Pehmeähkö pehmoisä

Huh, alkaa olemaan enterorokko ohi. Vielä on välillä vähän kieli kipeä, vasen korva taas hieman tukossa, pientä räkäisyyttä ja nämä rakkulat käsissä, naamassa ja kyllä niitä jalkoihinkin lopulta tuli. Naama on kamalan näköinen. Yhden päivän rakkulat oli sen verran kipeet, että en käsillä kyennyt oikein mitään tekemään. Yöt on mennyt hyvin ja oon jostain syystä nukkunut päivisinkin aika paljon. Välillä ärsytti niin paljon kaikki nää oireet, että teki vaan mieli nukkua ja niin mä sitten teinkin. Usein uni helpotti, joten ois vaan voinut nukkua viikon putkeen ja herätä terveenä.

Viimeksi kun puhuin niistä kouluarvosanoista kivulle ja ärsyttävyydelle, niin toiseen on pakko tehdä muutos. Kivun arvioisin edelleen samoin (4½), mutta ärsyttävyys nousee kyllä 9:ään. Eli yhtä ärsyttäväksi kuin korvatulehdus, mutta tämä on ärsyttävä erilailla. Korvatulehdus oli ärsyttävä siksi, että sille ei oikein voinut mitään ja se piti vaan kestää. Särkylääkkeistä oli jonkinlainen apu, mutta silti oli kaikenlaista oheisoiretta, joka söi päivän jaksamisesta paljon. Tää enterorokko on erittäin ärsyttävä siksi, että koskaan ei tiedä mitä oireita on seuraavana päivänä – joku oire voi poistua kokonaan, mutta joku uusi satunnaisesti valittu tulee tilalle. Ei ole siis ollut kahta päivää, jotka olisi mennyt samoissa oireissa. Se ärsyttää, koska tähän ei oikein voi varautua mitenkään.

Mutta hei, mä en todellakaan tullut tekemään toista merkintää enterorokosta. En tosiaan. Tulin kirjottelemaan, koska mulla on aikaa. Max nimittäin aloitti sen päiväkodin.. Voi että. Mä tiedän, että se on Maxin kehitykselle tosi hyvä asia, mutta silti.. Joku muu touhuaa Maxin kanssa aamupäivät ja saa nauttia sen pienen ihmisen seurasta. Liekö se edes päiväkotitädeille nauttimista? Siellä on niin paljon muitakin lapsia, mutta meidän poika tarvitsisi kyllä kaiken huomion! Joo, joo, älkäähän nyt, vitsillähän minä. On vaan jotenkin, hmm, haikeaa. Mä oon aika varma, että jos mulla ei olisi ollut tota enterorokkoa tässä sotkemassa ja olisin päässyt Maxin saattamaan ensimmäiselle päiväkotipäivälleen, niin mulla ois voinut tulla jonkinlainen vahva herkistyminen. Kotona se ei toiminut niin. Eira, Max ja vauva muutenkin reissaa niin paljon, että sitä saa jatkuvasti olla vaan avaamassa ja sulkemassa ovia, eikä se sen takia tuntunut normaalia kummallisemmalta.

Tänään kun se taas lähti.. Voi että se oli jotenkin tosi onnellisen oloinen. Tästäkin syystä kai pitäisi vaan olla enemmän hyvillään siitä, että Max ylipäätään pääsi päiväkotiin. Tottakai mä haluan, että sillä on kivaa. Kotona se usein kerkeää turhautumaan kun me ei keretä leikkimään sen kanssa ihan kokoaika. Tuolla on ikätovereita ja päiväkotitädit, jotka pitää kyllä varmasti huolen siitä, että Max ei turhaudu. Toki voi olla, että päiväkotitädit turhautuu jossain vaiheessa Maxin vilkkauteen, mutta itsepähän ovat työnsä valinneet.

Me aina kotona mietitään sitä, että mitenköhän kukaan pärjää Maxin kanssa kun se on persoonana semmonen touhottaja ja hyvin temperamenttinen tapaus? Mutta mä olen aika varma, että Max ei ole maailman ensimmäinen touhottaja ja temperamenttinen tapaus. Meille se on ensimmäinen laatuaan ja meillä ei ole kokemusta mistään muusta. Meidät Max on onnistunut pitämään toisinaan hyvinkin kiireisinä, mutta mehän ollaankin oltu ihan noviiseja. Kyllähän sitä on ollut hetkiä kun olisi toivonut, että lapsi olisi vähän vähemmän menossa kokoaika, mutta hei, ei se sitten olisi Max. Meidän Max on temperamettinen huipputyyppi.


Mä haluan tähän liittyen kertoa vielä jutun siitä kun tilasin Maxille syntymäpäivälahjaa internetistä. Mähän siis olen hirveän tämmönen, hmm, nössö-isä. En haluaisi kyllä käyttää sanaa nössö, koska siinä on semmonen negatiivinen sävy. Pehmo? Ehkä pehmeähkö pehmoisä on parempi. Mähän siis liikutun tosi paljon kaikesta uudesta mitä Max oppii ja tekee. Kyynelehtiä mä en osaa, mutta mun kyynelkanavat aina nykii tämmösissä tilanteissa. Max on osottautunut suhteellisen älykkääksi tyypiksi, joten se oppii, jos ei päivittäin, niin viikottain jotain uutta. Ja se innostuu itsekin aina uuden oppimisesta ja mä herkistyn taas siitä sen aidosta riemustakin. Tupla-liikutus aina kun Max oivaltaa uutta. Viimeisin oivallus on Maxilla tainnut olla värit, joita se toisinaan tunnistaa tosi hyvin ja toisinaan menee hetki miettiessä. Tai ehkä viimeisin oli roskien vieminen roskakoriin, josta Max innostui.

Mutta tämä alustus vain siksi, että mä en tiennyt olevani niin pehmo, että kun mä selailin netistä sille leluja.. Huh, mä jotenkin pääsin semmoseen lapsi-moodiin tai jotain, koska mä innostuin niistä leluista silleen Maxin kautta. Yhtäkkiä huomasin liikuttuvani todella paljon siitä kun mietin kuinka paljon Max voisi jostain lelusta pitää. Tämän hetken hitti on lentokoneet, koska niitä on koko kesän katseltu lentävän meidän talon yli. Lentokoneleluja löytyy todella vähän mistään, joten olin ihan innoissani kun netti on niitä kuitenkin pullollaan. Löysin Maxille ihan täydellisen lahjan! Älkää kertoko sille, mutta se saa lahjaksi lentokoneen, jonka ruumaan voi lastata pikkuautoja! Miettikää! Lentokone ja autot, kaksi Maxin ehdotonta lempparia yhdessä. Voi ei, taas mä hieman liikutuin kun mietin sitä mahdollista riemua mikä siitä syntyy, kun poika saa lahjan syntymäpäivänään avata. Toivottavasti se on sen lemppari-lahja! Yhtään väheksymättä mahdollisia muita lahjoja etukäteen.

Mä en tiedä miten sekaisin Max menee syntymäpäivänään, koska se on uusien lelujen kanssa vähän semmonen super-innostuja. Ei se siis sitä silleen näytä, että "vau, olen tosi innoissani tästä!", välillä toki tätäkin, mutta uusi lelu ikään kuin kasvaa Maxin käteen heti kiinni. Sille ostetaan tosi paljon leluja noin muuten vaankin (sen pitäisi kyllä ehkä loppua..), ja aina uudesta lelusta tulee ehdoton lemppari. Se siis melkein jopa nukkuu uusi lelu kädessään, jos sitä ei siltä ota pois. Parhaimmillaan – tai pahimmillaan – sillä on ollut 3 uutta lelua samaan aikaan ja silloin ne 3 uutta lelua on kokoaika mukana. Niin, ihmisellä on vain kaksi kättä. Silloin se kolmas kulkee jossain kyynärtaipeessa tai jossain, mutta mukana sen on oltava.

Pitäisi varmaan alkaa keräämään Maxilta jo joitain vanhimpia leluja säilöön jonnekin, jotta niistä olisi iloa Maxille itselleen ehkä myöhemmin tai sitten pikkuveljelle. Mutta ei; pikkuvelistä ei tule semmoinen, joka saa vaan isoveljen vanhoja leluja. Itsekään en sellainen ollut, joten en halua tarjota sitä myöskään omille lapsille. Mutta onhan siinä iso lelupotti kun Maxin vanhat lelut tipahtaa pikkuveljen käyttöön ensin. Sitten ruvetaan haalimaan uuden poikasen mieltymyksien mukaan uusia leluja vain häntä itseään varten.


Uudesta poikasesta on vielä sanottava myös muutama sananen. Hänhän saa nimen 9.10. Sitä päivää jostain syystä jo odottaa, koska haluaisi alkaa kutsumaan uutta veijariakin jo nimeltä. Kotonahan Eira käyttää oikeaa etunimeä jo paljon, mutta itse olen pyrkinyt välttämään, että en sitten joskus lipsauta sitä väärässä yhteydessä. Se kun on salaisuus siihen asti kunnes pappi sen sanoo.

Mites hänellä muuten menee? No, hän on huomattavasti enemmän hereillä päivän aikana kun mitä alkuun. Hän saattaa olla ja möllöttää hereillä tuntejakin. Satunnaisista hymyistä on saatu nauttia ja Eira on pari kertaa todistanut sen kun vauva hekottaa unissaan. Mä olen kerran ehkä kuullut, mutta en ole kerennyt koskaan kunnolla näkemään tätä tämmöistä tilannetta. Muutoin.. No, hän vain on ja ihmettelee. Syö, kakkii ja nukkuu pääosin – mutta kaiken edelleen tekee jonkinlaisen äänen saattelemana. Uskomattoman äänekäs poika, ainakin öisin. Siksi edelleen meikäläinen nukkuu vierashuoneessa, jota Eira on alkanut kutsumaan jo mun huoneeksi. Se kalskahtaa vähän ikävältä, joten toivon kovasti, että tämä poikkeustilanne normalisoituisi jo pian.

Mä en ehkä ole ollut uuden vauvan kanssa niin tiiviisti kun olin Maxin kanssa aikanaan, mutta ehkäpä se johtuukin siitä, että tilanne on hieman eri. Max vaatii ison lohkareen isin huomiosta ja vauva taas, no, tyytyy vähempään toistaiseksi. Se vaatii enemmän äitiä. Kunhan ei päädytä siihen tilanteeseen, että Kax alkaisi vierastamaan meikäläistä. Kyllä mä olen yrittänyt antaa huomiota kummallekin.

Ja varmasti kohta kun tämä uusikin heppu alkaa oppimaan uusia asioita, niin huomioni voi taas vastavuoroisesti kiinnittyä sinne suuntaan liikaa.. Oon kai jotenkin hieman hölmö kun en osaa sitä silleen fiksusti jakaa. Eli ehkä tässä olisi meikäläisellä opettelun paikka.

En melkein malta odottaa sitä päivää kun hänestä alkaa tulla selvästi luonteenpiirteet esille. Sehän on melkein kun Kinder-munien avaamista; ikinä ei tiedä mitä saa. Sillä erotuksella tosin, että nämä yllätykset säästetään, oli ne miellyttäviä tai ei. Tai siis, no, kylläpäs tein tästä nyt vaikean. Miksi pitää aina lähteä keksimään vertauskuvia? Toki jos ilmenee luonteenpiirteitä, jotka on haitallisia itselle tai muille, niin niitä lähdetään sitten hiomaan kuntoon. Kinder-leluja ei oikein voi hioa kuntoon, että siltä kantilta vertaus ontuu. Mietinkö mä liikaa? No ehkä mä vähän mietin, anteeksi.

Ja toki me varmasti omilla valinnoillamme ja teoillamme vaikutamme paljolti siihen mihin suuntaan lapsi lähtee kasvamaan. Seuraavaksi pieni lainaus Elastiselta:

En voi elää sun puolest tai tehdä susta kopiooni/
Oot just niinku oot, silti tiedät mis kotiovi.
Nään käytöksessäs ja kasvoissa mun piirteitä/
Teen parhaani, ettet vaan toistas mun virheitä.

Tässä se on aika hyvin kaiketi sanottu, vai mitä olette mieltä?


Mutta nyt ihmiset mulla ei muuta. Tai no.. Tää on nyt toinen blogimerkintä tämän uuden näytön kanssa ja mulle on muodostunut jo tähän uusi normi. Siinä missä aikaisemmin blogimerkinnät on ollut tosi vaihtelevan mittaisia, niin nyt mulla on joku mihin mä tähtään. Jatkossa blogimerkinnät tulee olemaan edes yhden pystynäytön mittaisia höpinöitä. Eira sanoi edellisestä jo jotain, että "liian pitkä lukea jos on vauva sylissä" tms. mutta mun mielestä pitkä blogimerkintä on parempi kuin lyhyt blogimerkintä. Tähän saatte tietenkin te lukijat vaikuttaa; jos olette sitä mieltä, että tämä uusi normi on huono, niin sanokaa se. En mä rupea liian pitkiä blogimerkintöjä kirjottelemaan jos niitä ei kukaan jaksa tai kerkeä lukemaan. Palataan sitten siihen vanhaan jos niikseen tulee.

Ja nyt ei mulla muuta. Seuraavaan kertaan ihmiset!

Terveisin,
Vesa-Matti

Rok, rok, enterorokko!

Max pääsi tutustumaan päiväkotiin tossa jokunen päivä, tai viikko takaperin. Mä oon oikeesti ihan tipahtanut päivistä tässä kohtaa, joten en edes lähde yrittämään muistaisinko tarkkaa päivämäärää. Sitä seuraavana päivänä kuitenkin Max alkoi jo sairastaa. Ajateltiin, että sieltä päiväkodista heti tarttui jotain, koska oltiin kuultu semmosta juttua, että sieltä niitä sitten alkaa virtaamaan kaikenlaisia tauteja. Tauti vaikutti alkuun aika semmoselta perustaudilta mitä nyt on kaikilla ja varsinkin tähän aikaan vuodesta. Kuume nousi ja poika väsähti todella nopeasti.

