Elämä on hyvää?

Mä oon tässä vähän odotellut sitä, että joku haastaisi mut Facebookissa tällä hetkellä uusintakierrostaan tekevään "Elämä on hyvää" -haasteeseen. Yksinkertaisesti ehkä siitä syystä, että mä pyrin kuitenkin aina ajattelemaan niin, että elämä on hyvää. En sitä olisi ehkä kuvien muodossa onnistunut tekemään täydellisesti, koska mun olisi ihan varmasti tehnyt mieli alkaa selittelemään kuviani. Mutta eikai pieni sääntörikkomus voisi haitata? Ja toisaalta; miksi mä edes odotan, että joku haastaa? Kai mä voisin toitottaa elämän hyvyyttä ilman, että mua on edes haastettu johonkin somehaasteeseen.


Mulle on kerran mun elämäni aikana sanottu, että mä olen kuin jonkinlainen Buddha; säteilen ympärilleni semmosta rauhottavaa oloa. En mä siihen säteilyyn niinkään usko, mutta rauhallisuuteni voi mahdollisesti toisinaan jopa tarttua. Tai ainakin se olisi ihan kiva.

Rauhallisuuteni johtunee kai paljolti siitä, että mä tykkään elämästä. Haluan elää sitä niin, että mulla olisi kivaa ja ihmisillä mun ympärillä olisi kivaa.

Mä siis ehkäpä elämässä nautin eniten siitä, että ollaan vaan ihan rauhassa. Silloin elämä on hyvää. Ja jos taas pitäisi sanoa yksi asia mitä maailmassa eniten vihaan, niin vastaus olisi hyvinkin helppo: vihaan suuttumista. Mä vihaan sitä, että mut suututetaan. Mä vihaan sitä, että joku on suuttunut. Ylipäätään kireä ilmapiiri satuttaa mua aina.

Mun mielestä kaikki voisi ennen ärsyyntymistään tai suuttumistaan laskea vaikka kolmeen.. Tai ei ehkä laskea, mutta voisi ainakin miettiä hetken, että mitä oikeasti haluaa sanoa tai tehdä. Mitään sanottua kun ei saa takaisin, tehtyä vielä vähemmän. Haluatko purkaa pahaa oloasi niin, että se vaikuttaa muihin ihmisiin ympärilläsi? Toki ei sitä pahaa oloaankaan kannata liiaksi padota, mutta ei sitä nyt joka kerta tarvitsisi uloskaan päästää siinä hetkessä. Hyvä vinkki on poistua tilanteesta ja käydä vaikka huutamassa tyynyyn. Tai vaan poistua tilanteesta ja rauhoittua toisaalla.

Mä haluaisin oikeesti tietää, että kuinka moni on huomannut, että suuttumisesta ja huutamisesta olisi joskus ollut jotain apua? Ajatellen vaikka parisuhdetta, eläimiä tai lapsia? Hyödyttääkö se, että sille vastapuolelle riehuu? Mitä jos siitä tulee semmonen, että molemmat puolet riehuu, niin loppuuko se sitten ikinä? Onko kenelläkään ikinä kivaa? Pitäisi kuitenkin vaalia itselleen enemmän niitä hyviä hetkiä.


Mä tuon tähän taas sen lauseen, jota rakastan vaan tosi paljon: älä ärsyynny! Vaikka mikä olisi, niin älä vaan ärsyynny. Tai jos siitäkin huolimatta ärsyynnyt, niin harkitse ensin. Mä tiedän, että tuohtuneena on vaikea harkita, mutta uskokaa tai älkää, sitäkin voi harjoitella. Mä ainakin itse opin paljon sillä, että mä mietin mitä voisi tapahtua. Jos mä suutun ja sanon jollekin jotain todella rumaa, niin se voi olla yhden tarinan päätös. Jos mä löisin jotain, niin vaikka se olisi kuinka pieni lyönti, niin voi se aiheuttaa vaikka minkälaista vahinkoa toiseen. Haluanko mä sitä? En, niinpä. Haluatko siis sinä, lukija siellä, suuttuneena sanoa jotain sellaista toiselle, josta toinen voi tuntea itsensä todella huonoksi? Paljon näkee myös esimerkiksi eläimiä koulutettavan nyrkein, mutta mitä jos se nyrkki joskus aiheuttaa vaurion siihen eläimeen? Sitä pitäisi miettiä etukäteen, eikä vasta sitten kun se on tapahtunut.

