24012017 | Ulkonäköpaineitako?

Tänään mä ajattelin puhua teille vähän "ulkonäköpaineista". Se on lainausmerkeissä ihan syystä. Mä en tule tekemään tätä mitenkään hirveän vakavamielisenä, mutta silti tulen käsittelemään aihetta niinku mä sen itse koen.

Alotetaan ihan sillä, että eilen mä selailin mun vanhoja kuvia. Yhtäkkiä muistin, että mulla on tallessa vielä noin 23 vuotta vanhoja kuvia itsestäni ja tein pienen kollaasin.

Ensimmäinen kuva on sieltä kun olin nollaluokalla ja viimeinen kuva on uusin Facebook-profiilikuvani. Huomaatte, että mä olen ehkä jollain tavalla muuttunut tässä vuosien mittaan.

Huomaatte ensimmäisen "ulkonäköpaineeseen" liittyvän kohdan rivillä 1 kuvassa 7. Jos en aivan väärässä ole, niin se on mun kutosluokan kuva. Kaikki kuvat ennen sitä on "mennään kuvaan sellaisena kun olen"-meiningillä – tai pikemminkin semmoisena kun äiti mut aamulla kouluun laitto. Huomasin sillon kutosluokalla, että kaikki muutkin panosti luokkakuvaan ja meikäläinen sit ennen kuvaa menin laittamaan vessaan tukan pystyyn vedellä.

Sen jälkeen mä vaihoinkin jo koulua ja jo siinä vaiheessa tajusin, että mä tahdon mennä semmosena kun mä olen. Kutosluokan tukka äkkiä pystyyn-kuva oli siis melkein ainut, jossa katsoin mallia muilta – halusin olla kuin muut. Yläasteen sain olla rehellisesti minä.


Rivi 2, kuva 3: Ammattikoululainen ensimmäistä vuotta. Mä olin tuolloin hyvin ahdistunut kaikesta – hei, mä olin teini. Sen näkee varmaan kuvastakin. Lipan alla piilossa ja naama niin tuimana kun vaan voi. Mua ruvettiin kiusaamaan koulussa ja vaikka mä halusin olla semmonen kun mä oon, niin yritin silti "muodin huipulle" – hain kai hyväksyntää. Annoin siis tukan kasvaa ja vaihdoin verkkarit kitaraan, eiku, hetkinen. Ei se noin menny. Tukka kuitenkin sai kasvaa, se oli sillon muotia. Näette siitä seuraavasta kuvasta viimesen päälle muodikkaan hiustyylin.

Toinen vuosi amiksessa ja siihen se sitten jäikin. En löytäny paikkaani sieltä ja jätin koulun kesken. Ja sen jälkeen mä olenkin mennyt ulkonäöllisesti täysin mun omilla ehdoilla.


Rupesin käyttää semmosia vaatteita kun halusin ja ihan sama mitä muut siitä ajatteli. Vielä tänäkään päivänä kaikki ei oo täysin hyväksyny sitä, että mä roikotan housuja tai että annan vaan osan mun tukasta kasvaa – Mä tykkään keesistä. Mä tykkään värjäillä mun tukkaa, koska tykkään myös välillä näyttää vielä enemmän erilaiselta kun muut ihmiset. Kai mun tyylini perustuu siis täysin kapinaan, mutta se on mua.


Minä oon semmonen kun vuodet ja omat mieltymykset on musta muokanneet. Loppupeleissä kuitenkin hei ihmiset, yksi elämä – tee se semmoseks ku haluut (koskee myös ulkonäköasioita). Se on itseasiassa yks semmonen asia, minkä itse olen sisäistänyt tässä vasta viime vuosina kunnolla, ja jonka mä toivon auttavan mut yli mun omista elämää vaikeuttavista asioista.

Menipä tää loppua kohden syvälliseks, vaikka yritin välttää sitä. No, näin se nyt jokatapauksessa menee.

Terveisin,
Tekko