Yöt alkoi jossain vaiheessa mennä ihan mahdottomiksi. Välillä poika oli huoneessaan ihan hiestä läpimärkänä ja toisessa hetkessä saattoi taas olla kylmä. Särkylääkkeiden voimalla kun mentiin, niin se tietenkin toi oman mausteensa soppaan juuri noilla lämpötilavaihteluilla, mutta kyllä ne varmasti myös jossain määrin auttoi. Päivisin Max ei syönyt mitään, ei suostunut jossain kohtaa enää edes maistamaan, josta pystyi sitten päättelemään kurkun olevan kipeä. Jätkä meni kaikki sairastelupäivät oikeestaan pelkän maidon voimalla.

Jossain kohtaa alkoi ilmestymään pilkkuja. Pilkkuja siellä, pilkkuja tuolla. Tässä kohtaa viimeistään tajuttiin se, että eihän se sieltä päiväkodista mitään tartuntaa saanut, vaan se sai sen hemmetin enterorokon yksiltä synttäreiltä missä Eira poikien kanssa pyörähti. Tauti oli kantautunut sinne oireettoman kantajan mukana, joten miten tähänkään olisi voinut varautua? Niinpä, ei mitenkään. Ei sitä voi alkaa kaikkea välttelemäänkään. Max taisi olla ainut, joka sen taudin sieltä sai.

Päivät oli suhteellisen helppoja. Kun lääke puri, niin Max jaksoi tunnin tai pari leikkiä, mutta sitten poikanen väsähti täysin TV:n orjaksi. Nukkumiset, päiväunet ja yöt, ne oli piinallisia kaikille. Maxille taudin itsensä takia ja meille vanhemmille lähinnä siksi, että Max ei oikein nukkunut kunnolla. Jatkuvaa heräilyä ja itkuisuutta.

No, nyt alkaa Maxin tauti olla voitettu. Pilkkuja on edelleen siellä täällä, mutta poikanen voi muuten hyvin. Ei tarvitse lääkettä selviytyäkseen päivittäisistä askareistaan. Ruoka ei kyllä vieläkään vanhaan malliin mene, mutta eiköhän ruokarytmikin taas jossain kohtaa normalisoidu. Loppuu pelkällä maidolla ja herkuilla eläminen.

Ja kyllähän te tällä alustuksella jo tajusitte, että enhän minä voisi olla teidän kokemusasiantuntijanne, jos en olisi tätä tautia itselleni ottanut. Ihan oikeasti mä en tätä olisi halunnut, mutta olen ehkä sen verran yksinkertainen kaveri, että en myöskään osannut tartuntaa varoa. Ihan vanhaan malliin touhuilin Maxin kanssa kaikkea, joten olihan se aika selvää, että se sieltä itsellekin napsahtaa. Niin, mun täytyisi varmaan ehdottomasti opetella pesemään käsiä paljon useammin.

Ensin mulla alkoi tulla kurkku kipeäksi. Se oli semmosta tosi pientä ensin. Ajattelin, että olen vilustuttanut kaulani jossain ja sen takia se on vähän ärtynyt. Seuraavaksi mulle iski ihan järkyttävä räkätauti. Mun nenä oli enemmän tukossa kun mikään asia on maailmassa koskaan ollut. Tuntui, että ilma ei kulkenut mihinkään suuntaan mistään reiästä. Tätä kesti yhden illan, joka oli sikäli aika hassua, että mikä tauti kestää vain yhden illan? Seuraavaksi kurkku tuli todella kipeäksi. Joka kerta kun nielaisi niin tuntui, että nielaisun mukana meni vähintään pieni kaktus. Sen jälkeen kuume nousi melkein henkilökohtaisiin ennätyslukemiin, koska siis kuume huiteli 38,7 asteessa. Mä en rehellisesti muista, että koska mulla olisi ollut yli 38 asteen kuume, mutta nyt oli. Mulla oli ihan uskomattoman kylmä ollut edellisyönä, enkä voinut silloin vielä ymmärtää, että miksi. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan nukuin ihan kunnolla oman peittoni ja päiväpeiton alla. Yleensä riittää vain päiväpeitto. Aamulla peittojen alta nouseminen sai koko ison miehen tärisemään kylmyydestä. 

Päivävaatteissa ja peittoon kääriytyneenä kävin lataamassa itseeni täyden särkylääkeannoksen. Lääkkeet alkoi jossain vaiheessa vaikuttamaan ja huomasin, että mulle tuli ihan uskomattoman kuuma. Hiki vaan alkoi valumaan kaikista mahdollisista paikoista mitä voitte vaan kuvitella. Älkää kuvitelko enempää, se ei tee hyvää mielenterveydellenne. Kuume oli siis laskussa. Hyvin lääkittynä pystyin olemaan hyvän tovin tolpillani, mutta ei mun tehnyt yhtään mieli olla tolpillani. Mieleni olisi tehnyt vain nukkua niin paljon kun mahdollista. Mutta tiedättehän te, että pienten lasten kanssa ei pahemmin kerkeä sairastelemaan. Kyllähän Eira olisi mulle sen varmasti mahdollistanut, mutta mä yritin roikkua kykyjeni mukaan perässä.

Seuraava yö oli kamala. Heräsin aivan täysin hiestä märkänä. Mun vartalo oli hiestä märkä ja petivaatteet olivat hiestä märät. Mä en edes muista koska mulla olisi ollut viimeksi niin kuuma.. Mä vaan pyörin märässä sängyssä ja mietin mitä teen kun en oikein jaksa tehdä mitään? No, pyörin nukahtamiseen asti kai. Seuraavaksi heräsin taas siihen, että mulla oli ihan uskomattoman kylmä. Mä käärin itteni taas kaikkiin mahdollisiin peittoihin mitä läheltä löytyi ja yritin jatkaa uniani näissä jo vähintään kerran hien kastelemissa petivaatteissa, kylmissäni ja ahdistuneena.

Seuraavasta päivästä selvisin myös särkylääkkeiden avulla, eli ei siitä päivästä sen kummempia. Seuraava yö taas oli kummallinen. Heräsin ilman mitään järkevää syytä aika tarkalleen tunnin välein joka tunti. Kai toi oli ihan järkevä lause? Jossain vaiheessa aamuyöllä mua rupesi ihan naurattamaan se, että tuntui kun eläisin jotain "päiväni murmelina"-juttua. Heräsin, katsoin kelloa, kierähdin oikealle kyljelleni ja laitoin puhelimesta uuden ohjelman pyörimään, jonka jälkeen käännyin vasemmalle kyljelleni kuuntelemaan ohjelmaa ja yrittämään unta. Tunnin päästä heräsin keskeltä sänkyä selälläni maaten, katsoin kelloa, käännyin oikealle kyljelleni valitsemaan uutta ohjelmaa (tai kelaamaan edellisen alkuun), jonka jälkeen taas vasemmalle kyljelleni kuuntelemaan ohjelmaa ja yrittämään unta. Tunnin päästä taas.. No, en selitä enää, jos ette saaneet kiinni niin sitten ette saaneet. Viiden aikaan aamulla mua ei enää mitkään murmelit naurattaneet, koska mua sattui taas joka paikkaan. Kävin nappaamassa lääkettä naamioon ja tulin jatkamaan unta.

Päivä meni taas ilman sen ihmeellisempiä asioita. Särkylääkkeiden voimalla, jippii. Illalla alkoi ilmestymään näppylöitä naamaan ja käsiin. Ja sitten taas seuraava yö.. Voi hyvänen aika. Tällä kertaa mä en vaan saanut unta. Mä muistan kuinka mä menin sänkyyn aivan virkeänä ja mä olin sängyssä virkeänä vielä kello 1 aikaan. Mä olin siis yrittänyt unta monesti ja pitkään, mutta mun silmät vaan räpsähti jatkuvasti auki. Mua väsytti, mutta mun mieli oli virkeämpi kuin usein päivällä. 1-3 mä olin jonkinlaisessa horroksessa, nukuin tai en nukkunut, mutta musta tuntui kun olisin kokoaika tiedostanut olevani hereillä. Kolmen jälkeen en muista enää katsoneeni kelloa. Tää on sikäli ärsyttävää, että ei voi yhtään tietää, että mitä seuraava yö tuo tullessaan? Sairastelu edelleen jatkuu ja pilkkuja on ilmennyt jo aivan liikaa, joten kai seuraava yökin on jo auttamatta pilalla jollain tapaa?

Tänäänhän näitä pilkkuja on siis ilmestynyt vaan lisää ja lisää. Osan olen kerennyt raapimaan jo rikkikin, koska mun raapimiskynnys on hyvin matala. Naamassa on paukamia ja reikiä, käsissä on paukamia ja reikiä.. Toistaiseksi paukamia ei ole löytynyt muualta. Toisinaan ottaessani askelia tunnen molemmissa kantapohjissa semmoisen epämukavan tunteen, mutta mitään näkyvää ei sinne ole vielä tullut. Joten eiköhän jalat ole sitten se hauska mikä mulle säästyy huomiselle? Yötä tuskin jalat voi pilata, ellei ne vaan ala kutisemaan ihan älyttömästi.

Mutta nää mun kädet, nää on kutissut tänään niin paljon. Ette edes tiedä. Voin kuitenkin auttaa teitä kuvittelemaan; miettikää, että teillä on kädet lähes vierivieren täynnä hyttysenpistoja ja ne kaikki kutisee samaan aikaan. Se on aika lähelle sitä mitä ne kutinakohtaukset välillä on olleet. Mun kädet ei myöskään kestä kuumaa vettä, ei edes lämmintä. Hyvin haaleaa vettä tai sitten kylmää vain kun pitää yrittää aktiivisesti käsiä pestä nyt, ettei levitä tätä enää muille.

Mutta tiedättekö mikä tässä taudissa on pahinta tämmöselle lihavalle miehelle? Jos viittaus lihavuuteen ei tuo teille mieleen syömistä, niin sitten selitän teille: mä en tosiaan pysty syömään mitään kunnollista. Jos ruoka on koostumukseltaan kurkulle hyvää, eli jotain juoksevaa kuten jugurtti, niin sitten se jostain muusta syystä kirvelee tuolla kurkussa. Se jättää sinne semmosen tunteen kun olisi syönyt chiliä tai jotain. Ei hyvä. Sitten taas jos haluaa syödä koostumukseltaan jotain vaikeampaa, niin sitten se tosiaan on koostumukseltaan vaikeampaa. Kuten nyt esimerkiksi kana, jota tossa yritin joku tovi sitten syödä. Mun pitää ottaa tosi pieniä paloja ja jauhaa se suussani ihan jauhoksi asti, jotta voin sen nielaista. Tähän mun kärsivällisyys ei vaan riitä, joten joudun jopa kiduttamaan itseäni ruokailujen yhteydessä. Mulla vaan on ollut tässä niin kauhea nälkä, että nyt mun oli vaan pakko syödä. Nielin ruoan kuten normaalistikin ja itkin aina hieman sisäänpäin, koska se sattui kurkkuun. Nyt oli pääasia vaan se, että en tän kaiken muun ikävän lisäksi joudu vielä nälkääkin potemaan. Syöminen on yleensä kivaa ja teen sitä mielelläni, joten voitte vaan kuvitella, kuinka suuri kidutus tämä on mulle.

Mutta tiedättekö mistä mä olen onnellinen? Siitä, että mulla oli justiinsa hetki sitten se korvatulehdus. Vaikka tämä enterorokkokin on hyvin ärsyttävä ja hieman kivuliaskin niin silti.. Minkähänlaisen vertauskuvan tähän nyt keksisin, hmm.. No jos noi hyttyset tuolta ylempää. Jos tämä enterorokko on kuin iso läjä hyttysenpistoja, niin korvatulehdus oli kuin isompi läjä isompien hyttysten pistoja.. No, se ei nyt oikein lähtenyt. Mutta ymmärrätte yskän varmaan. Kouluarvosanoin: Korvatulehduksen kivulle 9 ja ärsyttävyydelle varmaan myös 9. Enterorokon kivulle ehkä alkuun olisin antanut 6, mutta ei se lopulta ehkä ole kuin 4½, mutta ärsyttävyys on luokkaa 8.


Miettikääpä seuraavaksi sitä, että kun te saatte lukea näistä mun taudeista aina täällä.. Nii, siis miettikää mitä Eira joutuu aina kestämään. Mä kyllä päivittelen sille kokoaika jos mun tila muuttuu johonkin suuntaan. Juteltiin siitä vissiin eilen, koska mua itseäni häiritsee siis paljon se, että en osaa olla hiljaa taudeistani. Ei se suoraan sanonut, että sitä ärsyttää se, mutta mua itseäni ärsyttää. Mietittiin sen juurisyytä. Onhan juurisyy oikea termi, onhan? Se kuulostaa kivalta. Tultiin semmoiseen konsensukseen, niin siis yhteisymmärrykseen, että mua ei vaan ole joskus ehkä uskottu tarpeeksi kun olen ollut kipeä. Toki siihen taas voi olla syynä se, että mä myös nuorempana usein valehtelin olevani kipeä, koska en viihtynyt uudessa koulussa.. Nyt kun mä olen kipeä niin mä haluan jostain syystä kaikkien tietävän sen, uskovan sen ja ymmärtävän miten kipeä mä oikeasti olen. Ja koska Eira on jostain syystä eniten läsnä, niin se saa kuulla kyllä ihan kyllästymiseen asti kaikista mun taudeista ja niiden kehittymisestä.