Mä itse eilen taas pelon vallassa tapoin hämähäkin. Mulle tuli siitä heti todella, todella paha mieli. Mä päätin toisen elävän olennon elämän. Vaikkakin "vaan" hämähäkin, niin silti, en pitänyt siitä tunteesta yhtään. Mulla on siis hyvin paha araknofobia, josta olen joskus tänne vähän kirjottanutkin. Se hämähäkki ilmestyi lattialle kun sytytin valot ja mä heti ensimmäisenä sen nähtyäni vaan etin jotain millä voin sitä lyödä. Niin.. Mulla olisi paljon opeteltavaa siinä, että käsittelisin myös mun pelkojani yhtä rauhallisesti kun yleensä pyrin olemaan. Se hämähäkki oli syytön mihinkään, mutta silti se menetti henkensä yks-kaks. Miksi? Koska mä en osaa toimia oikein pelon vallassa.

Tää tarina kai tähän lähinnä siksi, että tunteitakin voi oppia hallitsemaan. Tai siis toimimaan oikein niiden alaisuudessa. Nyt en toiminut, ja se kaduttaa. Ja nyt kun mulle tuli hämähäkin tappamisesta taas kerran näin paha mieli, että mun piti siitä ihan kirjoittaa, niin ehkäpä seuraavalla kerralla mietin ensin, toimin vasta sitten. Se on pieni hämähäkki, joka ei tee mulle mitään, vaikka mä sitä jostain järjettömästä syystä pelkäänkin.

Hämähäkkiä ei enää mikään tuo takaisin. Se on peruuttamaton teko minkä tein. Mä en todella pidä siitä tunteesta minkä se aiheuttaa.


Mutta arvatkaapa miten olen nuoresta pojasta asti yrittänyt kouluttaa itseäni sietämään suuttumistilanteita? Ei sekään hyvä ole, mutta mun mielestä aina parempi kun sanoa tai tehdä jollekin toiselle ihmiselle jotain. Mä lyön yleensä nyrkkini johonkin kovaan. Se sattuu mua, mutta se myös yleensä kadottaa mun suuttumukseni. Suuttumisen tilalle tulee huoli oman nyrkkini voinnista. Yleensä pyrin lyömään jotain mikä ei mene helposti rikki, mutta on lyömällä myös hajotettu asioita. Mutta kun joku materia on mennyt rikki, niin olen ollut aina onnellinen siitä, että se on ollut vain materiaa. Nyt pari pöytää ja muutaman näppäimistön rikkoneena olen yrittänyt oppia pois asioiden lyömisestä, ja siksi olenkin nykyään päättänyt purra itseäni käteen aina kun suutun. Itsensä pureminen sattuu hyvin nopeasti hyvin paljon, joten sitä ei tarvitse paljoa tehdä oppiakseen.

Ennen kun alatte kiviä tai seiniä suutuspäissänne hakkaamaan, tai itseänne puremaan, niin suosittelen mielummin ajatuskikkaa. Miettikää siinä tuohtuneena, että mitä pahaa voitte saada aikaiseksi tahtomattanne sitä oikeasti. Sun hetken ärtymys voi pahimmassa tapauksessa olla sun oman elinikäsi mittainen paha sulle itsellesi. Sitä tuskin kukaan oikeasti haluaa.

Mutta kyllä, tämäkin Buddha suuttuu välillä, mutta ei näytä sitä muille helposti, eikä ainakaan mielellään. Purkaa sen itse omissa oloissaan, jolloin säilytetään illuusio siitä, että kestän kaiken. Mutta en kestä, en todella. Vähiten maailmassa kestän toisen ihmisen suuttumista, sitä kun itse suutun, vihaa tai muitakaan negatiivisia tunnetiloja. Ne saa mut yleensä vaan lukkoon, josta on välillä vaikea päästä pois.


Mutta kai asian pointti oli siinä, että elämä on just niin hyvää kun siitä tekee. Ehkä? Mä oon aika varma, että jos antaisin negatiivisten tunnetilojen olla päälimmäisenä ja ohjata mun tekojani, niin en mä ehkä osaisi sanoa, että elämä on hyvää. 

Tällä hetkellä mä olen hyvin onnellinen siitä kaikesta mitä mulla on, enkä mieti sitä, että mitä multa puuttuu. Maxin saavuttua elämään, musta on tuntunut hyvin usein siltä, että multa ei puutu mitään. Jossitella voisi aina, mutta se taas ajaa ihmisen harmaalle alueelle, jonne ei kannata vartavasten tähdätä.

Terveisin,
Vesa-Matti