettyä sen nukkuvana pinnasänkyyn, mutta siellä se sitten ihan heti yhtäkkiä taas havahtui hereille ja alkoi huutamaan. Tein kaikkeni, jotta mun ei tarviis ottaa sitä sieltä pois, mutta että saisin sen rauhalliseksi. En saanut. Eniten kuormittavaa siitä teki se, että Max yritti viereisessä huoneessa nukkua – se aiheuttaa mieleen semmosen paineen, että edes Maxin takia tämä pienempi herra pitäisi saada nyt hiljaiseksi. Stressitasot siis nousee entisestään. Ääni ääneltä kuorma mielessä kasvaa ja sitten yhtäkkiä, mä nappasin Miion päältä semmosen kauratyynyn ja viskasin sen lattialle sillä seurauksella, että se sisältö levisi ulos sieltä tyynyn sisältä pitkin lattioita. Mun oli siis tarkoitus ensin vaan siirtää se kauratyyny nopeasti syrjään siitä Miion päältä, että voin ottaa pojan nyt kuitenkin syliini, mutta siinä tapahtui joku napsahtaminen. Siinä kohtaa sitten taas sitä rupesi oikein miettimällä miettimään, että mitähän sitä tässä pitäisi tehdä?
Nää tämmöset tilanteet säikäyttää ittensäkin. Mä kuitenkin pystyn hallitsemaan ja hillitsemään itseni tosi hyvin, mutta miten voi sitten tapahtua näin? Voiko se joskus tapahtua vieläkin huonommin seurauksin? Sitähän mä en todella tahdo. Pitääkö tässä alkaa pelkäämään omia reaktioitaan? Sikäli jos mietitään, että kuinka usein tämmösiä tapahtuu, niin vastaus on harvoin. Yläasteelta muistan pari tämmöstä kertaa ja sen jälkeen on ollut pitkä väli, koska seuraava tämmönen oli joskus jotain päälle vuosi sitten kun muutettiin Riihimäeltä takaisin Hyvinkäälle. Mä elelin siinä meiän väliaikaiskämpässä semmosessa masennususvassa, nukuin kaiketi myös huonosti ja kaiken sen lisäksi Eiraa ilmeisesti kiukutti mun masennuskausi, joten se purki sitä sitten jatkuvana naljailuna mulle. Sinä kesänä meillä oli semmosia isompia huutoriitoja, joita ei siis ole aikaisemmin ollut liki ollenkaan. Mä kuitenkin yritin parhaani olla mukana arjessa, mutta eihän se onnistu semmosen huonon kauden aikana. Siitä tuli semmonen noidankehä; mua masensi ja ahdisti kaikki ja sen aiheuttama hyvin vahva aikaansaamattomuus ärsytti hyvin vahvasti Eiraa. Jonkun riidan aikaan mun päässä napsahti joku ihan kamala ajatus, mikä siis jäi onneksi vaan ajatukseksi. Mä kuitenkin säikähdin sitä todella paljon, koska se oli jotenkin niin semmonen.. Äh, mua jäi ahdistamaan sekin hyvin pitkäksi aikaa. Ja aina kun mä ajattelen sitä niin mua ahdistaa. Se oli siis semmonen, että mun päässä kävi ajatus väkivallasta. Mä vihaan väkivaltaa, joten se ajatus ahdisti mua oikeesti hyvin paljon. Se ei kuulu muhun, mutta miksi se kävi mun mielessä edes? Mä en ole puhunut tästä kenellekään, en ennen tätä hetkeä. Nyt mä vaan jotenkin koen tarpeelliseksi saada tämän ulos.
Tässä tuoreimmassa tapauksessa mulla ei ollut mitään ajatusta. Se vaan tapahtui. Sikälihän kyse on nyt pienestä esineestä, joka meni rikki, mutta mua silti ahdistaa se tilanne. En mä toimi niin.
Mä kuitenkin nyt tiedän, että jos mä en voi nukkua ja mua hyvin pitkälle ärsytetään, niin mulla on tämmöinen ongelma. Usein asiasta blogiin kertominen käsittelee sen asian parhaiten. Nyt kun tämä on kirjoitettuna ylös, niin mä osaan ehkä jatkossa varautua tämmösiin odottamattomiin tilanteisiin ja osaan toimia siinä hetkessä ehkä toisin. Tai siis tällein mä tulen itse paremmin tietoiseksi siitä mitä tapahtuu.
Mutta mitä mieltä olette? Onko mussa joku vika vai tapahtuuko muillakin ihmisillä vastaavaa? Vai onko tässä oikeasti hakeuduttava hoitoon? Kai se kuitenkin kertoo jotain, että mulle tulee tommosista tilanteista hyvin pitkäksi aikaa paha mieli? En mä voi täysin paha ihminen olla. En tiedä.
Aina pitäisi vain muistaa iskän Artolle ja Arton mulle opettamat sanat; älä ärsyynny. Sillä ohjenuoralla mä aina saan pinnani venymään ja venymään, mutta nähtävästi sekään ei aina riitä. Pitää jatkossa ainakin koittaa karttaa erittäin hyvin väsyneeksi ja stressaantuneeksi joutumista.
Päivän kuva oikeestaan tasapainottaa hyvin tätä merkintää. Koska tässähän on sitten taas toinen ääripää; hyvin leikkisä Vesa-Matti.
Nyt kun löysin lumessa leikkimisen uudestaan lapsien ansiosta, niin siellähän mä viihdyn. Sinne on kiva pomppia ja siellä on kiva vaan maata. Kylmäähän se on, mutta jos jollain tavoin saa Maxin tai Miion nauramaan tai edes hymyilemään, niin olen valmis mihin vaan. Kyllähän 33-vuotiaskin saa vielä sukeltaa lumeen. Kaikki muut mielipiteet ovat toisarvoisia.
Ja nyt ei mulla tähän luukkuun muuta. Eli se olisi sitten huomiseen!
Terveisin,
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoitelkaa mielummin omalla nimellä kun Anonyymina. Ihan vain varmuuden varalta. :)