Mä oon kuitenkin nyt päättänyt! Päättänyt sen, että mä en valita enää niin paljoa. En teille, enkä varsinkaan Eiralle. Enkä mä siis jatkossakaan aio tänne ihan kaikkia mun sairasteluitani raportoida, mutta tämmöset vähän erikoisemmat tapaukset on hyvä säilöä ihan itseäänkin varten. Koska tiedättekö miten kiva näitä on lukea sitten terveenä? No, te kyllä tiedätte siellä mahdollisesti. Mutta mä uskon, että on sitten kyllä mukavaa! Voi nauraa itselleen oikein makeasti, että voi voi kun sitä on tuolloin itkettänyt.. No, eikai nyt niinkään. En tiedä.


Nyt ei mulla kuitenkaan muuta, mutta johan tätä juttua tässä tulikin. Tai no, yksi juttu! Mä otan teille äkkiä kuvan tästä mun uudesta koodikopista, keskittyen tietenkin vain tähän tietokoneeseen. Tämähän ei ole kallis kokonaisuus, mutta mun mielestä tää alkaa olemaan aika kiva kun ajattelee mitä haluan tehdä työkseni.

Tää uusi näyttö, vasemmalla puolella, maksoi vain 40 euroa. Eira sen jostain Torista bongasi ja mä kiinnostuin siitä heti – tai siis heti kun olin vähän tutkinut sen tietoja. Uutena näyttö maksaa kaiketi jotain 350 euroa. Eihän tämä vissiin uusinta teknologiaa edusta, koska tässä hehkutetaan 3D-ominaisuuksia, joka alkaa vissiinkin olemaan jo vanhentunutta aikaa. Mutta tämä on litteä ja tätä saa käänneltyä hyvin runsaasti. Mua tää palvelee todella hyvin tällein pystyasennossa ja tykkään tosi paljon siitä miltä tää kokonaisuus nyt näyttää. Tai ehkä mä tykkään eniten tän kokonaisuuden käytännöllisyydestä, mutta yhtä kaikki. Tykkään! Vielä kun joskus jaksaisi säätää kaikki väriasetukset molempiin edes lähelle toisiaan niin olisi varmasti vielä parempi, mutta toistaiseksi tämä palvelee näinkin.

Nyt ei mulla muuta! Seuraavaan kertaan!

Terveisin,
Vesa-Matti

Terveiset sinne missä oletkaan

Syyskuun 11. päivä, se tuo nykyään mukanaan aina haikeuden ja isomman ikävän. Olisit tänään täyttänyt 39 vuotta. Sun toinen syntymäpäivä ilman sua. Mulla on ikävä sun aitoutta, naurua, huumoria ja sitä, että sulle oli helppo puhua kaikesta. Mulla on ikävä sua.

Mä en alkuun miettinyt, että olisinko voinut tehdä jotain toisin. Mä tiesin, etten olisi. Nyt välillä mietin sitä, että olisiko mun pitänyt tulla sairaalaan silloin kun meille sanottiin, että nyt voisi tulla vielä katsomaan ennen kun oot pois? Kaikki tapahtui niin nopeesti. Mä pelkäsin ja mä halusin säilyttää susta sen kuvan kun olit vielä tolpillasi. Nyt oon viime aikoina paljon miettinyt, että koitko jääneesi yksin viimeisillä hetkilläsi? Se ahdistaa. Toisaalta, meille sanottiin, että oikein mitään inhimillistä ei enää ole.. Ja sitten sä olit poissa. Mä en tiedä toiminko oikein vai väärin, eikä siihen voi koskaan vastausta saada.

Mä turvaudun aika paljon siihen, että oltiin niin samallaisia. Mä koen, että mä tiedän miten sä olisit toiminut vastaavanlaisessa tilanteessa. Mä tiedän, että sä olisit halunnut meidän kaikkien jatkavan elämää, koska niin mäkin olisin halunnut. Ja haluan, sitten joskus. Sä olisit halunnut, että sut muistetaan, mutta sua ei murehdita niin paljoa, että oma eläminen unohtuu.

Kirjotin joskus blogiin siitä hetkestä mikä tapahtui mulle kun kuuntelin "Mä elän vieläkin"-biisiä. Hörhöltähän se tuntuu, mutta silloin multa putosi jonkinlainen paino harteilta. Mä kuulin päässäni äänen sanovan "mulla on kaikki hyvin" ja oletin sen olevan viesti sulta. Mä sain siitä lohtua ja voimaa. Se tuntui niin oudolta, että vaikea kuvitella sen olevan pelkkää omaa mielikuvitusta. Jos se oikeesti oli viesti sulta ja tuonpuoleisesta, niin kiitos siitä. Hörhö pyyntö vielä sitten tähän perään; voitko käydä ilmoittamassa saman muillekin? Mä tiedän, että ihmiset tarvitsee sitä.

Olitkohan se sinä muuten silloinkin kun Sälinkäällä tapahtui outoja? Istuttiin äitin kanssa huvimajassa yömyöhään ja yhtäkkiä liiketunnistinvalot meni vuoronperään kaksi kertaa päälle ja kaksi kertaa pois. Silleen ku joku olisi tullut sieltä kaivolta meidän luokse. Se oli outoa ja äitikin näki sen. Eli en silloin hörhöillyt ainakaan yksin. No, niin tai näin. Mä hörhöydyn täällä vaan enemmän ja enemmän, mutta eikai se ole keltään muulta pois.

Illemmalla ajattelin polttaa vielä kynttilää ja omistaa hiljaisen hetken sulle. Hitto.. Sä olisit pitänyt mua oikeesti ihan hörhönä jos sä olisit nähnyt, että kirjotan viestiä edesmenneelle ihmiselle tämmösessä muodossa. Jotenkin vaan toivon.. No, mä en tiedä kuinka monta kertaa aion käyttää vielä sanaa "hörhö", mutta mä olen skeptinen ihminen ja pidän itseäni kaiken kokemani perusteella hieman hörhönä. Jotenkin siis vaan toivon, että sä pystyt jotenkin tämän lukemaan ja että jossain on joku parempi paikka, jossa sitten ollaan kaikki lopulta onnellisesti yhdessä.

Mut hei, näätkö! Mulla menee hyvin, broidi! Mä olen yrittänyt parhaani mukaan keskittyä perheeseen ja uusiin tulokkaisiin. Ilman tätä kaikkea hässäkkää mä varmaan olisin aivan liian rikki jatkamaan maallista vaellusta. Pysyn pois sieltä synkkyydestä ja vien tän kunnialla maaliin, toivottavasti.

Kiitos, että olit ja opetit mua. Arvostan kaikkea sitä mitä sain sun kanssa kokea, ylä- ja alamäkiä. Olit varmasti isoin tuki ja turva silloin kun sitä eniten tarvitsin. Sä et todellakaan koskaan unohdu. Rakastan sua, isoveli, aina. 💙

Terveisin,
Vesa-Matti

Korva pakotti päivystykseen

Mä haluan kertoa teille eilisestä, koska mähän siis otin ja lähdin sairaalan päivystykseen. Mä koen, että mulla on suhteellisen korkea kipukynnys, vaikka aina kaikesta valitankin – mun valituskynnys on hyvin matala. Ja sen lisäksi mä olen vielä semmonen ihminen, joka menee hoitoon vasta kun on oikeesti pakko – eli kun oleminen tai kipu käy aivan sietämättömäksi.

Parina yönä heräsin ton korvan takia. Se on kamala herätä siihen kun tuntuu, että joku repii korvaa irti. Siltä se vähän nimittäin välillä tuntui. Heräämisen jälkeen aina särkylääkettä naamioon ja takaisin unta koittamaan. Uudelleen nukahtamiseen meni yleensä se joku tunnista puoleentoista tuntia, joten ei kauheen hyvä.

Yölliset kipukohtaukset oli siis se isoin syy sille, että miksi ylipäätään suostuin päivystykseen lähtemään. En ole käynyt päivystyksessä miesmuistiin, joten sekin oli sitten kokemus. Kokemus tuli kyllä asiakaspalvelun puolelta lähinnä.


Eli mä menin sinne sairaalan aulaan, jossa siis otetaan vuoronumero ja sillä vuoronumerolla pääsee sitten pieneen koppiin kertomaan vaivansa. Koppiin johtavassa ovessa oli kaikkea epämääräistä, joten en edes alkuun ymmärtänyt miten se toimii. "Vedä kovaa, ovi on jäykkä" taisi lukea jossain lapussa, joten sitä kokeilemaan. Ovi aukesi ja pääsin huoneeseen, jossa minut toivotti sydämellisesti tervetulleeksi ilmeisen elämäänsä kyllästyneen oloinen hoitaja.

En oikein keksi tähän hätään hyvää sanaa kuvaamaan sitä ääntä, koska monotoninen olikin aivan väärä (oli pakko googletella). Se ääni oli siis vaan tosi tasapaksu, mitäänsanomaton ja parhaiten sitä kuvaa ehkä juuri elämään – tai työhön – kyllästynyt. Kerroin sille heti alkuun kaikki oireeni ja tämän jälkeen hoitaja vielä kysyy erikseen kaiken uudelleen. No, työtäänhän se vaan ja kai se on hyvä saada varmuus asiakkaan oireista.

Siitä se ohjeisti mut seuraavalle luukulle, jossa "hoitaja tarkistaa teidän tiedot, että ne on oikein". Luukulla minua odottaa seuraava elämäänsä tai työhönsä kyllästyneen kuuloinen hoitaja. Ääni on lähes sama kun edellisellä, mutta astetta hiljaisempi. Mun vasen korva ei kuule kunnolla ja sitten tämä kehtaa liki kuiskailla siellä pleksinsä takana. Se mitä kuulin ja ymmärsin niin tietoni kaiketi oli oikein. En ruvennut korjailemaan mitään, koska en olisi jaksanut kokoaika kysellä "mitä?" Enkä muutenkaan oikein jaksa ihmisiä, varsinkaan jos ne on vielä niin tommosia. "Seuraa oranssia katkoviivaa" ja niin meikäläinen lähti tekemään.

Päivystyksen aulassa ei onneksi ollut ruuhkaa. Ihmettelen vaan miten se toimii, koska musta näytti usein siltä, että mun jälkeen tulleita ihmisiä napattiin ennen mua koppiin. No, ehkä jonkinlainen kiireellisyysjärjestys, oletan. Aulassa kaikki hyvin, joten ei muuta kun odottelua.

Jossain vaiheessa oletettavasti sairaanhoitaja kutsui minua sukunimellä ja lähdinkin kulkemaan hahmoa kohti. Mentiin koppiin ja siellä sitten hoitaja halusikin katsoa mun kummatkin korvat. Onhan se hyvä toki tarkistaa. "En näe mitään, täällä on niin paljon vaikkua!" Höh! Kummassakin korvassa sama vaiva; sinne ei nähnyt, koska olen ilmeisen vaikuttava ihminen – siis korvavaikuttava. 

"Ei sinulla tässä mitään, sun pitää vaan putsata korvat." Ok. Kerroin kuitenkin vielä, että kun sattuu niin paljon, että tekee kipeää. Tää hoitaja onneksi oli mukavanoloinen, joten se sanoi voivansa hakea vielä lääkärin katsomaan.

Lääkäri tuli huoneeseen ja laittoi hanskat käteensä, otti laitteen itselleen ja laittaa sen mun korvaan. Sama laulu: "en näe mitään, täällä on niin paljon vaikkua!" No, uskottavahan se sitten on jos lääkärikin niin sanoo. Se kuitenkin jäi vielä tutkimaan mun korvaa ja lopulta mahdollisesti näki jotain, koska määräsi mulle kuitenkin tippoja tulehdukseen. Lääkärikin oli suhteellisen mukavanoloinen, joten 2/4 ihmiskontakteista oli onnistuneita.

Mä jäin vaan ihmettelemään semmosta, että kun tämä hoitaja onnistui sivulauseessa huomioimaan mun painonkin, vaikka korvilla tuskin on mitään tekemistä painon kanssa. Onko se niin, että sairaalassa saa aina kuulla olevansa isokokoinen jos kerta on isokokoinen? No, huumoriahan minä vain. Se mietti, että kuinka paljon mun kokoisen kannattaisi särkylääkkeitä napsia, koska onhan se fakta, että jos hiirelle antaa norsun annoksen kipulääkettä niin vaikutus on eri. Ja toisinpäin.

Ulos kopista epämääräisen diagnoosin kanssa. Olen vaikkukorva, mutta onko mulla jonkinlainen tulehdus korvassa? No, siihen määrättiin tippoja, mutta vain varalta. Ensin pyydettiin pehmentämään vaikku ja huuhtelemaan vaikku pois.

Kävelen sairaalalta lähimmälle apteekille ja otan vuoronumeron. Vuoroni tulee heti. "Kerkesköhän mun resepti tänne jo", kysyn. "Joo, näyttää kerenneen", sanoo farmaseutti. "Yksi sellainen, no, sellainen korvatippa, kiitos", pyydän. Saan farmaseutilta vielä tarkat ohjeet tuotteen käyttöön ja näin mulle jää mukava fiilis tästä kohtaamisesta. 3/5 ihmiskontakteista nappiin.

Kävin vielä hakemassa kolmioleivän ja energiajuoman kaupasta, koska alkoi olla aamupala-aika ja teki mieli energiaa. Sain sapuskoitua siinä kaupan pihalla ja Eira kurvasikin jo poikien kanssa autolla kaupan pihaan. Hyppään kyytiin ja otetaan nokka kohti kotia. "Ainiin! se Remo-wax!" Pysähdytään vielä toiselle apteekille.

Löydän tuotteen nopeasti, mutta emmin hetken aikaa sitä, että otanko sen mahdollisesti suihkeena vai tippoina? No, suihke kuulosti helpommalta, joten otin sen. Tässä apteekissa sitten taas.. Voi pojat.. Kassan takana oli mies, joka ei edes morjestanut mulle. No, mä yritin: "No.. Tommosen jos ottaisin.." Eikä mitään vastausta. No, ihan sama, enhän mä ole edes sosiaalinen ihminen ja mitähän tohon mun juttuun olisi edes pitänyt vastata? Tuotteen se piippasi ja jätti sen tuotteen sinne omalle puolelleen ja ihan pöytänsä reunalle. Antoi kuitin mulle käteen ja mä jäin vähän hämilläni katsomaan. Kuitin annon yhteydessä se sanoi "noin" tai jotain. Se mun tuote oli siellä sen puolella vieläkin, eikä tyyppi tehnyt elettäkään antaakseen sitä mulle. No, ajattelin jatkaa tätä hyvin epäsosiaalista tapaa ja mitään sanomatta vaan tungin käteni pleksin ohi sen puolelle ja nappasin tuotteeni. Hmph, ihme tyyppi oli kyllä. Tän jälkeen olin matkaamassa sinne mistä tulinkin, mutta nyt tämä suupaltti huusi perääni: "Meillä mennään ulos vain tuosta ovesta!" ja osoitti toista ovea. Ok. Tämä asiakaspalvelija saa minulta 1/5 pistettä ja nostaa epäonnistuneiden ihmiskontakteiden määrää yhdellä. Kaikkiaan siis puolet tapaamistani jollain tavalla asiakaspalveluammatissa olevista ihmisistä oli surkeita siinä mitä teki. Tai ehkä syynä oli vain maanantai.

Kotona sitten muistin, että meiltä loppui se lääke, joka ainoastaan tuntuu auttavan siihen kamalaan korvasärkyyn. Ihan sama, pärjään sillä toisella lääkkeellä ehkä. Enpä pärjännyt! Eira lähti jossain vaiheessa taas poikien kanssa seikkailemaan ja mä jäin yksin kotiin. Hetken aikaa olin tolpillani, mutta sitten kipu alkoi olla niin raastavaa, että mun piti vaan mennä makaamaan sohvalle ja olla mahdollisimman liikkumatta. Huomasin, että jos korvan sisäpinnat on kosketuksessa esimerkiksi pumpulin kanssa, niin kipu on siedettävämpää. Tällä keinolla selvisin siihen asti kunnes Eira toi mukanaan kunnon lääkkeitä.


Nyt mä olen putsannut mun korvat kahdesti ja kertaalleen laittanut tulehdustippoja. Kipuja on edelleen, jos en siis söisi säännöllisesti särkylääkkeitä, mutta esim. viime yönä en herännyt ihan niin järkyttävään kipuun. Heräsin kyllä, mutta kipu oli noin puolet siitä mitä oli ollut edeltävinä öinä. 

Kolmelta yöllä otin viimeksi särkylääkettä ja nyt alkaa taas tuntumaan siltä, että kohta on pakko ottaa. Yritän kuitenkin hieman pärjätä, koska en halua ylittää määriä, jotka saa päivän aikana ottaa. Hitusen siis pitää kärsiä, koska haluan yhden setin säästää vielä tonne aamuyölle. Yöllä en halua ruveta kärvistelemään ilman särkylääkkeitä.

Mutta tiedättekö.. Tämä mun eilinen reissu tuli aika kalliiksi. Päivystyskäynteineen ja lääkkeineen reippaasti yli 60 euroa. Jos se hoitaja ei olisi hakenut sitä lääkäriä siihen koppiin niin se reissu olisi kaikenlisäksi ollut vielä täysin turha – periaatteessa. Vaikka kuinka kipuja hoitajalle valittelin, niin tämän mielestä syy oli vain ja ainoastaan vaikussa. Mä olen vaan miettinyt, että miten ihmeessä korvavaikku voi alkaa sattumaan näin hemmetin penteleesti? Onneksi sain tippoja korvatulehdukseen, koska mä olen itse aika varma siitä, että tulehdus tämä on. Eikai muuten tulehduskipulääkkeet olisi ainoat avuntarjoajat?

Ja hassuahan tässä on se, että tota Remo-waxia ei saisi käyttää jos on tulehdus, mutta tipat ei pääse perille jos korva on niin tukossa kun mulla oli – tai on ehkä vieläkin. Olen siis joutunut hieman soveltamaan, joten nyt vaan toivotaan, että tästä soveltamisesta ei synny mitään jälkiseurauksia.

Nyt tuli niin monta eri keskeyttäjää mun ajatuksille samaan aikaan, että en enää osaa jatkaa (korvaan rupesi sattumaan, Eira kävi kopin ovella kysymässä asioita ja sitten vielä työhönvalmentaja soitti). Kai tässä tuli kaikki tarpeellinen? Tai siis eihän siinä varmaan tarpeellista informaatiota teille ole himpunkaan vertaa, mutta siis tässä on kai kaikki mitä halusin sanoa.

Eli se olisi seuraavaan kertaan!

Terveisin,
Vesa-Matti

Syyskuulumisia

Kuinkas usein valmistatte lasagnen alusta loppuun itse? Meillä se on semmosta niin sanottua harvinaista herkkua, koska viimeksi ollaan taidettu tehdä sitä silloin kun vielä Riihimäellä asuttiin. Väittäisin, että viime kerrasta on ainakin 2-3 vuotta. Äsken väkersin, koska mun on pitkään tehnyt mieli itsetehtyä lasagnea. Tai ylipäätään lasagnea. Mähän en syö kaupan valmisruokia, joten lasagnen syömisestä varmaan on se sama 2-3 vuotta. 

Valmistin siis viimesen päälle tomaattikastikkeen ja juustokastikkeen, jotta lopputulos olisi täydellinen lasagne. Hetken aikaa keittiössä tuoksui ihan siltä miltä tuoksui lapsena lähes aina silloin kun käytiin mammalla ja papalla. Siellä oli usein lasagne valmiina odottamassa ja se oli herkkua se. Jos onnistuisi pääsemään joskus lähelle sitä makuelämystä, niin voisi väittää osaavansa tehdä lasagnea.


Mutta mä tulin kertomaan teille myös siitä, että mulle jäi viimeisimmän luentopäivän jälkeen tyhjä olo. Semmonen tiedättekö kun esimerkiksi joku hyvä tv-sarja loppuu? Semmonen tyhjä olo. Onnistuin tekemään kaiken vaaditun luennon aikana, enkä voi oikein edetä eteenpäin. Vaikka intoa olisi! Mä siis haluaisin jatkaa ja oppia enemmän tosta verkkosivujen luomisesta, mutta mun täytyy nyt vaan kiltisti odotella perjantaita.

Toki siellä olisi seuraavat tehtävät jo saatavilla, mutta en mä uskalla edetä itsekseni, koska sitten luennot alkavat varmasti tuntumaan toistolta. Se on vaan hirveen "ikävä" asia, että ryhmässä on tyyppejä monesta eri lähtökohdasta. Tunneilla joudutaan kertaamaan tosi paljon samoja asioita ja se aika on aina pois uuden oppimisesta. Vaikka toisaalta onhan se kertaus opintojen äiti, joten ei kai pitäisi valittaa.

Mä oon enenevissä määrin alkanut tajuamaan sen, että oon hyvin visuaalinen ihminen. Tai siis sillein, että mun pitää hinkata ja hinkata asioita, jotta ne alkavat olemaan omaan silmään just eikä melkein. 

Katsokaapa vaikka tämä seuraava kuva:

Meille annettiin tehtäväksi tehdä ns. ensimmäinen verkkosivumme, josta tulemme jatkossa etenemään tietenkin eteenpäin. Ohjeiden mukaan meillä olisi siis ollut sivulla valkoinen pohja ja vaan kaksi pätkää tekstiä. Tehtäväportfolio ja oma etunimi sukunimi. Fonttien kanssa pyydettiin ihan leikkimään, hurraa.. Sen jälkeen kun luento loppui, mun oli pakko palata vielä muokkaamaan sivua. Etsin sinne kivat värit, väsäsin mun logosta uuden värivariaation, etsin kivan taustakuvan, jota muokkasin kyllä vielä paremmaksi ja vasta sitten mä olin melkein valmis. Tokihan mä siis laitoin tohon logoon vielä animaatiota ja muuta, mutta sitä ei voi pelkästä kuvasta nähdä.

Eli tylsän valkoisen sivun sijaan, mulla on ihan täydellisesti mun omia silmiä miellyttävä etusivu. Ja mä en malta odottaa sitä, että pääsen jatkamaan tota! Tohon siis vielä seuraavalla luennolla lisätään jotain ja sitten ruvetaan tekemään vissiin ihan kunnon harjoituksia.

Jos mulla on siis mahdollisuus tehdä tylsästä jotain oikeesti silmää miellyttävää, niin yleensä mä teen. Ja mielelläni mä teen.

Mä huomasin tulevissa tehtävissä, että tullaan vissiin ainakin tekemään yhdet ns. kunnon harjoitussivut. Enkä mä malta odottaa! Euran eläinlääkärille.. No, ainakin on aihe, josta en välttämättä osaisi sivuja tehdä ilman hyvää harjoitusta.

Mutta olisipa jo perjantai! Joskus ennen kouluhommat oli sitä luokkaa, että toivoin aina viikonloppuja. Nyt haluaisin enemmän oppitunteja ja haluaisin, että luento olisi nyt eikä vasta myöhemmin!


Ja sit mun piti vielä kirjottaa siitä kuinka mä olen aina vaan rasittava sairastaja. Mä en siis sairasta mitään niin, että siitä ei koko kotiväki saisi kuulla. Tällä hetkellä kitisen jatkuvasti vasenta korvaani. En tiedä mikä siihen on tullut, mutta se on kipeä.

Oletin ensin, että olen onnistunut loukkaamaan sen nukkuessani nappikuuloke korvassani. Ei sitä vaihtoehtoa voi vieläkään täysin poissulkea, mutta oireet on vaan pahentunut senkin jälkeen kun taas lopetin öisin kuulokkeiden käytön. Viime yönä jopa heräsin jossain vaiheessa siihen kun mun korvaan vaan sattui. Kävin ottamassa särkylääkettä ja pyörin tuskissani hetken, mutta onnistuin nukahtamaan uudestaan.

Aamulla korvaan ei enää sattunut, mutta se johtui varmasti särkylääkkeestä. Hetken hereillä oltuani huomasin kuinka korva alkoi taas kipeytyä ja nappasin uuden annoksen lääkettä.

Mä en tiedä mikä juttu tämä on, mutta en mä vielä mihinkään lääkäriin lähde. Jos saan tän pidettyä särkylääkkeillä kurissa ja se poistuu noin viikossa, niin olkoon niin. Jos kuitenkin kivut käy niin pahoiksi, että särkylääke ei enää auta tai kipua kestää yli viikon, niin sitten olen ihan valmis poikkeamaan sairaalassa.

Tää on siis outo.. Tää on kipua korvassa, korvan ympärillä ja sattuu jos liikutan leukaa. Eilen huomasin, että kun leuka on jossain tietyssä asennossa niin alkaa korva suhisemaan. Tai siis alkaa kuulostamaan siltä kun joku puhaltaisi sinne. Kaikenlisäksi korvakäytävä on kokoaika suhteellisen märkä. Jos joku tietää aiheesta lisää ja suosittelee ehdottomasti lääkäriä, niin voin tehdä poikkeuksen ja suostua.


Hmm, ei kai mulla tähän hätään sitten muuta. Ajattelin, että muidenkin on hyvä tietää mun korvaviasta, koska enhän mä muuten olisi tosi hyvä sairastaja. Mitä useampi tietää niin sitä parempi. Älkää kysykö.

Kello alkaa olemaan sen verran, että käyn ottamassa lasagnen pois uunista ja annan sen hetken vetäytyä ennen kun ahmaisen koko vuoallisen naamaani. Eli nyt ei mulla tosiaan muuta!

Terveisin,
Vesa-Matti

Vähän blogista ja vauva-arjesta

Tämä on kuulkaas minun 900. blogimerkintäni tässä blogissa. 900 merkintää meikäläisen elämästä noin 13 vuoden ajalta. Pidän sitä aika isona saavutuksena, koska mulla ei ole mitään mihin tai ketään kehen verrata. Toki jos ajatellaan, että päiväkirjalle kertoisi joka päivä kuulumisensa, niin.. No, eihän toi 900 merkintää riittäisi mihinkään – vain noin kolmelle vuodelle.

Mähän en ole tämän blogin historian aikana poistanut kovin montaa merkintää jälkikäteen. Väitän, että poistetut merkinnät on laskettavissa yhden käden sormilla. Mä en kovin helpolla täältä mitään poista, mutta joskus on tullut kirjoitettua jotain tekstiä minkä takana ei voi enää ollenkaan seistä. Tiedättekö? Joskus oli jotain tappelua jonkun lukijan kanssa ja se meni sitten ihan molemmin puolin yli, mutta mä puin sitä julkisesti blogissani ja koin sen jälkikäteen hyvin lapselliseksi tavaksi käsitellä mitään – ja siksi poistin sen. Periaatteessa oon poistanut vaan semmosia merkintöjä, jotka on käsitellyt negatiivisesti blogin ulkopuolista ei julkisuudesta tuttua henkilöä. En tiedä miksi rupesin tätä tässä selittämään, koska tämähän ei liity nyt mihinkään.

Nyt kuitenkin kun pääsin tähän aiheeseen niin haluan vähän jatkaa. Ajatelkaa siis, että mä olen ollut tämän blogin perustamishetkellä parikymppinen poikanen. Voisi kuvitella, että parikymppisenä ihminen osaisi jo internetissä käyttäytyä, mutta en mä aina osannut. Muistan tän blogin alkuajoilta semmosia tapauksia missä siis menetin malttini anonyymien kommenteista. Niissä usein kritisoitiin mun silloista elämäntapaa, joka oli pitkälti tuilla elämistä, työttömyyttä ja valitusta siitä kuinka rahat ei riitä mihinkään. Kerroin tästä kaikesta avoimesti täällä ja sain kommentteja, joissa mua haukuttiin näiden asioiden takia. Mä tein sen liian helpoksi ja sitten vielä lopuksi provosoiduin tästä. Olin liian naiivi. Välillä sitten näistä kärpäsistä kasvoi niitä kuuluisia härkäsiä ja kirjoitin blogimerkintöjä, joissa raivosin asioista vielä lisää ihan julkisesti.

Näitä merkintöjä olen jälkikäteen poistanut. Ja jos niitä vielä jostain ilmenee niin olen niitä valmis edelleen poistelemaan. Ne ei edusta laisinkaan sitä kuka olen tänä päivänä, eikä ne ole sillä tavalla edes tallessa pidettävää historiaa. Vaikka tavallaan oon sitten sitäkin mieltä, että olisihan se kiva jos ne olisi vielä olemassa, koska sitten niitä voisi välillä käydä katsomassa ja nähdä kuinka pelle minäkin olen joskus ollut. Voin olla vieläkin, mutta en enää samalla tavalla. 


Mutta tämähän ei oikeasti ollut se asia mistä tulin kirjottelemaan. Mun piti tulla kirjottelemaan niitä näitä tästä nykyisestä elämästä, mutta eksyin näköjään näyttävästi muille poluille. En ole sentään ihan niin noihin tilastoihin ja numeroihin kallellaan, että olisin tullut kirjoittamaan vain 900. blogimerkinnän kunniaksi liirumia ja laarumia. Joten eiköhän siirrytä vielä itse asiaan?


Mähän siis halusin tulla kertomaan teille siitä, kuinka toi meidän uusin tulokas on kyllä mahdottoman paljon äänessä. Mä en muista, että Max olisi vauva-aikanaan pitänyt ääntä ihan kaikessa tekemisessään. Kax (leikkimielisesti kutsun välillä uutta vauvaa sillä nimellä..) siis syö äänekkäästi, on hereillä äänekkäästi, tekee tarpeensa tosi äänekkäästi ja myös nukkuu äänekkäästi. Se on ihan mahdoton ähisijä. Ei se siis itke hirveesti – kop kop – mutta se tottavie ähisee.

Mä yritin vauvan kotiutumisen jälkeen nukkua hetken toisessa huoneessa, jotta Eira pääsisi kokeilemaan miten on helpointa nukkua uuden vauvan kanssa. Jonain yönä Eira sai sitten vauvan nukkumaan pinnasängyssä ja mä pääsin palaamaan omaan sänkyyn – joka oli siis hyvä mm. selän ja muutenkin koko kropan kannalta, koska meidän vierassänky oli aivan mahdoton kapistus. Siinä sängyssä sai ehkä tasan yhden hyvän asennon ja muut oli sitten huonoja.

Tän omaan sänkyyn palaamisen jälkeen mulle alkoi valjeta toi vauvan äänekkyys ihan uudella tavalla, koska tämä uusi vauva pitää ääntä lähes siis läpi koko yön. Se herättää mut ja välillä pitää mua hereillä. Joo, mä tiedän; vauvan äidin, eli Eiran, yöunet on varmasti vielä muakin vähäisemmät tai ainakin katkonaisemmat, koska ruokkiminen on pääosin vain äidin tehtävä toistaiseksi. Tuntuukin siksi typerältä valittaa omasta jaksamisestani. Mä oon semmonen tyyppi, että mä olen tottunut valvomaan myöhään ja sitten kun joskus nukahdan, niin haluan nukkua läpi yön. Tämähän ei siis ole alkuunkaan onnistunut, koska mä siis herään vauvan ääniin ihan jatkuvasti. Äh, äh, öh, öh, äh, äh. Onhan se söpöä muuten, mutta eihän sitä nyt yöllä kestä.

Yksi aamuyö – ehkä se oli aamuyö, en ole varma miten aika nykyään toimii – Eira sai vauvan olemaan ihan hiljaa ehkä minuutin ajan. Se oli siis ruokkinut sen ja pisti sen takaisin omaan unipesäänsä nukkumaan. Mä havahduin tähän hiljaisuuteen ja kysyin huolissani, että onhan vauvalla kaikki hyvin kun siitä ei kuulu mitään? Eira sanoi unenpöpperöisenä ruokkineensa vauvan ja hetki sen jälkeen tuttu äh, äh, öh, öh-show taas alkoikin.

Mä mietin, että miten voisin taata itselleni katkeamattomat yöunet ja Eirallekin mahdollisuuden aamulla ehkä jatkaa hieman omiaan? Sanoin voivani nukkua vierashuoneessa, siinä kehnossa vierassängyssä ja herään Maxin kanssa mahdollisesti katkeamattomien yöunien avustamana mielelläni. Selkäkipujen kanssa pärjään, mutta en vaan kykene nykyään enää elämään tosi vähillä tai ainakaan katkonaisilla yöunilla. Nukun normaalistikin jo suhteellisen vähän, mutta että jos siitä vielä otetaan pätkiä pois, niin ei onnistu..

Eiralle ei ilmeisesti kuitenkaan ollut okei se, että nukkuisin sillä kamalalla Ikean Hammarn -vuodesohvalla, vaan se alkoi etsimään Torista vierassänkyä ja semmoinen hetimiten löytyikin. Se haettiin tänään ja luultavasti kokeilen sitä jo ensi yönä. Ehkä saan katkeamattomat ja selkäystävälliset yöunet, huh.

Mä vaan toivon, että tätä ratkaisua ei jouduta venyttämään sitä noin puoltatoista vuotta, joka siis kesti Maxilla oppia nukkumaan heräämättä. Olisi ollut suotavaa jo Maxin kohdalla, että se olisi oppinut nukkumaan jo aikaisemmin.. Koska tällä menetelmällä meille ei kyllä siunaantunut montaakaan ns. täydellistä yötä. Sama rumba alkoi alusta, mutta itsehän tähän on lähdetty. Ja vaikka nyt vähän valitankin, niin ei se poista sitä tosi asiaa, että nämä lapset on tuonut paljon enemmän kun mitä on yöunissa vienyt. Kunhan nyt joskus päästään kaikki yhteisymmärrykseen yöunista niin tämä voidaan siirtää mappi Ö:hön.

Ehkä se voisi itselläkin olla unikoulu edessä, jotta osaisi olla ottamatta sieltä alkuillasta sitä hyvää uniaikaa itseltään pois. Mä saisin helposti venytettyä omaa uniaikaani jopa 8-9 tuntiin, mutta riistän sieltä alkupäästä aina vähintään sen 3 tuntia pois kaikkeen turhaan. 6 tunnin yöunilla vielä pärjään, mutta sen täytyy olla katkeamaton. 5 tunnin yöunilla.. No, jos juon vaan tarpeeksi kahvia, niin ei sekään maailmanloppu ole.


On mun pakko mainita vielä muutamia asioita Maxista. Se on siis alkanut osoittelemaan paljon asioita ja me ollaan opetettu sille sen myötä, että mikä mikäkin on. Se osaa tosi hyvin nykyään tunnistaa sanoista asioita. Melkein ensimmäinen asia minkä se oppi tunnistamaan oli Hathat. Niin, tepä ette sitä ehkä tunnista, koska se on Maxin oma juttu. Voi olla, että olen siitä joskus täällä maininnut, mutta en mä osaa muistaa asioita, joten mahdollisena uusintana; Hathat on iso pingviini-pehmolelu, jonka se sai joululahjaksi. Se istui sen kanssa omassa huoneessa ja tokaisi "hathat" – Siitä lähtien se on ollut Hathat.

Se oli tosi hieno hetki kun se ensimmäistä kertaa osoitti jotain asiaa mitä siltä kysyi. "Missä on Hathat?" ja poika osoittaa juuri oikeaan paikkaan. Se siis oikeasti oppii ja kehittyy kokoaika! Tuli jotenkin todella ylpeä olo siitä. Ja nyt kun se sanavarasto on laajentunut niin paljon niin ei voi kuin ihailla! Vielä kun tulisi sekin päivä, että se alkaisi itse myös käyttämään sitä sanavarastoaan. Ei siis mikään kiire ole, mutta olisihan se kiva.

Nyt itseasiassa – eilenköhän se oli – se alkoi lisäämään siihen osoittamiseen jotain puheentapaista. Se on semmosta, hmm.. Siansaksaa, ehkä? Oltiin paljussa, se osoitti sieltä jotain asiaa ja suusta tuli ihmeellisiä hieman sanoja muistuttavia äännähdyksiä. Mä oon jotenkin ihan varma, että ei mene enää ihan mahdottoman kauan siihen, että äännähdykset muuttuu oikeiksi sanoiksi.

Ja, ja.. No, Maxia hyvin usein naurattaa kun se näkee pikkuveljen. Se on ehkä ihan onnellinen siitä, vaikka ei se siihen hirveämmin koskea uskalla. Katselee etäältä, hymyilee ja naurahtelee. Ja itseasiassa jos vauvan laittaa makaamaan Maxin sänkyyn, niin Max saattaa mennä sen viereen pötköttelemään. Se on vaan niin.. Jotenkin.. Tiedättekö, se sulattaa sydämen. Voi että!

Hmm, tässä lähestyy nyt kovasti semmoinen päivä kun Max lähtee vähän kokeilemaan päiväkotia.. Siis se on hyvä vaan sen takia, että se on sen kehitykselle tärkeää, mutta mua hirvittää se, että se aika on pois meiltä. Joku muu viettää aikaa meidän lapsen kanssa, vaikka meilläkin olisi siihen mahdollisuus.. Mutta siihenhän tämä luultavasti enenevissä määrin menee nyt koko loppu elämän. Lapset on enemmän ja enemmän pois kotoota ja sitten ne lopulta muuttaakin pois. Hyi! Ei laukata yhtään enempää edelle! Nämä hetket on tässä ja nyt ja niistä pitää osata nauttia. Kaikelle on aikansa ja paikkansa, mutta carpe diem. Tai elä hetkessä, miten tahansa.


Ja nyt ei mulla muuta, johan tässä tulikin taas jos jonkinlaista juttua. Se olisi siispä ensi kertaan ihmiset!

Terveisin,
Vesa-Matti

Pidän koulutuksesta, mutta..

Ai että mä siis melkein rakastan sitä kaikkea suunnittelutyötä mitä saan tossa koulutuksessa tehdä. Sitä on vaan ollut liian vähän, toistaiseksi. Siis se kun saa vaan sommitella ja asetella asioita hyvään järjestykseen. Se on niin miellyttävää, että haluaisin tehdä sitä vaan enemmän ja enemmän. Tahtoisin vain sommitella asioita työkseni.

Esittelen teille pari juttua tässä nyt. Ne on screenshotteja, koska mä en ole vielä ihan täysin sisäistänyt miten noi Miro-nettisivut toimii. Mä voisin toki jakaa ne tänne linkkeinä ja te voisitte niitä käydä katsomassa, mutta pelottaa, että joku menee ja sotkee ne ennen kun opettaja on tarkastanut ne.

Tässä on siis ensimmäiset koskaan alusta loppuun itse suunnittelemani nettisivut. Tottakai siihen on otettu mallia erilaisista lähteistä, mutta mä olen ton palapelin itse rakentanut. Kuva on hyvin epäselvä, koska se on tosiaan näyttökuva semmosesta isosta netissä toimivasta valkotaulusta, joka toimii meidän työkaluna aika pitkälti näissä suunnittelutöissä. Ette te ehkä tosta kuvasta ymmärrä paljoa, mutta mä olen jotenkin tosi innoissani ja halusin sen esitellä. Ei se siis edes ole mikään kovin erikoinen, mutta mä olen sen itse tehnyt!

Tästä ymmärrätte tuskin sitäkään vähää. Tämä tässä on kuitenkin tuotantosuunnitelma. Kuva on hyvin kauas zoomatusta valmiista suunnitelmasta, joten sen takia siinä näkyy vaan asioita, joista kukaan ei ymmärrä mitään. Tänään käytiin siis läpi sitä, että mistä nettisivujen rakentaminen firmalle alkaa ja tämä on se kaava. Tuotantosuunnitelma. Mä otan yhden kuvan vielä tuolta ihan vasemmasta alakulmasta, jotta näätte tämän olevan muutakin kun epämääräistä mössöä.

Tästä on siis mainittava se, että meille annettiin ohjeeksi, että jos meillä ei ole toista näyttöä, niin älkää tehkö perässä samaan aikaan. Kykyjäni siis aliarvioitiin ja näytin ainakin itselleni, että olen mä vaan aika taitava, koska siis tein tätä samaan aikaan. Opettaja siis näytti meille kokoaika, että miten tätä tuotantosuunnitelmaa laaditaan. Mä kuuntelin ja katsoin ohjeita, kävin nopeasti väsäämässä tätä omaa versiotani, jonka jälkeen taas palasin kuuntelemaan mitä seuraavaksi tehdään. Lopuksi vielä hioin kaiken viimeisen päälle, koska se oli sitten enemmän sitä mistä eniten tykkään.

Ja siis tässä mä vaan pidän paljon siitä miltä sain sen näyttämään. Värit, viivat, tyylit ja kaikki. Pelkkää sommittelua, mutta ah, niin tyydyttävää! Teille se on viivoja, muotoja ja tekstiä, mutta mulle se on enemmän. Siis ihan vaan sen takia, että sain siihen semmosen harmonian josta pidän.


Ja vaikka mä olen pitänyt tästä koulutuksesta tähän asti hyvin paljon, niin tänään mulle ilmestyi taas pieni ahdistuksen peikko olkapäälle. Te tiedätte, että mä en ole sosiaalinen ihminen. En todella. Tänään selvisi, että kun me sitten aikanaan laaditaan näitä verkkosivuja koulun kautta valikoituneelle firmalle, niin meidän täytyisi olla sosiaalisia.

Mä ajattelin, että kun saan olla täysin etänä, että mun ei tarvitsisi välttämättä puhua kenenkään kanssa. Tähän asti ei ole tarvinnutkaan. Kaikki on hoitunut kirjoittelemalla, joka on minulle hyvin oma tapa keskustella ihmisten kanssa.

Mun pitäisi olla valmis menemään johonkin firmaan ja esittää olevani kiinnostunut niiden asioista. Ottaa selvää kaikesta. Siis oikeesti, kaikesta. Ja olla kiinnostunut siitä kaikesta. Eikö tämä ala olekaan semmoinen, että saisin vaan olla ihmisiin yhteydessä sähköpostitse ja hoitaa asioita itsekseni? Miksi minun täytyisi poistua kopistani jos täällä kuitenkin kaikki työ tapahtuu? Mä en todellakaan ollut ajatellut tähän liittyvän tämmöistä, joten se vähän nyt ärsyttää. Ja ahdistaa.

Ja siis ei tässä työssä sitä vaadita oikeasti, ainakaan aina. Meidän vaan pitää olla niin paljon nyt samaan aikaan; meidän täytyy olla myyjä, projektipäällikkö, AD, fronttaaja ja devaaja samassa paketissa. Ja mitä ilmeisemmin firmoissa on yleensä nämä hahmot erikseen. Siinä kohtaa kun mun täytyy olla myyjä, niin mennään täysin pois mun mukavuusalueelta. Ja sit jos mun täytyisi olla jonkinlainen johtaja, niin.. No, ei varmaan olisi mitään tietoa enää koko mukavuusalueesta.

Mä toivoin, että saisin keskittyä tässä vaan olemaan AD = art director = graafikko tai fronttaaja = front-end designer = joka vääntää sivupohjasta verkkosivun. Ne olisi mun mukavuusalueella täysin. Niitä hommia mä osaan ja niitä hommia mä tykkään tehdä. Suunnittelua ja toteuttamista ilman, että tarvitsee olla yhteydessä keneenkään.


Mutta kuulkaahan ihmiset; voi hyvinkin olla, että mä taas yliajattelen. Ehkä kaikki on oikeasti paljon helpompaa kun miten mä sen ajattelen. Sama ongelma mulla on ollut aina kaikessa työssäoppimisessa. En ole sosiaalinen, joten pelkään kaikkea sosiaalista aina etukäteen. Kokkialakaan ei ollut yksinäistä työskentelyä, vaan jouduin käymään töissä Hesburgerissa, jossa piti kyetä jonkinlaiseen kommunikointiin muiden kanssa. Osaanhan mä apua pyytää ja kertoa jos on jotain asiaa, mutta enempää mä en oikein osaa. Hesburgeristakin selvisin kuitenkin suhteellisen hyvin arvosanoin. Ainoat miinukset tuli siitä, että en suostunut kassalle, enkä sen takia oppinut käyttämään kassaa. Silti, arvosana 4, yhden huonompi kuin paras. Osaan sen mitä haluan osata, mutta jos siihen liittyy sosiaalisuutta niin sitten se aina lorisee nilkoille.

Ehkä mä yritän nyt vaan keskittyä oppimaan ja murehdin sitä sosiaalista puolta sitten kun se on ajankohtaista. Jos mä rupean sitä tässä kohtaa jo puimaan päässäni liikaa, niin kohta tästäkin alasta tulee mulle epämiellyttävä. 

Ja hieman asian vierestä: Mä oikeesti oon välillä miettinyt sitä, että mitä jos vaan alkaisin esittämään mykkää? Se olisi mulle helppoa, koska en muutenkaan puhele liikoja. Jos olisin ensikättelystä lähtien mykkä, niin multa ei odotettaisikaan mitään puhetta ja selviäisin asioista ilman epämiellyttäviä keskusteluita. Ja siis mä en vaan voi sille mitään, että musta ei koskaan tullut sosiaalista ihmistä. Ja koska ei ole sosiaalinen ihminen, niin ei myöskään pidä sosiaalisista tilanteista. Ja jos ei pidä sosiaalisista tilanteista, tai kykene niihin erinomaisesti, niin on heti jotenkin automaattisesti huonompi ihminen. Mut on tämän vian takia jätetty niin monta kertaa ulkopuolelle kaikesta, että kyllä se on alkanut tässä vuosien varrella itseäkin ärsyttämään ihan huolella. Miksi kukaan haluaisikaan olla ihmisen kanssa, joka osaa vaan vastata kysymyksiin, mutta ei tuo keskusteluun mitään lisää? Niinpä. Vaikka siis sitten kun mä pääsen ihmisen kanssa yli siitä sosiaalisten tilanteiden vaikeudesta, niin sittenhän mä olen taas ihan rasittavuuteen asti äänessä – kysykää vaikka Ronilta.


No, eipä mulla tässä nyt muuta. Halusin vaan tehdä tämmösen päivityksen tähän väliin, koska tuli tämmönen sopiva väli. Eira meni poikien kanssa taas käymään äitillään, joten mulla oli vähän ns. omaa aikaa. Nyt ei mulla muuta, joten seuraavaan kertaan ihmiset!

Terveisin,
Vesa-Matti

Lisää elokuulumisia

Mulla on tässä nyt tämmönen tilanne, että pitänee kirjoittaa elokuulumisia lisää. On jotenkin tosi vaikee olla luova ja keksiä uusia otsikoita tämmösille merkinnöille, jotka kattaa juttua sieltä ja toista juttua tuolta. On kuitenkin asiaa mitä haluaisi kirjottaa talteen, mutta aikaa on nyt jotenkin todella vaikea löytää. Lähes kaikki aika menee tossa perheen parissa touhuillessa, mutta en mä siitä valita. Ja yleensä tyhjät välit täytän kännykkäpeleillä, koska ne on helppo pistää pois kun tilanne niin vaatii. Yleensä siis on helppo, mutta on niitäkin pelejä sitten mitkä vaatii vähän liikaakin keskittymistä ja joita ei vaan voi jättää kesken. Mutta ne ei nyt ole tän jutun juoni.


Kerroin tossa aikaisemmassa elokuulumisia-merkinnässä siitä, että olen aloittamassa koulun. No, nyt olen siis aloittanut jo koulun, mutta se ei ole yhtään semmoista kun olin ajatellut. Olin varautunut siis siihen, että joudun heräämään joka aamu, keittämään kahvia ja tulemaan tietokoneelle kuuntelemaan oppitunteja. Olisin jopa ehkä halunnut, että asia olisi ollut niin. Niin ei kuitenkaan ilmeisesti ole, koska näillä näkymin meillä on luentoja vain perjantaisin. Perjantaisin käydään myös läpi tehtävät mitkä olisi suotavaa suorittaa ennen seuraavaa perjantaita.

Ensimmäisen luennon jälkeen täytyy sanoa, että mä olen ehkä jopa ihan innoissani tästä. Käytiin vähän läpi sitä mistä nettisivut koostuu ja ryhdyttiin pala palalta käymään niitä läpi. Sitten meidän piti ottaa screenshot Jamin verkkosivuista, pilkkoa se itseksemme osiin ja nimetä osat. Siinä sitä sitten oppii mikä on header, mikä on footer ja mitä kaikkea muuta verkkosivut vaatii. Vaikkakin, no, ne oli minulle jo kyllä ennestään tuttuja, joten tehtävä oli sikäli aika helppo. Kertaus on kuitenkin opintojen äiti, joten pidän noita tehtäviä oikein hyvinä.

Ennen seuraavaa perjantaita meidän pitäisi suunnitella sivupohjat verkkosivulle. Sitä tehtävää jotenkin jostain syystä jännitän, koska en ole koskaan aiemmin suunnitellut mitään verkkosivuja alusta loppuun itse. Aina olen kaivanut netin syövereistä valmiin sivupohjan ja muokannut sitä mieleni mukaan. Nyt ei saa käyttää mitään valmista vaan täytyy itse kaikki suunnitella. Sitten kun siihen tehtävään tartun niin voin sanoa, että oppiminen todella alkaa. 

No, nämä on kyllä semmosia asioita, mitkä ei varmasti teitä lukijoita kiinnosta. Teitä kiinnostanee varmaan vaan se, että mä olen nyt aika innoissani tästä koulutuksesta. Ja mä olen innoissani siitä, että mä vihdoin olen ottanut askeleen tätä IT-alaa kohti!


Sitten mua huvittaisi jutella hieman työvoimatoimistosta. Mä laitan niille huomenna yhteydenottopyynnön, koska minä nyt olen ilmeisesti taas onnistunut jollain tavalla sotkemaan asiani. Mutta syytän siitä silti työvoimatoimistoa.

Mähän olen siis viimeisen 3 kuukauden aikana hakenut 12 työpaikkaa. Koska se on se minimi ja mä en extra-hakemuksia tällä hetkellä laita – ellei jokin työpaikka todella kiinnosta. Mulle on vastattu tähän mennessä kahdesta paikasta kieltävästi ja loput ei ole vastannut ollenkaan. Olisi toki kiva aina kuulla, että en ole tullut valituksi, mutta enhän minä voi sitä vaatia. Hiljaisuus ei luultavasti tässä yhteydessä ole kuitenkaan myöntymisen merkki, joten oletan mun hakemusten menevän vaan suoraan roskakoriin.

Eikä ne työhakemukset ole nyt se ongelma. Mä olen vaan noudattanut suunnitelmaa, jotta mä saan jostain jotain rahaa, jolla osallistua ruokabudjettiin ja maksaa laskuja. Ongelma on lähinnä nyt se, että mulle on sanottu toista ja mä olen toiminut sen mukaan, vaikka mun olisi pitänyt toimia toisin. Mulle laitettiin suunnitelmaan, että "tapaan työhönvalmentajan sovitusti" ja määräajaksi 30.6. Siinä luki kyllä, että "toteutut: kyllä tai ei". Se on toteutunut kyllä, mutta mä muistan kun mulle työkkäristä sanottiin, että merkkaa se kyllä siihen sitten kun se valmennus jollain tavalla päättyy – eli työllistyn tai jotain.

Koska määräaika oli mennyt jo kauan aikaa sitten niin mä oletinkin, että tehdään niin kuin oli puhelimessa sovittu. Merkkaan sen tapahtuneeksi kun työhönvalmentajan kanssa saadaan mun asiat reilaan. Vaan mitäpä kävi nyt? Mä sain perjantaina illalla ilmoituksen, että mulla on postia OmaPostissa. Menin tottakai katsomaan, että mitäpä postia minä nyt olen saanut. TE-palvelut oli lähettäneet mulle kirjeen, jossa kerrottiin, että "et toteuttanut sovittua suunnitelmaa".

Tutkin asiaa ja ainut ns. toteuttamatta jätetty suunnitelma oli tämä "kyllä"-merkki sieltä työhönvalmentajan tapaamisesta. Mä muistan oikein hyvin kun puhelimessa mulle sanottiin, että "älä välitä siitä, koska merkataan se sitten lopuksi". Ja nyt mua ärsyttää, koska mä olisin voinut merkata sen ihan koska tahansa tapahtuneeksi, mutta mun ei ole pitänyt vaan välittää siitä. Siitä voi tulla nyt sanktiota ja hyvin suurella todennäköisyydellä se pistetään täysin mun omaan piikkiin. Ja se on nyt sitten jo toinen tämmönen virhe, joka on johtunut epäselvistä puhelimessa annetuista ohjeista. Toinen virhe johtaa siihen, että en seitsemältä päivältä saa rahaa ollenkaan.

Mä haluaisin myös laittaa kirjeen TE-palveluille, koska nekään ei ole noudattanut suunnitelmaa. Mulle sanottiin puhelimessa joskus sekin, että "uuteen malliin kuuluu se, että me ollaan asiakkaan kanssa enemmän yhteydessä. Soitellaan kerran kuukaudessa ja käydään asioita läpi." Ei edelleenkään ole soitettu, ei kolmeen kuukauteen. Soitetaan vaan ja ainoastaan silloin kun laitan sinne yhteydenottopyynnön tämmösten virheiden takia. Ei sillä, ei mua kiinnostaisikaan jutella kenenkään kanssa joka kuukausi todennäköisesti samoja asioita, mutta mua ei myöskään kiinnostaisi tämmöset virheet, jotka ei tavallaan edes johdu musta. Johtuu vaan sen verran musta, että kuuntelin mitä sanottiin.

Ja muutenkin; jos se suunnitelma oli mennyt umpeen jo 30.6. niin minkä takia olen jättänyt noudattamatta sitä vasta nyt? Argh! Voin kertoa teille, että Riihimäellä työkkärin kanssa asiat toimi paremmin. Tää Hyvinkään toimipiste on tuntunut tähän mennessä lähinnä vitsiltä. Ihan kun niiden tehtäväksi olisi täällä annettu se, että antakaa epäselviä ohjeita, jotta ihmiset sotkee työnhakunsa ja menettävät tukensa.

Itseasiassa, mä en edes odota huomiseen. Kyllähän se yhteydenottopyyntö odottaa siellä, vaikka laittaisin sen jo tänään. Sen jälkeen laitan sähköpostia vielä työhönvalmentajalle, koska mä luulen sen voivan myös ilmottaa niille siitä, että suunnitelma on toteutunut kyllä. Ärsyttää suuresti. Jatkossa jos siellä on yhtään kohtaa mihin voin vastata tai olla vastaamatta, niin vastaan niihin vaikka se erikseen kiellettäisiin. Mä en enää jaksa tämmösiä, koska nää stressaa ja mä en kaipaa semmosta elämääni.


Jotenkin en haluaisi aina säästää näitä vauvajuttuja tähän samaan ja tänne loppuun, koska näistä olisi hirveän kiva kirjotella erikseenkin. Mutta taas toisaalta, tommosen vihaisen avautumisen jälkeen on hyvä lukea vielä hyviäkin juttuja, eikö? Enkä mä tosiaan löydä koskaan aikaa kirjottaa, joten kaikki pitää tehdä sitten aina tässä kerralla kun löytää sopivan välin. Se tuntuu tyhmältä ja tylsältä joo, mutta se taitaa nyt vaan olla tämän vauva-ajan henki.

Halusin siis kertoa teille sen, että tämä on taas uutta ja jännää. Uudella tavalla uutta ja jännää vanhalla ja uudella tavalla. Oliko tarpeeksi sekavaa? Koska siis.. No, alotetaan ihan siitä, että mä olen aina ihan pysäkillä kun pidän vauvaa sylissä ja katson sitä. Mä vaan ihmettelen, että miten Max voi taas olla noin pieni? Vaikka se ei ole Max. Tämä uusi täydellinen pikkuinen on vaan niin samannäköinen kun Max oli pienenä, että kun sitä katsoo niin tuntuu kun olisi palannut ajassa taaksepäin. Mä en tiedä koska mä sisäistän sen täysin, että tämä on nyt uusi, eikä kukaan ole matkustanut ajassa mihinkään. Aika on tämä ja jälkeläisiä nyt kaksi.

Ja sitten se kun tultiin uuden vauvan kanssa kotiin, niin miten paljon Max kasvoi siinä hetkessä.. Edelleenhän se on sama pieni poika, mutta jotenkin omassa päässä tapahtui joku Maxin aivan valtava kasvu ja meidän pieni poika ei enää ollutkaan niin pieni poika. Maxin varpaat, sormet ja kaikki on nyt jotenkin ison pojan sormia, varpaita ja kaikkea. Jotenkin pienuus sai uuden määritelmän, koska uusi vauva on niin pieni. Mutta siis se Maxin ns. kasvu ei ole mitenkään edes huono asia. Se oli jotenkin tosi hieno fiilis tajuta, että Max on oikeesti kasvanut tosi paljon ja se kehittyy edelleen päivä päivältä kohti sitä miksi se nyt koskaan haluaa tullakaan. Tavallaan siis oli siltäkin kantilta tosi hyvä, että tuli uusi pienokainen. Tajuaa miten nopeasti tämä aika menee ja miten nopeasti nämä lapset kasvaa. 

On vaan niin ylpeä kummastakin. Ja onnellinen. Mä joskus pelkäsin, että mä en tule koskaan saamaan omia lapsia. Mutta nyt kaikki on onneksi toisin. Niitä on kaksi ja mä olen hirmuisen onnellinen siitä, että mun suurin haaveeni on toteutunut nyt kahdesti.

Ja oon myös onnellinen siitä, että Max on ottanut tilanteen todella hyvin tän pikkuveljen kanssa. Max on pikkuveljestä myös hyvin onnellinen, sen huomaa. Vaan kun malttaisi odottaa, että pikkuveli kasvaa leikki-ikään, eikä rupeaisi liian aikaisin sitä retuuttamaan. Onneksi Max vielä toistaiseksi hakee vanhempia leikkimään, eikä esimerkiksi lähde pikkuveljeä repimään perässään. Nyt täytyy koputtaa puuta, kop-kop.

Mutta sitten täytyy kertoa sekin, että Max on nyt kaksi kertaa uuden vauvan kotiutumisen jälkeen saanut aivan järkyttävän raivarin. Se vaan karjuu, heittäytyy, karjuu ja heittäytyy. Sitä ei ole saanut rauhalliseksi millään vaan on pitänyt odottaa, että se menee ohi omalla painollaan. Kyllähän noitakin tunteita saa näyttää, mutta ihan noin hurjiksi en haluaisi niiden kehittyvän. En tiedä liittyykö se uuteen vauvaan millään tavalla vai onko tämä taas vaan joku uusi vaihe, mutta yleensä siihen on liittynyt huonot unet. Voi siispä olla, että kaikki liittyy kaikkeen, mutta Max tarvitsee oikean määrän unta. Vaikka siis onhan Max muutenkin tosi herkkä. Toivon vaan, että se herkkyys muuttaisi jossain vaiheessa muotoaan, eikä se olisi aina tota hermot menee heti -meininkiä.

Uusi vauva taas on.. No, ilmeikäs. Kyllä te tiedätte, että ei vastasyntyneet oikein vielä tee mitään. Sen luonnetta on todella vaikea arvioida, joten täytyy vaan odottaa. Tällä hetkellähän kaava on: syö – kakkaa ja pissaa – nuku – syö – kakkaa ja pissaa – syö – nuku.. Toisinaan on vähän pidempiä hereilläoloaikoja ja silloin sen kanssa voi hetken rupatellakin. Ja tässä kohtaa teille selviää se, että minkä takia meillä ei aika riitä mihinkään ns. omaan; Max ja uusi vauva toimii vuoronperään. Tavallaan. Max herää, vauva nukkuu, Max menee nukkumaan, vauva herää. Max syö, vauva kakkii, vauva syö, Max kakkii. Ennen koin, että Maxin päiväuniaika on semmonen, että tästä minä otan ilon irti ja teen jotain. Nyt se hetki voi mennä uuden vauvan kanssa seurusteluun. En siis sano sitäkään huonoksi, en todella. Sanon vaan, että nyt ei aika riitä oikein muuhun.

Omaa aikaa löytyy sitten illalla, mutta silloin yleensä katsotaan Eiran kanssa tv-sarjoja. Eikä iltaisin jaksa enää muutenkaan tulla tänne koppiin mitään touhuilemaan. Tänään tämä onnistui lähinnä siksi, että Eira meni myös päiväunille ja sai ilmeisesti uuden pikkuisen tekemään samoin. Nyt mulla oli hyvä hetki tulla vaatehuoneeseen ja kirjoittaa teille merkintä kaikesta.

Ehkä minustakin voi taas joku kaunis päivä tulla parempi bloggaaja, mutta nyt tämä on tätä. Nyt ei mulla kaiketi muuta, joten seuraavaan kertaan ihmiset!

Terveisin,
Vesa-Matti

Kuopus on tullut kotiin!

Hei sinä! Tässä on ollut vähän kaikenlaista, joten ei ole kerennyt oikein tulla kirjottamaan mitään. Nyt kerkeän, koska varasin tähän päivään itselleni tämmösen tietokoneslotin Maxin päikkäreiden ajaksi. Siis ei mun sitä tarvinnut mistään muualta varata kuin vain omasta päästäni, koska mä oon nykyään tosi huono istumaan tietokoneella ja mun täytyy valmistautua siihenkin hyvin. Tai siis varmistaa vaan, että kun mä vaivaudun koneelle niin mun ei tarvitse tätä ihan heti jättää kesken. Teen niin paljon juttuja kun mahdollista yhdellä kertaa, että ei tarvitse kohta taas olla täällä kopissa.

Täytin tossa muutaman työhakemuksen, koska työkkäri pakottaa. Luin myös ton info-paketin tohon koulutukseen liittyen, mutta se ei kyllä kertonut mulle yhtään mitään. En edelleenkään tiedä muuta kuin sen, että koulutus alkaa tänä perjantaina, 19.8.2022. Mulla ei ole mitään linkkiä mihinkään Teams-puheluun tai muutakaan, mutta mä uskon, että kaikki tarvittava informaatio mulle vielä annetaan. Toivottavasti.

Sitten kävin läpi vielä vähän tän blogin tilastoja, koska ne pitää aina tarkistaa. Vaikka se liikenne täällä mun blogissa ei olekaan kun alle 20 ihmistä / merkintä, niin silti nämä tiedot on mulle tärkeitä. On olemassa ainakin kourallinen ihmisiä, joita mun merkinnät kiinnostaa ja sekin jopa motivoi.

Ja kun tämä blogi tuli tässä avattua niin ajattelin, että kirjoitetaan samalla vähän. Tässähän tätä jo jonkin verran tuli, mutta siirrytään nyt siihen itse asiaan!


Tosiaan, 11.8.2022 meille syntyi toinen poika. Mentiin sairaalalle heti aamusta, koska synnytys piti käynnistää erinäisistä syistä johtuen. Ja olihan laskettu aikakin mennyt jo, joten pieni oli valmis maailmaan.

Käynnistelyssä menikin sitten se koko torstai. Melkein. Hitto kun mä olen huono muistamaan noita kellonaikoja, enkä mä nyt löytänyt tähän hätään sitä lappua, missä ilmoitettiin kaikki vauvan syntymätiedot.. Sen mä voin ehkä sanoa varmaksi, että kello oli 19 ja jotain kun poika tuli vauhdilla maailmaan. Oisko ollu ollut 19:28? Ja siis tää kellonaika-ongelma on kytköksissä siihen, että mä en muista päivämääriäkään. Eikä tarkoita, ettäkö olisin jotenkin väliinpitämätön; mitkään numerot ei vaan jää mun päähän jostain syystä.

Eira sinnitteli tosi pitkään ilman mitään kipulääkkeitä. En tiedä miksi, eikä taida tietää Eira itsekään. Mä yritin sille aina välillä sanoa, että pyydä nyt joku antamaan jotain, mutta ei. Kivut oli kuitenkin jo sitä luokkaa, että Eiralta pääsi suustaan tahattomia kirosanoja. Sitten kun Eira viimein suostui soittamaan henkilökuntaa paikalle ja pyytämään kivunlievitystä, niin sittenhän jo alkoikin tapahtua. Kätilö oli just hakenut jonkinlaisen anestesia-kärryn ja valmisti sen ääressä oikeanlaista annosta lääkettä. Eira oli kääntyneenä kyljelleen katse mua päin, otti mua kädestä kiinni ja alkoi valmistautua piikkiä varten. Piikkiä tai mitään lääkettä ei keretty antamaan kun Eira alkoi jo puristamaan mun kättä synnytyksen käynnistymisen merkiksi. Ja vauva sieltä sitten putkahtikin jo maailmaan ihan muutamassa minuutissa.

Kaikki tapahtui siinä sitten jotenkin niin tosi nopeesti. Katottiin Eiran kanssa vaan toisiamme tyhjät ilmeet kasvoillamme, kun ei kumpikaan oikein tajuttu mistään mitään. Kätilö kertoi, että pää syntyi ja mä sitten harhauduin katsomaan tätä tapahtumaa. Vauvan pää oli aivan sininen, mutta se oli oikeasti ulkona. Siellä siis oikeasti oli ollut vauva kokoaika, mutta eipä mun aivot sitä olleet täysin sisäistäneet. Tuli kaikenlaisia pelkoja vauvan väristä johtuen, mutta silti hirveesti onnellisuutta siitä, että siellä oli vauva ja sitten taas pelkoa, mutta lopulta kuitenkin eniten sitä onnellisuutta, koska se sinisyys lopulta hävisi. Napanuora oli kietoutunut käsittääkseni kierroksen kaulan ympärille ja se oli hieman vaarallinen tilanne. Se kuitenkin tuli sitten niin nopeesti, että mitään kunnon hätätilannetta ei kerennyt kehkeytymään. Onneksi.

Siinä se sitten oli se vauva, Eiran päällä makoilemassa ja väri alkoi hiljalleen muuttua normaalimmaksi ja normaalimmaksi. Pieni, täydellinen vauva. Sitä oli vaan pakko katsoa ja katsoa. Valehtelisin jos väittäisin, että silmät pysyi kuivana koko toimituksen ajan. Kyllä pääsi onnenkyyneleitä.

Eira oli saanut verenpaineeseen jotain lääkettä ja sen takia oli tiedossa, että Eira ja vauva jää vielä sairaalaan. Joskus 23 aikaan lähdettiin viemään Eiraa, vauvaa ja Eiran tavaroita kohti perhehuonetta, jossa sitten vierähtikin seuraavat pari päivää pienessä tarkkailussa. Minä toki lähdin kotiin, koska olisi ollut kallista puuhaa jäädä munkin vielä sinne makoilemaan. Seuraavana aamuna sain touhuta Maxin kanssa tovin, sitten Eiran äiti taas tuli Maxia hoitamaan ja mä pääsin takaisin sairaalalle.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Vesa-Matti Nikander (@tekkomus) jakama julkaisu

Toisena päivänä napattiin tämä kuva. Siinä hän nyt sitten on, meidän kuopus. Syntymämitoiltaan 3154 grammaa ja 49 senttiä. Nimeltään.. No, enpäs sitä teille kerrokaan. Me ollaan kutsuttu sitä nyt possuksi, kuten ollaan kutsuttu Maxiakin. En tiedä miksi, mutta jostain syystä meillä on nyt kaksi possua, vaikka ihmisiä kumpainenkin oikeasti on. Mä jotenkin oletan, että possu tulee pojasta, mutta se on sitten kuitenkin jotenkin hauskempi sanoa. Häntä kutsutaan myös paljon pikkuveliksi, koska Max on alkanut tunnistamaan sen. Kun kysyy Maxilta, että "missä pikkuveli?" niin Max etsii katsellaan pienen veljensä ja osottaa yleensä aina oikeaan paikkaan.

Se oli muuten tosi hellyyttävä se Maxin ja pikkuvelin ensikohtaaminen. Voi että. Pakko sanoa, että meikäläisellä kostui siinäkin kohtaa silmät ja huomasin nauhoitetusta videosta sen, että myös Eiralla meni ääni hieman rikki liikutuksesta. Max oli siis oikeasti tosi innoissaan! Se vaan hymyili ja piti tosi semmosta innostunutta ääntä. Ja kun vauvalta pääsi sitten pieni itkahdus, niin Max yritti olla ystävällinen ja heitti tälle oman tuttinsa. Ja toisenkin oman tuttinsa Onneksi osasin jotenkin varautua näihin ystävällisiin eleisiin ja mulla oli käsi välissä, eikä tutit osunut vauvaan.

Nyt Max ei ihan hirveesti ole ollut kiinnostunut pikkuveljen meiningeistä, mutta aina välillä käy vähän ihmettelemässä sitä. Odottaa varmasti jo tosi innoissaan, että pääsee jossain kohtaa leikkimään sen kanssa. Siihen vaan menee tovi jos toinenkin. Nyt kun tämä on tätä lähinnä makaamista, syömistä, kakkimista ja pissimistä.


Vaikka onnellinen onkin, niin ei sitä voi kieltää, etteikö olisi kaikenlaisia pelkotilojakin taas. Päälimmäisenä ehkä se, että osaako sitä huomioida kummankin lapsen riittävästi? Max ei ole vielä osoittanut hirveesti mitään mustasukkaisuutta, koska ei sen elämä ole vielä paljoa muuttunut. Isi ja äiti leikkii kumpainenkin Maxin kanssa minkä kerkiää. Jossain vaiheessahan se kerkiäminen vähenee kun uusi lapsikin alkaa vaatimaan omaa osuuttaan huomiosta. Tai siis vaatiihan se nyt jo ja se myös saa sitä huomiota.. Mutta.. No, siis tää on varmaan taas joku vaan tämmönen mun päänsisäinen juttu. Haluan olla isä kummallekin pojalle yhtä paljon ja sitä kautta sitten vaan jännittää, että osaanko. Ehkä sitä osaa? Tässä ollaan vaan niin uudessa tilanteessa taas, että kaikenlaisia ajatuksia pyörii.

Pääosin on kuitenkin mennyt nyt hyvin. Tai siis.. No, en mä koe, että tässä olisi ollut vielä mitään negatiivisia seikkoja. Toivottavasti ei tulekaan ja kaikki menee omalla painollaan vaan hyvin eteenpäin. Ja hei, Maxin kanssa ei päästy koskaan oikein siivoilemaan pukluja, mutta tämä uusi kaveri tarjoilee niitä ihan kiitettävästi. Eli nyt me päästään kokemaan tämäkin! Eilen pikkupossu makasi mun päällä ilman minkäänlaista vaatetta tai vaippaa ja mä sain korttipelisanastoa käyttäen suoran. Ensin puklun kaulalleni, sitten pissan vatsalleni ja vielä lopuksi tai jossain vaiheessa, oli ilmestynyt se kakkakin mun päälle. Ei harmittanut, vaikka vähän harmitti se, että piti siinä sitten tosi väsyneenä vielä suihkuun raahautua.

Ja nyt ei mulla enää muuta. Tässä oli tämmönen aika kattava pakkaus siitä miten tässä nyt eletään. Eli seuraavaan kertaan ihmiset!

Terveisin,
Vesa-Matti

Lepää rauhassa Vesa-Matti Loiri

Viime merkinnässä sanoin, että tulen kirjottelemaan seuraavan kerran vasta sen jälkeen kun uusi vauva on syntynyt. No, ei se vielä ole, mutta mun oli pakko tulla muutama sana kirjottamaan.

Mä oon semmonen ihminen, että mä en helposti luo mitään tunnesiteitä julkkiksiin, koska.. No, ne ei kuulu mun elämään silleen. Mä saatan muusikoita kuunnella radiosta ja näyttelijöitä katselen elokuvista ja sarjoista. Ei ne ole mulle sen enempää. Tästä syystä en ole kokenut mitään erikoisempia tunneryöppyjä kun joku julkisuudesta tuttu henkilö on kuollut. Tottakai mä siis koen jonkinlaisen semmosen surullisuuden, koska enhän mä nyt mikään tunteeton ole. Kaikki kuolemat on surullisia.

Nyt kuitenkin, tällä kyseisellä päivämäärällä.. Ihminen, joka on pyörinyt meidän telkkareissa aina ihan lapsuudesta asti ja jonka yksi kappale on mun karaokebravuuri.. No, näättehän te sen jo otsikosta ja varmasti olette uutisiakin lukeneet; Vesa-Matti Loiri, mestari, on nukkunut pois. Tämän tiedon kuultuani mun sydän jätti yhden lyönnin välistä ja se humahti vahvana suruna päähän. Jäi hetkellinen tyhjyys.

Viime viikonloppuna oltiin istumassa puistossa ja juomassa vähän lonkeroa. Siellä tuli puheeksi, että Loiri oli joutunut sairaalaan. Selitin sitten pienessä hiprakassa kuinka "pala mun sielua lähtee jos se nyt kuolee!" No, pala sielua on kai nyt sitten lähtenyt. Ja se siis johtuu ihan puhtaasti siitä, että mut on tosiaan nimetty Loirin mukaan ja kyseinen mestari on koko elämän kulkenut matkassa tv:ssä tai soittimessa. Se on tavallaan ollut esikuva, vaikka en sen jalanjäljissä ole lähtenytkään kulkemaan. Taiteilijasieluja toki molemmat, mutta siihen ne meidän yhteneväisyydet jää – ja mahtava nimi molemmilla!

Taide elää, onneksi. Uuno Turhapuro -elokuvat ei mihinkään poistu ja musiikki on edelleen kuunneltavissa. Hattu pois päästä ja suuri kunnioitus, lepää rauhassa The Vesku!

Tähän loppuun vielä karaokebravuurini ja samalla ehkä suosikkikappaleeni kyseiseltä suurmieheltä. Huh huh, tämäpä melkein kirvoitti kyyneleet silmiin.

Terveisin,
Vesa-Matti

Elokuulumisia

Viime merkinnästä taas vierähtänyt tovi. No, pari viikkoa. Mulla on kyllä tässä välissä ollut niin monta kertaa fiilis, että tekisi ihan mieli kirjoittaa jotain. En vaan ole saanut mitään aikaan. Ollut taas semmosta kummallista selittämätöntä väsymystä aina välillä. Tai ehkä se selittyy sillä, että univelkaa aika varmasti on jo monen vuoden takaa.

Tänään tulin kirjottelemaan lähinnä siksi, että siis.. No, mut valittiin koulutukseen Alajärvelle. Joka siis sijaitsee 323 kilometrin päässä nykyisestä sijainnistani.. Se on aika pitkä koulumatka, eikö? Mutta sitten päästään siihen parhaimpaan osuuteen; voin suorittaa sen kuulema täysin etänä.

Mähän varmaan jossain vaiheessa puhuin siitä, että haluan siirtyä IT-alalle tavalla tai toisella. No, tämä on nyt jonkinlainen tapa, koska siis mä ryhdyn opiskelemaan verkkosivutuotannon perusteita. En ole vielä lukenut tuota info-pakettia mikä mulle juuri lähetettiin, mutta mä olen melko luottavaisin mielin siitä, että toi on mulle oikea paikka.

Mähän siis olen opiskellut joskus pienempänä jonkin verran HTML-koodia. En koskaan kylläkään ihan niin paljoa, että olisin täysin itse rakentanut ainuitakaan verkkosivuja. Mä käytin kyllä paljon valmispohjia ja osasin muokata niitä tarpeen tullen. Ja jos jotain en osannut niin osasin aina katsoa netistä ohjeet, että miten pitää seuraavaksi toimia. Aihe on ollut mielenkiintoinen, joten mielenkiinto on säilynyt aiheen parissa.

Sen lisäksi oon tän blogin takia joutunut opiskelemaan CSS-koodia. Mun pitäisi kai osata selittää tämä asia jotenkin fiksusti, mutta en osaa. Mä olen vaan itsenäisesti opiskellut sitä, mutta en periaatteessa tiedä siitä mitään historiaa tai miksi tämä koodi on olemassa. Tai tiedän mä sen, että sillä vaikutetaan aika paljon verkkosivun ulkonäköön. Wikipedia sanookin sen olevan "erityisesti verkkosivuille kehitetty tyylisivu". Ja tällä koodilla mä olen siis vaan muokkaillut tämän blogin ulkoasua. Yrittänyt paljon enemmänkin, mutta koska sille ei ole ollut tarvetta oikeasti, niin olen jättänyt opiskelut vaan siihen mitä tarvitsen. 

Ja vaikka mä koen osaavani näitä koodeja tarvittavan paljon, niin silti mulle iski yhtäkkiä kauhu; mitä jos vahingossa vaikka valehtelinkin? Entä jos en osaa yhtään niin paljon kun tuo koulutus vaatii? Mä olen hyvin epävarma itsestäni. Mutta koska kyseessä on kuitenkin verkkosivutuotannon perusteet, niin mä luulen kaikesta osaamastani olevan vaan hyötyä, koska lähdetään varmaan liikenteeseen aika perusmeiningeistä. 

Mutta tiedättekö.. Tämä ala on vaan niin jännä. Mä en periaatteessa tiedä siitä paljoakaan, mutta mä tiedän sen verran, että mä olen hyppinyt näiden tyyppien varpailla jo joskus pienempänä. Tai siis.. No, olen osannut aiheesta pienenä poikana enemmän kun varmaan moni, joka oli mun ikäinen silloin joskus 15-20 vuotta sitten. Ja nyt kun mä olen tän ikäinen ja tämä kehitys on mennyt menojaan, niin mä tiedän, että tuolla on ala- ja yläkouluikäisiäkin, jotka tietää tästä aiheesta ja alasta jo paljon enemmän kun minä. Miksi en vaan hypännyt tähän kärryyn silloin aikanaan, vaikka tiesin tämän kiinnostavan itseäni? Vaikka sanotaanhan sitä, että parempi myöhään kuin ei milloinkaan.. No, nyt mulla on kuitenkin semmonen fiilis, että nyt mennään oikeaan suuntaan. Vihdoin.

Mä käyn ton koulutuksen ja katson sen jälkeen, että mihin se riittää. Jos se ei riitä, niin sitten opiskellaan lisää. Ehkä tosta koulutuksesta löytyy se oikea suunta, että mitä haluan IT-alalla loppujen lopuksi tehdäkään? Kuka tietää. Kai mun pitäisi jo tähän ikään mennessä tietää, mutta.. No, tämmöstä tämä nyt mun kohdallani on.


Tän paikan saaminen tuolta koulusta oli hyvä uutinen tähän viikkoon. Mä suhtauduin asiaan hyvin skeptisesti, koska toi oli lähtökohtaisesti suunnattu Alajärveläisille.. Alajärviläisille? No, niille tyypeille siellä, jotka asuu kohteessa Alajärvi. Ulkopaikkakuntalaisia otettiin käsitykseni mukaan vaan täydentämään, jos jää paikkoja. Mä laitoin hakemuksen perjantaina ja sain heti maanantaina tietää olevani sisällä. Se on aika huippua.

Mutta mikä myös on huippua, jopa paljon huipumpaa – huipuinta! – niin se, että meidän lapsi syntyy tällä viikolla. Eira on joutunut juoksemaan paljon neuvolassa, koska on ollut korkeita verenpaineita ja mitä kaikkea. Tänään taas kävi ja joutui siirtymään jopa sairaalaan lisätutkimuksiin tai jotain. En halua kirjotella tänne liikaa Eiran asioita, joten jätetään tämä ihan vaan tähän. Mutta mitä mä voin kertoa, niin sen, että käynnistys tapahtuu 9.–11. elokuuta.

Eli siis huomenna, ylihuomenna tai yliylihuomenna. Ja mä en edes vieläkään tajua, että meille on tulossa uusi vauva. Mä tajuan sen taas vasta siinä kohtaa kun saan sen pienen ihmeen syliini? Ilmeisesti mun aivoilla ei näin isoja asioita täysin käsitetä ennen kun sen asian itse näkee. Tokihan tämä siis alkoi jännittämään nyt paljon enemmän, koska nyt ei ole enää laskettu aika, vaan tämä ihan oikeasti käynnistetään ja silloin se tulee eikä mietitä. Ja, no, laskettu aika olikin 9.8. joten huomenna jos se käynnistettäisiin, niin se syntyisi silloin kun pitikin.

Mitenhän maltan sitten taas siirtyä opiskelemaan 19. päivä? Hmm, siinäpä vasta pulma. Kaikkea kuitenkin helpottaa se, että tämä on tosiaan etäopiskelua ja käsittääkseni varmasti paljolti itseopiskelua myös. Kai? Toivottavasti? No, se selviää varmasti joskus. Joskus sitä ollaan paljon viisaampia, joskus taas ei. En tiedä.

Haluan taas käyttää sitä hienoa sanaa; utopistinen. Se kuvaa tällä hetkellä taas kaikkea tätä. Asiat tuntuu olevan epärealistisen hyvin mallillaan tällä hetkellä. Mutta enpähän minä olisi minä jos ei jossain päin aivokoppaa koputtaisi se ajatus, että "nyt kun kaikki on näin hyvin, niin kohta tapahtuu jotain todella ikävää". Enhän mä siihen halua uskoa, mutta mun aivot on ärsyttävät. Tiedän, se on ajatusvääristymä. Mä olen tutkinut aihetta, mutta en ole onnistunut näitä kaikkia vääristymiä itseltäni poistamaankaan.

Hmm, no.. En mä tiedä. Nyt vaan odotellaan tätä huipuinta asiaa saapuvaksi syliin ja sitten ruvetaan miettimään sitä koulutusta tarkemmin – jos maltan. Jep, ei mulla nyt muuta, joten seuraavaan kertaan! Ja silloin meidän uusi vauva on varmasti jo maailmassa! Kääk!

Terveisin,

Vesa-Matti